maanantai 22. elokuuta 2016

Merimieslaulufestivaalit 80-84 - V/A 1985

Kotkan meripäivien yhteydessä järjestettiin miltei 30-vuoden ajan Merimieslaulufestivaalit. Siinä missä samoissa juhlissa (siis Meripäivät) jaettava Juha Vainio-sanoittajapalkinto on sekä maineeltaan, että rahalliselta arvoltaan haluttua settiä, Merimieslaulufestivaalin kappaleet ja palkinnot ovat jääneet sinne musiikin marginaaliin, joka ei kiinnosta ehkä kuin kisoihin osallistuneita ja arvosteluraatia.
Niimpä vuonna 2009 kisa järjestettiin sellaisenaan viimeistä kertaa. Nyt saman kisan perintöä yritetään siirtää yleisöystävällisempään laulukilpailuun, johon osallistuu Arttu Wiskareita ynnä muita.

Ainoa yhteys edeltäjäänsä on ajankohta, joka sijoittuu siis niille Meripäiville. Positiivistä tässä on tietysti, että tilaisuus on siirretty satamahalleista ja konserttitalosta kaiken kansan kuultavaksi keskustan kulman lavalle. Negatiivista hommassa on, että se on ohjelmistoltaan geneeristä iskelmäkilpailupaskaa, jonka omaperäisyys ja kiinnostavuus musiikin ystäville on luokkaa; ei ole. Kappaleiden ei siis toivota enää edustavan tyylisuunnaltaan, tai aiheeltaan meri- tai merimieslaulua. Sellaisen saa toki kuitenkin tehdä.

Kotkalaisen Comus Recordsin älpeenä ja kasettina julkaisema kokoelma-albumi vuosien 80-84 voittajista ja kunniamaininnan saaneista esityksistä kertoo kieltään miksi kisan katsottiin tulleen samalla konseptilla käytynä tiensä päähän 2000-luvun lopussa: esitykset ovat pitkälti kuoro- tai lauluyhtyeteoksia. Mukana on muutama "roots"-merimieslaulu, eli englantilainen shantie. Koko homma kuulostaa kuitenkin historian havinalta sekakuoroineen, työväenkuoroineen ja opistotason sävellyskilpailuteoksineen. Meiningissä on sellaista mummokuoron ja maakuntamusiikkiopiston lehtorin sävelkynän henkeä, jota voi joko pitää, tai olla pitämättä sympaattisena.

Yhtä kaikki, mitään valtavirtaa tämän festivaalin esitykset, taikka sävellykset tällä kasetilla eivät ole. Ellei lueta tulkintoja 'Tähti ja meripoika', taikka 'Ilta redillä' tyylisiä iskelmän ja viihdemusiikin vanhan ajan klassikoista sellaisiksi. Rikkana rokassa kasetilla on sitten kajaanilaisen Esa Pokelan merimiessarjan (eli merimiehen itse tekemän) voitto- ja tunnustuspalkinto-kappale vuosilta 82 ja 83 'Kuoleman laiva'. Kappale kyntää akustisen kitaran säestämänä juuri niitä rajuja ja askeettisia aaltoja, joista alkuperäisetkin shantiet olivat kotoisin. Sielukas biisi kertoo nimensä mukaisesta aluksesta ja toteutustapa on miltei punk-henkinen "nauhuri päälle". Olisiko kilpailulla tulevaisuutta marginaalin marginaalissa vastaavanlaisten rouheiden esitysten ja DIY-skenen toimijoiden tekemänä? Mene ja tiedä.

Kuuluisuutta, tai menestystä ei merimieslaulukilpailut tuoneet voittajilleen takavuosinakaan; voittajia ja kunniamainnan saaneita selaillessa ei vastaan tule vuoden 1988 voittajaa tallinnalaista Modern Foxia lukuunottamatta juuri mitään valtavirran tai sinne ponnistaneen artistin esitystä. Foxitkin olivat tuolloin suomalaisen levy-yhtiön kanssa hetken nousussa ja olisiko lisäpisteitä herunut myös kotkalaisilta ystävyyskaupunki Tallinnalle? Oletan myös, että kisaan osallistuvien biisien lukumäärä harveni vuosien edistyessä siihen pisteeseen, että kisojen "nuorennusleikkaus" johtui osiltaan ihan materiaalipulasta.

Jos palataan vielä tähän fyysiseen äänitteeseen, niin kasetti on kotkalaisen Jukka Kairanevan tuottama ja pääosin äänittämä. Hänen Comus Records-levymerkistä ei löydy juurikaan tietoa netistä, mutta Kairaneva piti ymmärtääkseni kaupungissa studiota 70-luvun puolivälistä 80-luvun loppuun äänittäen ja tuottaen materiaalia Hyväntuulen laulajista isoon kasaan paikallisia rock- ja pop-demobändejä. Hauskana yhteensattumana olen itse asiassa majaillut pari vuotta äänittäjän naapurissa tietämättä tällaisista taustoista.

Yhtä kaikki, kasetti hyvine ja huonoine puolineen on hyvä dokumentti ruohonjuuritason ja DIY-meiningin leveydestä sellaisillakin alueilla, joissa sitä ei ajattele olevan. Iskelmällisistä sävyistä ja joidenkin puoliammattilaisuudesta huolimatta esimerkiksi merimiessarja on ehtaa valtavirran ulkopuolella ollutta itsensä toteuttamista.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

DJ-setti 20.8.16 Jaakko V

Timo Mattson – Kotka
Cameo – Keskellä selkää
Danny – Maantieltä taloon
Seidat – Sumu
Kustaa – Rokkilisko
Jig-Saw – Superkingi
Neumann – Naiselleni
Remu – Haaremin ruusu
Petri Petterson Brass – Päättömällä pollella
Eppu Normaali – Nuori poika

Falcon – Beer & Ribs
The Cars – All Mixed Up
Julian Cope – Trampolene
Angelic Upstarts – Solidarity
Zounds – Fear
Blitz – Fatigue
Angelic Upstarts- I'm Upstart
UK Subs – Plan of Action

Pere Ubu – Final Solution
Roky Erickson – Bloody Hammer
F.U.s – We're an American Band
Primal Scream – Movin on Up
Ike & Tina Turner – Nutbush City Limits
Happy Mondays – Loose Fit
Soul II Soul – African Dance
Janet Jackson – Rhythm Nation (House mix)
Kraftwerk – Music Non-stop
Michael Jackson – Wanna be Startin Something

David Bowie – Let's Dance
La Dusseldorf – Rheinita
Kraftwerk – Trans Europe Express
Harmonia – Walky Talky
Sokea piste – Pimeää voimaa
Melusaaste – Sotajumala
22-pistepirkko – Don't Say I'm so Evil (fast side)
Hawkwind – Silver Machine

Tuomari Nurmio – Lasten mehuhetki
Ari Vaahtera – Haaveet
Go-Between – Have You for My Own
The Sound Barrier – Hey Hey
Paradox – There's a Flower Shop
Just Too Much – She Gives Me Time
Dr Spec's Optical Illusion – She's the One
Blitz – New Age
Subhumans – Religious Wars
Maailmanloppu – Täältä tulee sota

https://www.mixcloud.com/jaxen/suomi-jyt%C3%A4%C3%A4-ja-humppaa/

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Levyjen arvo

Pläräilin fyysistä levyhyllyä kaivoin esiin vinyyliversion 13th Floor Elevatorsien 'The Psychedelic Sounds of' debyytistä. Oikeastaan aikomuksena oli ottaa se messiin lauantain levynsoitteluiltamiin, mutta erehdyin menemään Discogs-levysivustolle. Ajattelin uteliaisuuttani selvittää painoksen ja siitä yleisesti pyydetyn hinnan. Oletus oli takakannessa olevan International Artist-kusetuslafkan leimasta huolimatta, että levy on joku maailmaa kiertänyt piraatti. Mutta yllätykseksi levyn etiketti ja ennenkaikkea kaiverrus kertoivat tämän olevan ihan alkuperäinen vuoden 1966-versio. Hinta-arvio sivustolla kertoi seuraavaa:

Lowest: €71.47
Median: €234.54
Highest: €536.10

Nämä ovat luonnollisesti vain sivun keräämää dataa huutokauppahinnoista, mutta antavat suuntaa. Itse asiassa aika moni käytettyjen levyjen yksityinen, tai kivijalkakauppamyyjä käy tsekkaamassa Discogsista levystä pyydetyn hintamediaanin ja lätkäisee sen kanteen. Toinen juttu on sitten, meneekö levy sillä hinnalla kaupaksi pienen tai isomman kaupungin kaupan hyllystä, mutta näin ne asiat koetaan. Saattaa huonona päivänä, tai rahapulassa lähteä halvemmallakin jne.

