Saimaa - Matka mielen ytimeen 2015

"Me mentiin studioon ja luotettiin vaan fiilikseen".

Ylläolevat ovat vapaamuotoinen lainaus Vesa-Matti Loirin saatesanoista levylleen 4+20, jolla käsiteltiin ikonisiakin kansanlauluja 70-luvun edistykselliseen jazztyyliin. Tuttuja melodioita, joista lähdettiin ajelemaan omille poluille.

Yhtymäkohtia näiden levyjen välille ei ole vaikea vetää, sillä Matti Mikkola Saimaa-yhtyeineen tekee samanlaista jälkeä kansakunnan ja soittajien alitajuntaan ajetuille, hivenen ylisoitetuillekin kappaleille, kuten Joutsenlaulu, Levoton tuhkimo ja Lentävä kalakukko.
Hommaa kevennetään ottamalla muutama kappale, jotka voisivat aivan hyvin olla jo 70-luvulla käännösiskelmäksi lyötyjä, mutta tuntemattomuuteen jääneitä kappaleita, kuten nimibiisi, eli detroitilaisen esijytäorkesteri Amboy Dukesin 'Journey to the Center of the Mind'. Näppäriä musiikillisia viittauksia kylvetään sinne tänne (Kalakukon Kraftwerkit, Santanat monessa kohtaa), sekä luetaan Allman Brotherseja. Coitus Int.in 'Per Vers, runoilija' ajellaan taas aika uskollisesti alusta loppuun.

Levy syntyi Mikkolan mukaan turhautumisesta, joka syntyi hyvän vastaanoton saaneen Pepe & Saimaa-levyn jälkeen. Kokoonpano ei vaietuista syistä soittanut, kuin muutaman keikan, joka turhautti Mikkolaa eikä tämä halunnut laittaa pillejä pussiin. Sattuman kaupalta hän törmäsi Dominikaaneilla fonistihuilisti Jussi Paavolaan ja tämän saapuessa Suomeen viime talvena kahdeksanmiehinen Saimaa sulkeutui studioon kolmeksi päiväksi ilman mitään taka-ajatusta. Siitä syntyi kuitenkin ylläolevia biisejä sisältänyt levy, jolla solistisia osia soittivat Paavola ja kitaristi Kämäräinen. Bändi itse huolehti lauluista. Sovitukset ovat kuorrutettu jousilla ja hommia paisutellaan David Axelrodin tyyliin.

Tuloksena syntyi siis levy, joka voisi olla julkaistu vuonna 1976, Love:n tuottama ja löytyisi nyt muutaman kerran historiansa aikana läpi kuunneltuna Myllykosken kirjaston vinyylivarastosta kaivettuna sen hyllystä. Ei mitään elämää suurempaa, mutta hieno peliliike pajatson tyhjentäneen Pepe-levyn jälkeen.

Voces de America - Sylvia y Raul 1980

Nykyisen asuinkortteerin entinen asukas oli tavallinen yksin elävä ihminen; ammatiltaan opettaja, kova lukemaan ja avoinna monille jutuille (noin niinkuin yksin elävä tapoihinsa kangistunut ihminen voi olla).
Musiikkiakin kuunneltiin ja kuolinpesään jäi kohtuullisen suuri c-kasettikokoelma. Suurimmat musiikkirojut tuli jossain vaiheessa siivottua pois, mutta osan kaseteista jätti niin sanotuiksi täkyiksi tulevia automatkoja varten. Autossammehan on c-kasettisoitin, joten kasettien kuuntelu yksinäisillä automatkoilla on ihan tavallinen harrastus. Eikä menoa haittaa, että nykyisin maanalaiset bändit julkaisevat runsaasti äänitteitä kyseisessä formaatissa.

Suurin osa kaseteista on edellisen asukkaan jo mummomaussa ostamaa varmaa tylsyyttä (Abba, Ressu Redford, Julio Iglesios), mutta kovasti maailmallakin matkustelleen ihmisen kokoelmasta on löytynyt muutama aika hyvä 'vahinko-osuma' matkakohteen paikallista musiikkia. Yksi tälläinen on todennäköisesti (vähemmän eksoottisilta) Kanarian saarilta ostettu 'Voces de America' c-kasetti, jolla puerto ricolainen 'Sylvia' ja ecuadorilainen 'Raul' tykittävät menemään lattaria.

Oletan Sylvian ja Raulin olevan väli- ja etelä-Amerikasta Kanarian saarille tulleita viihdyttäjiä, jotka ovat esiintyneet paikallisissa yökerhoissa ja baareissa. Todennäköisesti kanariansaarilaisen orkesterin kera. Itse kasetti on painettu vuonna 1980 Teneriffalla ja kaikki soittajatiedot puuttuvat kansista. Säveltäjät sinne on merkitty, vaikka biisit rehellisesti sanoen kuulostavat perustuvan vahvasti lattari-tradien varaan. Tosin kaikki latinotkin ovat omiin silmiini saman näköisiä..

Levyn tai siis kasetin kanteen on alakulmaan painettu 'Super Garantia' leima ja alalaidassa lukee Stereo. Kassuaikana- ja muodossa vedätys oli maailmanlaatuinen vaiva; formaatti mahdollisti halvan hinnan ja samalla toi mukanaan lieveilmiöt, eli suoraan ja rehellisesti sanoen kusetuksen.
Siksi olikin erittäin hämärää, kun laittoi kasetin soimaan se tykitys ja omalaatuisuus, mikä pamahti kajareista tältä todennäköisesti super mercadoksesta tai markkinoilta ostetulta kasetilta. Rumbaa ja salsaa (kannessa lukee tosin cumbia, josta asianharrastava osaa selittää enemmän) osaavan ison orkesterin säestämänä. Laulajat, etenkin Sylvia ihan ässiä. Sydänveristä latinotulkintaa espanjaksi, sahansoittoa(!) ja suoraan Los Mutantes-bändin mieleen tuovaa lattaria. Tajutonta kamaa ja tykitystä sadalla prosentilla.

Ja kaikkein hulluinta, että tämä on aikanaan lätkäisty jonnekin lomakohteen vedätysmarkkinoille!

Yasuo Sugiyama - Il etait une fois l'homme - soundtrack 1978

'Il etait une fois l'homme', eli suomeksi 'Olipa kerran ihminen' oli Albert Barillén 1970-luvun lopussa ilmestynyt opettava piirrossarja ihmiskunnan historiasta. Sarja sai muutaman jatko-osan ja sen henkilöhahmot koostuivat arkkityypeistä, joita kierrätettiin ihmiskunnan historian lisäksi avaruudessa, solukossa ja vaikkapa siirtomaa-ajan Amerikassa.

Sarjan ensimmäinen osa piirrettiin Barillén kotimaassa Belgiassa, mutta seuraava 'Olipa kerran avaruus' osittain aikansa halpa-animaatiomaassa Japanissa. Japanikytkentö ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Barillén tapauksessa, sillä sarjan ensimmäisen osan soundtrack (jonka avauskappale on ollut täällä käsittelyssä aiemminkin) oli japanilaisen Yasuo Sugiyaman käsialaa. Intternetkään ei tunnu tietävän juuri mitään herra Sugiyamasta ja hänen elämästään ja tuotannostaan, mutta olettaa voisi, että hän on ollut nimetön liukuhihna-animesäveltäjä.

Järkälemäisen sarjan ja aiheenhan avaa Sugiyaman luenta mistään sen vähemmästä kuin Johan Sebastian Bachin 'Toccata ja Fuugasta' (D-molli). Sammakon noustessa maihin ja kasvaessa apinasta ihmiseksi taustalla soi hivenen kömpelö Bachin fuugan nopeutettu sovitus, jonka kylmäävissä loppuresonoinnissa maailma RÄJÄHTÄÄ. Jokainen, joka on tämän verkkokalvoillaan alle kouluikäisenä todistanut, ei voi ikinä unohtaa sitä. Itse soitin on urku, mutta todennäköisesti syntetisaattori-sellainen.

Levyn tapahtumien kuvitusbiisit kestävät puolesta minuutista kahteen ja tunnelma vaihtelee 70-luvun lopun filtterikitaralla soitetusta muovikassi-funkista viihtellisiin ja pseudo-klassisiin tunnelmiin. Ohjelmasta irroitettuina pikkukappaleet ovat lyhyitä ja irtonaisia, mutta kuulostavat jotensakin täysin eurooppalaisilta vailla minkäänlaista varsinaista kaukoitä-fibaa. Tämä johtunee myös sarjan katsantakulmasta, joka on muutamaa sivuhyppyä lukuunottamatta hyvin Eurooppakeskeinen.

Tosin sähköpianoineen, kellopeleineen ja huiluineen musiikki kuulostaa välillä viihtellisimmillään aika exoticalta (ilman ajan ja paikan painolastia). Makeimmillaan tämä on kuivakassa 70-luvun lopun funkkaavassa 'L'Industriessa'. Tälläiset menopalat tuovat piirroskuvista irrotettuina mieleen yllättävän vahvasti nykyiset sirkusten bändit.

Takavuosina oli hetken aikaa muodissa sen aikainen ironinen kaivuu lounge-musasta. Tältä soundtrackilta olisi paloja irronnut ja ehkä samplejä hip-hoppiinkin.

Eniten huonontuneet artistit

Piffin (punk in finland) filosofointi-sivuilla oli ketju, jossa lueteltiin 'eniten paskiintuneita bändejä'.

Oma suosikkini olisi Santana.
Ai miksikö? No, ehkä siksi, että miehen mainos sattuu nyt tällä hetkellä näkymään jokaisella Helsingin bussipysäkillä hänen kesäisen konserttinsa takia (liput alkaen 68 euroa). Eihän noita lippuja tavallisille ihmisille ole tarkoitettu, vaan firmojen liikelahjoiksi. Lisänostetta tuo tietenkin se, että jokainen 30+ vuotias merkonomi muistaa edelleen miehen 2000-luvun paluu-hitit. Tuttu TV:stä.

Mutta mutta. Santana oli loistonsa päivinä aika helvetin kova bändi. Yhtye latino-kitaristineen kuului San Fransiscon toisen aallon yhtyeisiin, joiden kohtalona oli parempi kaupallinen menestys, kuin ensimmäisen aallon bändeillä, saatikka pioneereilla. CCR, Steppenwolf ja Santana. Jokaisella on kontollaan kiistämättömiä musiikillisia meriittejä, mutta lopulta myös luisuminen aivan totaaliseen paskaan.

Alunperin 1967 perustettu Carlos Santana Blues Band lyhensi nimensä pelkäksi Santanaksi. Miksi bändi nimettiin Santanaksi, eikä laulaja-urkurin mukaan Greg Rolieksi? Koska Santana kuulostaa paremmalta.

Hivenen tylsähkö latino-blues vaihtui 1969 astetta tulisemmaksi bändin julkaistessa ensi-albuminsa. Manageri Bill Graham sai maaniteltua ja rukoiltua Woodstockin festivaali-järjestäjät ottamaan tuntemattoman ensilevyn julkaisseen bändin esiintymään kekkereihin. Santana räjäytti potin ollen yksi festareiden kohokohdista. Tästä seurasi kaksi latino-rockin klassikkoa 'Abraxas' ja teini-kitaraihme Neal Schonilla täydennetty 'III'.

Neljännellä 'Caravaniserailla' bändi alkoi rakoilemaan ja miehistö vaihtumaan. Hivenen myöhemmin Carlos Santana olikin sooloartisti. Pari ensimmäistä soololevyä oli ihan pätevää kamaa. Sitten alkoi jyrkkenevä alamäki Santanan sotkiessä itseään Devatip nimellä hindulaiseen uskoon ja sen julistamiseen + tylsiin fuusiolevyihin. Vähän ajan päästä musiikki oli aika juustoista kitaran vingutusta tuottaen sellaisia kyseenalaisia klassikoita kuin vaikka 'Europa (Earth's Cry Heaven's Smile)..

No, itse maestro lähti seilaamaan juustomerelle, mutta mitä tekivät bändikaverit? No perustivat Journeyn.. Ja se bändihän vasta tekikin rikoksia musiikkia vastaan. Gregg Rolie ja Neal Schon perustivat yhtyeen alunperin soittamaan fuusio-rockkia. Pari ekaa levyä menikin sinnepäin, mutta sitten alkoi luisu kohti synkintä AOR:ää, jonka yhtenä mestareista yhtyettä edelleenkin pidetään.

Eli Santana yhtyeenä on tehnyt tuplana aika pahat temput.

Pistetään kuitenkin loiston päiviä:

Happy Mondays - Yes Please! 1992

Pills 'n' Thrills and Bellyaches oli Happy Mondaysin läpimurtolevy, jonka suurin musiikillinen saavutus oli olla oikealla paikalla oikeaan aikaan. Post-modernistisena aikana voidaan ohittaa olankohautuksella se tosiasia, että levyn kaikki biisit olivat varastettu toisilta, Shaun Ryder ei osannut laulaa ja muutenkin homma oli päin persettä. Noste kuitenkin vei levyn Englannin listaykköseksi ja nosti nauttimaan ainakin ajankuvansa klassikkostatusta.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt ..Yes Please! on kuitenkin mielenkiintoisempi levy.
Tämä ei tarkoita sitä, että Yes Please! olisi missään mielessä parempi levy kuin edeltäjänsä. Päinvastoin. Levy on yksi älyttömimmistä musiikkiteollisuuden seinään ajoista.
Jos tätä ennen Shaun Ryderin päihtynyt ölinä ja jannujen tajuton sekoilu oli jokaisella kerralla muuttunut Mötley Crüe-tyylisesti kullaksi, tilanne vaihtui.

Talking Headsin Chris Frantzin ja Tina Weymouthin tuottama levy päätettiin äänittää Barbadoksella, koska Shaunin heroiiniongelma oli karannut käsistä. Samalla kun vokalisti saataisiin pidettyä erossa aineista, musiikkiin voitaisiin yhdistää ympäristön lattarivaikutteita.

Päin persettähän se meni. Aikaisemman tuhman rockin ja raven yhdistelmän sijasta tulikin paskaa ja kasvotonta lattarivaikutteista tanssimusaa. Ja Shaun kilahti heti lentokoneesta ulos päästyään crackiin, jota oli paikan päällä runsaasti tarjolla. Tiettävästi tositarinan mukaan hän jopa myi päällä olevat vaatteensakin saadakseen tätä. Jos siis haluaa kuulla, millainen on väsynyt levy, Yes Please! on varma valinta.

Factory/Hacienda-mesenaatti Tony Wilsonin saapuessa Manchesterin lentokentälle bändiä vastaan paljastui, että budjetin täysin ylittänyt levytys ei pitänyt sisällään lauluraitoja. Niiden avulla Ryder kiristi itselleen lisää huumerahaa.. Joviaali Wilson maksoi rahat ja sai paskat vokaalit. Ja kaatoi Factory-levymerkin. Eikä Happy Mondaysiakaan enää tämän jälkeen ollut. Muuta kuin 2000-luvun alusta lähtien 'rahat pois'-tyylisenä kiertuekokoonpanona.