torstai 21. kesäkuuta 2012

Irwinin juhannus 1990



Kansantaiteilija Antti Hammarberg, alias Irwin Goodman viimeisillä juhannuskeikoillaan. Tälläisiä kenties kosteitakin juhannuskiertueita oli paljon takana, mutta seuraavana tammikuuna (1991) uuden paluun tehnyt taiteilija menehtyi sydänkohtaukseen.

Taltiointi ja ajankuva on mahtavaa.

Mistähän saisi noi aurinkoläpät laseihin? Eli siis 'irwinit'.

Hyvää kesää!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Pink Floyd - Candy and the Currant Bun 1967



Blogin kesälomatauko lähestyy vääjäämättömästi ja musiikkikin pysyy kesäisenä.

Sedän vinyylikokoelmasta löytyi aikoinaan Floydin varhainen sinkkukokoelma, jossa tämäkin biisi on.

Syd Barrett kuunteli ennen klassista sekoamistaan non-stoppina Beach Boys nauhoja, eikä Candy and the Currant Bun ole kaukana sieltä. Ehkä astetta punkimmin. Kappale oli alunperin 'Arnold Layne' läpimurtohitin b-puoli ja tiivistää kaikki sinkku-Floydin hienot puolet.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Queen - We Are the Champions 1977



Stadion ja alin yhteinen nimittäjä palaavat pukuhuoneesta (vaikka itse solisti tässä live-esiintymisessä onkin verraten vähäpukeinen). Queenin täytettyä stadionin kokoiset areenat yhtyeen progemainen suunta hivenen muuttui ja bändi oli omalta osaltaan suuresti vastuussa niin sanotun stadion-rockin synnystä. Biisit olivat iskeviä ja kertosäkeet kuin tehtyjä ottelun tai jättikonsertin yleisön yhteishoilotettaviksi.

En ole ikinä ollut varsinaisesti Queenin fani, mutta napakat ja samalla kuitenkin 'taiteelliset' kappaleet ovat kieltämättä iskeviä. Mercurylla oli komea lauluääni ja Brian Mayn voimasoinnut ja kitaraharmoniat saivat bändin kuulostamaan suuremmalta kokoonpanolta, kuin niiltä neljältä pieneltä jannulta keskellä valtavan stadionin laidassa olevaa lavaa.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Jokke Seppälä - Lauantaiyö 1980



Jokke Seppälä oli hetken aikaa suomi-diskon kovin nimi, eikä tämä viikon itseoikeutettua diskoyötä käsittelevä kappale olekaan onnettomimmasta päästä. Biisi on funki, soundit kohdallaan ja lyriikka sopivan tyhjänpäiväistä, mutta toimivaa.
Kuten videolta ilmenee, kappale osallistui Syksyn sävel-kilpailuun kuumana diskosyksynä vuonna 1980. Sijoitus ei todennäköisesti ollut korkea, sillä tämähän on pätevä kappale.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Jan & Dean - Dead Man's Curve 1964

 Kun ilmanlämpö lähenee hellerajaa jopa täällä merenrannan jälkifunkkislähiössä, länsimaisella hapatuksella ehdollistettu mieli kaipailee surf-musiikkia. Etenkin sitä Beach Boysia.

Mistä sopiva aasinsilta tähän biisiin.

Saman aikaisesti kuumimman Surfin USA:n nosteen kanssa myös kaksikko Jan & Dean keikkaili ja levytti laulettuja surffi-klassikoita. Duo oli erittäin suosittu, eikä huippuaikana ollut täysin selvää kumpi yhtyeistä oli se suurin rantapoika-bändi. Brian Wilson oli myös erittäin hyvissä väleissä kaksikon kanssa niin musiikin, kuin vapaa-ajan parissa.

