sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Klaus Schulze - Dig It 1980

Schulzen Klaussi alkaa olla varmaan Levyhylly-blogin käsitellyin artisti? Mikäs siinä, sillä katalogi ulottuu 60-luvun lopusta tälle vuosikymmenelle ja materiaali on pääosin aina ollut, jos ei nyt aivan timanttista, niin yleensä kuitenkin jolteensakin kelvollista.

Tämä vinyyli tarttui mukaan viime viikonlopun levymessuilta ja priimakuntoisena. Dig It ei ole kuitenkaan ehkä se halutuin Schulze-albumi keräilijöiden keskuudessa, mutta ansaitsee paikkansa levyhyllyssä. Klaus Schulzen 80-luvun alun suurin anti tämän päivän musiikille saattaa olla marginaalissa kopiotu kansikuvasto, jonka kaltaista tavaraa näkee vaporware-tyylisuunnan videoilla ja muutenkin.

Levynkansissa oleva tarra kertoo albumin olevan kansainvälisen hi-fi-lehden suosittelema, sisältää täydellisen stereokuvan ja artisti itse kehuu sen olevan täysin digitaalisesti tehty ja äänitetty. Eli käytännössä useiden niiden ideaalien vastainen, joista Schulze on pidetty ja tunnettu nykypäivänä. Schulze käytti äänistyksissä tietokoneohjattua G.D.S. järjestelmää, joka on kuitenkin näemmä kadonnut historian hämäriin, eikä siitä löydy ylettömiä määriä tietoa. Laite taisi kuitenkin olla Crumar-yhtiön versio kehitteillä olevista digitaalisista syntetisaattoreista ja kuuluisin käyttö ja käyttäjä seuraavana vuonna julkaistussa Wendy Carloksen tekemässä 'Tron'-elokuvan soundtrackissä. Täydellinen digitaalisuuskaan ei pidä täysin paikkaansa, koska artisti itse laulaa/lausuu lyriikoita vocoderin läpi ja käyttää yhdessä kappaleessa samaisena vuonna tuottamansa Ideal-yhtyeen(!) rumpubassoraitaa nauha-looppina.

Yhtä kaikki, saman ajan haastatteluissa Schulze julisti elektronisen musiikin "pyörätuoli-", tai lastenratasajan olevan lopullisesti ohi ja tulevan vuosikymmenen olevan sähköinen. Tähän on turha sanoa mitään vastaankaan, sillä näinhän se oli. Seuraavana vuonna Dave Smith julkaisi syntetisaattoreissaan vallankumouksellisen MIDI-standardin, jolla erilaiset laitteet saatiin tottelemaan paremmin ja erilaisia ennaltaohjelmoituja käskyjä ja tämähän lähti ohjaamaan myös sähköisesti tehdyn musiikin suuntaa. Digitaalisuudesta huolimatta Dig It on kuitenkin hengeltään kokeileva, mutta Schulzekin lähti tämän jälkeen seuraamaan vuosikymmenensä henkeä, eikä ole tässä ehkä vahvimmillaan.

Levyn 2000-luvun uusintapainoksessa on saman vuoden Itävallan Lintzissä järjestetyllä 'Ars Electronic'-festareilla kuvattu video 'Stahlsinfonie', jossa Schulze soittelee teräsvalimossa aikansa videotehosteiden säestämänä. Löytyy myös Youtubesta.

perjantai 1. marraskuuta 2019

Pienet miehet - Painoton maa 1991

Helsinkiläisen Pienet miehet-yhtyeen 'Viis laiskaa auringossa' oli pikkuradiohitti vuonna 1989 ja varmasti suurelle yleisölle yhtyeen ainoa etäisesti tuttu kappale. Ex-Dingopesän ja Lasse Norreksen Bang Traxin julkaisema levy ei kokonaisuutena ole kuitenkaan mikään täysosuma. Yhtyeestä oltiin kuitenkin tietyissä vähän yllättävissäkin musiikindiggailupiireissä innostuneita ja seuraava, pienen Final Mix Recordsin julkaisema 'Painoton maa' on hankalan saatavuuden lisäksi jonkinlaisessa kulttimaineessa. Toisin kuin debyytti, sitä ei tule kirppisten laareissa juuri koskaan vastaan. Levy on kaukolainassa Kauniaisten kirjastosta.

Yhdysvaltalainen The Grateful Dead nautti vanhoilla päivillään pitkästä aikaa kaupallista suosiota juuri 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa ja Pieniä miehiä verrattiin musiikkilehdistössä usein edellä mainittuun. Debyyttilevyllä voi temaattisesti yhteyttä nähdä Jäky Järnefeltin sanoituksissa, mutta muuten levy on tuotettu ehkä keskitien J. Karjalaiseksi (Jii vierailee muuten huuliharpussa Painoton maa-levyllä). Kakkoslevyltäkin sai yksi biisi jonkun verran radiosoittoa, mutta katosi kohtuullisen pian aalloilta, joten Painoton maa ja sen biisit ovat jääneet lähinnä etäisen mielikuvan tasolle. Muistin radiobiisin olleen 'Kuningas', mutta se oli itse asiassa 'Terassille tuulee'.

Mutta itse levyyn: 'Mäen päällä' avausbiisi on itsessään jo jännä. Orfeuksen aikaista Isokynää muistuttava kappale on sanoitukseltaan kerrosteinen, eikä Daven nonsenseä. Biisin alussa isä ja poika ajavat polkupyörillä maaseudun hiekkatiellä nousten korkealle mäelle. "Poikani kuule" tyyppisen alun jälkeen kertomus kääntyykin yllättäen naamiot riisuvaksi alkoholisti-isän tunnustukseksi ja huonojen lähtökohtien selitykseksi, mutta myös yritykseksi katkaista kierteen jatkuminen. Ja tämä kaikki suoraan ns. puun takaa. Kappaleen lopussa siirrytään taas havainnoimaan maisemaa, sisällyttäen kuitenkin symbolisia kielikuvia ja ajatuksia.
Kakkoskappale 'Tulva' joutuu tämän jälkeen kovaan paikkaan, mutta sulattaa sydämen laid-back tyylisellä hillityllä rokkauksella. Nyt myös aletaan lunastella niitä Dead-viittauksia homman kuulostaessa 70-luvun lopun Dead-levyltä. Kolmosbiisi 'Terassille tuulee' jatkaa Deadhead-linjalla makeiden kitaroiden ja lap-steelin kera. Voisi olla aivan hyvin Jerry Garcian laulama. Tämä soi siis radiossa. 'Pian unohdan' akustisen pikkauksen kanssa, wah wahin ja sähköpianon säestämänä on taas silkkaa Deadia. Yhtyeessä soitti kolme poikkeuksellisesti kolme kitaristia ja tässä homma toimii täydellisesti. Sitarikin helähtää. Puolen päättää niinikään akustinen 'Rauhan kartta', joka kaikuilee 70-luvun CSN&Y jenkkifolkkia. Tai Deadin 'Mountains of the Moon'ia. Sanoituksessa ollaan Viiden laiskan linjoilla jättämässä tänään taakse kateutta, kilpailua ja systeemin painostusta.

Koko ykköspuoli vedettiin oikeastaan 5/5 tasolla, joten niin sanottu kakkospuoli herättää pelkoa. Voiko tämä jatkua? Avausbiisi 'Vaarallinen räme' on astetta kokeellisempaa. Mutta ei pahalla tapaa, vaikka efektiä, prosessoitua laulua ynnä muuta tulee rämeellä sekoillessa ja vaaroja vältellessä vastaan. Kappaleen pituuskin poikkeaa kaksiplus-minuutillaan A-puolen järestään yli neljäminuuttisista. 'Satamalaulu' on sinänsä ihan näppärä, mutta ehkä lähempänä J. Karjalaisen täytebiisejä. 'Musta päivä' rämähtää käyntiin Cortez the Killerin henkeen. Itse biisi kuitenkin aika perus perus radiorockkia. 'Matka jatkuu' kumartaa amerikkalaisten matka- ja rekkalaulujen suuntaan. Jii vierailee tässä kappaleessa huuliharpussa. Mutta itse biisi ajelee aika tarkasti tien keskiviivassa kiinni ja keskivauhdilla. 'Kuningas' taisi olla levyn toinen ajoittain radiossa soinut biisi? Nyt hypätään sävellyksellisesti taas ylös 3/5 kasasta. Ehkä tässä haisee kohtalokkaasti The Bandin kellari, mutta se on ihan hyvä tuoksu. Levy päättyy levynpäätöslauluun 'Kun levy loppuu'. Sanoitus ja sävelet osuvat oikein hyvin. Pelkkä sähköpiano, basso ja rummut taustalla.

