Pomme Fritz poikkesi aikaisemmista albumeista sillä, että siinä biitti ei ollut millään tavalla pääosassa. Vanhoina tuttuina elementteinä löytyy iso kasa erilaisia puhe-sampleja ja tälläkin levyllä dipataan varvasta dub-elementteihin, jotka tosin esitellään vähän eri tyylillä kuin aiemmin. Vahvan biitin puuttuminen ei tarkoita, etteikö levyllä olisi rytmiä. Pulssi kulkee kyllä koko levyn läpi, mutta maiskuttelee ja soljuu muuten syvien bassojen möyriessä taustalla. Välillä biitti katoaa täysin. Päälle vielä ysärin syntetisaattoreita ja hälyääniä musique concrete tyyliin ja siinäpä se. The Orb ylitti kuuntelijaystävällisyyden ja housebiittien rajan.
Juuri tämä muodottomuus ynnä muu sellainen kiehtoi ja siinä The Orb liikkui alueella joka oli sitä "aitoa ambienttia" ja jonka kanssa olen sittemmin solminut syvän ystävyyden.
Levy on Alex Pattersonin henkilökohtaisia suosikkeja yhtyeen tuotannosta ja itse olen miltei samaa mieltä (pidän ehkä vielä enemmän seuraaja Orbus Terrarumista). Levyn aikalaisvastaanotto ja syntyprosessi eivät olleet kuitenkaan ihan näin helppoja.
Menestyslevy U.F.Orbin jälkeen yhtyeen ja sen levy-yhtiön ja managerin sukset olivat menneet ristiin, eikä yhtye pystynyt julkaisemaan kahteen vuoteen uutta musiikkia (Live 93 on livelevy). Uusi levy-yhtiö Island odotti bändiltä materiaalia, eikä katsonut livelevyn täyttäneen sopimusta. Tässä vaiheessa Patterson omien sanojensa mukaan kursi levyn kasaan pitääkseen yhtyeen elossa (ilmeisesti tässä vaiheessa hänen ja Kris Westonin aka Thrashin välit alkoivat tulehtua ja tämä on merkitty levylle ainoastaan teknikoksi). Levy on ensimmäinen jolla tulevaisuuden pitkäaikainen Orb-jäsen, saksalainen Thomas Fehlmann on mukana ja se on äänitetty Lontoon ja Berliinin välillä.
The Orbin hittisinkku "Blue Room" oli 39 minuuttia pitkä ja yhtye päätti tehdä tästä levystä "mini-albumin", joka oli sinkkua ainoastaan kaksi minuuttia pidempi päättyen 41 minuutin kohdalla. Nykypäivänähän tuo olisi taas ihan normaali lyhyt vinyylialbumi, mutta CD-aikana levyjä venytettiin ja vanutettiin koko rahan edestä kun puoli- ja muita rajoitteita ei ollut. Ambientissa pitkä kesto ei luonnollisesti haitannut, mutta osa ysärin rock-albumeista on jo aika pitkäpiimäisiä.
Kauppojen hyllylle tullessa Pomme Fritz jakoi yhtyeen fanit ja kriitikot kahtia. Osa piti levystä, toiset taas pitivät sitä edellisiin verrattuna muodottomana ja haahuilevana (mitä se tietysti onkin). Myös "ambient-house" biiteistä luopuminen karkotti osan faneista. Patterson pitääkin tästä syystä levyä "helmenä, josta todelliset Orb-fanit pitävät". U.F.Orb oli ollut listaykkönen, joten odotukset olivat kovat. Pomme Fritz nousi kutoseksi ja tippui muutaman viikon päästä listoilta, joten Island (joka ei pitänyt Pattersonin mukaan levystä tippaakaan) piti sitä floppina.
Noh, tämä puolittain sekava muisteloa ja levytriviaa yhdistelevä kirjoitus voidaan varmaan tiivistää siten, että albumiaikana myöhemmin elämään jääneet klassikot eivät aina ilmestyessään olleet sellaisia. Hätäpäissä tehty sillisalaatti-floppi on kestänyt aikaa paremmin, kuin varmaan kukaan sen tekohetkellä ajatteli. Ja ehkä juuri siitä syystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti