maanantai 11. helmikuuta 2019

Simple Minds - Promised You A Miracle 1982



Simple Minds oli useiden muiden Brittein saarten yhtyeiden kanssa siinä joukossa, jonka alun perin punkin jälkeisessä uudessa aallossa keitetty miehistö siirtyi uudella vuosikymmenellä synteettisempään ja rytmikkäämpään tyylisuuntaan.

Simple Minds aloitti 1977 Skotlannin Glasgowissa evoluutioiduttuaan paikallisesta pikkupunkbändistä. Nimensä skotit nappasivat Bowien 'Jean Genie' biisistä. Ensilevy 'Life in a Day' on oikein pätevää toisen glam/taiderokkarin palvontaa, eli hyvin hyvin Roxy Music vaikutteista uuden aallon musaa. Levy on oikeastaan aika lähellä toisen aikalaisen Ultravoxxin debyyttiä ja yhtyeiden matka tästä eteenpäinkin on hämmentävän samankaltaista.

Jos ensilevy oli Roxyn artsykauden palvontaa, niin parissa vuodessa evoluoitiin se suunta, mihin Bryan Ferryllä ja kumppaneilla itsellään meni muutama vuosi pidempään. Eli Simple Minds ryhtyi tekemään taiteellisen tyylikästä ja rytmikästä musaa.

Promised You a Miracle julkaistiin sinkkuna levyltä 'New Gold Dream', joka oli vedenjakaja Simple Mindsin uran alkupään ja kaupallisen menestyksen välillä. Itse pitkäsoitto nousi UK-listasijalle #3 ja sinkku #13:ksi. Yhtye oli tässä vaiheessa läpikäynyt jo miehistönmuutoksia ja sinkulla soittaa The Skids ja Slik rumpali Kenny Hyslop, joka korvasi alkuperäisrumpali Brian McGeen. Kakkospuolelle yhtye laittoi edelliseltä, yllättäen Steve Hillagen tuottamalta 'Sons and Fascination' levyltä löytyvän instrumentaalin 'Theme for Great Cities'in, joka saattaa olla bändin upeimpia biisejä. Maxisinkulta löytyy vielä 'Seeing out the Angel' instrumentaali, joten tämä vinyylinpala saattaa olla pätevintä Simple Mindsia yhdessä paketissa.

Tästä eteenpäin periaatteessa jokainen yhtyeen sinkku nousi vähintään pikkuhitiksi Brittein saarilla ja näitä hittejä oli huimat 21 kappaletta putkeen. Yksi ykkönen ja muutama muukin hyvin korkealla sijalla. Unohtamatta pitkäsoittoja, jotka nousivat sinne piikkipaikalle 90-luvulle saakka, saaden ainakin itselleni aikaan mielikuvan hyvin kaupallisesta yhtyeestä, jonka pätevä tuotanto oli itselle pienoinen yllätys.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Hits by the Kids - Eri esittäjiä 1987

Tämä levytapaus on käsittääkseni tuttu usealle 80-luvulla varhaislapsuuttaan viettäneelle, koska olen kuullut useammastakin suusta Hits by the Kidsin olleen usein ensimmäinen levy, joka on omistettu. Itse olin vuonna 1987 jo ohi kohdeiän ja saan edelleen alitajuisia torjuntareaktioita tällaisista lastenlevyistä. Pureudutaan syihin kotvasen kuluttua, mutta ehkä tätä mainostettiin telkussa ja kansikuvan "rokkimeininki" on edelleen vaivaannuttava. Etenkin sellaisen silmin, joka oli ruvennut juuri piilottelemaan omia pikkuautojaan pois silmistä kaappiin.
Koska levy löytyi useammastakin kodista, oletan että tätä kansainvälistä SOS-lapsikyläketjua tukenutta levyä on myyty tavallista huokeammalla hinnalla. Siihen lienee vaikuttanut myös se, että tämä on cover-levy ja alaikäiset esittäjät ovat varmaan saaneet kertapalkkion.

Tai sitten se on ollut tyyliin kaikille jätskit, koska esiintyjälistaa (tai siis laulajalistaa) lukiessa tajuaa samantien, että levyllä esiintyy aikansa ammatti- ja studiomuusikoiden jälkikasvu. Mukana on myös vielä Tommi Metsäketo nimellä esiintynyt Tomi, jonka isä Martti Metsäketo oli musiikkituottaja ja vastuussa yhden kappaleen kööreistä. Ohitan kylmästi laulavat lapset ja luettelen lisää tuotantotiimin ja levyllä soittaneet aikuiset: rummuissa Vesa Aaltonen ja Pepe Kettunen. Fonia soittaa Heikki Keskinen, suuren osan kööreistä hoitaa Jokke Seppälä ja levyn tuotannosta ja lopuista instrumenteista vastaa 80-luvun jokapaikan häärääjä Rele Kosunen, joka oli Uuden iloisen teatterin kantavia jäseniä. Ohitetaan lapset vielä toisen kerran ja luetellaan armeijatyyliin sukunimiä: Kokljushin, Hurmerinta, Sorvali ja niin edelleen. Perin tuttuja nimiä.

Tekijöissä vilahtaa Jokke Seppälä jonka 2000-luvun alun "lastenyhtye" Kids sai tai siis sen taustajoukkue sai aikanaan kovasti kritiikkiä siitä, että vielä lapsuuttaan viettävät tytöt laitettiin laulamaan bailaamisesta yms. mistä tytsit eivät haastattelun mukaan itsekään perustaneet. Samaa exploitaatiota ja lasten laittamista aikuisten maailmaan ilmenee tälläkin levyllä. Pikkupojat vetävävät 'Ajetaan tandemilla', laulavat 'Naiselleni', ikävöivät 'Dorista', haaveilevat 'Haaveissa vain ootko mun' ja niin edelleen. Ei siinä, etteikö lastenmusiikissa voisi käsitellä aikuistenkin asioita, mutta Seppäsen projekteissa lapset siirrettiin suoraan aikuisten 'kulutusmaailmaan' Oskari Olemattoman kummitustarinoiden sijaan. Suutari Joonaksesta otettiin uusintapainokset joita kuunneltiin uudelleen, Hits by the Kidsistä ei sellaista tule. Seppänen ja Kosunen olivat tuttuja häärääjiä niin Euroviisujen, kuin MTV:n taustalaulajina ja jotain hyvin yrittäjähenkistä tässäkin lastenkulttuurissa on. Ainakin edellisvuosikymmenen opettavaisuuden rinnalla.

Itse levy ilmoittaa sisällön olevan: "Kotimaiset rocksuosikit lasten esittäminä" ja naisenkaipuun lisäksi levyltä löytyy versioita mm. 'Kitara, taivas ja tähdet', 'Autiotalo' jne. Vuonna 1987 nämä eivät olleet enää varsinaisesti sen päivän hittejä, mutta meno on siis tuollainen. Sarkastisen hymähdyksen nostaa lasten laulama Sig-yhtyeen 'Hyvää syntymäpäivää', vaikka Matti Inkinen veikin hautaan asian lopullisen totuuden (mikä se sitten olikin).
Rele Kosunen ja kumppanit röpäyttää cover-versiot perusstudiomuusikoiden varmuudella, mutta hämmennykseksi kappaleet vedetään alkuperäisissä sävellajeissa, joten on selvää, että muut kuin joku Metsäketo tippuvat kertosäkeessä tai jossain muussa kohtaa äänille, jotka eivät kanna. Vedot eivät muutenkaan ole puhtaita, joten oletan sessioiden olleen todella pikaiset: sedät ovat soittaneet suoraan niinkuin levyversioissa ja Kidsit ovat sitten parilla otolla vetäneet, mitä ovat saaneet narulle. Pillit pussiin, levy painoon ja täts it.

En tiedä oliko 'Hits by the Kids' ensimmäinen lastenmusiikkilevy, jossa lapset esittivät aikuisten lauluja, mutta tämän jälkeen tyylisuunta oli vallitseva Tenavatähti-kisoineen yms.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Noitalinna Huraa - Pikkuveli 1988

Kansallinen Yleisradioyhtiömme julkaisi eilen uutisen, jossa kerrottiin, että "Tutkimus: Hittibiisien sanoitukset ovat muuttuneet yhä vihaisemmiksi ja surullisemmiksi".

Hieraisin pari kertaa silmiä ja jutun avattua siellähän puhutaankin yleisesti Michiganin teknillisen yliopiston tietojenkäsittelylaitoksen koneellisesta tuloksesta. Että se siitä. Vaikka 50-luvun sodanjälkeiseen tekopirteän iloiseen slaageriin verrattuna näin varmaan onkin. Nimittäin niinä harvoina kertoina, kun avaan kaupallisen tai valtakunnallisen nuorisoradiokanavan, sieltä pursuava viesti on lähinnä luokkaa "Meil on kasvomaalit ja tequilaa", tai "Soudetaa Hankoon pakoon".

Kyllä, olen jo kääpäiässä, mutta ainakaan tämä otos hittibiiseistä ei kuulosta vihaiselta tai surulliselta, vaikka saavatkin sellaisen reaktion minussa aikaan. Tästä onkin oiva aasinsilta aikansa hittibiisiin (tosin tämä taisi olla hyvin hyvin pieni sellainen) ja omakohtaiseen minä kokemukseen.

Aina välillä suhtautuu tuhahdellen tiettyihin ikä- ja sukupolvikokemuksiin, joilla joku kappale - esimerkiksi Whitney Houstonin slovari - on tanssittu hormoonien myllerryksessä ikuiselle muistijäljelle, vaikka löytyyhän niitä itseltäkin. Kuten Noitalinna Huraa:n vuonna 1988 julkaistu 'Pikkuveli'.

Biisin muistijälki liittyy niihin hormoneihin lähinnä ennakoivasti, sillä siinä on surullinen ja ennustava sanoma juuri sellaisella omakokemuksellisella hetkellä, jolloin varsinainen lapsen lapsuus oli kääntymässä nuoruudeksi, ikuisuudelta tuntuvine maailmantuskaisine ja murheellisine koulunjälkeisine iltapäivineen. Myös omat puolivuosikymmentä vanhemmat isosisarukset olivat astuneet juuri aikuisikään ja valmiita lentämään pesästä. Ehkä isoveli lauloi myös pilkallisesti kappaleen sanoja minulle, joka olin kuitenkin vielä kersa? Noh, aika kultaa muistot.
Ja jos en väärin muista, niin Megamanialle tehty single julkaistiin talvella, jolloin ne lumiauran kolahduksetkin kuuluivat omalta korttelitieltä, mutta aikaa ja muutosta ei saanut pysähtymään. Eikä puolen vuoden päästä sillä ollut väliäkään, kun löytyi jo skeittilauta ja koulun piha, missä katseltiin iltaisin toisia tuoreita teinejä ja syljeskeltiin asfaltille.

Kappaleen lyriikoissa isosisar- tai veli on joutunut jo poistumaan pesästä ja toivoo, että voisi olla kuin pikkuveli, jota maailman murheet eivät vielä paina, juoda kotona kaakaota ja lukea sarjiksia. Tai, että pikkuveli voi pysäyttää ajan ja muutoksen pyörän omalta kohdaltaan. Kappaleen kakkossäkeistöä en muista lapsuudessa oiken ajatelleeni. Se soljui vain biisin kokonaismelankoliaan, mutta siinä vilahtaa nuorten 80-luvun aikuisten kova maailma, jossa undulaatit, eli heiveröiset, taikka jopa suorastaan hinteiksi epäillyt pojat saavat turpiinsa miestenvessassa. Toiveena on, että maailman ja ympäristön toksiinen maskulisuus pysähtyisi edes pikkuveljen kohdalla. Kappaleessa on kertosäkeen lisäksi vain kaksi säkeistöä tarkkoine ja toisaalta maalailevine kieli- ja mielikuvineen, jolloin kuulija kokee ne omalla tavallaan.

Noitalinna Huraa! toimi 80-luvulta 90-luvun alkuun, jolloin yhtyeeseen olennaisesti liittynyt äänimies menehtyi ja bändi pisti pillit pussiin. Koko toiminta-aikansa bändiä vaivasi vähän sellainen suomalaismaalainen ujous, että hommat piti olla olla hissukseen jne. Ehkä jollain 22-pistepirkolla oli samaa henkistä menoa, mutta heillä tähtien asento oli otollisemmassa asennossa. Myös Noitalinna oli vähän hämmentävä yhdistelmä, sillä peräseinäjokelaisista maalaisista lähtökohdistaan huolimatta yhtye oli kuunneltujen levyjen kautta hyvin vahvassa yhteydessä esim. Velvet Undergroundeihin jne. Kappaleen säveltäjä Hannu Sepponen muistelee myös varhaisnuoruuttaan, jolloin Virtanen, Juice yms. valtakunnan tason yhtyeet kävivät paikallisella lavalla keikalla. Niin se maailmaa on muuttunut.

Tequilaa ja kasvonaamitoita tuskin kukaan esittää kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta PMMP lämmitteli oman versionsa tästä biisistä ja toivon mukaan sai monen tutustumaan tähän alkuperäiseen kasaribiisiin.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Lasse Mårtenson - Voiko sen sanoa toisinkin 1977

Jatketaan uskontoteemalla.

Alkuperäinen idea tälle levylle oli Levyraadin juontaja Jaakko Jahnukaisen ja tämän sotakaveri rovasti Erkki Arhinmäen ajatuksista tehdä televisioitava messu, joka nojaisi afroamerikkalaisiin gospel-biiseihin. Säveltäjäksi valittu Lasse Mårtenson halusi kuitenkin tehdä suomalaisemman lähestymisen ja koko homma televisoitiin ja lähetettiin Mainos-TV:n toimesta vuonna 1966.

Itse levy äänitettiin Scandia-studiossa ja Mårtensonin uusiin hengellisiin sävellyksiin ja liturgianosiin teki sanoitukset Solja Tuuli salanimen taakse kätkeytynyt Sauvo "Saukki" Puhtila. Messuosat luki pastori Uolevi Nurminen. Taustoja soittivat sekä Esko Linnanvallin orkesteri, että Lasse Mårtensonin trio. Jälkimmäiseen kuuluivat hänen lisäkseen tuleva Love-mies Christian Schwindt rummuissa ja Pekka Sarmanto bassossa. Mårtenson hoiteli pianot ja sähköurut. Laulajina vieraili suuri joukko aikansa tähtilöitä.
Idea oli soittaa jazzahtavasti ja sinnepäinhän koko levy on. Siltä löytyy myös useita lapsuudessa ja riparilla korvia hivelleitä tai rääkänneitä uskonnollisia uuslauluja, kuten 'Jumala rakastaa maailmaa', 'Ei ole aikaa' ja 'Kiitoslaulu', jotka olivat hyväksyttyjä uskisten soitettavaksi ja ennenkaikkea löysivät tiensä koteihin parissa "Suuren toivelaulukirjan" osassa.

Vaikka olen aikuisiällä tultaeesa muuttunut kivenkovaksi ateistiksi, enkä ole tästä lipsunut, löytyy korvista aina silloin tällöin ymmärrystä myös hengellistä musiikkia kohtaan. Ylipäätään koko läntinen (ja miksei muukin) notaation kautta säilymään ruvennut musiikkikulttuuri on ollut hengellistä kuten myös suuri osa kansanmusiikista. Mårtenson ja kumppanit ottivatkin rohkean askeleen "sanoa toisin" perinteisiä uskonnollisia kaavoja ja tästä on hyvä esimerkki levyltä löytyvä uskontunnustus 'Credo', joka luetaan moniäänisesti ja limittäin. Oma suosikkini levyltä on sodanvastainen, laululiikkeen mieleentuova 'Terve, rauha', jonka Heli Keinonen laulaa pistävällä äänellä. Keinonen nousi levyttäväksi artistiksi 1966 laulamalla itäkarjalaisia kansansävelmiä. Tästä matka jatkui myöhemmin Sudaniin, jossa hän kääntyi muslimiksi ja on myöhemmin toiminut arabian kielenopettajana Suomessa.

Albumimuodossa messu ilmestyi vuonna 1967 Metronomen kustantamana. Siinä painoksessa on Jaakko Jahnukaisen kansitekstit, joita en ole nähnyt. Maailma oli tuolloin erilainen; levy pamahti lokakuussa ohi Beatlesien 'Sergeant Pepperin' ja pysytteli ykkösenä neljä viikkoa ja listalla 60 viikkoa ollen vuosien 67-68 myydyimpiä albumeita. Wikipedian mukaan kokonaismyynti oli 9500 kappaletta, mikä myöhempien vuosien rinnalla tuntuu lukuna pieneltä. Mutta albumimuoto taisi ohittaa singlen myyntimäärissä Suomessakin vasta 70-luvun lopussa.

Tästä päästää aasinsiltaan vuoteen 1977. Schwindt irrottautui ymmärtääkseni Love Recordista jo hivenen aikaisemmin, eikä ollut enää firman alamäen ja konkurssin aikoihin kuvioissa. Hän perusti yhdessä Mårtensonin kanssa Kompass Records levymerkin, joka toimi 90-luvun alkuun asti, kunnes myytiin isommille. Koska kumpikin soittaa tällä kyseisellä levyllä, sen aikaisempi maine ja menestys varmasti osaltaan innoittivat uudelleenjulkaisuun ja tähtäämiseen tällä keinoin saada firmalle helppoa kapitaalia. Mielenkiintoista kuitenkin, oliko syynä kenties lupa-asiat, niin tällä uusintajulkaisulla sanotaan asiat hivenen toisin; Eddy taiteilijanimellä esiintyneen Tapani Lehikoisen laulaman 'Kerro se kaikille' tilalla laulaa vuoden 1977 versiossa Pepe Willberg. Kappalejärjestyskin on hivenen erilainen, mutta en tiedä onko levylle tehty uusintana muitakin kappaleita.

Yhtä kaikki; levy on omassa tosikko- ja totisuudessaan sekä paatoksessa pinnan yläpuolella.

torstai 24. tammikuuta 2019

Usko ja urheilu - Jeesus-Tape 2018

Usko ja urheilu on suomalainen ymmärtääkseni jo useita vuosia toiminut erikois-duo. Ainakin toinen puolikas yhtyeestä toimii myös Ryhtiliike mölycore-bändissä ja yhtyeiden nimissä voi ehkä nähdä jonkinlaisen yhteisen teeman?

Sliipparit ja Rauski-hahmon mieleentuovat esiintymisulkoasut ja taiteilijanimet TJ (tape jockey) Tok Mayne ja MF Hankkija viittaavat jutun olevan siellä tsoukin suunnassa, mutta toisaalta asian toteutus ja audio sijoittavat homman hämmennysvyöhykkeelle, missä Petelius ja Reinikais-sämplejen taakse on tehty oikein pätevät ja jytisevät 90-luvun alkupuolen tyylistä ammentavat biittitaustat. Ja samaan tyyliin rakenneltu myös samplet. Ja tämä kaikki on toteutettu kuulemani mukaan 100% kotimaisesta materiaalista.

Duon erikoisuus on livenä esiintyessä edellä mainittu tape jockeilu, eli kassusoittimilla soittaminen ja skrätsääminen. Esivalmistuille kaseteille on biittipohjan lisäksi kerätty mittava määrä sämplättyä suomalaista viihdekulttuurihistoriaa Ostos-TV:stä Levyraatiin, Tabusta Metsola tv-sarjaan ja Kaaoksen Kytät on natsejaaaaah huutoon. Unohtamatta tietysti urheilua. Kakkosbiisi ja levyn temaattinen teos, eli 'Jeesus' sämplälee uskismusaa, kasetteja ja kaiken kruunaa pirteän nuoren neidon tokaisu "Jeeuksesta tietty!". Tikari-räppääjän feattaama 'Pitsaa' räppää pizzan nauttimisesta. Kassu päättyy hidastettuun Nukkumatti-lauluun, joka tuo kuuntelijasta riippuen mieleen joko Tony Halmeen tai kaljan ja diapamit. Tai molemmat.

Kasetti sisältää tätä kaikkea passelin viidentoistaminuutin mitalla, joka onkin juuri sopiva aika tällaista putkeen. Voisin kuvitella, että tämä saisi ansaitsemansa suosion esimerkiksi kavereitten kanssa kaljoittelun yhteydessä suoritettuna yllätyskassuvalintana. Etenkin jos on menneisyyden taustaa vaikkapa Beastie Boys-yhtyeen diggailusta ja estetiikasta.

Fyysisen julkaisun on kustantanut Suomen erikoislevy-yhtiö, eli Levyhyllyssä toisinaan vilahdellut Gafoni, josta kassua voi (ehkä vieläkin) tilailla.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Doogy Degli Armonium- Wanted 1976



Tammikuussa ulkona on soinut lumikenttien kutsu (La mia grande avventura). Kuten myös teemalta tullut Sergio Leonen elokuvien sarja, joissa taas on soinut asianmukainen spagettiwestern-musiikki. Siinä missä Leonen elokuvat ja musiikki ampaisivat heti klassikkosarjaan, halvan työvoiman ja tuotannon ajan eurooppalaiset suurvallat Espanja ja Italia ulostivat myös suuren määrän vähemmän klassisia lännenelokuvia ja soundtrack-musiikkia. Budjettihinnalla.

Italialainen Doogy Degli Armoniumista löytyy kohtuullisen vähän tietoja internetistä. Oma veikkaukseni on, ettei siitä aikanaankaan tiedetty kokoonpanoa ynnä muuta, vaan homma toimi kotoisan JP-musiikin tyylillä nimettömien sessiomiesten soittaessa mitä pyydettiin. Rahat käteen ja täts it. Sen verran tietoa kuitenkin löytyy, että bändi perustettiin varta vasten juuri italialaisen lännenelokuvatuotannon soundtrackkejä tekemään. Halvalla mentiin ja Doogy Degli Armoniumin soinnista löytyy ajalle epätyypillisesti jopa rumpu- tai komppikoneen käyttöä, jota taisi olla myös tämän singlen kääntöpuolella olevalla (yllättävän tanssittavalla) kappaleella.

Halpakasetti-yhtiö JP-musiikki on hyvä linkki tähän levytykseen, sillä tämä tuli itselleni ensimmäistä kertaa vastaan vastikään ostamallani Matti ja Teppo Ruohosen M&T-levy-yhtiön Hittiparaati kokoelmalla, jossa siitä oli tehty "suomiversio", esittäjään mystinen Wild Whistler. Suomennos on tosiaan vähän vitsi, koska kappale on instrumentaali jonka melodia tulee aikansa (hetken) muodin mukaisesti viheltäen. Koska tästä tehtiin kotoinen versio, biisin on pitänyt olla jonkinlainen hitti Euroopassa. Tai ainakin Italiassa.
Kappale on kieltämättä käppää, idea pöllitty pitkälti isoilta pojilta, mutta pakkasen paukkuessa ulkona tämä lämmittää kuin kupillinen lapsuuden kaakaota ja pokkari Tex Willeriä.


keskiviikko 16. tammikuuta 2019

S.E.X. – Neumann, Jussi, Pepe ja Jippo 1987

Dingo-ilmiö osui oman lapsuuteni "tietoisiin vuosiin", eli aikaan jolloin olin vielä selkeästi lapsi, mutta kehittänyt jo omia mieltymyksiä jne.

Radiosta vappuna 1985 kuultu Rio Ohoi kolahti johonkin niin kovasti, että ilmaisin toiveeni samassa kuussa olleille 10-vuotissynttäreille; Dingon Kerjäläisten valtakunta-äänite. Koska meillä ei ollut levysoitinta ainoa mahdollisuus oli c-kasetti ja tällaisen sainkin. En tosin mitään kaupasta ostettua, vaan viisi vuotta vanhempi isosiskoni äänitytti sellaisen kaverillaan, joka myös piirsi kassulle omat kannet.

Vuonna 1985 kolmasluokkalaisen pojan esiintyminen Dingo-fanina oli julkisesti mahdotonta. Niimpä suu oli pidettävä supussa ja nyökyteltävä mukana, kun luokassa lueteltiin hyväksyttyä lastenmusiikkia: Dio, Wasp, Kiss ja niin edelleen. Lastenmusaa nimenomaan sikäli, että kaikki tuon kaltaiset ns. heviyhtyeet soittivat pienen pintaraaputuksen alta aika puupäistä ja yksinkertaista ränttätänttää. Sillekin on myöhemmin löytynyt paikkansa, mutta rehellisyyden nimissä Neumannin pateettisromanttiset sanoitukset ja Dingon selkeästi uudelle aallolle ja romantiikalle velkaa ollut jälkisointi koskettivat sydäntä aidommin.

