Lucas Sideras - One Day 1972

 Aphrodite's Childin viimeiseksi jäänyt albumi 666 julkaistiin bändin käytännössä ja hajottua. Levyn massiiviset tuotantokustannukset, riidat levy-yhtiön kanssa ja jäsenten tulehtuneet välit johtivat siihen, että sitä seurannut viimeinen, jo aikaisemmin sovittu kiertue tehtiin "vara-Demis" Dimitri Tambossin toimiessa solistina.

Levy oli Vangeliksen Magnum opus ja muu yhtye olisi halunnut jatkaa edellisten menestyneiden albumeiden tyylisellä kevyemmällä psykepop-linjalla. Lopulta pitkällä aikavälillä menestyneemmän ja klassikkostatuksen saaneen 666:sen ainoa singlelohkaisu oli albumin päätösraita "Break", jonka rumpali Lucas Sideras lauloi. Kappale oli pikkuhitti Alankomaissa.

Yhtyeen hajottua jäsenet Silver Kolourista lukuun ottamatta siirtyivät soolourilleen, tämän taas soittaessa jokaisen levyillä. Argiris "Silver" Kolouris on säveltäjäparina puolella tämän levyn kappaleista ja soittaa jokaisella kitarat ja bassot sekä levyn nimibiisissä rummut. Olen aina pitänyt häntä tietynlaisena unsung/tuntemattomana kitarasankarina ja komeastihan tälläkin levyllä ne soolot lähtevät. Biisit eivät ole ihan varsinaisesti progea, mutta soundimaailma on tuttua 70-luvun alun manner-eurooppalaista menoa ja kyllähän se aikaisempi bändi tässäkin kuuluu läpi, siis se popimpi tuotanto. 

Sideraksen ääni on mukavan karheahko ja soul-mainen, sekä kantaa koko levyn läpi. Häntä on mukava kuunnella. Biisimateriaalikaan ei ole yhtään hullumpaa, mutta pienoisesta omaperäisyydestä huolimatta jää tasolle "kelvollinen". Nimibiisi on himpan verran tarttuva, mutta kreikkalainen onnenjumala ja arpa eivät osuneet kohdalle, eikä Sideraksen pop-iskelmä myynyt ihan hirveitä määriä, etenkin jos verrataan ex-bänditoveri Demiksen uran rakettimaiseen nousuun.

Kiitos Youtuben ja rippauksen tämä levy on saatavilla kuuneltavaksi. Alkuperäistä vinyyliä myytiin liian vähän, jotta sitä löytyisi montaa kymmentä euroa halvemmalla ja CD-versiot painettiin 2010-luvulla Kauko-Idän markkinoille. Kandee tsekata.

Divine - The Story So Far 1984

Divine, oikealta nimeltään Harris Glenn Mildstedt syntyi 40-luvun puolivälin Baltimoreen ja hänen miltei valtavirtaan asti yltänyt, 42-vuotiaana kuolemaansa katkennut ura eteni osittain saman kaupungin John Watersin kera. "Törkyn kuningas" otti drag-naisen roolin omaksuneen Divinen omiin leffoihinsa, joista suurinta kulttimainetta kaksikko sai "Pink Flamingosista", jonka kuuluisassa (ainakin roska- ja alakulttuurin ystävien tuntemassa) kohtauksessa Divine syö kadulta ihka oikeaa koiranpaskaa.

80-luvulla Waters liikkui lähelle valtavirtaa muun muassa elokuvalla "Hairspray", missä Divinen lisäksi oli joukko muitakin pop-hahmoja, jonka jälkeen hän sai hotellihuoneessa kohtalokkaan sydänkohtauksen.

Huolimatta drag-hahmostaan Divine ei oikeassa siviilielämässään ollut transseksuaali, vaan homo, mutta tämän hän yleensä sivuutti haastatteluissa, ehkä syystä että pelkäsi sen haittaavaan uraansa. 

Hän aloitti vuonna 1981 musiikkiuran, joka perustui myös Divine-hahmoon. Vuonna 1984 julkaistiin kakkoslevy ja samalla hänen menestynein albuminsa "The Story So Far". Levy nojaa 70-80-luvulla syntyneeseen Hi-NRG tyyliin, joka on periaatteessa turboahdetumpi diskon alamuoto. Kummatkin nauttivat ensisuosiotaan juurikin New Yorkin homoklubeilla. Staccato-syntikat, Roland 303:n pumppaavat bassolainit ja koneelliset rummut. Supermachoa. Ja hyvin funkya.

Tyylisuunnan kuuluisimpia tuottajia oli Bobby Orlando, joka on vastuussa kuudesta tämänkin levyn kahdeksasta biisistä. Levyn avaava "I'm So Beautiful" on Stock & Aitken kaksikon kynästä ja koneista. Kaksikko (+ Waterman) olivatkin vastuussa monesta 80-luvulle ilmeen antaneesta, silloin joidenkin parjaamasta kylmän koneellisista hittipbiiseistä. 

Biisimateriaali levyllä on yllättävän tykkiä kamaa. Siis todella. Levyllä ei ole yhtään niin sanottua turhaa biisiä, mutta tarkemmin katsoen The Story So Far onkin kokoelma ensimmäisen levyn biisejä ja sinkkujen paraatipuolia. Tähän päälle Divinen rähisemään Hi-NRG tyylilajin camp- ja kaksimielisiä laulunsanoja, niin todella energinen pakkaushan tässä on kyseessä.

Kotimaassaan Divinen nautti ehkä enemmän elokuvasuosiota. Ainakin yönäytösyleisön keskuudessa, mutta Euroopan puolella sinkuista tuli pieniä, tai keskisuuriakin hittejä. Suomessakin ne nousivat listoille, joten ehkä pitää pitää silmät auki, jos maxeja tai muita tulee kirppiksellä lisääkin vastaan.

Yello - Point 2020

Yello on lipunut silmäkulmassa 80-luvulta lähtien, sillä siskollani oli vähintään joku näiden seiskatuumainen, ehkä kokonainen albumikin. Muistan yhtyeestä jääneen lähinnä negatiivisen mielikuvan, mutta toisaalta pidin Kraftwerkkiakin ns. "huumoriyhtyeenä" aika pitkään. Yello oli nostanut itselläni jo varovaisia hyväksynnän nyökkäyksiä aikaisemminkin, mutta vasta pari vuotta sitten kirjastosta lainattu edellinen Toy-albumi (2016) aiheutti myönnytyksen ja hyväksyin yhtyeen puupää-singlejen lisäksi albumitasolla ns. hyväksi yhtyeeksi.

Edellä mainittu yhteys Kraftwerkkiin on musiikillisestikin ilmeinen ja Toy-albumia promotessa kaksi Dieter Meier ja Boris Blank nousivat ensimmäistä kertaa ikinä lavalle ja lämppäsivät yhtyettä neljä iltaa. Toisaalta Toy poikkesi yhtyeen itsensä mukaan ollen "kosmisempi" kuin muu tuotanto yleisesti. Siihen nähden tämä viimeisin Point edustaa perinteisempää Yello-linjaa.

Kaksikon tausta on mielenkiintoinen: Boris Blank oli ollut musakuvioissa 70-luvun lopussa, josta matka jatkui yhdessä Carlos Perónin kanssa perustettuun Yelloon. Kaksikko hioi soundiaan studiossa ja yritti käydä myymässä musiikkiaan Yhdysvalloissa. Reissulta palattua sveitsiläiskaksikko päätti ottaa mukaan laulajan, joksi valikoitui Dieter Meier (s.1945). Perón jätti yhtyeen 1983 soolourayrityksen yhteydessä ja siitä asti bändi on ollut kaksikko Meier (vokaalit ja sanat) ja Blank (musiikki). Jälkimmäinen on musiikkiuransa ohella toiminut mielenkiintoisesti; rekkakuskina. Meier taas on yksityispankkiirin miljonääripoika ja aikanaan lakimiesopinnot keskeyttänyt uhkapeluri.

Blank on perfektionistin maineessa, mitä voidaan pitää myös yhdistävänä tekijänä Kraftwerkin kanssa. Toisaalta Yello "myöhästyi" elektronisen musiikin kehittelystä ja saapuessaan ääniaalloille sen musiikki kuulosti Kraftwerkin romantiikan ja retro-futurismin rinnalla ehkä enemmän futuristiselta voimakkaine sämplejen käyttöineen ja vahvoine rytmeineen. Ohituskaistalta muskeliautolla Tour de Francen ohi.

Kraftwerkin ohella myös Yello käyttää itsestän hyvin vahvasti rakennettua kuvaa ja kaksikko maalaileekin levyn kansiteksteissä olemustaan ja musiikkiaan sellaiseksi, että se olisi voinut syntyä Hergén studion piirustuspöydällä. Mielestäni oikein hyvä vertaus, sillä Blankin vahvasti sampleja käyttävä musiikki ja soundi on hiottu linjakkaan tarkaksi, mukana on aina pieni yllätyselementti ja tämän päälle Meier vetää bassoäänellä puhumat/laulamat puupäiset lainit vahvasti karrikoiden.

Hyvin sarjakuvamaista musiikkia. Mutta se on hyvä sarjakuva ja parhaan belgialaisen koulukunnan tapaan myös hauska.

En nyt jaksa käydä levyä biisi biisiltä läpi, joten toimikoon tämä avausbiisi Yello-esimerkkinä.

Astro Can Caravan - Outer Space Takes – Unheard Journey 2002 – 2008 || 2019

Astro Can Caravan on sellainen yhtye tai tarkemmin jazz-kollektiivi, jonka musasta olen aina tykännyt, mutta sitä tulee kuunneltua suhteellisen harvoin. Tarkempi kaivelu paljasti syynkin: edellinen pitkäsoitto on ilmestynyt 2010, joten yhtye on ollut enemmän tai vähemmän jäissä viimeiset kymmenen vuotta. Viimeisin muistikuva on kuitenkin kahden kesän takaa, jolloin piti jopa lähteä paikan päälle Parikkalan patsaspuistoon katsomaan keikkaa, mutta seuraavan aamun 5:30 herätys aamuvuoroon esti idean ja 200km suuntaan toteuttamisen.

Samaisen vuoden 2019 loppukesästä ilmestyi Karkia Mistikan julkaisema kokoelmalevy, missä on yhtyeen ennenjulkaisematonta materiaalia ja keikkanauhaa alkuajoilta vuoteen 2008. Materiaalia oli kaiketi hyvin suuri määrä, josta tälle kokoomalle päätyi miltei 70-minuuttia.

Astro Can Caravan on alunperin kuopiolainen vuonna 2001 perustettu yhtye, jonka ytimen muodostavat edelleenkin Otto Eskelinen, Tomi Kosonen ja Pekka "Pharaoh" Pirttikangas. Tosin en tiedä toimiiko tämä nyt missäpäin Suomea. Pirttikangas asunee ainakin edelleen Kuopiossa. Bändin riveissä on soittanut kuitenkin noin 30 henkilöä ja keikkakokoonpano on vaihdellut pienestä suureen.

Bändin jatsi ja meininki sijoittuu sinne, mistä itsekin pidän, eli paljon Sun Ra:ta (sitä coveroidaankin tällä levyllä), ripaus 60-70-luvun taitteen "spirituaalista jatsia" ja annos ihan puhdasta sekoilua. Hommassa pysytellään kuitenkin miltei aina itseäni miellyttävällä suhteellisen skarpilla puolella, vaikka töötäkäänkin. Nimimiehistä ja naisista huolimatta kollektiivin äänentuotanto on yhteistä, hyviä kikkojakin löytyy, mutta mitään suorittamista tämä ei ole. Jyhkeät torviarrit ovat polyrytmien lisäksi se juttu mikä tästä jää ensimmäiseksi mieleen. Paletti on kuitenkin niin laaja, että kyllä sieltä voi ajoittain kuulla jonkinlaista motorikkia ja yhdessä kohtaa jopa Suiciden performanssia. Edellämainittu taitaa olla levyn ainoa pätkä, missä on vokaaleja tai niiden tapaisia. Homma jyrää myös rytmillisesti ollen toisinaan jopa hyvin ärhäkkää. Funkkaaminenkin tehdään omalla tapaa.

Levyn materiaali on äänitetty useassa eri lokaatiossa, eri kokoonpanolla, eri tilanteessa ja aikahaarukkakin on kuusi vuotta, mutta ei sitä sinällään erota, koska se on masteroitu mukavan yhteneväiseksi. Hyvää settiä.

Frank Pourcel - Concorde 1975

Tässä aivan äskettäin vietettiin vuosipäivää Concorden viimeisestä tulipalloon päättyneestä lennosta. Kone itsessään oli bensiiniajan Utopia, joka tuotteena kusi oikeastaan kaikessa mihin se ryhtyi. Alunperin Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian yhteisprojektina alkaneen koneen kyydistä pudottautui ensin Saksa. Mantereen keskellä sijaitseva valtio ei tehnyt oikein mitään yliäänikoneella, joka ei saanut lentää valtioitten yli. Koneen ohjaamo ja matkustamo olivat aikaansakin nähden pienet, mutta öljykriisissä taivaisiin pompannut polttoaineen hinta tiputti Concorden taloudellisen kurssin alas. Silti kone laitettiin 70-luvun puolessa välissä lentoon. Aluksi sillä koitettiin pitkiä matkoja, joissa nopeudesta on todellista hyötyä, mutta tähtitieteellinen polttoaineenkulutus johti useisiin välilaskuihin, jolloin Australian lennon nopeushyöty hävittiin näihin. Lopulta sillä yliteltiin lähinnä Atlanttia ja silloinkaan kone ei tuottanut ns. voittoa. Concordella lentäminen miellettiin kuitenkin jonkinlaiseksi luksukseksi, jota korostettiin ennen lentoonlähtöä nautitulla aidolla shampanjalasillisella.

Samaa luksusta haettiin myös koneelle sävelletyssä tunnuskappaleessa, jonka teki ranskalainen Frank Pourcel Grand Orchestroineen. Biisi on viihteellisesti funkkaava iso orkestrointi aikansa parhaimpaan ranskalaiseen tyyliin. Jet Set.

Juva - Rocksielu 1974

Jukka Kuoppamäen Satsanga oli yksi niistä pienlevy-yhtiöistä, jotka operoivat 70-luvun Suomessa, julkaisten uutta musiikkia ja niitä aikakautensa kokoelmia. Kuoppamäen omat levyt julkaistiin yhtiön kautta, mutta jakelu meni muita reittejä ja tämä hänen omien puheidensa mukaan koituikin firman tuhoksi 70-luvun lopussa, kun samassa rytäkässä kaatuivat Lovet ynnä muut.

Satsangaan ja Kuoppamäkeen liittyy erikoinen tämän paikan, eli etelä-Kymenlaakson juonne: haminalainen Castanja-yhtye toimii monta vuotta Kuoppamäen taustabändinä ja levytti oman aivan kohtuullisen hyvän jytäalbumin yhtiölle, plus kolme sinkkua. Yhtyeen pitkäsoitto sai kuitenkin noottia sen vanhanaikaisiksi koetuista sanoituksista. Elettiin tiedostavuuden aikaa, joten Castanjan jytä oli aivot narikkaan (diskoon) osastoa. Sulkeissa mainittu disko mainitaankin tällä levyllä monta kertaa.

Castanja ei omana yhtyeenä siis menestynyt erityisen hyvin, vaikka Kari Hillon ja Matti Juvan aikaisempi yhtye Strings oli saanut jonkinlaisen hitin vuoden 1969 kappaleella "Hailii happamii". Vuonna 1974 levytetty ja julkaistu Juvan soololevy 'Rocksielu' sisälsi etelä-kymenlaaksolaisisia enemmänkin: tuottajana ja kitaristina toimi Juha Björninen, joka liittyi parin vuoden päästä Piirpaukkeeseen ja siitä eteenpäin studiomuusikoksi. Toinen studiokettu Pekka Helin oli edellämainitun tavoin myös Karhulasta ja oletan oikeastaan kaikkien levyn muidenkin muusikoiden olleen sieltä. Lyriikkoja kirjoitti Juvan lisäksi 2000-luvun haminalainen "äijäkirjailija" Jari Nenonen, joka käsittääkseni toimi kaupungin diskoissa DJ:nä 70-luvulta ysärille.

Tuotannollisesti levy on mukiinmenevää jytää, mukana on myös ripaus groovausta. 'Pikatien haltiatar'  heilahtaa melkein valkoisen miehen reggaen puolelle, joka oli tuohon aikaan kuitenkin hyvin harvinaista.

Sanoituksissa mennäänkin sitten tälläkin levyllä pusikon ja aidan kaikilta puolilta. Seassa on velvollisuuksista muistuttavaa kamaa (Hiilenpuhaltajat), diskossa heilumisen ylistystä 'Discolintu'-kappaleessa (tosin pienellä moralistisella viballa). Sitten kakkospuolella tulee peräkkäin Neuvostomatkailuromanssista kertova 'Tyttö maasta taigan' ja perään 'Taisit olla kuudentoista'. Tällaista ei enää tehdä.

Eikä tarvitse.

Levyltä irrotettiin sinkku 'Catakombi/Vanha tammi'. A-puoli on käsittääkseni tehty samannimiselle haminalaiselle diskoteekille, joka oli aikansa yleinen tapa. Biisiä soitettiin yleensä illan alkuun ja pitkin iltaa paikan nimibiisinä. Toiseksi viimeisenä tulee kansallisromanttinen 'Kalevalan kansa', jossa ylistetään maan puhtautta ja luontoa. Viimeisessä kappaleessa palataan 'Ruotsinlaivalla' rakkaaseen kotimaahan.

Melkoista sillisalaattia siis ja siitä voi haistaa ihan suoraan myös Jukka Kuoppamäen vaikutuksen taustabändinsä jäsenten aiheisiin ja biiseihin. Oppipojat eivät tässä pääse edes patetiassa mestarin tasolle.

Puutteistaan huolimatta tai niistä johtuen ihan kiehtova levy, mutta ymmärrän miksi 2013 tämä pistettiin Castanjan pitkäsoiton uudelleenjukaisuun bonukseksi eikä julkaistu omana levynään.

Olipa kerran avaruus / Il était une fois... l'espace - Soundtrack 1981

Viereinen kansi on virallisen soundtrack-julkaisun, mutta tietokoneen kajareista soi juuri nyt pidennetty versio, missä on kaikki sarjan musiikit ja teemat.

Olipa kerran avaruus on ranskalaisen Albert Barillen lastensarja joka ilmestyi pari vuotta edeltäjänsä 'Olipa kerran ihminen' jälkeen. Siinä missä edeltäjä pyrki historialliseen ja tieteelliseen opettavaisuuteen, jatko-osa keskittyi enemmänkin tuon ajan muodikkaaseen avaruusseikkailuun, unohtamatta toki muutamia tieteellisiä, poliittisia, eettisiä ja yhteiskunnallisia kulmia.

Taustatarinasta löytyy helposti ajankuvaa sen ajan YK:sta, kansainvälisestä yhteistyöstä, demokratiasta ja sellaisista aikansa hapatuksista, jotka joutuvat vastakkain militaristisen fasistiskommunistisen Kassiopeian kanssa. Taustalla vetelee myös naruja ihmisen itse luoma koneellinen kylmän tuhoava tekoäly ja lopussa kohtaamme arvoituksellisen ylemmän tietouden. Kaikkea mikä sai kuusivuotiaan tapittamaan mustavalkotelkkaria. Koska sarjan osatuottajana toimi Suomen Yleisradioyhtiö, sarja nähtiin aivan heti tuoreeltaan myös täällä.

Edeltäjän avaustunnari on ollut täällä jo vuosia sitten. Siinä japanilaisen Yasuo Sugiyaman soundtrackki valitsi ihmiskunnan koko painavaa taakkaa ja kehitystä kantamaan Bachin Toccata ja fuugan, jonka harteet sen kestivätkin. Ehkä jopa ainoana kappaleena maailmassa? Avaruuden japaniyhteytenä toimii runsas kuvastollinen lainailu aikansa animesta ja käsittääkseni tämä on osittain animoitukin japanilaisten toimesta?

Ihmisen taustamusiikki oli yhdistelmä ehkä hivenen käppäistäkin elektronista ääntä, funk-jazz muzakkia ja välillä klassisia teemoja. Avaruudessa hypätään suoraan nykyaikaan (vuoteen 1981) ja avauskappale on eeppinen diskobiisi (lokaatiosta riippuen ranskaksi tai englanniksi). Orkestroidut teemat ja takaa-ajo funk vuorottelevat. Koska sarjan käsis oli draamallisempi kuin edeltäjällään, toistuvat samat lokaatio tai henkilöteemat useasti. Levyä kuunnellessa tämä tietysti pidemmän päälle rasittaa. Teemat ovat onneksi hienotunteisesti tehtyjä, eikä sarjan katselu nosta musiikin toiston puolelta verenpainetta, vaikka jaksoja olikin kokonaista 26 kappaletta.

Syy tähän lienee, että sarjan säveltäjänä toimi ranskalainen Michel Legrand, jolla oli takataskussaan lopulta yli 200 tv- ja elokuvasävelmää, kolme Oscaria ja viisi Grammyä, menestyneitä musikaaleja yms. yms. Hänen kynästään oli lähtöisin muun muassa uuden aallon elokuva Cherbourgin sateenvarjojen musiikit. Blogia sivunneena knoppina hänen veljentyttärensä on Beach House indiebändin vokalisti ja lauluntekijä Victoria Legrand.

"Sellaista oli elämä sen ajan Euroopassa", niinkuin sarjassa sanottaisiin. Yleisradioiden rahoitus tarjosi mahdollisuuden tehdä huolella ja kiireettä kestävää lasten- ja nuorten viihdettä ja palkata kunnon säveltäjät ja orkesterit.
Mutta ajat muuttuivat: seuraaja Olipa kerran elämä ilmestyi vasta viiden vuoden päästä, mutta siinä animaatiojaksoissa luotettiin jo liikaa toistoon ja soundtrackin tunnarikin oli vuodelle 1986 ominaista keski-eurooppalaista syntikkapoppia.

Royal Trux - Sweet Sixteen 1997

Amerikkalaisen Royal Trux-yhtyeen pistäytyminen suuryritys/levy-yhtiö Virginin kiinnityksenä on oma mielenkiintoinen kuriositeettinsa 90-luvulta.

Nirvanan 'Nevermindin' lyödessä isosti läpi, jokainen levyfirma kiinnostui "alternativebändeistä" ja oli valmis suuriinkin rahallisiin satsauksiin löytääkseen seuraavan karhean miljoonamyyjän.
UG-skene itse eli vielä vahvasti 90-luvun alussa 80-lukulaisten ideaalien kirkkaudessa, bändien kiertäessä romukuntoisella pakettiautolla pieniä luolia ja levyttäen kädestä suuhun eläville pienlevy-yhtiöille - toisin kuin kokkelipöyhötukat ja muut teeskentelijät.

"Aito asia" oli homman nimi ja Virgin tarjosi 80-luvun lopusta toimineelle Royal Trux-kaksikolle oikeaa miljoonan dollarin ennakkoa kolmesta levystä. Ideana oli, että jos skenen vanhempi sankariporukka on rosterissa, se innostaa uusiakin löytöjä hakeutumaan juuri Virginin puheille.

Jennifer Herreran ja Neil Hagertyn muodostaman kaksikon jälkimmäinen jäsen oli ansainnut katu-uskottavuuskannuksensa 80-luvun Pussy Galore-yhtyeessä, jonka johtohahmona toimi Jon Spencer, jolla oli myös oma (ehkä näkyvämpi) annettavansa 90-luvun alternative-skenelle. Kaksikon aikaisemmilla levyillä oli ollut suorastaan metelin puolella oleva suunta, vaikka Drag Citylle julkaistulla Cats and Dogsilla oli jo jotain melodiantapaistakin. Lisäksi pariskunta oli tiedettävästi heroinisteja, mutta se toi varmaan oman uskottavuuslisänsä. Herrera/Hagerty osti ennakoilla talon Virginiasta (!), rakensi sen tiloihin oman studionsa ja legendan mukaan loppurahat sijoitettiin huumeisiin.

Apulaisten kanssa äänitetty 'Thank You' maistui entisille seuraajille, mutta sitä seurannut 'Sweet Sixteen' jakaa mielipiteitä.

Itse pidän levystä, ehkä sen helposti lähestyttävyyden takia. Mikä ei tarkoita, että tämä olisi silti joka tytön ja pojan, tai unelmavävyn musiikkia. Royal Truxia ja Jon Spencer Blues Explosionia yhdistää, että ne esittävät ilmiselvästi jotain rokin ytimen tiivistynyttä muotoa, mutta BE:n ollessa enemmän kallellaan esimerkiksi rockabillyyn (toki mukana myös meteliä), Herrera/Hagerty olivat 90-luvun "glitter twins" ja Royal Truxin musiikissa on pohjalla Stonesmainen "epätäydellisyys" ja heilunta.
En tiedä oliko Sweet Sixteenin kohdalla jonkinlaisia levy-yhtiöpaineitakin, tai jopa oikeaa omakohtaista halua olla ulosanniltaan vähän enemmän "siistiytynyttä" ja normirakenteista, mutta tämä tuntuu monelle yhtyeen fanille olevan juuri liikaa. Mitäänhän tässä ei ole puleerattu liiaksi, homma huojuu edelleen jne. mutta "luonnosmaisuuden" sijaan tässä on myös monimutkaisempiakin kuljetuksia, aika hyvää soittoa ja... svengiä. Pikkuserkkuyhtye Blues Explosion kurkkailee ilmiselvästi lääkekaapista, välillä funkataan kuin James Gang konsanaan ja välillä ollaan taas kuin parhaimpien päivien Alice Cooper Band. Tämä kaikki tietysti hälläväliä tyylillä ja asenteella, missä ei ole niin nuukaa nuotin, tai iskun paikalla - kunhan se on oikeassa paikassa.

Tämä kaikki kansien sisään, missä kaupanhyllystä tuijottaa täyteen yrjötty WC-pönttö, kuvan suorastaan tunkiessa vatsahapon lemua sieraimien sisälle. Virgin ei ollut levyn sisältöönkään tyytyväinen. Ajat kulkivat taas eteenpäin ja yhtiö tarjoutui päästämään bändin sopimuksestaan ilman sitä kolmatta levyä, jolle äänitetty materiaali julkaistiin osittain seuraavalla, taas Drag Cityn kautta ulostetulla levyllä.

Julian Cope - Peggy Suicide 1991

30-vuotta sitten äänitetty ja seuraavan vuoden huhtikuussa julkaistu Peggy Suicide jäänee monessakin mielessä Julian Copen pääteokseksi. Teardrop Explodesin kanssa pikkusuosiota nauttinut artisti flippasi, yritti yhtyeen jälkeen soolouraa, joka ei lähtenyt heti käyntiin (ja sisälsi alusta asti sakiampaa musiikkia sisältäneen sivu-uran).
Vuoden 1984 'World Shut Your Mouth' ei lähtenyt odotettuun liitoon, mutta levy-yhtiöllä riitti pitkämielisyyttä, jonka hedelmänä voidaan pitää 1987 UK#11 sijalle päässyttä ja hopealevyn verran kaupaksi käynyttä 'Saint Julian'-levyä.

Seuraavana vuonna pullautettiin 'My Nation Underground', joka on alelaareista löytänyt monen Cope-ensilevyksi. Mikä on harmi, koska se on aika väsynyt levy. Island-levy-yhtiössä saatiin harmaita hiuksia Copen kyllästyessä (taas kerran) rooliinsa kaiken kansan poptähtenä. Seuraavat pikkulafkoille julkaistut 'Skellington' ja 'Droolian' jatkoivat pientä ja hämärää, jo 'Fried'-levyltä tuttua polkua.

Tässä mielessä Peggy Suicidea on pidetty hänen "artistisena jälleensyntymisenään", koska Copen onnistui yhdistämään nämä kaksi aiemmin eri urillaan pitämäänsä linjaa ja aika hyvinkin. Peggy myi kohtuullisen hyvin, sillä on tarttuvia kappaleita, mutta se on myös kansivihkojaan myöten kohtuullisen sakia levy.

Kansivihkojen ensimmäisellä aukealla artisti kättelee jättiläismäisen ja jättipaisen hahmon kanssa (sama, joksi pukeutuneena hän osallistui vuoden 1990 massiivisiin Thatcherin vastaisiin Poll Tax Riotteihin), vieressä kertomus näystä, jonka hän sai kesällä 1990. Tässä näyssä Maaäiti/Jumalatar seisoo ylpeänä, mutta ihmiskunta pahoinpitelee toiminnallaan häntä ja hänen päällään olevaa luontoa, naisten oikeuksia, eläinten oikeuksia ja harjoittaa järjestäytyneiden uskontojen kanssa kaikkea pahaa. Jokainen biisi ja sen tausta käsitellään Copen omassa esittelyssä.

'Beatiful Love'-pikkuhitin ja hyvän levymyynnin hymyjen varjopuolella Island-levy-yhtiössä oltiin varpaillaan levyn poliittisten julistusten kanssa, eikä niihin oltu tyytyväisiä, joka nähtiin Peggy Suiciden aloittaman levy-trilogian edetessä ja puheiden koventuessa seuraavalla 'Jehovahkill' -levyillä. Sen nousu listasijalle #20 ei estänyt Islandia antamasta Copelle mononkuvaa perseelle ja trilogian päätösosa 'Autogeddon' (UK#16) julkaistiin Def Jamin American Recordsille, josta Cope sai sitten siltäkin myöhemmin kenkää..

Siinä missä Jehovahkill esitteli selkeästi hänen fiksaatiotaan 70-luvun saksalaiseen krautrockkiin, Peggy Suicide on enemmän kiinni vuoden 1990 Englannissa heilastellen aikansa brittipopin, baggyn ja sen semmoisen kanssa. Tuotantovastuu on jaettu Copen ja edellisillä levyillä soittaneen Donald Ross Skinnerin kesken. Tuotanto onkin kestänyt hyvin aikaansa, kuulostaen lähinnä omaltaan, eikä kahdelta yllä mainitulta aikaansa sidotulta tyyliltä. Ehkä tässä on mukana vielä myös jäänne/ripaus 80-luvun post-punkkia.
Pikkuhitti 'Beatiful Loven' jälkeen tuleva 'Western Front 1992 CE' on jo aika elektroninen ja kokeellinen naiskuoron mantran kanssa. Tästä levy kulkee loppua kohti kohtuullisen (valkoisen) funkisti päättyen pienimuotoiseen 'Las Vegas Basement'-biisiin. Biiseistä tehtiin ja Cope teki myös itse erinäisiä muodin mukaisia remixejä, joita on ripoteltu EP:lle ja singleille.

Levyn nimi on muuten sanaleikki Buddy Hollyn 'Peggy Sue'-biisistä.

Primal Scream - Vanishing Point 1997

Tämä levy on pyörinyt kuluvana keikkaviikonloppuna öisten ja päivisten ajomatkojen taustalla ja hienoiseksi yllätyksekseni tämä heti jo ilmestyessään hankittu levy kuulosti suorastaan tuoreelta ja vieraalta.

Levy pyöri kyllä ysärin lopussa jonkin verran soittimessa, mutta oma mielikuva levystä oli ehkä hivenen kaksijakoinen: osa biiseistä putosi heti. Ei ehkä yhtä kovaa, kuin 90-luvun alussa ilmestynyt Screamadelica, mutta kuitenkin. Toisaalta levyllä oli paljon hetkiä ja juttuja, jotka eivät sitten niinkään. Myöskään mukaan ympätyt häiriöääniä hipovat synajutut eivät miellyttäneet korvaa. Oisipa tässä suhteessa osannut veikata kolme vuotta myöhemmin ilmestyvän XTRMNTR:n agressiivista, suorastaan piinaavaa äänimateriaa. Mutta levyn useat instrumentaalit äänimaisemineen jäivät aikanaan taustaääniksi ja mieli on onnistunut ansiokkaasti unohtamaan ne. Mutta yllättäen nykykuuntelussa juuri ne nousevat sieltä omaan korvaan päällimmäiseksi.

Vanishing Pointtia edelsi Primal Screamin 'Give Out But Don't Give Up', joka oli aika erikoinen levy. Screamadelica oli nostanut yhtyeen edelläkävijän maineeseen yhdistellen rokkia ja aikansa tuoreinta koneellista tuotantoa ja soundia, mutta tällä seuraajalla bändi luuli olevansa 70-luvun Rolling Stones ja levyä pidettiin aivan liian retroiluna ja typeränä liikkeenä tai suuntana. Jälkikäteen tuollainen mielipide on hassu, koska Primal Scream oli jo ensimmäisellä ja toisella levyllään retroillut aikaisempien vuosikymmenten tyyliin.

Välissä ehti kulua kolme vuotta aikaa löytää taas oikea itsensä ja Bobby Gillespien johtama ryhmä teki sen ideoimalla "uuden soundtrackin" levyn nimenä olevalle 70-luvun amfetamiinipöhinäiselle kulttielokuva 'Vanishing Pointille'. Elokuvan oikea soundtrack on pääosin seitkytlukulaista folkkia ja bändi halusi siihen mukaan rankempaa kamaa ja särmää. Osa kappalenimistä, kuten avaus 'Burning Wheel' ja 'Kowalski' viittaavat suoraan elokuvaan. Mukana on myös luenta Lemmyn Hawkwindille tekemästä ja Motörheadille nimensä antaneesta piripäälaulusta.

Avausbiisi tuo ehkä eniten mieleen Screamadelica-ajan materiaalin ja kuulostaa urkuineen sekä stonesmaisesti vonkuvan vokalisointinsa kanssa olevan sukua '2000 Light Years From Home'lle. Kakkosbiisi 'Get Duffy' soi osittain elokuvamaisesti, mutta instrumentaalina kolkuttelee myös dubbia ja mukana on kaiun lisäksi myös legendaarinen Memphis Horns-torvisektio. Tässä kohtaa yökuuntelussa huomasin, että vaikken aiemmin näitä levyn instruja inhonnut, niin ehkä aliarvostin. Sinkuksi lohkaistu 'Kowalski' jytää aikansa big beat-tyylillä ja Irvine Welshin käsikirjoittaman videon avittama sinkku nousi yllättäen brittien top10:een. Nelosbiisi, leppoisasti soiva 'Star' sai muistaakseni Gillespien mukaan innoituksensa Crowleyn opeista. Huomioitavaa on myös raidalla viereaile dub-levyjen melodika-legenda Augustus Pablo. Primal Screamilla oli maineena ja tapana olla 70-luvun rock-kukkojen tyyliin myös studiossa "wasted", mutta yllätykseksi yrttimusan legenda Pablo saapui studioon, oli kohtelias, soitti oman osuutensa, pakkasi kamansa ja lähti samantien pois. Raidalla on myös aiemmin mainitut Memphis Hornsit. Samoja torvia soi niinikään big beatin jytkeen tahdittamalla instrumentaali 'If They Move, Kill Them'illä, mikä myös kuulostaa nykykorviin mukavan funkilta. Hälyääninen balladi 'Out of the Void' menee välistä, 'Stuka' dubbailee tuolloin muotiin palanneen vocoderin kera, ex-Pistols Glenn Matlock soittaa bassoa edellisen levyn Stones-pastissien tyylisellä 'Medicationilla'. Hawkwind-biisi luetaan hälyäänien kera, mutta levyn ehkä paras ääniraita on aiemmin mainitun Irvine Welshin samannimiselle 'Trainspotting'-elokuvan soundtrackille päässyt instru-dub, joka kantaa koko kahdeksan minuuttisensa. Skotlantilainen narkkielämä oli yhtyeen jäsenille tuttuakin tutumpaa, joten yhtyeen ja kirjailijakäsikirjoittajan yhteistyö oli selviö. Levyn päättää PiL-henkinen dub esoteerisin synin ja lauluin.

Vanishing Point oli bändin paluu riviin ja myöskin kokoonpanollisesti merkittävä, koska levynteon aikana yhtyeen riveihin tuli ensi kertaa vuosiin pysyvä basisti. Edeltäjällä soitti sessiomiehet, mutta Stone Rosesin Mani soitti tämän levyn bassoraidoista osan, osan soitti Marco Nelson niminen heppu. Ei jaksa oikeastaan erotella näitä nelikielisen soittajia keskenään ja Vanishing Point on selkeästi basistivetoinen levy kaikkine dubmaisuuksineen. Tämä meni niin pitkälle, että levystä julkaistiin ihan puhdas 'Echo-Dek'-niminen dub-versio. Meinasin sanoa. että Manihan oli tämän jälkeen bändissä ihan viime vuosiin asti, mutta näköjään hän lopetti Primal Screamissa jo tämän vuosikymmenen alkupuolella helvetin jäätyessä ja Stone Rosesin palatessa lavoille. Biisikrediitit menivät Scream-tyyliin koko bändille lukuunottamatta coveria ja Manin panosta Kowalski-biisillä.

Primal Scream oli tätä ennen ja tämän jälkeen tietynlainen suosikkiyhtyeeni. Rakastan edelleenkin Screamadelicaa. Sen levyn soundi on kuitenkin tänä päivänä niin sidottu ilmestymisajankohtaansa. Eihän tollaista soundia tietenkään enää tehdä, mutta tuolloin tekivät monet muutkin. Yhtyeen Kovin levy on tietenkin XTRMNTR, mutta miellyttävin se ei ole. Siinä taas yhtye oli agressiivisine säksätyksineen ihan omassa ulottovuudessaan. Vanishing Point on jotain näiden maisemien välistä. Selkeästi 90-luvun lopun soundia, mutta myös kahmaloittain retroa, jonka seassa on hälyääniä ja yhdistelmä on kestänyt aikaa kohtuullisen hyvin.

Etenkin niissä instrumentaaleissa.

Kamasi Washington - Heaven and Earth 2018

Lisää kirjastolöytöjä.

Kamasi Washington on artisti, jonka kuva on pyörinyt viime vuosina erinäisissä musiikkilehdissä. Siis niissä vielä ilmestyvissä ja suhteellisen laadukkaissa sellaisissa. Tutustuminen on kuitenkin syystä tai toisesta jäänyt koko ajan väliin, mutta nyt tämä kirjastosta löytynyt tuplalevy (tai oikeastaan mukana olevan Choice EP:n kanssa triplalevy) korjasi puutteen.

Washington on siis Pitchforkeissa ja muissa medioissa suitsutusta saanut, kesäisillä laatufestareilla esiintyvä artisti, joka on hivenen yllättäen syntynyt 80-luvun puolella. Ulkonäkö siis pettää, eikä kyseessä ole 60-70-luvun tyyliin jo kypsään ikään päässyt fuusioiva jazz-mies. Washington syntyi 1981 Losissa ja hänen vanhempansa ovat käsittääkseni joko musiikin tai soiton opettajia ja Kamali itse on opiskellut UCLA:ssa muun muassa etnomusiikkia. Orkesterinjohtaja soittaa itse tenori-saksofonia.

