tiistai 21. tammikuuta 2020

Peter Michael Hamel - Organum 1986

Peter Michael Hamelin nimi vilahti Äänijälkiä-blogin "Berliini kaikkialla" jutusta, tai oikeastaan sen sivulauseesta.

Hamel on vuonna 1947 syntynyt saksalainen säveltäjä, jonka tyylisuunta on internetin mukaan minimalismi. Nimi tuntui kuitenkin jotenkin tutulta ja pienen Discogsin kaivelun perusteella en osunutkaan väärään.
Koekuuntelussa vuonna 1977 julkaistulla Nada-levyllä liikutaan aika lähellä "kosmista musiikkia" (mutta mukana on myös preparoituja pianoja yms.) joten korvat yhdistelivät tätä taidemusiikin lisäksi krauttiin.

Ja niin olikin; Hamel soitti Hammond-urkuja Agitation Freen 'Malesch'-levyllä, tätä ennen hän oli Gruppe Betweenissä (tai Between The Chairs), joka lyhensi myöhemmin nimensä Betweeniksi ja julkaisi 70-luvulla liudan levyjä. Hyllystä löytyvä kirja 'Krautrock - Cosmic Rock & it's Legacy' kertoo vielä, että Hamel valittiin vuonna 1997 Hampurin yliopiston säveltaiteen laitokselle - itsensä Ligetyn seuraajaksi.

Nopealla selvityksellä Hamelin soolo- ja muu tuotanto 70-luvulla onkin sekoitus drone-musiikkia, ambient-maisemia ja sitten minimalistista kokeellista taidemusiikkia.

Tuttua huttua ja saksalainen musiikkimaailma 70-luvulta on siitä hieno, että tällaisia tasokkaita arkeologisia löytöjä tekee internetin aikaan tasaisin väliajoin. 'Organum'-levyn valitsin ihan puhtaasti kannen perusteella. Kansi ja nimi ohjaa oletuksille levyn sisällöstä, jotka osuvat täysin oikeaan: Organum koostuu lähes yksinomaan kirkkouruilla koostetuista ääniteoksistä (mukana hivenen tiibetiläisiä sormikelloja ja kyllä: kotilotorvi). Uruille on sävelletty minimalistisia sävelkulkuja, ehkä tässä on käytetty osittain sekvensseriä, koska muuten soittajan lonkerot eivät olisi riittäneet, tai en tiiä. Hamel nojaa urkujen äänen massiiviin ja harmonioihin, joskin himmailua ja ilmatilaa löytyy myös. Tyyli ja äänimaisema tuovat tällaisessa vahvasti mieleen Terry Rileyn kosketin-dronet.

Saksalainen säveltäjä soittamassa urkuja. Siinä on tietynlaista historiallistakin raskautta. Yllättävää kyllä, levyä ei tehty tai julkaistu 70-luvulla, vaan uuden teknisen 80-luvun puolessa välissä. Julkaisijana toimi osittain legendaarinen Kuckuck-levy-yhtiö, mutta julkaisumuoto oli nykyaikaisesti kompakti laaserlevy, eli CD. Nyt urku-dronea pystyi kuuntelemaan ilman turhia muovin rapinoita ja ennenkaikkea yli 40-minuutin pituudessa. Itse asiassa täytyy myöntää, että kuulokkeilla Organum pääseekin oikeuksiinsa. Pituutta neljäosaiselle levylle tulee miltei tunnin verran.

Kirkkouruilla on oma miltei puhdistava ja massiivinen äänensä, joten tällaisen kaltaisia teoksia on tehty ennen (Popol Vuhin 'Vuh') ja jälkeen (esimerkiksi suomalaisen Antti Tolven teos Kemiön kirkon uruilla). Hamelilla itsellään tuntuu olevan hyvin hyvin runsas tuotanto, joka liippailee muutakin "henkistä" tai uskonnollista musiikkia (new age-kulmalla) joten oma kaivelu ja tonkimiseni varmasti jatkuu.

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Ellips - Yhden naisen hautajaiset 2019

Näin vuoden vaihtuessa yritin kuunnella mahdollisimman paljon 2019 julkaistuja levyjä. Mitään "vuoden 2019 parhaat top10" listaa en saanut kuitenkaan aikaan. En tiedä mistä kiikasti, onko syynä mieltä kalvava kyynistävä keski-ikäisyys, vai eikö 2019 julkaistu kymmentä mieleenpainuvaa albumia?

Ellipsin 'Yhden naisen hautajaisetkaan' ei ole aivan sellainen, mutta otetaan se nyt tänne kuitenkin.

Elisa Tiilikainen on monella mittarilla varmasti Suomen suosituimman yhtyeen Haloo Helsinki!:n laulajatar. Yhtye on saavuttanut tällä hetkellä kaiken mitä tässä maassa voi, joten se vetäytyi vuonna 2018 keikkatauolle, jonka pitäisi loppua vasta 2021. Todennäköisesti  uutta levyä tehdään kuitenkin tälläkin hetkellä.

Tiilikainen julkaisikin vanhaan tyyliin soololevyn, jollaisen ennen vanhaan teki jokaisen yhtyeen jäsen bändin ottaessa happea. Tai ainakin solisti. Tarkkaan piirretyn ja rajatun bändituotannon jälkeen näissä on ollut tapana irroitella johonkin muuhun suuntaan ja niin tapahtuu Ellips-levylläkin.

Lähestulkoon kokonaan Tiilikaisen säveltämän levyn kappaleet on tuottanut Matti Mikkola, mutta en tiedä onko tämä tuottajan vai artistin valinta, että vaikutteet, tyylikeinot ja sounditkin otetaan osittain 70-lukulaisesta proge-rockista. Taustakokoonpano koostuu kovista soittajista ja se myös kuuluu. Toisaalta tyyli on tuttu Mikkolan muistakin projekteista, joita voi kuvailla tietynlaisiksi pastisseiksi. Ongelma tulee lähinnä puunaamisen kanssa: parhaimmillaan "loverock" tai proge-jutskat olivat astuessaan turvavyöhykkeen yli ja tätä ei Yhden naisen hautajaisissa tehdä.
Tiilikaisen oma lauluääni on tunnistettava ja hän vetää tämänkin levyn samalla tyylillä. Tässä kohtaa itselle tulee mieleen tietynlainen manierismi, mutta ostava yleisö on Elisa Tiilikaisen ostanut sellaisena ja pitää siitä. Muiden kohdalla tämä saattaa joko ärsyttää tai sitten ei.. Tyyli ja tyyli, mutta onhan levy siis kieltämättä tyylikäs.

Yhden naisen hautajaiset aiheuttaa myös hämmentävän mielleyhtymän; marginaalipiireissä suosittu Litku Klemetti kuulostaa, tai siis Ellips kuulostaa välillä aivan samasta puusta veistetyltä. Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa 90-luvulla syntyneet artistit taiskailevat paremmin, kuin Taiska itse 70-luvulla.

Albumi meni Suomen listan kärkeen ja onhan siellä ollut lukematon määrä huomattavasti heikompia levyjä, joten kuunteleva yleisökin tykkää välillä jostain hyvästä.


perjantai 3. tammikuuta 2020

U-Bahn - S/T 2019

Hail vuosi 2020!

Aloitetaan tuore vuosi viime vuoden levyllä. Australialaisen U-Bahnin deby vilahti jollain marginaalisivuston "parhaat 2019" ja sehänä piti tsekata.

Kuvauksen perusteella tämä nuorten aussien bändi oli nykysukupolven versio DEVO-yhtyeestä ja ensimmäisten tahtien soidessa ei voinut olla kovinkaan eri mieltä. Kovinkaan, sillä ei tämä edes kuulosta miltään "nykysukupolvelta", vaan vertaus perustuu lähinnä siihen, että nämä nuoret kollit näköjään suorastaan palvovat yhtyettä ja kappale toisensa perään kuulostaa suoralta esikuvansa hiilipaperikopiolta. Mutta, mutta.
DEVO itsessään de-evolutioitui vuosien saatossa jopa radioystävälliseen pop-muotoon ja U-Bahn taas pysyttelee siellä kolisevassa ja kulmikkaassa ensilevyn tai jopa demolevyjen Hardcore DEVO I&II meiningissä. Koska maailmassa on rajallinen määrä 70-luvun devo-biisejä, niin kyllähän tämä tänne mahtuu.

Vokalisti jollottaa kuin Mothersbaugh konsanaan, kitara painaa ja nytkyttää 70-luvun raivolla, syntetisaattori törähtelee ja kilahtelee vailla miellyttämisen halua ja välillä live-rumpujen päälle tykitetään kunnon kiihkolla rumpukonetta. Kaikki niputetaan neliöksi, joka ei yritä keksiä pyörää uudelleen, vaan se laitetaan kärryn alle ja koko homma lävähtelee asfalttiin idioottimaisen kulmikkaasti. Niinkuin pitääkin.

2019 ilmestyi myös toinen hivenen samassa suunnassa ollut levy, Powerplant-yhtyeen 'People in the Sun', mutta se operoi ehkä hivenen enemmän Screamersin synapunkin tai Chrome-yhtyeen osastolla? Kertooko tämä nyt jotain punkin marginaalissa olevasta suuremmasta virtauksesta, jää nähtäväksi.

https://u-bahnband.bandcamp.com/album/u-bahn-s-t