Musiikki ja ilmiöt olivat nopeita liikkeissään jo 80-luvulla. Lokakuussa 1986 Dingon ilmoittaessa hajoamisestaan ja Dingo Oy:n konkurssista omakin kiinnostukseni oli jo jossain muualla (siinä yhdessä äänitetyssä Dire Straitsin kasetissa...) ja koko episodi herätti lähinnä huvittuneisuutta. Pyhä klaani-levyltä en muista tuolloin kuulleeni yhtäkään biisiä.

Tapaus Neumann sai kaiken, mitä noilla eväillä Suomessa voi saada kahdessa vuodessa. Hänen uransa on ollut tämän jälkeen oikeastaan haahuilua ja itsensä etsimistä joka jatkuu edelleenkin mittarin näyttäessä jo kuuttakymppiä. Jos ajattelisi raadollisesti voisi sanoa, että Neumann julkaisi ainoat omat pätevät musiikkipätkänsä Dingon viimeisillä hetkillä (Albion) ja heti jälkiliukkailla S.E.X.-yhtyeensä kanssa. Kumpikaan pitkäsoitto ei ole täydellinen. Niiltä löytyy sekä omaperäistä musiikkia, että myös yhdentekevää tai jopa huonoa äänimateriaalia.

S.E.X.-yhtyeen nimi jäi omiinkin muistijälkiin, koska se mainittiin Nipan ja Pepen uutena yhtyeenä heti Dingon hajottua kaikissa medioissa. Yhtyeen audiota en kuitenkaan muista kuulleeni 80-luvulla, eikä varmaan moni muukaan, sillä yhtyeen parit sinkkubiisit eivät saaneet Dingomaista massasoittoa. En ollut tähän päivään asti edes tietoinen yhtyeeltä julkaistusta täyspitkästä, koska albumin ilmestyessä bändi oli jo hajonnut ja Dingo-johdannainen levy-yhtiö Bang Trax pisti levyn pihalle yrittäen saada edes jotain äänityskuluista katettua. Levy myi jälki-Dingomaisesti ainoastaan muutaman tuhannen kappaleen verran. Hajoamisen syitä ei tarvitse arvailla ja jo levyn koko kansi ja nimihirviö antaa osviittaa päämäärättömyydestä, jossa Neumann tuohon aikaan oli.

Musiikillisesti S.E.X. yritti astua siihen suuntaan, johon Dingosta oli yritettävä; kärjistäen levyn parhaat kappaleet ovat folk-pohjaisia popkappaleita, huonoimmat taas hardrockkia, jotka yrittävät olla edeltäjäbändiään rajumpia. Rokkauskappaleissa on toki pari poikkeusta tähän sääntöön, mutta tältä se nyt vain tuntuu. Promokuvatkin otettiin prätkien selässä hapsutakit viuhuen ja kuuleman mukaan livesetissä oli coverina muun muassa Zeppelinin 'Livin Lovin Maidia'.
Levyllä on myös post-Dingo Neumannille ominainen piirre, eli iskevä hittikappale puuttuu, vaikka  sanoituksissa pysytellään vielä hähmäisen romanttisella linjalla. Eihän noissa lyriikoissa mitään suurta viisautta ole, mutta ei myöskään vielä myöhempää myötähäpeää. Yhden kappaleista laulaa Pepe, joka soittaa myös levyn kitarat yllättävän notkeasti. Rummuissa istui hänen veljensä Jippo Laaksonen, joka oli ollut mukana jo M.A.C.-yhtyeessä. Bassossa oli ex-Hassisen kone ja jo tuolloin pitkän linjan sessiomies Jussi Kinnunen.

Levyltä nousee keskinkertaisen kaman yli jousisynalla avaava herkkä kakkoskappale 'Onnelliset', joka voisi olla Dingo-levyn välibiisi. Pepen laulama kolmoskappale 'Vierivä kivi' lainaa säkeistössään vähän eräästä 60-luvun biisistä, mutta ihan jebou. 'Punaiset huoneet' on ehkä lähellä köyhän miehen Stingiä Neumann-kertosäkeellä, mutta puolen lopettava 'Köyhien raketti' isoine Springsteen-syntikoineen on ihan jännä ja "tiedostava" sanoitus pyöräyttää kuuntelijan silmät ja aivot solmuun, mutta kyllähän tässä on hienosti kaikki Nipan sanoituskliseet upeasti samassa paketissa.

Kakkospuolen intiaaniromanttinen 'Kanada' on aivan hirvittävä tekele, mutta sitä seuraava Neumannin palvoman The Queen-yhtyeen hardrockkia tai Zepukkaa muistuttava 'Merimiehen Blues' on pätevä poikkeus levyn muuhun kovaan rokkiin. Tämän jälkeen valopilkku kohdataankin vasta lopetusbiisi 'Kakaroissa', joissa Nipan nonsense sanoitus saa taakseen utuisen kauniin kaiutetun folkin upean steelkitaran kera.

Olen useasti ajatellut, että toisen pori-ikonin Yö-yhtyeen kolmesta ensimmäisesti levystä saisi koostettua yhden pätevän täyspitkän. Neumannille tällainen saataisiin ehkä yhdistämällä Albionin ja S.E.X. täyspitkän parhaat palat.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Ernie Hawks & The Soul Investigators - Scorpio Man 2018

Musiikin kulutuksen siirtyessä pääosin sähköiseen muotoon, suoratoistopalveluihin jne. tulee klassinen "levynkansi" katoamaan tai ainakin muuttamaan muotoaan johonkin toiseen suuntaan. Mielikuvillahan siinäkin markkinoidaan, mutta luotetaan staattisen kuvan voimaan. Scorpio Manin kansi kertookin aika tarkkaan levyjä pläräilleelle ja kuunnelleelle mitä sen sisällä saattaa olla.

Ernie Hawksin 'Scorpio Man' pyörähti viime vuoden puolella parikin kertaa silmään, mutta itse levyä ei tullut tsekattua. Ja suurin syy miksi tämä tuli noukittua kirjaston uutuus-cd hyllystä on juuri levyn perinteitä kunnioittava tyylikäs kansikuva, joka houkuttelee, mutta asettaa myös kysymyksen, että mitäs mitäs?

Mikään pohjoisen intiaani Ernie Hawks ei kuvasta huolimatta ole, vaan salanimen takana on Erno Haukkala. Hän on pitkänlinjan puhaltaja, jonka olen itsekin nähnyt lavalla ainakin Paukkumaissin riveissä. Muita Haukkalan yhteyksiä ja yhtyeitä on levyllä säestävä pitkään toiminut Soul Investigators, Asan Jätkäjätkät. Soul Captain Band, Astro Can Caravan jne. Eli lähes kaikki ykkösrivin puhaltimia soittaneet orkesterit. Pääinstrumenttina on pasuuna, mutta soittaa myös tuubaa sekä tällä levyllä sooloinstrumenttina poikkihuilua.

Scorpio Manilla kappaleet on laitettu Haukkalan ja taustayhtyeen nimiin. Kappaleita on kahdeksan ja tyylilaji on 60-70-luvun taitteen psykedeelinen funk, joka on tuttu aikakautensa elokuvien ääniraidoilta ja takaa-ajokohtauksista. Musiikkimedioissa kyseltiin Haukkalan sooloinstrumentista ja sitä pidettiin "erikoisena" mustaan rytmimusiikkiin, mutta onhan poikkihuilu herranen aika soinut aikaisemminkin funk-musiikissa ja jopa kotoinen Loiron 4+20 pitää sisällään Veskun huiluilua soulahtavan jazzin päälle. Haukkalan alter ego Hawks nauttii myös siitä, että huilu ei ole hänen pääinstrumenttinsa ja samalla hän pystyy olla sen kanssa "vapaampi". Haukkala puhkuukin sielukkaasti, käyttää pedaaleja äänen muokkaukseen ja kävelee perinteisesti tällaisessa musiikissa usein kitaralle varatulle alueelle. Soul Investigators soittaa rouheasti ja levyn tuotanto on mallikasta; jouduin edellisen levyn jäljiltä laskemaan auton cd-soittimen volaa, koska musa tuli hyvin kovaa, puhtaasti ja bassovoittoisesti. Jo ekassa biisissä makeasti pörisevä kitara kertoo mitä korvakarkkia on tulossa.

Tunnustuksena on sanottava, että tällainen instrumentaali-funk on omassa kaveripiirissä ollut monella muulla lähempänä sydäntä kuin esim. itselläni joten levyn alussa olo oli tätä kautta vähän skeptinen. Tyylilajin suurin sudenkuoppa on omissa korvissani aika yksinkertainen; riffi ja juttu kun lähtee, niin se on usein hyvin tykki ja homma toimii, mutta biiseihin sävelletyt pakolliset "kertsit" tai vaihdot (että saadaan sama riffi taas sen jälkeen toimimaan) latistavat usein koko biisin. Scorpio Manin alussa tämä on kierretty hyvin tuomalla pääriffille harmoniateemoja, jotka tuovat sitä vaihtelua ajamatta lumeen jumiin tai metsään. Joka tapauksessa hikistä ja ärhäkkää funkkia, joka menee perinne- ja tyylitietoisuudessaan tyylilajin klassikoihin tässä maassa.

Levy ei ole pitkä ja tyylillinen "yhdenmukaisuus" aiheuttavat kuitenkin sen, että tämä pyörähtää aika nopeasti läpi ja en nyt sano, että toistaa itseään (mikä jossain saksalaisessa musiikissa katsotaan meriitiksi..), mutta aiheuttaa ettei tätä nyt yli viikkoa voi kuunnella putkeen. Levystä on käsittääkseni vinskaversiokin + sinkku, joten DJ:t ovat varmaan hamstranneet omansa, koska funk-diskoonhan nämä sopivat kuin... sinne tehtyinä.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Yleisradion väliaikamerkki 1930

"Pim-pam-pulla" eli väliaikamerkki on radion vanhimpia ohjelmanumeroita. Se alkoi soida Yleisradiossa vuonna 1930 – aluksi kanteleella, viimein tietokoneella.
Radion monotoninen väliaikamerkki on painunut syvälle muistisopukoihin, koska noin kuukausi yli kolmekymmentä vuotta sitten Suomen Yleisradion toimittajat aloittivat lakon palkkataistelunsa avuksi ja tämä lakko venähti kolmen viikon mittaiseksi. Joulukuussa 1988 Yleisradioyhtiö jätti lähettämättä niin Linnan juhlat, kuin koko muun ohjelmatarjontansa lukuunottamatta Säätiedotusta merenkulkijoille. Tämän lisäksi koko kolmen viikon ajan radiokanavilla soi YLE:n väliaikamerkki.

Toimittaja Eva Polttila muistelee lakkojoulukuuta ja sanoo HS:n artikkelissa:

”Suhtautuminen oli yleensä ymmärtäväistä. Kuten ymmärtääkseni koko lakkoon, vaikka se pimpampulla varmasti ärsytti jo kolmannella viikolla”, Polttila naurahtaa.

YLE:n Elävän arkiston sivuilta löytyy tietoisku kaikkien tuntemasta Väliaikamerkistä. Sitä ehdotti vuonna 1930 YLE:n johtokunnalle Maisteri Eino Palola, koska sellainen oli käytössä muuallakin. Asiasta järjestettiin sävellyskilpailu, jonka voitti ehkä 30-luvun isänmaallisessa hengessä kansanmuusikko A.O. Väisäsen ehdotus 1700-luvun kantelesävelmästä. Sävelmä soitettiin merkkinä ensin äänilevyltä, sitten vuonna 1931 sellotaiteilija Eero Selinin suunnittelemalta väliaikamerkkilaitteelta, joka koostui akustisesta laatikosta ja siihen sijoitetusta teräskammasta.


Vuonna 1978 Suomi seurasi taas suuren maailman Yleisradioyhtiöiden jälkiä ja väliaikamerkki muutettiin Irmeli Kainulaisen ohjelmoiman tietokoneen soittamaksi ja näin ollen suolsi päivittäisen elektronisen teoksen eetteriin.



Väliaikamerkkiä kuultiin enemmänkin aikana ennen digitalisaatiota. Sitä käytettiin siirryttäessä valtakunnallisesta ohjelmasta maakuntalähetykseen. Sillä täytettiin myös lyhyitä ohjelmataukoja, jolloin se monotonisuudessaan on syöpynyt varmasti ahdistavasti sukupolvelni päähän ilman kolmen viikon tehosoittoakin.

Nykyään se avaa YLE:n Radio 1:sen aamun maanantaista lauantaihin kello 5:59 ja sunnuntaina hieman ennen kello seitsemää.

torstai 20. joulukuuta 2018

Vox Starstreamer


Vuosi alkaa lähestyä loppuaan, mutta pakkomielle Spacemen/Spectrum/E.A.R.-mies Peter Kemberiin aka Sonic Boomiin säilyy.
Tai oikeastaan soundiin, jossa muutama tietty tunnistettavan uniikki, mutta myös harvinainen instrumentti on keskeisessä osassa. Ja yksi näistä on Vox Starstreamer-kitara. Nimi porautui silmään ensimmäisen kerran Recurring-levyn sisäkansissa, missä silloiset vintage-keräilijämiehet luettelivat yksityiskohtaisesti levyllä käytetyt instrumentit. Ja aikana ennen intter nettiä (1990) nimet ja instrumentit niiden takana olivat osittain arvoitus. Starstreamer kuulosti nimenä niiiin viileältä, että arvelin sen olevan joko keksitty tai sitten joko urku tai vahvistin.

Vox oli/on englantilainen vahvistin ja soitinvalmistaja, joka on varmaan kuulusin AC30-vahvistimistaan, joita käytti mm. The Beatles ja tämän jälkeen oikeastaan kaikki muutkin, kunnes Marshall:in kaapit soittivat ne kumoon. Vahvaria käyttivät toki tämänkin jälkeen sellaiset ikoniset yhtyeet kuten Queen ja U2. Vox valmisti myös aikansa garage-rockissa viiltävästi soinuttta Continental-urkua ja teki efektipedaaleja, joista Jimi Hendrix nappasi käyttöönsä Vox Wah-Wah-pedaalin. Bassojen ja kitaroiden puolella yhtye pyrki rohkeasti innovatiivisuuteen niin muotoilussa, kuin teknisissä ratkaisuissa ja Stonesien Brian Jones yhdistyy edelleen ihmisten mieliin juuri Teardrop-kitaransa kanssa.

Joskus tämä onnistui paremmin, joskus vähän heikommin. Puolisen vuosikymmentä sitten jossain kalliissa kitaralehdessä oli Vox-teemanumero ja siinä käytiin läpi yhtiön oikeasti aika laaja kitarakatalogi. Jutusta ilmeni, että huolimatta kymmenistä eri malleista, firman kitaroista vain muutama omaa edelleen keräilyarvoa ja oli ylipäätään tuolloin laadukas. Yllämainitusta Teardropista on 2010-luvulla otettu uusintapainos, samoin taitaa olla Phanton-mallista, mutta suurin osa muista on vaipunut unholaan joko teknisistä tai soitannollisista syistä. Täytyy muistaa, että samaan aikaan markkinoilla pyörivät kohtuuhinnalla Fenderin ja Gibsonin erinäiset mallit, jotka löivät Voxin eksentriset kitarat oikeastaan kaikilla muilla osa-alueilla.

Starstream ilmestyi markkinoille 67-68 ja sen erikoisuus/innovaatio oli yhdistää kitaraan sisäänrakennettuja efektejä. Tuolloin kitaravetoinen pop- ja rockmusiikki oli juuri ottanut harppauksen kohti suurta tuntematonta ympäröivän nuorison sekä kemiallisen kuohunnan takia ja uudet äänet ja visiot olivat tervetulleita, ellei hetken aikaa jopa pakollisia.
Soittimessa oli säätimet Treblen- ja Basson buustaukselle, Distortionille ja eräänläinen kaikua matkiva tremolo - Repeater. Kitarasta sai "sitarimaisen", sillä pystyi soittamaan lähelle bassorekisteriä ja sen särö oli hyvin, hyvin ilkeän kuuloinen garage-fuzz.

Kember käytti hyväkseen Starstreamerin distortionia, mutta kaikkein uniikein soundihan kitarassa irtoaa Repeater-efektistä, joka nakuttaa oudosti jossain reverbin ja tremolon rajamaastossa. 60-luvun radiomainoksissa tällä kerrottiin saavan "kitaran kuulostamaan mandoliinilta", mutta eihän se. Kember/Boomin tyyli käyttää "väärin" iskevää ja nakuttavaa ääntä soinnun iskulla on paremman kuuloista, enkä tiedä onko kukaan muu tehnyt tällä oikein samaa?
Syynä ei ole kuitenkaan ehkä Kemberin nerous, vaan se että Starstreamer on aika harvinainen soitinmalli. Sisäänrakennettu efektiosasto oli epäkuntoon mennessään sinetöintinsä takia harvinaisen vaikea korjattava ja koko efektilootan vaihtaminen rikkonaisen tilalle loppui Yhdysvalloissa 1979, kun Vox lopetti Uuden mantereen varastonsa. Firmalla ei mennyt muutenkaan hirveän hyvin ja hiljaiselon jälkeen tuotemerkin osti 90-luvun alussa japanilainen Korg. Starstreamer oli ja on myös sellainen kitara, että ilman efektejään se kuulostaa todella surkealta. Hirveältä ritsalta. Eli sen juttu on tosiaan ne sisäänrakennetut efektit.

Tässä kohtaa luulisi, että Starstreamerin taru on lopussa eikä remakea todellakaan ole tulossa. Mutta näinhän ei ole, vaan siitä on julkaistu uusiomalli Type 1, jossa sähkökitaraan on laitettu itseensä nykyajan digitaalitekniikan mahdollistamat usein vahvistimeen lisätyt mallinnukset ja tästä esittelyvideosta voi katsoa ja kuunnella omat johtopäätöksensä.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Once Upon a December - Anastasia Soundtrack 1997



Vuonna 1997 ilmestynyt Fox-studioitten Anastasia ei ole ehkä jäänyt animaatioelokuvan historiaan sisällöltään, mutta sen musiikkiraita on. Elokuva oli kohtalainen menestys sekä katsojamäärältään, että tuotannollisesti ja sen soundtrack oli hyvin suosittu tuoden Grammy ja Golden Globe-ehdokkuudet.

Kappaleet ovat suurelta osin kaksikko Lyhn Ahrens/Stephen Flaherty käsialaa ja etenkin tämä usein joulun aluksella soiva 'Once Upon Time in December' on noussut jonkinlaiseen klassikkostatukseen. Sen pianolle tehty sovitus on nykyään musiikkiopistojen päätöskonserttien peruskauraa.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Olli Koivu & Saattohoitajat - Ukkini on intiaani 2018

Olli Koivu & Saattohoitajat nimen taakse kätkeytyvä kuusaalais-kouvolalaisbändi on Ville Viinikaisen pitkäaikainen iskelmäprojekti, jolta on ilmestynyt jo aikamoinen määrä äänitteitä ja myös sen kokoonpano on vuosien saatossa elänyt ja muuttunut. Ymmärtääkseni orkesteri on kuitenkin aina ollut "big band", eli ukkoa ja akkaa on lavalla ja levyllä. Tällä hetkellä esiintyvä kokoonpanokin on solisti mukaanlukien kuusihenkinen.

Yhtye tituleeraa musiikkinsa "liskoiskelmäksi" ja iskelmämusiikki on tosiaan se lähtökohta. Mutta Viinikaisen ja kumppanien omista lähtökohdista. Tällä hetkellä ei ole tavatonta, että kolmikymppiset vaihtoehtotyypit vetävät suomirockkia ja diggaavat siitä, mutta 70-luvun puolessa välissä syntyneiden kohdalla on kysymys jo jonkinnäköisestä pakkokasvamisesta ja äidinmaidosta jota iskelmä ja iskelmäksi käänytynyt suomirock juotti. Ja tästä utareesta Viinikainen tekee kappaleensa, jotka ovat samaan aikaan hyvin tuttuja ja oudolla tavalla vieraita.

Ukkini on intiaani-vinyyli ilmestyi syksyllä ja levyä on äänitetty vuosien 17-18 aikana. Hiljaa hyvä tulee ja levynjulkaisukeikkakin oli vasta viikko sitten joulukuussa, josta sain tämän vinyylin käsiini. Itse asiassa tämä ei ole omani vaan kaverini, joka lähti keikalta pikkujoulun viettoon ja antoi LP:n säilytykseen. Oma tai toisen oma, kuunneltavahan näitä on.

Kymmenbiisisen pitkäsoiton yleinen teema on yhtyeen nimestäkin tulkittava melankolinen iskelmärock, joka taipuu kuitenkin enemmän iskelmän perinteelle. Sanoituksissa liikutaan lasten kasvamisessa, ikääntymisessä, rakkaudessa, menneisyyden kesissä ja niin edelleen. Kakkosposken puolessa välissä hommaa vähän rikotaan naislaulajan tulkitsemalla kevyellä 'Sunnuntai'-kappaleella. Spotifyssä oleva levyversio on pidempi ja kappalejärjestyskin on erilainen.

Levyn kuunteleminen on mielenkiintoinen kokemus, koska sattuneista syistä olen nähnyt bändin nykyisen kokoonpanon keikalla muutamaan otteeseen ja olen suoraan sanoen ihastunut yhtyeen live-soundiin, jossa kaksi kitaraa komppaa unenomaisesti tyrkkimättä eteen ilman hommaa jaksottavia leadeja ja kaiken taustalla. Koskettimet soivat tällä hetkellä Martti Reinikaisen soittaman midi-haitarin läpi, sovitukset ovat erilaisia ja niin edelleen.
Levy on levy ja levyversiot levyversioita. Eli liveen verrattuna löytyy syntikkaa, taustalaulua, viulua, leadikitarointia. Kappaleet ovat hyviä ja napakoita, vaikka itse pidän liveversioiden "luonnosmaisesta" tyylistä. Toisaalta levyllä yhtyeen pätevä rytmiryhmä saa tilan ja tyylit vaihtelemaan selkeämmin, kuin kaikuisassa baarissa. Kaiken kaikkiaan pätevää soittoa ja materiaalia ja Viinikaisen laulu nojaa suomalaisen kokemusiskelmän perinteeseen rekisterinsä ja vibraatonsa puolesta. Samalla tavalla karikatyyrinen kuin esimerkiksi Sorsakosken tyyli, olematta kuitenkaan parodiaa.

Sellainen on kuitenkin maailma, että 70-luvun puolesta välistä poiketen vuonna 2018 tällainen pätevä ja koskettava iskelmämateriaali ei soi radiossa, ei lavoilla eikä oikeastaan missään muualla kuin vaihtoehtoiltamissa tai harvakseltaan Kouvolan seudulla jonkun baarin nurkassa. Mutta ehkä näin on tarkoitettukin.



tiistai 4. joulukuuta 2018

Stereolab - Emperor Tomato Ketchup 1996

Jotkut yhtyeet pysyvät vuodesta toiseen sellaisella harmaalla vyöhykkeellä, että pitääkö niistä vähän vai yhtään. Stereolab osuu itsellä juuri sille alueelle. Periaatteessa kaikki on kunnossa, monet osat joita yhtye käyttää periaatteessa lähellä sydäntä, yhtyeellä ihan omakin ääni ja niin edelleen. Mutta joku häiritsee näin parinkymmenen vuoden satunnaisen kuuntelunkin jälkeen.

Stereolab perustettiin Lontoossa 90-luvun alussa McCarthy-indieyhtyeen kitaristi Tim Ganen tavattua Laetitia Sadierin ensin Ranskassa ja tämän muutettua Ganen kutsumana Englantiin. Sadier lauloi bändin viimeisellä levyllä. Stereolabin ensilevy 'Peng!' ilmestyi vuonna 1992 musiikin ollessa pariskunta Gane-Sadierin säveltämää. Japanilaisesta kulttifilmistä nimensä ottanut Emperor Tomato Ketchup oli jo yhtyeen neljäs pitkäsoitto ja välissä oli julkaistu nippu sinkkuja ja EP-levyjä. Mukana oli myös kokoonpanon toinen naislaulaja, vuonna 2002 pyöräilyonnettomuudessa kuollut australialaislähtöinen Mary Hansen. Jo McCarthy-yhtye oli sanoituksissaan ollut voimakkaasti vasemmistolainen ja Stereolabin englanniksi ja Sadierin äidinkielellään ranskaksi laulamat tekstit jatkoivat tästä, ottaen mukaan myös ranskalaisia 60-luvun radikalismissa vaikuttaneita 'situationistisia' teemoja pyrkimättä kuitenkaan suoraan sloganieeraukseen tai paasaukseen. Tähän päälle musiikillisesti ilmeiset vaikutteet Can-yhtyeeltä, toisto, välillä Los Mutantesin mieleen tuonut viihteellinen groove ja niin edelleen, niin pakka fanitukseen pitäisi olla kasassa.

Mutta joku tässä tökkii edelleen. Ehkä kaikesta läpitunkeva hillitty älyllisyys, lounge-vaikutteet ja ennen kaikkea naislaulajien ohuet äänet, jotka sinänsä sopivat tähän musiikkiin, mutta... en tiedä. Gane, Sadier ja kumppanit ovat ajaneet varmasti juuri tällaista musiikillista lopputulosta takaakin, mutta itseltäni se kimpoaa osittain ohi. Levyn kuuntelee kyllä läpi, mutta vahvalla "kevyesti keskellä päivää"-fiiliksellä. Ei tämä ole varsinaisesti huono, mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Sadier ja Gane olivat pariskunta, joiden ero samaisena vuonna jolloin Hansen menehtyi ei päättänyt yhtyeen uraa. Mutta bändi on ollut miltei kymmenen vuotta telakalla, enkä usko ihan heti palaavan, sillä Berliiniin muuttanut Gane pyörittää omaan korvaan astetta mielenkiintoisempaa projektiaan Cavern of Ati-Matteria. Sinänsä hassua, koska sen musiikilliset lähtökohdat ovat pitkälti samat, kuin Stereolabilla.

Edit: Ja olin väärässä. Stereolab palaa kesällä keikkalavoille ja näkyy alan festivaaleilla pitkin Eurooppaa.


keskiviikko 28. marraskuuta 2018

John & Petri - Parvo 2018

Noin vuosi sitten Levyhyllyssä oli Petri Lahtisen ja Paul Mimilitchin yhteistyölevy 'for the first time' ja nyt marraskuun lopussa 2018 jatketaan samoissa tunnelmissa.

Tällä kertaa musiikintekokumppanina on Yhdysvalloista Suomeen lokatoitunut John Hubbard, joka toimii täällä(kin) graafisena suunnittelijana.

Yhteistä tälle levykaksikolle on myös hyvin avantgardistinen ote musiikkiin, joka tällä levyllä ottaa taas yhden askeleen kohti muodotonta tuntematonta. Bandcamp-julkaisu kulkee EP-mitassa ja on neljän biisin teos. Aviations-julkaisulla Lahtinen looppaili vielä kitaraansa, mutta jos tässä sellaista tehdään, se on peitetty aika hyvin elektronisen pörinän ja plörinän alle. Loopit kyllä soivat, mutta eivät muistuta enää frippeilyä.

Avausbiisi 'Alta' pyörii Lahtisen laulun ympärillä, mutta laulu-looppien rinnalle nousee häiriöäänirytmiä, kohinaa ja surinaa. Kakkosbiisi 'Placrag' toistaa mantramaisesti ehkä nimeään ja sen mukaelmia. En tiedä, kuulostaa etäisesti joltain slaavikieleltä. Mukaan nou(i)see pörinää ja bassoääniä ja koko paketti sementoidaan synabiitillä ja vokaaleilla. Kolmosbiisi 'High Shadow' on oma suosikkini, joka lähtee kasvamaan vähän samanlaisin eväin kuin kaksi edellistäkin, mutta keskivaiheilla mukaan nouseva fätti torvimainen ääni alkaa soittamaan yksinkertaista riffiä, joka heiluu häiriöäänen ja tuuban välillä. Lopussa koko homma muuttuu säröytetyksi surinaksi, joka nousee ja laskee. Vaihtelee ja hiipuu pois muistuttaen jotain kaukaista radiota. Tämä on kymmenen minuutin pituudellaan myös julkaisun pisin raita. Päätösraita on laulua robottirpörinän päälle, laulun elektronista hajottamista ja muokkausta.

Mistään yleisön kosiskelusta ei tällaisessa kamassa ole kyse. Tuotanto ja toteutus on minimalismia ja jos joku populaarimpi musiikin oksa olisi tätä lähellä, niin ehkä joku Bowien Blackstar-levyn sivulause. 'for the first timelta' on otettu aika harppaus kohti muodottomuutta.
Elikkäs alkaa olemaan silkkaa erikoismusiikkia.

https://petrilahtinen.bandcamp.com/album/parvo

maanantai 26. marraskuuta 2018

Thin Lizzy - Vagabonds of the Western World 1973

Vagabonds of the Western World on sellaisia levyjä, jotka ovat kulkeneet vuosikausia fyysisessä cd-hyllyssä. Todennäköisesti ostettu halvalla jostain levykaupasta, koska Thin Lizzy on kyllä ollut cd-kansalle kohtuullisen tuttu ja suosittu artisti, mutta eihän tämä mikään huippu-, tai jokapojan levy ole.

Albumi jäi viimeiseksi kokoonpanolla Lynott, Bell ja Downey, sillä tämän jälkeen kitaristi Eric Bell lähti yhtyeestä hajottaen raivokohtauksen kera kitarakamansa kesken keikkaa. Bändi oli kyntänyt tähän asti kovasti keikkaa ja paikat suurenivatkin, mutta yhtye ei myöskään 70-luvun alun tyyliin kieltäytynyt musiikin ympärillä pyörivistä nautinnoista, joten Bell flippasi ja myöhempi musiikillinen ura onkin ollut huomattavasti vaatimattomampi. Keikkatuuraajaksi hänen tilalleen tuli vanha bändimies Gary Moore, jonka jälkeen Lizzy muodostuikin seuraavilla levyillä hiljalleen kaksikko Gorham/Robertsonin kaksoiskitaroinnin päällä rokkaavaksi koneeksi.

Mikään täydellinen levy tämä ei siis ole, mutta täällä alkaa pilkahdella niitä piirteitä, joista bändi myöhemmin tunnettiin. Biisimateriaali on osittain jopa kokeilevaa ja sillisalaattimaista, mutta mukana on myös sellaisia klassikoita, kuin 'Rocker', jossa palaset loksahtavat viimein paikoilleen. Seesteisen bassojen ja rumpujen kuljettaman 'Little Girl in Bloom' loppupuolella Bell kuulostaa kitaransa kanssa jo Frippentronicsilta. Ainoastaan yksi biisi kestää alle kolme ja puoli minuuttia. 'Gonna Creep Up On You' jytää ja funkkaa erinomaisesti. Levyn päättävä jousien säestämä 'A Song for While I'm Away' on suorastaan biitlesiaaninen. Levyllä luotetaan välillä suoraan trio-soittoon, mutta myös Bellin kitarantuplauksiin, jotka ovat suoraa edeltäjää jo aiemmin mainitun kitarakaksikon jutuille. Oikeastaan ainoa ongelma ja miinus on levyn liian heittelehtivä alkupuoli, jolla ei ole oikein punaista lankaa eikä ne biisitkään ole kummoisia. Avausbiisin rokkibluesi suorastaan ankea.

Levyn rinnalla julkaistiin paristakin biisistä sinkut, mutta Englannin top10 kivunnut levyn ulkopuolinen versiointi irlantilaisesta kansan/juomalaulusta 'Whikey in the Jar' oli se, mikä vetäisi piraatti Lynottin ja porukan nosteeseen.

tiistai 20. marraskuuta 2018

Panssarijuna - Estonia 2014

Panssarijuna-yhtye jakaa mielipiteitä, eikä omanikaan ole ihan kiveen kirjoitettu. Yksi syy saattaa olla Johnny Wittu taiteilijanimen takana oleva vokalisti, joka joko ärsyttää tai.. ei ärsytä. Yhtye on ollut Levyhyllyssä jo muutaman vuoden takaisen Gafoni/Jotenkin groteskii-julkaiseman joulusplit-seiskan kanssa. Sillä Panssarijuna vetäisi kuitenkin kovan paketin U.F.O. Ojalan edestä.

12.9.2014 julkaistu cd-single EP on viisibiisinen teemalevy ja teeman aiheena tietysti sukupolvemme lähin suuronnettomuus, jossa virolainen M/S Estonia upposi hukuttaen hyiseen syksyiseen mereen suurimman osan matkustajista ja miehistöstä.

Traumabluesiksi tituleerattu ja mölyorkesterinkin maineessa (ainakin ollut) Panssarijuna soi tällä EP:llä hillitysti ja hallitusti. Viidestä biisistä vain yksi on nopeatempoinen ja pääosaan nousevat teemalliset lyriikat. Ensimmäisellä kuuntelulla korvaan jäi avausbiisi, mutta kyllä muillekin teoksessa sijansa on. Naivistisen hellyttävästi laulettu kakkosbiisi "Avo Pihti" kertoo olettamuksen tästä mystisesti pelastumisensa jälkeen kadonneesta perämiehestä, joten Estoniaa on todellakin pohdittu monelta kantilta, tai ainakin luettu asian tiimoilla pyörineet huhut ja salaliittoteoriat. Sama jatkuu kahden muun matkustajan asemaan sijoittuvissa kappaleissa.

Musiikillisesti ykkösbiisi tuo mieleen Neil Youngin Crazy Horsen, mutta puhevikaisesti lauletut vokaalit J. Karjalaisen. Suomisijoituksia tulee levyllä myös Göstaan ja Daveen, joskin levyn muut biisit ovat soitannolliselta tuotannolta enemmän rootsia ja riisuttua. Tämä tietysti korostaa levyn tekstipuolta.

Ei tämä mikään Southern Rock Opera ole, mutta kunnioitettavaa "hulluutta" ja rohkeutta tehdä tällainen. Ja kyllä tälle sijansa löytyy.

tiistai 6. marraskuuta 2018

Excursions in Ambience - V/A 1993

Isi, miltä kuulosti 90-luku?

No se kuulosti samalta kuin kaikki muutkin luvut; hyvältä ja huonolta.

Olen tullut vähän siihen tulokseen, että ihminen, joka on elänyt nuoruuttaan tiettynä aikakautena, saattaa olla epäpätevä arvioimaan sen ajan musiikkia myöhemmin. Tämä ei tietysti koske kaikkia (etenkään itseäni!), mutta nuoruuteen, ryhmäytymiseen ja kasvuun kuuluu tiettyjä juttuja, joiden takia asioita kokee joko 110% tai sitten vain 10%. Ja jotkut meistä vielä usein jämähtävät tuolle kokemustasolle niin musiikinkuuntelussa, kuin ehkä elämässäänkin. Tästä on surullinen esimerkki muun muassa eräskin facebookin musiikkiryhmä, missä random keski-ikäiset tyypit korkkaavat perjantaina pullon auki ja laittavat linkkiä niihin samoihin biiseihin jotka on laitettu jo edellisenäkin viikonloppuna.

Punk oli viimeisiä vedenjakaliikkeitä joissa oltiin koko nuorison osalta joko puolesta tai vastaan. 80-luvulla musiikkikenttä pirstoutui, tekninen kehitys toi omat juttunsa ja 90-luvulla tämän hedelmät sitten korjattiin. Omissa silmissäni 90-luvun musiikillisesti näkyvät ja tärkeät jutut menivät seuraavanlaisesti: brittien edellisten vuosikymmenten musiikin kierrätys johon yhdistettiin hivenen pinnalla olevia biittejä, eli madchester/baggy kama ja vuosikymmenen lopussa koko homman vesitys 'brittipop'-nimikkeen alle. Samaan aikaan Amerikassa pulpahti grungeksi ristitty "uusi" musiikki, joka nojasi kuitenkin suoraan 80-luvun diy-skenen perintöön. Näitten rinnalla kehittynyt musiikkiteknologia nosti valtavirtaan hip-hopin, sekä uudella mantereella syntyneen, mutta vanhan mantereen kautta kierrätetyn teknon. Nykyajalle on ominaista, että näistä yksikään ei enää dominoinut ja ohjannut kenttää, vaan hommat toimivat samaan aikaan limittäin omilla ohjelmapaikoillaan Music Televisionin ohjelmakartalla.

Teknokin pirstoutui omiksi alalajeikseen, joista yksi oli ambient - 90-luvun tapauksessa vielä niin sanottu ambient house. Tyylilajin takana olleiden chill-out roomien isä oli tietysti The Orb ja tämä vuonna 1993 julkaistu kokoelma kertoo oikeastaan aika hyvin miksi. Kokoelman ainoa isommin tunnettu artisti on englantilainen The Future Sound of London (ikonisella, mutta juustoisella kappalellaan 'Calsium'), mutta muuten mennään pientoimijoiden rytmissä ja näiden elementit ovat hyvin pitkälti Pattersonin ja kumppaneiden kirjoittamat: aikansa biittiä joka nakuttaa tasaisesti muttei liian kiihkeästi. Koska ambientistahan tässä on kyse. Tähän päälle syntikan filtterin vääntöä, dubmaisia bassoja, huilun- tai jonkin etnisen soittimen sämplejä, eteeristä naislaulua, pulputusta, kaikua ja niin edelleen. Artistin nimeltä 777 kappale 'Mia' (Fishermen Mix) luottaa Pattersonin oppeihin niin paljon, että se on itse asiassa Pattersonin itsensä miksaama ja kaiutetut puheet, loopit ja muut ovat ihan silkkaa Orbia.
Mikä näissä takavuosien levyissä ja musassa yleensä jää kiinni ovat biitit. Niin vähän tälläkin kertaa, vaikka niiden kanssa pystyy elämään. Aikansa laitteistolla tehdyt basso- ja rytmilinjat ovat yleensä mallia "junanvessa" ja kun koko homma on ajettu tahtiin pakottavan keskussekvensserin läpi, tämä on sellaista pölkkyä pölkyn perään, minkä päällle sitten liimaillaan pidemmiksi ääniksi eteerisen naislaulun sämplejä, huilubreikkejä ja niin edespäin.

Tähän asti lukiessa sinulle (kuka lienetkään) on tullut varmasti mieleen, että en juurikaan pidä tästä kokoelmasta enkä sen kappaleista, mutta nyt joudun heittämään pöytään sen "90-luvulla eletty nuoruus"-kortin ja tunnustaa, että kyllä tämä koskettaa johonkin nostalgiapisteeseen. Vähän niinkuin 90% kaikesta musiikista on paskaa, pitänee ambient-housen kohdallakin paikkansa (pidän edelleen muutamasta Orbin kultakauden levystä - etenkin niistä missä on mahdollsimman vähän biittiä), mutta silti tätä kuuntelee mielellään. Levyn avaava amerikkalainen Tranquilty Bass sademetsälintuineen ja bassoineen, puhesämpleineen ja biitteineen kappaleella 'Mya Yadana' on kuin suoraan sanakirjan kohdasta "vuoden 1993 ambient house" ja silti jotenkin sydäntä lämmittävää.

Löysin kyseisen kokoelma-CD:n naapurikaupungin kirppikseltä, jossa olevassa myyntihyllyssä on toisinaan mielenkiintoista 90-luvun kamaa ja vielä parilla kolmella eurolla. Sitä enempää ei tällaisesta kyllä maksaisikaan. Excursions in Ambience oli muutaman kokoelmalevyn sarja, joka ilmestyi tyylisuunnan kuumimpien vuosien 93-95 välillä ja tämä kyseinen osa kuuleman mukaan näistä myös paras. Sarjan julkaisi Caroline Records, jonka taustatarina on sikäli mielenkiintoinen, että se aloitti 1973 Virgin-yhtiön Amerikan markkinoille suunnattuna midprice-alamerkkinä, toimi muutaman vuoden kunnes uudelleen herätettiin 1983 "indiemerkkinä", jonka omisti tällä kertaa EMI. Sen alla julkaistiin Jenkkeihin useita Klaus Schulzen ja Tangerine Dreamin levyjä, joitten kaikuja kuultiin sitten tässä noin 20-vuotta myöhemmin.

Tässä vielä levynavausbiisi, joka kertoo aika hyvin missä seuraava tunti tullaan menemään. Kissan naukaisua muistuttava ääni on kuulemma Amazonin sademetsässä asuvan lintu.