keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

The Sword - Gods of the Earth 2008

Pitkästä aikaa uutta heavenderia.
The Sword nimisiä bändejä on maailmassa varmaan satoja. Tätä Swordia ei kannata sekoittaa saman nimiseen kanadalaiseen kasaribändiin, vaan TÄMÄ The Sword tulee Yhdysvaltojen Teksasista.

Metallican fanit ovat tutustuneet yhtyeeseen jo Guitar Player pelistä ja yhtye lämppäsi yllämainittua parillakin rundilla.
Huolimatta kornista kasariin viittaavasta falloskannesta The Sword soittaa Black Sabbathin ja Slayerin sekoitukselta kuulostavaa doom/stoner heviä. Itse musiikkilajiin bändi ei kyllä tuo mitään uutta, mutta sehän riittää, että levy jytää.

Ekasta biisistä lähtien on selvää, että levyllä piiskataan hevoset laukkaan ja taotaan miekkaa niin, että kipinät lentelevät. Genre, jota virheellisesti kutsutaan power-metalliksi pitäisi kuulostaa tältä.

tiistai 30. maaliskuuta 2010

RIP Timo Aarniala 1945-2010

Hiljattain edesmennyt Timo Aarniala ei jäänyt Levyhyllyssä huomiotta, en vain vielä ehtinyt kirjoittaa hänestä.

Aarnialassa henkilöytyi käsite 'underground' vai pitäisikö sanoa jopa turkulainen underground. Hän oli perustamassa yhtä ensimmäisistä suomalaisista ug-yhtyeistä 'Those Lovely Hula Hands', joka nokkahuiluineen ihmetytti hetken aikaa suomalaisia 1968.

Kuvataitelija Aarniala muistetaan erityisesti mustavalkoisista underground-sarjakuvistaan ja samaa tyyliä käyttäneistä levynkansistaan. Tunnetuimpina esimerkkeinä 'Suomen Talvisota 1939-1940 - Underground Rock' ja melkein kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu punk-kokoelma 'Pohjalla'.

Aarnialan tekoihin kuului myös eräiden nuorten utajärveläispoikien mesenointi ja opastus näiden muuttaessa suureen Helsinkiin.

Kun kerran underground-sanaa on tässä kirjoituksessa kylvetty vähän liiankin kanssa, otetaan kuvitteellinen Puupäähattu päästä (Aarniala sai sen 2004) ja kunnioitetaan taiteilijaa, joka on mennyt .. underground.

lauantai 27. maaliskuuta 2010

Neil Young - Dead Man - Soundtrack 1996

Jim Jarmuschin mainion villiin länteen sijoittuvan elokuvan soundtrack on Neil Youngin käsialaa. Pääpiirteissään sähköistä ja akustista kitaraa sekä urkuja sisältävä musiikkiraita on soitettu yksinään improvisoimalla valkokankaan edessä.

Soundtrackin perussävy on hidas kirskuva riffittely. Koko homma kääntyi hassusti ympäri, kun Neil Youngin musiikilta vaikutteita saaneet orkesterit kuten Earth, Om ja Sleep taas vaikuttivat Dead Manin soundtrackiin.

Ihan yhtä hypnoottiseen tunnelmaan kuin kuvan ja äänen yhdistelmä pelkkä musiikkilevy ei pääse, mutta ihan hyvää kamaa.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Bruce Springsteen - Dream Baby Dream 2008

Springsteenin fiksaatio New Yorkilasen Martin Revin ja Alan Vegan Suicide-duoon ei ole uusi juttu. Jo Nebraska-levyllä ollut 'State Trooper' kumarsi syvään yhtyeen 'Frankie Teardrop' biisille.

Springsteen lopetti vuoden 2005 kiertueensa tähän Suiciden hypnoottiseen kappaleeseen kuulostaen kieltämättä haudan takaiselta Roy Orbisonilta.

10" levyllä on Springsteenin version lisäksi Suiciden oma live-veto vuodelta 1979 ja jonkun Beat the Devil-yhtyeen versio kappaleesta 'Mr Ray'. Levy kuuluu sarjaan, joka julkaistiin Alan Vegan 70-vuotispäivän (!!!!) kunniaksi.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Aavemusa

Takavuosina oli kavereiden kanssa puhe eteerisestä rokista ja musiikista, joka nimettiin paremman puutteessa Aaverokiksi.

Mieleyhtymät musiikkiin tulevat autiomaasta, auringonlaskuista ja nuotion ympärillä chanttaamista ja mantramaisista kappaleista. Soittolistalla on mukana vähän voodoota ja Bogus Manin kaltaista pelottavaa nihilismiä.

Eräässä toisessa blogissa puhutaan tälle hetkellä paljon spotifyn musiikinjako mahdollisuudesta Itse en ole hirveästi sitä täällä tehnyt, mutta tässä nyt on.

Spotify:
Rajan takaa

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Aeolian Harp

Kreikkalaisen tuulenjumalan mukaan nimetty harppu tunnettiin jo antiikin aikaan. Se koki uuden tulemisen romantiikan kaudella ja niitä rakennetaan edelleenkin syrjäisille ja tuulisille paikoille. Tuuli saa harpun kielet resonoimaan ja synnyttää ääniä. Suurimmat harput ovat jopa satoja metrejä pitkiä.
Itseasiassa harppua ei ole pakko edes vartavasten rakentaa, sillä nautoja ja lampaita varten rakennetut pitkät eläinaitausten langatkin resonoivat tahattomasti ja saattavat synnyttää samalla mielenkiintoisia ääniä.

Oma henkilökohtainen kokemukseni ilmiöstä on ihan Helsingin kaupungista. Edellisen työpaikan vastavalmistunut toimisto oli Arabianrannassa ja sen ympärillä oli visuaalisista syistä tehty metalliverkko. Pienoinenkin tuuli sai koko talon humisemaan aavemaisesti. Aavemaisesti.

Joku koiranleuka sanoi, että kannattaisi äänittää sitä ja lähettää Avaruusromua-ohjelmaan.. Valituksista johtuen talon omistaja poistatti verkot ja rakennus muuttui tavalliseksi, tylsäksi ja rumaksi toimistoksi.

Tässä kuitenkin ihan konserttiharppu:

Terakaft - Akh Issudar 2008

Terakaftin Caisa-keskuksen keikasta on kulunut kohta jo vuosi. Eilen levyhyllyssä pisti silmään yhtyeen levy, jonka ostin keikalta. Se on pyörinyt silloin tällöin cd-soittimessa ja herättää edelleen ihan positiivisia fiiliksiä.

En nyt kertaa uudestaan tuaregien ongelmallista historiaa, mutta levyn kantta katsoessa on selvää, että ensimmäiset sähkökitarat saatiin Libyan ylläpitämiltä sotilaskoulutusleireiltä. Kuvan kitarat voisi surutta korvata kalashnikoveilla.

Terakaftin musiikki on aavikko-bluesia, jonka kappaleet ovat dronemaisia koostuen päällekkäisistä kitaramelodoista ja niiden päälle lauletuista melodioista. Basso soittaa osittain myös rummut ja loppuperkussiot hoidetaan yksinkertaisella käsirummulla (kesän keikoilla metallinen jerry-kanisteri).

Karavaani soljuu levylläkin hienosti eteenpäin.

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Julian Cope - Interpreter 1996

Otetaan taas Julian Copen levy, koska artisti on suomessa kaikesta huolimatta jokseenkin tuntematon ja ansaitsee mielestäni jokaisen tässä blogissakin pistäytyvän huomion.

Edellisessä kirjoituksessa oli aiheena Copen aikalainen Chrissie Hynde, joka on URANSA aikana ehtinyt nauttimaan valtavirran suosiota - mutta luopunut samalla myös jostain. Cope taas on jonkin näköinen nykyajan Bowie, joka pitää huolen siitä, että uudistuu jatkuvasti. Eihän miehellä ole nykyään edes levytyssopimusta, vaan julkaisee levynsä nettisaittin kautta.

Interpreter on albumi, jota voisi suositella henkilölle, joka juuri on tutustumassa hänen musiikkiinsa.
Itse taiteilija ei ole tyytyväinen levyn puleerattuun soundiin, mutta tällä albumilla on kaikki oleellinen, mitä hänen musiikissaan on. Hyviä kappaleita, yllättäviä juttuja ja hyvät taustamiehet. Tässä vaiheessa hänen ykkösavustajansa oli Thighpaulsandra, jonka syntetisaattorimoduulien läpi annettiin levylle sen lopullinen silaus. Mies on myös vastuussa levyn orkestraatioista.

Levy tehtiin 20 Mothersin jälkeen ja tarkoitus oli saada julkaisu pitkästä aikaa myös yhdysvaltalaisille faneille. Biisimateriaali pysyttelee psykedeelisessä popissa. Koko levyn yleisilme paasaavimmillaankin on leikkisä. Syntikoita ja oopperasopraanoa yhdistelevä 's.p.a.c.e.r.o.c.k. With Me' on yksi hassuimmista kappaleista ikinä.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

The Pretenders - Pretenders 1980

Yhdysvaltalainen Chrissie Hynde oli syntyisin Ohion Akronista. Tuon teollisuuskaupungin kuminkäryinen ilma synnytti lukuisan joukon muitakin lahjakkaita artisteja; mm. Lux Interior ja Devo.

Hynde muutti vuonna 1970 Englantiin Kentiin opiskelemaan ja parin vuoden päästä alkoi olla Lontoon vakionaamoja avustaen mm. NME:tä ja Malcom Mclarenia ja Vivienne Westwoodia SEX-liikkeessä.

Piirit olivat pienet ja Hynde oli hetken aikaa mukana mm. The Clashin varhaismuodossa, kunnes kokosi levyntekoa varten oman bändin.
Säkä kävi, sillä kolmikko James Honeyman Scott, Pete Farndon ja Martin Chambers oli varmasti yksi uuden aallon kekseliäimmistä ja taitavimmista bändeistä, joka rokkasi älykkäästi olematta pikkusormi pystyssä. Ja Chrissie Hynde tietysti teki hyviä biisejä.

Homma lähti samantien nousuun Atlantin molemmilla puolin ja ensilevyn erinomainen Kinks-coveri 'Stop Your Sobbing' oli sinkku-hitti. Jotain hengenheimolaisten yhtyeitten rytmikkäässä kitarapaukutuksessa oli muutenkin. Bändi esiintyi Yhdysvalloissa ja ehti levyttämään EP:n ennen kakkoslevyään, joka oli aikoinaan pettymys, mutta myöhemmin noussut arvoonsa.

Tuolloin Pretendersin onni oli kuitenkin hetkellisesti kääntynyt; Hynde joutui erottamaan ex-poikaystävä Farndonin bändistä holtittoman huumeidenkäytön takia. Kaksi päivää tästä uuden aallon yhdeksi parhaista kitaristeista tituleerattu James Honeyman Scott kuoli kokaiinin yliannostukseen. Ja alle vuoden kuluttua Peter Farndon oli myös haudassa - kuolleena heroiinin yliannostukseen.

Hynde jatkoi tästäkin eteenpäin, mutta se on jo toinen tarina. Eikä niin hyvä levy.

torstai 18. maaliskuuta 2010

R.I.P - Alex Chilton 1950 - 2010



EMS VSC3

Electronic Music Studiosin VSC3 oli brittien vastaisku amerikkalaisille Moogille ja Arpille. Laite poikkesi amerikkalaisista vastaavista sillä, että kytkennät tehtiin kaapelien sijasta tikuilla ja modulaari-kiekon sijasta EMS:ssä oli joystick ohjaamassa.

Laite saavuttikin suuren suosion erityisesti Briteissä ja sitä käytti suurin osa ajan 'edistyksellisistä' brittibändeistä; Who, Gong, Hawkwind, Brian Eno (Roxy Music) ja tietysti Pink Floyd, jonka kappale 'On the Run' Dark Side of the Moonilla perustuu täysin tuohon synaan.

Monofoninen (yksiääninen) syntetisaattori kolmella oskilaattorilla sai aikaan melkoista ritinää ja nostatusta, mitä voitaneen pitää jonkunlaisen trance-musiikin esimuotona esimerkiksi Hawkwindin hittisinglellä 'Silver Machine'.

EMS yhtiönä ajatui taloudellisiin vaikeuksiin 70-luvun lopussa ja konkurssipesän elektroniikka vietiin säilöön maanalaiseen luolaan - joka tulvi, joten firman perinnöksi jäi vain sähköromua.
Tai ei aivan. Oman uuden Synthi A:n saa ostaa noin kymmenellä tuhannella eurolla. Ja odotusaika on 18 kuukautta.

Roxy Music : Virginia Plain

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Keskellä kapinaa!

