keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Klaus Schulze - Mirage 1977

Jos etsisi Levyhylly-blogin toistuvaa teemaa niin yksi sellainen on omien musiikillisten(kin) ennakkoluulojen voittaminen.

On selvää, ettei näitä pariatuhatta(!) kirjoitusta levyistä, musiikista, tai ilmiöistä olisi syntynyt, jos kuuntelisin edelleen pelkästään samaa 16-vuotiaan musiikkimakuni sallimaa kamaa (The Charlatans..). Tai olisin ikuinen 18-kesäinen niiden kolmen Stooges-levyn kanssa (MC5 oli muuten jo vähän epäilyttävää, eikä Stuudsesin tasoista..). Eli omia seiniä pitää siirrellä ja kyllähän ne ruhon ja pään kasvaessa siirtyvätkin leveämmälle.

En ole laskenut kuinka monta postausta blogissa käsittelee Klaus Schulzea, tai Tangerine Dreamia (jonka rumpali Klaus alunperin oli), mutta oikeastaan jännää onkin, etten aina ole ollut edes noiden kahden fani. Tai suoremmin sanottuna; en alunperin pitänyt kummastakaan.

Schulzeen ja TD:hen tutustumiseni alkoi isäni pikkuveljen, eli setäni levyhyllystä, josta lainailin 80-90-luvun taitteessa erinäisiä vinyylejä. Aika montakin artistia tarttui heti vakio-rotaatioon (mm. Patti Smith Group, David Bowie, Neil Young, Hawkwind jne.), mutta ne erikoisemmat levyt säästyivät alkuvuosina kotiin kannolta ja tutustumiselta.

Schulze ja TD kuitenkin vilahtelivat siellä täällä ja parikymppisenä otin sitten ne muutamat hyllystä löytyvät levyt lainaan. 'Stratosfear' kuulosti tylsältä "jarreilulta" ja tämä 'Mirage' sai kokea lähinnä parin kerran neulansiirtelyn, koska levyllä ei mielestäni tapahtunut mitään. Eikä ykköspuolella tottavie tapahdukaan paljon mitään! Aika oli tuolloin 90-luvun puoliväli ja kyseiset artistit pyörivät sivulauseissa chill-out ja ambient-artistien haastatteluissa sekä englantilaisissa musiikkilehdissä.
Negatiivisen mielikuvan saaminen etenkin TD:n kohdalla on sikäli ymmärrettävää, koska myöhempien levyjen kohdalla Froese apulaisineen vaihtoi niin totaalisesti suuntaa, että legenda-status eli tuossa vaiheessa enää vain ja ainoastaan musiikkilehtien muisteloissa. Lavalla ja levyillä bändi oli tuossa vaiheessa silkkaa roskaa. Schulze sitä vastoin on kyennyt pitämään päänsä pinnan yläpuolella oikeastaan tähän päivään asti, mutta mitäpä minä siitä tuolloin olisin tietänyt.

2000-luvun puolivälissä edellämainittujen artistien alkupään klassikkolevyt ilmestyivät tasokkaina cd-uusintapainoksina ja rupesin samalla keräilemään muutenkin levyjä. Schulzen synkeä nauhamanipulaatio 'Irrlicht' yllätti sen haahuilevalla, mutta samalla intensiivisellä äänellä, TD:n 'Alpha Centauri' soi jostain muinaisen kosmoksen ytimestä. Schulzen 'Moondawn' elävine rumpaleineen lähti liitoon, TD:n 'Zeit' pysäytti ajan ja musiikin sellaisena, kuin oli sitä aikaisemmin ajatellut ja 'Rubyconin' hakkaavat syntikkasekvenssit saivat tajuamaan, että Orbien ja muitten rumpubiitit ovat päälle liimattuja ja sinänsä turhia. Tosimies osaa täydentää ne omassa päässään!

Niinhän siinä kävi, että ysäri-ambient eksyy harvoin soittimeen (vaikka sieltä kieltämättä löytyy asiaakin... tai siis haahuilua), mutta TD + Schulze pyörivät edelleenkin, jos ei nyt viikottain, niin parin viikon välein.

Mutta Mirage.. Ostelin levyt vuoteen 78 asti, mutta Mirage jäi aina levykaupan hyllyyn, koska siinä oli muistikuvan mukaan "jotain vikaa". Kesti viime viikkoon asti, jolloin näin nuhruisen cd-levyn Kuusankosken kirjastossa ja kyseinen levy sai oman uudelleenarviointivuoronsa. Ekat minuutit nousevaa huminaa, jousisynia, kaikua ja tässä kohtaa tyhmempikin huomaisi olleensa levyn jälkimuistoissa aika totaalisen väärässä. Siinä vaiheessa, kun melankolisen ja humisevan äänimaiseman sekaan nousee Ash Ra Tempelin 'Jenseits' kappaletta muistuttavat viipyilevät bassot (tällä kertaa bassosynalla) äkkää tämän A-puolen olevan yksi Schulzen parhaita biisejä. Kappaleen lähestyessä 20+ minuuttia mukana on pieni syntikkasekvenssi ja melankolinen melodian tapainen sävelkulku. Kakkospuoli perustuu kaiutetulle, kirkkaalle sekvenssille, joka jauhaa hypnoottisesti välillä moduloituen. Välissä huminaa ja lopussa toisenlainen sekvenssi. Kokonaiskuva on protestanttisen minimalistinen, mutta vangitseva. Jos neulaa nostelee, niin totta hemmetissä tällaisen intensiteetti katoaa.

Kansissa Schulze luettelee kannessa levyn soittimet, sekä keikka-gearinsa. Levy oli äänitysvaiheessa (tammikuu 1977) ajateltu konseptialbumiksi talvesta, tai talvimaisemasta. Äänittäessä Klausin veli Hans Dieter Schulze kuoli sairauteen, joka vaikutti myös levyn äänimaisemaan ja levy on omistettu hänelle. Ja tätä olin pantannut itseltäni yli kaksikymmentä vuotta, samalla tyytyväisesti kuunnellen artistin samanlaisia levyjä, joissa A- ja B-puolen täyttää yksi biisi/äänimaisema. Ja hyllyssä vielä tätä edeltävä ja tämän jälkeinen levy..

torstai 16. maaliskuuta 2017

The Winners: Pori Jazz Festival Composition Contest 1973

Vuoden 2013 uudelleenjulkaisun saatteena on teksti; "Suomen Jazzliitto järjesti vuonna 1972 yhteistyössä opetusministeriön sekä Luovan säveltaiteen edistämissäätiön kanssa kansallisen jazzsävellyskilpailun."

Kilpailun tavoitteena oli haastaa jazz-säveltäjät säveltämään maahan tasokkaita jazz-teoksia, joista katsottiin kärsittävän puutetta. Kisaan osallistui joukko eturivin jazz-miehiä, tosin osa jättäytyi kansitekstien mukaan myös pois. Raati valitsi biisit mukaan vuoden 1972 Pori Jazzeille, jossa käytiin loppukilpailu. Neljän kärkeen pääsivät voittaja Jarmo Sermilä, toiseksi katsottu Edward Vesala, Ilkka Willman ja neljänneksi Mike Koskinen.

Edellä mainituista kaltaiselleni maallikolle ovat tuttuja Vesala ja Koskinen. Voittajanelikon kappaleet taltioitiin vuoden 1973 tammikuussa Finnvoxin studiolla Vesalan soittaessa Pekka Pöyryn, Teppo Hauta-ahon, Heikki Sarmannon, Ilpo Saastamoisen, Paroni Paakkunaisen ja Juhani Aaltosen avustuksella. Kukin biisi on noin kymmenminuuttinen teos aikansa nykyjazzia tai fuusiota, eikä tätä alkuperäistä painosta varmaan tehty ihan hirveän isoa määrää - sen verran haastavahkoa kamaa kuitenkin. Erikoisia rytmityksiä, puhaltimia, särötettyä rhodesia ja kaikkea muuta aikansa edistyksellistä menoa, ei siinä mitään. Ajankuvaa ja tavallaan hellyyttävääkin, että tällainen kilpailu ja ylipäätään kelailu järjestettiin. Musiikki otettiin tosissaan. Toisaalta tuosta vuodesta vain paria vuotta aiemmin oli saatu vasta pop-jazz konservatorio ja samalla "uskottava opinahjo" ei klassiselle musiikille. Samaa rimpuilua tämäkin kisa?

Kulttuuriteko tämänkin uudelleenjulkaisu, josta vastasi Rocket Records. Levy-yhtiö on toiminut erittäin aktiivisesti okskuurien, tai muuten kadonneiden levyjen uudelleenjulkaisijana. Firman katalogi on kunnioitusta herättävä, mutta tällä hetkellä Rocket tuntuu keskittyvän lähinnä uusien julkaisujen ulostamiseen, joita näyttäisi viime vuonnakin tippuneen tasaiseen tahtiin. Ehkä myöskin Svart-records on astunut markkinoille ja vähän samoille apajille. Rocket on myös tähän asti pitäytynyt levyjen julkaisussa cd-muodossa, sekä Spotifyssa, kun hipsterit ja levynörtit kaipaavat vinyylejä. Tai siis ne, ketkä nykyisin edelleenkin ostavat levyjä. Ja näitähän Svart tekee.

torstai 9. maaliskuuta 2017

The Band - Music From Big Pink 1968

Music From Big Pink heiluu yleensä kaikissa alan lehdissä ynnä muissa "tärkeimpien albumeiden" tai 60-luvun parhaiden levyjen joukossa. Se on nauttinut ilmestymisestään lähtien suurta suosiota erityisesti muusikkojen keskuudessa, jotka yleensä ylistävät sitä kilvan. Eric Clapton omien sanojensa mukaan muutti täysin musiikkinsa ja soittonsa suuntaa kuultuaan levyn ja soittihan kotoinen Wigwamikin The Bandin biisejä keikoillaan. Tai oikeastaan bändi kuulosti The Bandilta.

Henkilökohtaisesti en ole aikaisemmin päässyt oikein sisään yhtyeeseen tai tähän levyyn, vaikka tämän cd-reissue on löytynyt ainakin kymmenen vuotta hyllystä. Ajattelin taas testata oman muusikkouden ja keski-ikäisyyden tason antamalla tälle uuden mahdollisuuden ja hyvinhän siinä kävi.

Levy oli kanttaan myöten jonkinlainen antiteesi aikansa psykedeliaa ja jamirokkia vastaan, jotka perustuivat kovaan volyymiin ja instrumenttitaituruuden esittelyyn. Kannesta on vastuussa itse Bob Dylan, jonka omassa Self Potrait-levyssä on herran vastaavan tyylistä maalaustaidetta. Kaikki tietävät, ettei Dylanin ja Bandin yhteiset asiat olleet tässä: orkesteri oli 1966 hänen taustabändinään ja levylle nimensä antaneessa Woodstockissa sijainneessa Big Pink-kommuunitalon kellarissa äänitettiin heidän yhteiset The Basement Tapesit, jotka julkaistiin 1975. Tämä levy tehtiin nimestään huolimatta kuitenkin studioissa New Yorkissa ja Los Angelesissa. Dylan on myös osittain tai täysin vastuussa kolmesta levyllä olevasta biisistä.

Elikkäs se ajastaan poikkeava ja uraa uurtava linjaus The Bandin levyllä on, että se oli eräänlainen paluu perusasioihin. Ei ihmeellisiä kokeiluja, pitkitettyjä sooloja tai temppuilua, vaan hyvin tehtyjä yksinkertaisia biisejä. Eräällä tavalla roots-rockkia, mutta ei sitten kuitenkaan.
Levyn ja yhtyeen biisit nimittäin sulattelevat sisälleen aikamoisen määrän tuon ajan musavaikutteita: rokkia, folkkia, kantria sekä myös soulia. Soitto on rouheaa, mutta myös selvästi taitavaa, kuten paljon käytetyt stemmat. Yhtyeen neljä eri jäsentä laulaa päävokaaleja, mutta homma pysyy silti kasassa. Jokainen on omanlaisensa, mutta samanlainen. Ehkä jotain kokeilevaakin levyllä on Garth Hudsonin kosketinten ja syntikoiden muodossa. Brittiläinen The Charlatans luotti hänen maukkaaseen kosketintyyliinsä kopioiden sen soundit vuoden 1995 roots-henkiselle levylleen.

Levy ei ollut mikään järjettömän suuri kaupallinen menestys, vaikka myi ihan kohtuullisesti. Siltä irrotettu The Weight oli pikkuhitti Yhdysvaltain lisäksi bändin alkuperäisessä kotimaassaan Kanadassa ja Englannissa, mutta seuraavan vuoden Woodstockin keikka ja biisin mukana olo Easy Rider elokuvassa nostivat yhtyeen seuraavalla levyllä kaupalliseen ykkössarjaan.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Various ‎– Love Records - Kaikki Singlet 3 2016

Love/Siboneyn nykyinen julkaisuoikeuksien haltija Universal Music lähti tämän päivän mittapuulla rohkeaan tekoon, eli usean kuuden cd:n boksin julkaisuun. Näitä bokseja on tuskin painettu tuhansissa määrin, joten varakkaiden musanystävien kannattaa poistaa nämä mahdollisesti tulevat keräilyharvinaisuudet hyllyynsä, eikä jäädä odottamaan niiden saapumista viidellä eurolla "Anna mulle Lovee"-boksin tapaan Anttilan (RIP) alelaariin.

Boksin ilmestymistä pohjustettiin kuulemani mukaan Youtuben puolella lähettämällä esim. Mr. Soomipopin ja PopMikon tileille poistopyyntö näiden sinne kulttuuritekoinaan rippaamien, aikaa sitten suurelta yleisöltä kadonneista biiseistä. Lakimiesuhkausten kera. Näin toimii markkinatalous.

Lovesta, sen merkittävyydestä, sekä katalogista tietää jokainen tänne blogiin eksyvä ihan tarpeeksi, joten ei siitä hirveästi. 70-luku mielletään ainakin Loven kohdalta albumien ja pitkäsoittojen kautta, mutta Suomessakin pitkäsoittojen myynti tai pestä singlet vasta vuosikymmenen loppupuolella. Tästä syystä Lovellakin on mittava single-katalogi ja mikä mielenkiintoisempaa: seiskatuumaisen levytti moni artisti, jonka materiaali, tai rahkeet eivät sitten syystä tai toisesta riittäneet pitkäsoittoon. Niimpä kokoelmilla on niin sanotusti harvinaisempaa herkkua, joka muutamassa tapauksessa on vielä todella mielenkiintoisen kuuloista. Osa sinkuista taas oli aikansa radiohittejä (Äimän Teppana jänis), mutta hautautui sitten määrittelemättömistä syistä historian pölyn alle.

Koska kuuntelussa oli sarjan kolmos-boksi, niin käsitellään sitä. Paketin singlet ovat vuosien 1974-76 väliltä ja niistä huomaa niin musiikkikentän, kuin Loven julkaisupolitiikan linjoja. Oikeastaan yhtiön julkaisukatalogi oli aikamoista sillisalaattia poliittisen laulun, folkin, jytän, rokin, progen, käännösjytän ja vanhankaltaisen iskelmän välillä. Eli ns. "kaikkiruokaista".

Yksi huomio on, että 70-luvun puolessa välissä poliittisen laululiikkeen puhti oli kulutettu loppuun ja sitä ei lootassa paljoa ole. Tässä on todella suuri ero, jos vertaa tätä Loven alkupään julkaisuihin. Progressiivista poppia ja folkkia löytyy ja se oli periaatteessa tässä vaiheessa parhaimmillaan, kunnes pari vuotta myöhemmin häipyi muodista. Mutta jos tältä kolmosboksilta etsii jonkinlaisen punaisen langan, niin sehän on suomi-rockin ensimmäinen aalto. Täältä löytyy Juicet (levyllä peräkkäin tulevat Napoleanin mopo ja Ganesin Get On nostavat hymyn suupieliin 1:1 samankaltaisuudellaan) Alatalot, Hectorit, Virtaset, Baddingit jne. Moni liikkui vielä kunnianhimoisilla poluilla Kasevan ja Vesa-Matti Loirin tyyliin. Tabula Rasa taas on omissa silmissä ja korvissa ollut suhteellisen yhdentekevä proge-bändi, mutta singlen kakkospuoli "Lähtö" on yksi boksin kovimmista yllättäjistä. Muskat ja Maaritit toivat taas mukaan rokkimimmit, mutta sinkuilla ja levyillään valitettavan paljon käännösbiiseihin (toki hyviin) tukeutuen.

Kuuden levyn boksissa ja Loven kataloogissa oli toki paljon epäonnistumisia, yhdentekeviä biisejä ja niin edelleen. Mutta kyllä nämä pitää hankkia hyllyyn. Seuraavassa, eli nelosboksissa Love reagoi muutoksiin musiikkikentällä ja mukaan astui ilmiö nimeltä punk.


maanantai 13. helmikuuta 2017

Haistelijat - Pientä kohoumaa EP 2016

Haistelijat on ymmärtääkseni keskisuomalaislähtöinen, mutta nykyisin Tampereella toimiva orkesteri, joka soittaa hardcore-punkkia. Salanimien taakse kätkeytyvä miehistö toimii myös tietääkseni muillakin, vähän toisenlaisilla musiikin aloilla. Ehkäpä yhtyeen rillipää-% yhdessä sanoitusten aiheen kanssa on myös johtanut siihen, että kaikki punkin ystävät eivät ihan varauksetta niele Haistelijoiden ulosantia.

Tämä on sikäli koomista, että usein samoille tyypeille uppoaa samanlainen musiikki ja samat sanoitusten aiheet, kun vokalistina on Läjä Äijälä.

Elikkäs Haistelijoiden laulunaiheet tosiaan pyörivät pitkälti pikkuhousujen nuuhkimisessa, polkupyörän satuloiden nuuhkimisessa, vihreiden tangojen nuuskimisessa, sekä nykyään jo katoavassa kansanperinteessä, eli divareitten pornolehtihyllyissä ja silkkaan sukupuuttoon kuolleissa alan lehtien metsäkätköissä. Liekö koko juttu suunnattu sitten Terveitä käsiä kuulleelle ja metsässä yhteenliimautuneita lehtiä lukeneelle sukupolvelle, mutta mikä minä olen tuomitsemaan?

Musiikillisesti ja sanoituksellisesti liikutaan siis klassisen kauden TK:n linjoilla ja kyllähän Haistelijat on ihan räyhäkkä bändi. Yhtyeen hardcore liikkuu siellä minimaalisen metallisessa, rokkipohjaisessa, mutta nopeassa päädyssä, eli on omalla kierolla tavalla perinnetietoisempaa, kuin oikeastaan moni muu aiheen nykymuotoilija.

Koska yhtye on maalannut itse itsensä (pissalla ja paskalla?) omaan nurkkaansa, ei tämä varmaan kaikille toimi, mutta minä ainakin suosittelen tutustumaan.


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Kuusankosken Pato-klubin Ambientmusiikki-illat

Elikkäs pohjois-kymenlaaksolaisia on hemmoteltu viime vuoden lokakuusta asti jokaisen kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina järjestettävällä ambient-illalla.

Puuhamiehinä toimivat kuusaalaiset Esat Rantanen ja Kotilainen. Herrat soittavat E=SA2 koneduona ja kahdella viimeisimmällä kerralla illassa on ollut mukana myös vieraileva artisti. Seuraavalla, eli tulevan maaliskuun sunnuntaina ovat mukana Esa Ruoho ja HIM-yhtyeen kosketinsoittaja Puurtinen.

Homma pyörii kuulemma niin kauan, kun yleisöä on paikalla yli kymmenen henkilöä. Toistaiseksi määrä on heilunut kahden- ja kolmenkymmenen välillä. Lipun hintaan sisältyy kahvia ja piparia.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

J. Karjalainen - Et ole yksin 2013

Karjalainen on pyörinyt Levyhyllyssä oikeastaan aika usein, siihen nähden etten miehen uran alussa diggaillut hänen musastaan ihan hirveästi. Mustien lasien kliinissä, torvien säestämässä soulissa oli muutama hymyn suupieleen nostava poikkeus, mutta muuten se ei ollut, eikä ole minulle. 'Tähtilampun alla' ja niin edelleen toivat mukaan surf/rautalankataiturit, kelpo biisit, mutta sama pliisu meno jatkui edelleen.
Mistään pahnoille makaamisesta Karjalaista ei voi syyttää, vaan tästä jatkettiin Electric Saunan elektronisiakin soundeja tuoneeseen uudistukseen ja siitä sitten taas tuli 'Yhtyeineen', joka plompautteli jo menneisyyteen matkaamisesta banjolla.
Yllättäen musiikillisesti Karjalaisen rajuin kama onkin täysin riisuttu Lännen Jukka-trilogia, jonka viimeisestä levystä kului 'Et ole yksin'-albumin julkaisuun kolme pitkää vuotta. Viimeisin Karjalaislevy 'Sinulle Sofia' ilmestyi tästä kaksi vuotta myöhemmin 2015.

Et ole yksin oli pitkän ajan jälkeen paluu ihan oikeaan yhtyesoittolevyyn. Karjalainen haali levylle luottosoittajiaan (eli lähes koko edesmenneen Laika & the Cosmonautsin) ja soitannollisesti albumi toimii todella hyvin. Kitaristi Lankinen nojaa soundissaan rautalankakaikuun eikä juurikaan revittele vaan tyytyy leadeissään pääosin toistelemaan laulumelodian variaatioita. Koskettimet eivät ole aivan pinnassa ja ovat selkeästi viittaamassa levyn kirjoittamattomaan 70-lukulaiseen teemaan. Rytmiryhmä on virkamiesmäisen varma ja kappaleiden lyriikat sijoittuvat siis laulajan (nyt jo) kuvitteellisen ja myyttisen puolelle muistoissa menneeseen nuoruuteen.

Lännen Jukkakin kynti jossain myyttisessä menneisyydessä, mutta toisella tapaa. 1900-luvun alun kappaleet kertoivat tarinansa tiukasti tapahtumaa ja sen järjestystä seuraten, kun taas 'Et ole yksin' maalailee kieli- ja mielikuvilla, jotka kuuntelija sijoittelee omassa päässään järjestykseen. Toimii. Kantavia teemoja ovat nuoruus ja rakkaus, jotka tavoitetaan hienosti. Ehkä imelin on Baddingin ja vielä enemmän Haajan ajan Agentsien makeileva 'Sydänlupaus', mutta sekin kuuluu kokonaisteokseen. Muutama biisi on vähän virkamies-Karjalaista, mutta levyn avaus 'Mennyt mies', 'Yksi kerrallaan', mahtava 'Meripihkahuone', sekä closeri 'Sinisestä kankaasta' maalaavat sydän pursuten surumielisen, poismenneen, mutta samalla kauniin kuvan nuoruudesta.

Muutaman radiossa tiuhaan soineen biisin on jokainen kuullut, mutta levy kokonaisuutenakin on ihan hyvä.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Huojuva lato - Lättähattu 2016

Suonna Konosen johtama Huojuva lato operoi suomikantrin pienellä, mutta edelleen elävällä sarkalla. Musiikkimuoto ei ole varsinaisesti missään vaiheessa ollut niin sanotusti valtavirtaa - vaikka erinäisten vuosikymmenten aikana sitä ovat tulkinneet aika legenda-statuksenkin omaavat artistit.

Ensimmäinen näistä taisi olla Tapio Rautavaara, jonka jälkeisen pitkän hiljaisuuden jälkeen Jussi Raittinen yritti tuoda kotimaiseksi laulettua juurimusiikkia Suomeen ja Jarno Sarjanen soi satunnaisissa keskikaljakuppiloiden jukebokseissa. 80-luku toi Freud, Marx, Engels & Jungin taitavine sanoituksineen, mutta toistettakoon, että mitään koko kansan ja joka-artistin musaa kantri ei ole. Etenkään, jos sitä esitetään alkuperäisessä uikutushengessä. Mutta jos kantrin estetiikkaa yhdistää iskelmämusiikkiin... niin saadaan Kari Tapio tai Matti Esko.

Huojuvan ladon kotiseutu- ja nostalgiapainoista musiikkia voi tosiaan ehkä verrata Tapioon, tai Matti Eskoon, etenkin kun ottaa vaikka levyn vahvan, Konosen jo Folkswagen-yhtyeelleen aikanaan tekemän kappaleen 'Suomenhevonen'. Biisi tuntui itse asiassa ensimmäisillä kerroilla voimakkaan lisäksi todella pateettiselta, ennenkuin myönsi itselleen että näinhän sen pitääkin olla. "Erämaa..."... "Mä oon rekkamies"..."Hummani hei". Hienosti kuljetettu biisi tekee siis kunniaa suomenhevoselle.

Levyn aloittava 'Poika unelmoi', kertoo kaikille periferiasta ponnistaneille tarinan, missä aika tai synnyinpaikka eivät ole esteenä unelmille ja menestykselle, kuten kappaleen Juice Leskisen tarinassa. Kononen kuljettaa juttua välillä vähän Springsteenin hengessä, kuten Joensuun ravintola Jokelasta kertovassa 'Joensuu (ne kehnot veivät meiltä wanhan Jokelan)'. Lapsuus ja poislähtö käsitellään biisissä 'Viimeinen lättähattu Lieksaan' ja takaisin paluu kappaleessa 'Pitkät kilometrit kotiin'. Vaikka kohokohdat erottuvatkin levyltä vahvasti, myös muu kappalemateriaali soljuu siinä välissä.

Kun tähän yhdistää Huojuvan ladon taustajoukon (Vartiainen, Vähäkallio ja Korhonen) taitavan soiton, joka taipuu juurimusiikista rockin kautta iskelmään. Muutamaan otteeseen yhtye päästää irti ja antaa soiton soida ja hienostihan se soi. Huojuvan ladon Lättähattu on pienen siedätyksen jälkeen oikein hyvä levy ja varmaan rehellisintä iskelmää, mitä tässä maassa tällä hetkellä tehdään.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Albert Ketèlbey - Persialaisella torilla



Albert Ketèlbeyn Persialaisella torilla on kappale, joka on suurille ikäluokille erittäinkin tuttu radioaalloilta. Nykyään sen kuuleminen on harvinaista, mutta väitän, että se on soinut aikoinaan Suomen Yleisradiossa miltei päivittäin.

Eksoottisesta nimen kirjoitusasustaan huolimatta Ketelbey (1875-1959) syntyi Englannin Birminghamissa paikallisen kultasepän lapseksi. Vanhemmat kustansivat lapselle klassisen musiikin opinnot ja heidän pettymyksesksi Albert lähti kevytoopperan mukaan. Perhe olisi toivonut siis uraa vakavan musiikin säveltäjänä, mutta poika ryhtyi säveltämään ensin vaudevilleen ja 1900-luvun alkupuolella mykkäfilmeihin. Taloudellisesti tämä ei Albertin kohdilta mennyt väärin hänen sävellystensä levytysten ja nuottien (nuottien myynti oli musiikkiteollisuudessa suuri tulonlähde 60-luvulle asti) yltäessä jo tuolloin miljoonamyyntiin.

Persialaisella torilla flirttailee tuon ajan tyyliin eksotiikalla ja samalla teemoilla, jotka eivät ehkä ole aitoja, mutta vievät kuuntelijan mielikuvitusmatkalle tuhannen ja yhden yön, tai vuoden taakse. Kappaletta voisikin kuvailla visuaaliseksi sen vuorotellessa toriteeman ja romanttisen teeman välillä. Hyvin elokuvamainen kappale, joka varmasti oli laskemassa kivijalkaa myöhemmälle elokuvamusiikille. Visuaalisuus ja teemojen vaihtelu on johtanut myös siihen, että biisistä on tehty ainakin suomalainen proge-sovitus (Sessionin Unikuvia-albumilla). Ketèlbey työsti samankaltaisesti muitakin "eksoottisia" teemoja, kuten mielikuvamatkan Kiinaan.

Ketèlbeyn ura ja elämä joutui alamäkeen kotimaassaan toisen maailmansodan aikana. Matkustus- ja huvitilaisuusrajoitukset veivät keikat ja yleisön musiikkimaku muuttui. Sodanjälkeinen talvi 46-47 oli jäätävän kylmä pakkasen jatkuessa viikkotolkulla, joka on Englannissa harvinaista. Ketèlbeyn kotitalon putkisto hajosi aiheuttaen vesivahingon, joka tuhosi hänen arkistonsa ja paperinsa. Hän sai puolisoineen keuhkokuumeen, johon hänen vaimonsa kuoli kaksi päivää myöhemmin hoivakodissa. Ketèlbey sai hermoromahduksen ja tästä toivuttuaan hän avioitui uudelleen muuttaen Isle of Wightin saarelle, eläen loppuelämänsä suhteellisessa unohduksessa. Hän ei varmaan tiennyt, että Persialaisella torilla soi miltei päivittäin Suomen Yleisradiossa.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Roky Erickson - Roky Erickson & Evil Hook Wildlife E.T 1995

90-luvun puolessavälissä ilmestynyt 'Evilhook Wildlife E.T' ei ole miltään kantilta kulttiartisti Roky Ericksonin parhaita levyjä, mutta oikeastaan aika hyvä testamentti siitä exploitaatiosta ja roskan julkaisusta, jota miehen kohdalla on harrastettu jo 70-luvulta asti.

Levyn julkaisi 90-luvulla Miettisen radio-ohjelmassakin jatkuvasti mainittu Sympathy for the Record Industry-pienlafka ja kaikki vaikuttimet eivät tämänkään levyn kohdalla ole olleet tietysti pahoja. Erickson oli tässä vaiheessa leikkaamattoman parran ja kymmenien pauhaavien televisioitten kanssa huoneessa istuva kylähullu, jonka soolouran yritelmät olivat jo parinkymmenen vuoden takana ja lääkityksen ja huolenpidon löytyminen vielä kaukana edessä. Tässä vaiheessa käteen lyödyt satkut tulivat varmasti tarpeeseen, mutta mitään muuta Erickson tuskin sai näistä jämä- ja keikkanauhoista kaivetuista julkaisuista ikinä käteen. Sen sijaan kultti-fanit olivat nälkäisiä ja miehen 80-luvun taitteen viralliset ja loistokkaat albumit jo kauan poissa markkinoilta.

Omaankin hyllyyn tämä ilmestyi tasan sen takia, että oli sillä hetkellä ainoata, jota Ericksonilta löytyi levykaupan laareista. Aivan umpipaskaa tämäkään levy ei ole, siitä pitää huolen 80-luvun alkupuolellakin toiminut Ericksonin palosireeni-tenori. Taustabändi soittaa ihan kelvollisesti, mutta mistään elämää suuremmastahan tässä ei ole kyse. Levy on koostettu tuon ajan studionauhoituksista, pahvilaatikkorumpusoundisista livepätkistä ja vuoden 83 radiohaastattelusta, missä Roky änkyttää kappaleidensa taustoista (suhteellisen järkevästi). Kappaleet ovat miltei kaikki samoja, joita löytyy niiltä kahdelta oikealta soololevyltä. Tai siis siltä ekalta ja myöhemmistä nauhoituksista kootuilta. Ericksonin live-luenta Velvettien 'Heroinista' toimii tosin yllättävän kovaa.

No, eipä kappaleita kuten 'Don't Slander Me' taikka 'Don't Shake Me Lucifer' saanut ja kuullut tuohon aikaan yhtään mistään ja kyllä ne tekivät positiivisen vaikutuksen versioiden b-luokasta huolimatta. Jos jotain vuonna 2017 kiinnostaa artisti nimeltä Roky Erickson, hän on paljon helpommassa asemassa. Mutta ehkä näitten käppäjulkaisuiden kaivamisessa oli oma hohtonsa.. Muuten tätä levyä voi suositella vain keräilijöille ja kovimmille faneille.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Levyhyllyn yhdestoista vuosi

Sadan vuoden itsenäisyys, kuuden vuoden kuuliaisuus ja Levyhylly-blogin yhdestoista toimintavuosi. Tasavuosia täytetään toki vasta marraskuussa, mutta kyllähän tässä on pitkää kaarta käyty läpi.

Aloittaessani blogin pitämisen levyteollisuus voi vielä kohtuullisen hyvin (vuosi 2008 katsotaan kaiketi vedenjakajaksi) ja ennenkaikkea olin itse kohtuu hyväpalkkaisessa työssä ja innokkaana ostamaan cd:tä hyllyyn. Kymmenen vuoden kaaressa pystyy jo arvioimaan monen asian käännekohtia, niin musiikkiteollisuudessa, kuin myös omissa elämäntilanteissa. Asiat ovat siis aika paljon muuttuneet tässä vuosien saatossa.

Levyjen fyysisen myynnin lasku ja suoratoistopalvelut ovat tehneet levyjen teosta ja omistamisesta enemmän ja enemmän keräilijöiden puuhaa. Siinä missä takavuosina suursuositun artistin levyä myytiin kivijalkakaupoista satoja kappaleita, nykyisin supersuosittua artistia menee kymmenisen kappaletta. Siis fyysistä levyä. Bulkkilevyjä myydään vielä osittain Prismoissa jne., mutta Anttilan poistuminen TopTen-osastoineen lopullisesti poisti myös oman osansa fyysisten levyjen (ja alelaarin) myynnistä.

Albumikokonaisuuden kuolemaa on myös ehditty julistamaan vuosien ajan. Näin varmasti käykin tavallisen musiikinkuluttajan siirtyessä, tai paremminkin palatessa takaisin yksittäisten kappaleiden kuuntelijoiksi. Tämä ei ole varmasti mikään täysi katastrofi, koska vinyyli-LP:n, tai saatikka CD-levyn pituuden täyttäminen validilla musiikilla on aina ollut taitolaji. Siis vaikeata ja monessa musiikkityylissä jopa turhaa. Vanhoina vinyylisingle-aikoina levyn kakkospuolikin piti täyttää jollakin, jolloin yhtyeet laittoivat usein sinne jotain erikoisuuksia tai eri versioita. Joskus hyvinkin rohkeasti ja tällainen on suoratoistomusiikissa tietysti poistunut.

Aloittaessani blogin pitämistä marraskuussa 2007 Suomessa ja suomeksi oli mittava määrä hyviä musiikki-blogeja. Oma tyylini oli alussa ehkä turhankin minimalistinen ja lyhyt, joten monikin tuon ajan pidempää pohdintaa sisältänyt blogi oli tässä suhteessa parempaa tavaraa. Vuodet kuitenkin vierivät eteenpäin ja juttujen pituus, sekä välillä jopa pohdinnat paranivat. Tai ainakin pysyttelivät mielenkiintoisen musiikin parissa. Levyhyllyllä on tilastojen mukaan pieni lukijakunta edelleenkin. Lukijamäärä oli kuitenkin selkeästi suurempi RSS-lukijoiden kaudella ja tipahti näiden poistuttua käytöstä. Noita vuoden 2007 musiikkiblogeja ei taida enää Levyhyllyn lisäksi olla olemassa yhtään. Olen poistanut oikean laidan bloginostoista tasaisesti niitä, joita ei ole päivitetty pariin vuoteen. Myös blogien keskinäisestä liikenteestä näkee, että hiljaista on tällä rintamalla. Hommat pyörivät ehkä vielä jollain tumblr-tileillä, mutta pohdiskeleva bloggaaminen on harvinaista.

Koska olet jostain syystä lukenut tätä tekstiä tänne asti ja olettaen edelleen kiinnostunut; juu ei - Levyhylly-blogi ei ole lopettamassa. Enkä ole lopettanut levyjen ostoa, tai kuuntelua. Ensin mainittu on vain hidastanut tahtia ja muuttanut kohteita. Myös omat musiikkihommat ovat jo ajat sitten lyöneet loven itsensä koros.. toteuttamiseen, jolloin kirjoittaminen on vähentynyt. Tällainen kuutisen juttua kuukaudessa tahti on varmasti tullut jäädäkseen.

