tiistai 24. maaliskuuta 2020

Royal Trux - Sweet Sixteen 1997

Amerikkalaisen Royal Trux-yhtyeen pistäytyminen suuryritys/levy-yhtiö Virginin kiinnityksenä on oma mielenkiintoinen kuriositeettinsa 90-luvulta.

Nirvanan 'Nevermindin' lyödessä isosti läpi, jokainen levyfirma kiinnostui "alternativebändeistä" ja oli valmis suuriinkin rahallisiin satsauksiin löytääkseen seuraavan karhean miljoonamyyjän.
UG-skene itse eli vielä vahvasti 90-luvun alussa 80-lukulaisten ideaalien kirkkaudessa, bändien kiertäessä romukuntoisella pakettiautolla pieniä luolia ja levyttäen kädestä suuhun eläville pienlevy-yhtiöille - toisin kuin kokkelipöyhötukat ja muut teeskentelijät.

"Aito asia" oli homman nimi ja Virgin tarjosi 80-luvun lopusta toimineelle Royal Trux-kaksikolle oikeaa miljoonan dollarin ennakkoa kolmesta levystä. Ideana oli, että jos skenen vanhempi sankariporukka on rosterissa, se innostaa uusiakin löytöjä hakeutumaan juuri Virginin puheille.

Jennifer Herreran ja Neil Hagertyn muodostaman kaksikon jälkimmäinen jäsen oli ansainnut katu-uskottavuuskannuksensa 80-luvun Pussy Galore-yhtyeessä, jonka johtohahmona toimi Jon Spencer, jolla oli myös oma (ehkä näkyvämpi) annettavansa 90-luvun alternative-skenelle. Kaksikon aikaisemmilla levyillä oli ollut suorastaan metelin puolella oleva suunta, vaikka Drag Citylle julkaistulla Cats and Dogsilla oli jo jotain melodiantapaistakin. Lisäksi pariskunta oli tiedettävästi heroinisteja, mutta se toi varmaan oman uskottavuuslisänsä. Herrera/Hagerty osti ennakoilla talon Virginiasta (!), rakensi sen tiloihin oman studionsa ja legendan mukaan loppurahat sijoitettiin huumeisiin.

Apulaisten kanssa äänitetty 'Thank You' maistui entisille seuraajille, mutta sitä seurannut 'Sweet Sixteen' jakaa mielipiteitä.

Itse pidän levystä, ehkä sen helposti lähestyttävyyden takia. Mikä ei tarkoita, että tämä olisi silti joka tytön ja pojan, tai unelmavävyn musiikkia. Royal Truxia ja Jon Spencer Blues Explosionia yhdistää, että ne esittävät ilmiselvästi jotain rokin ytimen tiivistynyttä muotoa, mutta BE:n ollessa enemmän kallellaan esimerkiksi rockabillyyn (toki mukana myös meteliä), Herrera/Hagerty olivat 90-luvun "glitter twins" ja Royal Truxin musiikissa on pohjalla Stonesmainen "epätäydellisyys" ja heilunta.
En tiedä oliko Sweet Sixteenin kohdalla jonkinlaisia levy-yhtiöpaineitakin, tai jopa oikeaa omakohtaista halua olla ulosanniltaan vähän enemmän "siistiytynyttä" ja normirakenteista, mutta tämä tuntuu monelle yhtyeen fanille olevan juuri liikaa. Mitäänhän tässä ei ole puleerattu liiaksi, homma huojuu edelleen jne. mutta "luonnosmaisuuden" sijaan tässä on myös monimutkaisempiakin kuljetuksia, aika hyvää soittoa ja... svengiä. Pikkuserkkuyhtye Blues Explosion kurkkailee ilmiselvästi lääkekaapista, välillä funkataan kuin James Gang konsanaan ja välillä ollaan taas kuin parhaimpien päivien Alice Cooper Band. Tämä kaikki tietysti hälläväliä tyylillä ja asenteella, missä ei ole niin nuukaa nuotin, tai iskun paikalla - kunhan se on oikeassa paikassa.

Tämä kaikki kansien sisään, missä kaupanhyllystä tuijottaa täyteen yrjötty WC-pönttö, kuvan suorastaan tunkiessa vatsahapon lemua sieraimien sisälle. Virgin ei ollut levyn sisältöönkään tyytyväinen. Ajat kulkivat taas eteenpäin ja yhtiö tarjoutui päästämään bändin sopimuksestaan ilman sitä kolmatta levyä, jolle äänitetty materiaali julkaistiin osittain seuraavalla, taas Drag Cityn kautta ulostetulla levyllä.

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Amebix - Monolith 1987

Crust-punk on punkin, tai metallimusiikin alalaji, missä yhdistellään juuretonta, systeemin ulkopuolista elämäntapaa ja metallista musiikkia, joka kuitenkin eroaa perus-heavystä näennäisen huolimattoman soitto- ja tuotantotapansa puolesta. Viiva ja erotin on todella häilyvä, eikä aina kaikki, tai kukaan tiedä aina kummalla puolella ollaan. Tyylisuunnan kaksi kivijalkaa lokatoitui 80-luvun Isoon Britaniaan ja sen vallattujen talojen, eli squattien skeneen. Antisectia ja Amebixia yhdisti myös levytetyn tuotannon vähyys, vaikka toki jälkimmäinen teki huomattavasti enemmän EP:tä yms. ensimmäisen olemassaolonsa (1979-1987) aikana.

Amebixin äänitetty tuotanto alkoi vuoden 1979 demokasetin muodossa, mutta bändin tuotanto oli ns. "hitaasti kypsyvää" käppäisen demon, EP-levyjen ja ensimmäisen 'Arise'-pitkäsoiton välillä (1985). Välissä meni kuusi vuotta ja ehkä yksi syy hitaaseen etenimiseen oli squattaus-elämäntapa, missä mitään omaisuutta, laitteita tai edes yöpaikkaa ei aina ollut, rumpalit vaihtuivat ja kaikki meni omalla (hitaalla) tahdillaan.

Amebix oli käytännössä Millerin veljekset Stig ja Rob, joista jälkimmäinen vokalisoi ja tekstitti biisit. Veljekset olivat kouluikäisinä ongelmallisia Stigin käydessä ongelmanuorten koulua ja Robin Britanian Ilmavoimien koulua, josta parin vuoden innon jälkeen kuitenkin erosi. He tutustuivat teini-ikäisinä bändin ensimmäiseen rumpaliin, joka oli vahvasti mielenterveysongelmainen, mutta asutti yksinään vanhempiensa suurta kartanoa Moorin alueella, joka on tunnettu Baskervillen koiran usvista ja sumuista. Millerin veljesten mukaan eristynyt kartano ja ympäristö vaikuttivat yhtyeen soundiin ja kuvastoon. Oli juttu totta tai ei, niin se on hieno tarina. Vanhemmat palasivat kartanoon ja häätivät punkkarit, jotka siirtyivät Bath/Bristol-alueelle, missä oli vahva punk- ja squattausskene yhtyeineen. Samaan aikaan mukaan tulivat kovat huumeet, jotka vielä omalta osaltaan tahdittivat etenemisnopeutta.