Kuunnellessä tätä aikansa nuorisoklassikkoa jokainen huomaa, että Beach Boys tai siis Brian Wilson oli tässä kuunteluoppilaana. Huoleton surf-musiikki käännettiinkin surumieliseksi opetustarinaksi ylemmän keskiluokan kalifornialaisesta hot-rod elämäntyylistä. Jopa kappaleen puheosuus säilyy vesirajan yläpuolella ja kuuluu erittäin olennaisena osana tähän teinioopperaan.

Jotta tarina olisi elämää suurempi, duon Jan Berry ajoi kaksi vuotta myöhemmin erittäin pahan kolarin vain parisadan metrin päässä kappaleen ihan aidosta kolaripaikasta. Aivovaurio ja osittainen halvaus poisti kaksikon musiikin kuumimmasta etusrivistä. Musiikkiin ja lavoille he ovat myöhemmin palailleet lähinnä nostalgiakeikoille kun Barry oli toipunut tarvittavan verran.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

The Fans - Olé, Olé, Olé (The Name of the Game) 1987

Ottamatta kappaleella kantaa juuri nyt käytävien EM-kisojen lopputulokseen, muistutetaan mieliin tämä takavuosien futis-anthemi, joka jalkapallokiinnostuksen määrästä riippuen on jättänyt jokaisen ikäiseni sieluun joko lämpöä, taikka kärsimystä.

Olé.. messuaminen on uskottavan tarinan mukaan lähtöisin Espanjan-liigan ottteluiden yhteislaulusta, josta se levisi ympäri Eurooppaa. Tämä siis aikana, jolloin espanjalaiset nauttivat kirkkaita mitaleja ainoastaan kotimaassaan. Tämä ei toki koskenut muita espanjankielisiä maita, kuten Argentiinaa.

Chantti on levinnyt myös muidenkin kielikuntien maihin ja esimerkiksi Irlannissa yleisö laulaa matseissa kuulemma tätä.

Massajalkapallo täyttää tapahtumana kaiketi 'alimman yhteisen nimittäjän' hivelemisen. Toki turvallisella tavalla. Niimpä myös futis-anthemit ovat aina totaalista soopaa.

Tähän rakoon iski tuottaja Roland Verlooven trimmaamalla biisin aikansa italo-discon päälle muutamalla typerällä lisä-lainilla. Espanjan lisäksi singlen toisena julkaisumaana oli tietenkin itseoikeutetusti paskamusiikin suurvalta - Saksa. Biisi merkittiin The Fans-yhtyeen nimiin, josta ei lisätietoja.
Biisiä voi futiskisasesongin lisäksi bongata edelleen ja varmasti hamaan loppuun asti muun muassa etelän turistilomakohteiden vakiosoittolistoilta.

Olé, Olé, Olé!

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Pienet miehet - S/T 1989

Pitää aina muistuttaa trüe-musiikkidiggareille, että jos jostain syystä ajaa Kotkan ohi (tai jos vielä ihmeellisempää; on käymässä kaupungissa varta vasten), kannattaa käydä joko keskustan Pomp-levydivarissa (only cash) tai Karhulan osto- ja myyntiliikkeessä. Näistä jälkimmäinen ei ole varsinaisesti peruslevydivari, vaan vanhan ajan osto- ja myyntiliike kirjoineen ja huonekaluineen, mutta aina kun siellä kerran kesässä käy, hyllystä löytyy jotain mielenkiinoista.

Pienet miehet oli helsinkiläinen yhtye, joka toimi vuosien 87-91 välillä lopettaen sisäisiin ristiriitoihin ja rumpali Jäky Järnfeldtin tinnitukseen. Yhtye aktivoitui vielä uudelleen hetkeksi vuonna 2006 ja julkaisi kolmannen levynsä.

Oma muistikuva yhtyeestä on aikanaan radiossa jonkun verran soinut '5 laiskaa auringossa', mikä löytyy myös tältä levyltä. Sen laid-back fiilis ja hoilotus jätti positiivisen mielikuvan. Vielä mielenkiintoisempi oli vuoden 1990 singlen kääntöpuoli 'Kuningas', jonka naurava wah-wah-kitara jäi mieleen. Sen jälkeen en biisiä olekaan kuullut. Ehkä pitäisi nyt kesällä soittaa Radio Suomen 'Kadonneen levyn metsästäjiin'?

Pienten miesten debyytin julkaisi Lasse Norreksen ja Dingon perustama Bang Trax. Kohtuullisesta radiosoitosta huolimatta yhtye ei lyönyt itseään suuremmin läpi. 5 laiskaa auringosta löytyy nykyään youtubesta ja valitettavasti aika ei ole kohdellut sitä kolhuitta. Biisi on omakohtaisessa kerronnassaan pateettisen kiusallinen ja sama vaivaa Pienten miesten esikoislevyä kokonaisuudessaankin. Biisit ovat pääosin kitaristi Huhtasen, sanoitukset Järnfeldtin. Biisit hoippuvat siinä kiinnostavan ja yhdentekevän välillä, sanoitukset ovat enemmän tai vähemmän pateettisia. Ehkä vuonna 1989 tämä oli maan tapa, mutta ei nykyisin. Levystä tulee suoraan sanoen mieleen köyhän miehen Kolmas nainen, enkä pidä Kolmannesta naisesta.

Yhtyettä kutsuttiin aikanaan myös 'Suomen Grateful Deadiksi', mutta tämä ensilevy ei lunasta määrettä huolimatta akustisuudesta ja pienimuotoisesta plimputtelusta. Odotankin mielenkiinnolla mikäli jossain vaiheessa törmään yhtyeen kakkoslevyyn. Sen on oltava parempi, kuin tämä hienoinen pettymys.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Jackson Browne - Running on Empty 1977

Jackson Browne oli 70-luvun ja miksei jo 60-luvun amerikkalainen kultapoika. Lapsenkasvoinen alunperin folk-laulaja pyöri etsimässä suosiota ensin jo hiipuvassa New Yorkin Greenwich Villagessa, jolloin tutustui myös kaupungin Warholin jengiin. Brownen kappaleita kuullaan muun muassa Nicon ensimmäisellä sooloalbumilla (Browne oli myös hetken Nicon poikaystävä). Tien noustessa pystyyn itärannikolla, mies muutti länsirannikolle Los Angelesiin, jonka legendaarisen Troubadour-klubin vakijäsenistöön hän kuului, lukuisten muiden tulevaisuuden länsirannikon folk-tähtien kanssa.

Browne sai levytyssopimuksen ja ensilevy nousikin jättimenestykseksi. Brownen biisejä hittasivat muutkin, kuuluisimpana tietysti kamala, mutta eeppinen Eagles 'Take it Easy' kappaleen kanssa.

Running on Empty oli Brownen viides levy. Jos Browne on/oli pahimmillaan 70-luvun puolenvälin puuterinenäistä keskitien folk/country-rockkia, oli miehellä kuitenkin särmää verrattuna esimerkiksi tuohon aikaisemmin mainittuun Eaglesiin (tekee ristinmerkin). Levy on myös konseptiltaan aika jännittävä ja poikkeava.
Running on Empty on nimittäin äänitetty Brownen kiertueella ja sisältää yksinäisiä akustisia hotellihuoneäänityksiä, takahuone-jameja, live-vetoja ja jopa kiertuebussissa äänitettyjä biisejä. Kappaleita yhdistää niiden teema kiertämisestä ja sen tyhjyydestä. Nimibiisi kuulostaakin eeppiseltä ja mukana on tietenkin myös laulu aikansa suosikkihuumeelle kokaiinille. Poikkeavaa aikansa livelevyihin verrattuna oli myös se, että levyn kaikki kappaleet ovat aikaisemmin levyttämättömiä. Siis Brownen toimesta. Voisi siis sanoa, että levy on lähtökohdiltaan melko rohkea.

