lauantai 1. lokakuuta 2016

Grateful Dead - Workinman's Dead 1970

Grateful Deadin neljäs studioalbumi oli pitkään yhtyeen suurin (ja seuraajansa kanssa pitkään ainoa taloudellinen) menestys, sekä jälkiviisaasti yksi 60-luvun yhtyeitten albumeista, jotka muokkasivat myöhempää populaarimusiikkia.
Voisi jopa väittää, että Workinman's Dead on yhtä vaikuttanut albumi, kuin suuremmin myynyt Beatles-yhtye ja sen kaksi viimeistä albumia 'Abbey Road' ja 'Let it Be', jotka muokkasivat rock- ja pop-musiikkia 70-luvulla.
Americana on termi, joka nousi esiin 90-2000-luvulla vaikuttaneiden yhtyeitten toimesta, jotka nostivat amerikkalaisen junttimusiikin muotipartaisten ihmisten tietoisuuteen. Taas uudemman kerran.

Ihan yksin GD ei tätä tehnyt tai keksinyt, vaan suurimman pioneerityön teki The Byrds-yhtye, joka yhdisteli kantria ja rokkia, etenkin Sweetheart of the Rodeo-levyllä. + ne akustisen kitaran kanssa liikkuvat Stephen Stillsin ja Neil Youngin tyyliset laulajat, jotka uskalsivat ottaa ihan kantriakin repertuaariinsa - toki omalla kulmallaan. Gram Parsons nimitti uutta musiikkityyliä, johon sisältyi hippusellinen juuri ohi menneen psykedelian häntää "kosmiseksi kantriksi".

Grateful Deadin edelliset albumit jäivät lopulta yhtyeen kokeellisen vaiheen viimeisiksi, eikä niille linjoille enää lähdetty ikinä. Edeltävä Live/Dead näytti tuplalevyllisen yhtyeen live-jamittelua, Aoxamoxoa ja etenkin sitä edeltänyt Anthem of the Sun "valkoisine kohinoineen" olivat kunnianhimoisia sillisalaatteja, jotka eivät kuitenkaan myyneet juuri yhtään. Tämä siitä huolimatta, että yhtye oli alunperin Friscon-skenen pääbändi ja suunnannäyttäjä. Dead oli mukana kahdella 60-luvun ikonisella festarilla, Montereylla ja Woodstockissa, mutta poiketen lähes kaikista muista esiintyjistä, festarit eivät toimineet ponnistuslautana suursuosioon. Kovan livebändin maineessa ollut yhtye ns. mokasi hetkensä - toki Montereyssä ollut slotti kamojaan piesseiden The Who:n ja Jimi Hendrix Experiencen välissä ei ollut mikään herkullinen. Woodstockissa taas lava lähti tuulessa liikkeelle ja kitaravahvistimet huudattivat ilmavoimien radiosignaaleja.

Uutta levyä suunnitellessa Jerry Garcia sanoi, että siitä voisi tehdä työmiehen version Grateful Deadista. Duunari ja tavis jenkeissä kuunteli ja kuuntelee yhä kantria. Yksinkertaista, riisuttua ja kappalevetoista. Tällaista tulikin ja seuraaja American Beatyyn verrattuna biisimateriaali on vahvaa. Jos edellisillä levyillä studiota käytettiin "instrumenttina" ja siellä suorastaan asuttiin (ja maksettiin tässä vaiheessa studioajan velkoja), Workinman's Dead nauhoitettiin yhdeksässä päivässä. Biisimateriaali on pari poikkeusta lukuunottamatta kaksikko Garcia-Hunterin kynästä. Mitään turhia plimputteluja levyllä ei ole (ne säästettiin keikoille), vaan soitto palvelee muotoa. Ainoa erikoisuus on tässä vaiheessa kahdella rumpalilla operoineen bändin tuplakannuttelu. Tai siis kilkuttelu. Yhtyehän oli tässä vaiheessa lavalla kuusi- tai seitsemän miehinen ja naisinen. Uutta oli myös yhtyeelle lauluharmonioiden käyttö.

Levyn avaa sittemmin ikoniseksi muodostunut aikaansa kommentoiva 'Uncle John's Band', joka julkaistiin myös heikosti menestyneenä singlenä. Albumin saadessa tuulta siipiensä alle, sen versiota biisistä soitettiin radiokanavilla huomattavasti enemmän. Samanlaista aikansa kommentointia sisältyy myös levyn ränttätänttään, eli 'New Speedway Boogie'-kappaleeseen. Dead soitti myös Altamontin pahamaineisella festivaalilla, josta nyt on kirjoitettu ihan tarpeeksi. Yhtyeen "Ringo", eli Pigpen laulaa Hunterin säveltämän 'Easy Wind' kappaleen. Koskettimista vastasi levytyksillä ja keikoilla tässä vaiheessa Tom Constanten, vaikka Pigpenin nimi lukee myös levyllä. Koko levy kestää 36-minuuttia ja sen kuuntelee mielusti uudestaan ja uudestaan.

Grateful Deadin vertaaminen taloudelliseen menestykseen on vähän hassua, mutta sehän piti yhtyeen keikkapyörät pyörimässä. Legendan mukaan nimittäin roudarit ja muut avustajat saivat kiertueilla miltei samaa palkkaa, kuin soittajat, joten tietynlaisesta intiaanileiristähän tässä oli kyse. Levy nousi Top-30 ja vuonna 1974 siitä annettiin yhtyeelle kultalevy. Seuraaja American Beaty menestyi myös, mutta sitten bändi taas vaipui marginaaliin. Puurtaminen palkittiin 80-luvulla, jolloin siitä tuli nelikymppisten juppien viikonloppumuistelojen aihe ja yhtye sai ainoan suuren hittinsä vasta vuonna 1987, kaksikymmentä vuotta ensilevytyksensä jälkeen.


Ei kommentteja: