torstai 27. lokakuuta 2016

Ferox - Henry 7" 1992

Ymmärtääkseni anjalankoskelainen Ferox julkaisi muutaman vuoden olemassa olonsa aikana kaksi seiskatuumaista, joista tämä on jälkimmäinen. Näin bändin itsekin Kotkan nuorisotalolla joko tuona vuonna 92, tai seuraavana 1993. Muisti alkaa tehdä tepposia ja yhtyeet sekaisin, mutta muistaakseni tässäkin bändissä oli Sweetheartin tyyliin erikoisuuksia bassossa, eli oliko nauhat revitty veke ja jotain? Bändi näytti basistin muniin asti roikkuvan letin ja muutaman soittajan jättikeeseineen myös tulevan jostain ihan muualta, kuin maaseudulta Inkeroisista(?). Psyko- ja punkabillyä olin toki kuullut ja niitä Ferox soitti. Ei tajuntaaräjäyttävästi, mutta asenteella ja mieleenjäävästi.

Henry seiskan julkaisijana toimi Bizarre Records, jonka katalogin toisena levynä on internetin mukaan ainoastaan Isebel's Painin sinkku. Tuohon(kin) aikaan Kouvolasta tulevat bändit tuntuivat olevan valovuoden edellä tasossa ja mielenkiinnossa verrattuna omien kavereiden ylimielisiin kotkalaispop-virityksiin, tai vielä räikeämmin verrattaessa saman kaupungin tuon ajan väsyneisiin hard rock bändeihin. Puhumattakaan punkista, jossa lippua kantoi Hylky-yhtye, jonka Vihaan EP:tä pidetään yhtenä musiikkigenrensä tuon ajan väsyneisyyden pahimmista ilmentymistä.

Eihän näistä psyko-yhtyeistä mikään keksinyt kidutuspyörää uudestaan, vaan Crampsin hengessä mennään. Sanoituksissa pyörivät sarjamurhaajat (Henry) ja kauhuelokuvat (B-puolen Serpent and the Rainbow). Periaatteessa simppelit billyriffit soitetaan hivenen kimurantin ja liikutaan tietty sitten sinne Dead Kennedysten suuntaan. Laulussa on Lux Interiorin lisäksi punk-rääkymistä, eikä öy-öy-tä. Kotimaisista yhtyeistä tätä voi surutta verrata tamperelaiseen Garbagemeniin. Kakkospuolen biisi on omaan makuuni jopa parempi, kuin paraatipuolen.

Sinkku tarttui kirppikseltä mukaan kahdella eurolla ja oli kummankin niistä arvoinen.

torstai 20. lokakuuta 2016

The Flying Burrito Brothers - The Gilded Palace of Sin 1969

Kuukauden alussa kirjoittelin Grateful Deadin 'Workinman's Dead' levystä ja sen kantrirokin yhteydessä mainitsin nimen Gram Parsons. Hänen ystäviensä suorittama Parsonsin testamentin tahtoa kunnioittanut tapahtumasarja ruumiinryöstöineen ja polttohautausyrityksineen Joshua Treen autiomaassa on tapahtumana yksi rockin hämärimpiä episodeja. Eikä miehen maan päällinen polkukaan ollut mikään tavanomaisin.

Äärimmäisen rikkaaseen, mutta rikkinäiseen itärannikon perheeseen syntynyt Parsons muutti Kaliforniaan ja liittyi alkuvuonna 1968 suosittuun The Byrds-yhtyeeseen. Vain noin puolen vuoden ajan yhtyeen riveissä ollut Parsons vaikutti kuitenkin rajusti yhtyeen musiikilliseen suuntaa ja oli päävastuussa ensimmäisestä psykedeliaa ja kantria yhdistelleestä levystä 'Sweetheart of the Rodeo:sta'. Levy floppasi myynnillisesti ja Gram sai kenkää ollessaan suostumatta lähtemään kiertueelle rotuerottelua harjoittavaan Etelä-Afrikkaan. Todellinen syy tuohon aikaan Englannissa oleskelleelle Parsonsille lieni kuitenkin tutustuminen ja tiivis hengailu The Rolling Stones-yhtyeen kanssa, joka onkin sitten taas toinen tarina.

Chris Hillman, joka oli yhdessä Roger McGuinnin antanut kenkää Parsonsille lähti saman vuoden lopussa itsekin yhtyeestä ja otti taas yhteyttä Parsonsiin. Miehet perustivat The Flying Burrito Brothersin, joka omi kantrimusiikin lisäksi tyylisuunnan korean pukeutumisen, lisäten siihen paljetteja ja kimalteita. Apua saatiin yhtyeen ympärillä pyörineiltä Kalifornian bändäri-kuningattarilta. Bändi oli skenessä kuuminta hottia, mutta taloudellinen menestys jäi sitten seuraajille. The Gilded Palace of Sin nousi vaatimattomalle listasijalle #164.

Sweetheartin ja The Gilded Palace of Sin:in julkaisujen välillä kului aikaa vain alle puoli vuotta. Yhtye otti nimensä Parsonsin kanssa samaan aikaan itärannikolla toimineelta, mutta levyttämättömältä yhtyeeltä. Levyttämään lähdettiin Hillmanin ja Parsonin lisäksi basisti Chris Ethridgen kanssa. Rumpalia yhtyeellä ei ollut, vaan levyllä soittelee neljä eri ukkoa. Tärkein mauste oli kuitenkin pedal-steeliä tyylikkäästi ja yllättävästi soittava "Sneaky" Pete Kleinow, jonka kuljetukset ja välillä särötetty liukukitara antavat oikeutta Parsonsin lanseeraamalle termille "American Cosmic Music", eli psykedeelisten vaikutteiden yhdistämiselle kantriin ja folkkiin.

Burrito Brothersien debyytti on itse asiassa taas malliesimerkki omista kuuntelutottumuksista, jotka muuttuvat, tai lavenevat ikää myöten. CD on lojunut hyllyssä kymmenisen vuotta silloin tällöin kuunneltuna. Minään sysipaskana en levyä missään vaiheessa pitänyt, mutten kyllä hirveästi innostunutkaan. Myös "kosmiset vaikutteet" ihmetyttivät, tai siis hämyilyn puute. Mutta se onkin ympätty tähän pakettiin tyylikkäästi ja pienin maustein. Tähän vaikuttaa varmaan myös se, että on itse tullut tässä vuoden parin aikana soitettua kantria ja lap-steeliä. Näinhän se maailma pyörii..

Levyn avaava 'Christine's Tune' on tyylipuhdas up-beat kantri Kleinowin laulavan steel-kitaran kanssa. Noin minuutin kohdalla pärähtää kissalautaan hetkeksi fuzz-särö ja sama toistetaan vähän myöhemmin laulajien varoitellessa kyseisestä mimmistä, joka on itse paholainen naisen vaatteissa. Loppu menee taas steel-säröillä. Seuraavan biisin jälkeen tulee pari coveria, jotka oli paria vuotta aiemmin olleet hittejä Aretha Franklinin ja James Carrin laulamia. Brothers sekoitteli siis tässäkin tyylejä keskenään, eli soul-lauluja kantriksi. Levy matkailee pedal-steelin säestämänä loppuun saakka, jolloin viimeisenä biisinä tuleva 'Hippie Boy' on tyylillisesti oikeastaan levyn ainoa kupru. Koko ajan ollaan oikeastaan aika perinteisen kantrin äärellä, jota maustetaan välillä kertosäkeessä fuzz-kitaralla. Mitään jami-meininkiä ei myöskään ole, vaan kappaleet nakutetaan alusta loppuun, kuin baarin nurkassa. Välillä tulee hieno bridge, tai muu vähäeleinen sovituskikka.

Niinhän siinä sitten kävi, että 1969 The Gilded Palace of Sin oli liian kantria soitettavaksi rokkiasemilla ja liian rokkia soitettavaksi kantriasemilla. Seuraava levy 'Burrito Deluxe' oli askel enemmän kohti rokkia, mutta sama juttu. Gram Parsons jätti yhtyeen sen jälkeen ja Hillman jäi itse kannattelemaan bändiä. Parsonsin myöhemmistä vaiheista on kirjoitettu täälläkin Rockin apumiehissä. Pitkää saagaa siitä ei kuitenkaan tullut, vaan hän kuoli Joshua Treessä olevassa motellissa viinan ja huumeiden yliannostukseen vain 26-vuotiaana vuonna 1973. Silloin jo Eaglesin kaltaiset toiset LA-kantrirockkarit nauttivat nousevasta suosiosta.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Tangerine Dream - Logos Live 1982

Marraskuussa 1982 olen opetellut tavaamaan ja laskemaan. Saman kuukauden kuudentena päivänä Tangerine Dream esiintyi vähän päälle 2000 henkeä vetävässä Lontoon Dominion-teatterissa. Kahden tunnin konsertista leikattiin 50-minuuttinen pitkäsoitto, joka oli samalla yhtyeen jo tuossa vaiheessa neljäs live-levy.