Hintaan vaikuttaa luonnollisesti myös levyn ja kansien kunto jne. Aina välillä ilmestyy joku markkinahäirikkötilanne, kuten maakunnan kirjaston vinyylien poistomyynti, josta viidakkorumpu kertoo kiinnostuneille jo ennenkuin muut siitä tietävät. Oven takana odottaa muualta tullut setä, joka kokee, että kirjaston poistama Eero Koivistoisen 'Valtakunta' yhden euron hintaan on kannattava ostos Discogsin tällä hetkellä antaman 698 euron sijaan. Vaikka kannessa olisikin kirjaston tarrat ja etiketissä leimat. Ja eipä noita maakuntakirjastossa vuodesta 1968 lähtien ole montaa kertaa lainattu, tai pyöräytetty. Sointikunto on yleensä hyvä.

Harvinaisten levyjen metsästäjät ja omistajat ovat oma heimonsa ja treidaus ja metsästys pyörii omalla painollaan. Aina löytyi "lopettamisen" jälkeen taas joku uusi täky, tai genre jota lähteä keräämään. Rarititeetti ja hinta seuraavat luonnollisesti toisiaan käsi kädessä, jos joku toki kokee, että ostokohde on ostamisen arvoinen. Oma levyjen osteluni on kuitenkin aika kevyttä puuhaa.

Mutta mikä oli hyllyyni eksyneen yli kahdensadan euron levyn tarina? Ostin sen aika tasan kaksikymmentä vuotta sitten geneerisiltä levymessuilta Kotkasta. Fyysisesti ne sijaitsivat Toivo Pekkasen koulun ruokasalissa ja oli alkusyksy. Olin kilahtanut tuolloin aivan totaalisesti 13th Floor Elevators-yhtyeeseen, josta olin lukenut satunnaisesti lehdissä (pääasiassa Jungle ja sekin kirjoitti Rokysta). Ainoa levy yhtyeeltä oli tuossa vaiheessa se sähköasemakantinen 'Best of' kokoelma (ei hullumpi leikkaus) ja muita levyjä sai hankittua cd-painoksena tipottain. Kun tämä tuli vinyylinä vastaan (muistaakseni) 40 markalla, fiilis oli lähinnä, että tähän nyt on tyytyminen. Cd:n olisin halunnut. Ja cd:tä messuilla kaupattiinkin, koska vinyylisoitin itsessäänkin oli harvalukuisten käpyjen hommaa. Jos ei sellaista ennestään omistanut, niin sen hankkiminen oli kierrätyskeskusromua lukuunottamatta aivan toivotonta puuhaa.

Vaahtosin bändistä muutenkin lähes autistisesti kavereille, eikä ketään juurikaan kiinnostanut se, eikä tuohon aikaan kovasti kuuntelemani garage. 13th Floor Elevators ei näköjään myöskään ollut kuuminta hottia levymessumyyjien listoilla. Itse levy on ajautunut alelaarihinnalla varmaan aikanaan joko itse jenkeistä, tai sitten Englannin tai Saksan levykauppoihin. Koska bändi ei yhtä singleä lukuunottamatta menestynyt, ne muutama tuhat laivattua levyä saivat samantien alelaari-leiman ja olivat pitkään lähinnä roskan maineessa. Vinskaa kuunnellessa huomaa myös, ettei International/Napier tehnyt kaiverruksessakaan mitään 70-luvun hi-fisteille kelpaavaa, saati sitten myöhemmille. Ja ennenkaikkea: levy oli poistuvaa formaattia luuseriartistilta, josta tuli päästä messuilla eroon.

Mutta: katsottuani levyn "arvon" ei tätä lempilevyä teekään yht´äkkiä ottaa mukaan, kuljetella lootassa ja soittaa siltä jotain rallia baarissa. Ja tämähän on aivan perseestä!


keskiviikko 10. elokuuta 2016

Be-Bop Deluxe - Axe Victim 1974

Axe Victim on mieleenjäävän kantensa kanssa tuttu keskihintainen vinyyli hyvinvarustetuissa levykokoelmissa, tai vinyylidivareissa. Brittiläisen glam-rockin viimeisessä aallossa ilmestynyt levy myi kohtuullisesti, joten sen saatavuus/pyörivyys markkinoilla on edelleen turvattu.

Be-Bop Deluxe perustettiin 70-luvun alussa ja se julkaisi kasan singlejä 70-luvun loppupuolelle asti, sekä kaksi pitkäsoittoa, joista tämä on ensimmäinen.
Yhtyeestä on sikäli turha puhua, sillä 70-luvun alusta asti olleesta suhteellisen vakaasta kokoonpanosta kaikki saivat kenkää tämän levyn jälkeen ja homma jatkui laulajakitaristi Bill Nelsonin sooloprojektina, jossa soittajat tulivat ja menivät.

Levyn kansi ja nimibiisi kertovat, että levyllä tullaan kuulemaan kitaransoittoa. Nelsonia pidetäänkin 70-luvun aliarvostettuna taiderock/glam-kitaristina. Voimakkaat liidit ynnä muut eivät tietenkään voi olla vetämättä vertauksia Bowieen ja Mick Ronsoniin, mutta Be-Bop Deluxe kulki vähän (maalailevampia) progempia polkuja. Tiettyä yhtäläisyyttä riffeista ja menosta voi toki vedellä 'The Man Who Sold the World'-levyn raskaampaan jytään. Kappaleissa on sopivasti koukkua ja kitaraa soitetaan PALJON. On makuasia, mutta sitä on jopa niin paljon, että välillä keikutaan turhan runkkauksen ja tilutuksen rajoilla, mutta kuuluu tämän levyn kokemukseen. Ultimaattinen glam-kitarointilevy?

Yhtä kaikki; levy on mielenkiintoinen sekoitus brittiläistä 70-luvun puolenvälin menoa, missä glamiin sekoitettiin progevaikutteita ja albumit olivat kunnianhimoisia. Samanhenkisistä aikalaisista voi heittää niminä Doctors of Madness, Cockney Rebel ja tietty Roxy Music. Keskitemmolla mennään, eikä Nelson vokalistinakaan ole hullumpi. Suuremman suosion esteenä olikin se, että glam sellaisenaan oli tässä vaiheessa kaluttu markkina-arvoltaan tyhjäksi. Joka tapauksessa tämä levy edellä mainittujen artistien kanssa soi varmasti monessa englantilaisessa teinihuoneessa ja sen satoa kerättiin sitten Ultravox!:in, Tubeway Armyn ja muiden punkin jälkikaikuja venyttäneiden yhtyeiden ja artistien kanssa.

Nelsonin levytysura oli alkanut jo tätä ennen Smile-pikkuyhtiön julkaisemalla soololevyllä, joka herätti John Peelin huomion. Peel hankki Nelsonin yhtyeelle levytyssopimuksen EMI:lle. Nelson hajotti sitten tämän jälkeen bändin ja kokosi uudelleen seuraavalle pitkäsoitolle 'Futurama'. Seuraavana vuonna yhtye sai pikkuhitin singlellä 'Ships in the Night'. Nelson toimi Be-Bop Deluxen jälkeen hetken tuottajana ja soitti lukemattomilla levytyksillä (The Skids, Yellow Magic Orchestra, Cabaret Voltaire, Gary Numan jne.) ja on levyttänyt osittain ambient-henkistä soolokamaansa tähän päivään asti.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Ike & Tina Turner - Nutbush City Limits 1973

Tina Turnerin osittain omaelämänkerrallisen biisin mukaan nimetty Nutbush City Limits jäi pariskunta Ike & Tina Turnerin viimeisiksi levytyksiksi yhdessä. Kappale julkaistiin sinkkuna ja se pärjäsi R&B/Soul-listalla kohtuullisesti, mutta ei erinomaisuudestaan huolimatta ollut valtavirtahitti.
Itse asiassa kaksikon musiikki ei pariskunnan korkeasta musiikillisesta profiilista huolimatta hätyytellyt listojen kärkipäätä lukuunottamatta paria vuotta aiempaa Top10-luentaa kappaleesta 'Proud Mary'.

Tämä levy kertoo myös omalla tavallaan miksi: samaan aikaan Marvin Gaye ja monet muut julkaisivat tiedostavia valtavirtaan astuneita albumeja ja I & T:n (tai siis Iken) levykokonaisuuksia voi kutsua exploitaatioiksi. Ike poseerasi kansissa mustien panttereiden asussa, levyiltä löytyi muutama nyrkin kova funk-vetäisy, mutta kokonaisuudet olivat hajanaisia, eivätkä soittajat tahtoneet pysyä bändeissä. Syyt tähän löytyivät todennäköisesti Iken hankalasta luonteesta ja narkomaniasta.

Nutbush City Limits ei ole läpeensä huono levy. Tai oikeastaan ollenkaan, mutta silti enemmän kasa irtobiisejä, jotka on kyllä soitettu ärhäkän funkisti ja mukana on mausteena aikansa uutuutta; syntetisaattoria. Nimibiisistä liikkuu edelleen huhuja, että sillä soittaisi samaan aikaan Los Angelesissa asunut Marc Bolan, mutta lähteestä riippuen tämä joko luetaan todeksi, tai huhuksi. Joka tapauksessa biisi rokkaa t-reximäisesti ja on yksi Tinan uran parhaita biisejä. Levyllä pyöritään funkista souliin ja gospeliin ja Tinan laulu pitää kaikkea pinnan yläpuolella. Kuvaavaa on kuitenkin, että levylle on tehty uusi versio pariskunnan (tai no Tinan) kuuden vuoden takaisesta mestarillisesta luennasta 'River Deep, Mountain High', joka on todella väsynyt.

Rehellisyyden nimissä Ike Turnerhan on luettava samoihin rockin pioneereihin Chuck Berryn, Little Richardin ja Bo Diddleyn kanssa. Ihan ajallisestikin (aloitti levyttämisen jo 50-luvun puolella). Hän oli vastuussa myös populaarimusiikin historian ensimmäisestä levytetystä särökitarasta (Rocket 88). Mutta näiden knoppitietojen rinnalla voi miettiä miten hyvin yllämainitut kolme artistia olivat virran ja ajan hermolla vuonna 1973. Ei mikään läpihuono levy.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

The Streets - Kestääkö siivet 1980



Edellisen postauksen C-kasettimies Markku Pesä turkulaisen murteen kera on aasinsilta tämän kerran kappaleeseen 'Kestääkö siivet'. Turkulaisen The Streets-yhtyeen ensimmäinen single julkaistiin ymmärtääkseni Turussa toimineen Fifty-Fifty yhtiön toimesta, jonka yksi tuotelinja olivat ne kesäiset huoltoasemakasettikokoelmat. Firman versio näistä oli "Joko sulla soi?" sarja, jossa tyylilajin mukaan toiset esittivät muiden hittejä. Repertuaariin kuului myös Timanttihitit-sarja, sekä kasa alkuperäisjulkaisuja uudesta aallosta Anneli Saaristoon.

Kestääkö siivet on tuttu useille Mika Kaurismäen filmiklassikosta 'Arvottomat'. Samassa elokuvassa esiintyy myös Rauli Somerjoki säestäjänään Agents, joten 80-lukulaisen rautalanka/suomi-revivalin siemenet laskettiin jo varhaisessa vaiheessa ennen niiden poimimista saman vuosikymmenen puolivälissä.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Matti Johannes Koivu - Kovat piipussa 2007

Matti Johannes Koivun liki kymmenen vuotta sitten ilmestynyt 'Kovat piipussa' on sellaisia (fyysisiä) levyjä, joiden pariin tulee palattua aina silloin tällöin. Levy pyörähti täällä Levyhyllyssäkin jo 2008, eli vuoden ilmestymisensä jälkeen, mutta kirjoitan siitä paristakin syystä uudestaan.

Blogin alkuaikoina levyistä kirjoitetut jutut olivat usein vähän sellaisia haiku-runon mittaisia toteamuksia. Olihan käymättömiä levyjä (ja on edelleen) niin mittava määrä, ettei niistä jaksanut muka kirjoittaa pidempään. Ja vielä intternettiin.
Toinen syy lyhytsanaisuuteen oli, että Kovat piipussa oli ihan sellainen jeba levy, muttei omasta mielestäni kokonaisuutena pysytellyt tuolloin runsaasti Radio Helsingissä soineen levyltä löytyneen 'Topi Sorsakoski-päivän' tasolla. Tämäkin oli hivenen virheellinen näkökanta.

Levy on pyörinyt nyt pari viikkoa kesäisillä matkoilla auton cd-soittimessa ja sanoisin, että aika ja perspektiivi ovat tehneet sen, että levystä on tullut itselleni sellainen 'grower'. Tuolloin pinnalla oli Anssi Kelaa ja muuta lauluntekijää, joihin Koivunkin katsoin kuuluvan. Nimibiisi, Topi Sorsakoski-päivä ja yksi kolmas biisi rokkaavat kevyesti, muuten levy on pitkälti pienimuotoisempaa ja folk-henkistä musiikkia. Kappaleet kertovat Koivun lapsuudesta, kotikaupungista ja teollisuuden rakennemuutoksesta ja aika hienosti. Yhdysviivoja ei voi olla vetämättä Kelan Springsteen "palvontaan", mutta tässä tapauksessa Koivu ja Kovat piipussa on enemmän 'Nebraska', kuin E-Street. Koivu ja taustasoittajat soittavat ilman turhia isotteluja tai krumeluureja. Mitään soolojakaan ei levyllä juuri ole. Naistaustalaulu tuo välillä mieleen myös 70-luvun lopun Fleetwood Macin ja kappaleet polveilevat vähän, mutta tarpeeksi.

Koivun soolodebyytti 'Puuhastellen' on yleisesti pidetty hivenen parempana, kuin tätä, mutta se on kuulematta. Tosin asian laita korjaantuu varmaan lähiaikoina. 2007 levymyynti valui jo alaspäin, mutta tätä meni varmaan muutama tuhat kaupaksi ja Suomen listasija 23. Seuraava 'Irwin Goodmanin lauluja' menestyikin sitten kohtuullisesti ja on Koivun se "tavisten" parissa tunnettu levy.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Billy Bragg - Workers Playtime 1988

Englanti on taas framilla sen otettua kansalaistensa tiedon, tai tietämättömyyden takia uuden askeleen suuntaan, jossa sille ei ole pienen eliitin lisäksi hirveästi saatavia. Samaa sinnikästä kyntämistä maassa tehtiin kymmenen vuoden ajan 70-luvun lopusta 90-luvun alkuun oikeistohallitusten ajaessa ay-liikettä ja yleisturvaa alas. Samalla pesuveden mukana lorahti myös maan teollisuus viemäriin ja kulta on tuosta ajasta lähtien taottu lähinnä Cityn pankkiirien ja ravintolatippien muodossa. Syyllinen on kuitenkin maan keltaisen lehdistön toimesta osattu etsiä jostain muualta. Seuraavaa odotellessa.

Billy Bragg, jos kuka on ikoninen ja kuvaava artisti tuon ajan työväenluokkaisesta kansalaisesta. Peruskoulun tasokokeet menivät penkin alle ja teini-ikäisen Braggin haaveet yliopisto-opiskelusta tämän myötä (tällekin löytyy Englannissa kyllä kiertoteitä..). Billy perusti lapsuudenystävä Wiggyn (soittaa tälläkin levyllä) kanssa yhtyeen Riff Raff, joka levytti singlen. Bändi keikkaili jonkun verran Lontoossa ja sen ympäristössä, mutta suurempaa menestystä ei syntynyt ja Bragg palasi kotikonnuilleen tehden satunnaisia hanttihommia tuhansien muiden aikalaistensa kanssa. Seuraava luonnollinen askel työläiskasarmeista ponnistavalle nuorelle miehelle oli tuohon aikaan värväytyminen armeijan kasarmiin ja leipäpadan ääreen. Peruskoulutuskauden suoritettuaan Bragg tuli kuitenkin siihen tulokseen, että ei ollut hänen juttu ja maksoi rahalla itsensä palveluksesta ulos. Tämän jälkeen jo ensimmäisen bändinsä aikana Rock Against Racism-keikoilla poliittisuutensa löytänyt ja penkin alle menneestä peruskoulusta huolimatta 12-vuotiaasta asti runoudesta innostunut Bragg alkoi kiertää keikkasaleja ja pubeja yksin kitaransa kanssa.

Vaikka Bragg ei Thatcherin ajalla hätyyttänyt listojen aivan kärkipäätä, voidaan hänen särötetyllä akustisella balladeja ja poliittisia lauluja esittänyttä tyyliä pitää nousseen rakettimaisesti framille. Bragg esiintyi tuohon aikaan Suomessakin (Mikkelin Dinosaurockissa?) Puhtaasti vasemmalle kirjoittautuneen artistin tähden kaaren eteen osui kuitenkin 80-90-luvun taite ja itäblokin romahdus, joka vei hommasta parhaan terän ja uusmuodikkuuden.

Workers Playtime-levyn kannessa on lätkäisty slogan: "Capitalism is Killing Music - Pay No More Than £4.99". Lätkäisy otettiin sitten pois myöhemmästä cd-julkaisusta, joita on tullut 1996 ja vuoden 2006 remasteri. Levy oli ilmestyessään Braggin neljäs äänite ja kolmas pitkäsoitto. Hänen levyjensä tuotantoarvot nousivat levy levyltä. Edellisellä klassikko "Talking With the Taxman About Poetry" kitaraa soitti mm. Johnny Marr ja tällä kolmannella on taustalaulajien ja Wiggyn lisäksi mukana basisteja, joista toinen oli monessa liemessä keitetty Danny Thompson. Kontrastia Braggin rämisevään akustiseen, tamburiiniin ja trumpettiin nojautuneeseen ensilevyyn siis löytyy ja ensikuuntelemalta Workers Playtime kuulostaa suorastaan viihteelliseltä digi-pianolta soundaavien koskettimien ja naistaustalaulujen kanssa. Levyltä puuttuu myös "New Englandin" ja "Levi Stubbs' Tearsin" kaltainen yksittäinen iskusävelmä. Toisaalta albumi petraa loppua kohden, jossa meno ja biisit ovatkin ihan kohdillaan. Voisi sanoa, että kakkospuoli on huomattavasti parempi, peräti hyvä.

Levyltä haisee selvästi, että siitä yritettiin leipoa jonkinlaista menestystä, jollaiseksi tuon ajan brittilistan sija #18 voidaan kaiketi laskeakin. Seuraava Braggin levy olikin sitten cover-versioita vasemmistolaisista lauluista ja laulajista ja hän kierteli konsertoimassa jo heiluvassa ja huojuvassa itäblokissa muiden länsiartistien kanssa.

torstai 16. kesäkuuta 2016

FALCON (ex-Circle) - Frontier 2013

Parinkolmenvuoden takainen Circle/Lehtisalo-hassuttelu oli julkaista samanaikaisesti kaksi levyä, joista tämä Circle-miehistön plus Samae Koskisen Falcon-nimellä julkaisema oli yksi. Toinen taas oli porilaisen Stench of Decay-nimisen  yhtyeen Circleltä "liisatulla" nimellä tekemä death metal-albumi.

80-luvun alun AOR-estetiikalla leikittelevä, tai pelaava Frontier ei ole lopulta ihan törkeän kaukana Circlen- tai Lehtisalon projektien "tavanomaisemmasta" menosta. Duali-kitarat tuovat moneen otteeseen mieleen aiemmin ilmestyneen Rautatie-albumin, mutta muuten ollaan toki vähän eri linjoilla pitkien toistojaksojen ynnä muiden kohdalla, joita monenmonella Circle-albumilla löytyy. Tai siis tältä ei sellaisia löydy ja kappaleet ovat kompakteja paketteja. Englanniksi lauletuista vokaaleista on vastuussa Janne Westerlund Mika Rätön keskittyessä tällä kertaa loihtimaan syntetisaattoreistaan juustoisia, mutta iskeviä kasarin alun jenkkirockin soundeja. Samae Koskinen on äänityksen ja musisoinnin lisäksi myös tuotantovastuussa.

Alleviivaavan pöyhkeiden biisinnimien ja lyriikoiden lisäksi levyssä ei ole kuitenkaan varsinaisesti mitään sellaista paljon puhuttua ironiaa, vaan homma hardrockataan naama totisena. Ja biisithän ovat hyviä, muutama jopa pirun hyvä, kuten kakkospuolen herkkä "Bringers of the Dawn". Levyltä julkaistiin myös seiskatuumainen "Beer and Ribs", jonkinnäköinen kunnianosoitus Ted Nugenteille ja Reaganin-ajan juntti-hardrockille, jota rikkoo Rätön koskettimien ja kitaristien melodinen vuoropuhelu. Westerlundin englanti on aina ollut sellaista tankeron ja hyvän välillä hoippuvaa, joka antaa tälle kamalle vielä hyvän lisäviban.

Levyä kuunnellessa tulee myös mieleen, että Kotkan Nuokkarilla Sweetheartin keikalla tuuttausta kuullessa 1993 ei olisi arvannut, että samoja äijiä soittaa 2013 tälläisessä jutussa. Ei voi kuin ihailla Westerlundin, Rätön ja Lehtisalon plus muiden Circle-äijien pohjatonta tuottoisuutta, joka aina välillä pullauttaa massan seasta ulos tälläisiäkin päteviä albumeita.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Panssarijuna & U.F.Ojala - Joulusplitti 7" 2015

U.F.Ojala, Panssarijuna, Jukka Nousiainen, Mustat kalsarit... mitä nyt näitä kaikkia on. Parhaimmillaan kaikkia yhdistää kotikutoinen hyvä meno ryyditettynä revittelevällä soitolla, jossa yhdistyy taito ja kömpelyys. Vokaalitkin kuulostavat toisinaan samoilta.

Joululevy on niin sanotun musiikkibisneksen yksi pahimpia jokavuotisia vitsauksia. Sellaisen ovat myös julkaisseet viime joulukuussa yhteistyössä Joteskii groteskii ja moniottelija Lörssonin Gafoni. Ja minä ostin tämän nyt keskellä kesää, kun kerran halvalla ja postilaatikkoon kannettuna sain.

Kotialbumista napsittujen valokuvien päälle on lätkäisty joulupukki kinkkuineen ja levyn biisi-infot, joissa kerrotaan U.F.Ojalan äänittäneen oman kappaleensa joululevyjen hengen mukaisesti kesällä 2015. Panssarijuna on taas nauhoittanut oman biisinsä keskellä syyskuuta samaisena vuonna. Masteroinnin on tehnyt Risto 'Risto' Ylihärsilä.

Kuulin vähän aikaa sitten U.F.Ojalan pitkäsoittoa, joka kuulosti hyvän lisäksi vahvasti Mustilta kalsareilta, joten levyn yllätys on, että Panssarijunan joulukappale on omaan korvaan himppasen verran parempi, kuin Ojalan sikäli ihan kelpo biisi.
'Aattokeikka' kertoo 'hou-hou' köörin ja fuzz-riffin alustamana ahdistavasta joulupukkihommasta lasten pettymysten, iskän pukkikeikkapalkasta tinkaamisen ja muiden joulusta tuttujen juttujen kautta. Loppupäässä irroitellaan hetki napakan fuzz-soolon kanssa ja naamarit lentävät pois ja glögi virtaa päähän. Panssarijunan 'Paska lahja' kertoo absurdimman tarinan joka vuosi samaan lahjapaperiin kääritystä sosialistisesta barbista. Lapset pelkäävät ja nukke rupeaa vainoamaan perhettä raportoiden valheellisesti salaiselle poliisille. Panssarijunan vokalisti taas kuulostaa tällä levyllä Mustilta kalsareilta.

Ihan hyvä paketti, vaikkei molemmilta bändeiltä varmaan jää juuri siksi levyksi, joista ne muistetaan tai tiedetään.
Gafonilla näkyi viime joulun alla tulleen muuten enemmänkin joululevyjä; 10" 'Joulukuusiki oli ihan paskanen', jolla artistitietojen mukaan esiintyy sekä meteliä, että kotikutoista iskelmää.

Upea lahjaidea?

torstai 2. kesäkuuta 2016

Fovea Hex - That River 2005



Neofolk on ollut pitkän aikaa uusi maanalainen kulttimusiikin suuntaus, joka ei ole toistaiseksi noussut valtavirtaan, tai vaikuttanut suoraan siihen. Vielä.

Kunnon ug-hengessä se on elitistinen ja pienen piirin homma, johon kuuluu rare-rare julkaisut, jotka voidaan hinnoitella esimerkiksi satasen kaseteiksi ja trve-kult diggarit ostavat koko painoksen. Teemallisesti genre keikkuu tahallisesti ja tahattomasti black metallin tyyliin fasismin ja pakanismin reunalla. Tätä tosin peitellään hiekalla ja hämmennellään usein avoimen homokuvaston ja seksuaalisuuden avulla.

Genre syntyi 80-luvun Englannissa ja siihen liittyy usein industrial-musiikin perintöä. Tai sitten ei, vaan kilkatetaan halkoja yhteen metsässä ja möristään nauhalle. Teemoissa käsitellään usein okkultismia, pakanuutta ja toisinaan uppoavaa länttä. Laulukielenä saatetaan käyttää jopa omaa äidinkieltä ja mikä tietysti parempaa, jotain historiallisesti alistettua laitapuhetta, kuten kymriä yms. Kuvastossa vilisevät puolifasistiset uniformut tai pakananaamiot. Näinä maailman aikoina tilausta kylä-nationalismille ja wanhojen jumalten palvonnalle varmasti löytyy. Flirttailevathan ne mukavasti nationalismin kanssa ilman, että tarvitsee leimautua.. no vaikka rajat/pellit kiinni porukkaan. Myös fasistisen kuvaston kanssa flirttailevalla taiteella on pitkät perinteet.

Paketti on kohtuu sakiaa tavaraa kuten varmasti halutaankin, mutta kaiken muun tyyliin tässäkin genressä on 95% paskaprosentin lisäksi pätevää musiikkia ja menoa. Esikuva/pioneeribändeistä itselle ovat jotenkuten tuttuja Coil, Death in June ja David Tibetin Current 93. Viimeksi mainittu toimiikin siltana Fovea Hexiin, sillä Current 93 on käyttänyt vierailijoina aimo joukkoa 60- ja 70-luvun brittiläistä hämy ja folk-muusikkoa. Näihin lukeutuu myös Clodagh Simonds (s.1953).

Hän toimi 60-70-luvun taitteessa irlantilaisen Mellow Candlen laulajattarena. Simonds oli yhtyettä perustettaessa vain 15-vuotias ja bändi teki sinkun lisäksi pitkäsoiton. Simonds lauloi myös Mike Oldfieldin 'Hergest Ridgellä' ja 'Ommadawnilla'.

 Vuodesta 2005 Simonds on esiintynyt ja tehnyt musaa nimellä Fovea Hex taustayhtyeensä kanssa. Homma kuulostaa korvaani joltain Current 93 ja Coilin välistä. Tässä 'sea shanty' henkinen harmooni-dronebiisi.

tiistai 31. toukokuuta 2016

Pink Floyd - See Emily Play 1967



Toukokuun viimeistä päivää viedään.

Alkuperäisen Pink Floydin suurin hitti See Emily Play oli alunperin työnimellä 'Games for May' ja biisinkirjoittaja kitaristilaulaja Syd Barrett teki sen samannimistä toukokuista psykedeelistä viikonloppufestaria varten.
Kappale kuitenkin äänitettiin vielä pikaisesti toukokuun lopussa 1967 ja julkaistiin kesäkuussa singlenä, joka nousi Brittilistan sijalle #6 siivittäen myös albumin menestystä. Yhtyeen ensimmäiselle pitkäsoitolle Piperille kappale ei kuitenkaan päässyt poislukien albumin jenkkiversio.

Uusimmassa Mojo-lehdessä oli taas vuoden kiintiöjuttu Barretista. Tarina on asiasta kiinnostuneille luettu sadat kerrat, tosin vuosi vuodelta retrospektiivisempana. Oikeastaan mikä nousee tästä nykyään mieleen on se, kuinka rakettimaisesti Floyd/Barrett nousi Lontoon skenen huipulle (ja kuinka kunnioitettavan työlästä yhtyeellä oli tämän jälkeen vuosien puurtamisella kavuta takaisin pinnalle) ja se kuinka lyhyt Barretin "luomiskauden huippu" oli. Huumeet yhdessä hauraan mielen ja tämän singlen menestyksen kanssa olivat liikaa ja pitkäsoiton ilmestyttyä homma oli pitkälti alamäkeä, jota vielä tässä vaiheessa pitkälti statistin roolissa olleet bändikaverit katselivat sivusta.

Kappale itsessään on edelleen hieno. Kesäyön unelmaa ja brittisatuja sotkeva lyriikka kauniin melodisella pohjalla. Hommaa väritetään kumealla kitaralla (ja myös riipivällä slidesoitolla), sekä väliosan nopeutetulla pianolla, joka on malliesimerkki kaiketi brittiläisestä lelukauppa-psykedeliasta. Satumaisuutta lisää Barretin alkuperäinen tarina kappaleen synnystä, jonka mukaan hän nukkui (huumeissa) metsässä ja näki Emily nimisen hahmon. Todellisuudessa nimi ja hahmo taitaa olla arkipäiväisempi ja viittaa Lontoon UFO-klubilla kouluikäisenä pyörineeseen Emily Youngiin, josta myöhemmin kehkeytyi yksi Brittien keskeisimpiä kuvanveistäjiä.

See Emily Playn jälkeen yhtye julkaisi singlenä albumiraita 'Flamingin' ja sen kakkospuolena oli 'The Gnome'. Single ei noussut listoille ja albumin jälkeiset studiosessiot olivat vaikeita, eikä bootleggeina  myöhemmin pyörineet biisit olleet kaupallisessa tai taiteellisessa mielessä samaa laatua. Näistä sessioista jäi kakkoslevylle päätynyt 'Jugband Blues'. Joutsenlauluna näiden jälkeen soitetuista viimeisistä sessioista syntyi 'Apples & Oranges' single, joka oli hyvä, muttei myöskään menestynyt.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Hector - Lola 1976



Hectorin esittämä kesäinen ja jäätelöfetistinen Lola on aina kuulostanut korvaani cover-biisiltä. Näin ei kuitenkaan ole, eikä kappale julkaisuajankohdankaan kohdalla ole kovin kesäinen, sillä se oli hänen vuoden 1976 Syksyn sävel kilpailukappale.

Laulu on pikkutuhma ja lyriikan ranskalaisviittaukset varmaan kohdistuvat aikansa eroottiseen hittiin Emmanuel-elokuvaan. Lola on siis muualta tullut eksoottinen hedelmä, joka saa Hectorin ja muut sekoamaan. Näin 40-vuotta sitten.

Kappale sävellyksenä on outo hybridi Kinksiä, CCR:ää ja Hectorin kälyä Freemannia. Taustabändi jytää 70-luvun puolenvälin tyyliin ja soundi on oikeastaan aika jännä (miten moni asia saadaan pintaan).

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

The Charlatans - S/T 1995

Nyt kun päästiin vauhtiin 90-luvun entisten suosikkibändien kanssa, niin jatketaans vielä hetki. Kaivelin autoon parit vielä hyllystä löytyvät Charlatans-cd:t (olen nähtävästi jossain vaiheessa vienyt niitä levykauppaan vaihtoon). Kuunteluun menivät debyytti 'Some Friendly', jolla on kunnia olla ensimmäinen ostamani cd-levy, sekä tämä vuoden 1995 julkaistu bändin nimikkoalbumi, joka oli jo samalla yhtyeen neljäs pitkäsoitto.

Brittiläinen The Charlatans luetaan yleisesti 'madchester' yhtyeeksi ja lokalisoidaan kyseiseen kaupunkiin, vaikka bändi taisi aloittaa toimintansa Birmighamissa ja jäsenistö oli kotoisin pitkin poikin teollistunutta West Midlandsia.

Siinä missä myöhempi kuuntelu oli jättänyt mielikuvan debyytti Some Friendlyn hyvin vahvasta aikansa elä(htä)misestä (minkä uusintakuuntelu taas paljasti yhdessä levyn jankkaavan jamesbrown-kompin kanssa) tästä vuoden 95-levystä oli ristiriitaisempi muistikuva. Bändillä on levyllä pari aika todella hyvää, toki törkesti spirituaalia ja 70-luvun funkkia lainaavaa instrumentaalia, mutta useassa laulubiisissä jäljet johtavat niin suoraan 70-luvun Stonesiin, että muistan tämän äärellä joidenkin olleen vähän naama nurinpäin.

Silkkaa retroiluahan tämä on, eikä niistä muutamasta 'uuden ajan' tanssikomppijutusta ole enää jälkeäkään. Nämä ovat sitten makukysymyksiä, sillä yhtye veti stonesinsa helvetin hyvin (kitaristi Mark Collins on muuten Ron Wood-fanin lisäksi hänen henkilökohtainen ystävänsä), tuotannossa on toisinaan Exile-tyyliin silottelemattomia juttuja jne. Mutta eihän tämä mitään drum'n bassia ollut, tai edes big beattiä (vokalisti Tim Burgess vieraili pari vuotta myöhemmin Chemical Brothersien levyllä kyllä), joten muistan syytösten olleen tässä suhteessa aiheellisiakin.

Ensimmäistä levyä vaivannut musiikillinen ja lyyrinen tyhjyys on tässä selätetty, eikä voi olla ajattelematta, että aika samoilla eväillä kuitenkin liikuttiin. Pääpainohan oli Rob Collinsin (ei sukua kitaristille) Hammond B3:n groovauksissa, joita tällä levyllä maustettiin vielä clavinetilla ja wurlizerilla. Bändi tarvitsi hommaan muutaman harjoituslevyn.
Kappaleetkin ovat ihan kelvollista ylempää keskitasoa ja vaikka niiden krediitit on merkitty koko yhtyeen jäsenistölle, ymmärtääkseni pääasiallinen biisintekijä oli juuri kosketinsoittaja Rob Collins. Green Onionit toimivat ja ennenkaikkea tuotantotiimi on saanut vangittua ne jykevästi levylle. Oikeastaan new orleanslaisesta katuäänityksestä pamahtava avausinstrumentaali 'Nine Acre Court' läväyttää levyn vauhdilla alkuun ja motorik-hengellä ja clavinetilla haukkaava levyn lopetus 'Thank You' sulkee albumin hienosti. Mukavaa, ettei tätä tullut vietyä vaihtoon.

The Charlatansin uralle onkin sitten mahtunut draamaa. Pääasiallinen biisintekijä ja kosketinsoittaja Rob Collins joutui toisen levyn aikaa neljäksi kuukaudeksi vankilaan aseellisen ryöstön pakoauton ajamisesta ja oli vähällä ettei syyte pamahtanut itse ryöstöön, josta olisi napsahtanut kahdeksan vuoden kakku. Ilmeisen vauhdikasta elämää viettänyt Collins menetti sitten henkensä tämän levyn jälkeisen albumin nauhoitusten loppusuoralla. Hän ajoi autonsa ojaan ja kuoli paikanpäällä saamiinsa päävammoihin. Veressä oli runsaasti alkoholia ja turvavyölle oli sanottu heippa. Yhtyeen alusta asti mukana ollut rumpali Jon Brookes tipahti tajuttomaksi yhtyeen Yhdysvaltain kiertueella 2010 ja hoidoista huolimatta kuoli kolme vuotta myöhemmin aivosyöpään 2013.

Myös yhtyeen saama yleinen julkisuus on uran alkua (jolloin se oli hetken brittien 'next big thing') lukuunottamatta ollut kovin vähäistä. Siinä missä tuon ajan samankaltaiset Oasis ja Blur olivat saarten lehtien kansissa ja sivuilla non-stop, Charlatans ei sinne enää kelvannut. Aikanaan joku suomalainen musiikkikirjoittaja tekikin asiasta valioliigavertauksen, missä yhtye oli keskisarjan tasaisesti tahkoava joukkue, joka kuitenkin veti 10 000 hengen salit täyteen Briteissä. Bändin jokainen levy on ollut maan listojen top40:ssä ja tämä kyseinen vielä listaykkönenkin. Silti se ei kiinnostanut musiikkikirjoittajia pätkänkään vertaa.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

The Stone Roses - All For One 2016



80-luvun alkupuolella goottibändinä aloittanut Stone Roses nautti saman vuosikymmenen lopussa ja 90-luvun alussa ainakin joissakin piireissä rockin- tai popin pelastajan maineesta. Se toi aikaansa jotain tuoretta ja raikasta, jota kyllä näin jälkikäteen joutuu miettimään, että mitä? Ehkä musiikin peilautuminen oman aikansa virtauksiin (MTV-muovipop, rap) toimi silloin paremmin ja bändi oli rave-kulttuurin ja retropopin risteyksessä hetken niin sanotusti oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Bändiä itseään ei voi syyttää siitä, että jäi laakereille makaamaan, sillä helvetin pitkään ja Geffenin antamilla isoilla masseilla äänitetty kakkoslevy 'Second Coming' oli sitten zeppelin-tyylistä retrorockailua, joka veti maton omienkin jalkojeni alta ja selkä kääntyi monien muiden mukana bändiä kohti. Eikä levystä tullut mikään valtavirran hittikään. Samaan aikaan perässähiihtäjät vetivät lavoilla ja listoilla ohi ylhäältä, alhaalta ja sivuilta.