Joskus kauan sitten rokki oli kapinaa. Suomessakin.
Tässä muutama tapaus tai pätkä, joka sai aikanaan muutamankin vanhan suojeluskuntalaisen hamuamaan telkkarin ääressä hirvikivääriä.


Alla olevassa pätkässä Mikko Alatalo esittää Euroviisukarsinnassa kappaleen Rokkilaulaja. Taustakitaraa 'soittava' Veltto Virtanen ei tahdo pysyä taustalla - tai edes nahoissaan, vaan venyttelee raajojaan yli monen silloisen sotaveteraanin ärsytyskynnyksen.
Nythän nämä kaksi miestä ovat kansanedustajia ja vieläpä vanhoillisissa blokeissa. Eikä Velton itserakkaus- ja esiintymishalukaan ole mihinkään kadonnut.



Pysytellään Tanpereella. Tässä varhainen Eppu Normaali laulaa vanhemmille totuuksia nuorison käyttäytymisestä. Taustalla oli Sex Pistolsin maahantulon kieltäminen lastensuojelullisista syistä vuonna 1978. Onneksi kaupunki on myöhemmin lahjoittanut suomen rock-maailmalle runsaasti loistavia artisteja, kuten vaikkapa Negative.



Sliipparit olivat Saken ja Maton päivätyön ohella monen alkoholista tykkäävän suomalaisen muusikon pysähdyspaikka. Pidemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa. Suomi-NL-suhteiden takia levyn nimi oli muutettava 'Karjala takaisin' muotoon 'Takaisin Karjalaan'.



Entäs nämä Ämerikasta palanneet hinurit?
Jos työssäkäyvää miestä ei ärsyttänyt, niin johan kumma! Mike ja Andy, sekä legendaarinen 'Myyn persettä Damissa'.



Huhhuh mikä meinki! Ja panokset sen kun kovenevat. V-sana päästiin viimeinkin sanomaan Levyraadin biisissä 1988. Ja Klasu antoi kasin.



Tähän ei muuta kuin Hantta Krausen hätkähdyttävin sanoin;"Helvetin hyvää illan jatkoa!"

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Kraftwerk - Köln II 1971



Palataan taas mieliaiheeseeni, eli Kraftwerkiin.. Monille on varmasti vähemmän tunnettu seikka, että myöhemmin äärimmäisen kontrolloitua musiikkia tehneet Ralf und Florian aloittivat uransa aikamoisella häröilyllä. Tosin tällä tärkeällä musiikkihistorian dokumentilla Kraftwerk on vaiheessa, jossa se oli trio. Ralf Hutter oli kuusi kuukautta poissa yhtyeen riveistä ja toinen perustajajäsen Florian Schneider soitti kaksikon Michael Rother - Klaus Dinger kanssa. Tämä kaksikko 'löysi' pian toisensa ja poistui muodostamaan omaa Neu!-yhtyettä, joka on monessa mielessä yhtä tärkeä ja vaikutusvaltainen, kuin Kraftwerk. Itseasiassa videon Köln II kuulostaa aika paljon samalta, kuin Neu!:n ensilevyn klassikko 'Hallogallo'.

Kaksikon vihasuhde toi maailmaan kolme täydellistä krautrock-levyä, kunnes miehet erkanivat omille teilleen. Michael Rother oli hetken aikaa Cluster-miesten kanssa Harmoniassa, joka vaikutti ainakin Brian Enon ja tätä kautta myös David Bowien tekemisiin. Häntä pyydettiin soittamaan 'Heroes'-levylle, mutta hänellä oli silloin tekemistä soololevyjensä kanssa. Ne olivat kohtuullisen menestyneitä kotimaassaan. Rother vierailee tänä päivänä eri artistien kuten Red Hot Chili Peppers (John Frusciante fanitti) kanssa keikoilla.
Klaus Dinger taas kuoli 2008 mutta teki 70-80-luvun taitteessa kolme erittäin Saksassa menestynyttä levyä La Düsseldorf:in kanssa.
Florian Schneider taas erosi viime vuonna Kraftwerkistä.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Magnetic Fields - The Wayward Bus 1992

Olin 90-luvulla poppari, mutta Magnetic Fields livahti ohi. Yksi syy oli se, että yhtye oli yhdysvaltalainen. Toki jenkkibändejäkin tuli kuunneltua, mutta grunge oli tuohon aikaan niin äänekäs, että peitti alleen hetkeksi kaiken muun.