Kuutisen vuotta ja yhtyeen parhaat hetket mukana ollut Peter Baumann oli tässä vaiheessa lähtenyt lätkimään ja hänet oli pienten kokoonpanomuutosten jälkeen korvattu Johannes Schmoellingilla. Tämä matkasi yhtyeen mukana myös samanpituisen kuuden vuoden jakson.
TD:n musiikki eli tässä vaiheessa taas murrosvaihetta vaihdellen levyistä riippuen tutun pitkien sekvensseihin pohjautuvien ja lyhyiden melodisten biisien välillä. Myös Logos Live seilailee tällaisissa välitunnelmissa, eikä se tietysti kestä jonkun Ricochetin rinnalla, mutta on toisaalta tästä syystä myös kohtuullisen mielenkiintoista kuultavaa. Tuttuun tapaan levyn kahdella puolella olevat yksittäiset biisit jakaantuvat osiin. Mukana paukuttaa rumpukone ja yhtye omi tuossa vaiheessa settiinsä aina uusinta instrumenttiteknologiaa, tässä tapauksessa samplerin jota epäilen Fairlightiksi. Levyn kannessa olevassa live-setupissa sitä ei kuitenkaan näy.

Kuten yllä sanoinkin, Logos Live ei ole täydellinen levy, vaan poukkoilee välillä alueilla jotka eivät omaa korvaa, tai sydäntä miellytä. Albumin tavallaan voima on kuitenkin, että sieltä "harhapoluilta" palataan aina johonkin ihan validiin osaan tai fiilikseen, mihin yhtye ei sitten muutama vuosi eteenpäin enää kyennyt.

Albumin avaavan, luonnollisesti 'Logos Part One' nimetyn kappaleen alussa liikutaan synteettisessä itämaisessa tunnelmassa, josta pamautetaan TV-sarjatunnaria muistuttavaan melodiseen osioon. Jälkeenmainitulla tyylillä yhtye tulikin tienaamaan 80-luvun leipänsä. Ei tämä nyt ihan mahdotonta ole, mutta sitten pamautetaan A-puolen loppupuolelle levyn parhaat hetket. Sämplätyt ja kaiutetut rummut nousevat välifiilistelyn alta ja kunnon vedenalaiset syntikkapadit, sekä huuto-sämple lyövät päälle stäbbejä. Jotenkin tutun kuuloista ja sittenhän sieltä pamahtaa kirkas hypnoottinen synasekvenssi. Ihan silkkaa vuoden 1991 The ORB:ia. Rummut vedetään vielä neljän kierron ajaksi pois sekvenssin alta ja ihokarvat nousevat pystyyn. TD soitti tähän aikaan vielä todella kovilla volyymeilla, joten on varmasti ollut vaikuttavaa istua Dominionin penkeillä. Kappaleen lopun päällekkäiset hypnoottiset rytmimatot taas alleviivaavat Tangerine Dreamin asemaa trance-teknon pioneereinä. Edes lopussa palaava juustoisen kuuloinen teema ei pilaa biisiä - päinvastoin!

Kakkospuoli avataan synteettisillä perkussioilla, jotka kolahtelevat ja kalahtelevat kylmästi. Clockwork Orange-hetki. Tai elokuva-soundtrackin kohtalokasta jännitystä. Siitä sitten hypähdetäänkin 80-luvun alun soundiseen iloiseen sekvenssiin. Samplattyjä kitaroita, vocoderia jne. Tästä hypätään valitettavasti vielä juustoisempaan menoon, mistä ei ole mitään positiivista sanottavaa. Pätkä on myös levyn kokonaispituudessa mitattuna pisin. Eikä levyn päättävä codakaan pelasta albumin loppupäätä hukkumasta sokerijuustoliemeen.

Kahden- kolmentähden levy, mutta parhaat hetket hienoja.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Ralph Lundsten ‎– Paradissymfonin 1980

Löysin perjantaina tämän levyn kirpputorilta kahdella eurolla. Samaisena päivänä oli myös ruotsalaisen elektronisen musiikintekijän ja lyhytfilmimiehen Ralph Lundstenin 80-vuotissyntymäpäivä.
Kuulin synttäreistä tosin vasta myöhemmin samana iltana, mutta yhteensattuma oli sen verran hassu, että pakkohan tästä levystä nyt on jotain kirjoittaa.

Lundsten syntyi siis lokakuussa vuonna 1936 ja on asunut pitkään Nackassa Tukholman lähistöllä olevassa meren ja metsän vieressä sijaitsevassa "Castle Frankenburgissa". Talo on vuonna 1878 rakennettu puinen pitsihuvila kaikkine tornisiipineen ynnä muineen. Eksentrinen taiteilija on maalannut mestan uimamajaa myöten vaaleanpunaiseksi. Sisustus tursoaa väriä, pitsiä ja porsliinia, jotka eivät ole todellakaan hankittu Ikeasta. Itse asiassa kannattaa käydä vilkaisemassa täältä.

Eksentrinen elämäntyyli, jo vuonna 1959 aloitettu oman elektronisen musiikin luominen ja lyhytfilmit tuovat mieleen "tutumman" suomalaisen Erkki Kurenniemen, eikä yhteys ole tuulesta temmattu: Lundsten tilasi Kurenniemeltä ainakin yhden Dimi-O ja DIMI-A syntetisaattorin. Miehet ovat myös ystäviä keskenään.
Muuten tekemisen ja musiikin puolella löytyy eroja: Lundsten on kohtuullisen tuottelias ja saanut hommansa ylipäätään aina prototyyppiä tai hahmotelmaa pidemmälle ja valmiiksi. Musiikkinsa puolesta miehiä erottaa Kurenniemen automaation ja uudenluonnin vision sijaan Lundstenin ilmiselvästi romanttinen ote elektroniseen musiikin tekemiseen. Kaikki hänenkään levyt ja teokset eivät ole alusta loppuun mestariteoksia, mutta ääninauhojen, oikeiden soitinten ja elektronisten laitteiden yhdistelmästä voi hänen kohdallaan musiikista käyttää surutta kuvausta "lämmintunnelmallinen". Lundstenin kuulluin ja kuuluisin ääniteoshan on Ruotsin yleisradion vanha tunnusmusiikki, mutta hän oli kotimaassaan kohtuullisen suosittu elektronisen musiikin levyttäjä ja pioneeri noin muutenkin.

Castle Frankenburgissa sijaitsee myös miehen Andromeda-studio, jossa ymmärtääkseni oikeastaan kaikki Lundstenin musiikki on luotu. Paradissymfonin on myös siellä leikattu ja liimattu, joskin mukana on muualla soitettuja kirkkourkuja, kuoroa, bändissoittoa ja niin edelleen. Levy on koottu ja äänitetty vuosien 76-79 välillä. Kansistakin liikkuu ainakin kolmea eri versiota.

Takakannen vuoden 1979 Pyhäinpäivälle kirjatussa esittelytekstissä Lundsten teemoittaa levyn; Ikuinen elämä ja paratiisi on kiehtonut aina ihmistä. Nauttiako tästä hetkestä, vai valmistautuuko arvailujen varassa olevaan tuonpuoleiseen? Valinta on ihmisellä itsellään, mutta Lundsten tarjoaa levyllään häivähdyksen leikkimielisesti paratiisista. Kappaleiden esittelykirjoitukset ovat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä. A-puolen aloittava 'The Frontiers of Paradise' tarjoaa äänimaisemaa, joka kumpuaa Aurinkokunnan rajalle liikkuneesta Voyager-luotaimesta. 'The Gate of Heavenillä' saavutaan urkujen ja kuoron tahdissa taivaan portille. 'The Paradise of Heroes' tarjoaa esittelytekstissään pohdittavaksi yleisen paratiisimyytin, jossa paikka on "paranneltu" versio todellisuudesta, joka on sankareiden ja patriarkaalisesti hallittu ja jossa tinasotamiehet marssivat rivissä... Tämä mieshän on aika veikeä ukko!

Kakkospuolen avaava 'The Region of Heavenly Peace' tarjoaa taas verrokiksi matriarkaalisen rauhan paratiisin. Sitten siirrytään ihmisen egoon ja sen luomiin illuusioihin tärkeistä asioista, josta mennään joraamaan diskoon enkeleiden kanssa, kunnes löydetään viimeinen portti ja ymmärretään itsekkyyden, ilon ja surun turhuus samalla löytäen Totuuden. Tämän jälkeen palataan takaisin ihmisten ilmoille ja yritetään muistaa levyn takakanteen kirjoitettu matka ja viisaudet.

Näin pitkän sepustuksen jälkeen lukijaa varmaan kiinnostaa, että miltä tämä paratiisimatka kuulostaa? Se on yhdistelmä kuoroa, urkuja, satumaista harppua, 70-luvun progebändiä, kosmista suhinaa, juustoa ja sokeria, mutta myös kauneutta ja tinkimättömyyttä, jonka takia Lundstenin musiikkia ei pysty sivuuttamaan pelkällä olankohautuksella. Levy on julkaistu vuonna 1980, jolloin tämä ei ollut varmasti Ruotsissakaan mitään kuuminta hottia. Elektronisesta pohjavireestä huolimatta musiikki oli uuden aallon rinnalla vanhaksi mennyttä progevivahteista kamaa, jonka sijoittaminen tarkkaan segmenttiin on oikeastaan mahdotonta. Omia polkuja tallanneelle Lundstenille tämä ei ollut varmaan ongelma, mutta hetkenä ennen new age-markkinointisegmettiä tätä EMI:lle levytettyä albumia on tuskin myyty englanninkielisestä kansipainoksesta huolimatta hirveästi. Ehkä sama, kuin Pekka Pohjolan mainioiden 80-luvun taitteen proge-levyjen kanssa?
Paradissymfonin ei ole 70-luvun tai Lundstenin omakaan mestariteos (Nordisk Natursymfoni-levyt ovat parempia), mutta tämän kuuntelee oikein mielellään. Sakiaa, kevyttä, viihdyttävää ja hyvin tehtyä.

ps. Castle Frankenburg on ollut myynnissä viime vuodesta lähtien.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Metsä 2.10.2016

Vasemmalla laitimmaisena kaukana haukkuu koira. Lähempänä pikkulintu korkealla puussa. Keskellä ylhäällä korkeuksissa hanhiparven ääni vaeltaa edestakaisin.
Oikealla lähempänä toisen pikkulinnun laulu, kaempana tehdas joka humisee peilityynessä ilmassa. Keskellä suoraan edessä rääkyy närhi.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Grateful Dead - Workinman's Dead 1970

Grateful Deadin neljäs studioalbumi oli pitkään yhtyeen suurin (ja seuraajansa kanssa pitkään ainoa taloudellinen) menestys, sekä jälkiviisaasti yksi 60-luvun yhtyeitten albumeista, jotka muokkasivat myöhempää populaarimusiikkia.
Voisi jopa väittää, että Workinman's Dead on yhtä vaikuttanut albumi, kuin suuremmin myynyt Beatles-yhtye ja sen kaksi viimeistä albumia 'Abbey Road' ja 'Let it Be', jotka muokkasivat rock- ja pop-musiikkia 70-luvulla.
Americana on termi, joka nousi esiin 90-2000-luvulla vaikuttaneiden yhtyeitten toimesta, jotka nostivat amerikkalaisen junttimusiikin muotipartaisten ihmisten tietoisuuteen. Taas uudemman kerran.

Ihan yksin GD ei tätä tehnyt tai keksinyt, vaan suurimman pioneerityön teki The Byrds-yhtye, joka yhdisteli kantria ja rokkia, etenkin Sweetheart of the Rodeo-levyllä. + ne akustisen kitaran kanssa liikkuvat Stephen Stillsin ja Neil Youngin tyyliset laulajat, jotka uskalsivat ottaa ihan kantriakin repertuaariinsa - toki omalla kulmallaan. Gram Parsons nimitti uutta musiikkityyliä, johon sisältyi hippusellinen juuri ohi menneen psykedelian häntää "kosmiseksi kantriksi".