Surkuhupaisuutta lähennelleet sisäiset ongelmat ja miehistönvaihdokset niittasivat lopulliset naulat arkkuun ja bändi hajosi ollen yksi niistä, jotka uudelleenkasataan vasta kun "helvetti jäätyy". No, Stone Roses on keikkaillut jo viimeiset viitisen vuotta, mutta nyt ilmestyi uusi sinkku ja pitkäsoittokin on luvassa. Eihän tämä innosta sen suuremmin. biisi on tuollainen Roses-lallattelu, mutta laitetaan 'vanhojen hyvien aikojen' takia tänne. Kuvastossa on edelleen kapinallista estetiikkaa, eli sitruuna, jolla pestään kyynelkaasut pois silmistä. Ian Brown ei ole suuri lyyrikko ja tällä kertaa lallatellaan yhteisöllisyydestä jne. Ei tosiaan mitään uutta, mutta voisihan tämä olla huonompikin.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Midori Takada - Through the looking glass 1983

Japanilaisen Midori Takadan ensimmäistä levyä on aika mahdoton saada käsiinsä, koska se julkaistiin pienenä painoksena ja lähinnä kotimaassaan Japanissa. Levy-yhtiö oli toki monikansallinen RCA, mutta silti. Onneksi on internet.

Eksoottisista nimistä on usein vaikea päätellä äkkiseltään ja selvittely paljasti, että kysymyksessä on naispuolinen vuonna 1954 syntynyt muusikko, joka toimii sekä esittävänä muusikkona, että Kunitachin yksityisen musiikkiyliopiston professorina. Diskografiassa on tämän jonkinasteisessa kulttimaineessa olevan levyn lisäksi ainoastaan 90-luvulla julkaistu toinen levy 'Tree of Life'.

Takadan pääinstrumenttina ovat erilaiset lyömäsoittimet ja 'Through the looking glass' perustuu myös pitkälti enemmän tai vähemmän iskusoinnille perustuviin instrumentteihin. Tämä on sikäli harhaanjohtavaa ilman levyn kuuntelua, sillä levyn henki on saarivaltakuntansa minimalismi ja lyömäsoittimet nakuttavat lyhyitä hypnoottisia melodia, tai äänipätkiä. Vähän samaan tyyliin, kuin tietynlainen house-musiikki.

Naivismi-tyylisuuntaisen kannen omaava levy avautuu osuvasti 'Mr. Henri Rousseau's Dream' nimisellä yksitoistaminuuttisella linnunlaulupillien, kilkuttimien ja kellojen säestämänä. Takana syntikka/harmooni soittaa dronemaista huminaa, kunnes japanilainen huilu lähtee kuljettamaan meditatiivista melodiaa vaellellen toisen huilun kanssa. Nirvanaa. Levypuolen päättävä 'Crossing' matkii perkussioilla tasoristeyksen ääniä, kilkuttimien hiljalleen irtautuen monirytmisiksi muistuttaen steel-rumpuja ja Solariksen uusintaversion soundtrackin äänimaisemia.

Maalaustaiteessa käytetyn realistisen illuusion mukaan nimetty 'Tromp-L'oeil' avaa kömpelösti ja puuskuttaen kakkospuolen ranskalaisen haitarin soidessa taustalla. Vai onko ne kiipparit? Levyn päättää tribaalisesti kilkuttava 'Catastrophe Σ', joka avautuu syntikkaharmoonilla ja kellon/kattilan kilkutuksella jatkuen perkussio-ambienttiin, joka pianon hakatessa omaa rytmiään takana kiihtyy orgaanisesti välillä rauhoittuen ja sitten taas kasautuen rummuttamaan hätää.

Levy on jännä pakkaus japanilaista musiikkiperinnettä, jossa nojataan saaren huiluihin ja levyn klimaksissa taiko-rummutukseen ja samaan aikaan new age/ambient-kamaa. Kadonnut klassikko.

perjantai 6. toukokuuta 2016

Radiohead - Burn the Witch 2016



Radiohead ei ole ikinä ollut mitään itselleni tärkeimpiä orkestereita, vaikka yhtyeen nousun ajankohta tarjosikin sille mahdollisuuksia. Muutaman kerran on tullut nyökyteltyä hyväksyvästi, mutta mitään suurempaa fanittamista en ole missään vaiheessa harrastanut. Tämä sikäli hassua, että bändihän on liikkunut aika kunnianhimoisissa tuotannoissa, eikä ole kaihtanut ns. riskejä ollessaan niinkin suositussa asemassa, kuin tässä tyylilajissa voi olla. Yhtye on viettänyt enemmän tai vähemmän hiljaiseloa muutaman vuoden, mutta nyt tulee uutta materiaalia.

Burn the Witch tarjoilee vanhojen lastensarjojen hengessä animoidun Wicker Man-henkisen videon, jossa taskulaskinniuohottaja poltetaan uhrijuhlassa. Itse biisi kuulostaa oikein mukavalta, etenkin kuulokkeilla erilaisine upotettuine äänitasoineen.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Drones 12 - V/A 2016

Nostan tämän tapojeni vastaisesti Levyhyllyyn, vaikka tällä nauhoitteella on mukana myös omaa kontribuutiotani.

Drones 12 on Ilpo Nummisen koostama kokoelmakasetti, jonka idea oli tehdä musiikillinen kiertoppiirros (siis samaan tyyliin, kuin lapsena missä joku piirsi hahmolle pään, toinen jalan ja niin edelleen), jossa jokainen osallistuja lähettää oman teoksensa, jotka Numminen sitten liitti yhtyeen. Sääntönä oli, että teos saa olla alle viiden minuutin pituinen, kukaan ei kuule toistensa teosta etukäteen (eikä pääosin edes tiennyt ketä oli mukana) plus ääniteoksen piti olla drone.

Drone musiikkiterminä tarkoittaa siis joko yksiäänistä, tai toistuvaa sointua käyttävää musiikkia. Klassisen musiikin puolella voidaan puhua joskus bordunaäänestä, mutta käyttäkäämme tässä yhteydessä sanaa: surina.

Oikeastaan ajatus erilaisten ja tyylisten surinoiden liittämisestä peräkkäin ei kuulosta paperilla ihan varmalta peliltä. Myös kaikki kasetin 12 droneakin poikkeavat lopulta yllättävänkin paljon toisistaan. Mutta aina välillä kannattaa ottaa riskejä.