Myyttinen maine kadonneena levynä ei ole tuulesta temmattu. Huolimatta pienestä tasollisesta notkahduksesta albumin keskivaiheen jälkeen. Kyllä tässä kurotettiin tai ainakin yritettiin sinne "kosmisen amerikkalaisen musiikin" suuntaan ja lopputulos samalla tavalla hillitty, rivien välistä luettava, kuin monella esikuvallaan.

perjantai 25. lokakuuta 2019

Ippe Kätkä Band - S/T 1985

Viime vuonna seitsemänkymppisiään viettänyt Ippe Kätkä on tehnyt pitkän uran suomalaisessa musiikissa. Levytysura alkoi jo 60-luvulla, jäsenyyksiä yhtyeissä ja suuri määrä sessioita. Rumpalit ovat yleensä takarivissä, ellei suu käy Remun tyyliin. Kätkän oma hetki framilla koitti, kun Remun hommista lähtenyt Albert Järvinen, Pave Maijanen ja Kätkä perustivat "superkokoonpano" Royalsin. Koska en aikalaiskonsertteja nähnyt, vaan kuuntelin myöhemmin kirjastojen Royals-levyt, niin yhtye oli jälkikäteen ehkä kuitenkin levyiltä kädenlämpöinen ja enemmän yhtyeissään sivumiehiksi jääneiden, mutta eittämättä taitavien muusikkojen muusikkobändi.

Kotkan kirjasto on monen muun kirjaston tavoin kaivellut vinyylivarastoaan takaisin hyllyyn ja otin sieltä tällä viikolla pinkan kotiin kannettavaksi. Neljästä levystä kolme oli tietynlaisia kuriositeetteja, joihin ehkä palataan myöhemmin ja Kätkän yhtyeen levy ehkä sellainen musta hevonen. Joka sitten pääsikin tavallaan yllättämään. Kansi ja vuosiluku 1985 eivät antaneet odottaa sisältöä, joka olikin jazzia ja vielä peräti kevyin free-maustein. Kätkä oli itse koonnut bändin, toimi sivutuottajana ja miksasi levyn - rumpujen soiton ohella, mutta sävelmateriaalista vastasivat bändin puhaltaja Kari Komppa ja kiipparisti Heikki Heinonen. Esekin ja Jazz-liiton tuotantotuesta nauttineen levyn päätuottaja oli Edward Vesala ja se on varmaan näitten laadun tae. Ääni- ja tyylimaailma on tunnistettavaa ja linkittyy edellämainittuun, mutta Kätkän nimen yhtyeen edessä lunastaa levyn meiningin perustuminen vahvasti perkussiivisuuteen.

Levy on instrumentaalinen, paikoin revittelevä ja pääosassa on Kätkän kannujen lisäksi Kompan ja Takku Ylisen puhaltimet. Seppo Tyni revittelee kitaraa. Avauskappale 'Ronald Duck' lienee suora viittaus aikansa presidenttiä näytelleeseen näyttelijään. Kakkospuolen 'Nätsi (The Magic Man) taas kumartaa nimessään vanhan soittokaverin ja Seitsemän seinähullun veljeksen taikuri Nätsin suuntaan.

Kyllähän tämä on sellainen levy, että jos kirppiksellä tulisi vastaan niin mukaan lähtisi. Mutta Disgocsin 20+ euron pyyntihinnat kertonevat pienestä painoksesta ja asianharrastajien arvostuksesta, joten tuskin tulee vastaan.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Lonnie Mack - Whatever's Right 1969

Musiikin kuuntelussa on mukava juttu, että yhden asian löytäminen voi taas johtaa toisten levytyksien ja artistien löytymiseen.

Lonnie Mack mainittiin edellisessä Flying V-kirjoituksessa, mutta itse artisti ja hänen musiikkinsa on tähän asti ollut itselleni tuntematonta. Internetin hienoja puoli on, ettei nyt tarvitse välttämättä käydä kirjastossa tai levykaupassa pläräämässä levyhyllyjä (ja pahimmassa tapauksessa tyytyä artistin johonkin vähemmän klassiseen levyyn) vaan audio- ja informaatio on kohtuullisen helposti saatavissa nyt ja heti.

(*Edellämainittu ei ole kuitenkaan syytös kirjastojen musiikkiosastoja kohtaan, jotka ovat tällä hetkellä ainakin pääkaupunkiseudulla suoranaisessa vaarassa. Ja muu Suomi kyllä seuraa perässä.. Aivan mahtava paikka tehdä löytöjä ja tutustua uusiin artisteihin. Ja asiansa osaavan hoitajan kanssa myös niitä vähemmän klassisia levyjä ei ole niin paljoa. Ja nyt ei puhuttu siis musiikkityylisuunnasta.)

Mackin livahtaminen oman kameralinssin ohi näillä kilsoilla on oikeastaan suoranainen ihme. Miestä nimittäin pidetään "agressiivisen ja terävän bluessooloilun" isänä ja tällainen soittotyyli taas oli ideaali ja kivijalka miltei koko 60-70-luvun äänekkäämmälle kitaramusiikille. Nettitarkastuksella vuonna 1963 ilmestynyt single 'Wham' asetteli räyhäkkäällä nakituksellaan rimaa sille korkeudelle, mitä Jimmy Paget, Jeff Beckit, Claptonit ja muut tavoittelivat sitten tästä eteenpäin. Ehkä Mackin puuttuminen äänekkäimmästä kaanonista johtuu osittain siitä, ettei tämä uransa alussa pyrkinyt toisten valkonaamojen tavoin tavoittelemaan puristista näkemystä bluesista, vaan antoi tosiaan kitaransa laulaa ja sen omalla äänellään.

Jälkiviisaasti voidaan kuitenkin todeta, että 60-luvun alussa levytysuransa aloittanut kitaristi oli esikuva ja jo vanha kettu saman vuosikymmenen lopulla. Musiikki onkin kaksisuuntainen virta. Siinä missä Mack levytti ensilevynsä draivin ja alkeellisen kitaratekniikan kera, niin tässä vuoden 1969 levyssä ollaan kuunneltu aikansa tuulen suuntaa, apuvälineitä ja niitä soittaneita seuraajia. Tai mistäs sitä tietää, vaikka kitaristi olisi aktiivisesti ollut itsekin vielä aallonharjalla?

Lonnie Mack nimittäin polkaisee päälle fuzz-pedaalin, jonka oskiloiva kanttiaalto värittää soittoa ja koko levyä tyylikkään feedbackin käytön ohella. Särötetty sähköpiano hakkaa miltei yhtä kuuluvassa roolissa, harppu huutaa ja kitaristi laulaa biisit itse omalla "jokamiehen" äänellä, joka sopii musaan aivan hyvin. Kappalemateriaali on pääosin lainakamaa Mackin ollessa itse vastuussa vain kahdesta biisistä, jotka nousevat kuitenkin ehkä levyn kohokohdiksi. Päätösbiisi 'Gotta Be An Answer' kertoo ajanmukaisesti yhteiskunnallisista epäkohdista ja 'Mt. Healthy Blues' on riipivä blues.

Levyssä on viehättävää sen ollessa tavallaan niin sanotusti "perinteikästä bluesia", mutta Mackin kitaraliidit taas keikkuvat aivan hämärän rajamailla. Onko tämä viihdettä, pappabluesia vai psykedeelistä tykitystä jää jokaisen eri kuuntelukerran armoille. Ehkä tämä heiluu siinä Big Brother & The Holding Companyn ja Johnny Winterin välillä? Tähän päälle vielä miehen tausta Memphis-soittajana, torvien törähdykset yms.

Pitää kaivella tältä lisää!

maanantai 14. lokakuuta 2019

Gibson Flying V


Kun katsoo futuristisen mallista Gibsonin Flying V:tä sillä silmällä, siinä voi huomata selkeitä yhtäläisyyksiä synnyinaikansa rohkeaan ja uutta kohti kurkottavaan muotoiluun, jota nähtiin myös muun muassa samanaikaisissa yhdysvaltalaisissa autoissa.

Sähköllä vahvistettuja kitaroita oli ollut markkinoilla jo pitkään, mutta vuonna 1957 yhdessä Explorerin (ja kolmikosta vähemmän tunnetun Modenan) kanssa prototyyppinsä saanut kitara astui rohkean askeleen eteenpäin. Siinä missä 50-luvun alussa tehty Fenderin Telecaster yhdessä edeltäjänsä Esquiren kanssa, sekä Gibsonin oma Les Paul myötäilivät aiempien akustisten kitaroiden kaikukoppien pyöreyttä ja muotoa Flying V kurkotti nimensä mukaisesti hävittäjämäiseen rakettilentoon. Näyttävyys ei kuitenkaan 50-luvulla tarkoittanut sitä, että malli olisi ollut epäfunktionaalinen; usein kitaramalliin koskemattomat epäilevät sen kelpoisuutta esimerkiksi kotona sylissä soitettavaksi, mutta kitara on itse asiassa mallattu juuri tätä varten; siipien välinen kolo on tekty jalalla pitämistä varten. Vuoden 1958 alkuperäinen malli sai nimensä Korina siinä käytetystä mahonkia halvemmasta puusta. Perusmuotoilu kitarassa oli pitkälti sama kuin myöhemminkin, poikkeuksena sisäänmenoplugin paikka ja veen muotoinen läpibodyn menevä kielien kiinnitys.

Aiemmin mainittu kolmas sisar Modena jäi prototyypin tasolle ja se sai tehdasvalmistuksensa vasta 1982. Sekä Flying V, että Explorer möivät myös ilmestyessään kehnosti. Korinan valmistui loppui jo seuraavana vuonna ja pieni määrä tehtiin vielä 1963 jämäosista. Sisarus Explorer sinnitteli vuoteen 1963, mutta poistettiin sitten liukuhihnoilta. 50-luvulla kitaraa soittivat blues-rock kitaristi Lonnie Mack ja Albert King, mutta muuten se vaipui unholaan.



Flying V:n uudelleen noususta voidaan kiittää svengaavaa Lontoota ja sen tyylikkyyteen pyrkiviä soittajia, joista näkyvimpänä Kinksien Dave Davies. Ulkonäöstään huolehtineet muusikot etsivät itselleen erottuvaa soitinta, johonka Flying V oli sopiva. Kun soittimesta vielä kaksikelaisten mikkiensä kanssa lähti kohtuullisen ärhäkkä soundi, kiinnostus heräsi taas. Gibson reagoi tähän ja aloitti vuonna 1967 mallin uudelleenvalmistuksen. Tosin muutamalla muutoksella ja korina-puu jätettiin mahongin tieltä pois. Talla muutettiin samaksi kuin nykymalleissa ja piuhanlähdön paikka siirrettiin pois veelavan päästä ja mikkienvaihtaja siirrettiin paremmalle paikalle. Tallasta tehtiin myös muodikkaita vibrakampiversioita, jollainen oli mm. Jimi Hendrixillä. Tämä 60-luvun lopun malli on se, mihin suurin osa sen jälkeläisistä perustuu ja itse alkuperäiset 58-59 Korinat ovat kitarahuutokauppojen kalleimpia soittimia.

Flying V:n tuotanto on jatkunut näihin päiviin asti, tosin 2010-luvulla se on lopetettu ja aloitettu uudelleen useasti, mikä johtunee Gibsonin omista ongelmista. Mallista on tehty melko suoria kopioita myös muiden valmistajien toimesta ja osaa on kehitetty edelleenkin. Kitaran näyttävä ulkonäkö johti siihen, että pitkin 70-lukua ja etenkin 80-luvulla se (tai sen jälkeläinen) ilmestyi useiden hardrock ja hevimetalliyhtyeiden varustukseen (Scorpions, MSG, Judas Priest, Metallica jne.), jollaisena monet kitaran näkevätkin. Sama koskee myös sen sisarusta Exploreria. 80-luvun alussa Gibson teki myös mallista bassoversion, mutta kyseistä soitinta tehtii alle 400 kappaletta. 70-80-luvun taitteessa yhtiö teki mallista myös kakkosversion "parannuksilla", mutta tämä oli lyhytikäinen.

torstai 10. lokakuuta 2019

Rockin apumiehet #40 - Henrik Otto Donner

Henrik Otto Donnerin (1939-2013) kutsuminen "apumieheksi" on ehkä hivenen vähättelevää. Mutta vaikka Donner toimi liikkeellepanevana voimana ja vaikuttajana oikeastaan hirveän leveällä kulttuurikentällä, hän ei taidoistaan ja koulutuksestaan huolimatta toiminut muusikkona ja soittajana mielellään ns. valokeilassa vaan enemmänkin mahdollistajana ja taustapiruna.

Tampereella syntynyt Donner kuului saksalaisperäiseen teollisuussukuun, jonka juuret juontavat Suomessa 1600-luvulle. Suvun jäsenistöä on vuosisatojen ajan ollut teollisuuden johtotehtävien lisäksi Suomen tiede- ja kulttuurielämän korkeissa viroissa; mm. lukuisina professoreina. Itseironisesti Donnerin oma levymerkki julkaisi taistolaislaulun "Laulu 20 perheestä", jossa hänen oma sukunsakin mainitaan.

Jatsin ystävänä koko elämänsä ajan tunnettu Donner aloitti musiikkiuransa 1958 Ossi Aallon orkesterin trumpetistina. Samana vuonna hän aloitti säveltaiteen opinnot Sibelius-akatemiassa Joonas Kokkosen ja Nils-Eric Fougstedtin johdolla. Vuosina 1963-64 hänen tiensä vei keski-Eurooppaan, jossa hän opiskeli 1900-luvun merkittävimmän nykysäveltäjän György Ligetin johdolla Wienissä ja Münchenissä Siemensin elektronisen musiikin studiossa, joka oli taas Karl-Heinz Stockhausenin aikaansaannos. Euroopassa hän tapasi myös minimalisti Terry Rileyn, joka tuli Donnerin kutsusta Helsinkiin tekemään 'Street Piece' happeningin. Donnerin suhteiden ja yleisen kiinnostuksen avulla Suomi olikin yllättävästi 1960-luvun alussa uuden musiikin ja konkreettisen musiikin eturintamassa, mikä on tavallaan hämmentävää 70-luvun tilanteeseen verrattaessa, missä Donnerin Love toimi lähinnä tällä alueella (eikä sekään kovin aktiivisesti), kaiken muun ollessa lähinnä poikkeusjulkaisuja ja teoksia. Ainakin levytetyssä muodossa.

Donnerin tunnetuin sarka Suomen musiikkikentällä on varmasti vuonna 1966 Schwindtin ja Blomin kanssa perustettu Love Records, joista ensin mainittu myös innokas jazz-mies. Liikkeelle lähtönsä jälkeen yhtiön perusidea käyttää levytysten tuotto uusien levytysten julkaisuun tuotti vähän päälle kymmenvuotisen toimintansa ajan oikeastaan koko suomalaisen julkaistun rock-, pop-, jazz-, ja kokeilevamman musiikin toisen kivijalan, jonka päällä kaikki seisoo. Viimeisinä vuosinaan yhtye ehti vielä mahdollistaa nousevan punkmusiikin ensimmäisiä levytyksiä. Menestyksensä päivinä Loven kataloogi toimi yhdistelmällä Hurriganesin ja Juice Leskisen yms. kaupaksi käyviä levyjä ja parintuhannen painoksina julkaistuja historian hämärään (muttei arvottomuuteen) jääneitä obskuureja artisteja, poliittista laululiikettä ja oikeastaan kaikkea mikä ei muille kelvannut. Donnerin taitoja käytettiin äänityksissä usein, kun tarvittiin klassista orkestraatiota.
Henrik Otto Donner lähti 70-luvun taitteessa Yleisradion viihdepäällikön virkaan, joka esti sinällään levy-yhtiötoiminnan, mutta tässä pestissä hän pystyi tarjoamaan tuntemilleen soittajille äänitys- ja esiintymiskeikkoja Yleisradion produktioissa, joka piti monen epävarmaa muusikkoelämää elävän soittajan 70-luvulla leivänsyrjässä kiinni.

Hän palasi toimitusjohtajaksi vuonna 1976, jolloin Lovella alkoi ilmetä julkaisutahtinsa kanssa ongelmia. Levyjä jouduttiin myymään käteisvarojen puutteen takia isoille tukuille alennuksessa, soittajien rojaltimaksut olivat jatkuvasti myöhässä ja samaan aikaan viriteltiin kalliita studioinvestointeja. Ensimmäinen melkein konkurssi kuppasi henkilöstömäärää ja toimintaa ja lopullinen kaatuminen johtui osittain suuren pohjoismaisen levytukkurin kaatumisesta, joka Jukka Kuoppamäen omien sanojensa mukaan kaatoi myös hänen riippumattoman Satsangansa.

Näihin aikoihin Donner oli mukana perustamassa muiden aikansa "vanhojen paskojen" kanssa ELMUa, joka mielikuvissa kuitenkin liitetään aina vahvasti Lepakon valtaukseen ja seuraavan sukupolven "punkinpaan" skeneen. Järjestötoiminnasta voi mainita vielä TEOSTO ry:n puheenjohtajuuden vuosina 1994-2006.

Kuvaava esimerkki Donnerin avuliaisuudesta muusikkojaan kohtaan on esimerkki, jossa hän auttoi puhaltaja Juhani Aaltosta tämän joutuessa palaamaan kotimaahansa ainoastaan parin kuukauden jälkeen Berkeleyn korkeakoulun stipendiaatilta, tämän syntymättömän lapsen kuollessa vaimonsa kohtuun kahdeksankuisena. Tiukassa tilanteessa henkisesti ja fyysisesti ollut fonisti sai Donnerilta tilisiirtona tälle itselleen myönnetyn yhden vuoden valtion taiteilija-apurahan.
Toisaalta Love Records kirjoitutti yleensä artisteillaan kustannussopimukset, jotka rahantulollaan mahdollistivat yhtiön jatkumon/rönsyjen toiminnan tähän päivään asti. Juice leskinen kapinoi tätä vastaan ja hoiti myöhemmät oikeudet visusti omiin nimiinsä.
Loven loppupään levyjen julkaisemisesta kertoo kuvaavasti Esa Kotilaisen henkilökohtaisesti kertoman tarina, missä aluperäinen viidensadan LP:n painoskin olisi mahdolliseti jäänyt julkaisematta, mutta toinen kaksikosta oli antanut luvan sen painamiseen ja toinen voihkaisi "pitikö se nyt just lähettää tehtäväksi?". Tämä luo spekulaatioita yhtiön uljaasta visiosta huolimatta holviin jääneistä levyistä.

Donnerin oma musiikillinen tuotanto jatkui 60-luvun alusta 90-luvulle, sisältäen yllättävän paljon elokuvamusiikkia. Vuonna 1969 julkaistu Saarikosken runoihin pohjautuva 'En soisi sen päättyvän' tituleerataan wikipediassa "ensimmäiseksi rock- ja jazz-muusikoiden yhteislevyksi, mikä ei pidä paikkaansa, koska Eero Koivistoisen Otavan kirjallinen äänilevy "Valtakunta" julkaistiin jo sitä edeltävänä vuotena. Lovelle tätä ennen ja tämän jälkeenkin äänittänyt Koivistoinen sai Donnerilta nuhteita, koska olisi mielellään itse julkaissut kyseisen levyn. Saarikoski-teema jatkui vuoden 1972 "Niin vähän on aikaa", jossa Paradise-orkesteri esittää Donnerin sävellyksiä edellämainitun teksteihin. Donnerin pääteoksena voinee kuitenkin pitää vuoden 1976 'Strings'-levyä, jossa yhdisteltiin Donnerin sävellyksissä jousia ja jazzia.

Kustannussopimusten ja kataloogin arvo ilmeni, kun vuonna 1989 perustettiin Siboney oy, jonka taustaryppääseen omistajana kuului myös Otto Donner, vaikka lafka oli nimellisesti Sini Perhon johtama. Yhtiö uudelleenjulkaisi Loven kataloogia cd-muodossa. Love Kustannus toimi vuoteen 2014 asti, jolloin se muuttui Universalin aputoiminimeksi. Koska koko systeemi on käsittääkseni hyvin kiemuraisesti järjestelty, en vastaa väitteiden täydestä paikkansa pitävyydestä.

Donnerin kohdalla ympyrä sulkeutui hänen menehtyessään traagisesti kesäkuussa 2013. Meren ja veneiden ystävä hukkui Pietarsaaren vierasvenesatamaan. Donnerien suvun varat ovat nimittäin pietarsaarelaisen laivanvarustajasuvun Malmin peruja.

torstai 3. lokakuuta 2019

Sleaford Mods - Eton Alive 2019

Sleaford Mods ja sen kaksikko Jason Williamson ja Andrew Fearn tuovat muiston kaltaisia tuulahduksia 90-luvun Englannista. Mutta siinä missä ysärin madchester-yhtyeet varoivat yleensä visusti ottamasta itse musiikissaan kantaa poliittisiin asioihin, Sleaford Mods Williamsonin leveän keski-englantilaisen aksentin kanssa tykittää silmille työväenluokkaista tekstiperinnettä. Levyn nimestä löytyy yksityiskoulun kera avain, mistä ja millä kulmalla Williamson sylkee ajatuksensa ja asiansa.

Fearnin hoitaessa minimalistiset konetaustat Wlliamson pyörii räppäämisen ja laulun välimaastossa, ehkä myös muistuttaen Happy Mondaysin Shaun Ryderin samanlaisesta pyörimisestä nuotin ympäristössä ja sen ulkopuolella. Bändi itse kuvailee tyyliään minimalistiseksi punk-hopiksi ja kyllä minä tämän termin ostan. Yhdistelmä myös toimii, jolloin viittäkymppiä lähestyvät ukkelit kuulostavat tuoreemmilta, kuin kimmellyksen peittämät mustat, tai mustiin pukeutuvat punkit.

Levystä on oikeasti vähän vaikea kirjoittaa pitkästi, koska se on sellainen riisuttu hyökkäys biittiä, minimalismia ja asennetta isolla A:lla. Pakettiin on liitetty arvostelijoiden/arvostajien toimesta jatkumoa juttuihin ja seuraaviin hahmoihin: (Shayn Ryderin lisäksi) John Cooper Clarke, Mark E. Smith, Ian Dury, sekä punk ja Oi!-punk.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Juice Leskinen - Anne ja Jacques 1977



Kesällä 1977 Juice Leskisen ura oli käänne tai jumituskohdassa. Pari vuotta toiminut Juice-yhtye oli päätetty lopettaa soittajien erimielisyyksiin ja kesän keikat vedettiin puoliväkisin. Kansa haikaili myös entisen Coitus Int.in perään ja salit eivät täyttyneet takavuosien malliin. Tähän päälle valtion mielivaltaisesti lätkäisemtä ennakkoverot painoivat vielä päälle, joten kansakunnan riimittelijällä oli sappea vittuilla ja viisastella.

Sinkun aihe tuli aikansa lehtiromanssista vuoden 1975 Miss Suomen ja amerikkalaisen Jacques de la Fountainen välillä. Kappaleella pyrittiin Syksyn sävel-kilpailuun, mihin se ei kuitenkaan esivalinnoissa päässyt. Siitä tuli kuitenkin Juicen ja levy-yhtiö Loven tarvitsema pikkuhitti, joka nosti taas profiilia ja alkoi täyttää osaltaan täyttää Leskisen uuden bändin Slamin (joka soittaa sinkun B-puolella) latoja.

Itse kappale on aivan hyvä Juice-biisi, joka rullaa kertsissä suorastaan mukavasti. Falsettitaustalaulusta oli vastuussa edelliskesän supertähti Freeman (jolle Leskinen teki myös Syksyn sävel-biisin). Hämmentävää tässä on, että levy-yhtiön järjestämä taustabändi on kitaristi Antero Jakoilaa lukuunottamatta tietynlainen kooste eri kausien Wigwamista: rummuissa Ronnie Österberg, bassossa Pekka Pohjola ja koskettimissa Esa Kotilainen. Seuraavana vuonna tämä porukka julistettiinkin jo punkin takia kirkonkiroukseen.

torstai 19. syyskuuta 2019

Tim Blake - Blake's New Jerusalem 1978

Englantilainen Tim Blake julkaisi 70-luvun lopulla kaksi sooloalbumia ennen pitkää julkaisutaukoa, joka katkesi vasta 90-luvun alussa.

Vuonna 1979 Blake liittyi Hawkwind-yhtyeeseen, jonka jäsen hän tauon jälkeen on ollut taas vuodesta 2007. Blake oli studiomiehenä 60-luvun lopussa oikeastaan osittaisessa vastuussa yhtyeen synnystäkin hänen järjestäessään kollektiivin soittajille aikaa ja tilan, jossa nämä pääsivät soittamaan ja kokeilemaan juttuaan.

Studiohommat olivat kyseessä myös, kun hän toimi studiomiehenä Daevid Allenin soololevyllä 'Banana Moon'. Tästä tie johti Ranskaan Gong-yhtyeen äänimieheksi, mutta pesti vaihtui nopeasti yhtyeen syntetisaattoreiden taakse yhdessä Gilli Smythin kanssa. Blake oli yhtyeen syntikansoittajista se "muusikompi" ja hänen sormenjälkensä jäi yhtyeen suitsutetulle kultti-trilogialle; 'Flying Teapot', 'Radio Gnome' ja 'Angels Egg'.

Blaken ja Smyth soittivat aikansa syntikoilla kohtuullisen hapokasta ja sakiaa taustaa Gongin samanlaiselle musiikille, mutta Blaken ensimmäinen soololevy 'Chrystal Machine' oli vaikutteiltaan sukua enemmän toisten aikansa pioneerien Tangerine Dreamin ja Klaus Schulzen sekvenssoiduille 'Berliinin koulukunnan' levyille.
Seuraavana vuonna julkaistu, englantilaisen kansanlaulu Jerusalemin (joka oli sukunimikaima William Blaken sanoittama) mukaan nimetty levy oli taas askel (avaruus)popimpaan suuntaan, vaikka kaikki on pääpiirteittäin edelleenkin toteutettu synteettisin soittimin. Blake soittaa levyllä myös entisen bändikaveri Steve Hillagen tyylistä liukukitaraa, lausuu ja laulaa vokaalit. Blaken arsenaalissa oli aikansa syntikoita (EMS-yhtiön modattu syntetisaattori, Roland 100 System, Mini-Moog, Arp Omni, Korg Polyphonic Ensemble), joten äänimaisema on juuri sellainen. Kyseinen laitteisto ja soundihan happani nopeasti 80-luvun alkupuolella jolloin levy on kuulostanut varmasti auttamattoman vanhentuneelta. Tänä päivänä se kuulostaa taas tyylikkäältä 70-luvun lopun syntikkalevyltä.

Albumi on mielenkiintoinen yhdistelmä soitinarsenaalia, esikuviaan astetta melodisempaa sisältöä ja kohtuullisen sakiaa vokalisointia/lausuntaa tuoden vahvoja mielleyhtymiä kumpaakin aikaisemmin mainittuun yhtyeeseen; Gongiin ja Hawkwindiin, joista jälkimmäinen on soittanut livenäkin paria levyn biiseistä. Oikeastaan levyn lopettava pitkä nimibiisi on ainoa, missä käydään vähän tyhjällä.

Levyn julkaisi ranskalainen Barclay ja sillä soittaa mini-Moogia sokea ranskalainen Jean Philippe-Rykel, jonka kanssa Blake teki tämän jälkeen vielä yhteisle... kasetin.