Brownen suurbändi tuo kieltämättä mieleen toisen aikalaisensa E Street Bandin. Kummankin musiikissa on mukana popöösiä mahtipontisuutta, mutta samalla myös jotain sympaattista. Pomon eduksi on kuitenkin sanottava, että hänellä on sielukkaampi lauluääni. Toisaalta Browne on uransa aikana ollut suorasanaisemmin mukana poliittisessa aktivismissa. Mutta levyjä miehet ovat myyneet.

Mihin helvetin vertailukorttisarjaan tässä eksyttiin? Running on Empty on kaikessa 70-luvun loppupuolen pöhöttyneisyydessään tai siitä huolimatta pätevä levy. Jos Pomot, Rollin Thunder Revuet, Dennis Wilsonit ja muut putoavat, kannattaa kokeilla Running on Emptyä.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Dingo - Via Finlandia 1994

Dingo oli ja varmasti jääkin ainoaksi suomalaiseksi bändiksi, joka aiheutti niin sanotun biitlesmäisen hysterian. Olihan aikaisemminkin ollut suursuosiota ja niin edelleen, mutta eivät teinit.. anteeksi teinit, esiteinit ja lapset asettuneet esimerkiksi telttaleiriin vanhempiensa luona asuvan soittajan rivitalon takametsään kyttäämään näkyisikö vilausta sankarista.

Koska bloginpitäjä alkaa olla taas niin sanottu vanha paskendaali, muistelen mielelläni menneitä. Dingosta tykättiin silloin paljon. Mutta Dingosta tykkääminen sopi tytöille, eikä pojille. Näiden tuli valmistautua omaan heteroseksuaalisuuteensa kuuntelemalla vaikkapa paskaa 80-luvun tönkköheviä.
Jotkut pelimiehet väittävät, että tykkäsivät Dingosta sen takia, että pääsisivät tyttöjen lähelle. Minä sain tytöistä hengenahdistusta. Mutta minä pidin Dingon musiikista.

Neumannin merimiesromanttiset lyriikat, Jontun dumpattu särökitara ja Peten kasarisynan pädit (ei tainnut olla DX7, vaan Roland) olivat yhdistelmä, jossa tuoksui valtameren suola, romantiikka sekä myös pienet maailmassa tallustavat ihmiset.

Myöhemmin Neumannin lyriikoita uudelleen arvioidessa ne ovat ehkä vähän liikaa sellaisia amisjätkän korneja unelmia, mutta eipä nyt sotkeennuta siihen. Se kuuluu kuvioon! Dingo tuli, paisui ja hajosi. Riitaisissa merkeissä.

Vuonna 1994, melko tasan kymmenen vuotta mahtinsa huipun jälkeen yhtye kasasi rivinsä uudelleen. Tarkempaa syytä en itse asiassa tiedä. Liekö syynä, että kasaribändien kulahtanut maine palaili hiljalleen kymmenen vuoden jälkeen?

Kosketinsoittaja Pete Nuotio ei lähtenyt vielä tälle uusintayritykselle mukaan, vaan levyllä ja sitä seuranneilla keikoilla syntikkaa soittaa Pave Maijanen - kuinkas muuten. Maijanen oli varmasti tuottajana ruuvannut enemmänkin Dingon synia, sillä tuntuu, että viimeisen levytyksen jälkeen se oli laitettu kaappiin ja otettiin nyt täysin samankuuloisena ulos sieltä.
Muutenkin levy kuulostaa pitkälti siltä, että Dingo ei huomannut tai edes halunnut huomata kymmenen vuoden kuluneen missään välissä. Kappaleet ovat soundeja myöten aika tarkkaa hiilipaperijäljennöstä 'Kerjäläisten valtakunnan' ajasta. Tai no, Via Finlandian kappaleet eivät ole niin hyviä. Mutta eivät ne ole sysipaskojakaan. Tallessa oli edelleen se amispojan maailmantarkastelu, romantiikka ja myös ne pienet vihreiden saarten folk-vaikutteet. Kyllä te tiedätte. Siis 85-Dingo.