Elämäntapa ja ystäväpiiri pitivät Amebixin sidottuna niin sanottuun anarkopunk-skeneen, mutta musiikillisesti yhtye hioutui poikkeavan kuuloiseksi yhdistellen aikansa metallin elementtejä Motörheadiin, jälkipunkkiin ja etenkin Killing Jokeen. Arise-levyllä oli myös maalailevia osuuksia, joita toki löytyy kaikilta aikansa anarkopunk-pitkäsoitoilta, eikä monessa kohtaa olla kaukana esimerkiksi Hawkwindin monotonisesta, mutta samalla sakeasta tyylistä. Yhtyeen tavaramerkki on kuitenkin post punkin ja goottimusan esittelemä "pidättely", joka kasvattaa musiikin intensiteetin omaan luokkaansa. Samalla ensi-LP:n 'Axemanin' tyylinen nopea, mutta lyhyt kohta toimii kovempaa, kuin peruspaahdossa. Myös instrumentaatiopaino pinnalla jyräävän ja klonksottelevan basson kanssa kumartaa tavallaan Lemmyä kohden, mutta seisoo myös omin jaloin.

Arise nosti yhtyeen skenensä valokeilaan ja crustien vaatteiden pätseihin ja seuraaja 'Monolith' äänitettiin ja julkaistiin vuonna 1987. Jo Arisen ilmestyessä 1985 punkkiin, tai sen hardcore-muotoon alkoi ilmestyä entistä enemmän metallivaikutteita, joista esimerkki aiemmin mainitun Antisectin 'Out of the Void' EP vuodelta 1985.
Monolithkin oli edeltäjäänsä verrattuna enemmän metallinen ja vähemmän Killing Joke. Se noteerattiin (ja arvotettiin) punkpiirien lisäkisi aikansa metallilehdissä. Kehut eivät olleet valtavia, mutta ei sitä varsinaisesti haukuttukaan. Levy on ehkä noussut arvostuksessaan vuosien saatossa, sillä se on edelleenkin hyvin hyvin intensiivinen, vaikka nojaa enemmän raskaan musiikin estetiikkaan. Oikeastaan tämä on omalla tavallaan yhtä hyvä, kuin edeltäjänsä. Bändi oli myös tähän aikaan punkpiirien lisäksi hämmentävästi (tai vähemmän hämmentävästi) biker-piirien suosiossa ja keikkaili niissä.

Levyn ilmestyttyä bändi, tai veljesten välit hajosivat ja bändi hiipui yhden demon jälkeen. Julkaisijalevy-yhtiö veti kaikki rahat ja on vuosien saatossa tehnyt painoksia toisensa jälkeen.

Millerien ja ympärillä pyörivien soittajien elämäntavat, huumeongelmat ja ongelmat ylipäätään (Rob kaatui moottoripyörällä ja katkaisi kätensä soittokunnottomaksi, naisystävä vei lapsen ja tämä vetäytyi Skotlantiin asumaan asuntovaunussa) lopettivat bändin toiminnan pitkäksi aikaa. Rob Milleristä tuli myöhemmin keskiaikaisten miekkojen takoja, Tau Cross-yhtyeen johtaja ja tällä hetkellä hän toimii yksityisajattelijana karkotettuaan bändikaverinsa holokaustin kieltopohdinnoillaan. Stig perusti Amebixin jälkeen yhtä hitaasti ja hähmäisesti toimineen Zygoten, johon kuului saman Moor/Bath-usvaisen alueen tyyppejä Smartpilsistä ja muista hämärämmistä punk-yhtyeistä. Amebix uudelleenkasautui, levytti levyn, mutta nykyään veljekset eivät ole tiettävästi missään väleissä.

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Animal Collective - Merriweather Post Pavilion 2009

Merriweather Post Pavilion oli ilmestyessään marylandilaisen/baltimorelaisen Animal Collectiven jo peräti kahdeksas albumi. Muistan törmänneeni näihin aikoihin yhtyeen nimeen hyvinkin useasti ja op-art kansi piirtyi myös pysyvästi silmien verkkokalvoille.

En tiedä oliko syynä yhtyeen Pitchfork-lemmikkiys vai joku muu epärationaalinen asia, mutta Animal Collectiven musiikki jäi silti kuuntelematta, vaikka bändi nautti ehdotonta pillifarkku-skenen fanitusta; Post Pavilion julistettiin muun muassa 2000-luvun ehdottomaksi merkkiteokseksi ja niin edelleen.

CD on löytynyt hyllystä jo muutaman vuoden, mutta edelleenkin jostain syystä sen kuuntelu on jäänyt aika minimaaliseksi. Koska talvilomaviikolla oli tiedossa runsasta autoilua, kaivelin sen hyllystä ja levy on ollut tehokuuntelussa toista viikkoa.

Tavallaan tiedän mistä tämän kohdalla kiikastaa: lähdin Animal Collectiven kanssa niin sanotusti persaus edellä puuta, koska ihastuin muutama vuosi sitten yhtyeen jäsenen Panda Bearin soololevyyn 'Panda Bear Meets the Grim Reaperiin' ja se oli todellisessa tehopyörityksessä. Ja siinä oli pitkälti samoja elementtejä, mutta vielä pidemmälle vietynä, joten Merriweather Post Pavilion kuulostaa ehkä kohtuullisen paljon laimeammalta, kuin jos se olisi soinut innolla ja tuoreille korville vuonna 2009.

Albumi menestyi indie-julkaisuksi keskiarvoa huomattavasti paremmin, nousen Billboardin sijalle #13 ja myyden fyysisesti 200 000 kappaletta aikana, jolloin fyysisten levyjen myynti alkoi jo sukeltaa.

Levyn tuottajana toimi Ben H. Allen, jonka käsistä oli lähtöisin esimerkiksi Gnarls Barkleyn menestys. Tuottaja tunsi myös uuden hip hopin tekniset salat, vaikka olikin musiikin suhteen kaikkiruokainen, joten Animal Collective löi päät yhteen hyvinkin visionäärisesti. Nimittäin Post Pavilion ei kuulosta juuri lainkaan edellä mainituilta, vaikka levyn pääinstrumenttina toimivat samplerit. Laitteet joiden rajoitteet muodostivat 80-90-luvulla hip hopin esteettisen kielen, mutta 2000-luvulla olivat kehittyneet siihen pisteeseen, että Animal Collective pystyi kasailemaan loputtoman määrän looppeja ja ääniä päällekkäin, luoden taas jotain ihan uutta.

Panda Bearin soolokama ei rehellisesti sanoen poikkea aivan valtavasti tästä levystä, mutta Merriweatherillä on sellainen kulma, että siinä on kyllä rytmiä, itseasiassa useitakin päällekkäin, mutta setämäisesti sanottuna "jumputus" puuttuu pohjalta, eli kaikki leijuvat toistensa päällä ilman raskasta ja sitovaa rytmipohjaa. Tähän päälle laulu-leijereitä, joiden stemmat muistuttavat useamminkin Beach Boyseja, kuten myös päälle miksatun kitaran puuttuminen lähes kokonaan. Makuuhuone-Pet Soundsia? Itse äänityksissäkin liikuttiin erikoisessa kulmassa yhtyeen soittaessa PA:n läpi periaatteessa livemeiningillä, josta sitten napattiin samplet taas äänitteseen. Levyn suurin ongelma on tavallaan, että melodiat ja niiden tapaiset ovat kuitenkin niin laveita, ettei tässä ole rantapoikien tyylistä sing-alongia tai selkeää God Only Knowsia. Toisaalta biisien hähmäisyys ja häilyvyys tuo niille uudelleenkuuntelukestoa, koska huolimatta suoranaisesta iskemättömyydestä, ne ovat silti melodisia ja kiehtovia.

Itse Merriweather Post Pavilion on ulkoilmakeikkapaikka Marylandissa, jossa on esiintynyt mm. Pink Floyd vuonna 1973 ja niin edelleen. Levyn julkaisun yhteydessä yhtye suunnitteli pitävänsä konsertin kyseisessä paikssa, mutta hanke kariutui, onnistuen vasta pari vuotta myöhemmin.