"Isn't It Now?" ehtii vielä tämän vuoden puolen Levyhylly-postaukseen.
"Vuoden parhaat levyt" listan kerääminen tai ylipäätään sellaisen ajatteleminen alkaa vuosi vuodelta tuntumaan vaikeammalta.
Listalle pääsee ylipäätään nykyään olemalla kuunneltava albumi, mutta uusien albumien kuuntelu on taas jo vähän vaikeampaa puuhaa. Syynä ei ole, etteikö sellaisia ilmestyisi, vaan että ne livahtavat nykytarjonnan määrässä ja internetin pimennossa helposti tutkan ohi, etenkin jos ei seuraa muodikkaita musiikkisaitteja. Tai muodikkaita ja muodikkaita, vaan musiikkisaitteja ylipäätään.
Alun perin baltimorelaisen Animal Collectiven albumi on yhtyeen kahdestoista ja tämäkin "tuore bändi" on tehnyt ensijulkaisunsa jo - herranen aika 24 vuotta sitten. Yhtyeen jäsenistä Panda Bear on vilahtanut Levyhyllyssä jo kerran tänä vuonna, mutta Animal Collective on saman kaltaisesta audiosta huolimatta neljän hengen bändi, jossa Panda jakaa vokaalivastuut Avey Taren kanssa.
Yhtyeen musiikki on alusta asti ollut eklektinen sekoitus psykedeliaa, poppia, dronea, elektronista ääntä ja oikeastaan kaikkea lukuun ottamatta raskasta hevirokkia. Se ei tarkoita, etteikö yhtyeen musiikissa olisi omalla tavalla raskaita elementtejä, kuten esimerkiksi tämän levyn miltei 22 minuuttisessa Magnus opuksessa "Defeat"issä.
Isn't It Now? on soinut auto-CD:ssa päivätolkulla, eikä siihen ole kyllästynyt. Kappaleissa on sopiva sekoitus rakenteellisen napakkuuden ja hähmäisyyden välillä. Välillä puskevan dronetuksen ohella polveilevat kappaleet ovat usein myös tarttuvan melodisia. Hyvin melodisia. Levyä kuunnellessa tyttäreni totesi sen kuulostavan "60-luvulta", eikä tätä käy kieltäminen. Avausbiisi "Soul Capturer" heiluu "We Love You"-ajan Stonesin tyyliin, "Magicians From Baltimore" pudottelee asiansa omalla tavalla raskaasti, levyn suurbiisi "Defeat" polveilee koko 20 + minuuttinsa läpi. Stonesien lisäksi kuuluu hyvin vahvoja vaikutteita Beach Boyseilta (sama Panda Bearin soolotuotannossa) ja levyn suurin vertailukohta voisi yllättäen olla Grateful Deadin kokeellisen kauden huipentuma "Anthem Of The Sun". Kaikki tämä päivitettynä 2020-luvulle ja 2020-luvun laitteille, joten suoraa retroiluakaan ei voi syyttää.
King Crimson, eli Robert Fripp on outolintu, joka on toiminut oikeastaan koko uransa läpi nurinkurisesti ja omalla logiikallaan.
Vuonna 1995 edellisvuoden uudelleen kokoamisen jälkeen julkaistu Thrak oli yhtyeen viimeinen levy joka nousi myyntilistojen (alhaisille) sijoille ja yhtyeen ainoa suuri kaupallinen menestys tapahtui heti uran alussa vuoden 1969 ensilevyn kohdalla. Mikä on sinänsä yllättävää yhtyeen ainakin muusikkopiireissä nauttiman arvostuksen rinnalla.
Yhtyeen lopettamista 70-luvulla edelsi bändin pari vahvinta albumia, kasarin paluulevyt poikkesivat soundimaailmastaan huolimatta muitten pikkutakkeihin ja kaupallisuuteen (sekä valtavaan menestykseen) keventäneitten ex-proge dinojen levyistä periksiantamattomuudellaan.
KC:llä on koko olemassa olonsa ajan ollut Frippistä riippuen on/off meininki ja kokoonpanot ovat olleet vaihtuvasia. Telkun dokkarin mukaan stabiilissakaan kokoonpanossa soittaminen ei ole Frippille tai yhtye"tovereilleen" ollut mitään lomailua tai hauskanpitoa. No, yhtä kaikki; jäljelle jäänyt audio lasketaan, soittajien mielet ja mielialat eivät ole säilöntään kelpaavaa materiaalia. Ja kyllähän KC:n audio on pitkän kaarensa aikana ollut yllättävän elävää ja kiihkeää.
Thrakilla uudelleenkoottu bändi levytti "tupla-trio" muodossa, eli kaikkia soittimia oli kaksi kappaletta: Fripp ja Belew kitaroissa, Trey Gunn ja Tony Levin bassoissa ja chapman stickissa, Bruford ja Pat Mastoletto rummuissa. Levy vielä miksattiin niin, että kumpikin trio on omalla stereokuvapuolellaan. Suurelta osin instrumentaalisen levyn vokaalibiiseistä ja suorituksesta vastasi Belew (jonka lyriikat ovat välillä aika meh). Kaikki biisit ovat merkitty koko bändin nimiin.
Ysärillä oli kasarista poiketen jo ok kaivaa se mellotron esiin, jota sotketaan aikansa syntikoiden sekaan. Tyylillisesti levyn biisit ja musa ovat synteesi 70- 80- ja 90-luvun KC:ta. Perinteet myönnetään, niitä kunnioitetaan, mutta toisaalta metallisimissa jurnutuksissa nyökätään aikansa äärimetalliorkesterien kikoille (jotka olivat kyllä KC:nsa kuunnelleet) musiikin muistuttaessa välillä silkkaa matemaattista rokkia. Tätä tasapainotetaan välistä taas kauniilla biiseillä ja äänimaisemilla. Välillä kitarat ja bassotkin vedetään pois pelkkien rumpujen ja syntikoiden tieltä. Välillä soivat vain valtavat ysärin ambient-padit.
Oliko kaikki levyn jutut soitettu jo ennen vuotta 1995? Ehkä, mutta verevästi ja aikansa tyylillä ne toimivat Thrakillakin.
Sonic Boom aka Peter Kember ja Panda Bear eli Noah Lennox ovat sen verran monta kertaa pyörähtäneet Levyhyllyssä, ettei heitä tarvitse enempää esitellä.
Näistä ensin mainittu on tuottanut jälkimmäiseltä kaksi kohtuullisesti menestynyttä ja omaperäistä levyä, mutta Reset on kaksikon ensimmäinen puhdas yhteis(työ)albumi.
Resetin tausta on mielenkiintoinen, sillä se äänitettiin nyt jo muistista pyyhityn koronapandemian aikana 2020-21 ja sen voi helpostikin kokea ponnistaneen tuosta maailmanlaajuisesta pandemiasta, yhteiskunnan suluista, ihmisten ahdistuksesta, tylsistymisestä ja epätoivosta.
Levyn musiikki ei kuitenkaan kuulosta tältä, ei todellakaan, vaan sitä voisi verrata esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiseen tai jälkeiseen korostetun (yli)pirteään ja hyväntuuliseen viihteeseen. Jonkinlaisen eskapismin tarjoamista siis.
Resetin musiikki perustuu pitkälti sampleihin ja vanhan muiden levyttämän musiikin "uudelleenjärjestelyyn", mikä luo albumille myös oman erikoisella tavalla muistoihin ja nostalgiaan perustuvan soinnin. Järjesteltävä materiaali löytyi Kemberin alkaessa - ilmeisesti koronatylsistyksissään - järjestelemään levykokoelmansa vanhoja seiskatuumaisia. Näistä tehtyjen looppien päälle Sonic Boom ja Panda Bear äänittivät omat lauluraitansa jälkimmäisen käyttäessä kaikki ne Beach Boys-kikat, mistä hänet tunnetaan. Kember luottaa tietysti omaan monotoniseen ja rajalliseen, mutta kieltämättä aina jollain tavalla mieleen jäävään antiinsa vokalistina. Taustamusiikissa liikutaan 50-60-luvun tunnelmissa sukeltaen välillä niin sanottuun exoticaan, välillä lainataan sitä liippaavaa vanhaa ska:ta ja niin edelleen.