Levyä pohjustettiin edellisvuoden kokoelman pikkuhitillä 'Perjantai', mutta comebackin ajoitus oli varmaan huono, sillä levy nousi korkeimmillaan listasijalle 8. ja myi 'ainoastaan' 13 000 kappaletta, mikä ei ollut lähelläkään aikansa kultalevyrajaa.
Vaikka myyntejä on tylsä vertailla niihin kahdeksankymmentäluvun lukuihin, niin verrataan edes siihen, että bändi soitti tätä ennen jonkun yksittäisen festarikeikan sadalla tonnilla. Ei siis mennyt putkeen. Bändi hajosikin pian levyn ilmestymisen jälkeen ja on sen jälkeen palaillut enemmän ja vähemmän mairittelevissa merkeissä. Nykyisin kokoonpano taitaa olla Neumann ja muutama rivimies.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

V/A : Super Turbo - Huoltoasemakaseteilta tutut jäljitelmäversiot, vol. 3 2011

Rocket Recordsin JP-musiikin jäljitelmäkasettikokoelma tuli toukokuun lopussa kolmanteen ja viimeiseen osaansa sisältäen nyt yhteensä kaksitoista cd-levyllistä käännös- laina, sekä rokki-iskelmiä.

Siinä missä kokoelman ensimmäinen osa onnistui yllätysmomentilla olemaan 'tuoreen' kuuloinen, kakkososa ei niinkään pudonnut ja skipataan se tästä välistä. Tällä kolmososalla ollaankin enemmän uuden aallon käännöksissä ja jäljitelmissä, jos ykkösosa nojasi enemmän siihen itsemurhaiskelmään ja lähiöbaari-diskoon.

Julkaisija julistaa tämän kolmososan olevan musiikkitarjonnaltaan väkevin paketti, eikä tälläisellä 80-luvulla lapsuuttaan viettäneellä jannulla ole vastaansanomista. Jäljitelmät pitävät sisällään muun muassa Dingon, Leevi and the Leavingsin, Even, Pave Maijasen ja jopa Kauko Röyhkän hittejä. Toki siellä niiden tusinaiskelmien välissä. 80-luvulla suomi-rock haastoi sen perinteisen iskelmän (eikä muuten ollut aina hirveän kaukana) joten moni aikansa niin sanottu perusiskelmä olikin Solistiyhtye Suomen tyylistä musiikin balsamointia sotaveteraanisukupolvelle.

Hienoimpia hetkiä on tietysti silloin, kun jäljitelmä on aneeminen tai suorastaan paska, mutta levyllä välähtää aina välillä sellainenkin tilanne, että kopio on alkuperäistään parempi. Ainakin minun mielestäni. Esimerkiksi ensilevyn Pelle-jäljitelmä 'Mulla menee lujaa' kuulosti Nummisuutareiden puhtaan vokalisoinnin kanssa miellyttävämmältä kuin alkuperäinen. Vaikka kaikki kunnia Pöllölle. Tästä osasta löytyvä Leevi & The Leavingsien 'Pölyä ja tuhkaa' kuulostaa taas paremmalta, kuin alkuperäinen. Näinkin voi siis käydä. Homman nimi on kuitenkin aika tarkka matkiminen ilman omia mausteita - toisten biiseillähän tässä rahastetaan, eikä millään omilla 'taideversioinneilla'.

Kaikkein aneemisimmissa ja cämp-tunnelmissa liikutaan yleensä nuorten laulajattarien diskobiisien kanssa. Herää myös kysymys, miksi Deepy Deepersin on pitänyt äänittää 'Onko järkee vai ei'? Siis muusta syystä, kuin siitä rahastuksesta.

Koska jostain syystä tuo kokoelman kansikin on jotenkin kivan ja kesäisen näköinen, niin kuuntelen tätä varmaankin nyt kovasti. Jossei mökkimatkalla, niin ainakin mökillä.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

13th Floor Elevators - A Love That's Sound 1968

Elevatorsien 'kadonnut' kolmas albumi ilmestyi vuosi sitten bändin joutsenlaulu 'Bull of the Woodsin' kylkiäisenä. 'A Love That's Sound' pitää sisällään monta jälkimmäisen biisiä.

Kuten olen aikaisemminkin todennut, minun mielestäni Bull of the Woods on turhan paljon ylenkatsottu levy. Ylenkatseen syynä lähinnä se, että Roky Erickson laulaa vain neljällä levyn yhdestätoista biisistä ja se Tom Hallin ämpärimölinä puuttuu. Levyn julkaisun aikana Erickson istui jo vankimielisairaalassa ja bändin taru oli ohi - vaikka levy-yhtiö International Artist teki jostain syystä mitä ihmeellisempiä tekohengitysyrityksiä yhtyeelle.

Levy lepäsikin pitkälti kitaristi Stacy Sutherlandin harteilla, eikä hän suoriutunut siitä huonosti. Sutherland oli kuitenkin lipunut tässä vaiheessa heroinistiksi, mikä kuulunee levyn unenomaisessa ja aavemaisessa äänimaisemassa.

Tästä syystä levyjä ei voi oikein olla vertailematta keskenään. A Love.. pitää sisällään Ericksonin vokaalit jokaisessa levyn lauletussa biisissä. Osa niistä on todennäköisesti alun perin pelkkiä markkeerauslauluja. Kaksi viimeistä kappaletta ovat instrumentaaleja, eivätkä sellaisenaan edes kovin kummoisia.
Levyn avaava nimibiisi on ihan ookoo, mutta kakkosbiisi 'It's You' on ehta hukassa ollut Elevators-klassikko. Albumin yhteisbiisit Bull of the Woodsin kanssa ovat mielenkiintoisia ja eroavatkin jonkin verran keskenään. Mutta viimeistään 'Dr. Doom'in kohdalla ainakin itselleni tulee vastaan, että tästä puuttuu jotain. Niin. Ne Mars-planeetalta töräytetyt torvet. Woodsin hämärät torvisektiot ovat lopulta juuri se elementti, joka tekee siitä levystä sen levyn.

Niinpä ensi-innostuksesta huolimatta A Love That's Sound jää enemmän kuriositeetiksi. Tämä Charlyn vuonna 2011 ilmestynyt levy (Siis pahvikantinen re-masteroitu) on muuten ensimmäinen cd-levy, josta olen ostanut aikaisemman cd-painoksen tilalle saman levyn. Ja äänenlaatu on tosiaan parempi, kuin aikaisemmassa suttuisessa cd-painoksessa.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Sarjakuvarock

Kuinkakohan moni tuleva pikkurokkari on äänittänyt omaa kimitystään mankalle hakaten kitaraa ja huutaen sen viikon Aku Ankan tekstejä? Sarjikset ja niiden piirtäminen olivat myös myöhemmin kansanopistot läpi kolunneiden rokin 'graafisten suunnittelijoiden' peruskauraa.

Suuressa maailmassa sarjakuvan ja rokin yhdistäminen ei ollut ihan jokapäiväistä. Ehkä syynä oli se, että The Beatles ei tälläistä tehnyt? Tai monikaan muu aikalainen. Nopeasti kelaten tulee mieleen ainoastaan 13th Floor Elevatorsien 'Dr Doom', mutta ei kovinkaan montaa muuta sarjis-vaikutteista biisiä. Niin sanottu UG-sarjakuva pyöri hyvin lähellä rock-kenttää levynkansia myöten (Joplinin Cheap Thrills), mutta silti kukaan ei laulanut esimerkiksi niistä Friikkilän veljeksistä.

Toisin kuin Suomessa.
Vielä 60-luvulla sarjisbiisejä ei juurikaan ollut. Syynä oli todennäköisesti juurikin se Beatles. Sarjakuva taiteenlajina oli pitkälle 80-luvun alkuun asti niin sanottua 'alempaa taidetta', joka perustui yleensä kolmen ruudun vitsiin. Jos bändi pääsi levyttämään ja kaiverruttamaan hengentuotteita kalliille vinyylille, niin ei ehkä haluttu ikuistaa sarjisläppää.

70-luvulle tultaessa koko pop-kentän spektri laajeni huimasti. Koko populaarikultuuri pengottiin ja kyseenalaistettiinkin katosta kellariin ja sarjikset ilmestyivät kappaleiden aiheeksi ihan aikansa ykkösartisteille, kuten Hectorin 'Sarjakuvarock'-biisiin. Hector toki käsitteli aihetta 70-luvun puolenvälin vasemmistolaisittain, mutta Aku Ankka-väki ja muut aikansa sarjishahmot kappaleen hienoine Syd Barretin 'Matilda Mother'-viittauksineen saavat kieltämättä kovaa kyytiä.

Hectror otti kiertueelleen lämppäriksi tamperelaisen Virtanen-yhtyeen, jonka jäsenet Veltto Virtanen ja Mauri 'Moog' Konttinen olivat sarjisfriikkiyden ääripäitä; toinen yliopistohämy, toinen tanpesteri-duunari (tosin diplomi-insinööri). Yhteistä korkkari-fanitus. Virtasen kumpikin jälkeenjäänyt albumi lepäsi vahvasti sarjisteeman varassa. 'Uusi jääkausi uhkaa' jopa sanatarkasti ja kantta myöten. Myös Juice antoi oman sarjisviittauksensa kappeleessaan 'Anne ja Jack'.

70-luvun lopussa punkin ilmestyessä kuvioihin Virtanen oli suuri vaikuttaja ja sen sarjakuvafanaattisuus ei voinut olla vaikuttamatta pikkupoikiin. Sehr Schnellin 'Orja' on alkuosaltaan suoraan Asterixista luettua tekstiä. Tässä kohtaa ei voi olla huomioimatta esimerkiksi Kari Peitsamon ensilevyä, jossa samat aiheet vilisevät ihan peruslyriikkaa myöten (tosin Harun el Pullah ei kunnon muslimina todennäköisesti voinut nautiskella siitä konjakista).
Suomipunkista Vaavin jäsenille ja Siukoselle kolisivat Corto Maltese. Ratsian Jyri Honkavaara taasen oli äärimmäisen kova Marvel-fani ja keräilijä. 'Se'-yhtyeen nimi tuli 60-luvun Teräsmies-lehden tarinasta. Joka tapauksessa itsensä toteuttaminen ja omasta elämästä laulaminen ei enää karsastanut sarjiksia aiheena. Sarjikset ja niiden piirtäminen näyttelivät tärkeää osaa myös liikkeeseen olennaisesti kuuluneissa pienlehdissä.

Koska 70-80-luvun taitteessa kahden tv-kanavan Suomessa sarjikset Korkeajännityksineen olivat se 'alemman luokan' viihdytysmuoto, mihin Jallun ja Kallen (salaa) kera peruskansan vapaaehtoinen sivistys perustui. Tästä syystä sarjis innoittaja ja laulujen aiheena oli todella näkyvä ennen taivaskanavia ja internettiä. Se oli yhteinen nimittäjä, olihan maassa Aku Ankka lehden levikkikin huimat 250 000 kappaletta. Aku Ankan jakso, missä toimitus oli kirjoittanut Akun piesseiden raggareiden autoon 'Yhdistyneet punkkarit ja raggarit' poiki punkkarin kirjoittaman napakan vastineen liikkeen rauhanomaisuudesta ja tarkoitusperistä.

Myöhemmin post-modernistisena aikana sarjakuva on jäänyt pois kuvioista. Ehkä syynä on tosiaan se aiheiden ja populaarimaailman tulva, josta ne aiheet voi blokata. Sarjis laulun aiheena onkin enemmän old-skool tyylikeino, kuin laulua omasta elämästä.