Blaken kävellessä näitä polkuja vähän jälkikäteen hänet on osittain unohdettu tämän kulttityylilajin jutuissa, jos vertaa vaikkapa entiseen bänditoveriin Steve Hillageen, mistä johtuen näitä ei ole ehkä puhkisoitettu ja ihmetelty. Mutta aikanaan 1978 Blake oli mm. Glastonburyn festareiden päättävän sunnuntain viimeinen esiintyjä.


tiistai 17. syyskuuta 2019

Magnetic Fields - Distortion 2008

Bostonilainen Magnetic Fields on toiminut vuodesta 1989 lähtien ja ensimmäisen levytyksensä se julkaisi vuonna 1991. Yhtye on käytännössä Stephin Merrittin projekti hänen tehdessään musiikin ja biisit.
Mukana on pitkälti alusta asti ollut myös Claudia Gonson, joka soittaa rumpuja, koskettimia, laulaa taustoja ja toimii yhtyeen managerina. Muita Magnetic Fieldsin matkassa olleita soittajia ovat sellisti Sam Davol, John Woo ja laulajatar Shirley Simms, jonka ensimmäinen päävokalisointi yhtyeessä oli juurikin tämä albumi.

Ostin tämän cd-levyn vuosia sitten kun tuli jossain vastaan. Olin tätä ennen kuullut ja ihastunut yhtyeen kakkospitkäsoitto 'The Wayward Bus'iin, joka jäi silloisen vokalisti Susan Anwayn viimeiseksi yhtyeen riveissä. Phil Spectormainen tuotanto hauraan kauniiden kappaleiden kera sulatti sydämen (ja myös jäädytti suojakuoreen) niin kovasti, että alunperin Distortionin kuuntelu ei tehnyt juurikaan minkäännäköistä vaikutusta.

Distortion kuuluu Merrit 'No-Synths'-trilogiaan ja sen musiikillisena vaikuttimena toimi 80-luvun puolenvälin Jesus & The Mary Chain. Surf-henki tunkeekin monesta kohtaa, myös Beach Boysien muodossa esim. Simmsin vokalisoimassa 'California Girls'-kappaleessa. Muuten oikeastaan kaikki on ajettu rumpuja myöten kaikulootien läpi luoden levylle yhtenäisen saturaation sävyttämän, ehkä rannan usvaisen äänimaiseman. Kilinää, kolinaa, säröä, mutta kaikki on kuitenkin koko ajan hallinnassa. Sitten yhdistellään vastakkaisia elementtejä, hauraita lauluja ja niin edelleen. Välillä koko homma vouvaa kuin viallinen nauha tuoden silläkin tapaa rosoa ja elämää.

Resepti on ollut käytössä 80-luvulta lähtien ja siihen nojaavat monet meteli- ja roskarock-yhtyeet. Myös Raveonettes operoi samalla lailla mies- ja naislaulun ja kaikuräminän kanssa, mutta Magnetic Fieldsin vahvuus on Merrittin kappaleentekotaito, sekä myös lyriikat. Ei voi olla hymähtämättä esimerkiksi kappaleen 'Too Drunk To Dream' kohdalla.

Hyvä levy, hyvä bändi.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Batman Forever Soundtrack (V/A) 1995

Jos jostain etsisi musiikillista tiivistelmää 90-luvusta, niin tämä levy saattaisi olla lähellä sitä.

Soundtrack ja sen supersuosittu leffakin ilmestyivät vielä aika tasan päivälleen 90-luvun puolessa välissä (tosin soundtrackin musiikit ovat äänitetty vuosien 93-95 välissä).

Kansiteksteissä luvataan pääosin ennenkuulumatonta musiikkia sellaisilta artisteilta kuin: U2, Seal, PJ Harvey, Nick Cave, Flaming Lips, Method Man, The Offspring, Michael Hutchence, Mazzy Star, Massive Attack jne. Siis edustava kattaus aikansa suurimpia nimiä, kulttitähtiä, nousevia bändejä, soolobiisejä esittäviä bändien keulakuvia jne. Musiikillinen spektri ulottuu alternative-räminästä superballadeihin, U2:sen numero #1:ksi nousseeseen tunnariin, rap-musiikkiin, trip hoppiin ja... no oikeastaan siis koko ysärin musaan, ehkä grungen määrä on aikaansa pienempi.

Aikansa superkattaukseen nähden onkin mielenkiintoista, että biiseistä itse elokuvassa oli vain viisi kappaletta. Loppukrediiteissä ja elokuvan epävirallisina tunnareina soivat sekä U2:sen "Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me", että Sealin superballadi "Kiss From the Rose". Näistä ensinmainittu oli ennenjulkaisematon, tosin biisi oli saanut alkunsa jo yhtyeen Zooropa-sessioissa. Sealin balladi oli taas ilmestynyt jo vuoden 1991 albumilla. Yhteistä näille kahdelle oli, että soundtrackillta sinkuiksi irrotettuina ne nousivat kumpikin listojen kärkipäihin ja Seal Yhdysvalloissa huipulle asti. Kolme muuta soundtrackin elokuvassa ollutta kappaletta ovat Flaming Lipsien "Bad Days", Brandyn "Where Are You Now" (jonka tuotti Lenny Kravitz) ja The Offspringin luenta Damnedien "Smash it Up"ista.

Kolmikosta Flaming Lips ei ollut tässä vaiheessa oikein nosteessa ja oli tippumisuhan alla Warner-levy-yhtiön listoilta, mutta Brandy ja Offspring olivat nousukiidossa ysäritähteyteen. Muut biisit ja artistit olikin sitten otettu soundtrack-levylle ihan vain täyttämään tilaa aikansa musiikilla. PJ Harveyn biisi taitaa olla ilmestynyt ainoastaan tällä levyllä. Sama Massive Attackin 'Marvelettess'-coverin kanssa. Näin taitaa olla suurimmalla osalla kappaleista kannen lupaustarran mukaisesti, joten kokoelmaa voi sinällään pitää omana leffaan sidottuna levynään, joka miksailee eri artisteja.

Paketti on ihan kelvollinen sampleri ysärin puoltaväliä, tosin Michael Hutchencen luenta Iggyn 'Passengerista' ei aikansa modernisoinnista huolimatta sytytä ihan hirveästi. Paria vuotta myöhemmin tämä supersuositun INXS-yhtyeen laulaja riisti itseltään hengen. Levy myi aivan törkeästi päästen lähelle Princen Batman-soundtrackkia vuodelta 1988 ja siltä irroitettiin kaikkiaan kuusi singleä (joiden loppujen menestys oli kahteen ensimmäiseen nähden vaatimattomampaa, mutta pitivät levyn MTV-rotaatiossa).

lauantai 24. elokuuta 2019

Black Crowes - amorica 1994

Black Crowes on yksi menestyneistä 90-luvun bändeistä, joka ei kuitenkaan nauti mitään  legenda-statusta, kuten esimerkiksi Guns N' Roses, vaikka yhtyeiden lapsuuden levylautasilla soivat varmasti samat levyt. Vuoden 1992 'The Southern Harmony and Musical Companion' toi yhtyeelle MTV-soitossa olleen 'Remedy'-kappaleen kanssa pikkuhitin, mutta itse pitkäsoitto nousi maan Billboard-listan kärkipaikalle ja Englannissakin levymyynti ylti kakkossijaan.

Tämän ja 'amorican' välissä bändi ehti tehdä hyllyyn jääneen levyn, jonka jonkinlainen uusintaversio amorica on. Black Crowes on käytännössä veljekset Chris ja Rich Robinson ja laulajaveljeksen halutessa tätä levyä tehdessä tuottajan pallille, veljesten välit huononivat joka vuosien kuluessa johti satoihin tappeluihin ja lopulta pillien pussiin laittamiseen. Chrissin visiona oli kuitenkin yhtyeen soundin "maanläheistäminen" edellisen levyn jäljiltä, jonka kitarat olivat vuorenseinämän kokoiset ja amorica, vaikkei ole hänen tuottamansa luottaa enemmän kahden kitaran vuoropuheluun ja yhtyesoundiin, kuin pompöösiin tuottoon.

90-luvun musiikkivirtauksissa retro- tai ns. kertaustyyli oli hyvin vahvoilla. Rock ja pop olivat ehtineet ikään, jolloin taka-kataloogissa oli kaikenlaista ja osa oli jo vaipunut unohduksiin. Pussi, josta oli hyvä kaivaa ja näin kertaustyylien kertaustyylien jälkeisenä aikana siihen on vaikea uskoa, mutta; tuolloin yllättävän tuoretta. 90-luvun alussa Black Crowesien esikuvabändeistä Rolling Stones kiersi ja teki edelleen juttuaan, Aerosmith oli suorittanut paluun 80-luvun lopussa, mutta keskittyi niihin balladeihinsa ja MTV-soittoon. John Paul Jones soitti Lenny Kravitzin kanssa lavalla ja Zeppeliinitkin aktivoituivat ainakin kaksikkona. Toisessa suunnassa miehistökuolemasta kärsinyt Lynyrd Skynyrd aktivoitui myös 80-luvun lopussa ja levytti taas.

Aika oli siis otollinen "rehelliselle" rockmusiikille ja mikäs sen parempaa, jos videoille saatiin rock-kukoille keski-ikäisten sijaan nuoret naamat.

Black Crowes luotti kaksikon kappaleissa 70-luvun Stonesien ja Aerosmithin tyyliin missä kaikki näennäisesti lonksuu, mutta myös soljuu keskenään muodostaen musiikillisesti osiaan isomman summan. Skynyrdiltä mukaan vielä etelän aitoa laid-back otetta, niin käsissä on levy, jolta ei löydy edellisen Remedyn kaltaista mieleenjäävää hoilotusta, eikä oikeastaan mitään mielenjäävää, mutta se liukuu oikein mukavasti alusta loppuun. Mitään uutta pyörää amoricalla ei yritettykään keksiä, mistä johtunee yhtyeen näennäinen unohdus nykyaikana. Niin, ne Stonesien ja Skynyrdien alkuperäiset 70-luvun levyt ovat parempia.

Rockkapinaa edusti levyn kansikuva, joka napattiin vuoden 1976 Hustler-lehdestä. K-martit ynnä muut julistivat kannen boikottiin, joten siitä tehtiin toinenkin versio, missä bikinikolmio oli mustalla pohjalla ilman karvoitusta.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

The Alan Parsons Project - I Robot 1977

I Robot, Alan Parson ja oikeastaan koko The Alan Parsons Project herättävät itselläni vähän ristiriitaisia ajatuksia.

Etenkin tällä levyllä on paljon soundeja ja juttuja jotka ovat selvinneet yli neljänkymmenen vuoden aikamyrskystä kohtuullisen hyvin. Mutta vaikka albumi onkin teemallinen, siinä on myös aika paljon eri vokalistien käytöstä seuraavaa rikkonaisuutta ja teennäistä menoa, josta tulee omaan mieleeni clip-art kuvavihko.

Alan Parsons nousi 70-luvulla musiikkipiireissä tunnetuksi äänittäessään Pink Floydin kaupallisen ja taiteellisen läpimurron Dark Side of the Moonin. Hän oli apuäänittäjänä jo yhtyeen 'Atom Heart Mother'-levyllä, mutta skippasi Floydin pyynnön tulla äänittämään DSOTM:in seuraaja 'Wish You Were Here'n.
Tässä vaiheessa hän oli jo kavunnut äänittäjän pestiltä myös tuottajaksi, vaikka Floydin jäsenet kuivasti huomattivatkin hänen keuliessa viime vuosikymmeninä DSOTM:n äänimaailmasta Parsonsin olleen vain levyn äänittäjä, Floydien hoitaessa itse tuotannon.

Tuotantopestissä hän pääsi toisen kerran USA:n top5:seen Al Stewardin 'Year of the Cat'-levyn kanssa, mutta hiivutti nämä hommat keskittyen omaan Eric Woolfsonin kanssa perustamaansa yhtyeeseen The Alan Parsons Projectiin. Tai yhtyeeseen ja yhtyeeseen, koska homma oli tosiaan enemmänkin projekti, jossa soitti runsaasti erinäisiä soittajia ja fiittaajia. Soitannollisen ydinryhmän muodosti pääosin entinen Pilot-yhtye, jonka levyjä Parsons oli tuottanut. Edgar Allan Poen novelleihin perustuva ensilevykin löytyy hyllystä, mutta en ole oikein ikinä jaksanut kuunnella sitä. I Robot sen sijaan kapuaa lautaselle aina tasaisen pitkien väliaikojen jälkeen.

Levyn avaava viileän yksinkertaiseen klavieeri-funkriffiin ja phaserin läpi ajettuun jousikoneeseen nojaava nimibiisi kuoroineen on kiistaton klassikko. Kakkosbiisi ja sinkuksi valittu "I Would'nt Be Like You" funkkaa myös, mutta ruotsinlaivamaisen innottomasti, vaikka biisin fiittaaja Lenny Zakated yrittääkin tsempata sitä ylös. "Some Other Time" luottaa laulaviin nuoriin näyttelijöihin ollen kovin viihteellinen, mutta kieltämättä teatterimaisuudessaan tarttuva ja iso syntikkateema on mukava. Tähän päälle tuplattuja kitaraliidejä, pysäytyksiä ja vaihtoja.
Tsemppibiisien esikuva "Breakdown" on taitava palanen ja oudon tutun kuuloinen vokalisti paljastuu Hollies-yhtyeen (jonka levyn Parsons myös tuotti 70-luvulla) Allan Clarkeksi.

Ykköspuoli päättyy vähän mieleenjäämättömästi, mutta kakkospuolen avaa erinomainen Steve Harleyn vokalisoima ja vocoderiakin sisältävä pehmeän funkkaava "The Voice". Kakkosbiisi, ambientmainen instrumentaali "Nucleus" hivelee korvia tuoden mieleen muutaman kirjoituksen takaisen 'Skyray'-yhtyeen. "Day After Day (The Show Must Go On)" raukeine lap-steel kitaroineen kuulostaakin sitten niin paljon Pink Floydin pussista 70-luvun alkupuolella pudonneelta biisiltä ihan rumpufillejä myöten, ettei tähän tainnut pystyä itse Floydikaan. "Total Eclipse" nojailee kuoroineen sitten aika suoraan 2000-luvun avaruusodysseiaan ja Ligetiin. "Genesis Ch. 1 V. 32" päättää levyn kuoroineen ja kitarateemoineen, joita orkesteri seuraa.

Tässä omia mietteitä lukiessa ihmetteleekin, että mikä tässä levyssä on se ongelma? Parsons oli tullut tunnetuksi soundien kanssa puleeraamisesta ja se kuuluu levyn äänimaisemassa, joka on läpi levyn hallitun hillitty, terävä ja toisaalta sisältää efektejä ja erikoisääniä. Kuulostaa Pink Floydilta? Mjoo, kyllä. Kuulostaa monessa kohtaa funkylta? Tätäkin. Kuulostaa kylmältä ja kliiniltä vailla lämpöä? Ehdottomasti! Mutta levyn teeman ollessa Asimovin robottimeno ja tekoälyily, niin sehän on sikäli hyvin tyyliin sopivaa. No, ehkä tässä on omaan korvaan väärä kulma kylmänä Floyd-soundina, ilman Watersin sanoituksia ja nelikon ihmismäistä soittoa? Floydin eetoksesta taas poiketaan niissä kohdissa, kun sovituksellinen ratkaisu tai soinnun vaihto käväisee siellä ruotsinlaivan viihdelavalla. Soundi ja tuotanto nitoo levyn erinäiset biisit kuitenkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

tiistai 30. heinäkuuta 2019

Here And Now - Peel Session - 1978



Brittiläisessä musiikki- ja DIY-skenen kirjoitetussa historiassa on pienoinen musta aukko taikka tyhjä kohta, kun kyseessä on 70- ja vielä 80-luvullakin vahvasti elänyt 'free festival'-skene.

Myöhemmin samaisen toimintablokin täyttivät ehkä teknomusiikin laittomat metsä- ja varastohallibileet (mm. Goatrance), mutta tätä ennen jälkihippien ja niin kutsuttujen travellereiden (jotka elivät vaunukaravaaneineen ehkä hivenen yhteiskunnan ulkopuolellakin) täyttämät kesäiset free festivalit yhtyeineen olivat oma voimakas alakulttuuri-ilmiö vielä pitkälle 80-luvulle.

Ehkä yksi syy skenen bändien ja musiikin katoamiselle ajan muistista oli suurimman osan bändeistä kiistämätön musiikillinen keskinkertaisuus? Musiikkimedia haluaa myös aina muistella uusia ja uraauurtavia ilmiöitä, joiden rinnalla lasten kanssa maalatulla linja-autolla matkustanut hienhajuinen ja pesemätön  jälkihippiperhe edustaa ehdä tuona aikana jo pysähtyneisyyttä sekä mennyttä maailmaa ja ideaalia.

Homma kulminoitui vuonna 1985 viimeiseen yritykseen viettää kesäpäivänseisausta sitä varten neoliittisella kaudella rakennetulla Stonehengellä, jonka poliisi väkivaltaisesti esti. Battle of Beanfield nimen saaneessa tapahtumassa 1300 poliisia blokkasi New Age Travellereiden autosaattueen pääsyn alueelle ja 537 travelleria pidätettiin samalla kertaa (ja kovaotteisesti), joka on kaiketi sodanjälkeisen Britanian suurin yhtäaikaa teljetty joukkio. Tätä ennenkin juhlissa oli ollut ongelmia ja rähinöitä ollut muun muassa moottoripyöräjengien toimesta. On huomioitavaa, että näillä festivaaleilla soitti paljon myös aikansa punk-skenen yhtyeitä.

Mielenkiintoinen linkki 70- ja 80-luvun punkmusiikin kanssa oli Englannissa vallinnut talonvaltaus, eli squattaus. Ilmiö elää Brittein saarilla edelleenkin, mutta punk- ja etenkin anarkopunk/peace punk piireissä squateissa asuminen ja oman utopian pyörittämisyritys oli oikeastaan selviö. Idea ei ollut kuitenkaan punkkien itse keksimä, vaan hommaa oli tehty jo 60-70-lukujen vaihtoehto- ja DIY-skeneissä. Ladbroke Grove-alueen yhtyeet, joihin lukeutuivat esimerkiksi Hawkwind ja Pink Fairies asuivat niin sanotusti vapaasti. Hommaa edesauttoi Ison Britanian laki, joka sallii sinällään majoittumisen tyhjillään olevaan taloon, jos kiinteistön omistajaa ei saada kiinni. Usein tilanne johti kuitenkin vesijohto- ja sähköverkon ulkopuolisiin utopistisiin kokeiluihin, joista siirryttiin paikan paskomisen ja huonekaluilla lämmittämisen jälkeen seuraavaan osoitteeseen. Myös virkavalta alkoi yleensä naapurien valituksen ohella seurata ja painostaa "vapaaseen asumiseen" usein kuulunutta vapaata päihteiden käyttöä ja myyntiä.