Numminen on leikellyt teokset noin kahden minuutin pätkiksi ja laittanut ne (harkinnan mukaiseen?) järjestykseen. Oikeastaan kasetin liukuminen äänestä/äänimaisemasta toiseen toimii yllättävän hyvin ja juuri se leikkaa/liimaa viba potkaisee koko ääniteoksen henkiin. Pariminuuttiset ovat myös ajallisesti passeleita, vaihtojen tullessa nopeasti, mutta samalla taas soittoaika riittää yleensä tällaisen kaman vaatimaan "lämmittelyyn", eli että homma ottaa mukaansa sinne hypnoottiseen tai monotoniseen jumittamiseen. Tai siis toimii. No, tämä taas kerran opettaa, että omien epäilysten kanssa voi olla väärässä. Voisi siis sanoa, että homma tuntuu olevan enemmän kokonaisteos, kuin osiensa summa; eli 12 kappaletta peräjälkeen liitettyjä ääniteoksia. Eli jos nyt yrittäisi tiivistää, tässä sotketaan tyylilajin yleensä (kestoltaan) pidempää kaavaa leikkaamalla se lyhyemmiksi pätkiksi, jolloin muodostuu uusi teos. Toistanko saman asian vielä kolmannen kerran? :D

Tyylillisesti dronet vaihtelevat silkan kohinan, tai varoitusäänen ohella koko akustisen pianon rekisterillä tykittämiseen. Oma osuuteni kuuluu omassa korvassa teoksen "romanttisempaan" puoleen, samoin esimerkiksi koostaja Nummisen  ja J.K:n kosmista, tai hengellistä musiikkia muistuttavat pätkät. 'drone2' toistaa kaksi minuuttia kolmen äänen sekvenssiä pöytä-analogisella syntetisaattorilla ja takana toinen syntikka soittaa välillä paksua, narisevaa ääntä. Ollaan sirinän sijasta ehkä lähempänä hmm... formaalia... hmm.. musiikkia. Tai ainakin tunnetiloja, joita sellainen herättää.

Kasettia kuunneltiin myös toisenlaisessa ympäristössä, eli pihahommissa kärrätessä kuutiokaupalla multaa kasvimaalle. Kassu oli soimassa autotallissa olevassa mankassa, josta se kuului suoraan multakasalle, josta haettiin kottikärryihin täydennystä. Se sopi monotonisen työskentelyn taustalle mainiosti, säilyttäen vielä yllätysmomentin, oliko uutta lastia hakiessa jo tunnelma tai äänimaisema muuttunut tässä välissä.

Itse kasettipaketti on tyylillä taitettu valkeaan kartonkiin, jossa esittäjätiedot on lyöty kirjoituskoneella kanteen. Jokainen osallistuja sai oman kopionsa, jonka lisäksi paitapes myy kai näitä vielä. Todellinen kvlt-julkaisu, joka keikkuu idealtaan osallistujille lahjoitetun keräilykappaleen ja musiikkijulkaisun välillä.
Numminen oli mukana myös viime vuonna tehdyssä VUOSI-kasettijulkaisussa, jossa neljä eri artistia julkaisi sarjan kuukausittaisia kasettiteoksia. 12 kappaletta muuten niitäkin.

Side1 
1 Ilpo Numminen [Invitation] 
2 J. K. [Prekessio] 
3 Pahat Kengät [Output 1-2] 
4 Rolf Jacksen [Drone1] 
5 Taneli Viljanen [Untitled] 
6 Ilkka Vekka [Untitled] 

Side2 
1 Antti Tolvi [Siemen] 
2 Ville Sahlakari [Otamadrone 2] 
3 Olli Aarni [Jäätynyt Lätäkkö] 
4 Uton [Käänne] 
5 TG33 - C & F [1532 Steps] 
6 Tommi Keränen [Untitled] 

torstai 28. huhtikuuta 2016

The Leaves - Lemon Princess 1966



Populaarimusiikki- ja teollisuus sellaisenaan (mikäli sitä ruvetaan laskemaan Beatlekseksien massasuosiosta?) kellottaa jo yli 50-vuoden ikää. Tämä tietysti näkyy alan pioneerien ja legendojen poistumistahdin kiihtymisellä, kuten tässä vuoden aikana ollaan nähty. Los Angelesilaisen The Leaves-yhtyeen kohdalla ei voi puhua legendoista, mutta ehkä jonkinlaisista pioneereista.

Omasta levykokoelmastani mittavan siivun omaavat autotallirock, eli garagekokoelmat ovat olleet aika vähällä huomiolla täällä itse blogissa, mutta kyllähän noita Nuggetseja, Pebblesejä, Back From The Graveja, Teenage Shutdowneja ynnä muita löytyy hyllystä. Yhdessä vaiheessa en oikeastaan vuosikausiin kuunnellutkaan oikein mitään muuta.

Amerikkalainen autotallirock ilmiönä myös täyttää (tai on täyttänyt) pyöreät viisikymmentä vuotta. Suuret ikäluokat, yksi fuzz-pedaalia käyttänyt hitti, supersuosittu nelihenkinen orkesteri ja ennenkaikkea kohonnut elintaso esikaupunkilaisaluetalon autotallin ja halpojen kaikkien (keskiluokkaisten) saatavilla olevien vahvistinten kanssa muodostivat ensimmäisen ryntäyksen, jossa "jokainen pystyi olemaan kaupunkinsa Beatles".

Ei tietysti pystynyt, mikä yhdessä tyylilajin ylilyöntien ja täysvalkoihoisen jäykän rytmin kanssa loi ensimmäiset peruskivet musiikkisuunnalle, jota kymmenen vuotta myöhemmin kutsuttiin punkiksi. Ja tietysti toi ulos suuren määrän mielenkiintoisia sinkkubiisejä.

The Leaves oli yksi niistä yhtyeistä, jotka nauttivat hitusen suurempaa suosiota. Yhtyeen ensimmäinen single 'Too Many People' oli paikallinen hitti kotikaupunki Los Angelesissa ja bändi kävi tämän jälkeen levyttämässä oman versionsa helvetin versioidusta kappaleesta 'Hey Joe'. Sinkun tullessa painosta yhtye veti sen pois myynnistä, koska ei ollut tyytyväinen sen soundeihin. Seurasi vielä miehistönvaihdoksia ja fuzz-kitaralla ryyditetty uusi versio julkaistiin keväällä 1966. Siitä tuli paikallinen ykköshitti ja se kohosi kansallisestikin top-40 listalle. Leavesien versio poikkeaa Jimin samana vuonna naulaamasta kuuluisimmasta versiosta siinä, että se kaahataan läpi aika punk-temmolla ja upbeattinä. Itse kappaleen kirjoittajasta ja alkuperästä on varmaan yhtä monta tarinaa, kuin siitä levytettyjä versioita.

Maailma oli avoinna The Leavesille, mutta yhtye julkaisi pitkäsoiton (joka on tyylilajin mukaisesti heikko) ja sitä siivittävän sinkun 'Lemon Princess', josta ei tullut jatkohittiä. Näin jälkikäteen se edustaa toki yhtyeen mielenkiintoisinta antia, mutta jossain sitä kuvailtiin englanniksi "A Weird Walz-time Song About Satanic Possession", mikä on juuri näin.
Vuosi 1966 oli toki monilta osin myyntilistoillakin hämärä, ja hämärämpiäkin lauluja tehtiin, mutta The Leavesin juna meni. Yhtye hajosi, mutta osa sen jäsenistä jatkoi muissa yhteyksissä. Näistä mainittakoon laulaja Jim Pons, joka liittyi tämän jälkeen suosiota nauttineeseen The Turtlesiin ja tämän jälkeen Frank Zappan Mothers of Inventioniin. Pons jätti musahommat taakseen vuonna 1973, jonka jälkeen oli eläkkeeseen saakka amerikkalaisen jalkapallon NFL-sarjajoukkue New York Jetsien filmi- ja video-ohjaaja.

Garagelle kävi sitten vähän samalla tavalla, kuin saman ajan tv-sarjoille Batman ja Monkees. Maailma muuttui ympärillä sellaisella vauhdilla, että tyttöystävälle uhoaminen, tai hassuttelu tuntuivat aiheina turhan kevyiltä rotusorron, palavien kaupunginosien, poliitikkojen murhien ja Vietnamin sodan rinnalla.