torstai 1. joulukuuta 2016

J. Karjalainen - Polkabilly Rebels 2010

"Amerikansuomalaisia lauluja" alaotsikon kanssa julkaistu 'Lännen-Jukka- trilogian' päätöslevy pitää ensimmäisen osan keksityn tarinan sijaan oikeasti paikkansa.
Mika Waltarin Egypti-kirjoista poiketen kutsun käytyä J. Karjalainen vieraili paikan päällä ja kierteli esiintyen (ja kuunnellen) vanhoilla suomalaisalueilla Michiganissa, Minnesotassa ja muualla Lännen-Jukka nimellä.

Polkabilly Rebelsin kappaleet ovat tradeja, mutta useiden esittäjänä ja sanoittajana oli Michiganin Toivolassa syntynyt ja sinne ehtoovuodet viettämään palannut Jenny "Jingo" Viitala (1918-2009). Levyn avaava 'Siantappolaulu' oli jo Suomessa unohtunut ja säilynyt yllättäen Viitalan ja muiden finskien laulamana. Karjalainen esittää laulut honottavan ja narisevan Lännen-Jukka hahmonsa kautta, poislukien neloskappale, jossa Marjo Leinonen esittää tradin päälle sanoitetun kappaleen 'Hopeinen veitsi'. Ja hyvin esittääkin. Sanoitukset ovat kautta levyn hyviä ja pursuavat Amerikan-lisää tappeluineen ja niin suurine sikoineen, että ne pitää teurastaa tykinlaukauksella. Pari biisiä on Karjalaisen omia sävellyksiä, vaikka 'Piru laulunopettajana' lainaileekin vahvasti amerikkalaisesta mytologiasta ja Chuck Berryltä.

Trilogian aloittanut 'Lännen-Jukka' oli toteutettu raakana "mies ja banjo" soittona, kakkoslevy 'Paratiisin pojat' toi mukaan Veli-Matti Järvenpään haitarin. Trilogian päätöksellä Järvenpään lisäksi mukaan on tullut vielä vanhat luottomiehet Tommi Viksten ja Mitja Tuurala sähkökitaraan ja bassoon, mutta ei rumpuja. Bändisoitto onkin uskollista 50-luvun rummuttomalle tyylille ja bändi nakuttaa biisit asiaankuuluvalla tyylillä ja vähäeleisesti, koska laulut ja tarinathan tässä ovat se juttu. Karjalainen soittaa itse vielä banjon lisäksi akustista kitaraa ja viulua.

Mitäs tähän lisäämään. Jonkinlaisen kulttuuripalkinnonhan Karjalainen tällä trilogiallaan ansaitsisi. Ja saa anteeksi hirveän ison kasan tuotantonsa sekaan mahtuvaa Markkina-Kallen esittämää musaa.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Julian Cope - Rite² 1997

Kuudettakymmenettä ikävuottaan lähestyvä Julian Cope teki 90-luvun alkupuolella toisen tulemisensa soolouran ns. kaupallisessa suosiossa. Ensimmäinen suosion päivä oli jo vuosikymmentä aikaisemmin vastikään käsitellyn The Teardrop Explodes post-punk-yhtyeen kanssa ja miehen vuoristoratamaista, kaupallisen ja kaupaksi käymättömän tuotannon väliä nähtiin pitkin 80-lukua. Vuoden 1987 'Saint Julian'-levyyn panostettiin levy-yhtiönkin toimesta ja se myös poiki keskitason tunnettavuutta. Cope itse taas veteli juuri vuoristoratamaisella tuotannolla ja asenteella mattoa itsensä ja levy-yhtiösetien jalkojen alta.

90-luvun alussa julkaistiin miehen yleisesti mestariteoksena pidetty 'Peggy Suicide'-albumi, joka nosti Copen taas hetkeksi musiikkilehtien kansiin ja sisälle. Albumin taustalla pyörivät toki samat suurta yleisöä hämmentävät aiheet, jotka ovat sitten pistäneet niitä kapuloita rattaisiin. 'Jehovahkill'-nimisenä julkaistu seuraaja oli liikaa Island-levy-yhtiölle ja Cope potkaistiin ulos sopimuslistoilta. Osasyy saattoi olla myös hänen maineensa hankalana yhteistyökumppanina. Tästä alkoi muutaman vuoden ajan jatkunut palloilu erinäisten levy-yhtiöiden listoilla, joista usea julkaisi vain yhden levyn. Jehovahkillin jälkeisen "trilogian kolmannen osan" julkaisi amerikkalainen American Records ja 'Interpreterin' Chrysaliksen alainen Echo Label. Viimeksi mainitulta Cope sai kenkää suostumatta lähteä Yhdysvaltoihin promoamaan kyseistä levyä (hän vetosi lentopelkoon, myöhemmin juttu on muuttunut "maan politiikan vastustamiseksi").

Rite² oli ensimmäinen hänen itsensä pyörittämän Head Heritage-yhtiön levy. Merkki onkin julkaissut tähän päivään mennessä miltei kaikki Copen omat levyt ja tukun muita artisteja. Levy on periaatteellista jatkoa vuonna 1993 ilmestyneelle Rite-albumille, jonka Cope teki yhdessä Donald Ross Skinnerin kanssa. Yhteistä kummallekin, tai koko Rite-sarjalle, että siinä ei liikuta juurikaan perus popkappaleiden kaavoissa, vaan levyt koostuvat muutamasta pitkästä jami- tai elektronishenkisestä kappaleesta. Kun tähän laittaa vielä taustaksi vuonna 1995 ilmestyneen Copen kulttikirja 'Krautrocksamplerin' ymmärtää mistä on kyse.

Tämä levy on kirjattu ainoastaan Copen nimiin, mutta sisältää vahvan panoksen tuon ajan musiikilliselta kumppanilta Thighpaulsandralta, jonka kanssa ilmestyi samana vuonna myös Queen Elizabeth nimellä suhinalevy. Tim Lewis-nimellä syntynyt syntetisaattorimies on oman soolo- ja tuottajauran lisäksi kunnostautunut mm. Coil-yhtyeen jäsenenä. Cope ja apulainen eivät menneet kuitenkaan sieltä, missä aita on matalin, vaan levy sisältää hypnoottisuudesta ja junnaavuudestaan huolimatta niitä alkuperäinen krautrockin arvaamattomia piirteitä. Avauskappale 'Ver' rakentaa monotonisen rytmin päälle mattoja mellotronista ja lauletuista puheäänistä. Oudolla tavalla mahtipontinen riffi kumartaa Amon Duul II:sen suuntaan kannattaen koko miltei 11-minuuttisen. Kakkosbiisi 'Hill of Odin' on hillityllä tavalla pieni ja funky länkyttävällä kitaralla junnaava puhekappale. Eloa siihen luodaan pienillä väng-äänillä ja muulla kuvittamisella 15 ja puolen minuutin mitalla.
Kolmantena tuleva yli 19-minuuttinen 'D-c.o.m.p.o.s.e.r.' on levyn keskiöbiisi, joka koostuu pelkästään simppelistä Tangerine Dream-tyylisestä kolmioskilaattorisen syntikkaäänen sekvenssistä, jonka taakse soitetaan mellotronilla stemmoja ja teemoja. Välillä lautanen sihahtaa, ARP 2600 mouruaa kaukana metallisesti ja sekvenssi poikkoilee kaikuseinistä. Levyn päättävällä 'The Ringed Hills of Ver'illä palataan taas astetta orgaanisempaan menoon kaiutetun bassokitaran, kitaran ja urkujen kera.

Omalle levymerkille ilman jakelusopimusta levytetty musa teki myös sen, että näitä ei juurikaan näkynyt tuolloin vielä elossa olleiden levykauppojen hyllyssä. Niimpä omakin Rite² kuuntelu on rajoittunut siihen mitä netistä löytyi. Nykyään käytännössä kaikki harvinaisuuksia jakaneet mp3-blogit ovat kuolleet, mutta levy kuuluu toistaiseksi muualta. Helsingissäkin Copen HH-tuotantoa löytyi lähinnä kahdesta kaupasta, joista kumpikin on lopettanut ajat sitten (Dis'n Dat ja Popparienkeli).
Levy kelpasi leikeltynä soundtrackiksi myös artistille itselleen. Se soi miehen BBC:lle tekemässä amatööri-arkeologiakirjaan pohjautuvassa tv-sarja 'Modern Antiquarianissa', joka esitettiin 2000-luvun puolessa välissä.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Beastie Boys - Hello Nasty 1998

Aika se vierähtää, koska Beastie Boysien Hello Nastystä alkaa olla pikku hiljaa 20-vuotta... Levy päätti yhtyeen neljä vuotta kestäneen pitkäsoittotauon, mutta muuten yhtye oli ns. suosionsa huipulla. Feimi ja raha suunnattiin omaan Grande Royal-levymerkkiin (joka ei BB-levyjen lisäksi tainnut osua juurikaan siihen kultasuoneen), paitojen suunnitteluun ja kaikennäköiseen muuhun - mukaanlukien hassut musiikkivideot. Mikäs siinä oli puuhastellessa; levyt myivät kuin häkä. Edellinen I'll Communication palautti yhtyeen debyytin jälkeen listaykköskamaksi ja tämäkin myi ilmestymisviikollaan yli 600 000 kappaletta - lukuja joita ei tänään ihan noin vain saavuteta.

Hello Nasty on musiikillista jatkumoa edelliselle levylle ja nämä ysärin levyt voisi lukea jonkinnäköiseksi trilogiaksi. Mukaan voi ottaa vuoden 89 Paul's Boutiquen, tai sitten olla ottamatta. Nasty perustuu kuitenkin kahteen edeltäjäänsä verraten taas enemmän puhtaaseen sampleista kasattuun materiaaliin, ainakin levyn alkupäässä. 'Intergalactic' hittisinkku taas esitteli yleisölle tuohon aikaan pitkään "kadoksissa olleen" vocoder-instrumentin, eli puheäänisyntetisaattorin, joka oli ollut kovassa käytössä edellisen kerran 80-luvun alussa. Edellisillä levyillä ja liveillä mukana ollut DJ Hurricane korvaantui Mix Master Mikellä. Beastien lisäksi tuotantovastuussa on tälläkin levyllä Mario Caldato Jr. jota voi laskutavasta riippuen pitää joko neljäntenä, tai viidentenä BB:nä. Jos jättää laskuista Money Markin, jonka koskettimet ovat tällä levyllä enemmän taka-alalla. Parilla biisillä on vierailevat vokalistit, kuten Cibo Matto-yhtyeen Miho Hatori ja Lee "Scratch" Perry. Levyn puolivälin jälkeen mukaan tulee enemmän "oikeitten ihmisten oikeilla soittimilla" soittamaa musiikkia.

Välisoitto-samplet soivat biisien välillä, jazzeimmissa funk-instrumentaaleissa yhtye kaivaa taas oikeast soittimet esiin. Edellisiltä sillisalaateilta poiketen tällä kertaa mukana ei ollut niitä pari hardcore-punk biisiä. Oikeastaan hämmentävintä tässä levyssä on itselleni, että tämä tuntui silloin ja tuntuu myös edelleen vähän sellaiselta paikallaan pyörimiseltä ja kierrätykseltä. Ei tästä pääse yli, eikä ympäri. Ja siis tavara on pitkälti samanlaista, kuin edeltävillä.

BB lähtikin tästä eteenpäin enemmän "roots"-henkisellä 'Three MC's and One DJ' eetoksella. Niistä lätyistä en pahemmin välittänyt, vaan entisenä fanipoikana jätin ne surutta ostamatta. Poikkeuksena viimeiseksi jäänyt jäähyväislevy, joka oli paluu "vanhaan kunnon menoon". Tässä välissä MCA oli toki sairastunut vakavasti ja tämä kulutti yhtyeen luovan hengen olemattomiin. Samoin MCA:n

maanantai 21. marraskuuta 2016

Blondie - Parallel Lines 1978

Punk keksittiin vahingossa amerikkalaisissa autotalleissa 60-luvun lopussa, mistä sitä jatkojalostivat MC5:sen ja Stoogesin kaltaiset yhtyeet. Nämä eivät lyöneet aikanaan läpi, mutta yhdessä new yorkilaisen Velvet Undergroundin kanssa loivat Yhdysvaltoihin niitä jäljitelleiden uskollisten kulttibändien pohjan. Tässä pohjassa niiden perintö eli ja säilyi, vaikkakin marginaalissa, oikeastaan katkeamattomana hetkeen, jolloin sopiva porukka, muuttotappion takia tyhjentynyt suurkaupungin keskusta ja tähtimerkit osuivat kohdilleen synnyttäen New Yorkissa musiikillisen ilmiön nimeltä punk.

Stilettos-nimisenä glam-bändinä aloittanut Blondie kuuluu miten päin tahansa katsoen kaupungin punk-pioneereihin. Se ei vain koskaan levyttänyt sellaista suoraa punk-levyä, jollaisena musiikkisuunta tuli kierteen kautta tunnetuksi Isossa Britanniassa. Yhtyeen pirteä debyyttialbumi X-Offender on nopeaa surf/purkkapop-yhtyeisiin nojaavaa musiikkia, eikä bändin sinänsä rajallisesta soittotaidosta huolimatta ollut "kolmen soinnun rokkia" ts. boogieta. Toki Blondiekin operoi punkin eetoksessa sikäli, että kappaleet ovat lyhyitä ilman turhia väliosia jne.

Samaan aikaan, kun punk osui Briteissä yhteiskunnalliseen kuohuntaan ottaen siitä voimaa koko kansan paheksuttavana ilmiönä, Amerikan pioneeribändit ja ennenkaikkea niitten levy-yhtiöt (kaikki levyttivät muuten DIY-merkkien sijasta monikansallisille jäteille) repivät hiuksiaan miettien miten saisi myös omat bändit myymään levyjä. Oikeastaan tässä onnistui lopulta vain Patti Smith ja Debbie Harryn keulittama Blondie. Ramones, tai siis Johnny Ramone tunsi tästä jutusta katkeruutta selitellen Blondien menestystä osittaisella itsensä myynnillä ja diskolla. Ja näinhän se oikeastaan olikin. Mutta oliko siinä jotain väärin skenessä ja kaupungissa, joka ihaili taiteilijaa, jonka avustajat vedostivat liukuhihnatuotteita ja myivät niitä gallerioissa miljoonilla dollareilla?

Parallel Lines oli yhtyeen kolmas levy ja kaupallinen läpimurto. Stilettos-pohjalta neljä vuotta aiemmin aloittanut bändi oli käynyt tässä vaiheessa läpi kokoonpanomuutoksia alkuperäisen basistin Gary Lachmanin saadessa lähteä kävelemään. Hänen tilalleen oli otettu soitannollisesti kyvykäs sessiomies Frank Infante, joka siirtyi tällä kolmannella levyllä kitaraan mahdollistaen Chris Steinille keskittymisen sävellystyöhön. Kolmikko Stein, Harry ja kosketinsoittaja Destri kirjoittivatkin bändille kappaleita, joita lätkäistiin liukuhihnalla sinkuiksi. Infante sävelsi A-puolen päättävän, pyörivän 'I Know, but I Don't Know'in. Steinin nelosbiisillä 'Fade Away and Radiate' vierailee kitarassa tuolloin New Yorkissa asunut Robert Fripp. Ykkösbiisi, sekä toiseksi viimeinen ovat hyvin valittuja covereita: power-pop yhtye Nervesiltä avausbiisi Hangin on the Telephone ja Buddy Hollylta luenta 'I'm Gonna Love You Too':sta.

Osittainen kunnia levystä kuuluu myös tuottaja Mike Chapmanille, joka vittuuntui studioon rämpyttelemään saapuneelle yhtyeelle ja piiskasi säälimättä tavoittelemaan "täydellisyyttä". Osa biiseistä oli studioon saapuessa keskeneräisiä, joten vokaaliäänityksissä Debbie Harry otti taskustaan vihkon ja raapusti klassikkobiiseihin sanoituksia muutamassa minuutissa. Levystä tuli siis hiottu power-pop/uuden aallon mestariteos, jota biisien osittaisesta ylikulumisesta huolimatta kuuntelee edelleen mielellään. Kaksi ensimmäistä sinkkulohkaisua 'Picture This' ja 'Hangin on the Telephone' otettiin Briteissä vastaan hyvin, mutta diskokompin päälle sävelletty 'Heart of Glass' räjäytti pankin ollen ykköshitti kummallakin puolta Atlanttia. Blondie flirttaili myöhemmillä levyillä myös aikansa muotikomppien ja muotojen, kuten reggaen ja räpin kanssa.

Oikeastaan kaikki Blondien ensimmäisen olemassaolon levyt ovat hyviä, tosin viimeiseksi jäänyttä 'The Hunteria' en ole kuullut. Ehkä syystä. Silti omasta mielestäni voisi sanoa, että tämä on niistä paras.

torstai 17. marraskuuta 2016

The Teardrop Explodes ‎– Kilimanjaro 1980

Uusintojen jälkeen siirrytään uuteen. Tai siis vanhaan, mutta hiljattain ostettuun levyyn, eli liverpoolilaisen The Teardrop Explodesin Kilimanjaro-vinyyliin. Kotkalaisesta Tamburiin-sisustusmyymälästä, tai tarkemmin sen alakerrassa olevasta käytettyjen levyjen huoneesta kannettu vinyyli omaa vieressä olevan vuoden 1980 reissuen tyylikkäämmän kannen, jossa näkyy taustalla itse Afrikan korkein vuori. Ensipainoksessa kannessa on yhtye itse ja siitä puuttuu kappale 'Reward', josta oli tullut lisäpainoksen kohdalla hitti.

The Teardrop Explodes tunnetaan Walesissa syntyneen englantilaisen Julian Copen ensimmäisenä yhtyeenä, joka toimi Liverpoolin opiskelijakaupungin tuolloisessa punkin jälkeisessä tuotteliaassa skenessä. Yhtye ei ollut Copen ensimmäinen, vaan tätä ennen hänellä oli samaisessa kaupungissa jo "superkokoonpano" Crucial Three, johon kuuluivat Ian McCulloch ja Pete Wylie. Koko kolmikko tuli näkymään ja kuulumaan lavoilla ja listoilla 80-luvun alussa. Samaan bändiin äijät eivät kuitenkaan mahtuneet pitkään ja yhtye hajosi muutaman treenikerran jälkeen ilman julkista esiintymistä.

Yhdysvaltain länsirannikon pop-musiikkia ja jälkipunkkia yhdistellyt Teardrop Exlodes (nimi napattiin Marvelin Thor-sarjakuvasta) perustettiin Copen ja rumpali Gary Dwyerin kesken. Alkuperäinen kosketinsoittaja korvattiin David Balfella, mutta muuten kitaristit ja sessiomiehet saivat tulla ja mennä aika vauhdilla. Tässä vaiheessa Copella oli mukana aimo annos punkin idealismia; esimerkiksi huumeitten käyttö oli väsähtäneitten hippien puuhaa jne. Yhtyeen manageroinnista vastasi Liverpool-skenen moniottelija Bill Drummond, joka on myöhemmin tunnetuin KLF-yhtyeestään ja siitä miljoonan punnan polttamisesta. Jotain Copesta kertoo, että parin vuoden päästä yhtye oli hajonnut hänen egotrippinsä, kontrollinhalun ja huumepsykoosinsa takia ja välit kaikkiin edellämainittuihin tyyppeihin katkenneet + opettajakoulu jäänyt kesken.

Tätä ennen yhtye kuitenkin ehti tehdä kaksi pitkäsoittoa, muutaman sinkun (joista mainittu Reward oli UK#6), sekä kiertueet Englannissa ja Yhdysvalloissa. Ensilevy Kilimanjaro myi kohtuullisen hyvin päästen top20 ja saaden Hopealevyn. Sävellysten krediitit on merkitty pääosin kolmikolle Cope, Dwyer ja tuossa vaiheessa kitaraa soittaneelle Michael Finklerille. Kappale 'Books' on Copen ja McCullochin aikaisemmasta bändistä ja tuottajina toimivat aikaisemmin mainitut Drummond ja Balfe.

Kilimanjaro on kestänyt itse asiassa kohtuullisen hyvin aikaansa, ehkä juuri keitoksensa reseptin ansiosta. Neo-psykedelian tyyliin 60-luvun purkkapsykedeliaa lainaava melodisuus yhdistettynä punkin jälkeiseen tiiviiseen ja diskanttiseen pakettiin toimii hyvin. Copen ääni ja karisma eivät tietenkään haittaa kokonaisuutta, eikä miltei kaikkiin biiseihin ympätyt pirteät puhaltimet. Vertailukohtia voi hakea tuolloisen ex-ystävän/vihamiehen McCullochin Echo & The Bunnymenistä ja naapurisaaren U2:sta ymppäämällä näihin Nuggetsien purkkaisimman garagen. Hyvä keitos! Tämä vuori-kantinen on muuten hivenen poikkeava ensipainoksesta; se on uudelleenmiksattu ja omaa pidemmän version levyn mainiosti päättävästä 'When I Dream'-kappaleesta.

Cope sai tästä kaikesta kaiketi suorituspaineita ja Yhdysvaltain kiertueella rouhittiin kaksin käsin lappuja, kokaiinia ja amfetamiinia. Toinen pitkäsoitto Wilder ei ollut huono, muttei sisältänyt edeltäjänsä tapaan hittiä. Cope piti itseään tässä vaiheessa yhtyeenä ja vittuuntui sellaisiinkin pikkuasioihin, kuin Balfen tyyliin laulaa lavalla koskettimiensa takana biisin sanoja itsekseen. Koko homma romahti sisäisesti kasaan ja Dwyer sekä Balfe lähtivät lätkimään, jolloin Teardrop Explodes loppui. Cope vetäytyi amerikkalaisen vaimonsa kanssa nuolemaan haavojaan pariksi vuodeksi vanhempiensa lähelle maaseudulle. Takataskussa oli toki levy-yhtiön antama sopimusoptio, mutta tämän realisointi kysyi häneltä pidemmälti aikaa. Dwyerin myöhemmistä vaiheista ei minulla ole tietoa, mutta Balfe perusti oman pienlevymerkin, toimi The Blur-yhtyeen löytäjänä, tuottajana ja videontekijänä, josta siirtyi suuren levy-yhtiön A&R-mieheksi, jossa hänen synnikseen koitui mm. miljoonia myyneen Kula Shakerin löytäminen. Nykyisin hän toimii käsikirjoittajana.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Rattus - Levytykset 1981-1984 - 1993

Levyhyllyn uusintoja, osa III

Punk ja hardcore leikkasivat omaa musiikkipolkuani muutamaan otteeseen nuoruudessani 90-luvun alussa.
Silloin kyseessä oli enemmänkin hetkellinen "etsin itseäni"-vaihe, eikä se johtanut mihinkään pysyvämpään. Osittain syy oli skenen silloinen(kin) sisäänpäinlämpiävyys ja TRUE 110%-henki, joka yhdistettynä tuon ajan genren musiikilliseen aallonpohjaan oli aivan mahdoton yhtälö. Niimpä jalkoihin eksyi Doctor Martensit ja levysoittimeen ennenkaikkea brittiläinen "indie", mutta myös kavereilta lainatut U.S.A-bändit, kuten Sonic Youth.

Sonic Youth toimiikin aasinsiltana, sillä yhtyeen vieraillessa Suomessa marraskuussa 92, yhtyeen kitaristi/musanörtti Thurston Moore kierteli päivällä Stadin levykauppoja ja hänen hankintalistaltaan vuoti huhupuheissa kyselyt Kaaos- ja Rattus-yhtyeitten seiskojen perään. En tiedä kuinka tarinassa lopulta kävi; löysikö Thurston kyseisiä levyjä vai ei, mutta koska oma sankarini diggaili noita bändejä, niihin oli jossain vaiheessa tutustuttava.

Homma ei ollutkaan ihan niin helppo ja nopea, vaan tämä samaisena SY-yhtyeen vierailuvuonna ilmestynyt cd-kokoelma eksyi omaan levyhyllyyn vasta 2000-luvun alussa päivätöistä saadun palkan ja Helsingin levykauppojen myötävaikutuksella.

Levytykset 1981-1984 oli Poko:n kulttuuriteko, jossa se uudelleenjulkaisi kaikki neljä vilppulalaisen Rattus-yhtyeen EP:tä/mini-LP:tä, jotka se oli julkaissut oman levymerkkinsä alla. Yhtye oli itse julkaissut tätä ennen omakustanteena yhden sinkun ja EP:n. Epe Heleniukselle on nostettava hattua siitä, että kustansi ja julkaisi osan aika olennaisia ja lengendamaineeseen nousseita hardcore-levytyksiä. Suomen Rought Trade, tai jotain.
Hardcore oli silloinkin täysin marginaalista musiikkia, painokset pieniä (mikä selittää osittain alkuperäispainosten älyttömät hinnat) ja bändien kanssa säätämisessä niin kova vaiva, että Rattuksen vuonna 1984 äänitetty 'Ihmiset on sairaita' EP jäi yhtiöltä julkaisematta ja samoihin aikoihin Poko lopetti melkein kaiken punkin kustantamisen. Rattus on toki nauttinut aina "skarppien äijien" mainetta suomi-hc kuvioissa ja sen keikat pitkin uraa olivat moneen muuhun verrattuna ihan asiallisia. Mutta vaiva ja profit eivät siis levy-yhtiössä kohdanneet.

Kokoelmalevy menee yllättäen levytysten kanssa päinvastaisessa kronologisessa järjestyksessä, eli sen avaa 'Uskonto on vaara' mini-LP, josta siirrytään 'WC räjähtää' levyn kautta 'Rajoitettu ydinsota' EP:seen ja kirsikkana kakussa Poko-debyytti 'Rattus on rautaa'. Järjestys on sikäli hyvä, että viimeksi mainittu on oikeastaan aika paska ja keikkuu hassuttelu-punkin rajoilla. Tyylillinen/tasollinen hyppääminen tätä seuranneen EP:n avausraitaan 'Keppiä Ronaldille' on ehkä yksi kotimaan musiikin pisimpiä ja hienoimpia. Koska itse aloittelin hardcoren "uudelleenkuuntelun" jenkkibändeillä ja siitä suomalaisilla, en tietenkään ollut tietoinen, kuinka kovasti nämä suomi-legendat kuulostivatkaan eräältä D-bändiltä.. Tosin Rattukselle ominainen muhkea tuotanto ja tykitys tuo d-tyyliin omaa kulmaa. Siinä missä Terveet kädet vetelivät samoin eväin, mutta perverssein toisto-lainein, Rattus on uskollinen brittien toisen aallon aiheille ja julistuksille. Ydinsotaa, natseja, rotusortoa, eläinten tappamista ynnä muuta vastustetaan. Jotain levyjen tuotantoarvoista kertoo, että älysin vasta pitkälle myöhemmin laulajan vaihtuneen Jakesta bändin ärrävikaiseen roudariin Annikkiin tuolla levyn avaavalla viimeisellä levytyksellä. Yhtä kaikki, poiketen esim. Kaaoksen levyillekin asti päätyneestä ehkä vähän epämääräisestäkin mölinästä Rattus oli levyillä ja livenä tykki.

Rattus siirtyi tämän jälkeen ajalle tyypillisesti Venomin ja Slayerin hengessä metallisemmille linjoille ja lopetti toimintansa 1988. Paluu tapahtui vuonna 2001 ja yhtye on sen jälkeen toiminut aktiivisesti kiertäen Suomea ja maailmaa. Poko-vainajallekin levytettiin levy vuonna 2005. Svartti julkaisi näitä EP:tä uudelleen vinyyleinä ja jotain kulttimaineesta kertoo, että tämä cd-kokoelmakin on discogsin mukaan 20 euron arvossa.

maanantai 14. marraskuuta 2016

V/A - Folk Is Not a Four Letter Word, Vol. 2 2007

Levyhyllyn uusintoja pt.II.

Tästä kokoelmasta oli niin turhanpäiväisen lyhyt ja mukanäppärä kirjoitus, että pakkohan tämä on ottaa uudelleen käsittelyyn. Toinen syy on tietenkin se, että tämä kaksiosaisen sarjan toinen osa on todellä hyvin kasattu kokoelma.

Kymmenen vuotta levyn ilmestymisestä ja kaiken maailman Spotify-listat ovat tehneet tällaiset levyt ehkä aikansa eläneiksi, tai ainakin vanhanaikaisiksi. Toinen juttu onkin se, että kuka niitä Spotifystä jaksaa kaivaa? Etusivut täyttyvät aivan kuten ennenkin maksetuista levy- ja kustannusyhtiösuosituksista. Oikeastaan sama mitä kuuntelet, Spotify ei sitä kamaa sinulle suosittele, vaan tuotesijoittelua.

Andy Votel on nelikymppinen brittiläinen DJ, musiikintekijä ja graafikko, eli sellainen 2000-luvun "vanhan hyvän ajan" hahmo. Musanörtti, jonka kokoelmista ja tiedoista koottiin monta helvetin hyvää kokoelmaa niin tästä folkista, kuin esim. eurooppalaisesta (myös itä) progesta. Vanha kunnon portinvartijasuosittelija. Näitä folk-kokoelmia ilmestyi kaksi kappaletta englantilaisen Cherry Redin kautta ja Votel pyöritti tässä omaa 'Finders Keepers' levy-yhtiötä.

