Olin 90-luvulla poppari, mutta Magnetic Fields livahti ohi. Yksi syy oli se, että yhtye oli yhdysvaltalainen. Toki jenkkibändejäkin tuli kuunneltua, mutta grunge oli tuohon aikaan niin äänekäs, että peitti alleen hetkeksi kaiken muun.Bändi aloitti Stephin Merrittin sooloprojektina, mutta muuttui pian oikeaksi yhtyeeksi. Sijaintipaikka oli 'dreampopille' vieras New York. Vaikka kyllähän kaupungissa kaunistakin musiikkia on aikojen saatossa tehty. Velvettejä myöten.
Tällä levyllä vokalisoi viimeistä kertaa kaupungin skenen pitkälinjalainen Susan Anway.Poistuttuaan yhtyeestä hän asuu nykyisin tietääkseni Coloradossa ja toimii taitelija-metalliseppänä. Anwayn vokalisointi oli tietyllä tapaa rajallista, mikä tuo oman lisänsä The Wayward Bus:in äänimaailmaan. Mieleen tulee hellyttävän sympaattinen lukiobändi, sillä erotuksella, että tällä bändillä on helvetin hyviä biisejä. Merritt on aina osannut kumartaa popin alttarilla Beach Boysin ja Velvet Undergroundin suuntaan. Silti mistään plagioinnista ei voi puhua. Jotkut vain osaavat.
Wayward Bus on hätäisesti puolituntinen hetki popin kauniissa ja kirskuvassa ytimessä. Pet Sounds ja surffipop.
Merritt on jatkanut tähän päivään asti tutkimusmatkaansa musiikin parissa. Vielä kohtalaisen menestyneesti. Yhtye on tehnyt radikaaleja suunnanmuutoksia, mutta on ollut hyvä viimeiseen levyyn saakka. Kannattaa tsekata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti