lauantai 20. huhtikuuta 2019

Talk Talk - Spirit of Eden 1988

Talk Talk-yhtye kuuluu siihen lukemattomaan joukkoon "kaupallisia yhtyeitä", jotka kuuluivat ja näkyivät omassa lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa, mutta jotka tästä syystä sitten omissa valinnoissaan sivuutti myöhemmin täysin. Sekaannusta aiheutti myös samalla tavalla nimetty aikalainen 'The The', joka sekin kai on ihan aikuisten oikeasti hyvää musaa? Talk Talk perustettiin 1981 ja se seilasi uuden aallon vesillä yhdistellen kevyen synteettistä soundia, ehkä lähimpänä Duran Duranin tyyliä.

Mark Hollisin johtama yhtye kapeni ensilevyn jälkeen trioksi ja bändin 'It's My Life' samannimiseltä levyltä oli pikkuhitti Englannissa ja astetta suurempi manner-Euroopassa. Kolmoslevy 'Color of Spring' menestyi kotimaassaan paremmin, nousten top10 ja kelpasi uudestaan Euroopan mantereenkin puolelle. Jo tuolla levyllä oli selkeitä askelia pois niin sanotusti kaupallisen musiikin alueelta, mutta tämä neljäs levy oli sitten suora hyppy, joka johti levy-yhtiöriitaan ja yhtye levytti viimeisen 'Laughning Stock' albumin Polydorille. Basisti Paul Webb lähti tässä vaiheessa jo kävelemään bändistä ja yhtye hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen 1991.

Spirit of Eden jämähti edellisen albumin myynnistä ja sai aikanaan kovasti arvostelua, mutta niinhän sille ja seuraajalle sitten kävi, että niistä on tullut tietynlaisia 80-90-luvun taitteen kulttilevyjä. Ehkä Mark Hollis teki todellakin harkiten niin sanotun kaupallisen itsemurhan, mutta levyt ja niiden musiikki ovat nousseet uuteen arvoonsa, ollen myös aikaansa nähden vaikeasti sijoitettavia. Toisaalta ehkä juuri tästä syystä levyt ovat kestäneet ympäröivää aikaa tavallista paremmin.
Periaatteessa henki ja meininki on kahdeksankymmentälukulaista, mutta kappaleet äärimmäisen riisuttuja, soundit sekoitus kylmää ja kuumaaa ja biiseissä käytetään hiljaisia hetkiä myös yhtenä instrumenttinä. Aikana, jolloin tuotannossa "More was More", tämä oli täysin puhdas kannanotto.

En tiedä mitä Hollisin henkisessä tilassa levyn äänittämisen aikaan 87-88 tapahtui, mutta levy on jollain tavalla sananmukaisesti hengellinen ja myös oudosti jazzin ja folkin sekainen. Vaikkei se ole varsinaisesti edes akustinen. Jälkimmäiseen tyyliin homman sitoo myös osittain sillä soiva brittifolk-legenda Danny Thomasin läskibasso. Levyn tuottajana toimi "bändin neljäs jäsen" Tim Friese-Greene, joka on myös sävellysvastuussa yhdessä Holliksen kanssa. Muita nimekkäitä soittajavierailuja olivat "punkviulisti" Nigel Kennedy ja Stockhauseninkin kanssa yhteistyötä tehnyt Hugh Davies, joka soittaa kodinkoneistaan koottua elektroakustista 'shozyg'-soitintaan. Musiikillisesti tästä tuli sitten jotain sellaista, mitä 2000-luvulla kutsuttiin termillä post-rock. Spirit of Edeniä kuunnellessa mieleen ei voi olla tulematta myöhempi samasta maasta ja mullasta ponnistanut Radiohead-yhtye ja sen johtohahmo Thom Yorke.

Levyn julkaisu ei mennyt sopuisissa merkeissä. EMI:n johtokunta kuunteli kasettinauhaversion ja ilmoitti Hollisille ja kumppaneille, että levyyn on tehtävä muutoksia jotta se menestyy kaupallisesti. Hollis/yhtye ei tähän suostunut ja oletti muutenkin, että sopimuksen seuraava albumi ei tule saamaan tuotantoonsa pennin jeniä. Asiaa käytiin oikeudessa asti, missä yhtye vapautettiin velvollisuuksistaan. Arvata saattaa, ettei EMI laittanut puntiaan myöskään levyn markkinointiin, vaikka sitä meni kauppoihin vielä edellisen maineella. Talk Talk ei myöskään tehnyt levyä tukevaa kiertuetta, joten kaipa tässä kaupallisesta itsemurhasta voi puhua.

Seuraavan levyn jälkeen Talk Talk hajosi. Rytmiryhmä teki musiikkia keskenään ja Mark Hollis julkaisi ainokaisen soololevynsä 1998 vetäytyen tämän jälkeen musahommista. Basisti Webb julkaisi aivan taannoin soololevynsä, jolloin odotukset ja ihmettelyt kääntyivät taas Mark Holliksen suuntaan. Hollis kuoli 25. helmikuuta 2019.

Itse levyn fyysinen kappale on ollut pitkään hakusessa paikallisilta kirppiksiltä. Mieluiten halvalla hinnalla. Yhtälö aikaisemmasta hittibändistä ja sen "oudommasta levystä" kuulostaa siltä, että divarien ja kirppisten hyllyt notkuisivat Spirit of Edeneitä, mutta näin ei ole. Oma kuuntelukin on suoritettu spotifyn kautta.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Depeche Mode - Songs of Faith and Devotion 1993

Tällä levyllä on suora yhteys edellisen kirjoituksen Primal Scream-yhtyeeseen, joka oli mukana albumin maailmankiertueen toisella osalla. Kiertue oli henkisesti ja fyysisesti erittäin raskas Depeche Modelle, tuoden mukanaan hermoromahduksia, yhtyeestä eroamisia ja vokalisti David Gahanin kohdalla takahuoneessa huhujen mukaan useita heroiininkäytön aiheuttamia sydämenpysähdyksiä ja käynnistyksiä. Tähän päälle nistibändi Primal Scream mukaan rundaamaan, niin oli jopa erikoista, että muutaman vuoden päästä DM oli edelleen kasassa ja levyttämässä.

Vuonna 1980 perustettu Depeche Mode nousi pitkin 80-lukua niin sanottujen synabändien eturiviin ja edeltäjä 'Violator'in ilmestyessä 90-luvun taitteessa se oli jo jäätävän suuri ja suosittu. Yhtyeen tummasävyinen musiikki kohtasi niin sanotun suuren yleisön maun, mutta käväisi myös tarvittaessa samanlaisissa kokeellisissakin sävyissä, kuin aikalaisensa Orchestral Manoevers in the Dark.

90-luvun suuret musiikilliset tuulahdukset taikka muutokset tapahtuivat konemusiikin saralla. Hip-hop ja tekno nousivat valtavirtaan ja sen huipulle. Depeche Modea voi syystäkin pitää tämän linjan pioneerinä, mutta Songs of Faith and Devotioinilla yhtye otti tietoisen askeleen tästä pois ja se on tähän päivään asti jäänyt bändin ainoaksi niin sanotuksi rokkilevyksi. Myös tässä suhteessa DM ja Primal Scream olivat hengenheimolaisia kummankin yhdistellessä rock-elementtejä elektroniseen tuotantoon vuonna 1993. Dave Gahan heilui MTV:llä tatuoituna ilman paitaa suuren kitaransa kanssa sinkkubiisillä 'I Feel You', vaikka tausta olikin hyvin synteettistä. Levyn tuotannosta vastasi aikansa tähti Flood, joka yhdisteli muuallakin perinteistä soittoa ja koneita, sekä oli ollut yhdessä bändin kera tuotantovastuussa edelliselläkin levyllä.

Yhtye itsekin halusi irtiottoa ja estää tuotantotavan ja studiotyöskentelyn kangistumisen tiettyihin uomiin, joten levy päätettiin tehdä paria vuotta aiemmin ilmestyneen U2:sen 'Achtung Baby'n tyylillä erilliseen asuintaloon rakennetussa studiossa, jossa bändi myös majailisi yhteisasumuksessa. Talo löydettiin Madridista, jossa levyn ensimmäinen osuus äänitettiin. Siinä, missä edellinen Violator äänitettiin vahvasti sekvenssoidulta pohjalta, uudelle levylle haluttiin oikeata soittoa ja Alan Wilder äänitti muutamaankin raitaan liverummut. Rummut kuitenkin pätkittiin tahallisesti eri järjestykseen, jolloin syntyi hyvin konemainen ja synteettinen vaikutelma. Myös kitarat ja muut ajettiin lopuksi suuren Roland System 700 modulaarin läpi ja koko roska tietenkin pistettiin narulla tarkasti synkkaan.

Kaikki tämä tehtiin ilman suurempaa esituotantoa ja demottelua, joten sessioissa alkoi syntyä vaikeuksia. Yhtye teki myös aikaisemmasta poiketen yhteisiä jami-sessioita, joista pyrittiin saamaan jotain äänitettävää. Martin Gore taisteli paineiden kanssa, joita edeltäjän jättimenestys oli saanut aikaan, Dave Gahan oli tässä välissä asunut Los Angelesissä, jossa oli hengannut ja imenyt vaikutteita mm. Jane's Addiction-yhtyeestä. Hän oli myös imenyt bändiltä alkavan heroiiniriippuvuuden, joka paheni yhdessä saman katon alla asuessa ja porukan alkaessa tulemaan toimeen keskenään huonommin ja huonommin. Ensimmäinen neljän viikon äänitysrupeama menikin suoraan roskakoriin. Sessioita suoritettiin Madridin lisäksi Hampurissa ja Lontoossa.

Yhtä kaikki, levy miksattiin Lontoossa ja ilmestyessään se nousi sekä Yhdysvaltain, että Britannian listakärkeen, valtasi MTV:n myi kuin häkä. Avausbiisi 'I Feel You'n lisäksi levyltä löytyy sellaiset elämään jääneet klassikot, kuin 'Walking in My Shoes' ja 'In Your Room'. Kokeellisemmasta ja erikoisemmasta puolesta taas huolehtii esimerkiksi levyn keskellä oleva säkkipillien avaama 'Judas'.

Albumi sijoittuu omassa muistokokemuksessa lukioaikoihini ja myös lokeroon "enemmän tyttöjen mieleen oleva bändi". Levyä ja Depeche Modea tulikin välillisesti kuunneltua paljon, vaikka tuolloin en yhtyeen levyä olisi hyllyyni hankkinut. Näin 2019 cd on hyvä löydös parilla eurolla kirpputoreilta, eikä ole monen aikalaisensa tavoin kärsinyt puhkikuuntelusta, vaan tunnetuimpien kappaleidensa ulkopuolella on mukavan tumma ja muistista häipynyt levy.

Songs of Faith and Devotion pakattiin video/kuvataitelija Anton Corbjinin tekemiin vahvasti aikansa näköisiin kansiin ja yhtye lähti alussa mainitulle maailmankiertueelle, jonka lopuksi Alan Wilder erosi bändistä. Päätöksensä hän oli tehnyt jo levyttäessä. Fletcher sai 158 kiertuepäivän aikana niin pahan hermoromahduksen, että joutui sairaalahoitoon, Martin Gore ryyppäsi kuin viimeistä päivää ja Gahan vaipui tämän tästä koomaan. Seuraaja 'Ultra' ilmestyikin vasta 1997, kutistuneella kokoonpanolla.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Primal Scream - Vanishing Point 1997

Tämä levy on pyörinyt kuluvana keikkaviikonloppuna öisten ja päivisten ajomatkojen taustalla ja hienoiseksi yllätyksekseni tämä heti jo ilmestyessään hankittu levy kuulosti suorastaan tuoreelta ja vieraalta.

Levy pyöri kyllä ysärin lopussa jonkin verran soittimessa, mutta oma mielikuva levystä oli ehkä hivenen kaksijakoinen: osa biiseistä putosi heti. Ei ehkä yhtä kovaa, kuin 90-luvun alussa ilmestynyt Screamadelica, mutta kuitenkin. Toisaalta levyllä oli paljon hetkiä ja juttuja, jotka eivät sitten niinkään. Myöskään mukaan ympätyt häiriöääniä hipovat synajutut eivät miellyttäneet korvaa. Oisipa tässä suhteessa osannut veikata kolme vuotta myöhemmin ilmestyvän XTRMNTR:n agressiivista, suorastaan piinaavaa äänimateriaa. Mutta levyn useat instrumentaalit äänimaisemineen jäivät aikanaan taustaääniksi ja mieli on onnistunut ansiokkaasti unohtamaan ne. Mutta yllättäen nykykuuntelussa juuri ne nousevat sieltä omaan korvaan päällimmäiseksi.

Vanishing Pointtia edelsi Primal Screamin 'Give Out But Don't Give Up', joka oli aika erikoinen levy. Screamadelica oli nostanut yhtyeen edelläkävijän maineeseen yhdistellen rokkia ja aikansa tuoreinta koneellista tuotantoa ja soundia, mutta tällä seuraajalla bändi luuli olevansa 70-luvun Rolling Stones ja levyä pidettiin aivan liian retroiluna ja typeränä liikkeenä tai suuntana. Jälkikäteen tuollainen mielipide on hassu, koska Primal Scream oli jo ensimmäisellä ja toisella levyllään retroillut aikaisempien vuosikymmenten tyyliin.

Välissä ehti kulua kolme vuotta aikaa löytää taas oikea itsensä ja Bobby Gillespien johtama ryhmä teki sen ideoimalla "uuden soundtrackin" levyn nimenä olevalle 70-luvun amfetamiinipöhinäiselle kulttielokuva 'Vanishing Pointille'. Elokuvan oikea soundtrack on pääosin seitkytlukulaista folkkia ja bändi halusi siihen mukaan rankempaa kamaa ja särmää. Osa kappalenimistä, kuten avaus 'Burning Wheel' ja 'Kowalski' viittaavat suoraan elokuvaan. Mukana on myös luenta Lemmyn Hawkwindille tekemästä ja Motörheadille nimensä antaneesta piripäälaulusta.

Avausbiisi tuo ehkä eniten mieleen Screamadelica-ajan materiaalin ja kuulostaa urkuineen sekä stonesmaisesti vonkuvan vokalisointinsa kanssa olevan sukua '2000 Light Years From Home'lle. Kakkosbiisi 'Get Duffy' soi osittain elokuvamaisesti, mutta instrumentaalina kolkuttelee myös dubbia ja mukana on kaiun lisäksi myös legendaarinen Memphis Horns-torvisektio. Tässä kohtaa yökuuntelussa huomasin, että vaikken aiemmin näitä levyn instruja inhonnut, niin ehkä aliarvostin. Sinkuksi lohkaistu 'Kowalski' jytää aikansa big beat-tyylillä ja Irvine Welshin käsikirjoittaman videon avittama sinkku nousi yllättäen brittien top10:een. Nelosbiisi, leppoisasti soiva 'Star' sai muistaakseni Gillespien mukaan innoituksensa Crowleyn opeista. Huomioitavaa on myös raidalla viereaile dub-levyjen melodika-legenda Augustus Pablo. Primal Screamilla oli maineena ja tapana olla 70-luvun rock-kukkojen tyyliin myös studiossa "wasted", mutta yllätykseksi yrttimusan legenda Pablo saapui studioon, oli kohtelias, soitti oman osuutensa, pakkasi kamansa ja lähti samantien pois. Raidalla on myös aiemmin mainitut Memphis Hornsit. Samoja torvia soi niinikään big beatin jytkeen tahdittamalla instrumentaali 'If They Move, Kill Them'illä, mikä myös kuulostaa nykykorviin mukavan funkilta. Hälyääninen balladi 'Out of the Void' menee välistä, 'Stuka' dubbailee tuolloin muotiin palanneen vocoderin kera, ex-Pistols Glenn Matlock soittaa bassoa edellisen levyn Stones-pastissien tyylisellä 'Medicationilla'. Hawkwind-biisi luetaan hälyäänien kera, mutta levyn ehkä paras ääniraita on aiemmin mainitun Irvine Welshin samannimiselle 'Trainspotting'-elokuvan soundtrackille päässyt instru-dub, joka kantaa koko kahdeksan minuuttisensa. Skotlantilainen narkkielämä oli yhtyeen jäsenille tuttuakin tutumpaa, joten yhtyeen ja kirjailijakäsikirjoittajan yhteistyö oli selviö. Levyn päättää PiL-henkinen dub esoteerisin synin ja lauluin.

Vanishing Point oli bändin paluu riviin ja myöskin kokoonpanollisesti merkittävä, koska levynteon aikana yhtyeen riveihin tuli ensi kertaa vuosiin pysyvä basisti. Edeltäjällä soitti sessiomiehet, mutta Stone Rosesin Mani soitti tämän levyn bassoraidoista osan, osan soitti Marco Nelson niminen heppu. Ei jaksa oikeastaan erotella näitä nelikielisen soittajia keskenään ja Vanishing Point on selkeästi basistivetoinen levy kaikkine dubmaisuuksineen. Tämä meni niin pitkälle, että levystä julkaistiin ihan puhdas 'Echo-Dek'-niminen dub-versio. Meinasin sanoa. että Manihan oli tämän jälkeen bändissä ihan viime vuosiin asti, mutta näköjään hän lopetti Primal Screamissa jo tämän vuosikymmenen alkupuolella helvetin jäätyessä ja Stone Rosesin palatessa lavoille. Biisikrediitit menivät Scream-tyyliin koko bändille lukuunottamatta coveria ja Manin panosta Kowalski-biisillä.

Primal Scream oli tätä ennen ja tämän jälkeen tietynlainen suosikkiyhtyeeni. Rakastan edelleenkin Screamadelicaa. Sen levyn soundi on kuitenkin tänä päivänä niin sidottu ilmestymisajankohtaansa. Eihän tollaista soundia tietenkään enää tehdä, mutta tuolloin tekivät monet muutkin. Yhtyeen Kovin levy on tietenkin XTRMNTR, mutta miellyttävin se ei ole. Siinä taas yhtye oli agressiivisine säksätyksineen ihan omassa ulottovuudessaan. Vanishing Point on jotain näiden maisemien välistä. Selkeästi 90-luvun lopun soundia, mutta myös kahmaloittain retroa, jonka seassa on hälyääniä ja yhdistelmä on kestänyt aikaa kohtuullisen hyvin.

Etenkin niissä instrumentaaleissa.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Kamasi Washington - Heaven and Earth 2018

Lisää kirjastolöytöjä.

Kamasi Washington on artisti, jonka kuva on pyörinyt viime vuosina erinäisissä musiikkilehdissä. Siis niissä vielä ilmestyvissä ja suhteellisen laadukkaissa sellaisissa. Tutustuminen on kuitenkin syystä tai toisesta jäänyt koko ajan väliin, mutta nyt tämä kirjastosta löytynyt tuplalevy (tai oikeastaan mukana olevan Choice EP:n kanssa triplalevy) korjasi puutteen.

Washington on siis Pitchforkeissa ja muissa medioissa suitsutusta saanut, kesäisillä laatufestareilla esiintyvä artisti, joka on hivenen yllättäen syntynyt 80-luvun puolella. Ulkonäkö siis pettää, eikä kyseessä ole 60-70-luvun tyyliin jo kypsään ikään päässyt fuusioiva jazz-mies. Washington syntyi 1981 Losissa ja hänen vanhempansa ovat käsittääkseni joko musiikin tai soiton opettajia ja Kamali itse on opiskellut UCLA:ssa muun muassa etnomusiikkia. Orkesterinjohtaja soittaa itse tenori-saksofonia.

Levyn avaava kung-fu tunnarin uudelleenluenta "Fists of Fury" on aika viihteellinen, joskin tietysti funk, mutta ei lupaa levyltä vielä mitään suurempaa. Mukana on jo heti levyjen (Heaven ja Earth) läpi jatkuva suuri ihmiskuoro, joka tuo oman elokuvamaisen viihteellisyytensä. Sama kööri jatkaa tietenkin 60-70-luvun jazzteemoille kumartavalla 'Can You Hear Him'illä, joka fuusioi mennyttä ja nykypäivää, niinkuin oikeastaan koko levykolmikko. Mutta se tehdään niin tyylikkäästi, että kuoron huokaillessa ja sävelten kulkiessa alla sointuvaihtoineen Kamali töräyttää kappaleen loppuosassa hivenen särötettyä ja kaiutettu fonia niin, että pappailusta ei ole kyse. Räässä ja freessä käydään kuitenkin vain kastamassa pikkuvarvas, joten mitään Impulsen tai muitten aikalaisten vastaavaa haastavaa ja raastavaa vyörytystä ei tule kajareista.
Äänimaisemassa on nähty vaivaa ja mukana on pieniä visionäärisiä kikkoja, kuten jopa hivenen motorisessa 'Connection'-kappaleen syntetisoidussa, taikka ring modulaattorin läpi soitetussa komppikitarassa, joka nousee kappaleen lopussa sooloilemaan metallisen kilahtavilla soundeillaan. Välillä ei tiedä soundien puolelta, ollaanko 70- vai 10-luvulla, lukuunottamatta siis tiettyä viihteellisyyttä, jonka yli ei astuta missään vaiheessa liian pitkälle. Osassa kappaleissa lauletaan, mikä keventää musiikki- ja kappalemassaa.

Itse olen levykolmikosta mieltynyt ehkä eniten 'Earth' osioon, jonka avaa jousien keinuttama suureellinen 'The Space Travelers Lullaby', jonka teeman nyökkäyksen suunnan jokainen kokeellista jatsia joskus kuullut tietää. Kappale loppuu orkestraation poistuessa taustalla ja Kamalin soittaessa herkästi tenoriaan niin, että jokainen huulten puhalluskin kuuluu. Seuraava 'Vi Lua Vi Sol' ankkuroi perinteitä nykypäivään vocoderin/autotunen läpi laulettuna läskibasson kuljettaessa akustisen pianon ja rumpujen kanssa taustaa, puhaltimien ja syntikoiden vaeltaessa unisonon ja harmonioiden välillä. 'Journey' on uskonnollisen kuuloinen halleluja-lauluineen. Bändin pasunistin säveltämä 'The Psalminist' funkkaa kahden rumpalin tahdittamana ja levyn lopettava 'Show Us the Way' lipuu soinnuttelun ja kuoron viemänä kohti Kamalin kirkuvasti ja kirskuvasti soittamaa sooloa, jonka taakse purjehtii kuoro ja synteettiset jouset, päättyen suorastaan eeppisesti.

Levyn keskeltä löytyvä Choice EP on pitkälti samaa kamaa. Mukana on pari coveria, mutta mielenkiintoisin biisi puhallukseen ja sen ääneen luottava, rumpujen mielenkiintoisen kuvittavasti kuljettama 'Agents of the Multiuniverse'. Siihen päälle vielä ärähtelevästi funkkaava levynlopetus-cover 'Ooh Child'. Poikkeavuus kahteen muuhun levyyn on tältä levyltä puuttuva kuoroilu.

Niin. Jos Coltranet (sekä John, että Alice), Pharoah Sandersit, Sun Ra sekä David Axelrodin viihteellisyys ja siihen päälle vielä pseudo-uskonnollisuus maistuu, niin varmasti myös tämä levy.