Panda Bear & Sonic Boom - Reset 2022

Sonic Boom aka Peter Kember ja Panda Bear eli Noah Lennox ovat sen verran monta kertaa pyörähtäneet Levyhyllyssä, ettei heitä tarvitse enempää esitellä.

Näistä ensin mainittu on tuottanut jälkimmäiseltä kaksi kohtuullisesti menestynyttä ja omaperäistä levyä, mutta Reset on kaksikon ensimmäinen puhdas yhteis(työ)albumi.

Resetin tausta on mielenkiintoinen, sillä se äänitettiin nyt jo muistista pyyhityn koronapandemian aikana 2020-21 ja sen voi helpostikin kokea ponnistaneen tuosta maailmanlaajuisesta pandemiasta, yhteiskunnan suluista, ihmisten ahdistuksesta, tylsistymisestä ja epätoivosta.

Levyn musiikki ei kuitenkaan kuulosta tältä, ei todellakaan, vaan sitä voisi verrata esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiseen tai jälkeiseen korostetun (yli)pirteään ja hyväntuuliseen viihteeseen. Jonkinlaisen eskapismin tarjoamista siis.

Resetin musiikki perustuu pitkälti sampleihin ja vanhan muiden levyttämän musiikin "uudelleenjärjestelyyn", mikä luo albumille myös oman erikoisella tavalla muistoihin ja nostalgiaan perustuvan soinnin. Järjesteltävä materiaali löytyi Kemberin alkaessa - ilmeisesti koronatylsistyksissään - järjestelemään levykokoelmansa vanhoja seiskatuumaisia. Näistä tehtyjen looppien päälle Sonic Boom ja Panda Bear äänittivät omat lauluraitansa jälkimmäisen käyttäessä kaikki ne Beach Boys-kikat, mistä hänet tunnetaan. Kember luottaa tietysti omaan monotoniseen ja rajalliseen, mutta kieltämättä aina jollain tavalla mieleen jäävään antiinsa vokalistina. Taustamusiikissa liikutaan 50-60-luvun tunnelmissa sukeltaen välillä niin sanottuun exoticaan, välillä lainataan sitä liippaavaa vanhaa ska:ta ja niin edelleen.

Levyn koostaminen tapahtui ilmeisesti oikeaoppisesti korona-aikaisten kontaktien rajoittamisen suhteen. Kaksikko pallotteli kappaleita ja ideoita sähköpostin välityksellä, vaikka kumpikin asuu tätä nykyä suhteellisen lähellä toisiaan Portugalin Sintrassa. Koronan hellittäessä otteensa Panda Bear ja Sonic Boom ovat kiertäneet pienimuotoisesti tämän materiaalin kanssa Euroopassa. Resetistä on julkaistu tänä vuonna myös dub-remix levy, jonka päätekijänä on oikeutetusti "ysärilegenda" Adrian Sherwood.

Ekan kerran Resetiä kuullessa olo oli hivenen pettynyt. Ehkä sen vuoksi, että kaksikon aikaisemmista yhteenliittymistä johtuen odotustaso oli hyvinkin korkea, onhan jännällä tavalla futuristinen "Panda Bear Meets The Grim Reaper" yksi suosikkialbumejani viime vuosikymmeneltä. Siihen nähden toisten musiikkiin perustunut Reset tuntui vähän heppoiselta ja siltä, että on menty sieltä missä aita on matalin. Mutta tämähän levyn idea ilmeisesti onkin: tuttua, mukavaa, helppoa ja mukana hyräiltävää musiikkia vaikeille ajoille. Levyn lyriikoissa sekoitetaan tähän kylmää ja kuumaa.

Eri suositeltavaa kuuntelemista.

Sturmpercht- Geister im Waldgebirg 2006

Itävaltalaisen neofolk-yhtye Sturmperchtin 'Geister im Waldebirg'-levynkansi on ilmestymisestään asti herättänyt eri puolilla internettiä hymähdyksiä. Noh, silloin kun larpataan, niin larpataan kunnolla.

 Käpyukko vaellussauva kädessä tuijottaa rinnekuusikossa suoraan kuvaajaan, vieressään sammalmies. Alppien traditioista ammentava yhtye on kuitenkin ehkä lainannut kansikuvansa keski-eurooppalaisesta nuutti- tai laskiaisperinteestä, missä aika villinnäköisesti pukeutuneet karnevaalihahmot kiertelevät talosta taloon tai kulkueina.

Albumin nimi taipuu suomeksi "Kummituksia metsävuorilla" ja oikeastaan nimi ja kansikuva kuvaavatkin todella hyvin Sturmperchtin musiikkia ja albumia. Törmäsin levyyn ekan kerran sen juuri ilmestyttyä, koska Julian Cope hehkutti sitä Head Heritage saitillaan. Silloin tyylilajina toiminut folk- ja neofolk eivät kuitenkaan nostaneet tätä mihinkään erityisiin lokeroihin ja Sturmperchtin kuuntelu jäi lähinnä kannelle naureskeluksi ja kurisioteetiksi.

Neofolk tyylilajina ja terminä on ehkä jollain tapaa muodikas ug:n marginaalissa. Iso osa bändeistä myös joko flirttailee fasismin kanssa, tai on: fasisteja. Eivät tietysti kaikki, tyylilajin perustajista lähtien mutta tällainen pohjavire hommassa kuitenkin on.
Ymmärtääkseni Sturmpercht ei tähän piiriin kuulu, mutta toisaalta yhtyeen kappaleissa pyörivät teemat pakanuudesta ja luonnon romantisoinnista tuulahtavat raikkaan 1920-luvulta. Romantische und takaisin luontoon. 

Ajattelu nautti suosiota saksalaisen nuorison keskuudessa Wandervögel-liikkeessä ja purskautti populaarikulttuuriin vaikutteita esimerkiksi Hessen 'Matka aamun maahan' kirjaan ja sitten oudosti valtameren toiselle puolelle San Fransiscon alueen kirjakauppoihin, jonka hämmentävin juonne ennen beatnickkejä oli Nat King Colelle kirjoitettu julistus 'Nature Boy'. Mutta tästä ehkä joskun lisää toisessa postauksessa. Wandervögel-liike nimittäin sulautettiin ja lopetettiin muitten nuorisoliikkeiden kanssa Natsi-Saksan ainoaan sallittuun nuorisotoimintaan eli kansallissosialismiin ja Hitler-jugendiin.

Ympäri mennään, yhteen tullaan jne.

