keskiviikko 7. elokuuta 2019

The Alan Parsons Project - I Robot 1977

I Robot, Alan Parson ja oikeastaan koko The Alan Parsons Project herättävät itselläni vähän ristiriitaisia ajatuksia.

Etenkin tällä levyllä on paljon soundeja ja juttuja jotka ovat selvinneet yli neljänkymmenen vuoden aikamyrskystä kohtuullisen hyvin. Mutta vaikka albumi onkin teemallinen, siinä on myös aika paljon eri vokalistien käytöstä seuraavaa rikkonaisuutta ja teennäistä menoa, josta tulee omaan mieleeni clip-art kuvavihko.

Alan Parsons nousi 70-luvulla musiikkipiireissä tunnetuksi äänittäessään Pink Floydin kaupallisen ja taiteellisen läpimurron Dark Side of the Moonin. Hän oli apuäänittäjänä jo yhtyeen 'Atom Heart Mother'-levyllä, mutta skippasi Floydin pyynnön tulla äänittämään DSOTM:in seuraaja 'Wish You Were Here'n.
Tässä vaiheessa hän oli jo kavunnut äänittäjän pestiltä myös tuottajaksi, vaikka Floydin jäsenet kuivasti huomattivatkin hänen keuliessa viime vuosikymmeninä DSOTM:n äänimaailmasta Parsonsin olleen vain levyn äänittäjä, Floydien hoitaessa itse tuotannon.

Tuotantopestissä hän pääsi toisen kerran USA:n top5:seen Al Stewardin 'Year of the Cat'-levyn kanssa, mutta hiivutti nämä hommat keskittyen omaan Eric Woolfsonin kanssa perustamaansa yhtyeeseen The Alan Parsons Projectiin. Tai yhtyeeseen ja yhtyeeseen, koska homma oli tosiaan enemmänkin projekti, jossa soitti runsaasti erinäisiä soittajia ja fiittaajia. Soitannollisen ydinryhmän muodosti pääosin entinen Pilot-yhtye, jonka levyjä Parsons oli tuottanut. Edgar Allan Poen novelleihin perustuva ensilevykin löytyy hyllystä, mutta en ole oikein ikinä jaksanut kuunnella sitä. I Robot sen sijaan kapuaa lautaselle aina tasaisen pitkien väliaikojen jälkeen.

Levyn avaava viileän yksinkertaiseen klavieeri-funkriffiin ja phaserin läpi ajettuun jousikoneeseen nojaava nimibiisi kuoroineen on kiistaton klassikko. Kakkosbiisi ja sinkuksi valittu "I Would'nt Be Like You" funkkaa myös, mutta ruotsinlaivamaisen innottomasti, vaikka biisin fiittaaja Lenny Zakated yrittääkin tsempata sitä ylös. "Some Other Time" luottaa laulaviin nuoriin näyttelijöihin ollen kovin viihteellinen, mutta kieltämättä teatterimaisuudessaan tarttuva ja iso syntikkateema on mukava. Tähän päälle tuplattuja kitaraliidejä, pysäytyksiä ja vaihtoja.
Tsemppibiisien esikuva "Breakdown" on taitava palanen ja oudon tutun kuuloinen vokalisti paljastuu Hollies-yhtyeen (jonka levyn Parsons myös tuotti 70-luvulla) Allan Clarkeksi.

Ykköspuoli päättyy vähän mieleenjäämättömästi, mutta kakkospuolen avaa erinomainen Steve Harleyn vokalisoima ja vocoderiakin sisältävä pehmeän funkkaava "The Voice". Kakkosbiisi, ambientmainen instrumentaali "Nucleus" hivelee korvia tuoden mieleen muutaman kirjoituksen takaisen 'Skyray'-yhtyeen. "Day After Day (The Show Must Go On)" raukeine lap-steel kitaroineen kuulostaakin sitten niin paljon Pink Floydin pussista 70-luvun alkupuolella pudonneelta biisiltä ihan rumpufillejä myöten, ettei tähän tainnut pystyä itse Floydikaan. "Total Eclipse" nojailee kuoroineen sitten aika suoraan 2000-luvun avaruusodysseiaan ja Ligetiin. "Genesis Ch. 1 V. 32" päättää levyn kuoroineen ja kitarateemoineen, joita orkesteri seuraa.

Tässä omia mietteitä lukiessa ihmetteleekin, että mikä tässä levyssä on se ongelma? Parsons oli tullut tunnetuksi soundien kanssa puleeraamisesta ja se kuuluu levyn äänimaisemassa, joka on läpi levyn hallitun hillitty, terävä ja toisaalta sisältää efektejä ja erikoisääniä. Kuulostaa Pink Floydilta? Mjoo, kyllä. Kuulostaa monessa kohtaa funkylta? Tätäkin. Kuulostaa kylmältä ja kliiniltä vailla lämpöä? Ehdottomasti! Mutta levyn teeman ollessa Asimovin robottimeno ja tekoälyily, niin sehän on sikäli hyvin tyyliin sopivaa. No, ehkä tässä on omaan korvaan väärä kulma kylmänä Floyd-soundina, ilman Watersin sanoituksia ja nelikon ihmismäistä soittoa? Floydin eetoksesta taas poiketaan niissä kohdissa, kun sovituksellinen ratkaisu tai soinnun vaihto käväisee siellä ruotsinlaivan viihdelavalla. Soundi ja tuotanto nitoo levyn erinäiset biisit kuitenkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

tiistai 30. heinäkuuta 2019

Here And Now - Peel Session - 1978



Brittiläisessä musiikki- ja DIY-skenen kirjoitetussa historiassa on pienoinen musta aukko taikka tyhjä kohta, kun kyseessä on 70- ja vielä 80-luvullakin vahvasti elänyt 'free festival'-skene.

Myöhemmin samaisen toimintablokin täyttivät ehkä teknomusiikin laittomat metsä- ja varastohallibileet (mm. Goatrance), mutta tätä ennen jälkihippien ja niin kutsuttujen travellereiden (jotka elivät vaunukaravaaneineen ehkä hivenen yhteiskunnan ulkopuolellakin) täyttämät kesäiset free festivalit yhtyeineen olivat oma voimakas alakulttuuri-ilmiö vielä pitkälle 80-luvulle.

Ehkä yksi syy skenen bändien ja musiikin katoamiselle ajan muistista oli suurimman osan bändeistä kiistämätön musiikillinen keskinkertaisuus? Musiikkimedia haluaa myös aina muistella uusia ja uraauurtavia ilmiöitä, joiden rinnalla lasten kanssa maalatulla linja-autolla matkustanut hienhajuinen ja pesemätön  jälkihippiperhe edustaa ehdä tuona aikana jo pysähtyneisyyttä sekä mennyttä maailmaa ja ideaalia.

Homma kulminoitui vuonna 1985 viimeiseen yritykseen viettää kesäpäivänseisausta sitä varten neoliittisella kaudella rakennetulla Stonehengellä, jonka poliisi väkivaltaisesti esti. Battle of Beanfield nimen saaneessa tapahtumassa 1300 poliisia blokkasi New Age Travellereiden autosaattueen pääsyn alueelle ja 537 travelleria pidätettiin samalla kertaa (ja kovaotteisesti), joka on kaiketi sodanjälkeisen Britanian suurin yhtäaikaa teljetty joukkio. Tätä ennenkin juhlissa oli ollut ongelmia ja rähinöitä ollut muun muassa moottoripyöräjengien toimesta. On huomioitavaa, että näillä festivaaleilla soitti paljon myös aikansa punk-skenen yhtyeitä.

Mielenkiintoinen linkki 70- ja 80-luvun punkmusiikin kanssa oli Englannissa vallinnut talonvaltaus, eli squattaus. Ilmiö elää Brittein saarilla edelleenkin, mutta punk- ja etenkin anarkopunk/peace punk piireissä squateissa asuminen ja oman utopian pyörittämisyritys oli oikeastaan selviö. Idea ei ollut kuitenkaan punkkien itse keksimä, vaan hommaa oli tehty jo 60-70-lukujen vaihtoehto- ja DIY-skeneissä. Ladbroke Grove-alueen yhtyeet, joihin lukeutuivat esimerkiksi Hawkwind ja Pink Fairies asuivat niin sanotusti vapaasti. Hommaa edesauttoi Ison Britanian laki, joka sallii sinällään majoittumisen tyhjillään olevaan taloon, jos kiinteistön omistajaa ei saada kiinni. Usein tilanne johti kuitenkin vesijohto- ja sähköverkon ulkopuolisiin utopistisiin kokeiluihin, joista siirryttiin paikan paskomisen ja huonekaluilla lämmittämisen jälkeen seuraavaan osoitteeseen. Myös virkavalta alkoi yleensä naapurien valituksen ohella seurata ja painostaa "vapaaseen asumiseen" usein kuulunutta vapaata päihteiden käyttöä ja myyntiä.

Joskus utopiat jollain tavalla toimivatkin, mistä esimerkkinä CRASS-yhtyeen Dial-house, joka on olemassa tavallaan edelleenkin. Yhtyeen jäsenistä suurin osa oli kuitenkin 60-luvun entisiä hippejä ja punkyleisöä ihan huomattavasti vanhempia. Penny Rimbaudin ystävä Wally Hope oli alkuperäisen Stonehenge-festivaalin perustaja ja riisti henkensä hämärissä olosuhteissa, joista Rimbaud syyttää edelleen "hallitusta ja salaista poliisia". CRASS ei ollut ainoa linkki vanhempaan skeneen, sillä aktiivisesti maata kiertänyt Here & Now-yhtye omasi suoria linkkejä Gong-yhtyeeseen (ja toimi 1977-78 Planet Gong nimellä Daevid Allenin taustabändinä). Punkin ilmestyttyä kehiin yhtye kuvaili omaa musiikkityyliään 'spacepunk'-termillä. Bändiltä ilmestyi vuonna 1978 täyspitkä, joka oikeaan punk-tyyliin kuitenkin kalpenee tämän lyhyemmän, aina kaikelle uudelle avoinna olleen John Peelin järjestämille sessioille.

Here & Now:n oma suora linkki anarkopunk-skeneen oli taas sen varhainen kiertäminen ja ystävyys nuorempien The Zounds, The Mob ja The Astronauts yhtyeiden kanssa. Kakkosbiisi 'What You See Is What You Are' voisi olla sanaleikkeineen ihan suoraan Zoundsien repertuaarissa.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Boards of Canada - Societas x Tape (Mixtape) 2019



1. Intro (short wave radio scan) (0:00) 2. Jasper Van't Hof - Associations (0:32) 3. coL - This Flat Earth (?) (3:31) 4. ? (6:27) 5. Heldon - Une Drole de Journee (6:40) 6. Interlude (7:06) 7. Dolphins Into The Future - B2 (7:09) 8. Killing Joke - Unspeakable (Demo) (9:20) 9. ? (11:47) 10. Victrola - Maritime Tatami (13:49) 11. George Duke - Vulcan Mind Probe (18:10) 12. Flayer - Wanna Get Back Your Love (Mix 1) (20:53) 13. ? (24:30) 14. Doxa Sinistra - The Other Stranger (25:12) 15. Interlude ("your choice, five") (28:26) 16. Paul Hart - prospect (28:44) 17. M. S. Subbulakshmi - Srimannarayana (31:44) 18. Esplendor Geometrico - Regeneración (34:00) 19. Interlude ("get a shot of protection, every ill, the swine flu shot") (35:58) 20. ? (36:22) 21. Hell Interface - Untitled Remix (Grace Jones - Slave To The Rhythm, Imagination - Just an Illusion, Aquarius) (37:59) 22. Interlude (advert) (40:42) 23. Jupiter Prophet - 35.000 Feet (Challenger's Theme) (40:50) 24. ? (42:10) 25. ? (44:13) 26. Devo - Shrivel Up (45:43) 27. Stefan Zauner - Billy Miller 28. These Trails - Garden Botanum 29. ? 30. Interlude 31. Alan Parker - The Free Life 32. Egberto Gismonti - Jardim de Prazeres 33. Interlude (Unidentified whisperer from Burundi, Rwanda or Uganda accompanied by Inanga) 34. Les Maledictus Sound - L’entrage Monsieur Whinster 35. Ana Lola Roman - Decode 36. Severed Heads - We Have Come To Bless The House 37. Interlude 38. Interlude (Commercial) 39. Filmmaker - Crow Mask 40. ? 41. Yellow Magic Orchestra - Light in Darkness 42. Hajime Tachibana ‎- XP41 43. Lena Platonos - Bloody Shadows from Afar 44. ? 45. Laughing sample comes from Jean-Pierre Castaldi & Clémentine Célarié Casta...! - Le fou rire 46. Deutsch Amerikanische Freundschaft - Osten Währt am Längsten 47. ? 48. ? 49. ? 50. Colourbox - Tarantula (12” Version 1) 51. 33.10.3402 - Kanap (1:43:51) 52. Boards of Canada - Untitled (The Elegants - Little Star) (1:48:00) 53. One Foundation - Dance With Us Lord (1:49:59) 54. Bruce Haack - Angel Child (1:55:23) 55. Christian Chevallier - Sea Cathedral (1:56:23)

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Nico - Chelsea Girl 1967

Christa Päffgenin, eli paremmin tunnettuna Nicon levytysura käynnistyi silloisen poikaystävänsä, Rolling Stonesien Brian Jonesin avittamana jo vuonna 1965. Nico levytti singlen 'I'm Not Saying' Stonesien managementin kautta ja namedroppauksena seiskatuumaisen tuottivat Jimmy Page ja Andrew Loog Oldham. Jonesin kautta Nico tutustui Andy Warholiin ja tämän hoviin ansaiten hyvin pian paikkansa porukan liepeille. Tämä johti Warholin masinoimaan kiinnitykseen Velvet Undergroundin sivusolistiksi, sekä filmirooliin levyn nimikappaleen elokuvassa.

Päffgen ei ymmärtääkseni myöhemmällä soolouralla konserteissaan esittänyt ikinä sinkkudebyyttibiisiään, eikä kaiketi juurikaan Chelsea Girlin lauluja, vaikka Velvettien biisejä seteissä silloin tällöin oli. Nicon soolodebyytti äänitettiinkin osittain Velvet-miehistön avulla, levyn kappaleista viiden ollessa myös miehistön säveltämiä. Tuleva poikaystävä, tuolloin 19-vuotias Jackson Browne sävelsi Nicolle kolme biisiä, Bob Dylanin ja Tim Hardinin biisipussista tulleiden yksittäisten biisien lisäksi. Vain A-puolen viimeisessä kappaleessa 'It Was a Pleasure Then' Päffgen on itse merkitty osakrediitteihn.

Velvettien levy oli äänitetty jo miltei toista vuotta ennen ilmestymistään ja Nicon soolodebyyttiä. Siinä vaiheessa hän oli jo ehtinyt valloittaa hetkeksi Lou Reedin, sekä myös Lou Reedin sydämen. Näistä ensimmäisen välille syntyi myös oikeastaan aine kestänyt välirikko, mutta jälkimmäinen tuli tuottamaan Nicon myöhemmät sooloalbumit.

Se, miksi artisti suhtautui levyyn myöhemmin kylmäkiskoisesti selittyneekin sillä, että hän ei kokenut sen olevan kerrottu hänen omalla äänellään. Muiden tekemät (kieltämättä kauniit) kappaleet ja tuottajan suuret jousisovitukset aikansa hyvällä folk-tuotannolla ei miellyttänyt myöhempää Nicoa. Vaikka levyn sovitukset rytmisoittimien puuttumisineen, feedback-kierrätyksineen ja välillä rohkean minimalistisine taustoineen ovat ihan silkkaa Nicoa.

Tähän nähden levyn laittaminen soimaan on aina hienoisen hämmentävä hetki. Tästä artisti ei siis pitänyt? Nicon sydämenvalloitukset jatkuivat, listaan kuuluvien Jim Morrisonin ja Iggy Popin kera. Näistä jälkimmäinen esiintyi Nicon seuraavan levyn ja oman äänensä viimeinkin kuuluviin saaneen 'Marble Indexin' avant-gardistisella musiikkivideolla.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Spectrum ‎– Soul Kiss (Glide Divine) 1992

Vaikka Sonic Boom onkin ollut Levyhyllyssä aika helevatin usean kirjoituksen aiheena, Spectrum-yhtyeen ykkös- tai kakkoslevy (ihan miten haluaa laskea ja ajatella) ei ole täällä vielä pyörähtänyt. Ehkä syynä on se, ettei se ole alusta loppuun ihan täyttä tavaraa, vaikka sillä hetkensä onkin.

Ykkös tai kakkoslevyksi laskeminen johtuu siitä, että vuonna 1990 Peter Kember julkaisi levyn 'Sonic Boom - Spectrum', jolla soitti vielä myös jo hajoamispisteessä olleen Spacemen 3:sen jäsenistöä. Käytännössä Jason Pierce vei koko bändin keikkamiehistön ja Peter Kember joutui kasaamaan uuden yhtyeen, jossa oli toki omat linkkinsä Spacemeniin. Riitapukarien yhtyeet myös levyttivät osittain vuoden 1992 albuminsa vuoroviikoin Rugbyssä sijainneessa VHF Soundcentressä.

Näistä albumeista Spiritualizedin 'Laser Guided Melodies' vetää kiistämättä pidemmän korren. Kumpikin levy jatkaa selkeästi siitä, mihin tekijänsä jäivät Spacemen 3:sen joutsenlaulu 'Recurringin' puoliskoillaan. Mutta siinä missä Pierce vei musiikkinsa sähköisen utuiseen suuntaan, hauraine gospel-vaikutteineen, Kember kompastui omiin musiikillisiin rajoitteisiinsa.

Soul Kiss (Glide Divine) avataan näppärällä Evie Sands varkaudella/lainauksella 'How You Satisfy Me', joka kappaleena ja tavallaan tukkoon tuuttaavalla wall of soundillaan on kappaleellisesti varmaan paras koko Spectrum-yhtyeen tuotannosta. Seuraavalla biisillä 'Lord I Don't Even Know My Name' siirrytään jo nojatuolin pohjalle, Kemberin laulaessa rajatulla rekisterillä ja kappaleen perustuessa droneen ja (Vox Starsteamer-kitaran) tremoloefektin hallittuun käyttöön. Kolmas kappale 'Drunk Suite' on sitten jo silkkaa satunnaisesti vaeltavaa tremoloa, syntikan kilinää ja suhinaa. Seuraavaksi taas hauraasti soitettua yksinkertaista kahden soinnut Velvet/Elevators-henkistä riffittelyä Kemberin ohuen äänen säestäjänä.

Paperilta luettuna ylläoleva kuulostaa itse asiassa oikeastaan houkuttelevalta. Itse asiassa juuri siltä, mikä Spacemen 3:sen musiikissa on ollut ns. "se juttu". Mutta käytännössä tämän levyn kohdalla se ei ainakaan omaan korvaani toimi. Kaikki on tavallaan oikein, mutta joku tästä levystä ja sen haahuilusta puuttuu. Myös levyn cd-ajan hämmentävä yli tunnin pituus tekee tästä kohokohtien puuttuessa puuduttavan kokonaisuuden, jota ei hienoilla soundeilla ja näppärän minimalistisella, mutta myös tasapaksulla tuotannolla paikata. Levyn biisien osakrediiteistä vastasi Richard Formby, joka myös soittaa levyllä.

Käsittääkseni Formby ilmoitti levyn ilmestyttyä, ettei lähde sen markkinointirundille, joten Kember oli ongelman edessä. Vuoden 1992 Spectrum oli oikea bändi, mutta sillä ei aikalaistodistusten mukaan ollut oikein tajua ja taitoa, miten toistaa levyn musiikkia livenä ja keikat olivat lonksuvia ja epävarmoja. Kember solmi Silvertonen kanssa levysopimuksen, missä ei rajoitettu levyn kansitaidetta millään tapaa, joten ensimmäinen painos pakattiin öljyttyihin muovikansiin (joista suurin osa on kuulemma edelleen ehjiä). Kakkosversiossa sitten oli ylläoleva kansitaide. Kaikki rahat menivät tietysti ekoihin kansiin.

Olen aina miettinyt, kuinka paljon levyyn kohdistuvasta epätyytyväisyydestäni johtuu siitä, että ostin sen ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani, joka kohdistui Lontooseen. Tuolloin kovana brittimusan ystävänä ehkä levyihin ja kauppoihin (jotka kieltämättä 90-luvun puolessa välillä olivat valtavia) kohdistui tuolla matkalla niin suuria odotuksia, ettei niitä voinut täyttää. Silti reissulta tuli ostettua lähinnä huonoja taikka keskinkertaisia levyjä (mm. kamala Hawkwind-bootleg 'Bring Me The Head of Yuri Gagarin). Veljelle sentää sain tuotua Camdenin kirpputoreilta edukkaita reggae- ja dub-levyjä, jotka se oli tilannut mukaan laitetulla lapulla. Jostain syystä tätäkin tulee aina silloin tällöin kuunneltua. Mutta onhan tässä tosiaan: hetkensä.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

The Left Banke - Desiree 1967




The Left Banke oli lyhyen aikaa toiminut ja kolme pitkäsoittoa julkaissut pop-yhtye New York Citystä. Bändin kaksi singleä nousi Billboardin korkeille listasijoille, 'Walk Away Reneen' myydessä itsensä top5:ksi. Seuraaja 'Pretty Ballerinakin' myi itsensä sijalle #15.

Näissä oli kirjoittajana osakrediiteillä Michael Brown, joka oli ensihitin ilmestyessä vain 16-vuotias. Lähtökohtia musiikkiin löytyi kotoa, sillä hänen isänsä oli kuuluisa jazz- ja sessioviulisti Harry Lookofsky.

Brown jätti yhtyeen pian kakkoslevyn jälkeen ja puolivuosikymmentä myöhemmin hänen silloinen yhtyeensä Storiesien coveri Hot Chocolatesien 'Brother Louiesta' nousi maan sinkkulistan ykköseksi. Left Bankessa oli ylenmäärin taitoa, mutta myös sisäistä jännitettä, joka johti Brownin lähtöön ja myöhemmin yhtyeen hajoamiseen.

Desiree nousi hätäisesti sinkkulistan satasen tuntumaan, mikä on sinänsä harmi. Taikka kertoo vuoden 1967 musiikin yleisestä huikeasta tasosta. Barokkipopiksi luokiteltava Desiree on täydellinen 2:44 min, jossa on mestarillinen sovitus, hienoja rytminvaihtoja ja tapahtumia piisaa alusta loppuun. Tähän päälle hienot orkestraatiot, niin lopputulos kuulostaa Love-yhtyeen ja Moody Bluesin sekoitukselta, joka ei kalpene Brian Wilsonin tekemisten rinnalla. Yhtään.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Skyray - Mind Lagoons 1999

Skyray on liverpoolilaisen Paul Simpsonin projekti, jonka alla hän pullautti nipun levyjä 90- ja 2000-luvun puolivälien välillä. Mukana oli erinäinen määrä apulaisia. Simpson itse on artistina musiikin laitamarginaaleissa, mutta henkilökohtaisia sidoksia löytyy runsaasti Liverpoolin alueen 70-luvun lopun jälkipunk-skeneen.

Paul Simpson oli edesmenneen Echo & The Bunnymen-rumpali Pete de Freitasin, Julian Copen ja Courtney Loven(!) kämppis. Ensimmäinen bändikin perustettiin saman yhtyeen kitaristi Will Sergeantin kanssa jo kouluikäisenä ja Simpson soitti 1979 koskettimia Copen Teardrop Explodes-yhtyeen ensisinkulla, sekä ensimmäisessä kokoonpanossa. Tämän jälkeen hän lähti perustamaan oman Wild Swans-bändinsä, joka toimi pitkin 80- ja 90-lukua on/off meiningillä, mutta saavutti toisaalta myös kulttisuosiota hämmentävänkin kuuloisissa maissa, kuten Filippiineillä.

Liverpool-skene ulottuu tällekin levylle asti, sillä yhdessä pääosin instrumentaalisen levyn kappaleista itse Bill Drummond lausuu salanimen takaa lyriikat. Taiteen moniottelija oli 70-80-luvun taiteeessa skenen tuottaja/manageri-guru ja tietysti suuremmalle yleisölle tuttu 90-luvun KLF-projektistaan. Yhteistä tälle levylle ja kirjainyhdistelmälle on (Chill Out-levyn tyylinen) steel-kitaran käyttö ilman ja äänitilan maalailuun.

Mind Lagoons onkin eräänlainen teemalevy, joka heiluu ja ui kuvitteellisessa ja lämpimässä easy listening/chill-out atollissa, tai laguunissa. Musiikki on tavallaan hyvin viihteellistä downtempoilua, jossa on kuorrutuksena kunnon kasa kornienväristen drinkkien "exoticaa", ehkä vähän suoraa muzak-henkeä. Mutta mutta.. Simpson on selkeästi tekijämies ja välissä on erittäin kauniita ambient-hetkiä, sekaan ujutetaan Joe Meekin henkisiä pörähdyksiä ja koko ajan uidaan tahallisesti sekä pinnan alle,  että päälle.

Levyllä tulee eeppisiä hetkiä, missä harput laulavat, FM-syntetisaattori täyttää horisontin, Uma Sumac-tyylinen sopraano laulaa ja kitarat pöräyttävät wah-wahilla. Esimerkiksi levyn avaavalla ja lopettavalla 'Sunset Lovedronella'. Homma seilailee törkeän viihteellisen osaston ja vakavastiotettavan kaman välillä, tuoden liverpoolailun lisäksi mieleen myös Jah Wobblen 90-luvun maailmanmusailut. Nimibiisi pitää sisällään Bill Drummondin luennan ja nakuttaa rytmisesti eteenpäin, kuulostaen etäisesti Renegade Soundwavelta. Stilikka soi joka välissä ja kaiku maustaa muutenkin musaa. Levyn upein hetki on puolessa välissä, missä kellojen ja FM-syntikan viemä melankolinen ambient 'Ornate Flame Terminal' nostaa new age-henkisyydestään huolimatta ihokarvat pystyyn.

Ymmärtääkseni Paul Simpsonin musiikillinen ura on ollut vähän vasemmalla kädellä vedetty syystä, että hän taitaa olla liverpoolilaisen yliopiston professori? No, yhtä kaikki. Simpsoninkin niin sanottu musiikkiura on osoitus tuossa brittiläisessä satama- ja opiskelijakaupungissa olleesta 70-luvun lopun "kriittisen massan" ylittymistä, jossa putkahti ulos Teardrop Explodesin, Echo & The Bunnymenin ja Orhestral Maneuevers in Darkin tyylisiä ääniaalloille jääneitä bändejä ja jopa niiden kaverit kuulostivat ja kuulostavat hyvältä.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

RIP Dr John (1941-2019)



Viime vuodet näitä legendoja on poistunut noin viikottain. Tässä viikon sisällä poistui toinen teini-iän lopulla ja parikymppisenä kovassa kuuntelussa ollut artisti Roky Erickson. Dr John oli nimenä takaraivossa jo teini-ikäisenä Soundi-lehdestä, mutta kirjastosta lainattu The Bandin 'Last Watz'-VHS ja Mac Rebennackin siinä vaiheessa mies ja piano-tyyli ei tietenkään pudonnut viisitoistakesäiselle. Meni vuosia, kunnes hetken Joensuussa asuneena ja kirjaston vinyylihyllyä kovasti hyödyntäneenä lainasin miehen 'Gris-Gris'-levyn, osittain hämärän psykedeelisen kannen takia. Musiikkilävähdys oli sen verran kova, että kaksikymppisenä kyseisen levyn kasettiäänitys pyöri non-stoppina useammankin kuukauden ja sai yhden paikan 'ikuisten suosikkilevyjen' joukossa. Myöhemmin tuli kuunneltua myös tätä seuranneita voodoo-funk levytyksiä ja taustayhtyeenäkin veivasi yhdessä vaiheessa tyylisuunnan kovimmista kovin, eli The Meters.

Rebennackin ura notkahteli sitten 70-80-luvulla. Syynä oli medicinemanin erittäin vakava heroiiniriippuvuus, joka oli käsittääkseni pahimmillaan tässä 80-luvun uutta elektrotyyliä lainailleessa puoliräpissä.

Sittemmin mies raitistui ja hänestä tuli Pori Jazzien tyylisten juhlien vakiovieras, vaikkakin sellaisella seestyneemmällä tyylillä, joka ei itseäni koskettanut. Tällä vuosikymmenellä tuli erittäin hyvä "paluulevy" tohtorin rooliin yhteistyössä Black Lips tyyppien kanssa.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Alwari Tuohitorvi - Pop'n Roll at the 70's 1998

Alwari Tuohitorvi on juonne suomirockin historiassa, jota yhtye itse mielellään muistelee ja monet; siis_todella_monet kuuntelivat Ganesin ohella nuoruudessaan, mutta suurempaan musakaanoniin sitä ei ikinä oikein haluta mukaan.

70-luvulla vallitsi toki vahva jako jytän ja "fiksumman" musiikin välillä, Tuohitorven laulaessa itse tekemiään ja kääntämiään jytäbiisejä samaan aikaan, kun Lindholmit ja Wigut soivat valveutuneempien stereoissa.
Ganes on oman kunnianpalautuksensa saanut jo ajat sitten, mutta "Suomen toisiksi suosituin yhtye" ei tule sitä varmaan saamaan ikinä. Itse musassa ei ole sinänsä mitään vikaa. Soitto kulkee, kappaleet ovat välillä jopa kunnianhimoisia, tai ainakin laadukkaasti tehtyjä ja jos tuotanto ei olisi ollut tuohon (suomeksi laulettuun) aikaan noin käppää, niin musahan jytäisi todella kovaa. Nyt se jytää jälkiviisaasti juuri sopivan käppänäkkärisesti.

EMI-yhtiön vuonna 1998 julkaisema kokoelma kokoaa samalle CD:lle yhtyeen 70-luvun puolenvälin kappaleita ja laulukieli vaihtelee suomen ja vuoden 1976 ja 1978 Alwari T. nimen alla levytettyjen enkkukielisten albumien tankeron välillä. Kansainvälistä uraa ei tällä saatu, enkä tiedä kävikö Alwari T. edes ikinä ulkomailla. Suomenkielisissa biiseissä on välillä menoa ja kielikuvia, joita Jukka Nousiainen on kuunnellut tuntikausia. Lyriikat heiluvat jossain typerän ja näppärän välillä, eikä lopullista tuomiota pysty antamaan. Mutta jytästähän tässä on kyse.

Bändi aloitti jo vuonna 1968, julkaisi omakustannesinglen, mutta hajosi ensimmäisen kerran vuonna 1972 bändin kolmasosan mennessä asepalvelukseen. Primus motor Jukka Rautianen kokosi kuitenkin pian toisen kokoonpanon, jossa bassossa oli tuleva MSL-studiomies ja 'Hormoonihiiret' Syksyn sävel-mies Mika Sundqvist. Bändistä tuli takuuvarma keikkalatojen täyttäjä, vaikka pitkäsoitot eivät listojen huipulla keikkuneetkaan. Mutta sinkkuhittejä tuli muutamakin. Punkin ja uuden aallon vyöryessä Suomeen yhtye muuttui yhdessä yössä totaalisen epäsuosituksi ja tämä leima sitä painaa varmaan vieläkin, vaikka sen biisit ovat pyörineet c-kasettinauhurista tuhansien rintamamiestalojen viistokattoisissa teinihuoneissa, Alvin Stardustin ja Rubettesien tuijotellessa seinän julisteista. Jälkimaineeseen lienee vaikuttanut, että Remu jengeineen koetaan niin sanotusti aidoksi asiaksi ja tekemiset tosissaan tekemiseksi, kun Tuohitorvella vähän tuollainen crowdpleaser fiilis ja ehkä helppoheikin maine laulukielen vaihtoineen.

Tämä on sikäli vähän sääli, koska eihän Alwari Tuohitorvi ollut mikään sysipaska yhtye, vaan parhaimmillaan siellä neljän tähden tuntumassa. Tästä saa hyvän kuvan vaikka kappaleesta 'Mykkä oon'. Enkunkielinen kama tuo välillä hämmentävästi mieleen hyvän power-popin tai jopa parin ekan levyn aikaisen Big Starin. Ainakin tuotannoltaan. Ehkä tuotannon laatu oli muuten vähän epätasaista, mutta parhaimmillaan yhtye on kunnon unsung-osastoa. Plus kokoelman loppuun laitettu Sundqvistin hittisinkku 'Moottoripyörä on moottoripyörä' on vähän kumma valinta.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Nirvana - Rainbow Chaser 1968



Sekä amerikkalainen Nirvana, että brittiläinen The Charlatans 90-luvulta osuivat nimeämisissään vanhoihin 60-luvulla toimineisiin yhtyeisiin. Musiikillisesti kummallakaan ei ollut kaimansa kanssa mitään tekemistä, mutta Brittein saarten Nirvana (UK) oli saanut aikanaan sen verran pientä suosiota ja etenkin äänitysalan ammattilaisten tunnustusta, että yhtye nosti Cobainin porukkaa vastaan syytteen nimenkäytöstä ja sai aikaan jonkinlaisen sopimukseen, koska kumpainenkin jatkoi samalla nimellä, mutta loppuun laitettiin sulkeisiin lähtömaa.

Nirvana oli irlantilaisen muusikon Patrick Campell-Lyonsin ja kreikkalaisen säveltäjä Alex Spyropouluksen yhteistyö-projekti, joka toimi vuosina 1965-1971, uudelleenaktivoitui 1985 ja toimii käsittääkseni edelleenkin.

Kaksikon nimiin on laitettu ensimmäisen konseptialbumin tekeminen vuonna 1967. 'The Story of Simon Simopath' julkaistiin ennen Pretty Thingsien 'SF Sorrow'ta, The Whon 'Tommy'a ja kuukausi ennen Moody Bluesin 'The Days Future Passed'ia. Kaksikko käytti levyillään runsasta orkestraatiota ja alansa huippumuusikoita, sekä kokeellista studiotekniikkaa. Lopputulos oli barokkipopin ja brittiläisen 'karkkikauppa-psykedelian' sekamuotoa, joka on omaan korvaan levykokonaisuuksina hivenen raskaahkoa.
Mutta onhan tämä kolmossinkku ja kakkoslevyn avaava 'Rainbow Chaser' mahtipontinen Bond-orkestraatioineen ja nauhalla tehdyllä flanger-efektillä. Kappale oli yhtyeen ainoa brittilistalle noussut sinkku sijoituksella #34.

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Grateful Dead - Dark Star (Single Version) 1968



Grateful Dead on suurimmalle osasta fanejaan lähimpänä sydäntä pitkien, polveilevien jamittelujensa kanssa ja Dark Star varmaan tässä suhteessä yhtyeen keskeisin biisi, jota soitettiin keikoilla oikeastaan loppuun asti.
Live/Dead-albumilla biisistä vedetään parinkymmenen minuutin versio, mutta itse biisi oli alunperin edellisenä vuonna julkaistu sinkkubiisi (2:40 min). Koska olen myös 'Anthem of the Sun'-ajan ystävä, niin tämä sinkkubiisi-plimputtelu on ollut taas aina lähellä omaa sydäntä.

torstai 16. toukokuuta 2019

Neil Young & Crazy Horse - ARC 1991

Viime kuun Uncut-lehdessä oli pitkä ja monen eri näkijän kertoma juttu Neil Youngin ja hänen uskollisen, tarvittaessa apuun kutsutun ratsunsa Crazy Horsen livevedoista ja jameista. Crazy Horse on taas palannut Youngin taustalle Nils Lofgrenin korvatessa bändistä (todennäköisesti ikäterveyssyistä) pois jääneen Frank "Poncho" Sampedron. Niilo ja Hullu hevonen ovat usein olleet erittäin hyvä yhdistelmä ja muutamien vuosien takainen 'Psychedelic Pill' oli varmasti yllätys niille, ketkä luulivat Youngin siirtyvän varmaan papparockkiin, jos kukaan nyt sellaista tietysti luulikaan. Crazy Horse aloitti omana yhtyeenä, joka levytti pitkäsoitonkin, mutta nuotiotulilla se muistetaan ajasta ikuisuuteen Neil Youngin romuluisena taustabändinä, joka teitten aika ajoin erkaantuessa tekee... Jaa, empä edes tiedä tekeekö itsekseen yhtään mitään.

Tämän kombinaation suttuisen rosoinen yhteissoitto on mannaa kuultavaa, mutta yllättäen ajatukseltaan hyvin mietittyä ja kurinalaista. Bändi treenaa juttunsa tarkasti soundcheckeissä ja Neil Young valmistautuu itse keikkoihinsa keskittyen ja ruumiillisesti venytellen.

Mielenkiintoinen kuriositeetti tässä Neil Youngin ja Crazy Horsen pörinässä ja rutinassa on Uncutin jutussa ollut Sonic Youth-yhtyeen Lee Ranaldon muistelo bändin lämppäripestistä Youngin kiertueella. 90-luvun taitteessa Neil Young innostui kovasti uusista grunge-yhtyeistä ja Yhdysvaltain alakulttuurimusiikista. Jotain tästä kertonee se, että ennen SY:n mukaanottamista rundille NY & CH ei ollut ikinä käyttänyt rundeillaan lämppäribändejä. Young kuunteli SY:n setit yleensä lämmittelyjumpatessaan lavan alla ja piti yhtyeen meiningistä. Eikä Sonic Youthillakaan ollut pahaa sanottavaa sedästä. Thurston Moore ehdotti Youngille, että hänen kannattaisi tehdä kokonainen levy samanlaista feedback-surinamusiikkia, joita Crazy Horse soitti kappaleidensa välissä. Ranaldo kertoi toivovansa, että tämä olisi oikeasti vaikuttanut ARC-levyn julkaisuun ja olisi sukupolvien välisenä siirtymätarinana hieno, mutta näin se ei ihan mennyt.

Neil Young oli kuvannut vuoden 1987 skismaisen, sateisen ja vähäyleisöisen kiertueen omalla videokamerallaan, josta koosti dokumenttifilmi 'Muddy Track'in. Hän laittoi keikan ajaksi videokameransa kitaravahvarinsa päälle ja editoi filmiin soundtrackiksi kappaleiden alku- ja loppuintrojen surinaa. Itse kameran mikrofonin automaattinen kompressori lutisti ja latisti musiikin vielä omanlaisekseen. Leffa julkaistiin isommin vasta 2015, mutta sellaisenaan oli lähtöpotku ARC-levylle. Legendan mukaan Thurston Moore olisi juuri tämän videopätkän nähneenä kehottanut tekemään kokonaisen levyn vastaavanlaisesta materiaalista. Tällä kertaa musiikkia ei kuitenkaan äänitetty videokameramikillä, vaan miksauspöydän läpi vuoden 1991 US-kiertueella ja monikanavaisena.

Itse levy julkaistiin vain erikoisedikkana yhdessä 'Weld'-levyn ja ymmärtääkseni tätä yhdistelmää painettiin vain noin kaksikymmentätuhatta kappaletta. ARC sisältää vain yhden 35-minuuttia kestävän "biisin" tai ääniteoksen, joka koostuu eri paikoissa soitetuista kitarasurinarutina-siirtymistä ja kappaleintroista. Seassa on saatteeksi tuttuja melodian- ja laulunpätkiä, rumputykitystä syntetisaattoria ja syntetisoitua lauluääntä. Jos odottaa jotain rupista blues-jamia, niin pettyy/yllättyy, sillä tämä on aika esoteeristä noiserockkia. Hämmentävästi 2000-luvun japanilainen Boris on varmaan äänellisesti ja meiningiltään lähimpänä tätä levyä ja tämän audiota.

Neil Young on julkaissut kohtuu paljon, kaikennäköistä ja kaikessa muodossa, joten tämän on SY:tä ja muita kuunnellessa päässyt aikanaan livahtamaan ohi. Young palasi myöhemmin vähän samankaltaiseen monsterirutinaan 'Dead Man'-soundtrackilla. Tuolloin muutama vuosi myöhemmin vaikuttimeksi tuli Youngia innostanut stoner-musiikki ja erityisesti 'Earth'-yhtye. Mutta se on omalla raskaalla tavallaan ehkä lähempänä bluesia.

tiistai 14. toukokuuta 2019

Primal Scream - Beautiful Future 2008

Primal Screamin kohdalla olen ottanut projektin, että ostelen puuttuvat levyt kirppiksiltä aina kun niitä tulee vastaan. Tämä kymmenen plus vuotta sitten julkaistu cd tarttui mukaan kohtuullisella kolmen euron hinnalla, mutta viittä euroa en ole vieläkään viitsinyt/uskaltanut maksaa siitä Screamdelicaa seuranneesta Stones-larppilevystä.

Beatiful Future oli järjestyksessään huima yhdeksännes pitkäsoitto ja sai muistaakseni ihan ookoo vastaanoton, joskin Scream on omassa ikäluokassaan mennyt jo ajat sitten (sanotaan uudelleen) Stones-luokkaan, jossa levyt ovat yleensä ihan ookoo tasoisia, mutta suurin pöhinä itse yhtyeeltä on jo vähän ohi, eikä näitä kaikkia ole mitenkään perusteltua omistaa. Henkistä vertauskohtaa voi tosiaan laittaa sinne Rollareitten 70-80-luvun taitteen levyihin, joissa pienin päivityksin tehtiin ihan mukiinmenevää "rollarimusaa". Beatiful Future ei kuitenkaan onneksi tällä kertaa sisällä yhtye-pastisseja. vaan on kohtuullisen melodinen ja ennenkaikkea kuuntelijaystävällinen Primal Scream-levy. Bobby Gillespie laulaa niinkuin Bobby Gillespie laulaa, melodisuuden tullessa pääosin laulun taustalle heitetyistä kööreistä tai synalaineista. Lopputulos on aina ollut itseäni miellyttävän "impressionistista" jättäen kuuntelijan omille korville tilaa täydentää sen. Tästä syystä oikeastaan kaikki Scream-levyt ovat kestäneet tältä osin aikaa ilman puhkikulumista.

Artistivieraat taitavat olla Primal Scream levyillä pakollisia ja nuorta naisääntä tarjoaa itselleni tuntematon Lovefoxx. Kypsempää naisääntä tarjoaa itse Linda Thompson ja Josh Homme soittaa yhdellä kappaleella kitaraa.

Monesta Scream-levystä poiketen tältä levyltä puuttuvat kokonaan ne kireän piinalliset osuudet tai tykitykset, joten jonkinnäköistä yhtyeen easy-listeningiä. Levy oli ensimmäinen, jolla ei ole mukana nyt jo haudassa olevaa kitaristi Robert Youngia. Se on tähän asti myös viimeinen, jolla soitti tuohon aikaan takaisin Stone Rosesiin palannut Mani.

Kohta pitää alkaa merkitä muistiin mitä Primal Scream-levyjä hyllystä löytyy, ettei tule tuplakappaleita. Kirppiksillä näitä nimittäin piisaa.

tiistai 7. toukokuuta 2019

W.H. Lung - Incidental Music 2019

Kuulin englantilaista W.H. Lung-yhtyettä vähän aikaa sitten ja tykästyin oitis bändin kasaria ja dronea yhdistävään soundiin. Livenä vähän isommalla kokoonpanolla esiintyvä yhtye on luovalta ytimeltään manchesteriläinen trio, joka kuulostaa aika pitkälti päivitetyltä versiolta Echo & The Bunnymenista, Spacemen 3:sta ja kasarin FM-syntetisaattoriyhtyeistä. Tähän mukaan vielä ripaus sekvenssoitua "motorik-soundia" ja toisaalta kotikaupunkinsa tanssittavuutta, niin oletan tämän olevan tietävien nuorten aikuisten keskuudessa kohtuu tykätty yhtye.

Ensin kuultu kiihkeä bunnymanisointi 'Inspiration!' innosti kuuntelemaan koko levyn, mutta tässä tapahtui nyt sellainen ikävä juttu, ettei levy ole alusta loppuun omaan korvaan nyt ihan täysin timanttinen. Levyn avaava 'Simpatico People' on kymmenenminuuttisena myös ehkä levyn kovin biisi, jossa jännite säilyy alusta loppuun. Syntikka pörisee ja kylmät kasarikitarat soivat, niinkuin kylmien kasarikitaroiden kuuluukin soida. Laulajan ääni on periaatteessa tavanomainen, mutta myös kulmikas, eikä täysillä heittäytyminen tietysti haittaa menoa.

Levyn ongelma on, että sen kiinnostavuus laskee tasaisesti loppua kohden, sekä muuttuu asteen verran tavanomaisemmaksi tyylilajissaan. Ehkä yksi selitys on, että internetin perusteella se on nykytyylin mukaisesti enemmänkin kokoelma bändin aikaisemmin julkaisemia sinkkuja, sekä uusia biisejä, eikä harkiten koostettu kokonaisuus kaarineen ja draamoineen. Jokainen kappale pitää sisällään sinänsä paljonkin mielenkiintoista ääntä, soundia ja musiikkia, mutta tällaisenaan levy on ehkä hivenen puuduttava.

Mutta jos bändi on julkaissut avausbiisin tasoisen yksittäisenkin kappaleen, niin hyvähän tämä on. Ainakin melkein. Niinkuin muuten moni kasarin ja ysärin vastaava levy.

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Talk Talk - Spirit of Eden 1988

Talk Talk-yhtye kuuluu siihen lukemattomaan joukkoon "kaupallisia yhtyeitä", jotka kuuluivat ja näkyivät omassa lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa, mutta jotka tästä syystä sitten omissa valinnoissaan sivuutti myöhemmin täysin. Sekaannusta aiheutti myös samalla tavalla nimetty aikalainen 'The The', joka sekin kai on ihan aikuisten oikeasti hyvää musaa? Talk Talk perustettiin 1981 ja se seilasi uuden aallon vesillä yhdistellen kevyen synteettistä soundia, ehkä lähimpänä Duran Duranin tyyliä.

Mark Hollisin johtama yhtye kapeni ensilevyn jälkeen trioksi ja bändin 'It's My Life' samannimiseltä levyltä oli pikkuhitti Englannissa ja astetta suurempi manner-Euroopassa. Kolmoslevy 'Color of Spring' menestyi kotimaassaan paremmin, nousten top10 ja kelpasi uudestaan Euroopan mantereenkin puolelle. Jo tuolla levyllä oli selkeitä askelia pois niin sanotusti kaupallisen musiikin alueelta, mutta tämä neljäs levy oli sitten suora hyppy, joka johti levy-yhtiöriitaan ja yhtye levytti viimeisen 'Laughning Stock' albumin Polydorille. Basisti Paul Webb lähti tässä vaiheessa jo kävelemään bändistä ja yhtye hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen 1991.

Spirit of Eden jämähti edellisen albumin myynnistä ja sai aikanaan kovasti arvostelua, mutta niinhän sille ja seuraajalle sitten kävi, että niistä on tullut tietynlaisia 80-90-luvun taitteen kulttilevyjä. Ehkä Mark Hollis teki todellakin harkiten niin sanotun kaupallisen itsemurhan, mutta levyt ja niiden musiikki ovat nousseet uuteen arvoonsa, ollen myös aikaansa nähden vaikeasti sijoitettavia. Toisaalta ehkä juuri tästä syystä levyt ovat kestäneet ympäröivää aikaa tavallista paremmin.
Periaatteessa henki ja meininki on kahdeksankymmentälukulaista, mutta kappaleet äärimmäisen riisuttuja, soundit sekoitus kylmää ja kuumaaa ja biiseissä käytetään hiljaisia hetkiä myös yhtenä instrumenttinä. Aikana, jolloin tuotannossa "More was More", tämä oli täysin puhdas kannanotto.

En tiedä mitä Hollisin henkisessä tilassa levyn äänittämisen aikaan 87-88 tapahtui, mutta levy on jollain tavalla sananmukaisesti hengellinen ja myös oudosti jazzin ja folkin sekainen. Vaikkei se ole varsinaisesti edes akustinen. Jälkimmäiseen tyyliin homman sitoo myös osittain sillä soiva brittifolk-legenda Danny Thomasin läskibasso. Levyn tuottajana toimi "bändin neljäs jäsen" Tim Friese-Greene, joka on myös sävellysvastuussa yhdessä Holliksen kanssa. Muita nimekkäitä soittajavierailuja olivat "punkviulisti" Nigel Kennedy ja Stockhauseninkin kanssa yhteistyötä tehnyt Hugh Davies, joka soittaa kodinkoneistaan koottua elektroakustista 'shozyg'-soitintaan. Musiikillisesti tästä tuli sitten jotain sellaista, mitä 2000-luvulla kutsuttiin termillä post-rock. Spirit of Edeniä kuunnellessa mieleen ei voi olla tulematta myöhempi samasta maasta ja mullasta ponnistanut Radiohead-yhtye ja sen johtohahmo Thom Yorke.

Levyn julkaisu ei mennyt sopuisissa merkeissä. EMI:n johtokunta kuunteli kasettinauhaversion ja ilmoitti Hollisille ja kumppaneille, että levyyn on tehtävä muutoksia jotta se menestyy kaupallisesti. Hollis/yhtye ei tähän suostunut ja oletti muutenkin, että sopimuksen seuraava albumi ei tule saamaan tuotantoonsa pennin jeniä. Asiaa käytiin oikeudessa asti, missä yhtye vapautettiin velvollisuuksistaan. Arvata saattaa, ettei EMI laittanut puntiaan myöskään levyn markkinointiin, vaikka sitä meni kauppoihin vielä edellisen maineella. Talk Talk ei myöskään tehnyt levyä tukevaa kiertuetta, joten kaipa tässä kaupallisesta itsemurhasta voi puhua.

Seuraavan levyn jälkeen Talk Talk hajosi. Rytmiryhmä teki musiikkia keskenään ja Mark Hollis julkaisi ainokaisen soololevynsä 1998 vetäytyen tämän jälkeen musahommista. Basisti Webb julkaisi aivan taannoin soololevynsä, jolloin odotukset ja ihmettelyt kääntyivät taas Mark Holliksen suuntaan. Hollis kuoli 25. helmikuuta 2019.

Itse levyn fyysinen kappale on ollut pitkään hakusessa paikallisilta kirppiksiltä. Mieluiten halvalla hinnalla. Yhtälö aikaisemmasta hittibändistä ja sen "oudommasta levystä" kuulostaa siltä, että divarien ja kirppisten hyllyt notkuisivat Spirit of Edeneitä, mutta näin ei ole. Oma kuuntelukin on suoritettu spotifyn kautta.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Depeche Mode - Songs of Faith and Devotion 1993

Tällä levyllä on suora yhteys edellisen kirjoituksen Primal Scream-yhtyeeseen, joka oli mukana albumin maailmankiertueen toisella osalla. Kiertue oli henkisesti ja fyysisesti erittäin raskas Depeche Modelle, tuoden mukanaan hermoromahduksia, yhtyeestä eroamisia ja vokalisti David Gahanin kohdalla takahuoneessa huhujen mukaan useita heroiininkäytön aiheuttamia sydämenpysähdyksiä ja käynnistyksiä. Tähän päälle nistibändi Primal Scream mukaan rundaamaan, niin oli jopa erikoista, että muutaman vuoden päästä DM oli edelleen kasassa ja levyttämässä.

Vuonna 1980 perustettu Depeche Mode nousi pitkin 80-lukua niin sanottujen synabändien eturiviin ja edeltäjä 'Violator'in ilmestyessä 90-luvun taitteessa se oli jo jäätävän suuri ja suosittu. Yhtyeen tummasävyinen musiikki kohtasi niin sanotun suuren yleisön maun, mutta käväisi myös tarvittaessa samanlaisissa kokeellisissakin sävyissä, kuin aikalaisensa Orchestral Manoevers in the Dark.

90-luvun suuret musiikilliset tuulahdukset taikka muutokset tapahtuivat konemusiikin saralla. Hip-hop ja tekno nousivat valtavirtaan ja sen huipulle. Depeche Modea voi syystäkin pitää tämän linjan pioneerinä, mutta Songs of Faith and Devotioinilla yhtye otti tietoisen askeleen tästä pois ja se on tähän päivään asti jäänyt bändin ainoaksi niin sanotuksi rokkilevyksi. Myös tässä suhteessa DM ja Primal Scream olivat hengenheimolaisia kummankin yhdistellessä rock-elementtejä elektroniseen tuotantoon vuonna 1993. Dave Gahan heilui MTV:llä tatuoituna ilman paitaa suuren kitaransa kanssa sinkkubiisillä 'I Feel You', vaikka tausta olikin hyvin synteettistä. Levyn tuotannosta vastasi aikansa tähti Flood, joka yhdisteli muuallakin perinteistä soittoa ja koneita, sekä oli ollut yhdessä bändin kera tuotantovastuussa edelliselläkin levyllä.

Yhtye itsekin halusi irtiottoa ja estää tuotantotavan ja studiotyöskentelyn kangistumisen tiettyihin uomiin, joten levy päätettiin tehdä paria vuotta aiemmin ilmestyneen U2:sen 'Achtung Baby'n tyylillä erilliseen asuintaloon rakennetussa studiossa, jossa bändi myös majailisi yhteisasumuksessa. Talo löydettiin Madridista, jossa levyn ensimmäinen osuus äänitettiin. Siinä, missä edellinen Violator äänitettiin vahvasti sekvenssoidulta pohjalta, uudelle levylle haluttiin oikeata soittoa ja Alan Wilder äänitti muutamaankin raitaan liverummut. Rummut kuitenkin pätkittiin tahallisesti eri järjestykseen, jolloin syntyi hyvin konemainen ja synteettinen vaikutelma. Myös kitarat ja muut ajettiin lopuksi suuren Roland System 700 modulaarin läpi ja koko roska tietenkin pistettiin narulla tarkasti synkkaan.

Kaikki tämä tehtiin ilman suurempaa esituotantoa ja demottelua, joten sessioissa alkoi syntyä vaikeuksia. Yhtye teki myös aikaisemmasta poiketen yhteisiä jami-sessioita, joista pyrittiin saamaan jotain äänitettävää. Martin Gore taisteli paineiden kanssa, joita edeltäjän jättimenestys oli saanut aikaan, Dave Gahan oli tässä välissä asunut Los Angelesissä, jossa oli hengannut ja imenyt vaikutteita mm. Jane's Addiction-yhtyeestä. Hän oli myös imenyt bändiltä alkavan heroiiniriippuvuuden, joka paheni yhdessä saman katon alla asuessa ja porukan alkaessa tulemaan toimeen keskenään huonommin ja huonommin. Ensimmäinen neljän viikon äänitysrupeama menikin suoraan roskakoriin. Sessioita suoritettiin Madridin lisäksi Hampurissa ja Lontoossa.

Yhtä kaikki, levy miksattiin Lontoossa ja ilmestyessään se nousi sekä Yhdysvaltain, että Britannian listakärkeen, valtasi MTV:n myi kuin häkä. Avausbiisi 'I Feel You'n lisäksi levyltä löytyy sellaiset elämään jääneet klassikot, kuin 'Walking in My Shoes' ja 'In Your Room'. Kokeellisemmasta ja erikoisemmasta puolesta taas huolehtii esimerkiksi levyn keskellä oleva säkkipillien avaama 'Judas'.

Albumi sijoittuu omassa muistokokemuksessa lukioaikoihini ja myös lokeroon "enemmän tyttöjen mieleen oleva bändi". Levyä ja Depeche Modea tulikin välillisesti kuunneltua paljon, vaikka tuolloin en yhtyeen levyä olisi hyllyyni hankkinut. Näin 2019 cd on hyvä löydös parilla eurolla kirpputoreilta, eikä ole monen aikalaisensa tavoin kärsinyt puhkikuuntelusta, vaan tunnetuimpien kappaleidensa ulkopuolella on mukavan tumma ja muistista häipynyt levy.

Songs of Faith and Devotion pakattiin video/kuvataitelija Anton Corbjinin tekemiin vahvasti aikansa näköisiin kansiin ja yhtye lähti alussa mainitulle maailmankiertueelle, jonka lopuksi Alan Wilder erosi bändistä. Päätöksensä hän oli tehnyt jo levyttäessä. Fletcher sai 158 kiertuepäivän aikana niin pahan hermoromahduksen, että joutui sairaalahoitoon, Martin Gore ryyppäsi kuin viimeistä päivää ja Gahan vaipui tämän tästä koomaan. Seuraaja 'Ultra' ilmestyikin vasta 1997, kutistuneella kokoonpanolla.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Primal Scream - Vanishing Point 1997

Tämä levy on pyörinyt kuluvana keikkaviikonloppuna öisten ja päivisten ajomatkojen taustalla ja hienoiseksi yllätyksekseni tämä heti jo ilmestyessään hankittu levy kuulosti suorastaan tuoreelta ja vieraalta.

Levy pyöri kyllä ysärin lopussa jonkin verran soittimessa, mutta oma mielikuva levystä oli ehkä hivenen kaksijakoinen: osa biiseistä putosi heti. Ei ehkä yhtä kovaa, kuin 90-luvun alussa ilmestynyt Screamadelica, mutta kuitenkin. Toisaalta levyllä oli paljon hetkiä ja juttuja, jotka eivät sitten niinkään. Myöskään mukaan ympätyt häiriöääniä hipovat synajutut eivät miellyttäneet korvaa. Oisipa tässä suhteessa osannut veikata kolme vuotta myöhemmin ilmestyvän XTRMNTR:n agressiivista, suorastaan piinaavaa äänimateriaa. Mutta levyn useat instrumentaalit äänimaisemineen jäivät aikanaan taustaääniksi ja mieli on onnistunut ansiokkaasti unohtamaan ne. Mutta yllättäen nykykuuntelussa juuri ne nousevat sieltä omaan korvaan päällimmäiseksi.

Vanishing Pointtia edelsi Primal Screamin 'Give Out But Don't Give Up', joka oli aika erikoinen levy. Screamadelica oli nostanut yhtyeen edelläkävijän maineeseen yhdistellen rokkia ja aikansa tuoreinta koneellista tuotantoa ja soundia, mutta tällä seuraajalla bändi luuli olevansa 70-luvun Rolling Stones ja levyä pidettiin aivan liian retroiluna ja typeränä liikkeenä tai suuntana. Jälkikäteen tuollainen mielipide on hassu, koska Primal Scream oli jo ensimmäisellä ja toisella levyllään retroillut aikaisempien vuosikymmenten tyyliin.

Välissä ehti kulua kolme vuotta aikaa löytää taas oikea itsensä ja Bobby Gillespien johtama ryhmä teki sen ideoimalla "uuden soundtrackin" levyn nimenä olevalle 70-luvun amfetamiinipöhinäiselle kulttielokuva 'Vanishing Pointille'. Elokuvan oikea soundtrack on pääosin seitkytlukulaista folkkia ja bändi halusi siihen mukaan rankempaa kamaa ja särmää. Osa kappalenimistä, kuten avaus 'Burning Wheel' ja 'Kowalski' viittaavat suoraan elokuvaan. Mukana on myös luenta Lemmyn Hawkwindille tekemästä ja Motörheadille nimensä antaneesta piripäälaulusta.

Avausbiisi tuo ehkä eniten mieleen Screamadelica-ajan materiaalin ja kuulostaa urkuineen sekä stonesmaisesti vonkuvan vokalisointinsa kanssa olevan sukua '2000 Light Years From Home'lle. Kakkosbiisi 'Get Duffy' soi osittain elokuvamaisesti, mutta instrumentaalina kolkuttelee myös dubbia ja mukana on kaiun lisäksi myös legendaarinen Memphis Horns-torvisektio. Tässä kohtaa yökuuntelussa huomasin, että vaikken aiemmin näitä levyn instruja inhonnut, niin ehkä aliarvostin. Sinkuksi lohkaistu 'Kowalski' jytää aikansa big beat-tyylillä ja Irvine Welshin käsikirjoittaman videon avittama sinkku nousi yllättäen brittien top10:een. Nelosbiisi, leppoisasti soiva 'Star' sai muistaakseni Gillespien mukaan innoituksensa Crowleyn opeista. Huomioitavaa on myös raidalla viereaile dub-levyjen melodika-legenda Augustus Pablo. Primal Screamilla oli maineena ja tapana olla 70-luvun rock-kukkojen tyyliin myös studiossa "wasted", mutta yllätykseksi yrttimusan legenda Pablo saapui studioon, oli kohtelias, soitti oman osuutensa, pakkasi kamansa ja lähti samantien pois. Raidalla on myös aiemmin mainitut Memphis Hornsit. Samoja torvia soi niinikään big beatin jytkeen tahdittamalla instrumentaali 'If They Move, Kill Them'illä, mikä myös kuulostaa nykykorviin mukavan funkilta. Hälyääninen balladi 'Out of the Void' menee välistä, 'Stuka' dubbailee tuolloin muotiin palanneen vocoderin kera, ex-Pistols Glenn Matlock soittaa bassoa edellisen levyn Stones-pastissien tyylisellä 'Medicationilla'. Hawkwind-biisi luetaan hälyäänien kera, mutta levyn ehkä paras ääniraita on aiemmin mainitun Irvine Welshin samannimiselle 'Trainspotting'-elokuvan soundtrackille päässyt instru-dub, joka kantaa koko kahdeksan minuuttisensa. Skotlantilainen narkkielämä oli yhtyeen jäsenille tuttuakin tutumpaa, joten yhtyeen ja kirjailijakäsikirjoittajan yhteistyö oli selviö. Levyn päättää PiL-henkinen dub esoteerisin synin ja lauluin.

Vanishing Point oli bändin paluu riviin ja myöskin kokoonpanollisesti merkittävä, koska levynteon aikana yhtyeen riveihin tuli ensi kertaa vuosiin pysyvä basisti. Edeltäjällä soitti sessiomiehet, mutta Stone Rosesin Mani soitti tämän levyn bassoraidoista osan, osan soitti Marco Nelson niminen heppu. Ei jaksa oikeastaan erotella näitä nelikielisen soittajia keskenään ja Vanishing Point on selkeästi basistivetoinen levy kaikkine dubmaisuuksineen. Tämä meni niin pitkälle, että levystä julkaistiin ihan puhdas 'Echo-Dek'-niminen dub-versio. Meinasin sanoa. että Manihan oli tämän jälkeen bändissä ihan viime vuosiin asti, mutta näköjään hän lopetti Primal Screamissa jo tämän vuosikymmenen alkupuolella helvetin jäätyessä ja Stone Rosesin palatessa lavoille. Biisikrediitit menivät Scream-tyyliin koko bändille lukuunottamatta coveria ja Manin panosta Kowalski-biisillä.

Primal Scream oli tätä ennen ja tämän jälkeen tietynlainen suosikkiyhtyeeni. Rakastan edelleenkin Screamadelicaa. Sen levyn soundi on kuitenkin tänä päivänä niin sidottu ilmestymisajankohtaansa. Eihän tollaista soundia tietenkään enää tehdä, mutta tuolloin tekivät monet muutkin. Yhtyeen Kovin levy on tietenkin XTRMNTR, mutta miellyttävin se ei ole. Siinä taas yhtye oli agressiivisine säksätyksineen ihan omassa ulottovuudessaan. Vanishing Point on jotain näiden maisemien välistä. Selkeästi 90-luvun lopun soundia, mutta myös kahmaloittain retroa, jonka seassa on hälyääniä ja yhdistelmä on kestänyt aikaa kohtuullisen hyvin.

Etenkin niissä instrumentaaleissa.