Levyn koostaminen tapahtui ilmeisesti oikeaoppisesti korona-aikaisten kontaktien rajoittamisen suhteen. Kaksikko pallotteli kappaleita ja ideoita sähköpostin välityksellä, vaikka kumpikin asuu tätä nykyä suhteellisen lähellä toisiaan Portugalin Sintrassa. Koronan hellittäessä otteensa Panda Bear ja Sonic Boom ovat kiertäneet pienimuotoisesti tämän materiaalin kanssa Euroopassa. Resetistä on julkaistu tänä vuonna myös dub-remix levy, jonka päätekijänä on oikeutetusti "ysärilegenda" Adrian Sherwood.
Ekan kerran Resetiä kuullessa olo oli hivenen pettynyt. Ehkä sen vuoksi, että kaksikon aikaisemmista yhteenliittymistä johtuen odotustaso oli hyvinkin korkea, onhan jännällä tavalla futuristinen "Panda Bear Meets The Grim Reaper" yksi suosikkialbumejani viime vuosikymmeneltä. Siihen nähden toisten musiikkiin perustunut Reset tuntui vähän heppoiselta ja siltä, että on menty sieltä missä aita on matalin. Mutta tämähän levyn idea ilmeisesti onkin: tuttua, mukavaa, helppoa ja mukana hyräiltävää musiikkia vaikeille ajoille. Levyn lyriikoissa sekoitetaan tähän kylmää ja kuumaa.
Maanalaisen flanellin "toinen tuleminen" on aiheuttanut joillekin ihmisille hämmennysreaktioita lähtien siitä, että mitä alun perin yhtyeenä aloittanut nyky-duo ylipäätään ajaa takaa.
Alkuperäinen bändinä operoinut Flanelli julkaisi ainoastaan yhden seiskatuumaisen vuonna 1987, operoi jonkin näköisessä jälkipunkissa ja katosi aika pian. Nykyään salanimien taakse kätkeytyneitä jäseniä on ollut myöhemmin muissa marginaalisissa yhtyeissä ja operointialue on ollut ilmeisesti lähinnä Kouvola-Lahti akseli.
Noin kymmenen vuotta sitten "Roy Fritz" ja "Antero Warha" aktivoivat yhtyeen duona, julkaisivat CD-r:n ja helvetin sakean "Pionien aika" elokuvan, mihin kyseinen albumi myös liittyi.
Bändi on tässä välissä keikkaillut suhteellisen aktiivisesti ja itsekin olen sen DIY yms. tapahtumissa nähnyt muutamaankin kertaan. Kaksikon live-esitykset ovat viihdyttäviä ja juuri tarpeeksi provosoivia, että niissä on ns. tekemisen meininkiä.
Duon meininki on sellainen, että Fritz vastaa laulusta ja keulahahmoilusta, Warha musiikillisesta taustasta tai sen soitosta. Eli kaksikko operoi kasarin tyylisesti konepop-duona, jossa toinen laulaa ja toinen soittaa. Musiikki itsessään omaa paljon viittauksia edellä mainitun tyylisiin Pet Shop Boysseihin (Fritzin vokalisoinnin rajoissa), kone-gootteiluun, Suicideen, Stoogesiin, Hawkwindiin ja niin edelleen. Eli siihen kamaan missä Levyhyllykin on marinoitu vuosien ajan. Joillekin biisien tyylillinen poukkoilu ja keskinäinen irrallisuus on ottanut koville, mutta itse koen, että niiden esittämistyyli sitoo ne tälläkin albumilla aivan hyväksi ja kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Fritzin lyriikat toimivat, Futupunk-biisin naivi futurismi yhdessä musiikin kanssa jyrää eteenpäin. "Olavi Hartmannin klinikka" on ahdistavan kylmä ja uhkaava. Levyn lopettava moniosainen yli kahdeksanminuuttinen "Sodomiittien yö" on jo upeaa sakeutta. Omistamassani CD-versiossa on vinyylistä poiketen kolme bonusbiisiä, mikä on hyvä, sillä niiden joukossa on bändin paras biisi "Kapseli".
Levyn julkaisu on merkitty Kouvolan Novgorod-antikvariaatin ja Salatut elämät-yhtiön välille. Näistä jälkimmäinen on ilmeisesti Ville Pirisen lafka?
Hounds of Love on Levyhyllyn aikajänteellä jopa ajankohtainen, sillä siltähän löytyy kappale "Running Up That Hill", joka nousi viime vuonna Stranger Things-sarjan takia toisen kerran Yhdysvaltain sinkkulistalle. Tällä kertaa Top 3:seen (ekalla #30).
Albumi oli myös Kate Bushin menestynein myyden Isossa Britanniasta yli miljoona kappaletta ja Bush oli pikku/kulttisuosittu myös USA:ssa. Artistin tunnettavuuteen verrattuna Bushin levymyynti onkin ollut jossain mielessä jopa "malitillista", mutta kyllä niitä levyjä on Eurooppaankin kuskattu niin paljon, että omat (ilmeisesti kolme kappaletta) Bushin vinyylialbumit on ostettu joskus ysärin ja tuutausarin taitteessa kirppiksiltä: tavispöydistä ja halvalla.
Hyllyssä ne ovat aika pitkälti pysytelleetkin, sillä Bush ei ole itselleni yhtä poikkeusta lukuunottamatta juuri kolissut. Hyllystä löytyvät "The Kick Inside" ja "Lionheart" ovat ehkä kerran pari pyöräytetty ja musa todettu "ei suun maun mukaiseksi". Näistä viime viikon uusiokuuntelussa deby "Kick..." on aivan jees, mutta Lionheartista en saa kiinni muuta kuin tietyistä edelleen ärsyttävistä maneereista. Ilmeisesti tästä syystä Hounds of Love on saanut jäädä hyllyyn koskemattomana. Tai ehkä sen kasaria elävä ja hengittävä äänimaailma on muodostanut esteen joskus vuonna 2001. Mene ja tiedä.
Mainitsin äsken poikkeuksen ja sehän on vuoden 2005 paluulevy Aerial, joka kolisikin niin kovaa, että se oli synnytyssalissa levynä esikoisemme syntyessä. Valitettavasti suureen tunnekokemukseen liittyvät levyt tässä yhteydessä muuttuvat vaikeiksi ja täten haalistuvat, kuten kävi tälle ja toiselle tilanteessa mukana olleelle levylle (Robert Wyattin "Rock Bottom"). Aerialiin, kuten Bushin koko tuotantoon pätee leima "feminiininen", jota musiikin muodon lisäksi on vahvasti sanoituksissa. Tuolloin olin kuitenkin näköjään kasvanut sen verran, että tällaisen puolen pystyi itsessäänkin hyväksymään, tai ainakin sellaisen kuuntelemisesta nauttia.
Hounds of Loven lähtiessä soimaan huomaakin, kuinka tavallaan samankaltaista se on Aerialin kanssa. Täytyy tunnustaa, että levyn hittibiisi ei kuulu edelleenkään suosikkeihin, mutta biisimateriaali on samalla tavalla poikkeilevaa, kokeellista ja HoL nojaa myös hyvin hyvin vahvasti samplerin käyttöön. Vuonna 1985 se oli vielä puoli vuosikymmentä aikaisemmin hankittu Fairlight (laitetaan tähän pakollinen "maksoi yhtä paljon kuin henkilöauto") ja rumpuina toimii LinnDrum rumpukone, sama jota myös Prince käytti paljon. Levyllä on suuri määrä vierailijoita ja soittajia (mm. ex-Killing Joke Youth), mutta sämpläys ja rumpukone soundeineen ja tyyleineen sitoo kaiken yhteen. Ilmeisesti levyn pohjana toimi alusta loppuun Bushin kyseisillä laitteilla ja pianolla tekemät kotiäänitteet, joiden päälle levy rakennettiin. Tämä selittää ehkä myös levyn tietyllä tapaa huolettoman tunnelman. Kasaria ja koneita on yleensä kuvattu kliiniksi, mutta HoL:n kohdallahan tämä ei päde, vaan äänimaisema on paksua ja saturoitunutta. Kiintiö naukubassot soivat jne. Tämähän on kokonaisuutena aika jees.
Barbieri/Jansen kaksikko on ehtinyt tehdä yhdessä jo aikamoisen kasan levyjä. Kaksikosta ensimmäinen ei ole täysin tuntematon itselleni, sillä Barbierin joku synteettinen kappale (pitääkin tsekata muuten mikä) herätti mielenkiinnon muutaman vuoden takaisella MOJO:n kansilevyllä, mutta sen tarkempaa tsekkausta ei silloin tullut tehtyä.
Herrat ovat Levyhyllyblogissa kyllä vilahtaneet, sillä Jansen soitti brittiläisessä uuden aallon, tai syntikkapopin kulttibändi Japanissa rumpuja, Barbieri syntikoita.
Japan oli kultti- ja hetken verran kasarilla valtavirtasuosittu, toimien vuosien 1974-1982 ja vielä toisen kerran 1989-1991 välillä. Jälkimmäisellä kerralla kuitenkin nimellä Rain Tree Crow, eikä sisältänyt kaikkia alkuperäisiä jäseniä.
Kaksikon levyjä tulee (ja on nyt tullutkin) tsekattua varmaan enemmänkin, koska Youtube sen mahdollistaa. He perustivat yhdessä (myös ex-Japan) Mik Karnin kanssa riippumattoman Medium Records-levy-yhtiön julkaisemaan omaa musiikkiaan, mikä ehkä selittää osaltaan tutkan ali lentämisen.
Vuonna 1995 ilmestynyt Stone to Flesh putoaa tänä päivänä aika helposti ja varmasti niin sanotun "post rockin" lokeroon. Radiohead tuotteisti tyylilajin, mutta tämä LP kuulostaa henkisesti aika kovastikin samalta, kuin edellä mainitunkin yhtyeen esikuva Talk Talk ja "Spirit of Eden". Samanlaista perusrokista poikkeavaa dynaamiikan käyttöä, orkestrointia ja niin edelleen. Huuliharppu Stone to Fleshillä kuulostaa jopa niin paljon edellä mainitulta, että piti tarkistaa ja sen soittaakin Mark Feltham, mies Talk Talkin harpun takaa. Rohkea voisi sanoa, että tässä on se kolmas tuon tyylinen Talk Talk-levy, joka ei ikinä ilmestynyt. Vierailijoina on Felthamin lisäksi Porcupine Treen Colin Edwin (Barberi on näköjään soittanut kyseisessä bändissä vuodesta 1993).
Osa kappaleista on instrumentaaleja, osa vokalisoituja. Musiikki polveilee, hiljenee ja kasvaa. Välillä livutaan ambientin puolelle ja koko ajan ollaan äänimaisemassa. Soundit ovat ylipäätään mielenkiintoisesti tehtyjä ja valittuja. Biisit ovat hyviä, mutta myös tarpeeksi "hähmäisiä", joten löytämisen ja uutuuden viehätys ei karise hetkessä. Eri jees. Tulee aivan varmasti tsekattua näiltä lisää.
Ruotsalainen Cosmic Overdose syntyi 70-luvun lopussa mielenkiintoisista ryyneistä. Provosoivasti annettu nimi voisi ehkä olla ironinen viittaus perustajakaksikon taustalle: Dan Söderqvist soitti alunperin kitaraa 70-luvun alun "proggen" liikkeen Älgarnas trägård-yhtyeessä, Ingemar Ljungström taas oli toinen mies "Ruotsin Klaus Schulzejen", eli Anna Själv Tredje-yhtyeen 'Tussilago Fanfara'-levyn takaa. Bändin kaksikon lisäksi mukana oli alussa vielä Ragnarök-yhtyeen Kjell Karlgren, joten pitkätukkataustaa: oli.
Bändin eka albumi 'Dada Koko' (1980) olikin sitten jotain ihan muuta. Englanninkielisestä bändinimestään huolimatta biisit olivat laulettu ruotsinkielellä, sanat hulluttelevat ja musiikki lähimpänä kai jotain syna post-punkkia. Youtubesta löytyvät keikkapätkät lavaliikkeineen alleviivaavat vielä selkeää provo-asennetta. Devot, Suicidet, Joy Divisionit, Cabaret Voltairet jne. oli kuultu ja sisäistetty ruotsalaisella laadulla. Rumpukone nakuttaa, syntikat soivat tyylikkäästi, liidikitara vaeltelee, mukana on välillä fonia ja tyylikäs paketti. Biisitkin ovat usein hyviä ja loput tarpeeksi hyviä.
Ilmeisesti yhtyeen paketin sisäistäminen oli yleisölle yhtä haastavaa, kuin pari vuotta aikaisemmin Suicidelle; Cosmic Overdose sai punkbändi Ebba Grönin lämppärinä vihaa ja tavaraa niskaansa.
Aika pitkälle päästy, ennen kuin otetaan puheeksi tämä levy. Noh, alustukselle on syynsä, sillä Final Koko on tietynlainen "remix-levy" debyytistä. Mukana on siltä löytyviä biisejä vähän editoituna, sekä kokonaan toisia. Laulukieleksi on vaihdettu englanti.
Final Koko ilmestyi kasettina ja Youtuben ulkopuoliset halukkaat kuuntelijat saanevat maksaa siitä Discogsien mediaanihinnan 100 euroa. En sano, että Final Koko on varsinaisesti parempi, kuin vähän enemmän rönsyilevä debyytti, mutta juuri tässä tylyssä tiivistämisessä se maistuu oikein hyvin. Kummassakin on mukavan innovatiivista syntetisaattorin käyttöä, angstia ja kaikkea sellaista mitä näihin kuuluu.
Cosmic Overdoselta ilmestyi tämän jälkeen vielä täyspitkä. Bändi oli keikkamatkalla Brittein saarilla ja keikkapaikan järjestäjä tai joku vastaava sanoi, että teillä on vähän huono nimi. Kaksikko vaihtoikin sen sitten tähän päivään asti toimineeseen Twice A Man:iin, joka on vähän tyylitellympää synapoppia ja ainakin niiltä osin mitä kuullut, vallan kelpoa sellaista.
Suden monikkomuotoa tarkoittava Ulver on bändejä, joiden kiinnostavuudesta osa perustuu alkuperäiseen taustaan ja lähtökohtiin.
Yhtyeen alkumuoto on kuului 90-luvun alun norjalaiseen black metal-skeneen, yksi jäsenistä menehtyi tyylilajille uskottavasti oman käden kautta ja bändillä oli 15-vuoden keikkatauko ennen vuonna 2009 alkanutta uutta keikkailua ja kiertelyä.
Puhdas bm-kausi kesti vain kolmen levyn verran, joista viimeinen "Nattens Madrigal" oli legendan mukaan äänitetty kasiraiturilla METSÄSSÄ ja bändi käytti ennakot urheiluautoihin, kokaiiniin ja kalleisiin pukuihin. Mikään edellä mainituista ei pitänyt paikkaansa, mutta yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja johtaja Kristoffer Rygg piti (epäuskottavan) paskapuheen tahallaan elossa tuomassa huomiota ja jännitystä.
Tästä eteenpäin kokoonpano alkoi elää muutoksissa, kuten musiikkikin, lipuen aika nopeasti karsinastaan. Ulver on olemassaolonsa aikana soittanut pääosin muuta kuin black metallia, mistä kuitenkin muistetaan aina yhtyeen kohdalla mainita. Levyjä on julkaistu ilman alkupään keikkailua ja kiertelyäkin ihan kunnioitettava määrä.
Bändin levyillä on ollut vahvoja art rock, dark-ambient ja ambient vaikutteita, sekä tietenkin toiseen norjalaiseen ex-black metal artistiin, menninkäispukuiseen Mortisiin linkittyen elektronista vahvasti Depeche Modelta kuulostavaa ääntä. Ulver on nykyään miltei täysin konebändi.
Hexahedron – Live at Henie Onstad Kunstsenter on äänitetty jälkimmäisen nimisessä kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee noin 15 minuutin ajomatkan päässä Oslosta. Bändi soitti valo- ja videoshown keskeltä, keskellä kyseistä tilaa ja yleisöä. Konsertit tapahtuivat vuonna 2018 ja tämän levyn sisältö on jälkimmäiseltä illalta.
Levyn sisältö on itselleni oikeastaan tiivistelmä Ulverin musiikista ja ideasta: se on hyvän kuuloista, mutta onko kaikki sen jutut ja biisit ihan 5/5 kamaa? Ilman taustalla olevaa black metal-legendaa? Osa biiseistä on nimittäin aika peruskamaa, jollei jopa keskinkertaista menoa, mutta toisaalta käsittääkseni iltojen ideana oli kokeilla musiikkia ja biisejä ilman suurempaa hiomista ja suunnitelmallisuutta?
Kuitenkin levy pitää sisällään noin puolet aika jees tavaraa: levyn avaava 15+ minuuttinen dronettelu "Enter the Void" tuo mieleen 70-luvun alun saksalaiset Agitation Freen ja muut jumittajat urkupisteineen ja huminoineen. Seuraavan "Aeon Bluen" alkutremolot ovat komeita, mutta sitten tuodaan juustotarjotin paikalle ja siirrytään pitkäksi aikaa maakuntatason Depeche Modeksi. Ei tässäkään ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kyllähän tämä parempaakin voisi olla. Lopussa taas astutaan eetterimaailman puolelle liki 19-minuuttisella "The Long Way to Homella".
CD pyöri kirjastolainana autossa yli viikon ja mielessä taistelivat edellä mainitut puolet. Sitten päätin, että tämä on tuollainen 90-luvun alkupuolen ei täydellinen, mutta ihan jees puoli-ambient tai elektronisen musiikin levy. Sellaista tekijätkin ovat varmaan hakeneet.
Jo Schornikow on syntyjään australialainen, mutta asuu tätä nykyä Yhdysvaltain Nashvillessä.
Joillekin tämän ajan ns. indietä seuraaville hän on varmaan tuttu aviomiehensä Matthew Houckin Phosphorescent-yhtyeen kosketinsoittajana, mutta itselleni ihan uusi tuttavuus. 'Altar' on järjestyksessään toinen soololevy. Edellistä en ole kuullut, mutta sitä on kuvailtu enemmän makkarissa äänitetyksi folkiksi.
Altar poikkeaa siitä kovasti, sillä tässä on bändisoiton lisäksi paljon tyylikästä syntikan- ja koskettimien soittoa. Schornikowista nostetaan aina esiin hänen ensimmäinen soittotyönsä 17-vuotiaana kirkon urkurina, mutta hän on myös opiskellut jazzin soittoa. Tällä levyllä jälkimmäinen kuuluu piilotetummin.
Levyn musiikkia on verrattu etäisesti War on Drugsin tyyliin ja yhtymäkohtia on (etenkin avausbiisi). Melodisuutta löytyy, mutta myös kovasti maalataan ja melodiatkin ovat välillä sellaisia sopivan hähmäisiä. Välillä on tavallista poppia, välillä ollaan tyylikkäästi avant-garden partaalla. Nämä ambientimmat kappaleet ovatkin levyn mielenkiintoisinta antia, vaikka perusbiisitkin ovat usein tyylikkäitä. Tuotannossa Jo:n laulu on pyritty pitämään maanläheisenä.
Parhaat biisit ovatkin kolmeen sointuun luottava hypnoottinen nimibiisi Altar ja kaunis 'Spiders'.
Jo vuonna 1973 perustetun Televisionin debyyttilevy ilmestyi vasta helmikuussa 1977. Punkin siemen oli tällöin viety ja kylvetty jo Atlantin taakse, jossa se aika samantien degeneroitui räkäisesti soitetuksi ja lauletuksi boogieksi, yhdistellen pääosin Atlantin takaisia Ramoneseja ja Dead Boyseja ja näiden pahoja tapoja. Vastalähetys oli jo tulossa Yhdysvaltoihin ja samana vuonna julkaistu Sex Pistolsien 'Never Mind The Bollocks' yhdessä Malcom McLarenin shokkitempausten kanssa määritteli minkälaisena punkista tultiin pitkään kirjoittamaan, tai ainakin ensimmäisenä mielikuvana tyylilajista.
Samaa suttuisempaa koulukuntaa edusti Televisionin basisti Richard Hell, joka ennen Marque Moonin levytystä sai, tai joutui poistumaan yhtyeestä. Nuggets- ja VU-pohjalta aloittanut ja keikkaillut yhtye ja sen musiikki evaluoitui ja syyskuussa 1976 äänitetty debyyttialbumi onkin jännempi pala, joka ei loksahtanut helposti lokeroon. Tämä itse asiassa yhdistää montaakin New Yorkin alueen bändiä ja heidän levytystään tuossa ajankohdassa; ränttätänttä oli jo soitettu ja piti keksiä jotain uutta, mitä jaksaa. Suuressa maailmassa sama ilmiö (pari punk-levyä, sitten skaalan laajennus) tuotti niin sanotun "uuden aallon", NYC:ssä Marque Moonin lisäksi taas vaikka Patti Smith Groupin 'Radio Ethiopian', tai Blondien debyytin tyylisen levyn. Joo joo; Ramonekset vahvistavat säännön ja poikkeuksen, mutta niin vain hekin pari vuotta myöhemmin äänittivät 'End of Centuryn'.
'Urgh! A Music War'-leffaa katsoessa tuli mieleen, että proge voi oikeastaan aika hyvin uuden aallon muodossa vuonna 1981 ja samaa voi kuulla jo Televisionin Marque Moonilla. Kitaristi sanoittaja Tom Verlaine vastaa pääosin kappalemateriaalista, mutta niiden yhteissoitto ja sovitukset ovatkin se levyn juttu. Kaksikko Verlaine-Richard Thompson kutovat kitarakuvionsa päällekkäin rytmiryhmän päälle. Kitaralinjat ovat melodisia, harmonisia ja soitettu kohtuullisen puhtailla soundeilla ja tarvittavan puhtaasti. Mistään Totosta ei ole kyse ja linjat ovat tarvittavan "edgyjä" ja sellaisenaan pistävän kirkkaita. Vaikka levystä ei muodostunut sellaista, joka olisi tehnyt soittajistaan rahallisesti varakkaita, sen kitaransoittotyylistä muodostui yksi seuraavan vuosikymmenen lainauskohteista.
Ykkös- ja kakkospuoli avataan kappaleilla, jotka ovat helppoja ja meneviä, mutta kaikkein upeimmillaan bändi ja se duali-kitarointi on esimerkiksi jamihenkisellä nimikappaleella ja etenkin sen lopussa. Tähän päälle Verlainen omintakeinen epälaulu ja New Yorkiin sijoittuvat sanoitukset. Myöhemmin Televisionia on tituleerattu punkin tai uuden aallon Grateful Deadiksi ja plimputteluineen vertailukohta on oikeastaan ihan osuva. Biisien soolo-liidit jaettiin studiossa Verlainen ja Richardin välille ja kuinka punk oli jälkimmäisen tyyli osata nuotintaa ja säveltää soolonsa paperille?
Mieleen jäävä kansikuva oli Robert Mapplethorpen ottama, mutta yhtye päätti "sabotoida" potretin ottamalla siitä käppäprinttikopion Times Squarelta löytyvästä printtikaupasta ja käyttämällä tätä kannessa.
Seuraaja 'Adventure' on itselleni tuntematon, mutta käsittääkseni askel vielä eteenpäin pehmeään ja pois viimeisestäkin punkin (näin mielletystä) sutusta. Tämän jälkeen yhtyeen tämä vaihe oli ohi ja hajonnut. Yksi syy saattoi olla Verlainen New York-skeneen yhdistänyt tahallinen tai tahaton heroinismi. Verlaine ja Richard siirtyivät enemmän ja vähemmän menestyksekkäille soolourille.
Jotkut saattavatkin tietää, että teen DIY-skenessä ja meiningillä musiikkia. Korona on vaikuttanut hommiin sillä tavalla, että keikkakielto on estänyt aika pitkälti esiintymiset. Jotkut tällaiset projektit ovat sitten hiipuneet ja kuopattu luonnollista tietään. Pistän tähän nyt projekteja ja juttuja, joita on tässä 2020-2021 tehty ja äänitetty.
Musiikin soitossa olen yhtä kaikkiruokainen, kuin levyjen ja audion kuuntelussa, joten tässä(kin) mennään aika spektrien ääripäähän. Mutta toivottavasti sieltä löytyy jotain mielenkiintoista. Soittajana ja itse tekijänä olen muiden tapaan "sampleri", eli kyllä noissa saattaa Levyhyllyssä kuunneltua kamaakin tunnistaa.
Sanna & Rolf on perhe-duo, jossa vaimoni vokalisoi ja soittaa autoharppua. Minä soitan akustista kitaraa ja tarvittaessa sointusitraa yms. Kappaleet valitaan yhdessä, mutta ideana on soittaa akustista folkkia vähän poikkeavammalla, tai ainakin vähemmän kuullulla repertuaarilla, kuin baarin nurkissa. Olemme keikkailleet puutarhajuhlista Kirjamessuille, mutta tällainen kama ei sovi tietenkään ihan kaikkialle.
Olavi Sola Orkesteri on pseudonyymi Petri Osolalle. Yhtyeeltä ilmestyi muutama vuosi sitten kasettijulkaisu, jossa musiikki oli aika pitkälti jenkkihenkistä punkahtavaa rokkia. Tarttuvuuttakin oli mukana. Musiikki rönsyili myöhemmin ehkä liikaakin, mutta 2020-taitteessa julkaistiin Spotifyssä kokoelma, missä oli parhaita paloja kyseiseltä kasetilta ja puolet uusia biisejä. Julkkarikeikka peruuntui kuitenkin koronan ilmestyttyä kuvioihin. Tässä levyn onnistunut lopetuskappale aina ajankohtaisella sanoituksella. Soitin tässä tota chorus-efektikitaraa ja riffin, mikä on mun mielestä oikein onnistunut juttu.
Mutalahti pitää sisällään osittain samaa porukkaa, kuin O.S.O. Musiikki on totaalisen erilaista; pääosin iskelmää. Välillä ihan uljaasti toteutettua, välillä aika perus. Tässä kesäinen biisi, mihin soitin lap-steel kitaran.
Iskelmäkortilla mennään edelleen. Pitkäaikainen kokoonpano Mika Byman & Kovat otteet soitti viimeisen keikkansa syyskesän Kymikantri-festivaaleilla. Tässä viimeiseksi jäänyt äänitetty biisi käppäisellä videolla. Telecasteria hakkaan tässä.
Josta voidaankin siirtyä johonkin ihan muuhun. Yhdistävänä on, että tämä on kitara-bassot-rummut bändi. Vyöhyke julkaisi SOTA/RAUHA-kasettialbumin kevättalvella 2021. Bändin alkuperäinen idea oli yhdistää anarkopunkin tosikkomaista paasausta Hawkwindin jyräykseen. Albumi on niin sanottu teema-albumi, eli siinä on koko levyn läpi kantava idea. A-puoli kuvaa nykyhetkeä, pelkoa ja kuvitelmia, B-puolella maailma on jo tuhoutunut ja se on äänitetty ilman verkkovirtaa pienessä mökissä. Tässä avausbiisi Liukuhihna.
Edellisen kappaleen kanssa ajatuksen tasolla vähän samoilla poluilla matkataan tässä "soolotuotanto" tai jossain vaiheessa von Dänikenn (nyt nimi tuntuu vähän tyhmältä) nimen alla tehdyllä elektronisella kappaleella.
Sitten jotain ihan muuta. Viime talvena kaivoin Casiot esiin ja metsähiihtoinnostuksen lomassa tein lyhyen kasettijulkaisun pituisen äänitteen niin sanottua "dungeon synyhiä". Waldfaustissa yritin vältellä kyseisen tyylilajin pahimmat kikkeliskokkelis meiningit ja olen lopputulokseen, joka on sekoitus nörttimusaa, black metal elementtejä, japanialaistyylistä ambienttia ja Conan-henkeä.
Giorgio Moroder ja Japan yhdistivät toisensa tällä singlellä, josta tuli hittisinkku viimein kahden uusintajulkaisun jälkeen. Tutut arpeggiot jauhavat, David Sylvainilla on vielä alkulevyjen Bryan Ferry-vaihe päällä, mutta aivan jees.
Aiemmin kuuntelussa oli yhtyeen toistaiseksi viimeinen levy, nyt pyörii "juuri äsken" (miltei 20 vuotta sitten...) ilmestynyt 'Hail to the Thief'.
Ysärillä ilmestynyt ensilevy 'Pablo Honey' aiheutti nimittäin pitkäaikaisen allergian bändin musaa kohtaan, jota nyt liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin parannellaan. Ja tämähän on helppoa, koska likipitäen jokaiselta kirpputorilta löytyy tällä hetkellä alle kahdella eurolla yhtyeen fyysinen CD-äänite (tämä maksoi 50 senttiä). Siitä sitten valkkailemaan.
Tsekkailin wikipediasta huvikseni yhtyeen levymyyntimääriä ja nehän ovat aivan valtavia. Viime aikojen "fyysiset levyt katoavat" ilmiöön asti bändi on myynyt tasaisesti miljoonia per julkaisu. Ja koska näitä julkaisuja on vielä suhteellisen paljon plus ne kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoista kamaa, koen tämän pienenä valonpilkahduksena massamarkkinoiden seassa.
Temaattisesti levyn laukaisi Thom Yorken ja yhtyeen turhautuminen syyskuun yhdennentoista jälkeen Goerge Bush Jr:n laukaisemaa "Sotaa terrorismia vastaan", joka jo silloin oli täysin läpinäkyvä tekosyy Yhdysvaltain oman valta- ja kauppapolitiikan pönkitykselle; etenkin Saddamin hallitseman Irakin säännösteltyjen öljymarkkinoiden avaamiselle. Ehkä härskiydessään todellakin eräänlainen rosvoretki, johon levyn nimessä viitataan. Aiemmin maan tukemat yksinvaltiaat joutuivat maalitauluksi, vaikka iskujen tekijät istuivat Afganistanin luolastoissa piilossa. Väkivaltakoneisto hoiti hommansa, jonka jälkeistä valtatyhjiötä ja kaaosta setvitään edelleen pakolaisineen ja päättymättömine sisällissotineen. Plus terojen jälkeen tilalle tulivat entistä hullummat islamistit. Ikävä kyllä sama koskee myös omia populistejamme ja johtajia.
Bändi teki levyn esituotantoa kotimaassaan, mutta itse levy äänitettiin Los Angelesissa nykymittapuulla kunnioitettavan lyhyessä kahden viikon pyrähdyksessä. Edellisillä levyillä Radiohead oli jo muuntunut kitarabändistä elektronisemmaksi ja sama jatkui tällä albumilla. Kiertueilla oli opeteltu soittamaan osittain pelkästään koneilla, joka joudutti levytyssessioita. Bändi käytti laitteita niin sanotusti livenä ja levystä suurin osa soitettiin sisään ilman päällekkäisäänityksiä tai turhaa hiontaa. Avausbiisi "2+2=5" oli esimerkiksi yhtyeen äänitestausveto studiossa, joka päätyikin sitten levylle. Levyn lopullinen miksaus tehtiin bändin omassa Oxfordshiren studiossa + muutamia tuplauksia ja miksaus kesti vuoden 2003 puolelle. Silti lopulta kolmasosa levystä jäi Los Angelesin sessioiden suoriksi pöytämiksauksiksi.
Tuotantotapa johti kuitenkin siihen, että autossa ties kuinka monetta kertaa pyörivä levy on edelleen kuunteluista huolimatta jollain tapaa "hahmoton". Selkeät päällekäyvät (ja jäävät) melodialinjat ovat lähestulkoon poissa. Mutta kerta toisen jälkeen kuunneltuna tästä silti pitää, eikä se tunnu yhdentekevältä, vain kovin soljuvalta. Ehkä nämä määreet täyttävät englantilaisen "grower"-termin määreen. Levy ei aluksi avaudu, mutta kestää kuuntelua ja kasvaa hiljalleen.
2000-luvun alussa oli myös sota Napstereita, mp3:ia ja oikeastaan kaikkea muuta sellaista vastaan. Hail to the Thief osallistui myös siihen, sillä 2-3 kuukautta julkaisua ennen sen miksaamaton versio vuoti nettiin. Yhtye ei Metallican tyyliin syyttänyt kuitenkaan sitä itselleen lataajia, vaan tuntematonta vuotajaa "huonojen versioiden" jakamisesta. Syy tai seuraus: tämäkin levy myi yli 2 miljoonaa fyysistä kappaletta.
