perjantai 29. tammikuuta 2010

Moog Taurus

Levyhylly on ajautumassa pitkälliselle sivujuonteelle erikoisten sähköisten soitinten kanssa. Osasyynä on varmasti allekirjoittaneen nykyinen harrastus syntetisaattoreiden kanssa, mistä johtuen on tullut kuolattua erinäisiäkin soittimia. Lottovoiton osuessa kohdalle himaan hommataan keittiöremontin sijasta jokin Moogin syntetisaattoreista. Aivan varmasti.

Sitä odotellessa voi tutustua historian varrella olleisiin outouksiin.

Bassopedaalit eivät ole mikään uusi juttu, sillä jo 60-luvulla erikoismiehityksessä olleet bändit (mm. Doors) korvasivat basistin juuri kosketinsoittajan soittamilla bassopedaaleilla. Mustien basistien tuodessa valitettavan hyvät taitonsa kehiin, pedaaliyrittäjät kuitenkin vähenivät. Niillä ei nyt ihan samanlaista elastista groovea saanut aikaan.. mutta eivät kokonaan. Progen ja 'haastavamman' musiikin puolella otettiin 70-luvun loppupuolella käyttöön basso-syntetisaattorit, joita kuuli mm. Zeppelinin, Rushin ja Policen esityksissä.

Pelkkien bassoäänien lisäksi ääniä voitiin muokata oskilaattoreilla, jolloin saatiin aikaan todella rouhean kuuloista tavaraa. Moogin Taurus (etenkin malli II) oli tämän soitintyypin lippulaiva. Hommaa ei kestänyt pitkään, sillä laitteiden kehittyessä ja Midi:n tullessa kuvioihin myös bassosynat siirtivät pienempään kokoon ja pöytämalliin. Tai kokonaan polyfonisen perussynan sisään. Mutta ainakin itse keksisin tuolle heti käyttöä.

Iloisena uutisena Moog on tuomassa markkinoille pitkälti Taurus II:seen pohjautuvan Taurus III:sen. Eli lottokuponki taas kioskille.

torstai 28. tammikuuta 2010

Lumikki ja Seitsemän kääpiötä - Heigh-Ho 1937



Lumikki oli ensimmäinen värillinen kokoillan piirretty ja rajoja rikkova (tai oikeastaan uusia piirtävä) piirroselokuva noin muutenkin. Törkeän riskinoton ja pitkän työstön jälkeen siitä tulikin taloudellisen katastrofin sijaan megasuosittu klassikko, joka on käypää tavaraa edelleenkin. Pätkässä leikitellään hauskasti ympäristön kaiulla ja perkussioilla.

Elokuvan Soundtrack oli myös ensimmäinen kaupallisesti julkaistu sellainen. Tarttuvat sävelet jäivät myös uuden radion välityksellä soimaan kansakuntien mieleen.

Biiseistä olivat vastuussa kaksikko Frank Churchill - Leigh Harline, joiden sävellyksiä kuultiin myös monissa muissa alkuaikojen Disney-elokuvissa. Musiikki oli suuressa osassa myös yhtiön alkuaikojen lyhyissä elokuvissa, etenkin 'Silly Symphonies'-sarjassa. Jopa 'juutalaisen Amerikan' inhoaja Adolf Hitler vihelteli todistettavasti usein 'Pahaa sutta ken pelkäisi'-elokuvan tunnaria.

Oma lukunsa Disneyn musiikki-innostuksesssa oli tietysti 'Fantasia'. Elokuva oli kuitenkin massoille liian artsya, eikä sen seuraajaa aikanaan saatu. Edellämainittua elokuvaa ei ole myöskään julkaistu täällä päin maailmaa DVD:lle, vaan pitää tyytyä rupusiin Youtube-pätkiin.

Tom Waitsilla on kuulemma Heigh-Ho:sta oma versionsa jollakin Disneyn kokoelmalla. Se johti lakikiistaan artistin ja yhtiön välillä, koska (verenimijä) Disney co:n mukaan laulunsanoja oli muutettu. Tämä ei edes tiettävästi pitänyt paikkaansa ja kiista kuivui kasaan. Tarkistamaan ei pysty, koska en ole kappaletta metsästyksestä huolimatta onnistunut löytämään.

Canned Heat - On the Road Again (live) 1968



Alan "Blind Owl" Wilsonin laulama vanha bluesmukaelma. Live-versiosta puuttuu toki sinkkuversion taustalla soinut tambura-drone. Mutta yhtä maaninen biisi edelleenkin on. Mielessään voi nähdä junissa roikkuvat, tai radan viertä laahustavat mustat ja valkoihoiset Amerikan pulakauden kulkurit.

Canned Heat oli 60-70-luvun taitteessa erittäin suosittu orkesteri. Bändi taisi olla ensimmäisen Ruisrockin pääesiintyjäkin. Tänä päivänä näinkin rootsin kaman suosio on vähän yllättävää, mutta toisaalta joku White Stripes on todistanut sen olevan edelleen_mahdollista.

Masennuksesta ja huumausaineongelmista kärsinyt Al Wilson kuoli unilääkkeiden yliannostukseen vuonna 1970. Jostain syystä häntä ei kelpuutettu vuoden sisällä kuolleiden "27-kerhon" (Jimi, Jim ja Janis) kaartiin, vaan hän jäi sen ulkopuolelle. Jos sillä nyt on mitään väliä.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Jake Holmes - Dazed & Confused 1967



Jos kappaleen nimi ja melodia tuntuvat tutuilta, ei mikään ihme. Biisi ei ollut viimeinen, jonka Zeppelin-miehet (tällä kertaa Jimmy Page) siirsivät omiin nimiinsä. Vähän vain muutoksia, niin alkuperäisen esittäjä ei jaksa nostaa kannetta. Etenkin vanhojen bluespappojen biisejä ja riffejä varastettiin ihan pokkana minkä kerettiin.

Alkuperäinen komea biisi on amerikkalaisen folk-artisti Jake Holmesin käsialaa. Hän esitti laulun Jimmy Pagen aikaisen Yardbirdin lämppärinä New Yorkissa vuonna 1967. Yardbirds otti ensin biisin sovituksen live-ohjelmistoonsa ja Led Zeppelin merkitsi sen myöhemmin levylleen omana sävellyksenään.

Tämä oli toki asianharrastajien tiedossa jo ennen internet-aikakauttakin, mutta alkuperäisen levytyksen harvinaisuuden takia biisi on ollut vaikeasti kuunneltavissa.

John Frusciante - The Empyrean 2009

En olisi heti uskonut, että kuuntelen uudelleen ja uudelleen John Fruscianten viimeisintä soololevyä.
Onko tämä sama äijä, joka paluun jälkeen soitti Red Hot Chili Peppersien Stadium Arcadium:illa ja niillä muilla kuolleilla levyillä? Niillä maneereja ja ärsyttävyyksiä pursunneilla pöhöttyneillä norsuilla. Sikaniskaisilla limakasoilla?
No, Frusciante ei varmasti ollut sävellysvastuussa niistä.

Peppersistä uudelleen poistuttuaan levyjä tiiviiseen tahtiin julkaisevan Fruscianten uusin alkaa hivenen löysällä kunnianosoituksella Funkadelicin 'Maggot Brain'ille. Mutta seuraavalla biisillä, joka on coveri Tim Buckleyn klassikosta 'Song of the Siren'istä lähdetäänkin oikeille poluille.

Sympaattisia pieniä suuria biisejä. Välillä mieleen hiipii Sealin soulpoppi. Omaa korvaani miellyttää myös Fruscianten fiksaatio ring-moduleihin ja muihin synteettisiin kitaralaitteisiin. Hienosti käytettynä.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Mayhem - De Mysteriis Dom Sathanas 1994

Sunn 0))):n jälkimainingeissa metallia. Ja vielä bläkkistä.

Mamo Volden edellisessä inkarnaatiossa hehkutettiin bläkkistä viimeisenä metallin todellisena underground-skenenä. Mukana oli paljon DIY-henkeä ja omaa tinkimätöntä estetiikkaansa. Ristin nurinpäinpuoli taas piti sisällään värjättyjen hiusten juurikasvun lisäksi rasistista tosikkomaisuutta, taikauskoa, homofobiaa ja mielenterveysongelmia. Näitä saatiin Suomessakin nähdä mm. Hyvinkään paloittelusurmissa. Tai Lepakon lavalla kun itseään viiltäneitä vokalisteja kannettiin paareille ulos. Eli miehekästä touhua.

Asiaan perehtyneitten mielestä skene kuoli vuoden 94 paikkeilla, jonka jälkeen bändit ovat lähinnä poseeranneet. Samana vuonna ilmestyi pitkään työstetty Mayhemin De Mysteriis Dom Sathanas (sisältää latinan kielioppivirheitä). Julkaisua ja levytystä viivyttivät bändin sisäiset "ongelmat", joihin liittyi mm. vokalistin itsemurha, kirkkojen polttamista ja ihan bändikavereidenkin murhia.. Levy tehtiin korvaavalla lisämiehityksellä, johon kuului myös Sunn 0))):ssa vokalisoiva Attila Csihar.

Levy on sitä tuttua bläkkissahausta ja blast-komppia. Ei hullumman kuuloista ja Attila laulaa tyylilajista poiketen välillä kirkumatta (tähän joku genrepoliisi saa laittaa oman mielipiteensä). Itselle ongelma tulee tässä hommassa aina kolmannen biisin jälkeen. Samalla tavallahan tämä menee.

Bläkkiksestä syntyi näihin aikoihin 'Dark Ambient', joka omaan korvaan on mielenkiintoisepaa. Mortiis peikkopuvussa laulamassa Depeche Moden tyylistä hinttipoppia on hullumpi yhdistelmä! Ja epäsuorastihan bläkkis vaikutti myös Norjan Kissin syntymiseen; eli Turbonegroon.

Rockin apumiehet #5 - Sly & Robbie

Tällä kertaa otetaan apumiehissä kaksi tyyppiä kerrallaan, koska Sly & Robbien muodostamaa rytmiryhmää voi aivan hyvin käsitellä yhtenä yksikkönä tai yksilönä.

Jamaikan Kingstonissa syntyneet Lowell Dunbar (Sly) ja Robert Shakespeare aloittivat muusikonuransa varhain soittaen Jamaikan pääkaupungin klubeilla. Tosin aluksi eri paikoissa. Mitään jamaikalaista musajuttua ei tuohon aikaan vielä paikan päällä arvostettu, vaan Sly ja Robbiekin ajautuivat yhteen samojen ulkomaisten musamieltymysten takia; Staxin, Motownin, Philadelphian soulin ja kantrimusiikin(!!) takia.

Kaksikko rupesi yhteisiin hommiin aluksi legendaarisen Channel One-studion sessiomiehinä ja samantien syntyi 'rockers'-niminen reggaetyyli. Tyyliin kuului Slyn ja Robbien mekaanisen agressiivinen rytmi. Homma räjäytti niinsanotusti potin, jonka jälkeen lähes kaikki Jamaikalla julkaistu dubista roots reggaehen kopioi tätä tyyliä. Tai ei edes kopioinut, koska kaksikko soitti käytännössä lähes kaikkien suurten jamaikalais-artistien rytmiryhmänä (joiden nimiä ei jaksa edes luetella). Ja levytti tietysti omia hienoja dubejaan.

Kaksikko teki lisää rytmi- ja tyyliinnovatioitaan reggaen parissa ja Island Recordsin Chris Blackwell otti heidät omien artistiensa taustaryhmäksi. Tästä johtuen miesten soittoa oli myös Grace Jonesin, Joe Cockerin, Bob Dylanin (!!!) ynnä muiden taustalla.

Harvassa musiikkityylissä yhdellä rytmiryhmällä on ollut niin suuri merkitys tyylin evoluutiossa. Suurempi kuin valokeilassa paistatelleiden tähtien. Toisaalta kaikuihin sekä rumpujen ja basson syviin rytmeihin perustunut dub laski tulevan teknon perusteita, joissa vokalistin osa on taustalla.

Kaiken huipuksi miesten nykyiset levytyksetkin ovat tuoreen kuuloisia. Ja tämä miehiltä, jotka ovat erään arvion mukaan olleet mukana ainakin 200 000 levytyksellä. Mitähän he miettivät kun katsovat studiossa toistensa naamoja?

lauantai 23. tammikuuta 2010

Ray Parker Jr - Ghostbusters 1984



Megahitti-elokuvan tunnusbiisistä tuli ennenvanhaan aina mega-listahitti.

Ray Parker Jr oli biisin teon aikana jo vanhan liiton Detroit-soul-mies, jonka repertuaarista löytyi yhteistöitä lähes kaikkien suurimpien Motown-legendojen ja kuuluisien valkonaamojen kanssa.
Itse biisi on täydellinen esimerkki 80-luvun puolenvälin puolifunkista popmusiikista, niin hyvässä kuin pahassa. Samaa voi sanoa videostakin.
Megasukseen varjopuoli oli riidat kappaleen tekijänoikeuksista. Se muistuttaa kitarariffiltään samana vuonna aiemmin julkaistua Huey Lewis & the News:in (hyi helvetti) 'I Want a New Drug':iä. Riita on jatkunut tähän päivään saakka.

Kaikkein hulluinta on, että Lewistä itseään pyydettiin tekemään elokuvaan tunnari, mistä hän kieltäytyi.

perjantai 22. tammikuuta 2010

Reverend Bizarre / Rättö & Lehtisalo - Split EP 2008

Rättö & Lehtisalon ja suomalaisen doom-legendan (?) Reverend Bizarren yhdistäminen saman vinyylin kahdelle puolelle ei tule ihan ensimmäiseksi mieleen. Mutta homma toimii. Ykköspuolen doom-teos on mukiinmenevä ja käsittääkseni nyt jo kuopatun yhtyeen viimeinen julkaistu levytys.

Samaa aihealuetta suomeksi käydään kakkospuolella, kun Rättö & Lehtisalo käyvät metsäprogen kimppuun. Fantasiaa lapsekkaan tuoreesti käyttävä biisi lähtee alun jälkeen tuttuun kraut-liitoon, jonka yhtye kieltämättä hallitsee hyvin. Osia on niin paljon, että tätä uskaltaa sanoa ihan rehellisesti progeksi.

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Sunn 0))) Tavastia 19.1.10

Harva konsertti on aiheuttanut yhtä kovia säväreitä, kuin eilinen Sunn 0))) Tavastialla. Ei tämä toki mikään yllätys ollut. Ja huonommalla keskittymiskyvyllä keikka olisi ollut kenties vain tylsä ja kovaääninen.

Bändi veti Tavastiaan hyvin väkeä, mikä oli minulle pienoinen yllätys. Tosin Hevimaassa jopa marginaalinen yhtye vetää uskollista porukkaa keikalle. Paikalle oli kammennut aika paljon lommoposkisia satanisteja, lähinnä varmaan Attila Csiharin takia.

Pharaoh Overlord veti ihan sympaattisesti lämmittelijän settinsä. Tällä kertaa mukana oli Hawkwindin tyyliin vanhan ajan syntetisaattori, joka kieltämättä nostatti sitä yhtyeen (yhtä) riffiä. Pahat kielet vessassa tosin tiesivät sanoa, että setti oli täysin sama vuosi sitten.

Pääesiintyjää saatiin odotella lavalle pitkään savukoneen keitellessä tunnelmaa, samaan aikaan nauhalta raikasi kurkkulaulua. Viimein kaksikko + kosketinsoittaja saapuivat lavalle ja jyräyttivät äänimonsterin henkiin. Aluksi Anderson(?) operoi bassoa ja kymmenen minuutin kirskunan ja rutinan jälkeen Attila saapui lavalle kaavussaan. Mikrofoni vastaanotettiin erittäin pitkin riitein, kunnes vokalisointi alkoi. Chisarin örinän, nurinpäin puhumisen ja kurkkulaulun yhdistelmä oli shown koossa pitävä lanka. Tässä vaiheessa kahdella kitaralla rutiseva yhtye soitti yllättävän nyanssipitoisesti joten kosketinsoittaja-pasunistin epätodelliset sähköpianoäänetkin kuuluivat.

Keikalla omalla korvalla erotin kolme eri kappaletta, joista kaksi ensimmäistä oli uusimmalta levyltä. Attila poistui 'soolonsa' jälkeen usvaan ja jonkin ajan kuluttua saapui 80-luvun hämärästä fantasiaelokuvasta muistuttavassa peiliviitassa. Naamassa oli ihmeellinen jäkälämaski ja hän vastaanotti peilipiikkikruunun. Eikä tässä vielä kaikki, vaan hetken kuluttua usvaa halkoivat sormenpäistä tulevat lasersäteet, jotka kimpoilivat peilipuvusta. Rutinavallin riipiessä samaan aikaan lahkeita ja sisuksia.

Finaali ja yhtäkkiä tehokkain hiljaisuus, mitä olen kuullut. Hieno keikka.

Ja lisäpisteet siitä, ettei yhtään pedonmerkkiä näytetty.
Ei tarvinnut.

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Blondie - S/T 1976

Blondie on aina ollut yksi mielibändejäni. Tai ainakin sen ajan, kun on tajunnut jotain hyvistä pop-biiseistä. Toinen vähäinen syy on varmasti ollut keulakuva Deborah Harryssa, joka on ollut yksi ihkuimpia rock-pimuja.

Blondie yhdisti aikanaan 'uuden aallon agressiivisuuden diskon rytmeihin'. Tästä ja Steinin sävellyksistä johtuen yhtye oli ainoita New Yorkin alkuperäisistä punk-bändeistä, joka nautti myös suurta kaupallista suosiota.

Ensimmäisellä levyllä diskosta ei kuitenkaan ollut vielä mitään tietoa. Biisit olivat omalaatuinen sekoitus surffia, nuggetseja ja punkin alkuaikojen DIY-estetiikkaa. Bassossa oli tuohon aikaan vielä Gary Lachmann, joka sai kenkää toisen levyn jälkeen. Lachmann on taas nykyisin kuului.. tunnetumpi 'Tajunnan alkemistit' kirjan kirjoittajana.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Vako Orchestron

Harva näinkin harvinainen soitin (!!!!) --> valmistettiin parin vuoden aikana noin 50 kappaletta<-- on jättänyt oman pysyvän jälkensä ja äänensä pop-musiikkiin.

Nimittäin Kraftwerkin Florian Schneider osti sattuman kautta itselleen Vako Orchestrationin yhtyeen ensimmäisellä Yhdysvaltain-kiertueella. Tämä tapahtui vuonna siis vuonna 1975, kun soitin oli juuri ilmestynyt. Soitin jätti lähtemättömän äänijälkensä yhtyeen seuraaville levyille; Radioactivity, Trans Europe Express ja Man-Machine.

Alunperin Optigan nimellä kulkenut vähän epäonnisen kosketinsoittimen (vireongelmia) lisenssi kulkeutui entisen Moog-teknikon David van Koeveringin käsiin ja hän muokkasi tätä mellotronin korvaajaksi tarkoitettua soitinta eteenpäin. Soittimen idea oli, että nauhan sijasta ääniraidat olivat levyllä. Levyjä oli kahdeksan kappaletta ja ääntä vaihtaessa vaihdettiin luonnollisesti myös levyä. Muutamassa mallissa mukana oli äänen syntetisointiakin. Äänet olivat; Violin, Hammond B3, Flute, Cello, Choir, Saxophone, Pipe organ ja French horn. Nykysyntikoiden peruskauraa siis.

Edellä mainitusta johtuen jousikoneiden ja polyfonisten syntikoiden marssiessa näyttämölle Vako Orcherastron poistui nopeasti takavasemmalle muiden mielenkiintoisten, mutta kömpelöiden kuriositeettien joukkoon.

torstai 14. tammikuuta 2010

Sunn 0))) - Monoliths & Dimensions 2009

Drone Doom-yhtye Sunn 0))):n Monoliths & Dimensions on yhtyeen viimeisin levy. Aikaisempina vuosina bändi on vilahtanut minulta ohi ilman sen ihmeempiä. Sentään tiesin, että bändi soittaa äärimmäisen hidasta metallia samaan tyyliin, kuin Om, Sleep tai Earth, joita kyllä olen kuullut.

Sun 0))) poikkeaa kuitenkin edellämainituista sillä, että se kurkottelee tällä ja aikaisemmilla levyillään enemmän kohti kaukaisuuksia. Muihin jurnuttajiin verrattuna bändi on siis askeleen verran taiteellisempi. Eikä nyt naureta, vaikka äijillä onkin mystiset kaavut päällä ja savukoneet! Monolith & Dimensions on kuitenkin hengeltään enemmän velkaa muinaisille proge-monstereille ja kokeelliselle jazzille, kuin metallille. Vaikkei varsinaisesti noin teknisesti monimutkaista musiikkia olekaan.

Alunperin sateisesta Seattlesta kotoisin olevat (tosin nykyisin LA:ssa ja Pariisissa asuvat) Stephen O'Malley ja Greg Anderson ovat keränneet mukaansa joukon tuttuja vakinaamoja. Kuten Earthin Dylan Carsonin ja Attila Csiharin. Tämän lisäksi mukana on myös kuoro, pasuunat, harput ym. kilkuttimet, joilla luodaan jurnutukseen lisää sävyjä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mitään metallia + jousia, vaan ihan omanlaisensa taikaliemi. Tähän kun vielä lisätään mukaan Attila Csiharin 'laulu'. Miehistöstä löytyy myös avant-jazzia soittaneita legendoja.

Levyn nimi ja biisit ovatkin mielenkiintoinen heitto jazz-musiikin suuntaan (lisää selvitystä löytää netistä).
Avausbiisi 'Aghartha' on aluksi perus Sunn 0)):a, mutta muuttuu hiljalleen orkesterin, torvien ja veneen narinan säestämäksi matkaksi usvassa Attilan puhuessa Bela Lugosiltakin tutulla unkarilaisella aksentilla. Kakkosbiisi 'Big Church' yhdistelee kuoroa ja riffitelyä. Kolmas 'Hunting & Gathering (Cydonia)' on raakaa jurnutusta, jota maustetaan syntetisaattoreilla ja laululla. Viimeinen 'Alice' on muuhun levyyn verrattuna yllättävän kevyt mutta samalla dramaattinen päätösteos, joka sumuisine torvineen muistuttaa Sigur Rosin komeaa 'Avalonia'.

Levy joka tuo mieleen Floydin Ummagumman hämärimmät hetket ja sumussa soivat viikinkitorvet, ei voi olla huono.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Ace Frehley 2010



Kaikki kunnioitus miestä ja uraa (joskus kauan sitten) kohtaan, mutta tästä pätkästä tulee vahvasti mieleen ne youtubessa pyörineet mock-pätkät joissa soitettiin päin persettä tilutusvideoiden päälle.

No, pitäähän sitä vuokrarahat jostain saada.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Osmonds - Crazy Horses 1973



Monilla poikabändeillä (NKTOB:ta lukuunottamatta) on kappaleita, jotka laskelmoinnistaan huolimatta ovat niin helvetin hyviä, että saavat kunnian jäädä 'oikean' rokin ja popin annaaleihin.

Tällä live?videolla mormoniveljesten muodostama Osmonds saa aikaan rytmihäiriöitä ja yleistä kiihdyntää teinityttöjen hormonaalisessa tasapainossa.
Itse biisi on erittäin kova rock-funk joka käyttää yksinkertaisesti, mutta hienosti tuon ajan muotisoitinta; syntetisaattoria.

perjantai 8. tammikuuta 2010

Dr Who - Tunnusmusiikki



Dr Who nautti kultti- ja valtavirran suosiota Brittein saarilla vuodesta 1963 vuoteen 2006. Itse en ole sarjaa juurikaan nähnyt, mutta käsittääkseni se on ajoittain ollut oikein hyvä monella tasolla.

Videolle on koottu sarjan alkutunnarit vuosien varrelta. Aikamatka futurististen videoefektien historiaan.
Tunnusbiisi oli ensimmäisiä kokonaan elektronisesti tehtyjä tv-sarjatunnareita. Alkuperäinen tehtiin nauhoja venyttämällä ja huoneen kokoisella syntetisaattorilla. Myöhemmät ovat sitten sen päivityksiä oman aikansa laitteistoilla.

torstai 7. tammikuuta 2010

Rockin apumiehet #4 - John Paul Jones

Led Zeppelin on varmasti yksi rock-historian myyttisimmistä yhtyeistä. Bändi antoi oman voimakkaan panoksensa rock'n roll-elämäntyylin kehittämiselle omine suihkukoneineen, limousineineen, loppumattomine pulverikasoineen ja hotellihuoneita tuhoavine juhlineen. Unohtamatta tietenkään Saatanan kanssa vehtaamista.

Yhtyeen alussa puolet sen jäsenistä oli tuntemattomia maakuntatason soittajia. Robert Plant ja John 'Bonzo' Bonham olivat paikallisista pikkubändeistä, mutta Jimmy Page ja John Paul Jones olivat haluttuja ja menestyneitä pitkän linjan sessiomuusikoita. Miesten nimet putkahtavat esiin mitä yllättävimmistä 60-luvun levytyksistä. Nämä kaksi kohtasivat usein toisensa levytyssessioissa joten luonnollinen jatke oli perustaa yhdessä uusi bändi, johon aiemmin mainitut muusikot otettiin mukaan. Edellisessä lauseessa on tosin mutkat vedetty suoriksi, sillä Zeppelin aloitti Jimmy Pagen kaappaaman Yardbirdsien jatkajana/seuraajana.

Zeppelinin suurin voima oli jokaisen jäsenensä tunnistettavassa soittotyylissä. Tässä suhteessa Jones poikkesi yhtyetovereistaan, vaikka hänen ja Bonhamin tanakkaa rytmiryhmää pidetäänkin yhtenä alan parhaimmista. Se on kivijalka, jonka päälle pystyi kiekumaan ja vinguttamaan pelkäämättä komppiryhmän ikinä lässähtävän.
Jonesin suurin panos oli kuitenkin hänen multi-instrumentalismi ja kyky orkestraatiosovituksiin, joiden takia Zeppelin ei jäänyt pelkäksi raskaampaa bluesia tahkoavaksi orkesteriksi. Jonesin mellotronit, jouset ja sovituksellinen kyky laajensivat bändin repertuaaria aikana, jolloin taito ja monimutkaisuus olivat hyve. Tästä tuli myöhemmin myös yhtyeen painolasti, koska isommalla eväskorilla saatiin lopulta aikaan aikamoinen turvonnut dinosaurus. Kyllähän se biisi saa kestää myös vain 2:45 (ja kestikin parilla ekalla levyllä).

Yhtyeen hiljalleen kadottaessa kosketuksen musiikkiinsa erinäisten syiden takia (Plantin pojan kuolema, Bonhamin dokaus/narkkaus ja Pagen Crowleylainen heroinismi) Jones hiljalleen nappasi ohjat käsiinsä. Henkinen johtaja Page ei saanut häntä pihteihinsä ja Jones loisti yleensä poissaolollaan bändin hotellijuhlista. Jonesin musiikillinen panos kasvoi eikä esim. 'Physical Graffiti' kuulostaisi lainkaan samalta ilman Jonesin funkeja koskettimia (vaikka hän levyn teon aikana oli eroamassa bändistä ryhtyäkseen kuoronjohtajaksi..)

Zeppelinin väsyneestä lopusta ei tarvinne paljoa kertoa. Tämän jälkeen jäsenet kokosivat omaa uraansa. Plant varmasti kaupallisesti menestyneimmin. Jimmy Page ..no kokosi uraansa ja Bonhamhan makasi haudassa.
Yllättäen Zeppelinin näkymättömin jäsen on kuitenkin onnistunut bändin jälkeisessä musiikillisessa elämässä kaikkein parhaiten. Ehkä syynä on tosiaan, etteivät naama ja maneerit ole niin kuluneita kuin viikinkisolistilla ja maagilla.
Toisaalta Jones on myös lähtenyt rohkeasti mukaan mitä erikoisimpiin produktioihin pelaamatta varman päälle. Mainittakoon levyttäminen ja kiertueet goottinoita Diamanda Galasin kanssa, sekä lukuisat tuotantotyöt hämärien orkestereiden (Butthole Surfers). Jones ei myöskään kärsinyt missään vaiheessa inflaatiota, vaan on läpi vuosikymmenien kutsuttu vierailemaan nuorempien artistien levytyksissä (R.E.M, Foo Fighters ja viimeisimpänä tietenkin Them Crooked Vultures)

Tässä vielä näyte John Paul Jonesin ja Bonzon työskentelystä ajalta, jolloin piti vielä yrittää oikeasti:

Randy Holden - Fruit & Iceburgs/Between Time/Fruit & Iceburgs (Conclusion) 1970



Sunn 0))):n keikkaa odotellessa aikamatka taaksepäin. Pari biisiä Randy Holdenin (ex-Blue Cheer, Other Half ym.) klassiselta soololevyltä. Oopperatalon lava, Monoliittinen seinä Sunn:in vahvistimia ja rumpali. Äärimmäinen kitaralevy.

maanantai 4. tammikuuta 2010

Kimmo Kuusniemi Band - Metallinen Satenkaari 1982



Sarcofagus/Kimmo Kuusniemi Band oli suomalaisen heavymusiikin edelläkävijöitä, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten nuohosi aika ypönä suomalaisia latoja. Ihan ensimmäinen suomalainen hevibändi se ei tainnut olla, mutta aika varmasti ensimmäinen suomeksi_laulava tällä Moottorilinnut-levyllä.

Tästäkin biisistä löytyy ihan oikea 'video', mutta siinä on niin kököt äänet, että pistetään tämä sen sijasta. Mahtava Muska Babitzinin tulkitsema biisi, jonka ekologisessa apokalyptisyydessä on samaan aikaan jotain kornia ja pelottavaa. Tästä tulee aina etäisesti mieleen Amon Düül II:sen klassikko 'Archangels Thunderbird'.

lauantai 2. tammikuuta 2010

The Desert Sessions 9 & 10 - 2003

Aavikkosessiot ovat tai olivat Queens of the Stone Age nokkamiehen Josh Hommen (ja pääosin bändin miehistön) sivuprojekti, joissa soittokamat pistettiin aavikolle pystyyn ja annettiin palaa substanssien kera. Vierailijoina on toiminut iso joukko erilaisia muusikoita, joista tuolla kertaa tunnetuimpina PJ Harvey ja mm. Marilyn Mansonin ja Nine Inch Nails:in riveissä toiminut Twiggy Ramirez.

Olen aika pitkälti allerginen ketjulompakko-kamalle ja myös QOTSA:lle, mutta tämä Desert Session on aina kolissut. Biisimateriaali vaihtelee PJ:n laulamista aavemaisesta biiseistä 'Covered in Punk's Blood':in myllytykseen. Mistään suorasta haahuilusta ei ole muutenkaan kyse, vaan homma perustuu 'oikeisiin' biiseihin. Ehkä neljätoista biisiä on vähän liikaa, mutta vain vähän.

perjantai 1. tammikuuta 2010

Neil Young - Rust Never Sleeps 1979

Rust Never Sleeps kuuluu vanhan liiton 'live'-levyihin, eli sitä on paranneltu reilusti studiossa. Se ei kuitenkaan millään tapaa heikennä levyn 'autenttisuutta' tai oikeastaan mitään muutakaan. Levy on edelleen yksi miehen parhaista ja samalla rock-historian äärimmäisimmistä levyistä.

Konserttilevy alkaa ja loppuu saman biisin akustiseen ja sähköiseen versioon 'My My, Hey Hey/Hey Hey, My My', jolla tuolloin vanhojen paskojen kuoroon kuulunut Young suitsutti nuoria punkkareita. Johnny Rotten ei ollut mitenkään imarreltu saamastaan huomiosta, vaan oli tokaissut kyynisesti, että pitääkö hänen nyt sitten tappaa itsensä.
No, rock-annaalit saivat sloganin 'it's better burn out than fade away', jonka mukaan moni on sittemmin yrittänyt elää. Samat sanat olivat myös K. Cobainin itsemurhaviestissä.

Takaisin musiikkiin: Rust Never Sleeps jakautuu akustiseen ykköspuoleen ja erittäin sähköiseen kakkospuoleen, jolla kumarretaan tai nokitetaan tuolloin möykännyttä punkkia ja uutta-aaltoa.
Kappalevalikoima poikkeaa myös perus live-levyistä sisältäen ainoastaan aiemmin julkaisemattomia biisejä (Jackson Brownen 'Running on Empty' teki tosin tämän jo pari vuotta aiemmin). Youngin balladit jakavat ymmärtämättömän kuulijakunnan yleensä aina, vaikka itse olen niistä pitänyt. Patetian rajoja ei edes hipaista, kun lauletaan 'Pocahontas'ista ja Marlon Brandosta. Kakkospuolen avaava 'Powderfinger'in Young teki taas Lynyrd Skynyrdille, mutta levyttämisen sijasta hän saikin kantaa Ronnie van Zantin arkkua hautaan. Levy siis suorastaan pursuaa rock-mytologiaa.

Oma ensikosketukseni levyyn oli sukumökillä, missä tämä kuului setäni suhteellisen edustavaan levykokoelmaan. Kitararutinan pauhaessa kaapeista, oli kolmetoistavuotiaalle kitaranöösille sanoma selvä; noin sitä sähkistä pitää soittaa.