Kummitukset ja metsävuoret nousevat esiin myös musiikin toteutuksessa. Neofolkissa on aika yleinen instrumentaatio laulajan (tahallisen) keskinkertainen jokamiehen jollotus, landolan näppäily ja ylipäätään riisuttu ulosanti. Tätä koristellaan rummun takomisella ja mahdollisesti elektronisilla äänillä ja hälyllä, jolloin uusi kohtaa vanhan perinteen ja niin edelleen. Luetaan vähän runoja jumittavan taustan päälle ja kuiskutellaan. No, hyvältähän se kuulostaa ja välillä Sturmpercht on hyvin lähellä 70-luvun alun Witthüser & Westruppin "kosmista minimalismia". Välillä ollaan maailmantuskan reunalla runollisina, välillä hoilataan kuin härskissä oluttuvassa. Humppaa, haitaria, huiluja, näppäilyä ja elektronista maalailua.

Levylläkin kokeellinen Sturmpercht on netin keikkavideoitten perusteella ollut sitä myös livenä. Viimeisestä julkaisusta alkaa vain olla jo yli viisi vuotta aikaa, joten en tiedä toimiiko yhtye enää.

Mdou Moctar - Ilana: The Creator 2019

Mahamadou Souleymane aka Mdou Moctar (s. 1986 tai 84) on nigerialainen muusikko; tarkemmin tuaregi, jonka ensilevytys tapahtui vuonna 2008, mutta 'Anar'-albumia ei julkaistu sellaisenaan, vaan Moctarin soitto ja suosio länsi-Afrikassa syntyi alueen kännykkä/muistitikku- skenen kautta. 

Biisit kulkeutuivat länsimaihin alueen muistitikkumusiikkia niputtaneen amerikkalaisen Sahel Sounds-yhtiön kokoelman kautta, jonka koostaja Christopher Kirkley vieraili itse paikan päällä Moctarin kotikylässä, lahjoittaen tälle vasenkätisen Fender-kitaran, jollaisia on miltei mahdoton saada käsiinsä kehitysmaan syrjäkylissä. 

Moctar kuuluu siis Saharan alueen tuaregeihin, jotka ovat eläneet nomadeina länsi-Saharan eri valtioiden alueella. Tuaregi-kulttuurilla on hivenen poikkeavia tulkintoja islamista, joten he ovat joutuneet historian aikana vainotuksi sekä alueen hallitusten, että sieltä nousseiden islamistien toimesta. Libya aseisti ja koulutti näitä paimentolaisia ja todennäköisesti paikkansa pitävän tarinan mukaan myös sähkökitarat saapuivat tuaregien käteen ensimmäisen kerran juuri näillä sissikoulutusleireillä.

Romanttinen vainottujen vastarinta ei tee tietenkään pahaa musiikin mielikuvalle ja nostaa sympatioita, mutta tuaregien tyyli käyttää sähkökitaraa yhdistettynä vanhoihin musiikkiperinteisiinsä koskettaa varmasti jo sellaisenaan useita kuulijoita. Siinä on jotain vierasta, mutta myös jotain oudon tuttua, mikä ehkä selittyy olettamuksella, että osa amerikkalaisesta bluesin perinteestä on juuri tuolta alueelta rahdattujen orjien mukanaan tuomaa. Yksinkertaisuus käännetään voitoksi musiikin hypnoottisuuden kautta ja käsittääkseni näillä Euroopan pajautus-festivaaleilla (Roadburn jne.) on useinkin rosterissa mukana ainakin yksi aavikkobändi.

Tuaregimusiikki tuli Euroopassa suuremmin tunnetuksi varmaankin Tinariwen-yhtyeen ja Ranskan kautta. Sille on yllämainituista syistä syntynyt Saharan ulkopuolinen kuulijakunta ja bändejä kiertelee pitkin länsimaita. Soittajat soittelevat näissä käsittääkseni myös ristiin ja hommaa helpottaa tuaregien uskonnollinen tapa, jossa miehet peittävät kasvonsa. Eräänlaisia naamiobändejä, kuten joskus totesin. 

Siinä missä Tinariwen ja Terakaft ovat karavaanimaisia bändejä, joissa musiikki tulee ja kulkee yhteisöllisesti, skenestä on pullahtanut myös artisteja, joiden soitosta kuulee yksittäisen virtuositeetin ja ne ovat tunnistettavia. Moctarin musiikki on sinänsä tyylipuhdasta tuareg-kamaa, mutta hänen kitaransoittonsa mieleenjäävän tunnistettavaa. En nyt sano kitarasankarointia, mutta kyllä siinä suoritetaan enemmän, kuin tällaisessa kamassa yleensä. Bändin tulkinta aavikkokamastakin on miltei rockin puolella, mutta en sano, että sekään olisi pahasta, tai vesittynyttä. Muutaman kerran Ilana: The Creatoria kuunnellessa hiipii mieleen varhaisen Allman Brothersien kitarakaksikon omaperäinen luenta ja yhteissoitto bluesista, eikä bändi rytmillisestikään ole välillä kaukana. Tässähän tavallaan mennään ympyrää, sillä yhtyeen ensimmäisen kokoelmajulkaisun aikaan jenkki portlandilainen Brainstorm-yhtye coveroi parikin Mdou Moctarin biisiä. 

Kännykällä voi katsoa toisten bändien Youtube-videoita myös Saharan keskellä. Ja ensilevyllään Moctar käytti myös häpeämättömän törkeästi mm. autotunea.

Śląsk - Helokanie 1964

 Uusi Mojo-lehti opetti, että sen sampleri-cd:ltä löytyvä puolalaisen laulu- ja tanssiryhmä Slask:in Helokanie toimi suorana "lainauksen" aiheena Bowien Low-levyn kappaleella 'Warszava". 

Levy löytyi Bowien kyytiin hänen matkatessaan junalla Itäblokissa (olikohan mahdollisesti paluumatka Neuvostoliitosta yhdessä Iggyn kanssa?). Hän osti sen Varsovan rautatieaseman matkamuistomyymälästä. 

Välillä tosi on tarua ihmeellisempää.

Skyray - Mind Lagoons 1999

Skyray on liverpoolilaisen Paul Simpsonin projekti, jonka alla hän pullautti nipun levyjä 90- ja 2000-luvun puolivälien välillä. Mukana oli erinäinen määrä apulaisia. Simpson itse on artistina musiikin laitamarginaaleissa, mutta henkilökohtaisia sidoksia löytyy runsaasti Liverpoolin alueen 70-luvun lopun jälkipunk-skeneen.

Paul Simpson oli edesmenneen Echo & The Bunnymen-rumpali Pete de Freitasin, Julian Copen ja Courtney Loven(!) kämppis. Ensimmäinen bändikin perustettiin saman yhtyeen kitaristi Will Sergeantin kanssa jo kouluikäisenä ja Simpson soitti 1979 koskettimia Copen Teardrop Explodes-yhtyeen ensisinkulla, sekä ensimmäisessä kokoonpanossa. Tämän jälkeen hän lähti perustamaan oman Wild Swans-bändinsä, joka toimi pitkin 80- ja 90-lukua on/off meiningillä, mutta saavutti toisaalta myös kulttisuosiota hämmentävänkin kuuloisissa maissa, kuten Filippiineillä.

Liverpool-skene ulottuu tällekin levylle asti, sillä yhdessä pääosin instrumentaalisen levyn kappaleista itse Bill Drummond lausuu salanimen takaa lyriikat. Taiteen moniottelija oli 70-80-luvun taiteeessa skenen tuottaja/manageri-guru ja tietysti suuremmalle yleisölle tuttu 90-luvun KLF-projektistaan. Yhteistä tälle levylle ja kirjainyhdistelmälle on (Chill Out-levyn tyylinen) steel-kitaran käyttö ilman ja äänitilan maalailuun.

Mind Lagoons onkin eräänlainen teemalevy, joka heiluu ja ui kuvitteellisessa ja lämpimässä easy listening/chill-out atollissa, tai laguunissa. Musiikki on tavallaan hyvin viihteellistä downtempoilua, jossa on kuorrutuksena kunnon kasa kornienväristen drinkkien "exoticaa", ehkä vähän suoraa muzak-henkeä. Mutta mutta.. Simpson on selkeästi tekijämies ja välissä on erittäin kauniita ambient-hetkiä, sekaan ujutetaan Joe Meekin henkisiä pörähdyksiä ja koko ajan uidaan tahallisesti sekä pinnan alle,  että päälle.

Levyllä tulee eeppisiä hetkiä, missä harput laulavat, FM-syntetisaattori täyttää horisontin, Uma Sumac-tyylinen sopraano laulaa ja kitarat pöräyttävät wah-wahilla. Esimerkiksi levyn avaavalla ja lopettavalla 'Sunset Lovedronella'. Homma seilailee törkeän viihteellisen osaston ja vakavastiotettavan kaman välillä, tuoden liverpoolailun lisäksi mieleen myös Jah Wobblen 90-luvun maailmanmusailut. Nimibiisi pitää sisällään Bill Drummondin luennan ja nakuttaa rytmisesti eteenpäin, kuulostaen etäisesti Renegade Soundwavelta. Stilikka soi joka välissä ja kaiku maustaa muutenkin musaa. Levyn upein hetki on puolessa välissä, missä kellojen ja FM-syntikan viemä melankolinen ambient 'Ornate Flame Terminal' nostaa new age-henkisyydestään huolimatta ihokarvat pystyyn.

Ymmärtääkseni Paul Simpsonin musiikillinen ura on ollut vähän vasemmalla kädellä vedetty syystä, että hän taitaa olla liverpoolilaisen yliopiston professori? No, yhtä kaikki. Simpsoninkin niin sanottu musiikkiura on osoitus tuossa brittiläisessä satama- ja opiskelijakaupungissa olleesta 70-luvun lopun "kriittisen massan" ylittymistä, jossa putkahti ulos Teardrop Explodesin, Echo & The Bunnymenin ja Orhestral Maneuevers in Darkin tyylisiä ääniaalloille jääneitä bändejä ja jopa niiden kaverit kuulostivat ja kuulostavat hyvältä.

Rodrigo y Gabriela - Echoes 2019

Flamenco-luenta Pink Floydin klassikkokappaleesta.

Stereolab - Emperor Tomato Ketchup 1996

Jotkut yhtyeet pysyvät vuodesta toiseen sellaisella harmaalla vyöhykkeellä, että pitääkö niistä vähän vai yhtään. Stereolab osuu itsellä juuri sille alueelle. Periaatteessa kaikki on kunnossa, monet osat joita yhtye käyttää periaatteessa lähellä sydäntä, yhtyeellä ihan omakin ääni ja niin edelleen. Mutta joku häiritsee näin parinkymmenen vuoden satunnaisen kuuntelunkin jälkeen.

Stereolab perustettiin Lontoossa 90-luvun alussa McCarthy-indieyhtyeen kitaristi Tim Ganen tavattua Laetitia Sadierin ensin Ranskassa ja tämän muutettua Ganen kutsumana Englantiin. Sadier lauloi bändin viimeisellä levyllä. Stereolabin ensilevy 'Peng!' ilmestyi vuonna 1992 musiikin ollessa pariskunta Gane-Sadierin säveltämää. Japanilaisesta kulttifilmistä nimensä ottanut Emperor Tomato Ketchup oli jo yhtyeen neljäs pitkäsoitto ja välissä oli julkaistu nippu sinkkuja ja EP-levyjä. Mukana oli myös kokoonpanon toinen naislaulaja, vuonna 2002 pyöräilyonnettomuudessa kuollut australialaislähtöinen Mary Hansen. Jo McCarthy-yhtye oli sanoituksissaan ollut voimakkaasti vasemmistolainen ja Stereolabin englanniksi ja Sadierin äidinkielellään ranskaksi laulamat tekstit jatkoivat tästä, ottaen mukaan myös ranskalaisia 60-luvun radikalismissa vaikuttaneita 'situationistisia' teemoja pyrkimättä kuitenkaan suoraan sloganieeraukseen tai paasaukseen. Tähän päälle musiikillisesti ilmeiset vaikutteet Can-yhtyeeltä, toisto, välillä Los Mutantesin mieleen tuonut viihteellinen groove ja niin edelleen, niin pakka fanitukseen pitäisi olla kasassa.

Mutta joku tässä tökkii edelleen. Ehkä kaikesta läpitunkeva hillitty älyllisyys, lounge-vaikutteet ja ennen kaikkea naislaulajien ohuet äänet, jotka sinänsä sopivat tähän musiikkiin, mutta... en tiedä. Gane, Sadier ja kumppanit ovat ajaneet varmasti juuri tällaista musiikillista lopputulosta takaakin, mutta itseltäni se kimpoaa osittain ohi. Levyn kuuntelee kyllä läpi, mutta vahvalla "kevyesti keskellä päivää"-fiiliksellä. Ei tämä ole varsinaisesti huono, mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Sadier ja Gane olivat pariskunta, joiden ero samaisena vuonna jolloin Hansen menehtyi ei päättänyt yhtyeen uraa. Mutta bändi on ollut miltei kymmenen vuotta telakalla, enkä usko ihan heti palaavan, sillä Berliiniin muuttanut Gane pyörittää omaan korvaan astetta mielenkiintoisempaa projektiaan Cavern of Ati-Matteria. Sinänsä hassua, koska sen musiikilliset lähtökohdat ovat pitkälti samat, kuin Stereolabilla.

Edit: Ja olin väärässä. Stereolab palaa kesällä keikkalavoille ja näkyy alan festivaaleilla pitkin Eurooppaa.

Stomu Yamashta - Raindog 1975

Stomu Yamashtan naamaan ja levyihin törmää yllättävän usein, kun koluaa Briteissä 70-luvulla julkaistuja levyjä. Tämä ei ole sinänsä mikään ihme, koska Kiotossa vuonna 1947 syntynyt perkussiotaitelija on julkaissut suurimman osan musiikistaan juuri saarivaltakunnassa. 70-luvun alussa teatteriryhmänsä kanssa Eurooppaan tullut Yamashta tunnettiin alussa akrobaattisesta perkussionsoittotyylistään, joka herätti yleistäkin huomiota. Yamashtan levytykset ja projektit pitävät sisällään aika laajan spektrin teatterimusiikista balettiin, jazzmusiikista progeen ja itämaisesta musiikista länsimaiseen nykytaidemusiikkiin.

Omasta levyhyllystäni löytyy mielestäni toinenkin Yamashtan levy, mutta sen sijainti on tällä hetkellä arvoitus. Tämä cd-uusintapainos on lojunut vuosia hyllyssä, koska se sai joskus ensikuuntelussa "ei mikään huippulevy"-leiman.
Koska olen kuitenkin kaikin puolin avarakatseinen ja kaavoihin kangistumaton kaveri, otan aina silloin tällöin tällaisia levyjä uudelleen kuunteluun. Auton cd-soitin on oikein hyvä tällaiseen uudelleen tutustumiseen ja ylipäätään levykokonaisuuksien kuunteluun, koska ajaessa harvoin rupeaa vaihtelemaan levyjä tai edes biisejä. Tätä edellä mainittua tulee harrastettua etenkin tietokoneella niin, että harvassa ovat nykyään levyt jotka edes pääsevät soimaan kokonaan läpi.

Raindog ei edelleenkään ole ehkä mikään lempilevy. Se poukkoilee tyyleissään niin paljon, että siitä tulee rikkonainen kokonaisuus. Levyllä soi proge, fuusio, perkussiomusiikki, viulumusiikki ja niin edelleen, eikä mitään varsinaista punaista lankaa, tai teemaa ole. Progessa kylpevän ykkösbiisin jälkeen tulee kellojen kilkuttelua, kolistelua ja rummuttelua. Kakkospuoli avataan taas funkkaavalla progeilulla, siihen vähän popahtava biisi perään ja sitten tuleekin kamari/nykytaidemusiikkia. Levy loppuu fuusioiluun, jonka seassa on leikkivien ja pelaavien lasten kiljahduksia. Silti oudosti huomaan kirjoittavani täällä tästä levystä ja kuunnelleeni sitä toista viikkoa. Raindog ei ole mikään mestariteos tai klassikko, mutta sillä on hetkensä ja se pysyy pinnan yläpuolella.

Tarkempi kaivelu paljastikin levyn taustasta: se on miltei suora versio Yamashtan teatterilavalle tekemästä aikansa multimediateoksesta jossa on ollut visuaaleja, tanssia ja näyttelemistä. Japanista pääosin tuotu orkesteri oli saanut vokalisteiksi Maxine Nightingalen ja Murray Headin, jotka olivat molemmat kivenkovia West Endin teatterivokalisteja ja olivat olleet mukana mm. megasuksee Jesus Christ Superstarissa. Murray Head on omalle sukupolvelleni varmaan tunnetuin Abba-miesten Chess-yhtyeen jättihitistä 'One Night in Bankok', joka sekin oli osa omaa pop-oopperaansa. Milloin maestro ei ole itse kilkuttamassa ja paukuttamassa, yhtye soittaa progehtavan musiikkinsa oikein hyvin ja biisit ovat (silloin kun ovat biisejä) mielenkiintoisia tai niissä on ainakin sellaisia hetkiä. Britti Brian Gascoigne on mukana analogisine syntetisaattoreineen tuomassa edistyksen soundia ja Yamashtan vaimo soittaa viulua..

Yamashta jatkoi tästä eteenpäin. Hänen kappaleitaan soi 70-luvun elokuvissa, mm. seuraavana vuonna ilmestyneessä David Bowien tähdittämässä 'The Man Who Fell to Earth':ssä ja samaisena vuonna 1976 hän perusti 'Go'-yhtyeen (tarkoittaa japaniksi viittä) yhdessä Steve Winwoodin, Klaus Schulzen, Al Dimeolan ja Michael Shrieven kanssa. Miehistön perusteella olettaisi kyseessä olevan todellinen superyhtye, mutta superyhtyeittein tavoin tämäkään ei ole omaan korvaan osiensa summa, vaan kärsii samanlaisesta tason- ja meiningin poukkoilusta, kuin tässä kirjoituksessakin käsitelty levy.

Paddy Kingsland - The Changes (TV-sarjatunnus) 1975

The Changes on vuonna 1973 kuvattu ja 1975 esitetty BBC:n lasten- ja nuorten sarja, jossa modernit koneet, laitteet ja kulkuvälineet alkavat äkkiä pitämään ääntä, joka saa ihmiset psykoottisen hävitysvimman valtaan ja tuhoamaan teknologisen yhteiskunnan. Maailma taantuu esiteolliselle ajalle, jossa jokainen teknologian kanssa tekemisissä oleva on epäluulon kohteena. Tapahtumia tarkastellaan teini-ikäisen tytön silmin, jota esitti Victoria Williams. Tämä on internetistä luettu tiivistelmä, sillä itse sarjaa en ole nähnyt, eikä varmaan moni muukaan Britannian ulkopuolella. 2014 tämä kyllä julkaistiin DVD:llä ja saattaa olla, että joskus on plärättävä Pienen leffakaupan (onko tätä enää?) hyllyjä sielläpäin ollessa.

70-luku toi yhteiskunnallisen tietoisuuden, saastumisen, teollistumisen varjopuolet, lähiörakentamisen yms. jotka herättivät laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Noh, siis länsimaissa.

Samaa eetosta sovellettiin myös lastenohjelmiin ja viihteeseen, jolloin nykypäivän tuotemainossarjat yms. tuntuvat kovin pinnallisilta jopa Pikku kakkosen itä-Eurooppa-animaatioiden rinnalla. Myöskään ahdistavia ja suorastaan pelottavia aiheita ei vältelty, kuten tämänkin sarjan synopsiksesta voi päätellä. Hyvä esimerkki tästä päivästä on 70-luvun lopussa tehty "Olipa kerran ihminen.." tv-sarja, jota näytettiin viime vai toissavuonna Teeman koulu-tv:ltä. Antiikin jaksosta oli nykyisin leikattu pois kohtaus "Spartalaiset häät". No, se oli tosiaan raju kohtaus lastenohjelmaan, mutta kaiken huipuksi sarjan alkutunnarin kiihkeä loppu raketin lähdöstä (joka polttaa takaa-ajajat..)  maapallon räjähdykseen oli leikattu pois. Näin ne ajat muuttuvat.

Sarja sai ilmestyessään palkintopystin ja harmaalla kuvallaan sitä pidetään edelleenkin laadukkaana. Jälki/esiteollisessa ajassa kohdattiin myös vieraita kulttuureja, sarjan tapauksessa päähenkilön Englannin maaseudulla hoiviinsa ottavia sikhejä. Itämainen kulttuuri kuuluukin sarjan tunnarissa, jossa syntetisoinnin lisäksi on perinteisiä intialaisia akustisia soittimia. Tunnusmusiikin (tämä on käsittääkseni myös julkaistu seiskatuumaisena levynä) tekijä Paddy Kingsland työskenteli  legendaarisessa elektronisen musiikin kehittämisessä ja popularisoinnissa ansioituneessa BBC Radiophonic Workshopissa. Tämän tunnarin lisäksi mieheltä löytyy paljon muutakin, muun muassa musiikkia ja ääntä Dr. Who-sarjaan.

Yasuaki Shimizu - Suiren 1982

Yasuaki Shimizu on 1954 syntynyt japanilainen säveltäjä/saksofonisti ja tuottaja, joka on tehnyt yhteistyötä oikeastaan aika laajan piirin kanssa, mukaan lukien Ryuichi Sakamoto ja (Dee-litestä tuttu) DJ Towa Tei. Omia soololevyjäkin on vino pino, mukaanlukien vuoden 1982 'Kakaishki', jonka avausbiisinä on tämä 'Suiren'. Kappale julkaistiin käsittääkseni singlenä jo edellisenä vuonna ja biisin nimi tarkoittaa ymmärrykseni mukaan vesililjaa.

Biisissä on jotain tavattoman sympaattista.

Midori Takada - Through the looking glass 1983

Japanilaisen Midori Takadan ensimmäistä levyä on aika mahdoton saada käsiinsä, koska se julkaistiin pienenä painoksena ja lähinnä kotimaassaan Japanissa. Levy-yhtiö oli toki monikansallinen RCA, mutta silti. Onneksi on internet.

Eksoottisista nimistä on usein vaikea päätellä äkkiseltään ja selvittely paljasti, että kysymyksessä on naispuolinen vuonna 1954 syntynyt muusikko, joka toimii sekä esittävänä muusikkona, että Kunitachin yksityisen musiikkiyliopiston professorina. Diskografiassa on tämän jonkinasteisessa kulttimaineessa olevan levyn lisäksi ainoastaan 90-luvulla julkaistu toinen levy 'Tree of Life'.

Takadan pääinstrumenttina ovat erilaiset lyömäsoittimet ja 'Through the looking glass' perustuu myös pitkälti enemmän tai vähemmän iskusoinnille perustuviin instrumentteihin. Tämä on sikäli harhaanjohtavaa ilman levyn kuuntelua, sillä levyn henki on saarivaltakuntansa minimalismi ja lyömäsoittimet nakuttavat lyhyitä hypnoottisia melodia, tai äänipätkiä. Vähän samaan tyyliin, kuin tietynlainen house-musiikki.

Naivismi-tyylisuuntaisen kannen omaava levy avautuu osuvasti 'Mr. Henri Rousseau's Dream' nimisellä yksitoistaminuuttisella linnunlaulupillien, kilkuttimien ja kellojen säestämänä. Takana syntikka/harmooni soittaa dronemaista huminaa, kunnes japanilainen huilu lähtee kuljettamaan meditatiivista melodiaa vaellellen toisen huilun kanssa. Nirvanaa. Levypuolen päättävä 'Crossing' matkii perkussioilla tasoristeyksen ääniä, kilkuttimien hiljalleen irtautuen monirytmisiksi muistuttaen steel-rumpuja ja Solariksen uusintaversion soundtrackin äänimaisemia.

Maalaustaiteessa käytetyn realistisen illuusion mukaan nimetty 'Tromp-L'oeil' avaa kömpelösti ja puuskuttaen kakkospuolen ranskalaisen haitarin soidessa taustalla. Vai onko ne kiipparit? Levyn päättää tribaalisesti kilkuttava 'Catastrophe Σ', joka avautuu syntikkaharmoonilla ja kellon/kattilan kilkutuksella jatkuen perkussio-ambienttiin, joka pianon hakatessa omaa rytmiään takana kiihtyy orgaanisesti välillä rauhoittuen ja sitten taas kasautuen rummuttamaan hätää.

Levy on jännä pakkaus japanilaista musiikkiperinnettä, jossa nojataan saaren huiluihin ja levyn klimaksissa taiko-rummutukseen ja samaan aikaan new age/ambient-kamaa. Kadonnut klassikko.

Donald Duck - Blame It on the Samba 1948

1940-luku ja maailmansota katkaisi Disneyn hyvin alkaneen kaupallisen läpimurron, jolla Walt itse rahoitti kunnianhimoisempia töitään. Fantasia vuodelta 1940 oli tämän huipentuma, mutta myös toinen niistä filmeistä, joiden taloudellinen menestys kärsi sodan takia.

Etelä-Amerikka tuntui tässä vaiheessa hyvältä vaihtoehdolta markkina-alueeksi ja Walt perheineen teki sinne pitkän matkan. Kuprun siellä pyörimiseen aiheuttaa näin jälkikäteen se, että jokainen maanosan maa oli korruptoituneen juntan hallinnassa, mutta mitäs pienistä. Latinaiselle Amerikalle suunnatuista (ja vaikuttuneista) filmeistä ensimmäinen oli 'Three Caballeros', josta on Aku Ankan lisäksi toinenkin hahmo tällä lyhytfilmillä. Aracuan lintu sekoilee myös mukana. Musiikista vastasivat Dinning Sister ja urkuri Ethel Smith, joka pistää urkuja solmuun animaatiota ja tavallista filmiä yhdistelevissä kohtauksissa. Lyhytelokuvan huoletonta, puolisurrealistista kuvastoa ovat myöhemmin hyödyntäneet inspiraation lähteenä Dee-Lite ja kotimainen Pepe Deluxe.

Saimaa - Matka mielen ytimeen 2015

"Me mentiin studioon ja luotettiin vaan fiilikseen".