Lukaisin tuoreen Äänijälkiä-blogin kirjoituksen italoprogebändi 'Museo Rosenbach - Zarathustra'-albumista ja tein kyseistä levyä netistä kuunnellessani itsetutkiskelua: tyylisuunta on tuttua jo ensimmäisistä Radio Mafian pölyisistä progeohjelmista (Jake Nyman 90-luvun alussa?), mutta jostain syystä siihen ei ole ikinä tullut uppouduttua materiaalin ja laadun antamalla syvyydellä. Eli lyhyemmin sanottuna; se ei ole pudonnut, tai sitä karsastaa edelleenkin jostain syystä. Toki Goblinit ynnä muut on tullut kuunneltua, sekä muutama muukin täky, kuten Franco Battiaton mahtava 'Fetus' (joka itse asiassa on mun korvaan tuon yllämainitun Museo Rosenbachin hengenheimolainen, joskin huomattavasti sakeampaa tavaraa.
Italo-karsastukseen on ehkä pari syytä: ymmärtääkseni suurin osa klassikkobändeistä on tyylilajillisesti lähellä sinfonista progea, jonka miltei täydellisen puuttumisen huomaa helposti Levyhylly-blogia selatessa. Toinen kulma oli, että ymmärrykseni mukaan myös suuri osa italo-progebändeistä oli enemmän tai vähemmän poliittisia tai ainakin tyylilajin soittaminen ja kuuntelu oli sitä 70-luvun Italiassa. 90-luvun Suomessa taas politiikka ja poliittiset kannanotot olivat teineille hyvin vierasta ja luotaan työntävää. Myöhemmin olen oppinut, että usein (siis usein) palava asia niin punkissa, kuin muussakin musiikissa kuuluu myös toteutuksessa. Ja ehkä tässä joku päivä olen valmis sinfoniselle progellekin?
Pierrot Lunaire on ollut tosin jo puolisen vuosikymmentä kuuntelussa ja vaimon kanssa folk-duona keikkaillessa olemme soittaneet omana versionamme levyn hengästyttävää 'Il Re Di Raipure'-kappaletta. 1700-luvun italialaiselta pantomiininukkehahmolta nimensä saanut yhtye ja levy luetaan kai tyylilajin mestaruusarjan alaiseen ykkösdivisioonaan. Pierrot Lunairen levy on kyllä kiistatta progea, mutta italolle tyypillinen rintanapit lennättävä paisuttelu on vähäistä. Teatraalista musiikkia tämäkin on, mutta ehkä enemmän... nukketeatteria.
Yhtye levytti vain kaksi levyä ja tämän debyytin ilmestyessä klassisen musiikin koulutuksen saanut kolmikko oli vielä teini-iässä. Kakkoslevy 'Gudrun' on vain kerran kuunneltu, joten en sano siitä vielä mitään. Pierrot Lunairen kappaleet taas ovat periaatteessa kappalemaisia, mutta kyllä tässäkin astellaan välillä pois turvallisilta poluilta, mutta löydetään pian takaisin haltiamaisesti jalat hädin tuskin maata koskettaen.
Satumaisuus ja unimaisuus ovatkin hyvin kuvaavia sanoja tälle albumille. Taitavien muusikoiden käsissä soivat pääosin akustiset instrumentit. Toki kiintiö-mellotronit huokaavat aina välillä, tällä käytetään Eminentin markkinoille tuomaa ensimmäistä jousikonetta ja sähkökitara liruttelee välillä taustalla, mutta pääosin akustista progea. Levy soljuu unenomaisesti eteenpäin kappale toisensa perään, mutta koko ajan melodisesti. Sisällöllinen runsaus aiheuttaa oikeastaan hämmennyksen. Tyylillisesti ollaan muutenkin lähempänä Ohr:in "kosmista folkkia", taikka ranskalaista vastaavaa, kuin Brittien saarten progea. 70-luvulla tätä yritettiin karsinoida "eurock"-markkinakatoksen alle.
Tosin levy-yhtiötä ei Pierrot Lunairen musiikki ja sen myyminen ihan hirveästi tainnut kiinnostaa, sillä painokset olivat kummassakin levyssä aivan minimaalisia, jolloin keräilijöiden silmissä noussut arvostus ja haluttavuus yhdessä rajallisen painoksen kanssa on johtanut tilanteeseen, jossa tästä levystä pyydetään Disgocsissa 700 euroa.
Ruotsalainen I Break Horses on 2000-luvun lopulta toiminut yhtye, joka tämän vuosikymmenen alussa nautti suuresti Pitchfork-skenen huomiota.
Itselle bändi on kohtuullisen tuntematon, en ainakaan muista kuulleeni mitään muuta tältä. Yhtyeen muodostaa kaksikko Maria Linden ja Fredrick Balk ja kuulemattomuuteen voi liittyä sekin, että yhtyeen edellisestä levystä on jo kuusi vuotta.
Tyylilaji on nykyisin muodikas shoegaze, jota väritetään tällä uudella levyllä runsaalla annoksella FM-syntetisointia. Toinen korviin jäävä elementti on Maria Lindenin puolieteerisen vokalisoinnin lisäksi se, että kuulostaa vahvasti siltä, että levyn soundeja on prosessoitu vahvoilla hidastuksilla. Muutenkin musiikki on vahvasti layeroitu, jolloin syntyy niitä yhdistelmiä, harmonioita, aaltojen kulmia yms. mielenkiintoista.
Warningsia voisi kutsua vähän pahallakin ruotsalaiseksi tuotannoksi: jotenkin pastissinomaista, mutta onhan tämä piru vie hyvän kuuloista ja puunattua. Levyä käsittääkseni tehtiinkin koko sen kuuden vuoden ajan, mutta mutkia tuli matkaan yhteistyökumppaneista ja sen sellaisesta. Huippuviileä musiikki viilettää kuin Testarosa Miamin kaduilla. Välillä lainaillaan niin ilmeisesti Kraftwerkilta (Neon Lights), välillä ollaan Sinead O'Conneryn balladissa, OMD ja mitä kaikkia näitä on. Mutta kaikki siis I Break Horses-filtterin läpi. Ehkä 'Death Engine' kuulostaa jo niin suoralta Vök-pastissilta että.., mutta sitten biisin liidisyntikan hivenen vinoon viritetyt oskillaattorit pyyhkivät selkäydintä pitkin epäilyksen ja syytökset.
Florian Schneider poistui tosiaan keskuudestamme pari viikkoa sitten, ilmeisesti jo jonkin aikaa sairastettuaan. Tai keskuudesta ja keskuudesta, koska ilmeisesti juuri Schneider oli yhtyeestä se, joka oli vastuussa "haastavasta" ulosannista, niukoista haastatteluista ja äärimmäisen tarkoin varjellusta julkisuuskuvasta.
Toisaalta hän oli jäänyt pois yhtyeestä jo vuonna 2008, eikä ole viimeiseen kymmeneen vuoteen kiertänyt messissä, keskittyen omaan "soolomusiikkiinsa".
Pääkaksikon toinen osapuoli Ralf Hütter taas oli hetken aikaa poissa yhtyeestä tämän levyn jälkeen, Schneiderin soittaessa yhdessä tällä albumilla viimeisessä kappaleessa rumpaloivan Klaus Dingerin ja kitaristi Michael Rotherin kanssa, joista jälkimmäiset menivät pian perustamaan yhtyeen NEU!, kuten kaikki tänne eksyneet varmasti jo tietävätkin. Seuraavat levyt '2' ja 'Ralf und Florian' toteutettiin kokoonpanolla, jossa soitti vain kaksikko itse. Tällä levyllä rummuissa on Dingerin lisäksi Andreas Hohmann, joka soitti levyn alkupään sessioissa.
Kraftwerkillä ja sen johtohahmoilla oli tosiaan taipumus kirjoittaa yhtyeen tarina ja musiikki mieleisellään tavalla ja siihen ei kuulunut debyytti, kakkoslevy, eikä kaksikon nimikkolevy. En tiedä onko näitä julkaistu edelleenkään muina kuin enemmän tai vähemmän bootleggeinä? Virallinen selitys on ollut, että masternauhojen äänentaso- ja laatu eivät ole tarpeeksi hyviä, mutta eiköhän syynä vain ole sen tosiasian hiekkaan piilottaminen, ettei Werk ollut alusta asti ihan sellaista hillittyä, minimalistista ja tarkoin harkittua elektronista musiikkia miksi kaksikko sen halusi esitellä.