Bändi aloitti Stephin Merrittin sooloprojektina, mutta muuttui pian oikeaksi yhtyeeksi. Sijaintipaikka oli 'dreampopille' vieras New York. Vaikka kyllähän kaupungissa kaunistakin musiikkia on aikojen saatossa tehty. Velvettejä myöten.

Tällä levyllä vokalisoi viimeistä kertaa kaupungin skenen pitkälinjalainen Susan Anway.Poistuttuaan yhtyeestä hän asuu nykyisin tietääkseni Coloradossa ja toimii taitelija-metalliseppänä. Anwayn vokalisointi oli tietyllä tapaa rajallista, mikä tuo oman lisänsä The Wayward Bus:in äänimaailmaan. Mieleen tulee hellyttävän sympaattinen lukiobändi, sillä erotuksella, että tällä bändillä on helvetin hyviä biisejä. Merritt on aina osannut kumartaa popin alttarilla Beach Boysin ja Velvet Undergroundin suuntaan. Silti mistään plagioinnista ei voi puhua. Jotkut vain osaavat.

Wayward Bus on hätäisesti puolituntinen hetki popin kauniissa ja kirskuvassa ytimessä. Pet Sounds ja surffipop.

Merritt on jatkanut tähän päivään asti tutkimusmatkaansa musiikin parissa. Vielä kohtalaisen menestyneesti. Yhtye on tehnyt radikaaleja suunnanmuutoksia, mutta on ollut hyvä viimeiseen levyyn saakka. Kannattaa tsekata.

Mauri Antero Numminen 70v.



Onnea päivänsankarille!

torstai 11. maaliskuuta 2010

15 minuuttia kauan sitten

Vietin nelisen vuotta sitten (lokakuussa 2006) viisitoista minuuttia kuuluisuudessa. Tai ainakin radio-aalloilla, sillä olin Radio Helsingin mainion 'Levylaukku'-ohjelman vieraana.

Siihen aikaan ohjelma ei ollut profiloitunut niin paljolti stara (vai pikkukuuluisuus) osastolle, vaan kohtuullisen hyvää settiä ehdottanut kuuntelijakin pääsi soittamaan levyjään ja jutustelemaan niistä.

Nyt kun listaa katsoo, niin melkein kaikki levytyksethän on täällä käsitelty. Tosin aikarajoituksen johdosta setti on enemmän kallellaan lyhyempiin biiseihin.

Wilco : The Late Greats
Elyse : Here in my Heart
Skip Spence : Diana
Paradox : There's Flower Shop
Brothers & Sisters : And I Know
Red Crayola : Hurricane Fighterplane
13th Floor Elevators : I Had to Tell You
Mummi kutoo : Melkein kymmenen vuotta
Motelli Skronkle : Eläimet ja säästäväisyys
Pere Ubu : 30 Seconds Over Tokyo
Julian Cope : Bill Drummond Says
Kari Peitsamo : Ei kai Hectorillakaan helppoa ole
Please James Gimme Change : True Trousery
Osmonds : Crazy Horses
Pekka Streng : Perhonen
Kuusumun profeetta : Vuosisadan vaihteessa
Roky Erickson : Unforced Peace
Nick Drake : Hazy Jane II
Grateful Dead : New Potato Caboose
Amon Düül II : Archangels Thunderbird
Blue Cheer : Come and Get It

Setissä oli jonkinnäköinen punainen lanka, joka alkaa Wilcon biisin sanoituksesta.
Aika pitkälti folkkia ja sitä outsider-osastoa. Vähän nuggetseja ja sitten äänekästä osastoa. Please James Gimme Change taas oli kotkalainen punk-funk-bändi ja niiden omakustanne Ep:n soitto oli aivan varmasti ensimmäinen ja viimeinen kerta Radio Helsingissä. Niinkuin moni muukin biisi setistä. Kumarruksena tietenkin Nuggets-hengelle (eli tuntemattomien korttelibändien hyviä biisejä).

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Lea Laven - On ja ei 1973



Enemmän diskoiskelmistään tunnettu Lea Laven (ent. Marjanen, ent. Forssel, ent. Tulonen, o.s. Luukinen) aloitti uransa Seitsemän seinähullun veljeksen taustalaulajana. 60-luvulla alkanut oma sooloartistin ura piti alussa sisällään enemmän rock-iskelmää. Kappaleista suurin osa oli luonnollisesti käännöskamaa, kuten tämä luenta Suzi Quatron jytäklassikosta.