Ja singleistä: pistetään kevennykseksi tällainen brittien top10 sinkku vuodelta 1992, jonka pituus oli yli 25 minuttia, näin ollen pisin yksittäinen kappale, joka tuollaisilla sijoilla on ollut. Ja laitetaan vielä pidempi versio:

torstai 29. joulukuuta 2016

George Michael - Faith 1987



Joulunpyhinä menehtynyt Gergios Kyriacos Panayiotou on niitä artisteja, joista näin 80-luvulla lapsuuttaan viettäneenä on joutunut myöhemmin tekemään ns. uudelleenarvioinnin. Järkevästi George Michael nimellä operoinut Englantiin muuttaneen kreikkalaisen ravintoloitsijan ja englantilaisen tanssijattaren poika syntyi 1963. Hän perusti luokkakaverinsa Andrew Ridgeleyn kanssa ensin ska-yhtyeen ja sitten vuonna 1981 Wham! duon. En oikeastaan edelleenkään tiedä, mikä jälkimmäisen rooli yhtyeessä oli, koska George Michael teki, lauloi ja tuotti kaikki kaksikon biisit. Bändi oli selkeästi 80-luvun alun "poikabändi", aikana jolloin edellisen vuosikymmenen yhtyeitten poikajoukot supistettiin kompaktimpaan kahden hengen muotoon. Isosiskoni fanitti kaksikkoa satojen tuhansien muiden tyttöjen joukossa ja omiin korviin ja silmiin Wham! oli teennäinen ja nössö yhtye.

Itse bändikin on saanut jonkinnäköisen kunnianpalautuksen eittämättä taiten tehtyjen sokeristen hittiensä kohdalla, mutta George Michaelin sooloura oli se, mistä hänet pitää muistaa. Sen huippukohta osui yhtä aikaa taivaskanava MTV:n kanssa, jossa seksuaalisuutta tihkuvat videot auttoivat artistin huimiin levymyynteihin.

Itse ala- ja yläasteikäisenä pidin George Michaelia neitimäisenä jätkänä, joka sitten myöhemmin yritti esiintyä miehisenä miehenä. Tämä "mieli pide" saa nykyisen itseni suupielen nousemaan hymähdykseen, mutta näin niitä asioita koettiin sen ikäisenä ja tasoisena.
Michaelin kaapista ulos tulo kestikin julkisuudessa vuoteen 1998 asti, jolloin hän nousi otsikoihin vessaepisodinsa kanssa. Artisti itse koki amerikkalaisten reaktiot asian yhteydessä ikäviksi ja kantoi tästä kaunaa. Michael pyöri 2000-luvulla myös runsaasti julkisuudessa jäätyään useasti kiinni miedoista huumausaineista. Pakosta ylläpidetyn kaksoiselämän lisäksi hänen toimistaan löytyi paljon ihmisoikeus- ja hyväntekeväisyysjärjestöjen sekä HIV-tutkimuksen tukemista ja Thatcherin aikana Labourin äänestämistä, joten sydän oli paikallaan.

Faith oli Whamin hajoamisen jälkeisen vuoden ensimmäisen soololevyn kakkossinkku ja nousi ykkössijalle kummallakin puolella Atlanttia. Myös tämä kappale oli Michaelin omaa käsialaa tuotantoa myöten ja täytyykin sanoa, että tämä on pirun hyvin tuotettu ja aikaa kestänyt biisi. Artistilla oli samanlainen taito yhdistää aika perinteisiä rock'n roll kappaleen elementtejä riisuttuun tuotantoon, kuin esim. Michael Jacksonilla. Kappale on hyvin minimalistinen bo didley-komppeineen, joita tuetaan handclapseilla ja rumpujen tuplauksilla. Videolla mies on nahkaa, buutsejä ja tiukkoja farkkuja akustisen kitaran ja perinteiseen viittaavan Wurlitzer-jukeboksin kanssa.

Lepää rauhassa Gergios Kyriacos Panayiotou. Musiikki elää, vaikkei sitä olisi 11-vuotiaana uskonut.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Iggy Pop - Post Pop Depression 2016

Vuosi alkaa lähentyä loppuaan ja edelleen pysytään tavallaan tämän vuoden teemassa, eli artistien poismenossa. Tätä kirjoittaessa yksi on taas joukosta poissa, vaikkei liitykään tähän levyyn; George Michael kuoli joulunpyhinä ainoastaan 53-vuoden iässä. Hän oli ymmärtääkseni kärsinyt kyllä pitkään terveysongelmista.

Harhapoluilta asiaan: vuosi käynnistyi, kuten kaikki muistavat(?) David Bowien vahvan paluulevy Blackstarin kanssa. Julkaisusta taisi kulua vain pari päivää, kun Bowie olikin jo kuollut, jättäen kaikki hämmennyksen valtaan. Oman sairauden salaaminen on jo aika akrobaattinen temppu armon-, ja internetin vuonna 2016. Vaikka Post Pop Depression-levyn wikipedia-sivu ei asiayhteyttä mainitse, eikä julkaisun lehdistötiedotteissa sitä rummuteta, niin ei varmasti ole sattumaa, että levytyksen aloittamisajankohta on muutama päivä Bowien kuolinuutisen jälkeen. Tarinan mukaan Bowie aiheisia lyriikkoja ja musiikillisia teemoja oli tosin pyöritetty jo edellisen vuoden tammikuusta 2015.

Kuullessani keväällä levyltä lohkaistun 'Gardenia' kappaleen, sanoinkin mielessäni, että Bowie on taas palannut Iggyn tuottajaksi. Biisi voisi olla aika suoraan miehen 'Idiot'-levyltä, kuten moni muukin elementti Post Pop Depressionilla. Pari kaikua Blackstar-levyn äänimaailmasta vielä päälle ja mielessä pyöri jo pikkainen plagiointi/apinointi-ajatus, mutta onneksi annoin kirjastosta kannetulle levylle aikaa ja toistoja.

Iggynkin äänessä alkaa kuulua seitsenkymmpisen papan intonaatio, mutta se ei poista sitä että samalla tavalla, kuin 'Bowie-approved' soolomateriaali 70-luvun toisella puoliskolla, myös Post Pop Depression on uskaliasta musiikkia. Se kyntää sillä toisella poskella, joka rokkielukka Iggyllä on aina ollut. Täytyy myös muistaa, että Stooges itsekin aloitti noise/performanssi-bändinä, ennenkuin alkoi mäjäyttää moottorikaupungin mekaanisen karkeaa, mutta tarkkaa rokkia.

Taustabändinä ja tuottajana Iggyllä on omien lastensa ikäiset aikapojat. Queens of the Stone Agen Josh Homme tuotti ja äänitti levyn osittain Joshua Treessä sijaitsevalla aavikkokaupunki-studiollaan. Mukana on toinenkin QTSA-mies Dean Fertita ja rummuissa Artic Monkeys-mies Matt Helders. Bändi jättäytyy kuitenkin levyllä tahallaan taka-alalle, joten suurta sooloilua tai pooloilua ei kuulla, vaan homma hoidetaan kylmän jämäkästi, kuin 70-luvun Sveitsissä, tai Saksassa. Tiedätte kyllä millä levyillä. Yhtä visionääriseen tai futuristiseen menoon ei tällä levyllä lähdetä, mutta kyllähän tämä soundaa hyvälle. Naiskuoroa tulee mukaan, syntikka pulputtaa välillä ja niin edelleen. Oikeastaan levyn käännehetki säästetään viimeiseen kappaleeseen 'Paraguay', missä biisin alussa annetun vihjeen mukaan sen muoto rikotaan kolmen minuutin jälkeen ja Iggy vetelee rohkeinta kamaansa miltei neljäänkymmeneen vuoteen.

Kriitikot tykkäsivät ja ymmärtääkseni myös yleisö levyn ollen Iggyn suosituin vuosikausiin.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Tilojen ambient-teokset


Olen yrittänyt selvitellä kahta eri tilassa olevaa/sinne tehtyä ambient-teosta, mutta tietoa ei löydy eikä oikein saa mistään. Jätän vielä tännekin, jos jollakulla olisi tietoa.

Linnanmäen Sea Lifen taustamusiikki akvaarioissa? Äänimaisema on "klassinen" akvaariomusa, eli ilmavia syntikkapadeja isossa tilassa. Tästä on tieto, että se on tilausteos, mutta keneltä? Oletan, että Sea Life on myös ostettu konsepti, joten teos voi olla ulkomailtakin.

Merikeskus Vellamo, Kotka. 
Alimman kerroksen 'Joutilaisuuden tila' tausta-ambient? Teos/tila on itsessään lasikuidusta tehty puolipallo, jonka keskellä on neljä sohvapatjaa ristissä, tilassa himmeät väriä vaihtavat valot ja taustalla humiseva drone, joka tuntuu muuttavan muotoa yhdessä valaistuksen kanssa. Lisäksi puhe kimpoilee
 jännästi akustisessa puolipallossa,.

Julkisen/näyttelytilan ambient- ,tai ääniteoksia saattaa olla muuallakin Suomessa, mutta nämä ovat tulleet vastaan.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Aino Venna - Aino Vennan joulu 2016

Vuosi 2016 ei poikkea edeltäjistään, vaan artistit julkaisevat tutuksi tulleeseen tyyliin joululevyjä. Vuonna 1982 syntynyt laulaja-lauluntekijä Aino Venna julkaisi myös omansa, joka on mukavalla tavalla poikkeava. Tai levy on tavallaan kaksijakoinen; osa tulkinnoista on totutun hartaita ja esikuvilleen uskollisia, osa on sovitettu uudelleen ja jopa yllättävällä tavalla.

Levyn avaava 'Varpunen jouluaamuna' kuuluu ensin mainittuihin ja kappaleen voima on tosiaan sen sanoissa, joten mitä sitä muuttamaan. 'Avaruus' on vähäeleinen luenta Lumiukko-piirretyn suomennetusta tunnusbiisistä. Seuraavat kevyemmät palat 'Joulupuu on rakennettu' ja 'Joulupukki suukon sai' ovat sovitettu bändille, mielikuvituksellisesti ja toimivasti. Samoin 'Joulumaa'. Levyllä on kolme vieraskielistä biisiä, yksi ranskaksi, yksi englanniksi ja yksi portugaliksi(?). 'Sylvian joululaulu' ja 'Jouluyö, juhlayö' ovat taas perinteisesti sovitettuja. Lennon-luenta 'Happy Xmas' kuulostaa sovitukseltaan etäisesti Flaming Lipsiltä.

Ei tämä mikään täydellinen levy, tai joululevy ole, mutta kyllä tämä kannattaa kuunnella, jos tavalliset joululevyt ottavat ns. päähän.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Jefferson Airplane - Blues From An Airplane 1966



Vuosi 2016 oli ensimmäinen, jossa lähes kuukausittain poistui joku suurten ikäluokkien legenda. Vuosi alkoi Bowiella ja jatkui tasaisesti siitä eteenpäin.

Jefferson Airplane oli tärkeimpiä ja tunnetuimpia Frisco-skenen yhtyeitä. Sen jäsenistö muuttui myöhemmin vielä kaupallisestikin menestyksekkäämmäksi Jefferson Starshipiksi, jota johti yhtyeen tunnetuin vokalisti Grace Slick yhdessä Paul Kantnerin kanssa.

Slick ei ollut kuitenkaan Airplanen ensimmäinen vokalisti, vaan alunperin Martin Balinin kanssa tehtävän jakoi Signe Anderson, joka lauloi myös yhtyeen vuoden 1966 debyyttilevyllä. Anderson jätti Airplanen ja kiertämisen samaisena vuonna odottaessaan lasta.

Tässä eeppisen hieno biisi kyseiseltä levyltä tasan 50-vuoden takaa.

Airplanen perustajajäsenet Kantner ja Anderson kuolivat samana päivänä 28.1. 2016.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Jeavestone - Aurora Borealis Man 2015



Jostain syystä pidän tästä biisistä, vaikka siinä on parikin itseäni normaalisti ärsyttävää musiikillista juttua! :D

perjantai 9. joulukuuta 2016

Juice Leskisen Slam - Sika 1980



Sika on Juice Leskisen Slam-yhtyeen joululevyn 'Kuusessa ollaan' tunnetuin kappale. Biisissä on omakohtainenkin kulma, koska tämä oli yksi niistä kappaleista, joita äänitettiin lainassa olleella kasettinauhurilla kyseisen joulun 1980 alla. Oma kasettisoitin talouteemme tuli vasta seuraavana kesänä. Ja sitten niitä muutamaa kassua pyöritettiin ja pyöritettiin.

Vuosi 1980 oli Leskiselle tuottoisa, sillä ennen tätä Suomen albumilistan sijalle 10. noussutta levyä oli julkaistu 'Tauko III', joka on paremmin tunnettu nimellä 'XV Yö'. Tuli punkkia ja uutta aaltoa, mutta Leskinen yhtyeineen ei jäänyt vanhan paskan maineeseen, vaan seilaili siinä sivussa. Homma kulminoitui seuraavana kesänä pidettyyn 'Tuuliajolla'-kiertueeseen, jossa Juice ja ammattijuopot seilasivat ja soittivat Saimaan rannoilla nuoremman polven Eppu Normaalin ja Hassisen koneen kanssa.

Leskisen kaltaista piikittelevää ja kaiken ulkopuolelle tahallaan jättäytyvää hahmoa ei löydy, eikä edes pysty enää löytymään yhtenäiskulttuurin jälkeisestä Suomesta. On oikeastaan aika kylmäävää ajatella, että Leskisen tutka-, ja taisteluparit aikaisemmilta ajoilta olivat Mikko Alatalon ja Veltto Virtasen tyylisiä tyyppejä. Ja mitä he tekevät nyt?

Sika on poikkeava joululaulu sikäli, että siinä ei lauleta joulukuusista, pukeista, tai edes harvinaisemmasta aiheesta: Jeesuksesta, vaan seurataan perheen ja joulutradition, eli kinkun yhteistä matkaa kesästä jouluun. Ja lopulta kerrotaan ehkä enemmän ihmisestä, kuin pöydän antimesta. Kappaleen orkestraatio on niukkaa koostuen lähinnä Safka Pekkosen kansakoulu-urusta, epävireisestä mieskööristä ja kertosäkeessä tulevasta tööttäyksestä. Homma haiskahtaa vittuilulta, mitä se ehkä olikin. Vuonna 1980 Leskinen piti vielä 70-luvun UG:n lippua liehumassa.

torstai 1. joulukuuta 2016

J. Karjalainen - Polkabilly Rebels 2010

"Amerikansuomalaisia lauluja" alaotsikon kanssa julkaistu 'Lännen-Jukka- trilogian' päätöslevy pitää ensimmäisen osan keksityn tarinan sijaan oikeasti paikkansa.
Mika Waltarin Egypti-kirjoista poiketen kutsun käytyä J. Karjalainen vieraili paikan päällä ja kierteli esiintyen (ja kuunnellen) vanhoilla suomalaisalueilla Michiganissa, Minnesotassa ja muualla Lännen-Jukka nimellä.

Polkabilly Rebelsin kappaleet ovat tradeja, mutta useiden esittäjänä ja sanoittajana oli Michiganin Toivolassa syntynyt ja sinne ehtoovuodet viettämään palannut Jenny "Jingo" Viitala (1918-2009). Levyn avaava 'Siantappolaulu' oli jo Suomessa unohtunut ja säilynyt yllättäen Viitalan ja muiden finskien laulamana. Karjalainen esittää laulut honottavan ja narisevan Lännen-Jukka hahmonsa kautta, poislukien neloskappale, jossa Marjo Leinonen esittää tradin päälle sanoitetun kappaleen 'Hopeinen veitsi'. Ja hyvin esittääkin. Sanoitukset ovat kautta levyn hyviä ja pursuavat Amerikan-lisää tappeluineen ja niin suurine sikoineen, että ne pitää teurastaa tykinlaukauksella. Pari biisiä on Karjalaisen omia sävellyksiä, vaikka 'Piru laulunopettajana' lainaileekin vahvasti amerikkalaisesta mytologiasta ja Chuck Berryltä.

Trilogian aloittanut 'Lännen-Jukka' oli toteutettu raakana "mies ja banjo" soittona, kakkoslevy 'Paratiisin pojat' toi mukaan Veli-Matti Järvenpään haitarin. Trilogian päätöksellä Järvenpään lisäksi mukaan on tullut vielä vanhat luottomiehet Tommi Viksten ja Mitja Tuurala sähkökitaraan ja bassoon, mutta ei rumpuja. Bändisoitto onkin uskollista 50-luvun rummuttomalle tyylille ja bändi nakuttaa biisit asiaankuuluvalla tyylillä ja vähäeleisesti, koska laulut ja tarinathan tässä ovat se juttu. Karjalainen soittaa itse vielä banjon lisäksi akustista kitaraa ja viulua.

Mitäs tähän lisäämään. Jonkinlaisen kulttuuripalkinnonhan Karjalainen tällä trilogiallaan ansaitsisi. Ja saa anteeksi hirveän ison kasan tuotantonsa sekaan mahtuvaa Markkina-Kallen esittämää musaa.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Julian Cope - Rite² 1997

Kuudettakymmenettä ikävuottaan lähestyvä Julian Cope teki 90-luvun alkupuolella toisen tulemisensa soolouran ns. kaupallisessa suosiossa. Ensimmäinen suosion päivä oli jo vuosikymmentä aikaisemmin vastikään käsitellyn The Teardrop Explodes post-punk-yhtyeen kanssa ja miehen vuoristoratamaista, kaupallisen ja kaupaksi käymättömän tuotannon väliä nähtiin pitkin 80-lukua. Vuoden 1987 'Saint Julian'-levyyn panostettiin levy-yhtiönkin toimesta ja se myös poiki keskitason tunnettavuutta. Cope itse taas veteli juuri vuoristoratamaisella tuotannolla ja asenteella mattoa itsensä ja levy-yhtiösetien jalkojen alta.

90-luvun alussa julkaistiin miehen yleisesti mestariteoksena pidetty 'Peggy Suicide'-albumi, joka nosti Copen taas hetkeksi musiikkilehtien kansiin ja sisälle. Albumin taustalla pyörivät toki samat suurta yleisöä hämmentävät aiheet, jotka ovat sitten pistäneet niitä kapuloita rattaisiin. 'Jehovahkill'-nimisenä julkaistu seuraaja oli liikaa Island-levy-yhtiölle ja Cope potkaistiin ulos sopimuslistoilta. Osasyy saattoi olla myös hänen maineensa hankalana yhteistyökumppanina. Tästä alkoi muutaman vuoden ajan jatkunut palloilu erinäisten levy-yhtiöiden listoilla, joista usea julkaisi vain yhden levyn. Jehovahkillin jälkeisen "trilogian kolmannen osan" julkaisi amerikkalainen American Records ja 'Interpreterin' Chrysaliksen alainen Echo Label. Viimeksi mainitulta Cope sai kenkää suostumatta lähteä Yhdysvaltoihin promoamaan kyseistä levyä (hän vetosi lentopelkoon, myöhemmin juttu on muuttunut "maan politiikan vastustamiseksi").

Rite² oli ensimmäinen hänen itsensä pyörittämän Head Heritage-yhtiön levy. Merkki onkin julkaissut tähän päivään mennessä miltei kaikki Copen omat levyt ja tukun muita artisteja. Levy on periaatteellista jatkoa vuonna 1993 ilmestyneelle Rite-albumille, jonka Cope teki yhdessä Donald Ross Skinnerin kanssa. Yhteistä kummallekin, tai koko Rite-sarjalle, että siinä ei liikuta juurikaan perus popkappaleiden kaavoissa, vaan levyt koostuvat muutamasta pitkästä jami- tai elektronishenkisestä kappaleesta. Kun tähän laittaa vielä taustaksi vuonna 1995 ilmestyneen Copen kulttikirja 'Krautrocksamplerin' ymmärtää mistä on kyse.

Tämä levy on kirjattu ainoastaan Copen nimiin, mutta sisältää vahvan panoksen tuon ajan musiikilliselta kumppanilta Thighpaulsandralta, jonka kanssa ilmestyi samana vuonna myös Queen Elizabeth nimellä suhinalevy. Tim Lewis-nimellä syntynyt syntetisaattorimies on oman soolo- ja tuottajauran lisäksi kunnostautunut mm. Coil-yhtyeen jäsenenä. Cope ja apulainen eivät menneet kuitenkaan sieltä, missä aita on matalin, vaan levy sisältää hypnoottisuudesta ja junnaavuudestaan huolimatta niitä alkuperäinen krautrockin arvaamattomia piirteitä. Avauskappale 'Ver' rakentaa monotonisen rytmin päälle mattoja mellotronista ja lauletuista puheäänistä. Oudolla tavalla mahtipontinen riffi kumartaa Amon Duul II:sen suuntaan kannattaen koko miltei 11-minuuttisen. Kakkosbiisi 'Hill of Odin' on hillityllä tavalla pieni ja funky länkyttävällä kitaralla junnaava puhekappale. Eloa siihen luodaan pienillä väng-äänillä ja muulla kuvittamisella 15 ja puolen minuutin mitalla.
Kolmantena tuleva yli 19-minuuttinen 'D-c.o.m.p.o.s.e.r.' on levyn keskiöbiisi, joka koostuu pelkästään simppelistä Tangerine Dream-tyylisestä kolmioskilaattorisen syntikkaäänen sekvenssistä, jonka taakse soitetaan mellotronilla stemmoja ja teemoja. Välillä lautanen sihahtaa, ARP 2600 mouruaa kaukana metallisesti ja sekvenssi poikkoilee kaikuseinistä. Levyn päättävällä 'The Ringed Hills of Ver'illä palataan taas astetta orgaanisempaan menoon kaiutetun bassokitaran, kitaran ja urkujen kera.

Omalle levymerkille ilman jakelusopimusta levytetty musa teki myös sen, että näitä ei juurikaan näkynyt tuolloin vielä elossa olleiden levykauppojen hyllyssä. Niimpä omakin Rite² kuuntelu on rajoittunut siihen mitä netistä löytyi. Nykyään käytännössä kaikki harvinaisuuksia jakaneet mp3-blogit ovat kuolleet, mutta levy kuuluu toistaiseksi muualta. Helsingissäkin Copen HH-tuotantoa löytyi lähinnä kahdesta kaupasta, joista kumpikin on lopettanut ajat sitten (Dis'n Dat ja Popparienkeli).
Levy kelpasi leikeltynä soundtrackiksi myös artistille itselleen. Se soi miehen BBC:lle tekemässä amatööri-arkeologiakirjaan pohjautuvassa tv-sarja 'Modern Antiquarianissa', joka esitettiin 2000-luvun puolessa välissä.