Levyn avaava kung-fu tunnarin uudelleenluenta "Fists of Fury" on aika viihteellinen, joskin tietysti funk, mutta ei lupaa levyltä vielä mitään suurempaa. Mukana on jo heti levyjen (Heaven ja Earth) läpi jatkuva suuri ihmiskuoro, joka tuo oman elokuvamaisen viihteellisyytensä. Sama kööri jatkaa tietenkin 60-70-luvun jazzteemoille kumartavalla 'Can You Hear Him'illä, joka fuusioi mennyttä ja nykypäivää, niinkuin oikeastaan koko levykolmikko. Mutta se tehdään niin tyylikkäästi, että kuoron huokaillessa ja sävelten kulkiessa alla sointuvaihtoineen Kamali töräyttää kappaleen loppuosassa hivenen särötettyä ja kaiutettu fonia niin, että pappailusta ei ole kyse. Räässä ja freessä käydään kuitenkin vain kastamassa pikkuvarvas, joten mitään Impulsen tai muitten aikalaisten vastaavaa haastavaa ja raastavaa vyörytystä ei tule kajareista.
Äänimaisemassa on nähty vaivaa ja mukana on pieniä visionäärisiä kikkoja, kuten jopa hivenen motorisessa 'Connection'-kappaleen syntetisoidussa, taikka ring modulaattorin läpi soitetussa komppikitarassa, joka nousee kappaleen lopussa sooloilemaan metallisen kilahtavilla soundeillaan. Välillä ei tiedä soundien puolelta, ollaanko 70- vai 10-luvulla, lukuunottamatta siis tiettyä viihteellisyyttä, jonka yli ei astuta missään vaiheessa liian pitkälle. Osassa kappaleissa lauletaan, mikä keventää musiikki- ja kappalemassaa.

Itse olen levykolmikosta mieltynyt ehkä eniten 'Earth' osioon, jonka avaa jousien keinuttama suureellinen 'The Space Travelers Lullaby', jonka teeman nyökkäyksen suunnan jokainen kokeellista jatsia joskus kuullut tietää. Kappale loppuu orkestraation poistuessa taustalla ja Kamalin soittaessa herkästi tenoriaan niin, että jokainen huulten puhalluskin kuuluu. Seuraava 'Vi Lua Vi Sol' ankkuroi perinteitä nykypäivään vocoderin/autotunen läpi laulettuna läskibasson kuljettaessa akustisen pianon ja rumpujen kanssa taustaa, puhaltimien ja syntikoiden vaeltaessa unisonon ja harmonioiden välillä. 'Journey' on uskonnollisen kuuloinen halleluja-lauluineen. Bändin pasunistin säveltämä 'The Psalminist' funkkaa kahden rumpalin tahdittamana ja levyn lopettava 'Show Us the Way' lipuu soinnuttelun ja kuoron viemänä kohti Kamalin kirkuvasti ja kirskuvasti soittamaa sooloa, jonka taakse purjehtii kuoro ja synteettiset jouset, päättyen suorastaan eeppisesti.

Levyn keskeltä löytyvä Choice EP on pitkälti samaa kamaa. Mukana on pari coveria, mutta mielenkiintoisin biisi puhallukseen ja sen ääneen luottava, rumpujen mielenkiintoisen kuvittavasti kuljettama 'Agents of the Multiuniverse'. Siihen päälle vielä ärähtelevästi funkkaava levynlopetus-cover 'Ooh Child'. Poikkeavuus kahteen muuhun levyyn on tältä levyltä puuttuva kuoroilu.

Niin. Jos Coltranet (sekä John, että Alice), Pharoah Sandersit, Sun Ra sekä David Axelrodin viihteellisyys ja siihen päälle vielä pseudo-uskonnollisuus maistuu, niin varmasti myös tämä levy.

Simple Minds - Promised You A Miracle 1982

Simple Minds oli useiden muiden Brittein saarten yhtyeiden kanssa siinä joukossa, jonka alun perin punkin jälkeisessä uudessa aallossa keitetty miehistö siirtyi uudella vuosikymmenellä synteettisempään ja rytmikkäämpään tyylisuuntaan.

Simple Minds aloitti 1977 Skotlannin Glasgowissa evoluutioiduttuaan paikallisesta pikkupunkbändistä. Nimensä skotit nappasivat Bowien 'Jean Genie' biisistä. Ensilevy 'Life in a Day' on oikein pätevää toisen glam/taiderokkarin palvontaa, eli hyvin hyvin Roxy Music vaikutteista uuden aallon musaa. Levy on oikeastaan aika lähellä toisen aikalaisen Ultravoxxin debyyttiä ja yhtyeiden matka tästä eteenpäinkin on hämmentävän samankaltaista.

Jos ensilevy oli Roxyn artsykauden palvontaa, niin parissa vuodessa evoluoitiin se suunta, mihin Bryan Ferryllä ja kumppaneilla itsellään meni muutama vuosi pidempään. Eli Simple Minds ryhtyi tekemään taiteellisen tyylikästä ja rytmikästä musaa.

Promised You a Miracle julkaistiin sinkkuna levyltä 'New Gold Dream', joka oli vedenjakaja Simple Mindsin uran alkupään ja kaupallisen menestyksen välillä. Itse pitkäsoitto nousi UK-listasijalle #3 ja sinkku #13:ksi. Yhtye oli tässä vaiheessa läpikäynyt jo miehistönmuutoksia ja sinkulla soittaa The Skids ja Slik rumpali Kenny Hyslop, joka korvasi alkuperäisrumpali Brian McGeen. Kakkospuolelle yhtye laittoi edelliseltä, yllättäen Steve Hillagen tuottamalta 'Sons and Fascination' levyltä löytyvän instrumentaalin 'Theme for Great Cities'in, joka saattaa olla bändin upeimpia biisejä. Maxisinkulta löytyy vielä 'Seeing out the Angel' instrumentaali, joten tämä vinyylinpala saattaa olla pätevintä Simple Mindsia yhdessä paketissa.

Tästä eteenpäin periaatteessa jokainen yhtyeen sinkku nousi vähintään pikkuhitiksi Brittein saarilla ja näitä hittejä oli huimat 21 kappaletta putkeen. Yksi ykkönen ja muutama muukin hyvin korkealla sijalla. Unohtamatta pitkäsoittoja, jotka nousivat sinne piikkipaikalle 90-luvulle saakka, saaden ainakin itselleni aikaan mielikuvan hyvin kaupallisesta yhtyeestä, jonka pätevä tuotanto oli itselle pienoinen yllätys.

Usko ja urheilu - Jeesus-Tape 2018

Usko ja urheilu on suomalainen ymmärtääkseni jo useita vuosia toiminut erikois-duo. Ainakin toinen puolikas yhtyeestä toimii myös Ryhtiliike mölycore-bändissä ja yhtyeiden nimissä voi ehkä nähdä jonkinlaisen yhteisen teeman?

Sliipparit ja Rauski-hahmon mieleentuovat esiintymisulkoasut ja taiteilijanimet TJ (tape jockey) Tok Mayne ja MF Hankkija viittaavat jutun olevan siellä tsoukin suunnassa, mutta toisaalta asian toteutus ja audio sijoittavat homman hämmennysvyöhykkeelle, missä Petelius ja Reinikais-sämplejen taakse on tehty oikein pätevät ja jytisevät 90-luvun alkupuolen tyylistä ammentavat biittitaustat. Ja samaan tyyliin rakenneltu myös samplet. Ja tämä kaikki on toteutettu kuulemani mukaan 100% kotimaisesta materiaalista.

Duon erikoisuus on livenä esiintyessä edellä mainittu tape jockeilu, eli kassusoittimilla soittaminen ja skrätsääminen. Esivalmistuille kaseteille on biittipohjan lisäksi kerätty mittava määrä sämplättyä suomalaista viihdekulttuurihistoriaa Ostos-TV:stä Levyraatiin, Tabusta Metsola tv-sarjaan ja Kaaoksen Kytät on natsejaaaaah huutoon. Unohtamatta tietysti urheilua. Kakkosbiisi ja levyn temaattinen teos, eli 'Jeesus' sämplälee uskismusaa, kasetteja ja kaiken kruunaa pirteän nuoren neidon tokaisu "Jeeuksesta tietty!". Tikari-räppääjän feattaama 'Pitsaa' räppää pizzan nauttimisesta. Kassu päättyy hidastettuun Nukkumatti-lauluun, joka tuo kuuntelijasta riippuen mieleen joko Tony Halmeen tai kaljan ja diapamit. Tai molemmat.

Kasetti sisältää tätä kaikkea passelin viidentoistaminuutin mitalla, joka onkin juuri sopiva aika tällaista putkeen. Voisin kuvitella, että tämä saisi ansaitsemansa suosion esimerkiksi kavereitten kanssa kaljoittelun yhteydessä suoritettuna yllätyskassuvalintana. Etenkin jos on menneisyyden taustaa vaikkapa Beastie Boys-yhtyeen diggailusta ja estetiikasta.

Fyysisen julkaisun on kustantanut Suomen erikoislevy-yhtiö, eli Levyhyllyssä toisinaan vilahdellut Gafoni, josta kassua voi (ehkä vieläkin) tilailla.

Ernie Hawks & The Soul Investigators - Scorpio Man 2018

Musiikin kulutuksen siirtyessä pääosin sähköiseen muotoon, suoratoistopalveluihin jne. tulee klassinen "levynkansi" katoamaan tai ainakin muuttamaan muotoaan johonkin toiseen suuntaan. Mielikuvillahan siinäkin markkinoidaan, mutta luotetaan staattisen kuvan voimaan. Scorpio Manin kansi kertookin aika tarkkaan levyjä pläräilleelle ja kuunnelleelle mitä sen sisällä saattaa olla.

Ernie Hawksin 'Scorpio Man' pyörähti viime vuoden puolella parikin kertaa silmään, mutta itse levyä ei tullut tsekattua. Ja suurin syy miksi tämä tuli noukittua kirjaston uutuus-cd hyllystä on juuri levyn perinteitä kunnioittava tyylikäs kansikuva, joka houkuttelee, mutta asettaa myös kysymyksen, että mitäs mitäs?

Mikään pohjoisen intiaani Ernie Hawks ei kuvasta huolimatta ole, vaan salanimen takana on Erno Haukkala. Hän on pitkänlinjan puhaltaja, jonka olen itsekin nähnyt lavalla ainakin Paukkumaissin riveissä. Muita Haukkalan yhteyksiä ja yhtyeitä on levyllä säestävä pitkään toiminut Soul Investigators, Asan Jätkäjätkät. Soul Captain Band, Astro Can Caravan jne. Eli lähes kaikki ykkösrivin puhaltimia soittaneet orkesterit. Pääinstrumenttina on pasuuna, mutta soittaa myös tuubaa sekä tällä levyllä sooloinstrumenttina poikkihuilua.

Scorpio Manilla kappaleet on laitettu Haukkalan ja taustayhtyeen nimiin. Kappaleita on kahdeksan ja tyylilaji on 60-70-luvun taitteen psykedeelinen funk, joka on tuttu aikakautensa elokuvien ääniraidoilta ja takaa-ajokohtauksista. Musiikkimedioissa kyseltiin Haukkalan sooloinstrumentista ja sitä pidettiin "erikoisena" mustaan rytmimusiikkiin, mutta onhan poikkihuilu herranen aika soinut aikaisemminkin funk-musiikissa ja jopa kotoinen Loiron 4+20 pitää sisällään Veskun huiluilua soulahtavan jazzin päälle. Haukkalan alter ego Hawks nauttii myös siitä, että huilu ei ole hänen pääinstrumenttinsa ja samalla hän pystyy olla sen kanssa "vapaampi". Haukkala puhkuukin sielukkaasti, käyttää pedaaleja äänen muokkaukseen ja kävelee perinteisesti tällaisessa musiikissa usein kitaralle varatulle alueelle. Soul Investigators soittaa rouheasti ja levyn tuotanto on mallikasta; jouduin edellisen levyn jäljiltä laskemaan auton cd-soittimen volaa, koska musa tuli hyvin kovaa, puhtaasti ja bassovoittoisesti. Jo ekassa biisissä makeasti pörisevä kitara kertoo mitä korvakarkkia on tulossa.

Tunnustuksena on sanottava, että tällainen instrumentaali-funk on omassa kaveripiirissä ollut monella muulla lähempänä sydäntä kuin esim. itselläni joten levyn alussa olo oli tätä kautta vähän skeptinen. Tyylilajin suurin sudenkuoppa on omissa korvissani aika yksinkertainen; riffi ja juttu kun lähtee, niin se on usein hyvin tykki ja homma toimii, mutta biiseihin sävelletyt pakolliset "kertsit" tai vaihdot (että saadaan sama riffi taas sen jälkeen toimimaan) latistavat usein koko biisin. Scorpio Manin alussa tämä on kierretty hyvin tuomalla pääriffille harmoniateemoja, jotka tuovat sitä vaihtelua ajamatta lumeen jumiin tai metsään. Joka tapauksessa hikistä ja ärhäkkää funkkia, joka menee perinne- ja tyylitietoisuudessaan tyylilajin klassikoihin tässä maassa.

Levy ei ole pitkä ja tyylillinen "yhdenmukaisuus" aiheuttavat kuitenkin sen, että tämä pyörähtää aika nopeasti läpi ja en nyt sano, että toistaa itseään (mikä jossain saksalaisessa musiikissa katsotaan meriitiksi..), mutta aiheuttaa ettei tätä nyt yli viikkoa voi kuunnella putkeen. Levystä on käsittääkseni vinskaversiokin + sinkku, joten DJ:t ovat varmaan hamstranneet omansa, koska funk-diskoonhan nämä sopivat kuin... sinne tehtyinä.

Stomu Yamashta - Raindog 1975

Stomu Yamashtan naamaan ja levyihin törmää yllättävän usein, kun koluaa Briteissä 70-luvulla julkaistuja levyjä. Tämä ei ole sinänsä mikään ihme, koska Kiotossa vuonna 1947 syntynyt perkussiotaitelija on julkaissut suurimman osan musiikistaan juuri saarivaltakunnassa. 70-luvun alussa teatteriryhmänsä kanssa Eurooppaan tullut Yamashta tunnettiin alussa akrobaattisesta perkussionsoittotyylistään, joka herätti yleistäkin huomiota. Yamashtan levytykset ja projektit pitävät sisällään aika laajan spektrin teatterimusiikista balettiin, jazzmusiikista progeen ja itämaisesta musiikista länsimaiseen nykytaidemusiikkiin.

Omasta levyhyllystäni löytyy mielestäni toinenkin Yamashtan levy, mutta sen sijainti on tällä hetkellä arvoitus. Tämä cd-uusintapainos on lojunut vuosia hyllyssä, koska se sai joskus ensikuuntelussa "ei mikään huippulevy"-leiman.
Koska olen kuitenkin kaikin puolin avarakatseinen ja kaavoihin kangistumaton kaveri, otan aina silloin tällöin tällaisia levyjä uudelleen kuunteluun. Auton cd-soitin on oikein hyvä tällaiseen uudelleen tutustumiseen ja ylipäätään levykokonaisuuksien kuunteluun, koska ajaessa harvoin rupeaa vaihtelemaan levyjä tai edes biisejä. Tätä edellä mainittua tulee harrastettua etenkin tietokoneella niin, että harvassa ovat nykyään levyt jotka edes pääsevät soimaan kokonaan läpi.

Raindog ei edelleenkään ole ehkä mikään lempilevy. Se poukkoilee tyyleissään niin paljon, että siitä tulee rikkonainen kokonaisuus. Levyllä soi proge, fuusio, perkussiomusiikki, viulumusiikki ja niin edelleen, eikä mitään varsinaista punaista lankaa, tai teemaa ole. Progessa kylpevän ykkösbiisin jälkeen tulee kellojen kilkuttelua, kolistelua ja rummuttelua. Kakkospuoli avataan taas funkkaavalla progeilulla, siihen vähän popahtava biisi perään ja sitten tuleekin kamari/nykytaidemusiikkia. Levy loppuu fuusioiluun, jonka seassa on leikkivien ja pelaavien lasten kiljahduksia. Silti oudosti huomaan kirjoittavani täällä tästä levystä ja kuunnelleeni sitä toista viikkoa. Raindog ei ole mikään mestariteos tai klassikko, mutta sillä on hetkensä ja se pysyy pinnan yläpuolella.

Tarkempi kaivelu paljastikin levyn taustasta: se on miltei suora versio Yamashtan teatterilavalle tekemästä aikansa multimediateoksesta jossa on ollut visuaaleja, tanssia ja näyttelemistä. Japanista pääosin tuotu orkesteri oli saanut vokalisteiksi Maxine Nightingalen ja Murray Headin, jotka olivat molemmat kivenkovia West Endin teatterivokalisteja ja olivat olleet mukana mm. megasuksee Jesus Christ Superstarissa. Murray Head on omalle sukupolvelleni varmaan tunnetuin Abba-miesten Chess-yhtyeen jättihitistä 'One Night in Bankok', joka sekin oli osa omaa pop-oopperaansa. Milloin maestro ei ole itse kilkuttamassa ja paukuttamassa, yhtye soittaa progehtavan musiikkinsa oikein hyvin ja biisit ovat (silloin kun ovat biisejä) mielenkiintoisia tai niissä on ainakin sellaisia hetkiä. Britti Brian Gascoigne on mukana analogisine syntetisaattoreineen tuomassa edistyksen soundia ja Yamashtan vaimo soittaa viulua..

Yamashta jatkoi tästä eteenpäin. Hänen kappaleitaan soi 70-luvun elokuvissa, mm. seuraavana vuonna ilmestyneessä David Bowien tähdittämässä 'The Man Who Fell to Earth':ssä ja samaisena vuonna 1976 hän perusti 'Go'-yhtyeen (tarkoittaa japaniksi viittä) yhdessä Steve Winwoodin, Klaus Schulzen, Al Dimeolan ja Michael Shrieven kanssa. Miehistön perusteella olettaisi kyseessä olevan todellinen superyhtye, mutta superyhtyeittein tavoin tämäkään ei ole omaan korvaan osiensa summa, vaan kärsii samanlaisesta tason- ja meiningin poukkoilusta, kuin tässä kirjoituksessakin käsitelty levy.

Betty Davis - S/T 1973

Betty Marby (vuodesta 1968 Davis) sopisi lyhyeen kirjoitukseen "rockin apumiehistä", koska Pittsburghin lähistöllä maataloon syntynyt Betty toimi tärkeänä välittäjänä ihmisten ja vaikutteiden kesken jo 60-luvun alun New Yorkissa ja sen jälkeen myös Lontoossa ja niin edelleen. Teollista muotoilua New Yorkin osavaltion yliopistoon opiskelemaan päässyt Bette asui keskustassa ja lipui nopeasti Greenwich Villagen folk-piireihin. Samaan aikaan alkoivat mallin työt, joita hän teki välillä kokopäiväisesti. Täällä hän myös tutustui ei vielä suosiota nauttiviin muusikoihin, kuten Jimi Hendrixiin ja Sly Stoneen. Bettyn oma ensilevytys oli pari singleä jo 60-luvun alkupuolen puolella, mutta ensimmäinen suurempi askel oli vuonna 1967 Chamber Brothersielle kirjoitettu "Uptown (to Harlem)".
Samaisena vuonna hän tapasi Miles Davisin, jonka kanssa käydyn seurustelun jälkeen pari vihittiin vuonna 1968. Betty oli juuri se, joka esitteli Milesille Jimi Hendrixin musiikkia ja Stonen funkkia, jotka johtivat Davisin tärkeään fuusiokauteen. Itsellistä elämää viettäneen Bettyn ja Milesin avioliitto oli kuitenkin lyhyt Milesin syyttäessä Bettyä suhteesta Jimi Hendrixin kanssa (joka ei tainnut olla totta). Tämän jälkeen Betty jatkoi parin vuoden ajan päätoimisesti mallinuraansa lokatioituen välillä Lontooseen, mutta kyllästyi ja palasi takaisin Yhdysvaltoihin, tällä kertaa länsirannikolle.