Tämä Vol. II on himppasen parempi, kuin ykkösosa. Votel kaiveli hivenen tuntemattomampia brittifolk-artisteja, sekä artisteja pitkin Eurooppaa, jonka kielialue-erojen takia osa hyvistä esityksistä on jäänyt anglo-populaarikulttuurin ulkopuolelle. Levyn biisit ovat folkin toiselta aallolta: 60-luvun lopusta 70-luvulle ja kielialueitten lisäksi tyylien laveus ulottuu perus-folkin lisäksi lastenlaululevyihin. Perus- on vähän turha sana, sillä tähän aikaan musiikkilaji kurotteli pitkälle joka suuntaan ja ulottuvuuteen. Lähimmäksi Suomea päästään ruotsalaisen Turidin kohdalla, mutta esim. joku Pihasoittajat tai Kissa kehrääväinen ei olisi aiheuttanut näitten seassa mitään häpeilyä.
Tässä toisessa aallossa on myös hienoa, että kukaan ei enää yritä olla uusi/sama Dylan, Donovan tai Baez, vaan jokainen levyn artisti laulaa tasan omalla äänellään - oli se sitten ohut, erikoinen tai muuten vain mieleen jäävä. Spotify-listasta poiketen levyn kansilehti myös esittelee perusasiat aina kyseisestä artistista. Levyn artistirosteri on naisvoittoinen, mutta en tiedä oliko se aikansa skenessä ihan näin?

Levyn 20 artistista tunnetuimmasta päästä ovat Pentangle ja Alexis Korner ja heiltäkin on mukana obskuurimmat biisit. Erityisesti mieleen jääviä esityksiä tarjoaa Francon Espanjassa toiminut Vainica Doble, aiemmin mainittu ruotsalainen Turid, brittien Midwinter ja pakahduttavat lastenlaulut Englannista ja Hollannista, eli Jan & Lorrainen 'Number 33' ja Elly & Rikkertin 'Heksenring'. Unohtamatta ranskalaisen Emmanuel Parreninin 'Apres Londee'ta, jolle Stereolab on velkaa aika paljon. Useimmat kappaleet esitetään tietenkin omalla kotikielellä. Parhaimmillaan äänitykset ovat suorastaan maagisen kuuloisia.

Kokoelman ilmestymisaikaan brittien taidemusiikin marginaalissa oli toki vahvasti "metsäfolk"-skene, jonka muutamasta suomalaisartistakin esim. maan elitistinen Wire-lehti kirjoitti runsaasti. Joten jonkinasteista kaupallista ja artistista tilausta kokoelmallekin oli. Tällaiset levyt toimivat myös uteliaisuuden herättäjinä ja muutaman artistin levyjä, tai tuohon aikaan ilmestyneitä uusintajulkaisuja tulikin hankittua. Toisaalta niiden kohdalla huomasi myös miksi ne ovat obskuureja: usein ei päästy kokonaisuudessa esim. Pentanglen vankkojen levykokonaisuuksien tasolle.

Hyvä kokoelma ajalta, joka ei palaa.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Kraftwerk - Radio-Activity 1975

Kaivelen välillä näitä blogin alkupäässä käsiteltyjä levyjä, joista oli silloin suunnilleen haikun mittainen kirjoitus.

Kraftwerkin Radio-Activity bloggaus ilmestyi 9.11.2007, mutta koska levy on edelleen yksi suosikkejani, otetaan vanha kirjoitus veke ja albumi ansaitulle uusintakierrokselle. Eli Levyhyllykin joutuu turvautumaan uusintoihin... ainakin melkein.

Populaarimusiikissa on käsite "yhden hitin ihme", joka niputtaa kasaan yhtyeitä sekä artisteja joilta löytyy ainoastaan yksi suuren yleisön mieleen jäänyt biisi, tai hyvin myynyt levy. Kraftwerkin kohdalla termin käyttö on hivenen irvokasta, mutta on totta, että Yhdysvalloissa yhtye ei ikinä myöhemmin saavuttanut tätä edeltäneen 'Autobahn'-levyn ja sen nimisinkun kaupallista suosiota. Itse asiassa se ei päässyt lähellekään, vaikka Briteissä ja Euroopassa yhtyeen suosio jatkui ja kasvoi.

Vuoteen 1975 mahtui sekä Radio-Activity-levyn äänitys, että yhtyeen Autobahn-hittilevyn mahdollistama Amerikan-kiertue. Yhdysvaltoihin "elektroninen" yhtye lähti niinkin massiivisen gearin, kuin yhden minimoogin, modulaarisyntikan ja Florianin huilun kanssa. Tämän lisäksi messissä oli Echodek-kaikulaite ja urut. Biisejä oli setissä kymmenen kappaletta ja joka biisin välissä syntikat piti virittää, kuten kiertueen bootlegeilta voi kuulla. Neon-kylttien kanssa esiintyvästä yhtyeestä kuitenkin tykättiin ja 6-viikkoiseksi kaavailtu kiertue venähti yhteentoista viikkoon. Oikeastaan tärkein asia, mitä Yhdysvaltain kiertueelta jäi, oli kuitenkin Orchestron niminen kosketinsoitin, joka oli "parempi versio" Mattel-yhtiön markkinoille tuomasta mellotronin kaltaisesta, aikansa sampleihin pohjautuvasta soittimesta. Tässä tapauksessa äänet tulivat tronin nauhojen sijaan koneen sisällä pyörivästä äänilevystä.

Orchestronista on täällä Levyhyllyssäkin ollut juttua, mutta mellotronin tyyliin senkin hienous oli siinä, ettei sen jouset, taikka kuorot kuulosta oikeilta, vaan... no kummallisilta ja epäaidoilta. Soitin pääsi teon alla olevalle Radio-Activitylle, joka jatkoi yhtyeen naivisti ja ehkä myöhemmin ilkeästikin esittämää teknologia-uskovaista tematiikkaa. Orchestronin kuorot huokaavatkin heti levyn 'Geiger-Counter'-intron jälkeen tulevalla nimibiisillä. Muuten keinot ovat pitkälti samat, kuin edellisellä levyllä; hakkaava moog-basso, yhtyeen itse rakentamat sähköiset perkussiot, sekä pääjäsenten klassisen musiikin opintojen tuomat pop/beethoeven-henkiset minimalistiset sävelmät. 'Radio-Activityn' jälkeen siirrytään Hitlerin-Saksassa markkinoille tulleeseen ja levyn kanteen päätyneeseen uni-oodiin Kansanradiosta, eli 'Radio-Landiin'. Oskilaattorit ul(v)ahtelevat, orchestron soittaa aavejousia ja taustalla nakuttaa rauhallinen, simppeli rytmikone. Seuraavaksi pamahtaa levyn ehkä paras kappale; vastine edellisen levyn Beach Boys-henkiselle nimibiisille, eli 'Airwaves'. Puolen päättää radion uutisia, hälyääniä ja soittemerkkejä pursuavat kaksoispikkukappaleet 'Intermissions' ja 'News'.

Kakkospuolen avaa vocoderilla luennoitu 'The Voice of Energy', josta siirrytään vanhaa rokkia ja synteettisiä ääniä yhdistelevään 'Antennaan'. Seuraava 'Radio Stars' on hypnoottinen jumitushetki, ehkä vähän painostavakin. Tästä mennään 'Uraniumin' kautta 'Transistorin' hypnoottiseen, seuraavan Trans-Europe Express-levyn loppua muistuttavaan synteettiseen fuugaan. Levyn päättää (Brahmsin..) kehtolaulumainen ja leikillisesti nimetty 'Ohm Sweet Ohm'.

Levyn biisinkirjoittamisesta ja visiosta vastasivat pääkaksikko Hutter/Schneider. Kaksikon apuna on yli puolella biiseistä mukana vielä 'Näkymätön kraftwerk' Emil Schult. Hänhän oli vastuussa myös aika pitkälti yhtyeen visuaalisesta ilmeestä, levynkansista ja teemoista. Kaksikko Bartos-Flur on levyllä mukana ainoastaan suorittamassa, toisin kuin esim. 70-luvun lopun Man-Machine-levyllä. Radio-Activity jäi myös bändin viimeiseksi levyksi, jolla on mukana ns. krautrock-vaikutteita. Tämän jälkeen bändi alkoikin itse antamaan vaikutteita muille.

tiistai 1. marraskuuta 2016

David Bowie - Rare 1982

Bowien Rare-kokoelma tarttui kirppikseltä mukaan kympillä. Ehkä hinnassa oli pari euroa liikaa, mutta toisaalta tätä erikoisversioita ja sinkkujen B-puolia sisältävää levyä ei tule liian usein vastaan. Jouluksi 1982 ilmestynyt kokoelma jäi myös viimeiseksi RCA:lla julkaistuksi Bowien levyksi.

Artisti itse oli ollut jo pitkään vittuuntunut levy-yhtiöönsä, eikä viisi vuotta aiemmin levytetyn Bing Crosbyn joulu-dueton sinkkujulkaisu parantanut asiaa. Bowie oli tyytymätön myös tämän kokoelmalevyn ulkoasuun ja informaation puutteeseen ja hänen viimeiseksi RCA:lla julkaistuksi uudeksi musiikiksi jäi teatraalinen Baal-EP.

Kokoelmasta ei ole tehty CD-versiota, eikä tehdäkään, koska monet biiseistä ovat mukana muilla uudelleenjulkaisuilla. Levy etenee kiitollisesti Bowien uran kronologisessa järjestyksessä, alkaen italiaksi lauletusta versiosta ensihitti 'Space Odditystä'. Versiossa ei ole sinänsä mitään muuta lisäarvoa. Seuraavana on 'Drive-In-Saturdayn' B-puolena julkaistu, alunperin Ziggy Stardustille tarkoitettu cover Chuck Berryn 'Round and Round'ista, joka on mukavan ärhäkkä. Samoissa sessioissa äänitetty Brel-tulkinta 'Amsterdam' oli cover-sinkku 'Sorrow'n kakkospuolena. Sessioiden pussinpohjalta löytyi vielä uudelleenluenta omasta vuoden 1970-sinkusta 'Holy Holy', joka julkaistiin vuoden 1974 'Diamond Dogsin' B-poskella. Niin ikään B-puolena - tällä kertaa sinkulla 'Knock on Wood' julkaistu 'Panic in Detroit' live-versio on äänitetty David Livelle, mutta jätetty siltä pois. Tässä vaiheessa (ja myöhemminkin) Bowie muokkasi ja sovitti vanhoja biisejään sen ajan live-eetokseensa joka piti tuossa vaiheessa sisällään soulia. Ja koska levy julkaistiin vain Euroopan puolella, A-puolen lopettaa jenkkiversio singlestä 'Young Americans'

B-puolen avaa elokuvankin nimennyt 'Velvet Goldmine', joka levytettiin - yllättäen Ziggy-sessioissa, mutta julkaistiin vuoden 1975 'Space Oddity'-uudelleenjulkaisun b-puolella.. 'Heiden' on Bowien saksankielinen versio kappaleesta 'Heroes', jota olen metsästänyt sinkkunakin. Itse asiassa kappaleessa tulee säkeistöt aluksi englanniksi ja lopussa saksaksi. 'John, I'm Only Dancing (Again)' on uudelleenluenta vanhasta biisistä, joka julkaistiin sinkkuna. 'Moon of Alabama' levytettiin 1978, mutta julkaistiin sinkkuna 1980. Bowien luenta häviää Doorsin versiolle, jota se mukailee. Levyn päättää japanilaiseen sake-mainokseen 1979 tehty instrumentaali 'Crystal Japan', josta Levyhyllyssä oli joskus juttuakin. Japski-sinkun biisi laitettiin kysynnän vuoksi mukaan vuoden 1981 'Up the Hill Backwards' sinklen B-puoleksi. Kappaletta voisi kuvailla tunnelmaltaan romanttisen Twin Peaks:mäiseksi.

RCA ei tainnut levyä pahemmin mainostaa, vaan rosterista EMI:lle poistuvan artistin erikoisuuskokoelma myi Briteissä omalla painollaan itsensä sijalle 34. Yllättäen norjalainen listasijoitus oli wikipedian mukaan 11. Bowie ei jäänyt katselemaan taakseen, vaan julkaisi seuraavana vuonna yhden parhaista albumeistaan.

torstai 27. lokakuuta 2016

Ferox - Henry 7" 1992

Ymmärtääkseni anjalankoskelainen Ferox julkaisi muutaman vuoden olemassa olonsa aikana kaksi seiskatuumaista, joista tämä on jälkimmäinen. Näin bändin itsekin Kotkan nuorisotalolla joko tuona vuonna 92, tai seuraavana 1993. Muisti alkaa tehdä tepposia ja yhtyeet sekaisin, mutta muistaakseni tässäkin bändissä oli Sweetheartin tyyliin erikoisuuksia bassossa, eli oliko nauhat revitty veke ja jotain? Bändi näytti basistin muniin asti roikkuvan letin ja muutaman soittajan jättikeeseineen myös tulevan jostain ihan muualta, kuin maaseudulta Inkeroisista(?). Psyko- ja punkabillyä olin toki kuullut ja niitä Ferox soitti. Ei tajuntaaräjäyttävästi, mutta asenteella ja mieleenjäävästi.

Henry seiskan julkaisijana toimi Bizarre Records, jonka katalogin toisena levynä on internetin mukaan ainoastaan Isebel's Painin sinkku. Tuohon(kin) aikaan Kouvolasta tulevat bändit tuntuivat olevan valovuoden edellä tasossa ja mielenkiinnossa verrattuna omien kavereiden ylimielisiin kotkalaispop-virityksiin, tai vielä räikeämmin verrattaessa saman kaupungin tuon ajan väsyneisiin hard rock bändeihin. Puhumattakaan punkista, jossa lippua kantoi Hylky-yhtye, jonka Vihaan EP:tä pidetään yhtenä musiikkigenrensä tuon ajan väsyneisyyden pahimmista ilmentymistä.

Eihän näistä psyko-yhtyeistä mikään keksinyt kidutuspyörää uudestaan, vaan Crampsin hengessä mennään. Sanoituksissa pyörivät sarjamurhaajat (Henry) ja kauhuelokuvat (B-puolen Serpent and the Rainbow). Periaatteessa simppelit billyriffit soitetaan hivenen kimurantin ja liikutaan tietty sitten sinne Dead Kennedysten suuntaan. Laulussa on Lux Interiorin lisäksi punk-rääkymistä, eikä öy-öy-tä. Kotimaisista yhtyeistä tätä voi surutta verrata tamperelaiseen Garbagemeniin. Kakkospuolen biisi on omaan makuuni jopa parempi, kuin paraatipuolen.

Sinkku tarttui kirppikseltä mukaan kahdella eurolla ja oli kummankin niistä arvoinen.

torstai 20. lokakuuta 2016

The Flying Burrito Brothers - The Gilded Palace of Sin 1969

Kuukauden alussa kirjoittelin Grateful Deadin 'Workinman's Dead' levystä ja sen kantrirokin yhteydessä mainitsin nimen Gram Parsons. Hänen ystäviensä suorittama Parsonsin testamentin tahtoa kunnioittanut tapahtumasarja ruumiinryöstöineen ja polttohautausyrityksineen Joshua Treen autiomaassa on tapahtumana yksi rockin hämärimpiä episodeja. Eikä miehen maan päällinen polkukaan ollut mikään tavanomaisin.

Äärimmäisen rikkaaseen, mutta rikkinäiseen itärannikon perheeseen syntynyt Parsons muutti Kaliforniaan ja liittyi alkuvuonna 1968 suosittuun The Byrds-yhtyeeseen. Vain noin puolen vuoden ajan yhtyeen riveissä ollut Parsons vaikutti kuitenkin rajusti yhtyeen musiikilliseen suuntaa ja oli päävastuussa ensimmäisestä psykedeliaa ja kantria yhdistelleestä levystä 'Sweetheart of the Rodeo:sta'. Levy floppasi myynnillisesti ja Gram sai kenkää ollessaan suostumatta lähtemään kiertueelle rotuerottelua harjoittavaan Etelä-Afrikkaan. Todellinen syy tuohon aikaan Englannissa oleskelleelle Parsonsille lieni kuitenkin tutustuminen ja tiivis hengailu The Rolling Stones-yhtyeen kanssa, joka onkin sitten taas toinen tarina.

Chris Hillman, joka oli yhdessä Roger McGuinnin antanut kenkää Parsonsille lähti saman vuoden lopussa itsekin yhtyeestä ja otti taas yhteyttä Parsonsiin. Miehet perustivat The Flying Burrito Brothersin, joka omi kantrimusiikin lisäksi tyylisuunnan korean pukeutumisen, lisäten siihen paljetteja ja kimalteita. Apua saatiin yhtyeen ympärillä pyörineiltä Kalifornian bändäri-kuningattarilta. Bändi oli skenessä kuuminta hottia, mutta taloudellinen menestys jäi sitten seuraajille. The Gilded Palace of Sin nousi vaatimattomalle listasijalle #164.

Sweetheartin ja The Gilded Palace of Sin:in julkaisujen välillä kului aikaa vain alle puoli vuotta. Yhtye otti nimensä Parsonsin kanssa samaan aikaan itärannikolla toimineelta, mutta levyttämättömältä yhtyeeltä. Levyttämään lähdettiin Hillmanin ja Parsonin lisäksi basisti Chris Ethridgen kanssa. Rumpalia yhtyeellä ei ollut, vaan levyllä soittelee neljä eri ukkoa. Tärkein mauste oli kuitenkin pedal-steeliä tyylikkäästi ja yllättävästi soittava "Sneaky" Pete Kleinow, jonka kuljetukset ja välillä särötetty liukukitara antavat oikeutta Parsonsin lanseeraamalle termille "American Cosmic Music", eli psykedeelisten vaikutteiden yhdistämiselle kantriin ja folkkiin.

Burrito Brothersien debyytti on itse asiassa taas malliesimerkki omista kuuntelutottumuksista, jotka muuttuvat, tai lavenevat ikää myöten. CD on lojunut hyllyssä kymmenisen vuotta silloin tällöin kuunneltuna. Minään sysipaskana en levyä missään vaiheessa pitänyt, mutten kyllä hirveästi innostunutkaan. Myös "kosmiset vaikutteet" ihmetyttivät, tai siis hämyilyn puute. Mutta se onkin ympätty tähän pakettiin tyylikkäästi ja pienin maustein. Tähän vaikuttaa varmaan myös se, että on itse tullut tässä vuoden parin aikana soitettua kantria ja lap-steeliä. Näinhän se maailma pyörii..

Levyn avaava 'Christine's Tune' on tyylipuhdas up-beat kantri Kleinowin laulavan steel-kitaran kanssa. Noin minuutin kohdalla pärähtää kissalautaan hetkeksi fuzz-särö ja sama toistetaan vähän myöhemmin laulajien varoitellessa kyseisestä mimmistä, joka on itse paholainen naisen vaatteissa. Loppu menee taas steel-säröillä. Seuraavan biisin jälkeen tulee pari coveria, jotka oli paria vuotta aiemmin olleet hittejä Aretha Franklinin ja James Carrin laulamia. Brothers sekoitteli siis tässäkin tyylejä keskenään, eli soul-lauluja kantriksi. Levy matkailee pedal-steelin säestämänä loppuun saakka, jolloin viimeisenä biisinä tuleva 'Hippie Boy' on tyylillisesti oikeastaan levyn ainoa kupru. Koko ajan ollaan oikeastaan aika perinteisen kantrin äärellä, jota maustetaan välillä kertosäkeessä fuzz-kitaralla. Mitään jami-meininkiä ei myöskään ole, vaan kappaleet nakutetaan alusta loppuun, kuin baarin nurkassa. Välillä tulee hieno bridge, tai muu vähäeleinen sovituskikka.

Niinhän siinä sitten kävi, että 1969 The Gilded Palace of Sin oli liian kantria soitettavaksi rokkiasemilla ja liian rokkia soitettavaksi kantriasemilla. Seuraava levy 'Burrito Deluxe' oli askel enemmän kohti rokkia, mutta sama juttu. Gram Parsons jätti yhtyeen sen jälkeen ja Hillman jäi itse kannattelemaan bändiä. Parsonsin myöhemmistä vaiheista on kirjoitettu täälläkin Rockin apumiehissä. Pitkää saagaa siitä ei kuitenkaan tullut, vaan hän kuoli Joshua Treessä olevassa motellissa viinan ja huumeiden yliannostukseen vain 26-vuotiaana vuonna 1973. Silloin jo Eaglesin kaltaiset toiset LA-kantrirockkarit nauttivat nousevasta suosiosta.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Tangerine Dream - Logos Live 1982

Marraskuussa 1982 olen opetellut tavaamaan ja laskemaan. Saman kuukauden kuudentena päivänä Tangerine Dream esiintyi vähän päälle 2000 henkeä vetävässä Lontoon Dominion-teatterissa. Kahden tunnin konsertista leikattiin 50-minuuttinen pitkäsoitto, joka oli samalla yhtyeen jo tuossa vaiheessa neljäs live-levy.

Kuutisen vuotta ja yhtyeen parhaat hetket mukana ollut Peter Baumann oli tässä vaiheessa lähtenyt lätkimään ja hänet oli pienten kokoonpanomuutosten jälkeen korvattu Johannes Schmoellingilla. Tämä matkasi yhtyeen mukana myös samanpituisen kuuden vuoden jakson.
TD:n musiikki eli tässä vaiheessa taas murrosvaihetta vaihdellen levyistä riippuen tutun pitkien sekvensseihin pohjautuvien ja lyhyiden melodisten biisien välillä. Myös Logos Live seilailee tällaisissa välitunnelmissa, eikä se tietysti kestä jonkun Ricochetin rinnalla, mutta on toisaalta tästä syystä myös kohtuullisen mielenkiintoista kuultavaa. Tuttuun tapaan levyn kahdella puolella olevat yksittäiset biisit jakaantuvat osiin. Mukana paukuttaa rumpukone ja yhtye omi tuossa vaiheessa settiinsä aina uusinta instrumenttiteknologiaa, tässä tapauksessa samplerin jota epäilen Fairlightiksi. Levyn kannessa olevassa live-setupissa sitä ei kuitenkaan näy.

Kuten yllä sanoinkin, Logos Live ei ole täydellinen levy, vaan poukkoilee välillä alueilla jotka eivät omaa korvaa, tai sydäntä miellytä. Albumin tavallaan voima on kuitenkin, että sieltä "harhapoluilta" palataan aina johonkin ihan validiin osaan tai fiilikseen, mihin yhtye ei sitten muutama vuosi eteenpäin enää kyennyt.

Albumin avaavan, luonnollisesti 'Logos Part One' nimetyn kappaleen alussa liikutaan synteettisessä itämaisessa tunnelmassa, josta pamautetaan TV-sarjatunnaria muistuttavaan melodiseen osioon. Jälkeenmainitulla tyylillä yhtye tulikin tienaamaan 80-luvun leipänsä. Ei tämä nyt ihan mahdotonta ole, mutta sitten pamautetaan A-puolen loppupuolelle levyn parhaat hetket. Sämplätyt ja kaiutetut rummut nousevat välifiilistelyn alta ja kunnon vedenalaiset syntikkapadit, sekä huuto-sämple lyövät päälle stäbbejä. Jotenkin tutun kuuloista ja sittenhän sieltä pamahtaa kirkas hypnoottinen synasekvenssi. Ihan silkkaa vuoden 1991 The ORB:ia. Rummut vedetään vielä neljän kierron ajaksi pois sekvenssin alta ja ihokarvat nousevat pystyyn. TD soitti tähän aikaan vielä todella kovilla volyymeilla, joten on varmasti ollut vaikuttavaa istua Dominionin penkeillä. Kappaleen lopun päällekkäiset hypnoottiset rytmimatot taas alleviivaavat Tangerine Dreamin asemaa trance-teknon pioneereinä. Edes lopussa palaava juustoisen kuuloinen teema ei pilaa biisiä - päinvastoin!

Kakkospuoli avataan synteettisillä perkussioilla, jotka kolahtelevat ja kalahtelevat kylmästi. Clockwork Orange-hetki. Tai elokuva-soundtrackin kohtalokasta jännitystä. Siitä sitten hypähdetäänkin 80-luvun alun soundiseen iloiseen sekvenssiin. Samplattyjä kitaroita, vocoderia jne. Tästä hypätään valitettavasti vielä juustoisempaan menoon, mistä ei ole mitään positiivista sanottavaa. Pätkä on myös levyn kokonaispituudessa mitattuna pisin. Eikä levyn päättävä codakaan pelasta albumin loppupäätä hukkumasta sokerijuustoliemeen.

Kahden- kolmentähden levy, mutta parhaat hetket hienoja.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Ralph Lundsten ‎– Paradissymfonin 1980

Löysin perjantaina tämän levyn kirpputorilta kahdella eurolla. Samaisena päivänä oli myös ruotsalaisen elektronisen musiikintekijän ja lyhytfilmimiehen Ralph Lundstenin 80-vuotissyntymäpäivä.
Kuulin synttäreistä tosin vasta myöhemmin samana iltana, mutta yhteensattuma oli sen verran hassu, että pakkohan tästä levystä nyt on jotain kirjoittaa.

Lundsten syntyi siis lokakuussa vuonna 1936 ja on asunut pitkään Nackassa Tukholman lähistöllä olevassa meren ja metsän vieressä sijaitsevassa "Castle Frankenburgissa". Talo on vuonna 1878 rakennettu puinen pitsihuvila kaikkine tornisiipineen ynnä muineen. Eksentrinen taiteilija on maalannut mestan uimamajaa myöten vaaleanpunaiseksi. Sisustus tursoaa väriä, pitsiä ja porsliinia, jotka eivät ole todellakaan hankittu Ikeasta. Itse asiassa kannattaa käydä vilkaisemassa täältä.

Eksentrinen elämäntyyli, jo vuonna 1959 aloitettu oman elektronisen musiikin luominen ja lyhytfilmit tuovat mieleen "tutumman" suomalaisen Erkki Kurenniemen, eikä yhteys ole tuulesta temmattu: Lundsten tilasi Kurenniemeltä ainakin yhden Dimi-O ja DIMI-A syntetisaattorin. Miehet ovat myös ystäviä keskenään.
Muuten tekemisen ja musiikin puolella löytyy eroja: Lundsten on kohtuullisen tuottelias ja saanut hommansa ylipäätään aina prototyyppiä tai hahmotelmaa pidemmälle ja valmiiksi. Musiikkinsa puolesta miehiä erottaa Kurenniemen automaation ja uudenluonnin vision sijaan Lundstenin ilmiselvästi romanttinen ote elektroniseen musiikin tekemiseen. Kaikki hänenkään levyt ja teokset eivät ole alusta loppuun mestariteoksia, mutta ääninauhojen, oikeiden soitinten ja elektronisten laitteiden yhdistelmästä voi hänen kohdallaan musiikista käyttää surutta kuvausta "lämmintunnelmallinen". Lundstenin kuulluin ja kuuluisin ääniteoshan on Ruotsin yleisradion vanha tunnusmusiikki, mutta hän oli kotimaassaan kohtuullisen suosittu elektronisen musiikin levyttäjä ja pioneeri noin muutenkin.

Castle Frankenburgissa sijaitsee myös miehen Andromeda-studio, jossa ymmärtääkseni oikeastaan kaikki Lundstenin musiikki on luotu. Paradissymfonin on myös siellä leikattu ja liimattu, joskin mukana on muualla soitettuja kirkkourkuja, kuoroa, bändissoittoa ja niin edelleen. Levy on koottu ja äänitetty vuosien 76-79 välillä. Kansistakin liikkuu ainakin kolmea eri versiota.

Takakannen vuoden 1979 Pyhäinpäivälle kirjatussa esittelytekstissä Lundsten teemoittaa levyn; Ikuinen elämä ja paratiisi on kiehtonut aina ihmistä. Nauttiako tästä hetkestä, vai valmistautuuko arvailujen varassa olevaan tuonpuoleiseen? Valinta on ihmisellä itsellään, mutta Lundsten tarjoaa levyllään häivähdyksen leikkimielisesti paratiisista. Kappaleiden esittelykirjoitukset ovat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä. A-puolen aloittava 'The Frontiers of Paradise' tarjoaa äänimaisemaa, joka kumpuaa Aurinkokunnan rajalle liikkuneesta Voyager-luotaimesta. 'The Gate of Heavenillä' saavutaan urkujen ja kuoron tahdissa taivaan portille. 'The Paradise of Heroes' tarjoaa esittelytekstissään pohdittavaksi yleisen paratiisimyytin, jossa paikka on "paranneltu" versio todellisuudesta, joka on sankareiden ja patriarkaalisesti hallittu ja jossa tinasotamiehet marssivat rivissä... Tämä mieshän on aika veikeä ukko!

Kakkospuolen avaava 'The Region of Heavenly Peace' tarjoaa taas verrokiksi matriarkaalisen rauhan paratiisin. Sitten siirrytään ihmisen egoon ja sen luomiin illuusioihin tärkeistä asioista, josta mennään joraamaan diskoon enkeleiden kanssa, kunnes löydetään viimeinen portti ja ymmärretään itsekkyyden, ilon ja surun turhuus samalla löytäen Totuuden. Tämän jälkeen palataan takaisin ihmisten ilmoille ja yritetään muistaa levyn takakanteen kirjoitettu matka ja viisaudet.

Näin pitkän sepustuksen jälkeen lukijaa varmaan kiinnostaa, että miltä tämä paratiisimatka kuulostaa? Se on yhdistelmä kuoroa, urkuja, satumaista harppua, 70-luvun progebändiä, kosmista suhinaa, juustoa ja sokeria, mutta myös kauneutta ja tinkimättömyyttä, jonka takia Lundstenin musiikkia ei pysty sivuuttamaan pelkällä olankohautuksella. Levy on julkaistu vuonna 1980, jolloin tämä ei ollut varmasti Ruotsissakaan mitään kuuminta hottia. Elektronisesta pohjavireestä huolimatta musiikki oli uuden aallon rinnalla vanhaksi mennyttä progevivahteista kamaa, jonka sijoittaminen tarkkaan segmenttiin on oikeastaan mahdotonta. Omia polkuja tallanneelle Lundstenille tämä ei ollut varmaan ongelma, mutta hetkenä ennen new age-markkinointisegmettiä tätä EMI:lle levytettyä albumia on tuskin myyty englanninkielisestä kansipainoksesta huolimatta hirveästi. Ehkä sama, kuin Pekka Pohjolan mainioiden 80-luvun taitteen proge-levyjen kanssa?
Paradissymfonin ei ole 70-luvun tai Lundstenin omakaan mestariteos (Nordisk Natursymfoni-levyt ovat parempia), mutta tämän kuuntelee oikein mielellään. Sakiaa, kevyttä, viihdyttävää ja hyvin tehtyä.

ps. Castle Frankenburg on ollut myynnissä viime vuodesta lähtien.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Metsä 2.10.2016

Vasemmalla laitimmaisena kaukana haukkuu koira. Lähempänä pikkulintu korkealla puussa. Keskellä ylhäällä korkeuksissa hanhiparven ääni vaeltaa edestakaisin.
Oikealla lähempänä toisen pikkulinnun laulu, kaempana tehdas joka humisee peilityynessä ilmassa. Keskellä suoraan edessä rääkyy närhi.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Grateful Dead - Workinman's Dead 1970

Grateful Deadin neljäs studioalbumi oli pitkään yhtyeen suurin (ja seuraajansa kanssa pitkään ainoa taloudellinen) menestys, sekä jälkiviisaasti yksi 60-luvun yhtyeitten albumeista, jotka muokkasivat myöhempää populaarimusiikkia.
Voisi jopa väittää, että Workinman's Dead on yhtä vaikuttanut albumi, kuin suuremmin myynyt Beatles-yhtye ja sen kaksi viimeistä albumia 'Abbey Road' ja 'Let it Be', jotka muokkasivat rock- ja pop-musiikkia 70-luvulla.
Americana on termi, joka nousi esiin 90-2000-luvulla vaikuttaneiden yhtyeitten toimesta, jotka nostivat amerikkalaisen junttimusiikin muotipartaisten ihmisten tietoisuuteen. Taas uudemman kerran.

Ihan yksin GD ei tätä tehnyt tai keksinyt, vaan suurimman pioneerityön teki The Byrds-yhtye, joka yhdisteli kantria ja rokkia, etenkin Sweetheart of the Rodeo-levyllä. + ne akustisen kitaran kanssa liikkuvat Stephen Stillsin ja Neil Youngin tyyliset laulajat, jotka uskalsivat ottaa ihan kantriakin repertuaariinsa - toki omalla kulmallaan. Gram Parsons nimitti uutta musiikkityyliä, johon sisältyi hippusellinen juuri ohi menneen psykedelian häntää "kosmiseksi kantriksi".

Grateful Deadin edelliset albumit jäivät lopulta yhtyeen kokeellisen vaiheen viimeisiksi, eikä niille linjoille enää lähdetty ikinä. Edeltävä Live/Dead näytti tuplalevyllisen yhtyeen live-jamittelua, Aoxamoxoa ja etenkin sitä edeltänyt Anthem of the Sun "valkoisine kohinoineen" olivat kunnianhimoisia sillisalaatteja, jotka eivät kuitenkaan myyneet juuri yhtään. Tämä siitä huolimatta, että yhtye oli alunperin Friscon-skenen pääbändi ja suunnannäyttäjä. Dead oli mukana kahdella 60-luvun ikonisella festarilla, Montereylla ja Woodstockissa, mutta poiketen lähes kaikista muista esiintyjistä, festarit eivät toimineet ponnistuslautana suursuosioon. Kovan livebändin maineessa ollut yhtye ns. mokasi hetkensä - toki Montereyssä ollut slotti kamojaan piesseiden The Who:n ja Jimi Hendrix Experiencen välissä ei ollut mikään herkullinen. Woodstockissa taas lava lähti tuulessa liikkeelle ja kitaravahvistimet huudattivat ilmavoimien radiosignaaleja.

Uutta levyä suunnitellessa Jerry Garcia sanoi, että siitä voisi tehdä työmiehen version Grateful Deadista. Duunari ja tavis jenkeissä kuunteli ja kuuntelee yhä kantria. Yksinkertaista, riisuttua ja kappalevetoista. Tällaista tulikin ja seuraaja American Beatyyn verrattuna biisimateriaali on vahvaa. Jos edellisillä levyillä studiota käytettiin "instrumenttina" ja siellä suorastaan asuttiin (ja maksettiin tässä vaiheessa studioajan velkoja), Workinman's Dead nauhoitettiin yhdeksässä päivässä. Biisimateriaali on pari poikkeusta lukuunottamatta kaksikko Garcia-Hunterin kynästä. Mitään turhia plimputteluja levyllä ei ole (ne säästettiin keikoille), vaan soitto palvelee muotoa. Ainoa erikoisuus on tässä vaiheessa kahdella rumpalilla operoineen bändin tuplakannuttelu. Tai siis kilkuttelu. Yhtyehän oli tässä vaiheessa lavalla kuusi- tai seitsemän miehinen ja naisinen. Uutta oli myös yhtyeelle lauluharmonioiden käyttö.

Levyn avaa sittemmin ikoniseksi muodostunut aikaansa kommentoiva 'Uncle John's Band', joka julkaistiin myös heikosti menestyneenä singlenä. Albumin saadessa tuulta siipiensä alle, sen versiota biisistä soitettiin radiokanavilla huomattavasti enemmän. Samanlaista aikansa kommentointia sisältyy myös levyn ränttätänttään, eli 'New Speedway Boogie'-kappaleeseen. Dead soitti myös Altamontin pahamaineisella festivaalilla, josta nyt on kirjoitettu ihan tarpeeksi. Yhtyeen "Ringo", eli Pigpen laulaa Hunterin säveltämän 'Easy Wind' kappaleen. Koskettimista vastasi levytyksillä ja keikoilla tässä vaiheessa Tom Constanten, vaikka Pigpenin nimi lukee myös levyllä. Koko levy kestää 36-minuuttia ja sen kuuntelee mielusti uudestaan ja uudestaan.

Grateful Deadin vertaaminen taloudelliseen menestykseen on vähän hassua, mutta sehän piti yhtyeen keikkapyörät pyörimässä. Legendan mukaan nimittäin roudarit ja muut avustajat saivat kiertueilla miltei samaa palkkaa, kuin soittajat, joten tietynlaisesta intiaanileiristähän tässä oli kyse. Levy nousi Top-30 ja vuonna 1974 siitä annettiin yhtyeelle kultalevy. Seuraaja American Beaty menestyi myös, mutta sitten bändi taas vaipui marginaaliin. Puurtaminen palkittiin 80-luvulla, jolloin siitä tuli nelikymppisten juppien viikonloppumuistelojen aihe ja yhtye sai ainoan suuren hittinsä vasta vuonna 1987, kaksikymmentä vuotta ensilevytyksensä jälkeen.


keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Cavern of Anti-Matter - Void Beats/Invocation Trex 2016

Tim Gane oli vuonna 2009 "telakalle" jääneen Stereolabin alkuperäisjäsen ja hänen nykyinen, enemmän tai vähemmän sooloprojektinsa on yhtye Cavern of Anti-Matter. Mukana on myös toinen ex-Stereolab Joe Dilworth, sekä syntetisaattorimies Holger Zapf. Projekti ja yhtye on lokatioitunut Berliiniin.

Tässä vuoden sisään on tullut yhtyeen kappaleita parikin kertaa vastaan musiikkilehtien sampleri-levyillä, mutten innostunut ihan hirveästi. Kiitos auton cd-soittimen, biisejä tuli pyöriteltyä kuitenkin niin paljon, että Sonic Boomin feattaama/vocoderin ja syntikan läpi puhuma 'Planetary Folklore' rupesi kimpoilemaan sen verran sakiasti, joskin myös tyylikkään pienimuotoisesti seinästä seinään, että innostuin bändistä koko ajan enemmän. Hämäystä aiheutti, että kappaleen tausta on aika pitkälti sama, kuin toisella kokoelma-cd:llä oleva levynavaus 'Tardis Cympals', tosin näin kuusiminuuttisena puolet lyhyempänä.

Stereolabin musiikki oli minimalistista ja tyylikästä, vaikkei lempiyhtyeitä ole ollutkaan. Tämä toimii kuitenkin jonkinlaisen tyylitakuuna Ganen levylle ja Cavern of Anti-Matter puristelee oikeammista kohdista. Musiikki kumartaa motorisen krautin puolelle, mutta sisältää niin paljon omia palasia, taustaa ja eväitä, että voidaan puhua ainoastaan vaikutteisesta musiikista. Ei siis mistään puhtaasta apinoinnista. Mukana on juuri se tarvittava annos arvaamattomuutta ja hulluutta + teknon pioneeriajan minimaalista rytmiä, piippauksia ja filtterin vääntöä, että tykästyin tähän koko levyn kuuntelun yhteydessä oikeastaan törkeän paljon.

Saksalaista täsmällisyyttä löytyy myös levyn äänellisestä tuotannosta. Muutamaa layeria soitellaan päällekkäin ilman turhia sotkuja. Analogista virettä on jätetty mukavasti ja bassolinjat heiluvat läskeinä. Välillä homma nostaa hymyn suupieliin, kuten Clusterin Zuckerzeitin ja Neu!:n yhdistelmältä kuulostavalla 'Insect Fearilla'. Yhdeksänminuuttinen 'Hi-hats Bring the Hiss' heiluu jo alussa arpeggionsa kanssa analogisessa vireessä, mutta pistetään kolmen ja puolen minuutin kohdilla tykittämään vielä kovemmin.
Levy on 72 minuuttisena kohtuullisen pitkä, mutta sujuvasti menee alusta loppuun. Hommaa kevennetään Sonic Boomin resitoiman aiemmin mainitun biisin lisäksi ex-Deerhunter Bradford Coxin laulamalla biisillä 'Liquid Gate'. Nimibiisi tykittää hiukset pystyyn toisiksi viimeisenä ja lopussa rauhoitellaan tyylikkään oikeaoppisesti.

Tällaisia menneitten aikojen elektronisia tuulia yhdisteleviä levyjä löytyy aika paljon. Itselle tulee mieleen levyhyllystä löytyvä kuuden vuoden takainen Cafe Ciganon 'Evil Madness', jolla kynnettiin samoja polkuja. Cloudland Canyon, Zombi, tai miksei levyn kanssa myös hyvin samanhenkinen kotimainen Sonic Temple Assassins. Eikä siinä mitään vikaa.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Pete Bassman - Music For Modern Living 2016



Koska tässä ollaan nyt pyöritelty Spacemen 3 ukkoja, niin laitetaan tällainen tuore tänä vuonna julkaistu kappale. Pete Bassman aka Pete Bain oli yhtyeen ensimmäinen basisti, joka syystä tai toisesta lähti yhtyeestä ja hänen tilalleen tuli Will Carruthers. Kumpainenkin on tehnyt bändin jälkeen omaa soolomusiikkiaan ja Bassmanilla oli 90-luvulla oma Darkside-yhtye, joka soitti pitkälti samanlaista musaa, kuin pääkaksikkojen Spiritualized ja Spectrum. Myös hänen Alpha Stone operoi samoissa kuvioissa. Bassman on soittanut myös Sonic Boomin levyillä ja projekteissa.

Hiljaiselo on nyt taas päättynyt ja ruotsalainen Höga Nord Records on julkaissut uuden pitkäsoiton. Mukavan kuuloista elektronista minimalismia.

torstai 22. syyskuuta 2016

Rinneradio - Aromaa Alt Too 1996



Rinneradion ambienttia, jazzia ja teknorytmejä yhdistellyt musiikki aiheuttaa itselleni vielä 20-vuotta jälkeenpäin päänraaputusta. Osittain 70-lukulainen "edistyksellinen jazz-estetiikka" ja 90-luvun sämpläykset ja huokailut ovat ookoo - osittain jokin hommassa on aina tökkinyt.

Suuri yleisö oli toista mieltä ja Rok pitkäsoitto löysi tiensä keittiöiden cd-soittimiin, television ohjelmamusiikiksi ja toi "ambient-jazzin" Pori Jazzeille. Itse en osaa sanoa edelleenkään juuta, enkä jaata.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Experimental Audio Research - Worn to a shadow 2005



Experimental Audio Research, eli lyhyemmin E.A.R. on tässä blogissa paljonkin eri yhteyksissä pyörineen Peter Kemberin "yhtye". Tai tarkemmin sanoen projekti, jossa on ollut mukana jäseniä sähköisen musiikin pioneereista (Delia Derbyshire), entisistä Spacemen 3 rivimiehistä tai vaikkapa My Bloody Valentinesta. Usein Kember on kuitenkin ollut vastuussa musiikista ja audion tutkimisesta pelkästään itse. Myös miehen soolotuotanto/keikat, Spectrum-yhtye ja E.A.R. tallailevat kaikki kolme loppujen lopuksi aika samoja polkuja.

Miehen New Atlantis studio Rugbyssa on yhdistelmä Casion muovikiippareita ja omakotitalon hintaisia vintage-laitteita. Kemberin vanhemmat olivat ymmärtääkseni erittäin varakkaita, joten tavaroiden haaliminen ja musiikin julkaisu omaksi iloksi sekä 500 kpl:n painoksina ei ole tuottanut missään vaiheessa ongelmaa ja on myös ollut syy säilyttämään julkaisuiden "taiteellisen vapauden". Tykkään kyllä. Ainoa miinus on, etten harrasta oikein levyhuutokauppoja ja näitähän ei huvikseen ole tänne tuotu.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Tony "Viikinki" Halme - Mestarit salilla 2001

Levyhyllyn periaatteisiin kuuluu kirjoittaa pääpiirteissään levyistä, joista henkilökohtaisesti pidän, tai muista syistä. Silloin tällöin täällä saatetaan hassutella, tai ottaa esiin joku kehnohkokin äänite tai ilmiö, jos siinä on joku mielenkiintoisempi kulma jota voi lähestyä.

Mestarit salilla ei ollut varmaan edes esittäjänsä mielestä hyvä levy, enkä tiedä oliko edes hauska. Levy on kuitenkin tietynlainen aikansa kuva - sellainen jollaisia ei enää luojan kiitos julkaista. Syy: levyteollisuuden alamäki.

Sillä silkasta exploitaatiostahan tässä levyssä on kyse. Takavuosina erinäiset missit, tai urheilijat saivat päähänsä, tai heille mahdollisesti tarjottiin jostain syystä musiikkijulkaisun tekemistä. Oli niitä avuja tai sitten (yleensä) ei. Tässä mielessä tuolloin uransa ja julkisuuskuvansa nostetta elänyt Tony Halme (maaliskuun 2003 eduskuntavaaleissa huimat 16390 ääntä) teki vanhan kunnon "rahat pois faneilta" liikkeen. Halme levytti pitkäsoitollisen aikansa tekno-taustalle tehtyjä käännösbiisejä ja versioita muiden kappaleista. Kanteen laitettiin laskelmoitu kuva, jossa tappelija-Halme kohtaa peilissä pukumies-Halmeen. Todennäköisesti tässä pelattiin nappuloita jo miehen "vakavasti otettavalle" poliittiselle uralle.

Itse en kyseisen levyn fyysistä kappaletta omista ja viimeksi kuulin tämän kokonaisuudessaan viime kesäisellä keikkamatkalla. CD oli luonnollisesti Mustamaen-torin piraattiversio - kadonnutta kansanperinnettä sekin. Alkuperäisestä kopioidut kansilehtiset siinä kuitenkin oli, eikä levyn tuotantovastaavan nimeä niistä löytynyt, eikä juuri muitakaan tuotanto- tai sovitustietoja. Arvailujen varaan jää, onko pääjehu ollut Risto Asikainen, Ilkka Vainio vai joku muu. Jumputtavista aikansa tekno-sovituksista vastasi Tommy Lindell. Halmeen vokaaleihin ei ole pistetty turhaa aikaa kiinni, vaan mies puhuu/laulaa biisit läpi monotonisesti ja silloin tällöin toistuva "Huu Haa!" huudahduskin tuntuu jälkikäteen eri biiseihin liimatulta. Eli suomeksi sanottuna vanhoihin käännös- ja muiden hittibiiseihin perustuvat esitykset on paukutettu narulle, tai siis kovalevylle ihan muutaman tunnin sessiossa, jonka jälkeen levy ulos ja fyffet sisään.

Levyn idea/niin sanottu hauskuus oli tietenkin Halmeen Viikinkihahmon kautta kierrätetyt lyriikat, jotka nimibiisin ja Nukkumatin kohdalla saavat oman merkityksensä. Vierailijoitakin on mukana; 'Tahdon olla sulle hyvin hellä' kappaleen "ironiaa" korostaa taustalauluja laulanut tuon ajan julkkis-domina Veronica. Osa lyriikoista on muutettu levylle Halmeen hahmolle sopiviksi ja niistä on vastuussa mystinen Kim Finn, jonka henkilöllisyys jää arvailujen varaan. Tällaisissa roskajulkaisuissahan on pitkä perinne salanimien käytössä, kuten Juha Vainion alter ego "Kirsi Sunila".

Ponnistuksiinsa nähden levy varmasti tuotti yhtiölle ja Halmeelle kulut takaisin ja vähän päälle. Tony Halmehan niin sanotusti keikkaili hamaan loppuunsa saakka baarien nurkassa taustanauhan kera. Ei voi olla vetämättä yhtenäisiä lankoja Matti Nykäsen ja Halmeen välille, vaikka näistä ensimmäisen järki ja maksa onkin kestänyt yllättävän hyvin Halmeen surullisen tapauksen rinnalla.

Pitkäsoitto on kuitenkin pitkäsoitto, eikä sitä kuuntele varmaan kovinkaan Halme-fani alusta loppuun ja hymyssä suin. Todennäköisesti se oli myynnillisesti myös jonkinnäköinen pettymys, sillä Halmeen laulu-uraa oli tätä ennen jo pohjustettu kahdella singlellä, joista ensimmäinen vuonna 1999 julkaistu "Viikinki" myi kultaa. Ei sekään mitään suurta taidetta ole, enkä usko sen eksyneen 5000 teini-Corollaan, vaan lieneekö levy-yhtiö vähän ostanut niitä itselleen?

Halmeen levytysura jatkui vielä vuoden 2002 'Isätön poika' singlelle asti, mutta kansanedustajan ura lopetti sen. Se olikin sitten oma näytöksensä. Mestarit salilla on aikansa ja teollisuutensa kuva, jollaisia ei enää julkaista. Nykyään samaa musiikillista "itsensä toteuttamista" julkkisten toimesta tapaa ehkä topless-DJ hommissa, tai Bile-Danin mielikuvituksettomassa läppärillä kasatussa "housessa".