Joskus utopiat jollain tavalla toimivatkin, mistä esimerkkinä CRASS-yhtyeen Dial-house, joka on olemassa tavallaan edelleenkin. Yhtyeen jäsenistä suurin osa oli kuitenkin 60-luvun entisiä hippejä ja punkyleisöä ihan huomattavasti vanhempia. Penny Rimbaudin ystävä Wally Hope oli alkuperäisen Stonehenge-festivaalin perustaja ja riisti henkensä hämärissä olosuhteissa, joista Rimbaud syyttää edelleen "hallitusta ja salaista poliisia". CRASS ei ollut ainoa linkki vanhempaan skeneen, sillä aktiivisesti maata kiertänyt Here & Now-yhtye omasi suoria linkkejä Gong-yhtyeeseen (ja toimi 1977-78 Planet Gong nimellä Daevid Allenin taustabändinä). Punkin ilmestyttyä kehiin yhtye kuvaili omaa musiikkityyliään 'spacepunk'-termillä. Bändiltä ilmestyi vuonna 1978 täyspitkä, joka oikeaan punk-tyyliin kuitenkin kalpenee tämän lyhyemmän, aina kaikelle uudelle avoinna olleen John Peelin järjestämille sessioille.

Here & Now:n oma suora linkki anarkopunk-skeneen oli taas sen varhainen kiertäminen ja ystävyys nuorempien The Zounds, The Mob ja The Astronauts yhtyeiden kanssa. Kakkosbiisi 'What You See Is What You Are' voisi olla sanaleikkeineen ihan suoraan Zoundsien repertuaarissa.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Boards of Canada - Societas x Tape (Mixtape) 2019



1. Intro (short wave radio scan) (0:00) 2. Jasper Van't Hof - Associations (0:32) 3. coL - This Flat Earth (?) (3:31) 4. ? (6:27) 5. Heldon - Une Drole de Journee (6:40) 6. Interlude (7:06) 7. Dolphins Into The Future - B2 (7:09) 8. Killing Joke - Unspeakable (Demo) (9:20) 9. ? (11:47) 10. Victrola - Maritime Tatami (13:49) 11. George Duke - Vulcan Mind Probe (18:10) 12. Flayer - Wanna Get Back Your Love (Mix 1) (20:53) 13. ? (24:30) 14. Doxa Sinistra - The Other Stranger (25:12) 15. Interlude ("your choice, five") (28:26) 16. Paul Hart - prospect (28:44) 17. M. S. Subbulakshmi - Srimannarayana (31:44) 18. Esplendor Geometrico - Regeneración (34:00) 19. Interlude ("get a shot of protection, every ill, the swine flu shot") (35:58) 20. ? (36:22) 21. Hell Interface - Untitled Remix (Grace Jones - Slave To The Rhythm, Imagination - Just an Illusion, Aquarius) (37:59) 22. Interlude (advert) (40:42) 23. Jupiter Prophet - 35.000 Feet (Challenger's Theme) (40:50) 24. ? (42:10) 25. ? (44:13) 26. Devo - Shrivel Up (45:43) 27. Stefan Zauner - Billy Miller 28. These Trails - Garden Botanum 29. ? 30. Interlude 31. Alan Parker - The Free Life 32. Egberto Gismonti - Jardim de Prazeres 33. Interlude (Unidentified whisperer from Burundi, Rwanda or Uganda accompanied by Inanga) 34. Les Maledictus Sound - L’entrage Monsieur Whinster 35. Ana Lola Roman - Decode 36. Severed Heads - We Have Come To Bless The House 37. Interlude 38. Interlude (Commercial) 39. Filmmaker - Crow Mask 40. ? 41. Yellow Magic Orchestra - Light in Darkness 42. Hajime Tachibana ‎- XP41 43. Lena Platonos - Bloody Shadows from Afar 44. ? 45. Laughing sample comes from Jean-Pierre Castaldi & Clémentine Célarié Casta...! - Le fou rire 46. Deutsch Amerikanische Freundschaft - Osten Währt am Längsten 47. ? 48. ? 49. ? 50. Colourbox - Tarantula (12” Version 1) 51. 33.10.3402 - Kanap (1:43:51) 52. Boards of Canada - Untitled (The Elegants - Little Star) (1:48:00) 53. One Foundation - Dance With Us Lord (1:49:59) 54. Bruce Haack - Angel Child (1:55:23) 55. Christian Chevallier - Sea Cathedral (1:56:23)

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Nico - Chelsea Girl 1967

Christa Päffgenin, eli paremmin tunnettuna Nicon levytysura käynnistyi silloisen poikaystävänsä, Rolling Stonesien Brian Jonesin avittamana jo vuonna 1965. Nico levytti singlen 'I'm Not Saying' Stonesien managementin kautta ja namedroppauksena seiskatuumaisen tuottivat Jimmy Page ja Andrew Loog Oldham. Jonesin kautta Nico tutustui Andy Warholiin ja tämän hoviin ansaiten hyvin pian paikkansa porukan liepeille. Tämä johti Warholin masinoimaan kiinnitykseen Velvet Undergroundin sivusolistiksi, sekä filmirooliin levyn nimikappaleen elokuvassa.

Päffgen ei ymmärtääkseni myöhemmällä soolouralla konserteissaan esittänyt ikinä sinkkudebyyttibiisiään, eikä kaiketi juurikaan Chelsea Girlin lauluja, vaikka Velvettien biisejä seteissä silloin tällöin oli. Nicon soolodebyytti äänitettiinkin osittain Velvet-miehistön avulla, levyn kappaleista viiden ollessa myös miehistön säveltämiä. Tuleva poikaystävä, tuolloin 19-vuotias Jackson Browne sävelsi Nicolle kolme biisiä, Bob Dylanin ja Tim Hardinin biisipussista tulleiden yksittäisten biisien lisäksi. Vain A-puolen viimeisessä kappaleessa 'It Was a Pleasure Then' Päffgen on itse merkitty osakrediitteihn.

Velvettien levy oli äänitetty jo miltei toista vuotta ennen ilmestymistään ja Nicon soolodebyyttiä. Siinä vaiheessa hän oli jo ehtinyt valloittaa hetkeksi Lou Reedin, sekä myös Lou Reedin sydämen. Näistä ensimmäisen välille syntyi myös oikeastaan aine kestänyt välirikko, mutta jälkimmäinen tuli tuottamaan Nicon myöhemmät sooloalbumit.

Se, miksi artisti suhtautui levyyn myöhemmin kylmäkiskoisesti selittyneekin sillä, että hän ei kokenut sen olevan kerrottu hänen omalla äänellään. Muiden tekemät (kieltämättä kauniit) kappaleet ja tuottajan suuret jousisovitukset aikansa hyvällä folk-tuotannolla ei miellyttänyt myöhempää Nicoa. Vaikka levyn sovitukset rytmisoittimien puuttumisineen, feedback-kierrätyksineen ja välillä rohkean minimalistisine taustoineen ovat ihan silkkaa Nicoa.

Tähän nähden levyn laittaminen soimaan on aina hienoisen hämmentävä hetki. Tästä artisti ei siis pitänyt? Nicon sydämenvalloitukset jatkuivat, listaan kuuluvien Jim Morrisonin ja Iggy Popin kera. Näistä jälkimmäinen esiintyi Nicon seuraavan levyn ja oman äänensä viimeinkin kuuluviin saaneen 'Marble Indexin' avant-gardistisella musiikkivideolla.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Spectrum ‎– Soul Kiss (Glide Divine) 1992

Vaikka Sonic Boom onkin ollut Levyhyllyssä aika helevatin usean kirjoituksen aiheena, Spectrum-yhtyeen ykkös- tai kakkoslevy (ihan miten haluaa laskea ja ajatella) ei ole täällä vielä pyörähtänyt. Ehkä syynä on se, ettei se ole alusta loppuun ihan täyttä tavaraa, vaikka sillä hetkensä onkin.

Ykkös tai kakkoslevyksi laskeminen johtuu siitä, että vuonna 1990 Peter Kember julkaisi levyn 'Sonic Boom - Spectrum', jolla soitti vielä myös jo hajoamispisteessä olleen Spacemen 3:sen jäsenistöä. Käytännössä Jason Pierce vei koko bändin keikkamiehistön ja Peter Kember joutui kasaamaan uuden yhtyeen, jossa oli toki omat linkkinsä Spacemeniin. Riitapukarien yhtyeet myös levyttivät osittain vuoden 1992 albuminsa vuoroviikoin Rugbyssä sijainneessa VHF Soundcentressä.

Näistä albumeista Spiritualizedin 'Laser Guided Melodies' vetää kiistämättä pidemmän korren. Kumpikin levy jatkaa selkeästi siitä, mihin tekijänsä jäivät Spacemen 3:sen joutsenlaulu 'Recurringin' puoliskoillaan. Mutta siinä missä Pierce vei musiikkinsa sähköisen utuiseen suuntaan, hauraine gospel-vaikutteineen, Kember kompastui omiin musiikillisiin rajoitteisiinsa.

Soul Kiss (Glide Divine) avataan näppärällä Evie Sands varkaudella/lainauksella 'How You Satisfy Me', joka kappaleena ja tavallaan tukkoon tuuttaavalla wall of soundillaan on kappaleellisesti varmaan paras koko Spectrum-yhtyeen tuotannosta. Seuraavalla biisillä 'Lord I Don't Even Know My Name' siirrytään jo nojatuolin pohjalle, Kemberin laulaessa rajatulla rekisterillä ja kappaleen perustuessa droneen ja (Vox Starsteamer-kitaran) tremoloefektin hallittuun käyttöön. Kolmas kappale 'Drunk Suite' on sitten jo silkkaa satunnaisesti vaeltavaa tremoloa, syntikan kilinää ja suhinaa. Seuraavaksi taas hauraasti soitettua yksinkertaista kahden soinnut Velvet/Elevators-henkistä riffittelyä Kemberin ohuen äänen säestäjänä.

Paperilta luettuna ylläoleva kuulostaa itse asiassa oikeastaan houkuttelevalta. Itse asiassa juuri siltä, mikä Spacemen 3:sen musiikissa on ollut ns. "se juttu". Mutta käytännössä tämän levyn kohdalla se ei ainakaan omaan korvaani toimi. Kaikki on tavallaan oikein, mutta joku tästä levystä ja sen haahuilusta puuttuu. Myös levyn cd-ajan hämmentävä yli tunnin pituus tekee tästä kohokohtien puuttuessa puuduttavan kokonaisuuden, jota ei hienoilla soundeilla ja näppärän minimalistisella, mutta myös tasapaksulla tuotannolla paikata. Levyn biisien osakrediiteistä vastasi Richard Formby, joka myös soittaa levyllä.

Käsittääkseni Formby ilmoitti levyn ilmestyttyä, ettei lähde sen markkinointirundille, joten Kember oli ongelman edessä. Vuoden 1992 Spectrum oli oikea bändi, mutta sillä ei aikalaistodistusten mukaan ollut oikein tajua ja taitoa, miten toistaa levyn musiikkia livenä ja keikat olivat lonksuvia ja epävarmoja. Kember solmi Silvertonen kanssa levysopimuksen, missä ei rajoitettu levyn kansitaidetta millään tapaa, joten ensimmäinen painos pakattiin öljyttyihin muovikansiin (joista suurin osa on kuulemma edelleen ehjiä). Kakkosversiossa sitten oli ylläoleva kansitaide. Kaikki rahat menivät tietysti ekoihin kansiin.

Olen aina miettinyt, kuinka paljon levyyn kohdistuvasta epätyytyväisyydestäni johtuu siitä, että ostin sen ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani, joka kohdistui Lontooseen. Tuolloin kovana brittimusan ystävänä ehkä levyihin ja kauppoihin (jotka kieltämättä 90-luvun puolessa välillä olivat valtavia) kohdistui tuolla matkalla niin suuria odotuksia, ettei niitä voinut täyttää. Silti reissulta tuli ostettua lähinnä huonoja taikka keskinkertaisia levyjä (mm. kamala Hawkwind-bootleg 'Bring Me The Head of Yuri Gagarin). Veljelle sentää sain tuotua Camdenin kirpputoreilta edukkaita reggae- ja dub-levyjä, jotka se oli tilannut mukaan laitetulla lapulla. Jostain syystä tätäkin tulee aina silloin tällöin kuunneltua. Mutta onhan tässä tosiaan: hetkensä.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

The Left Banke - Desiree 1967




The Left Banke oli lyhyen aikaa toiminut ja kolme pitkäsoittoa julkaissut pop-yhtye New York Citystä. Bändin kaksi singleä nousi Billboardin korkeille listasijoille, 'Walk Away Reneen' myydessä itsensä top5:ksi. Seuraaja 'Pretty Ballerinakin' myi itsensä sijalle #15.

Näissä oli kirjoittajana osakrediiteillä Michael Brown, joka oli ensihitin ilmestyessä vain 16-vuotias. Lähtökohtia musiikkiin löytyi kotoa, sillä hänen isänsä oli kuuluisa jazz- ja sessioviulisti Harry Lookofsky.

Brown jätti yhtyeen pian kakkoslevyn jälkeen ja puolivuosikymmentä myöhemmin hänen silloinen yhtyeensä Storiesien coveri Hot Chocolatesien 'Brother Louiesta' nousi maan sinkkulistan ykköseksi. Left Bankessa oli ylenmäärin taitoa, mutta myös sisäistä jännitettä, joka johti Brownin lähtöön ja myöhemmin yhtyeen hajoamiseen.

Desiree nousi hätäisesti sinkkulistan satasen tuntumaan, mikä on sinänsä harmi. Taikka kertoo vuoden 1967 musiikin yleisestä huikeasta tasosta. Barokkipopiksi luokiteltava Desiree on täydellinen 2:44 min, jossa on mestarillinen sovitus, hienoja rytminvaihtoja ja tapahtumia piisaa alusta loppuun. Tähän päälle hienot orkestraatiot, niin lopputulos kuulostaa Love-yhtyeen ja Moody Bluesin sekoitukselta, joka ei kalpene Brian Wilsonin tekemisten rinnalla. Yhtään.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Skyray - Mind Lagoons 1999

Skyray on liverpoolilaisen Paul Simpsonin projekti, jonka alla hän pullautti nipun levyjä 90- ja 2000-luvun puolivälien välillä. Mukana oli erinäinen määrä apulaisia. Simpson itse on artistina musiikin laitamarginaaleissa, mutta henkilökohtaisia sidoksia löytyy runsaasti Liverpoolin alueen 70-luvun lopun jälkipunk-skeneen.

Paul Simpson oli edesmenneen Echo & The Bunnymen-rumpali Pete de Freitasin, Julian Copen ja Courtney Loven(!) kämppis. Ensimmäinen bändikin perustettiin saman yhtyeen kitaristi Will Sergeantin kanssa jo kouluikäisenä ja Simpson soitti 1979 koskettimia Copen Teardrop Explodes-yhtyeen ensisinkulla, sekä ensimmäisessä kokoonpanossa. Tämän jälkeen hän lähti perustamaan oman Wild Swans-bändinsä, joka toimi pitkin 80- ja 90-lukua on/off meiningillä, mutta saavutti toisaalta myös kulttisuosiota hämmentävänkin kuuloisissa maissa, kuten Filippiineillä.

Liverpool-skene ulottuu tällekin levylle asti, sillä yhdessä pääosin instrumentaalisen levyn kappaleista itse Bill Drummond lausuu salanimen takaa lyriikat. Taiteen moniottelija oli 70-80-luvun taiteeessa skenen tuottaja/manageri-guru ja tietysti suuremmalle yleisölle tuttu 90-luvun KLF-projektistaan. Yhteistä tälle levylle ja kirjainyhdistelmälle on (Chill Out-levyn tyylinen) steel-kitaran käyttö ilman ja äänitilan maalailuun.

Mind Lagoons onkin eräänlainen teemalevy, joka heiluu ja ui kuvitteellisessa ja lämpimässä easy listening/chill-out atollissa, tai laguunissa. Musiikki on tavallaan hyvin viihteellistä downtempoilua, jossa on kuorrutuksena kunnon kasa kornienväristen drinkkien "exoticaa", ehkä vähän suoraa muzak-henkeä. Mutta mutta.. Simpson on selkeästi tekijämies ja välissä on erittäin kauniita ambient-hetkiä, sekaan ujutetaan Joe Meekin henkisiä pörähdyksiä ja koko ajan uidaan tahallisesti sekä pinnan alle,  että päälle.

Levyllä tulee eeppisiä hetkiä, missä harput laulavat, FM-syntetisaattori täyttää horisontin, Uma Sumac-tyylinen sopraano laulaa ja kitarat pöräyttävät wah-wahilla. Esimerkiksi levyn avaavalla ja lopettavalla 'Sunset Lovedronella'. Homma seilailee törkeän viihteellisen osaston ja vakavastiotettavan kaman välillä, tuoden liverpoolailun lisäksi mieleen myös Jah Wobblen 90-luvun maailmanmusailut. Nimibiisi pitää sisällään Bill Drummondin luennan ja nakuttaa rytmisesti eteenpäin, kuulostaen etäisesti Renegade Soundwavelta. Stilikka soi joka välissä ja kaiku maustaa muutenkin musaa. Levyn upein hetki on puolessa välissä, missä kellojen ja FM-syntikan viemä melankolinen ambient 'Ornate Flame Terminal' nostaa new age-henkisyydestään huolimatta ihokarvat pystyyn.

Ymmärtääkseni Paul Simpsonin musiikillinen ura on ollut vähän vasemmalla kädellä vedetty syystä, että hän taitaa olla liverpoolilaisen yliopiston professori? No, yhtä kaikki. Simpsoninkin niin sanottu musiikkiura on osoitus tuossa brittiläisessä satama- ja opiskelijakaupungissa olleesta 70-luvun lopun "kriittisen massan" ylittymistä, jossa putkahti ulos Teardrop Explodesin, Echo & The Bunnymenin ja Orhestral Maneuevers in Darkin tyylisiä ääniaalloille jääneitä bändejä ja jopa niiden kaverit kuulostivat ja kuulostavat hyvältä.