Davisin oli alunperin tarkoitus levyttää funkkia, soulia ja latinomusiikkia fuusioineen Santanan kanssa, mutta suunnitelmat muuttuivat vauhdissa ja hän ryhtyi yhteistyöhön pari vuotta aiemmin ensimmäisenä päihdeongelmaisen Sly & The Family Stonen riveistä lähteneen rumpali Greg Erricon kanssa. Errico jakaa levyllä rumpaloinnin ja bassossa on osalla raidoista mukana vanha Stonen aikainen toveri Larry Graham, jonka Graham Central Stationista on mukana myös muitakin soittajia. Tähän päälle puhaltajia Tower of Powerista, Santana-yhtyeen basisti ja kirsikkana kakun päälle samaisen bändin ilotulittava kitaristi Neal Schon, niin rosterissa on tuon ajan Bay-arean funkin parhaimmisto. Unohtamatta taustoja laulaneita Pointer Sistereitä ja myöhemmin pinnalle noussutta disco-kummajaista Sylvesteriä.

Levylle ei etsitty mitään covereita, eikä muita biisintekijöitä, vaan aikansa tyylistä poiketen Betty kirjoitti itse kaikki laulunsa. Ja ne biisit... Sanoitukset ovat suoraa asiaa Bettyn näkökulmasta vailla sen turhempia peittelyjä ja krumeluureja. Vokaalit ovat sekoitus rääkymistä ja asennetta ja tämä yhdistettynä teksteihin heittää levyn vertailukohdan jossain mielessä mustavalkoiseen seksiä ja epäsovinnaisuuksia tihkuvaan 70-luvun alun underground-sarjakuvaan. Tähän päälle friscon funkkaajat vetävät sellaista riffiä ja biittiä, että tätä on varmasti samplatty hip-hop-levyille enemmän, kuin tekijänoikeuslait ovat sallineet. Lahjakkaan naisen hyväksikäytöstä viihdeteollisuudessa kertova "Stepping in her l. Miller Shoes" muistuttaa lopulta Stoogesin TV. Eye:ä, eikä Bettyn vokalisointi ole useinkaan repertuaariltaan kaukana Iggyn ulosannista. Tai myöhemmästä punkrockista.

Levyn kaupallinen kompastuskivi oli sanoitusten lisäksi kappaleet. Funkin ystäville, sämplääjille ja jälkikäteen viisastelijoille se on aarreaitta timantinkovia riffejä, breikkejä ja biittejä, mutta itse kappaleet ovatkin sitten juuri edellä mainitun kaltaisia. Mitään mieleenjääviä kertosäkeitä, tai muuta ei hätäisesti listalle nousseesta singlestä huolimatta löydy, vaan Bettyn debyyttiä voisi kuvata sanoen, että se on kasa silkkaa asennetta, biittiä ja riffejä. Kunnioitettava kulttiartisti, jonka kuuleminen ei jätä ketään kylmäksi edes vuonna 2018.

Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars ‎– Music For McDonald's 1989

Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars oli suomalainen vuoteen 1996 asti operoinut yhtye, joka oli alkupuolen olemassaolonsa ajan "matkalla kansainväliseen kulttimaineeseen". Miettisen Gaga Goodiesin kautta julkaistujen ensilevyjen jälkeen yhtye jätti indien siirtyen kansainvälisen (tai ainakin pohjoismaisen) Sonet-yhtiön "indiealamerkille" Spiritille. Näihin samoihin paukkuihin uskoi myös kotoinen 22-pistepirkko, jonka Bare Bone Nest julkaistiin tätä ennen kataloginumerolla 01.

Siinä missä pistepirkot sitten loivat jonkinlaisen pienen kulttisuosion Euroopassa, Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars ei ihan sinne asti päässyt. Liekö syynä yhtyeen vaikea nimi, jonka kirjoitan nyt tässäkin jutussa muotoon EBPSATRFM. Yhtäläisyydet eivät myöskään lopu tähän, vaan sekä Bare Bone Nest/22-pp ja Music For McDonald's pitävät sisällään samaa avustaja-, soittaja- ja tuottajajoukkoa. Jimi Tenor arraa ja töräyttää torvet, Riku Mattila soittaa clavinettia ja todennäköisesti miksaamisen lisäksi tuotti levyn, vaikka kansilehdessä ei varsinaista tuottajaa mainita.

Molemmille yhtyeille maistui myös amerikkalainen The Stooges. Pistepirkot ottivat siitä omat hommat blues-palettiinsa ja EBPSATRFM taas katseli yhtyettä sieltä piiskaavasta ja funkkaavasta kulmasta. Putosin jotenkin tämän yhtyeen julkaisujen väliin, enkä muista kuin positiivisen maineen ja sitten sen, että sillä oli vaikea nimi. Kasetille kuitenkin tarttui Radio Mafian lähettämä live, ehkä vuodelta 1992. Se oli ihan ookoo, mutta täytyy myöntää, ettei mitään suurempaa rakkaussuhdetta päässyt syntymään. Suurin syy oli, ettei todennäköisti "Normal But Normal" seuraajalevyltä oleva kappalemateriaali ollut mitenkään superhyvää ja oliko tässä livenä silloin kiellettyä tankeroa?

Kirjaston vinyylihyllystä lainattu (A-puoli: fast side, B-puoli: food side!) Music For McDonald's oli taas mukava muistutus omien ennakkoasenteiden haastamisesta. Tämä on nimittäin aika hyvä levy ja etenkin A-puolella laulajakitaristi Ray Katz on kirjoittanut sarjan ralleja, joissa on stoogespiiskan lisäksi hyviä koukkuja. Äkäistä kitarointia ja tiukkoja sooloja. Oma korva kuulee myös tässäkin yhden yhteisen nimittäjän pistepirkkojen kanssa: nuggetsithan siellä paistavat läpi.
Food-side himmaa aluksi vähän tahtia, eikä ässäbiisejä riitä ihan loppuun asti - muttei siellä mitään turhaakaan ole. Kosketinsoittajattaren soitot ovat ehkä vähän koristeen tasolla, eikä niitä hirveästi ole. Torvet törähtelevät, kuin MC5:sen 'High Timellä', mutta ehkä kakkospuolen ongelma oli, ettei funk-rock ollut ihan aikaansa kestänein genre 80-90-luvun taitteesta? Tai ikinä.

Joka tapauksessa hyvä levy, eikä pääjehu Ray Katzin seuraava osoite Radiopuhelimet ole tätä kuunnellessa mikään yllätys. "Oululaista" musiikkia.

Julian Cope - Rite² 1997

Kuudettakymmenettä ikävuottaan lähestyvä Julian Cope teki 90-luvun alkupuolella toisen tulemisensa soolouran ns. kaupallisessa suosiossa. Ensimmäinen suosion päivä oli jo vuosikymmentä aikaisemmin vastikään käsitellyn The Teardrop Explodes post-punk-yhtyeen kanssa ja miehen vuoristoratamaista, kaupallisen ja kaupaksi käymättömän tuotannon väliä nähtiin pitkin 80-lukua. Vuoden 1987 'Saint Julian'-levyyn panostettiin levy-yhtiönkin toimesta ja se myös poiki keskitason tunnettavuutta. Cope itse taas veteli juuri vuoristoratamaisella tuotannolla ja asenteella mattoa itsensä ja levy-yhtiösetien jalkojen alta.

90-luvun alussa julkaistiin miehen yleisesti mestariteoksena pidetty 'Peggy Suicide'-albumi, joka nosti Copen taas hetkeksi musiikkilehtien kansiin ja sisälle. Albumin taustalla pyörivät toki samat suurta yleisöä hämmentävät aiheet, jotka ovat sitten pistäneet niitä kapuloita rattaisiin. 'Jehovahkill'-nimisenä julkaistu seuraaja oli liikaa Island-levy-yhtiölle ja Cope potkaistiin ulos sopimuslistoilta. Osasyy saattoi olla myös hänen maineensa hankalana yhteistyökumppanina. Tästä alkoi muutaman vuoden ajan jatkunut palloilu erinäisten levy-yhtiöiden listoilla, joista usea julkaisi vain yhden levyn. Jehovahkillin jälkeisen "trilogian kolmannen osan" julkaisi amerikkalainen American Records ja 'Interpreterin' Chrysaliksen alainen Echo Label. Viimeksi mainitulta Cope sai kenkää suostumatta lähteä Yhdysvaltoihin promoamaan kyseistä levyä (hän vetosi lentopelkoon, myöhemmin juttu on muuttunut "maan politiikan vastustamiseksi").

Rite² oli ensimmäinen hänen itsensä pyörittämän Head Heritage-yhtiön levy. Merkki onkin julkaissut tähän päivään mennessä miltei kaikki Copen omat levyt ja tukun muita artisteja. Levy on periaatteellista jatkoa vuonna 1993 ilmestyneelle Rite-albumille, jonka Cope teki yhdessä Donald Ross Skinnerin kanssa. Yhteistä kummallekin, tai koko Rite-sarjalle, että siinä ei liikuta juurikaan perus popkappaleiden kaavoissa, vaan levyt koostuvat muutamasta pitkästä jami- tai elektronishenkisestä kappaleesta. Kun tähän laittaa vielä taustaksi vuonna 1995 ilmestyneen Copen kulttikirja 'Krautrocksamplerin' ymmärtää mistä on kyse.

Tämä levy on kirjattu ainoastaan Copen nimiin, mutta sisältää vahvan panoksen tuon ajan musiikilliselta kumppanilta Thighpaulsandralta, jonka kanssa ilmestyi samana vuonna myös Queen Elizabeth nimellä suhinalevy. Tim Lewis-nimellä syntynyt syntetisaattorimies on oman soolo- ja tuottajauran lisäksi kunnostautunut mm. Coil-yhtyeen jäsenenä. Cope ja apulainen eivät menneet kuitenkaan sieltä, missä aita on matalin, vaan levy sisältää hypnoottisuudesta ja junnaavuudestaan huolimatta niitä alkuperäinen krautrockin arvaamattomia piirteitä. Avauskappale 'Ver' rakentaa monotonisen rytmin päälle mattoja mellotronista ja lauletuista puheäänistä. Oudolla tavalla mahtipontinen riffi kumartaa Amon Duul II:sen suuntaan kannattaen koko miltei 11-minuuttisen. Kakkosbiisi 'Hill of Odin' on hillityllä tavalla pieni ja funky länkyttävällä kitaralla junnaava puhekappale. Eloa siihen luodaan pienillä väng-äänillä ja muulla kuvittamisella 15 ja puolen minuutin mitalla.
Kolmantena tuleva yli 19-minuuttinen 'D-c.o.m.p.o.s.e.r.' on levyn keskiöbiisi, joka koostuu pelkästään simppelistä Tangerine Dream-tyylisestä kolmioskilaattorisen syntikkaäänen sekvenssistä, jonka taakse soitetaan mellotronilla stemmoja ja teemoja. Välillä lautanen sihahtaa, ARP 2600 mouruaa kaukana metallisesti ja sekvenssi poikkoilee kaikuseinistä. Levyn päättävällä 'The Ringed Hills of Ver'illä palataan taas astetta orgaanisempaan menoon kaiutetun bassokitaran, kitaran ja urkujen kera.

Omalle levymerkille ilman jakelusopimusta levytetty musa teki myös sen, että näitä ei juurikaan näkynyt tuolloin vielä elossa olleiden levykauppojen hyllyssä. Niimpä omakin Rite² kuuntelu on rajoittunut siihen mitä netistä löytyi. Nykyään käytännössä kaikki harvinaisuuksia jakaneet mp3-blogit ovat kuolleet, mutta levy kuuluu toistaiseksi muualta. Helsingissäkin Copen HH-tuotantoa löytyi lähinnä kahdesta kaupasta, joista kumpikin on lopettanut ajat sitten (Dis'n Dat ja Popparienkeli).
Levy kelpasi leikeltynä soundtrackiksi myös artistille itselleen. Se soi miehen BBC:lle tekemässä amatööri-arkeologiakirjaan pohjautuvassa tv-sarja 'Modern Antiquarianissa', joka esitettiin 2000-luvun puolessa välissä.

Beastie Boys - Hello Nasty 1998

Aika se vierähtää, koska Beastie Boysien Hello Nastystä alkaa olla pikku hiljaa 20-vuotta... Levy päätti yhtyeen neljä vuotta kestäneen pitkäsoittotauon, mutta muuten yhtye oli ns. suosionsa huipulla. Feimi ja raha suunnattiin omaan Grande Royal-levymerkkiin (joka ei BB-levyjen lisäksi tainnut osua juurikaan siihen kultasuoneen), paitojen suunnitteluun ja kaikennäköiseen muuhun - mukaanlukien hassut musiikkivideot. Mikäs siinä oli puuhastellessa; levyt myivät kuin häkä. Edellinen I'll Communication palautti yhtyeen debyytin jälkeen listaykköskamaksi ja tämäkin myi ilmestymisviikollaan yli 600 000 kappaletta - lukuja joita ei tänään ihan noin vain saavuteta.

Hello Nasty on musiikillista jatkumoa edelliselle levylle ja nämä ysärin levyt voisi lukea jonkinnäköiseksi trilogiaksi. Mukaan voi ottaa vuoden 89 Paul's Boutiquen, tai sitten olla ottamatta. Nasty perustuu kuitenkin kahteen edeltäjäänsä verraten taas enemmän puhtaaseen sampleista kasattuun materiaaliin, ainakin levyn alkupäässä. 'Intergalactic' hittisinkku taas esitteli yleisölle tuohon aikaan pitkään "kadoksissa olleen" vocoder-instrumentin, eli puheäänisyntetisaattorin, joka oli ollut kovassa käytössä edellisen kerran 80-luvun alussa. Edellisillä levyillä ja liveillä mukana ollut DJ Hurricane korvaantui Mix Master Mikellä. Beastien lisäksi tuotantovastuussa on tälläkin levyllä Mario Caldato Jr. jota voi laskutavasta riippuen pitää joko neljäntenä, tai viidentenä BB:nä. Jos jättää laskuista Money Markin, jonka koskettimet ovat tällä levyllä enemmän taka-alalla. Parilla biisillä on vierailevat vokalistit, kuten Cibo Matto-yhtyeen Miho Hatori ja Lee "Scratch" Perry. Levyn puolivälin jälkeen mukaan tulee enemmän "oikeitten ihmisten oikeilla soittimilla" soittamaa musiikkia.

Välisoitto-samplet soivat biisien välillä, jazzeimmissa funk-instrumentaaleissa yhtye kaivaa taas oikeast soittimet esiin. Edellisiltä sillisalaateilta poiketen tällä kertaa mukana ei ollut niitä pari hardcore-punk biisiä. Oikeastaan hämmentävintä tässä levyssä on itselleni, että tämä tuntui silloin ja tuntuu myös edelleen vähän sellaiselta paikallaan pyörimiseltä ja kierrätykseltä. Ei tästä pääse yli, eikä ympäri. Ja siis tavara on pitkälti samanlaista, kuin edeltävillä.

BB lähtikin tästä eteenpäin enemmän "roots"-henkisellä 'Three MC's and One DJ' eetoksella. Niistä lätyistä en pahemmin välittänyt, vaan entisenä fanipoikana jätin ne surutta ostamatta. Poikkeuksena viimeiseksi jäänyt jäähyväislevy, joka oli paluu "vanhaan kunnon menoon". Tässä välissä MCA oli toki sairastunut vakavasti ja tämä kulutti yhtyeen luovan hengen olemattomiin. Samoin MCA:n

David Bowie - Rare 1982

Bowien Rare-kokoelma tarttui kirppikseltä mukaan kympillä. Ehkä hinnassa oli pari euroa liikaa, mutta toisaalta tätä erikoisversioita ja sinkkujen B-puolia sisältävää levyä ei tule liian usein vastaan. Jouluksi 1982 ilmestynyt kokoelma jäi myös viimeiseksi RCA:lla julkaistuksi Bowien levyksi.

Artisti itse oli ollut jo pitkään vittuuntunut levy-yhtiöönsä, eikä viisi vuotta aiemmin levytetyn Bing Crosbyn joulu-dueton sinkkujulkaisu parantanut asiaa. Bowie oli tyytymätön myös tämän kokoelmalevyn ulkoasuun ja informaation puutteeseen ja hänen viimeiseksi RCA:lla julkaistuksi uudeksi musiikiksi jäi teatraalinen Baal-EP.

Kokoelmasta ei ole tehty CD-versiota, eikä tehdäkään, koska monet biiseistä ovat mukana muilla uudelleenjulkaisuilla. Levy etenee kiitollisesti Bowien uran kronologisessa järjestyksessä, alkaen italiaksi lauletusta versiosta ensihitti 'Space Odditystä'. Versiossa ei ole sinänsä mitään muuta lisäarvoa. Seuraavana on 'Drive-In-Saturdayn' B-puolena julkaistu, alunperin Ziggy Stardustille tarkoitettu cover Chuck Berryn 'Round and Round'ista, joka on mukavan ärhäkkä. Samoissa sessioissa äänitetty Brel-tulkinta 'Amsterdam' oli cover-sinkku 'Sorrow'n kakkospuolena. Sessioiden pussinpohjalta löytyi vielä uudelleenluenta omasta vuoden 1970-sinkusta 'Holy Holy', joka julkaistiin vuoden 1974 'Diamond Dogsin' B-poskella. Niin ikään B-puolena - tällä kertaa sinkulla 'Knock on Wood' julkaistu 'Panic in Detroit' live-versio on äänitetty David Livelle, mutta jätetty siltä pois. Tässä vaiheessa (ja myöhemminkin) Bowie muokkasi ja sovitti vanhoja biisejään sen ajan live-eetokseensa joka piti tuossa vaiheessa sisällään soulia. Ja koska levy julkaistiin vain Euroopan puolella, A-puolen lopettaa jenkkiversio singlestä 'Young Americans'

B-puolen avaa elokuvankin nimennyt 'Velvet Goldmine', joka levytettiin - yllättäen Ziggy-sessioissa, mutta julkaistiin vuoden 1975 'Space Oddity'-uudelleenjulkaisun b-puolella.. 'Heiden' on Bowien saksankielinen versio kappaleesta 'Heroes', jota olen metsästänyt sinkkunakin. Itse asiassa kappaleessa tulee säkeistöt aluksi englanniksi ja lopussa saksaksi. 'John, I'm Only Dancing (Again)' on uudelleenluenta vanhasta biisistä, joka julkaistiin sinkkuna. 'Moon of Alabama' levytettiin 1978, mutta julkaistiin sinkkuna 1980. Bowien luenta häviää Doorsin versiolle, jota se mukailee. Levyn päättää japanilaiseen sake-mainokseen 1979 tehty instrumentaali 'Crystal Japan', josta Levyhyllyssä oli joskus juttuakin. Japski-sinkun biisi laitettiin kysynnän vuoksi mukaan vuoden 1981 'Up the Hill Backwards' sinklen B-puoleksi. Kappaletta voisi kuvailla tunnelmaltaan romanttisen Twin Peaks:mäiseksi.

RCA ei tainnut levyä pahemmin mainostaa, vaan rosterista EMI:lle poistuvan artistin erikoisuuskokoelma myi Briteissä omalla painollaan itsensä sijalle 34. Yllättäen norjalainen listasijoitus oli wikipedian mukaan 11. Bowie ei jäänyt katselemaan taakseen, vaan julkaisi seuraavana vuonna yhden parhaista albumeistaan.