Tai no, kyllähän tämä on tavallaan tuotannoltaan minimalistista, mutta soitannollisesti ei olla tekemisissä 70-luvun puolesta välistä tutun timantin- ja soundin hiomisen kanssa, vaan debyyttilevy seuraa aika tarkasti ympäröivän Saksan musiikkiskenen jamihenkistä musiikkia, josta tällä levyllä on mukana vielä ns. rock-kulmaa.
Uskallusta ja kokeilua sinänsä piisaa ja musiikkia voi surutta luonnehtia osittain avant-garde henkiseksi. Kaikki plöräykset ja pöräykset eivät ole tarkoitettu massojen viihteeksi, tai düsseldorfilaiseen diskoteekkiin tanssittavaksi levyn jakautuessa neljään pitkään kappaleeseen, joista kakkospuolen ykkösbiisi 'Megahertz' on vielä suhinaa ja plörinää ilman biittiä. Kumpainenkin Hütter sekä Schneider olivat taustaltaan klassista musiikkia opiskelleita muusikkoja, joiden irtiottona tätä levyä voi myös pitää. Ralf soittelee urkujen lisäksi myös vapaata sähkökitaraa ja Florian puhaltelee huiluunsa, joka kulkee filttereiden ja oskillaattoreiden läpi. Mutta siis: päällekäyvän staccaton värittämää jamimusaahan tämä on ja viimeisellä biisillä Dinger paukuttaa jo miltei motorikkia.
Sinänsä myöhempi hiekkaan peittely levyn kohdalla on hassua. Jos leikkii ajatusleikkiä, että tämä olisi joku ultra-rare kadonnut klassikko hidden gem krautrock-levy, niin tämä olisi monien suosikkilistoilla. Nyt vertailukohta yhtyeen muuhun tuotantoon on rankka ja epäreilu.
Kannesta oli vastuussa Hütter joka haki innoitusta Andy Warholin sarjallisuudesta ja tavallisten esineiden ja tuotteiden kehystämisestä. Kakkoslevyhän oli tismalleen samanlaisella kannella, mutta eri värillä. Klaus Dinger taisi napata idean NEU!-levyille lähtiessään yhtyeestä.
Virgo oli 90-luvun alun helsinkiläinen yhtye, joka tuli ja meni aika nopeasti. Mielikuva on, että tykkäsin tämän parista biisistä, mutta itse levy ei pitänyt sisällään niin "biisi biisejä", että se olisi tuolloin innostanut enempää.
Itse asiassa kiinnostus kuitenkin jäi, koska uudelleentsekkasin tämän jo kymmenen vuotta sitten, kun levy ilmestyi Spotifyhyn. Silloin se tuntui ajan hampaan syömältä, mutta maailma pyörii kehää ja tänään FM-syntikat, pintaan miksatut rummut ja tumma uusromantiikka ovat taas asteen verran tuoreemman kuuloisia.
Virgo oli oikeastaan sama kuin päämiehensä Kristian Orre ja tällä levyllä on mukana kitaristi Peik Paakkanen, taustoja laulaa tähän aikaan ahkeroinut Costi. Muuten instrumentit soittaa Orre itse ja tuottajana toiminut Ismo Alanko (joka soittaa levyllä myös selloa). Äänittämisen ja miksaamisen hoiti edellisen vuosikymmenen ison soundin legenda T.T. Oksala. Tämä selittänee nopean katoamisen, koska kyseessä on ollut enemmän projektimainen juttu, vaikka siihen on selvästi satsattu, eikä mitään ole tehty hutiloiden, ainakaan äänien puolella.
Alangon lisäksi levyllä on toinen Sielun Veljet-linkki, sillä tämä julkaistiin Orman pyörittämän Seal on Velvet-levymerkin kautta, mutta jakelun taisi hoitaa Epe Heleniuksen Poko. Levy-yhtiö oli sen vetäjälle ja sille kiinnitetyille artisteille käsittääkseni suoranainen murheenkryyni ja tuskin Epekään näillä rikastui.
Mutta miltä 'Saturday Empathy Space' kuulostaa?
Levy on kohtuullisen synteettinen ja musiikki tyyliteltyä. Biiseistä puuttuu hittipotentiaali ja ne ovat enemmän fiilistä ja luonnosmaisia, mutta tyylikästähän tämä on. Depeche Mode on selkeästi soinut, himpun verran Bowieta, selkeä veljeys aikalaiseensa Shadowplayhin ja öisiä katuja. Vuonna 2020 FM-syntikat ovat olleet taas vuosia kosher, rumpusoundit ehkä hiukan liian "Tee Tee Oksalat". Muutamassa biisissä on hyvä koukku, loppupään syntikkainstrumentaali on hyvä. Levyn parhaaksi biisiksi nousee ehkä 'Saturday', joka yhdistelee akustista musaa syntikkahuiluja ja pyörivää tomikomppia.
Ehkä tässä on tällainen ajan tuuliin kadonnut aivan kelpo ysärilevy.
Merriweather Post Pavilion oli ilmestyessään marylandilaisen/baltimorelaisen Animal Collectiven jo peräti kahdeksas albumi. Muistan törmänneeni näihin aikoihin yhtyeen nimeen hyvinkin useasti ja op-art kansi piirtyi myös pysyvästi silmien verkkokalvoille.
En tiedä oliko syynä yhtyeen Pitchfork-lemmikkiys vai joku muu epärationaalinen asia, mutta Animal Collectiven musiikki jäi silti kuuntelematta, vaikka bändi nautti ehdotonta pillifarkku-skenen fanitusta; Post Pavilion julistettiin muun muassa 2000-luvun ehdottomaksi merkkiteokseksi ja niin edelleen.
CD on löytynyt hyllystä jo muutaman vuoden, mutta edelleenkin jostain syystä sen kuuntelu on jäänyt aika minimaaliseksi. Koska talvilomaviikolla oli tiedossa runsasta autoilua, kaivelin sen hyllystä ja levy on ollut tehokuuntelussa toista viikkoa.
Tavallaan tiedän mistä tämän kohdalla kiikastaa: lähdin Animal Collectiven kanssa niin sanotusti persaus edellä puuta, koska ihastuin muutama vuosi sitten yhtyeen jäsenen Panda Bearin soololevyyn 'Panda Bear Meets the Grim Reaperiin' ja se oli todellisessa tehopyörityksessä. Ja siinä oli pitkälti samoja elementtejä, mutta vielä pidemmälle vietynä, joten Merriweather Post Pavilion kuulostaa ehkä kohtuullisen paljon laimeammalta, kuin jos se olisi soinut innolla ja tuoreille korville vuonna 2009.
Albumi menestyi indie-julkaisuksi keskiarvoa huomattavasti paremmin, nousen Billboardin sijalle #13 ja myyden fyysisesti 200 000 kappaletta aikana, jolloin fyysisten levyjen myynti alkoi jo sukeltaa.
Levyn tuottajana toimi Ben H. Allen, jonka käsistä oli lähtöisin esimerkiksi Gnarls Barkleyn menestys. Tuottaja tunsi myös uuden hip hopin tekniset salat, vaikka olikin musiikin suhteen kaikkiruokainen, joten Animal Collective löi päät yhteen hyvinkin visionäärisesti. Nimittäin Post Pavilion ei kuulosta juuri lainkaan edellä mainituilta, vaikka levyn pääinstrumenttina toimivat samplerit. Laitteet joiden rajoitteet muodostivat 80-90-luvulla hip hopin esteettisen kielen, mutta 2000-luvulla olivat kehittyneet siihen pisteeseen, että Animal Collective pystyi kasailemaan loputtoman määrän looppeja ja ääniä päällekkäin, luoden taas jotain ihan uutta.
Panda Bearin soolokama ei rehellisesti sanoen poikkea aivan valtavasti tästä levystä, mutta Merriweatherillä on sellainen kulma, että siinä on kyllä rytmiä, itseasiassa useitakin päällekkäin, mutta setämäisesti sanottuna "jumputus" puuttuu pohjalta, eli kaikki leijuvat toistensa päällä ilman raskasta ja sitovaa rytmipohjaa. Tähän päälle laulu-leijereitä, joiden stemmat muistuttavat useamminkin Beach Boyseja, kuten myös päälle miksatun kitaran puuttuminen lähes kokonaan. Makuuhuone-Pet Soundsia? Itse äänityksissäkin liikuttiin erikoisessa kulmassa yhtyeen soittaessa PA:n läpi periaatteessa livemeiningillä, josta sitten napattiin samplet taas äänitteseen. Levyn suurin ongelma on tavallaan, että melodiat ja niiden tapaiset ovat kuitenkin niin laveita, ettei tässä ole rantapoikien tyylistä sing-alongia tai selkeää God Only Knowsia. Toisaalta biisien hähmäisyys ja häilyvyys tuo niille uudelleenkuuntelukestoa, koska huolimatta suoranaisesta iskemättömyydestä, ne ovat silti melodisia ja kiehtovia.
Itse Merriweather Post Pavilion on ulkoilmakeikkapaikka Marylandissa, jossa on esiintynyt mm. Pink Floyd vuonna 1973 ja niin edelleen. Levyn julkaisun yhteydessä yhtye suunnitteli pitävänsä konsertin kyseisessä paikssa, mutta hanke kariutui, onnistuen vasta pari vuotta myöhemmin.
Se, että viime vuonna julkaistu King's Mouth livahti kokonaan huomaamatta ohi kertonee joko siitä, että albumien julkaisusta ei saa enää tietoa, tai sitten Flaming Lips yhtye on vain pudonnut oman mielenkiintotutkan haarukasta.
Ehkä kyseessä on vähän kumpaakin, sillä kovasti muistellen viimeisin Lips-albumi, josta pidin varauksettomasti oli 'At War With the Mystics' ja se on ilmestynyt 2006. Kuitenkin jälkikäteen ajatellen sekin oli jo toistoa ja jatkumoa vuoden 1999 'Soft Bulletin'-levyltä, eikä sinällään mitään uutta ja tajunnan räjäyttävää.
Wayne Coyne kumppaneineen oli kuitenkin alusta asti friikkiä ja uskaliasta väkeä, joten Mysticsien jälkeen tulikin muutos vuoden 2009 'Emryonic'-albumilla. Eihän sitä voi kuin hattua nostaa, kun asemansa vakiinnuttanut bändi julkaisee levyllisen meteliä, hyppelyä ja korvakidustusta, mutta kyseinen levy on taas sitten niin haastavaa kuunneltavaa, että menee enemmän käsitetaiteena, kuin nautittavana pitkäsoittona.
Flaming Lips rönsyillyt joululevyjen, musikaalien ja Dark Side of the Moon-cover levyjen pariin pitkin 00-lukua joten King's Mouth on 'Yoshimin' tyyliin konseptilevy.
Levyn tarina ei suoraan sanoen sen syvällisemmin kiinnosta, minkä siitä selvää saa Waynen iloisesti ja tänä päivänä poikkeavasti nuottien ympärillä, vieressä ja välissä heiluvalta vokalisoinnilta saa selvää. Maailman suurin vauva syntyy jne. Musiikillisesti ja soundillisesti pyöritään nyky-Flips tyyliin basso- ja rumpukonesoundien, synaujelluksien ja rämpyttelyn maastossa, uudempana elementtinä kiehtovan käppäinen kuoro-syntikka. Kappaleiden välissä ja seassa kertojaääni kuljettaa tarinaa ja peri-brittiläisen puheen takaa paljastuukin itse Mick Jones (The Clash, Big Audio Dynamite). Flaming Lipsiähän tämä on. Sakeaa, vähän käppää, välillä hellyyttävää ja toisinaan puuduttavaa.
Mitään suurta tai uutta ei tässä siis ole ja levyä ja bändiä voisi kuvata John Peelin sanoin (The Fall-yhtyeestä) "Always Different, Always the Same".
30-vuotta sitten äänitetty ja seuraavan vuoden huhtikuussa julkaistu Peggy Suicide jäänee monessakin mielessä Julian Copen pääteokseksi. Teardrop Explodesin kanssa pikkusuosiota nauttinut artisti flippasi, yritti yhtyeen jälkeen soolouraa, joka ei lähtenyt heti käyntiin (ja sisälsi alusta asti sakiampaa musiikkia sisältäneen sivu-uran).
Vuoden 1984 'World Shut Your Mouth' ei lähtenyt odotettuun liitoon, mutta levy-yhtiöllä riitti pitkämielisyyttä, jonka hedelmänä voidaan pitää 1987 UK#11 sijalle päässyttä ja hopealevyn verran kaupaksi käynyttä 'Saint Julian'-levyä.
Seuraavana vuonna pullautettiin 'My Nation Underground', joka on alelaareista löytänyt monen Cope-ensilevyksi. Mikä on harmi, koska se on aika väsynyt levy. Island-levy-yhtiössä saatiin harmaita hiuksia Copen kyllästyessä (taas kerran) rooliinsa kaiken kansan poptähtenä. Seuraavat pikkulafkoille julkaistut 'Skellington' ja 'Droolian' jatkoivat pientä ja hämärää, jo 'Fried'-levyltä tuttua polkua.
Tässä mielessä Peggy Suicidea on pidetty hänen "artistisena jälleensyntymisenään", koska Copen onnistui yhdistämään nämä kaksi aiemmin eri urillaan pitämäänsä linjaa ja aika hyvinkin. Peggy myi kohtuullisen hyvin, sillä on tarttuvia kappaleita, mutta se on myös kansivihkojaan myöten kohtuullisen sakia levy.
Kansivihkojen ensimmäisellä aukealla artisti kättelee jättiläismäisen ja jättipaisen hahmon kanssa (sama, joksi pukeutuneena hän osallistui vuoden 1990 massiivisiin Thatcherin vastaisiin Poll Tax Riotteihin), vieressä kertomus näystä, jonka hän sai kesällä 1990. Tässä näyssä Maaäiti/Jumalatar seisoo ylpeänä, mutta ihmiskunta pahoinpitelee toiminnallaan häntä ja hänen päällään olevaa luontoa, naisten oikeuksia, eläinten oikeuksia ja harjoittaa järjestäytyneiden uskontojen kanssa kaikkea pahaa. Jokainen biisi ja sen tausta käsitellään Copen omassa esittelyssä.
'Beatiful Love'-pikkuhitin ja hyvän levymyynnin hymyjen varjopuolella Island-levy-yhtiössä oltiin varpaillaan levyn poliittisten julistusten kanssa, eikä niihin oltu tyytyväisiä, joka nähtiin Peggy Suiciden aloittaman levy-trilogian edetessä ja puheiden koventuessa seuraavalla 'Jehovahkill' -levyillä. Sen nousu listasijalle #20 ei estänyt Islandia antamasta Copelle mononkuvaa perseelle ja trilogian päätösosa 'Autogeddon' (UK#16) julkaistiin Def Jamin American Recordsille, josta Cope sai sitten siltäkin myöhemmin kenkää..
Siinä missä Jehovahkill esitteli selkeästi hänen fiksaatiotaan 70-luvun saksalaiseen krautrockkiin, Peggy Suicide on enemmän kiinni vuoden 1990 Englannissa heilastellen aikansa brittipopin, baggyn ja sen semmoisen kanssa. Tuotantovastuu on jaettu Copen ja edellisillä levyillä soittaneen Donald Ross Skinnerin kesken. Tuotanto onkin kestänyt hyvin aikaansa, kuulostaen lähinnä omaltaan, eikä kahdelta yllä mainitulta aikaansa sidotulta tyyliltä. Ehkä tässä on mukana vielä myös jäänne/ripaus 80-luvun post-punkkia.
Pikkuhitti 'Beatiful Loven' jälkeen tuleva 'Western Front 1992 CE' on jo aika elektroninen ja kokeellinen naiskuoron mantran kanssa. Tästä levy kulkee loppua kohti kohtuullisen (valkoisen) funkisti päättyen pienimuotoiseen 'Las Vegas Basement'-biisiin. Biiseistä tehtiin ja Cope teki myös itse erinäisiä muodin mukaisia remixejä, joita on ripoteltu EP:lle ja singleille.
Levyn nimi on muuten sanaleikki Buddy Hollyn 'Peggy Sue'-biisistä.
.jpg)