Ylläolevat ovat vapaamuotoinen lainaus Vesa-Matti Loirin saatesanoista levylleen 4+20, jolla käsiteltiin ikonisiakin kansanlauluja 70-luvun edistykselliseen jazztyyliin. Tuttuja melodioita, joista lähdettiin ajelemaan omille poluille.

Yhtymäkohtia näiden levyjen välille ei ole vaikea vetää, sillä Matti Mikkola Saimaa-yhtyeineen tekee samanlaista jälkeä kansakunnan ja soittajien alitajuntaan ajetuille, hivenen ylisoitetuillekin kappaleille, kuten Joutsenlaulu, Levoton tuhkimo ja Lentävä kalakukko.
Hommaa kevennetään ottamalla muutama kappale, jotka voisivat aivan hyvin olla jo 70-luvulla käännösiskelmäksi lyötyjä, mutta tuntemattomuuteen jääneitä kappaleita, kuten nimibiisi, eli detroitilaisen esijytäorkesteri Amboy Dukesin 'Journey to the Center of the Mind'. Näppäriä musiikillisia viittauksia kylvetään sinne tänne (Kalakukon Kraftwerkit, Santanat monessa kohtaa), sekä luetaan Allman Brotherseja. Coitus Int.in 'Per Vers, runoilija' ajellaan taas aika uskollisesti alusta loppuun.

Levy syntyi Mikkolan mukaan turhautumisesta, joka syntyi hyvän vastaanoton saaneen Pepe & Saimaa-levyn jälkeen. Kokoonpano ei vaietuista syistä soittanut, kuin muutaman keikan, joka turhautti Mikkolaa eikä tämä halunnut laittaa pillejä pussiin. Sattuman kaupalta hän törmäsi Dominikaaneilla fonistihuilisti Jussi Paavolaan ja tämän saapuessa Suomeen viime talvena kahdeksanmiehinen Saimaa sulkeutui studioon kolmeksi päiväksi ilman mitään taka-ajatusta. Siitä syntyi kuitenkin ylläolevia biisejä sisältänyt levy, jolla solistisia osia soittivat Paavola ja kitaristi Kämäräinen. Bändi itse huolehti lauluista. Sovitukset ovat kuorrutettu jousilla ja hommia paisutellaan David Axelrodin tyyliin.

Tuloksena syntyi siis levy, joka voisi olla julkaistu vuonna 1976, Love:n tuottama ja löytyisi nyt muutaman kerran historiansa aikana läpi kuunneltuna Myllykosken kirjaston vinyylivarastosta kaivettuna sen hyllystä. Ei mitään elämää suurempaa, mutta hieno peliliike pajatson tyhjentäneen Pepe-levyn jälkeen.

Ariel Kalma - Osmose 1978

70-luvulla vinyylille ponnistanut 'suhina', eli myöhemmin ambientiksi nimetty musiikinlaji henkilöityy vahvasti Brian Enoon ja saksalaisiin 'kosmisen musiikin' pioneereihin, mutta se on vain yksi näkökulma.
Nauhamanipulaatiot, kokeilut, sekä minimalismi olivat olleet käytössä niin sanotuilla vakavammillakin säveltäjillä jo 50-luvun lopusta ja nämä nauttivat omassa klassis/taidemusiikki-skenessään yhdessä vaiheessa suurta arvostusta.

Populaarimmassa muodossa tyylilaji levisi ympäri länsimaisen musiikkikentän ja oikeastaan Suomi muutaman Albanian ohella on siitä erikoinen maa, ettei täällä tuohon aikaan julkaistu, kuin parin toimijan toimesta kyseisen tyylistä musiikkia. Suomen 'markkinoille' tavara oli liian marginaalia kustannettavaksi vinyylille ja taidemusiikkipiirit taasen ehkäpä liian ohuita.

Mutta eipä tämä muuallakaan mitään miljoonamyyntiä ollut; nykyään Australiassa asuvan Ariel Kalman 'Osmose' julkaistiin Société Française De Productions Phonographiques avustuksella ja levymerkillä 70-luvun lopussa. Levystä on julkaistu pieni uudelleenpainos, mutta artisti jakaa sitä myös digitaalisessa muodossa bandcamp-sivustollaan.

Kalma syntyi ja kasvoi Pariisissa, jossa hän opiskeli yliopistossa elektroniikkaa, tietojenkäsittelyä ja musiikkia. New Yorkin visiitin jälkeen hän palasi hetkeksi Ranskaan jatkaen alkaneita kokeilujaan elektronisen ja modaalisen musiikin parissa. Täältä matka sitten jatkui ympäri maailmaa pysähtyen toiselle puolelle Australiaan.

Levyn toiseksi tekijäksi on jossain ilmoitettu Richard Tinti, jonka Borneon sademetsissä kenttä-äänittämien luonnonäänien, rumpujen ja taustan päälle Kalma fiilisteli tai sävelsi minimalistisen elektronisen ja lauletun musiikin yhdistellen luonnon- ja soitinten äänet yhtenäiseksi kudokseksi. Tässä vaiheessa levylautasella ovat varmasti jo pyörineet Tangerine Dream, Popol Vuh ja Sand. Huilut, dronekoskettimet ja laulut kuorrutetaan kaikumatoilla. Levyn avaava 'Saxo Planetariel' on äänitetty livenä Pariisin Planetaariossa tähtitaivaan alla ja sen fonit tuovat mieleen Jojoukan pillit ja torvet. Sirkat ja kaskaat sirittävät nauhalta, phaseri heiluttaa ääntä, tremolo nakuttaa ja äänet vellovat joka suunnasta. Koko loppulevy mennään samanlaisissa kosmisissa tunnelmissa, välillä minimalististen melodioiden kera. Paljon koskettimia, niissä erilaisia skaaloituksia (mm. marokkolaisen kansanmusiikin).

Ariel Kalma tekee ja julkaisee edelleenkin elektronista musiikkia ja se on bandcamp-kuuntelujen perusteella erittäin asiallista edelleenkin. Kieli ja kulttuuripiiristä johtuen jonkinlainen skenen 'kadonnut levy' ja kiitos intternetin tuli näin vastaan. Mukava löytö ja levyn voi kuunnella + tilata täältä: https://ariel-kalma.bandcamp.com/album/osmose-1978-album-bonus-tracks-remastered-edition-2009

Goat - Commune 2014

Vuoden päätteeksi vielä tämä vuoden musiikkia. Ruotsalainen 2010-luvun Goat on julkaissut tätä ennen yhden täyspitkän sekä muutaman EP:n ja seiskatuumaisen. Tapojeni mukaan 2012 ilmestynyt ja kehuttu edeltäjä livahti uuden musiikin sihdin ohi, mutta tämä tuli tsekattua nyt.

Taas kerran totean, etten muiden kuin itseni tekeminä pidä hirveästi retroilusta, jollaiseksi Goatinkin voisi laveasti lukea. Tai sitten ei.

Yhtye käyttää lavalla ja promokuvissa eksoottisia pukuja ja naamioita, sekä kätkee puhemiestään lukuun ottamatta visusti kasvonsa. Bändin oman tarinan mukaan se on perustettu Pohjois-Ruotsin Korpilompolossa, ammentaa synnyinseutunsa animismista ja jäsenet ovat asuneet erinäisissä kommuuneissa.

Tosiasia on kuitenkin, että yhtye toimii Göteborgissa ja soittaa musiikkia, joka on sekoitus 70-luvun türkkirockkia, Amon Düülin tyylistä psykeä ja Malin alueen tuaregimenoa. Kaikki palaset kuuluvat, mutta onhan Goatin keitos kuitenkin omanlainen. Tuttu ja tuntematon, eikä kalattava/huutava naislaulaja pahenna asiaa, vaan päinvastoin. Fuzzit, wahhit ja etno soi, kaikki on kuultu ehkä edellisessä elämässä, mutta silti tätä kuuntelee mielellään.

Alice Coltrane - Universal Consciousness 1971

Vuonna 2007 kuollut Alice Coltrane mieltyy helposti 'pelkäksi' John Coltranen vaimoksi ja soittokumppaniksi, vaikka hänen oma kataloginsa nousee miltei miehensä rinnalle. Pianisti Alice oli Johnin järjestyksessä toinen vaimo ja pariskunta oli yhdessä hänen ennenaikaiseen kuolemaan asti vuonna 1967. Yhteistä Johnin ja Alicen kimpassa tehdylle tuotannolle oli tietynlainen 'spirituaalisuus', jota Alice jatkoi omassa tuotannossaan.

Coltranet ja tietynlainen jatsi levytettiin pitkälti yhdysvaltalaiselle Impulse!-levymerkille. Samaten tämä levy, joka äänitettiin osittain Coltranen omalla studiolla ja mukana on muun muassa John Coltranen luottobasisti Jimmy Garrison (k.1976), rumpali Jack DeJohnette (joka oli Bitches Brew-ajan Miles Davis rumpali). Hänen lisäkseen rumpuja soittavat Clifford Jarvis ja Rashied Ali, Impulse!/Coltrane-veteraaneja molemmat. Lisäksi levyllä kuullaan intialaista tamburaa ja viuluja, sekä tietenkin Alicen urkua (oudon ohutsoundinen, mutta mielenkiintoinen) ja harppua + erinäisiä perkussiokilkuttimia.

Levy on temaattinen kokonaisuus ja käsittelee maailman uskontoja ja niiden yhteyttä. Nimibiisi on aika selvää free-jazzia, seuraava 'Battle at Armageddon' myös. Kappaleen sähköpiano tuo mieleen samanlaisissa teemoissa samana vuonna liikkuneen Vangeliksen Aphrodite's Child yhtyeen levyn '666'. 'Oh Allah' siirtyy astetta kevyempään tunnelmaan ja kappaleen ohut urkuriffi sämplättiin 90-luvulla hip hop-yhtye P.M. Dawnin levylle. Välillä vellova viulumassa nousee ja laskee. Samat toiseudesta soivat viulut seilaavat seuraavalla 'Hare Krisna' kappaleella. Kappale taisi muuten soida 80-luvulla tiedettä ja avaruutta kansantajuistaneen Carl Saganin 'Kosmos'-tv-sarjan taustalla, eikä hullumpi valinta. 'Sita Ram' ja sen metallinen tambura, kilinä, Alicen urku ja harppu jatsaavat suoremmin Intiassa. Levyn päättää 'The Ankh of Amen-Ra', joka avautuu resonoivalla harpulla, taustallaan kilinä. Kappale ajautuu loppua kohti taas free-jatsiin sulkien teoksen plus toistelee uruilla levyllä soineita teemoja.

Alice Coltrane julkaisi 60-70-luvun taitteen vuosina muitakin samanlaiseen tematiikkaan nojautuvia levyjä, joista ainakin Ptah on oikein hyvä. Hänen harppuaan kuultiin Pharoah Sandersin levyllä ja 70-luvun puolessa välissä hän julkaisi Santanan (uskonnollinen nimi tuossa vaiheessa Devadip) kanssa yhteislevyn. Pitäisi oikeastaan kuunnella vähän enemmänkin.

Keijo - Olkoot Kaikki Vapaita Kärsimyksestä Ja Kärsimyksen Syistä 2012

Tämän kertainen julkaisu ei ole mitenkään tarkoituksenmukaisesti haettu 'paikallinen' tai Kymenlaaksolaisviritelmä, vaan ostin kyseisen kasettijulkaisun vähän puolisokkona kouvolalaisesta levykauppa-divarista. Sisäkansissa vilahti tuttu nimi J. Koho, joka on käsittääkseni kassun julkaisseen Ikuisuus-lafkan takana. Koho pitää myös sunnuntaisin Bassoradion myöhäisilllan ohjelmaa 'Sähkötyyny' yhdessä Jonna Karankan kanssa. Kaksikolla on tahoillaan myös kohtuullisen suuri preesenssi niin sanotun kokeellisen musiikin kentällä, joten tässä yhteydessä voisi jo puhua niin sanotusta 'musiikin monitoimimiehestä'.

Keijo taas on ymmärtääkseni jyväskyläläinen kirjailija/runoilija/outsidermuusikko, joka on kuusikymppinen ja julkaissut kirjoja 70-luvun lopusta lähtien. Keijon musiikin julkaisutyyli ja tahti on ollut huimaa. Tosin pienlafkoille ympäri ämpäri tehdyt julkaisut on pääosin tehty 'kasa omia kassuja käteen' tyyliin.

Miten tämä linkittyy nykyiseen maakuntaan on, että Keijon vaimo on kuusankoskelainen ja tämän kasetin musiikki on äänitetty paikkakunnalla keväällä 2012.

Kasetin kansi on buddhalaista kuvastoa ja niin luulen julkaisun nimenkin olevan. Kyseessä on improvisoitu musiikki ja oletan raitojen olevan soitettu sisään pääosin niin sanotusti livenä. J. Kohon tiedän soittavan perkussioita, joten oletan hänen olevan vastuussa suurimmasta osaa kuuluvista kilkuttimista. Keijo itse lausuu ja vokalisoi ja huutaa. Instrumentointi on pitkälti luomun kuuloista. Sähköäkin on, mutta akustiset 'soittimet' kuulostavat olevan pääosassa. Kakkospuoli sisältää enemmän lausuntaa ja on muutenkin ehkä enemmän 'free-form' ja vaikeampaa. Ykköspuoli taas on lähempänä 'new agea'. Kasetin alussa mieleen hiipiikin 70-luvun saksalaiset 'Kalackra' ja 'Deuter' sekä niiden drone-folkki. Crawling to Kuusankoski.

Tuotanto on mutaista ja suttuista ja kasetti itsessäänkin antaa koko hommalle vouvaavaa henkeä, mutta sehän kuuluu kuvaan. Villi veikkaus on, että tämä on vedetty sisään klassisella neliraiturilla. Kasetin kumpikin puolisko on jaettu kolmeen eri kappaleeseen. Kokonaisuus on todennäköisesti kasattu yhteen editoimalla nauhoitukset. Oikeastaan tykkään tämän a-puolesta oikein kovastikin. B-puoli on sitten vähän haastavampaa, mutta oletetaan sen kuuluvan kokonaisteoksen henkeen. Itselleni tämä jostain syystä putoaa hyvinkin, mutta sunnuntaikuuntelijoille varoituksen sana free-menosta. Paljon siis ritinää, kitinää, kolinaa, kilkutusta, rämpytystä, kurkkuääntä ja lausuntaa.

Onni Gideon - Tiikerihai 1956

Onni Gideon Tenhonen syntyi vuonna 1921 Balasovissa Venäjällä, silloisessa Neuvostoliitossa, jossa hänen isänsä oli työkomennuksella ja äiti oli koulun rehtorina. Melko heti hänen syntymän jälkeen perhe palasi takaisin Suomeen. Onni Gideon aloitti lapsena viulunsoiton opinnot ja soitti myös bassoa.

1930-luvulla Gideon perusti oman tanssiorkesterinsa Melody Skrammelin ja samalla vuosikymmenellä hän innostui havaijilaisesta musiikista. Hän rakensi vanhasta kitarasta oman sähköisen kahdeksankielisen havaijilaiskitaran ja perusti vuonna 1941 Oahu Trion. 40-luvun lopussa hän perusti uuden Aloha Hawaii-yhtyeensä, joka soitti myös tanssimusiikkia ja jazzia. Yhtye oli suosittu ja se kirvoitti hetkellisen 'havaiji-huuman'. Tiikerihain lisäksi Gideon soitti Annikki Tähden 'Kuningaskobralla'. Tämän lisäksi Gideonin katsotaan levyttäneen ensimmäisen suomalaisen rock-kappaleen 'Hawaiian Rockin'.

Tiikerihai itse oli Peter Hodginsonin Tiger Shark-niminen mukaelma vanhasta kansansävelmästä ja hän levytti sen ensi kerran jo vuonna 1935. Kappale saapui Suomeen tiettävästi Olympiavuonna 1952, jolloin sitä soitettiin joka puolella. Kappaleen ovat levyttäneet useat artistit, mutta tunnetuin lienee Juha Eirton vuonna 1955 levyttämä versio. Myös Olavi Virta versioi kappaleen.

Rockmusiikinkin pioneeri Gideon toimi muusikkouransa ohella vakuutusmyyjänä ja varustamotöissä. Hän yhtyeineen oli myös ensimmäisiä Ruotsinlaivojen muusikkoja, kun soitti Efoan matkustajalaivojen ravintoloissa, sekä esitti klovninumeroita.

Yasuo Sugiyama - Il etait une fois l'homme - soundtrack 1978

'Il etait une fois l'homme', eli suomeksi 'Olipa kerran ihminen' oli Albert Barillén 1970-luvun lopussa ilmestynyt opettava piirrossarja ihmiskunnan historiasta. Sarja sai muutaman jatko-osan ja sen henkilöhahmot koostuivat arkkityypeistä, joita kierrätettiin ihmiskunnan historian lisäksi avaruudessa, solukossa ja vaikkapa siirtomaa-ajan Amerikassa.

Sarjan ensimmäinen osa piirrettiin Barillén kotimaassa Belgiassa, mutta seuraava 'Olipa kerran avaruus' osittain aikansa halpa-animaatiomaassa Japanissa. Japanikytkentö ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Barillén tapauksessa, sillä sarjan ensimmäisen osan soundtrack (jonka avauskappale on ollut täällä käsittelyssä aiemminkin) oli japanilaisen Yasuo Sugiyaman käsialaa. Intternetkään ei tunnu tietävän juuri mitään herra Sugiyamasta ja hänen elämästään ja tuotannostaan, mutta olettaa voisi, että hän on ollut nimetön liukuhihna-animesäveltäjä.

Järkälemäisen sarjan ja aiheenhan avaa Sugiyaman luenta mistään sen vähemmästä kuin Johan Sebastian Bachin 'Toccata ja Fuugasta' (D-molli). Sammakon noustessa maihin ja kasvaessa apinasta ihmiseksi taustalla soi hivenen kömpelö Bachin fuugan nopeutettu sovitus, jonka kylmäävissä loppuresonoinnissa maailma RÄJÄHTÄÄ. Jokainen, joka on tämän verkkokalvoillaan alle kouluikäisenä todistanut, ei voi ikinä unohtaa sitä. Itse soitin on urku, mutta todennäköisesti syntetisaattori-sellainen.

Levyn tapahtumien kuvitusbiisit kestävät puolesta minuutista kahteen ja tunnelma vaihtelee 70-luvun lopun filtterikitaralla soitetusta muovikassi-funkista viihtellisiin ja pseudo-klassisiin tunnelmiin. Ohjelmasta irroitettuina pikkukappaleet ovat lyhyitä ja irtonaisia, mutta kuulostavat jotensakin täysin eurooppalaisilta vailla minkäänlaista varsinaista kaukoitä-fibaa. Tämä johtunee myös sarjan katsantakulmasta, joka on muutamaa sivuhyppyä lukuunottamatta hyvin Eurooppakeskeinen.

Tosin sähköpianoineen, kellopeleineen ja huiluineen musiikki kuulostaa välillä viihtellisimmillään aika exoticalta (ilman ajan ja paikan painolastia). Makeimmillaan tämä on kuivakassa 70-luvun lopun funkkaavassa 'L'Industriessa'. Tälläiset menopalat tuovat piirroskuvista irrotettuina mieleen yllättävän vahvasti nykyiset sirkusten bändit.

Takavuosina oli hetken aikaa muodissa sen aikainen ironinen kaivuu lounge-musasta. Tältä soundtrackilta olisi paloja irronnut ja ehkä samplejä hip-hoppiinkin.