Todennäköisesti tekijänoikeudellisista ongelmista johtuen alkuaikojen levytyksiä ei ole saatavilla kokoelmia lukuunottamatta, joten en ole kuullut esim. legendan maineessa olevaa 'Hamppu-aave' kappaletta.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Aphrodite's Child - It's Five O'clock 1969



Siinähän sitä; rummuissa Lukas Sideras, koskettimissa Evangelis O. Papathanassiou (aka. Vangelis) ja bassoa soittaa ja laulaa Demis Roussos. Tosin noin sata kiloa kevyempänä. Bändi oli alussa ja lopussa nelimiehinen; kitarataituri Silver Kolouris oli tässä vaiheessa suorittamassa Kreikan sotilasjuntan asepalvelusta, mikä tiesi vähintään parin vuoden lusimista.
Huulisynkka-esiintyminen on varmaan jostain ranskalaisesta tv-ohjelmasta, koska bändi majaili siellä ja oli muutenkin suosittu juuri Ranskassa. Biisi on 'näppärä' Procol Harum/holvikirkko pastissi, jonka kruunaa Roussoksen napit takista pamauttava tulkinta.

Jos bändi kulki tässä vaiheessa vielä omintakeisen matkimisen polkua, tämä pari vuotta myöhempi levy on ansainnut paikkansa progen historiankirjoituksessa. 666 ja siltä komea usvaisen apokalyptinen luenta Ilmestyskirjasta ja Ageian merestä:

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Popol Vuh - Nosferatu Soundtrack 1978

Mihin proge meni 70-luvun lopussa tapahtuneen 'kuolemansa' jälkeen? No soundtrackkeihin. Tai ainakin pysyi niissä, vaikka muualla oli tuulisempaa.

Popol Vuhin Nosferatu ei tietenkään ole varsinaisesti progea, kuten ei yhtye muutenkaan tuohon aikaan. Kuvaillaan sitä nyt paremman puutteessa vaikka jonkinlaiseksi 'new-age folkiksi'. Tyyli oli alkanut 'Hosianna Mantra'-levystä ja jatkui pitkälle 80-luvulle. Soittimia ja teemoja oli lainattu eri puolilta maailmaa, joista sekoitettiin tavallaan aika hienostuneen kuuloinen soppa.

Vuhin romanttinen maailmanmusiikki kuvitti monia Werner Herzogin elokuvia. Tällä kertaa aiheena oli uudelleenfilmatisointi Murnaun mykkäfilmi-klassikko Nosferatusta. Pääosassa maaninen Klaus Kinski Nosferatuna ja sankarin(?) roolissa Bruno Gantz (myöhemmin mm. Hitlerin rooli elokuvassa 'Perikato').

Popol Vuh on siitä mielenkiintoinen yhtye, ettei sen tekemät soundtrackit eroa juurikaan yhtyeen muusta tuotannosta. Tai siis ne toimivat myös levyillä omina kokonaisuuksinaan.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Zombi - Surface to Air 2006

Pittsburgilainen duo Zombi kumartaa nimessään italo-kauhuelokuvia säestäneille bändeille. Mitään varsinaista kauhumusaa kaksikko Steve Moore ja A.E. Paterra eivät soita, vaan vertailukohtia on enemmänkin yhtyeissä Rush, Tangerine Dream ja .. no italialainen Goblin.

Yhtye on siis basso/syntikka ja rummut duo. Syntikat sijoittuvat sinne 70-80-lukujen taitteeseen, jolloin rumpukikkailut ja soundit tuovat väistämättä mieleen Rushin. Tosin musiikki on kokonaan instrumentaalia.

Eikä mistään varsinaisesta retroilustakaan ole kysymys, vaan kaksikko työstää esikuviensa materiaalia ihan omin eväin, vähän samalla tavalla kuin hivenen toisissa ympyröissä maalaileva Cloudland Canyon.

Levyn aloitusbiisi ei rehellisesti sanoen luvannut oikein mitään, mutta pelkästään toiseksi viimeinen nimibiisi ja levyn lopettava 18-minuuttinen 'Night Rythms' voittivat sydämen puolellensa. Hyvää syntikkapulssia ja bassottelua ja taitava rumpali. Tästä levystä saattaisivat jopa ammattimuusikotkin tykätä.