Grateful Deadin edelliset albumit jäivät lopulta yhtyeen kokeellisen vaiheen viimeisiksi, eikä niille linjoille enää lähdetty ikinä. Edeltävä Live/Dead näytti tuplalevyllisen yhtyeen live-jamittelua, Aoxamoxoa ja etenkin sitä edeltänyt Anthem of the Sun "valkoisine kohinoineen" olivat kunnianhimoisia sillisalaatteja, jotka eivät kuitenkaan myyneet juuri yhtään. Tämä siitä huolimatta, että yhtye oli alunperin Friscon-skenen pääbändi ja suunnannäyttäjä. Dead oli mukana kahdella 60-luvun ikonisella festarilla, Montereylla ja Woodstockissa, mutta poiketen lähes kaikista muista esiintyjistä, festarit eivät toimineet ponnistuslautana suursuosioon. Kovan livebändin maineessa ollut yhtye ns. mokasi hetkensä - toki Montereyssä ollut slotti kamojaan piesseiden The Who:n ja Jimi Hendrix Experiencen välissä ei ollut mikään herkullinen. Woodstockissa taas lava lähti tuulessa liikkeelle ja kitaravahvistimet huudattivat ilmavoimien radiosignaaleja.

Uutta levyä suunnitellessa Jerry Garcia sanoi, että siitä voisi tehdä työmiehen version Grateful Deadista. Duunari ja tavis jenkeissä kuunteli ja kuuntelee yhä kantria. Yksinkertaista, riisuttua ja kappalevetoista. Tällaista tulikin ja seuraaja American Beatyyn verrattuna biisimateriaali on vahvaa. Jos edellisillä levyillä studiota käytettiin "instrumenttina" ja siellä suorastaan asuttiin (ja maksettiin tässä vaiheessa studioajan velkoja), Workinman's Dead nauhoitettiin yhdeksässä päivässä. Biisimateriaali on pari poikkeusta lukuunottamatta kaksikko Garcia-Hunterin kynästä. Mitään turhia plimputteluja levyllä ei ole (ne säästettiin keikoille), vaan soitto palvelee muotoa. Ainoa erikoisuus on tässä vaiheessa kahdella rumpalilla operoineen bändin tuplakannuttelu. Tai siis kilkuttelu. Yhtyehän oli tässä vaiheessa lavalla kuusi- tai seitsemän miehinen ja naisinen. Uutta oli myös yhtyeelle lauluharmonioiden käyttö.

Levyn avaa sittemmin ikoniseksi muodostunut aikaansa kommentoiva 'Uncle John's Band', joka julkaistiin myös heikosti menestyneenä singlenä. Albumin saadessa tuulta siipiensä alle, sen versiota biisistä soitettiin radiokanavilla huomattavasti enemmän. Samanlaista aikansa kommentointia sisältyy myös levyn ränttätänttään, eli 'New Speedway Boogie'-kappaleeseen. Dead soitti myös Altamontin pahamaineisella festivaalilla, josta nyt on kirjoitettu ihan tarpeeksi. Yhtyeen "Ringo", eli Pigpen laulaa Hunterin säveltämän 'Easy Wind' kappaleen. Koskettimista vastasi levytyksillä ja keikoilla tässä vaiheessa Tom Constanten, vaikka Pigpenin nimi lukee myös levyllä. Koko levy kestää 36-minuuttia ja sen kuuntelee mielusti uudestaan ja uudestaan.

Grateful Deadin vertaaminen taloudelliseen menestykseen on vähän hassua, mutta sehän piti yhtyeen keikkapyörät pyörimässä. Legendan mukaan nimittäin roudarit ja muut avustajat saivat kiertueilla miltei samaa palkkaa, kuin soittajat, joten tietynlaisesta intiaanileiristähän tässä oli kyse. Levy nousi Top-30 ja vuonna 1974 siitä annettiin yhtyeelle kultalevy. Seuraaja American Beaty menestyi myös, mutta sitten bändi taas vaipui marginaaliin. Puurtaminen palkittiin 80-luvulla, jolloin siitä tuli nelikymppisten juppien viikonloppumuistelojen aihe ja yhtye sai ainoan suuren hittinsä vasta vuonna 1987, kaksikymmentä vuotta ensilevytyksensä jälkeen.