Pelle Miljoona Oy - Matkalla tuntemattomaan 1981

Pelle Miljoona Oy:n Matkalla tuntemattomaan myi itseään aikanaan levykauppojen hyllylle kultalevyn verran, eli tuohon aikaan tarvittavat 25 000 kappaletta. Levy oli yhtyeen toinen, mutta tältä puuttuivat edellisen legenda-statusta nauttivan kokoonpanon Andy McCoy ja Sam Yaffa, tarina joka on varmasti kaikille tuttu. Albumi oli myös Pelle Miljoonan uran viimeinen oikeasti kaupallisesti menestynyt levy, joskin rehellisesti voi varmaan sanoa, että hyllyille Matkalla tuntemattomaan:ta otettiin edellisen jättimenestys "Moottoritie on kuuma" levyn jälkilämmöillä.

Aikalaisille tämä paketti on todennäköisesti ollut himpan verran hämmentävää tavaraa ja on siinä ja siinä voiko tästä levystä puhua enää punkkina. Ehkä ei, toki uutta-aaltoa tämä on ja vieläpä reippaasti. Tähän ja myyntimääriin nähden on hämmentävää, ettei tämä ole kirppiksillä ikinä ollut mitenkään yleinen levy. 

Näin jälkikäteen ja etäisyydestä tarkasteltuna Oy:n levyt muodostavat selkeän kaksikon, jossa tällä  jälkimmäisellä matkataan pidemmälle ja juuri niin: sinne tuntemattomaan. Edesmennyt Ari Taskinen vastaa käytännössä koko albumin sävellyksistä paria poikkeusta lukuun ottamatta ja tässä mielessä on vienyt pianoineen ja syntikoineen musiikkia suuntaansa. Pelle vastaa levyn lyriikoista Tumppi Varosen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Moottoritiellä alkanut levoton vapauden paatos saavuttaa tällä levyllä huippunsa (jota Pellen myöhempi ura on käytännössä toistanut).

Levyn biisit demottiin Finnvoxilla levytyskuntoon ja itse äänitykset tehtiin suureellisesti Berliinin legendaarisella Hansa-studiolla, missä oli muutama vuosi aikaisemmin äänitetty osittain muun muassa David Bowien Berliini-trilogia. Rahaa ei palanut tuhottomasti, vaan koko levy soitettiin purkkiin viikossa bändin ihmetellessä berliiniläistä talonvaltaus- ja mielenosoituskulttuuria (kylmä sota kuumeni juuri tuolloin, ydinsodan uhka nousi jne.).

Biisimateriaali vaihtelee uuden aallon nopeasta rokista maailmanmusiikkiin, jäykkään reggaeseen ja vaikeasti kuvailtavaan paatokselliseen julistukseen. Tumppi laulaa pari palaa jne. Mutta siinä missä Moottoritien biisit ovat osittain ylikuluneet, tältä levyltä löytyy useakin härkäisen upea ja kauas kurkottava Pelle-biisi. Nimibiisi, En ole hullu, Aion unelmoida läpi elämän jne. Levyn lopettava Se elää on Pelle-paatoksen ytimessä niin hyvässä ja pahassa ja siis aivan mahtava biisi.

Kokoonpanomuutoksessa mukaan tuli taas (vähän tällä levyllä sivuosassa oleva) kitaristi Stefan Piesnack ja bassoon fuusio- ja progebändeissä soittanut Vety Kumpulainen. Jälkimmäisen notkea bassottelu nouseekin yhdeksi levyn musiikillisista elementeistä. Taskisen syntikoiden kanssa. Ei tässä tarvitse nyt ihmeellisiä viivoja piirtää Porin suuntaan huomatakseen, että alkuaikojen Yö-yhtye jatkoi aika suoraan tästä. Pellen ollessa jo matkalla muualle. 

Paras Pelle-levy Pelon ja vihan ja N.U.S.n lisäksi.

The Magnetic Fields - 69 Love Songs

The Magnetic Fields on aika pitkälti sama, kuin perustajansa Stephin Merritt. Bändi levytti ensilevynsä jo vuonna 1991, mutta sen kokoonpano on pysynyt alkuaikojen jälkeen hyvin pitkälti samana.

Merrit ja bändi ovat levyttäneet nimen alla oikeastaan monenkin tyylistä musiikkia (laidasta laitaan, muttei heviä), mutta jokaisessa julkaisussa on tunnistettava "Magnetic Fields"-soundi. Tämä soundi on tyylilajista riippumatta aina hivenen haikea, unenomainen ja tietyllä tapaa deprsessiivinen, mutta myös kaunis.

Sekään ei haittaa, että Merritt osaa säveltää kauniita pop-nugetteja.

Niitä löytyy runsain mitoin myöskin tältä kolmois(!)-CD:ltä. Merritt sai kuuleman mukaan inspiraation tähän levyyn istuttuaan new yorkilaisessa homobaarissa kuuntelemassa paikan pianistin potpuri-showta ja hän sai idean toteuttaa sadan laulun sarjan. Tarkempi ajattelu rajasi lukumäärän kuitenkin kuuteenkymmeneenyhdeksään, sillä albumin yhteispituus on nytkin 170 minuuttia. Yhtyeen laulaja-manageri Claudia Gonsonin mukaan Merritt sävelsi myös pääosan levyn kappaleista istumalla samaisissa baareissa.

69 Love Songs marssittaa perä perää popkappaleita, joiden yhdistävänä tekijänä on rakkaus. Tarinoissa ollaan hetero- lesbo- ja homosuhteissa, rakastetaan synnyinosavaltiota, jumalaa tai jotain muuta. Aihe taipuu moneen.
Niin myös musiikkikin tyylillisesti. Ainoa mihin ei poiketa on punk- ja metallinmakuinen musiikki. Surffia, poppia, kantria, Beach Boysia, bluegrassia, synapoppia, synareggaeta; kaikkea mahtuu 69 kappaleen joukkoon. Ja kaiken sitoo yhteen yhtyeen ominainen soundi. Vokaaleissa Merritt on pääosassa, Gonson laulaa osan ja osassa vielä joku muu.

Näin suuren määrän kun mätkäyttää kappaleita, niin on pakko olla vähän harakan luonnetta ja siellä täällä tunnistaakin ABBAa, Beach Boysia ynnä niin edelleen. Osa biiseistä on kuunteluhetkellä hyvinkin kauniita ja tarttuvia, osa vähemmän, mutta mitään suoraa täytettä ei ole ja kaikki pysyttelee vielä myös tarkasti pop-formaatissa.

Eihän tällaiselle voi muuta kuin nostaa kättä lippaan.

Vaahtopäät 2 - V/A 1981

Vaahtopäät (I ja II) olivat Turun suunnassa toimineen ja tietysti edelleenkin toimivan Ensio Musicin (esiintyy myös nimellä Selecta) uuden aallon aikaan sijoittuvat kokoelmat. Siinä missä ensimmäinen osa oli osittain Varsinais-Suomeen sijoittuvaa musiikkia, tämä kakkososa noukkii yhtyeitä myös Joensuuta myöten. 80-luvun alussa levy-yhtiö mainosti itseään rokki- ja uuden aallon imagolla, mutta suurimmat hillonsa se teki 90-luvulla Anna Hanskin ja Rainer Frimanin tyyppisten iskelmäartistien kanssa. Kataloogista löytyy myös "kulttihitti" Janos Valmusen 'Bussipysäkillä' jne. ja 'Hittitusina' kokoelmat, joista parikin pääsi kultalevymyyntiin.
Suurimmat loistonpäivät taitavat kuitenkin olla takana ja omistajanvaihdosten jälkeen Ensio/Selecta on ollut oikeudessa muun muassa kustannussopimuksistaan.

Näihin kahteen kokoelmaan kannattaa tänä päivänä suhtautua ehkä enemmänkin aikansa dokumentaationa ja miksei tietysti jonkinlaisina "uuden aallon Suomi-nuggetseina", koska etenkin tämä kakkososa ei esittele ehkä niin mieleenjäävää ja pikkuklassikoiksi hyväksyttävää materiaalia ykkösosan tavoin (mm. Wrumin 'Takapihojen rocktähdet', Korroosion 'Hei hei hei'). Vaahtopäät I:sellä oli myös SIG-yhytyeen vaikeammin saatavaa tavaraa, jota ykkösosalla oli peräti kolme kappaletta eri salanimillä. Bändit ja kappaleet oli koottu aikansa uuden aallon toimijayhtiöiltä, eli Johannalta, Pokolta ja niin edelleen. Plus tietenkin Ensio/Selectan omasta katalogista.

Tällä kokoelman kakkososalla ei tunnettuja biisejä enää piisaa. Aikansa pikkusuositut ja myös sekä A, että B-puolet aloittavat Pasi ja Mysiini ja Jerry Sultsina & Karelian piiraat ovat painuneet unholaan ja loppuja voi hyvällä omatunnolla kutsua maakuntabändeiksi. Tuntemattomiksi sellaisiksi, vaikka Fabrics-jäsenistöä siirtyi myöhemmin Boycott-yhtyeeseen ja porilaisen Uivan oopperan rumpali kuului myöhemmin Yö-yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon.

Punkin ensimmäisestä aallosta poiketen uusi aalto toi enemmän englanniksi levyttäneitä bändejä, joita tältäkin kokoelmalla löytyy. Tyylillisesti levyllä hypätään heti siihen uuden aallon reggaeseen Pasi & Mysiinin kappaleella 'Hei nainen'. Jos tässä kuuluu ripaus Pelleä, niin seuraavan Stalker-yhtyeen vielä reggaempi 'Meidän vapaus' on ihan silkkaa Miljoonaa paatoksellisella sanoituksella. Uiva ooppera on power-poppia ja 'Viikonloppuihminen' on ihan jees biisikin. Seuraavat enkunkieliset biisit ovat vähän tylsiä, toki Tommi Läntisen ja Hombren Fabrics-yhtye on ns. hyvin tehtyä musaa. Zulaton yhtyeen omaa nimeään kantava biisi omalla tavallaan sympaattinen ja puolen päättävä jo gotiikkaan ja mustahuulikamaan viittaava Musta-yhtyeen 'Kosminen kulkuri' on reipas irtiotto uuden aallon peruskuvioista. Synteettisen plastista nytkytystä.

Kakkospuoli avautuu Jerry Sultsinan uuden aallon boogiella, joka on ihan jebou. Yhtye taisi hajota ainoan pitkäsoittonsa jälkeen, joten selittää miksi sekin katosi historian hämärään. Levyn biisijärjestys on eri, kuin etiketissä ja kannessa ja seuraava mieleen jäävä esitys onkin vasta H2SO4:n (rikkihappo) yksinäinen jytäbiisi 'Kammiossa erakon', jonka tavallaan humoristisen mystinen kielikuvasto on näppärä ja tuo mieleen hassusti Pihasoittajien 'Tuhkimuksen'. Bändistä ei löydy netistä oikeastaan mitään muuta tietoa kuin, että tämä saattaa olla sama porukka, kuin toisessa uuden aallon bändissä Keitetyssä hauessa.

Eli tuntematonta ja tuntemattomuuteen jäänyttä uutta aaltoa 80-luvun alusta ja sikäli ansaitsee paikkansa. Suurin miinus koko pläjäyksessä on oikeastaan kaiverrus, eli levy on liian pitkä ja soi tämän takia hiljaa. Oma levy löytyi kirppikseltä suhteellisen kuluneella kannella, mutta edullisesti. Discogsissa tästäkin pyydetään näköjään lähemmäs neljääkymppiä. Hyvä dokumentti, keskinkertainen kokoelma.

Teemu Raudaskoski - Valoääni 2018

Pysytellään edelleenkin tämän vuoden julkaisuissa!

Teemu Raudaskoski on Tampereen suunnalla vaikuttava henkilö, joka toimii leveästi taiteen kentällä tehden muun muassa kuvituksia, levynkansia, videoita ja niin edelleen. Raudaskosken töitä löytyy muun muassa Ville Leinosen, Sami Kukan ja Puppa J:n levynkansissa sekä videoista.

Tämä on ehkä vähän epäreilua, mutta sanotaan näin; hänen musiikissaan voi myös kuulla vahvasti kyseisten artistien ja skenen ääntä. Tai ainakin kaikuja siitä.

Valoääntä voisi kuvailla jonkinlaiseksi olohuone-etnoksi tai luomu-reggaeksi, joka kuulostaa samaan aikaan lämpimän orgaaniselta ja tavallaan koneelliselta. Sähköisiä ja akustisia soittimia sekoitetaan ja Raudaskosken kevyt laulanta kulkee soitinten kanssa samalla pinnalla, ollen yksi instrumenteista. Laulun, tai laulujen lisäksi ominainen piirre levyllä on ilmeisesti charango-niminen kitarasoitin, joka kuulostaa siltä Andien kitaralta. Musiikissa pyörii koko ajan joku oudon tuttu kansanmusiikkiviba, mutta sitä ei saa napattua käteen kiinni. Se pyörii, toistaa itseään ja silti elää ja kasvaa. Vähän samanlaista hypnoottista vibaa oli parinkymmenen vuoden takaisilla Ektron julkaisemilla Markku Peltolan sooloilla?
Tällaisessa kamassa on tietty riskinä, että samankaltaisen äänen soidessa koko ajan biisi biisin perään putkeen, sen teho vähän laskee. Valoäänikään ei ihan pääse kuivin jaloin tästä ilmiöstä. Levyn alun jälkeen nimittäin tapahtuu vähän näin, mutta Raudaskoskella riittää tyylitajua laittamaan samanlainen, mutta vähän erilainen kappale 'Alunalan' loppuun, joka nostaa taas valppaustason ylös.

Raudaskoskelta on ilmestynyt käsittääkseni levy jo tätä ennenkin, mutta Valoääni on itselleni ensimmäinen tutustuminen kyseiseen artistiin. Tämä on sellaista kamaa, mitä olisi voinut kuulla nyt sellaisenaan edesmenneillä Jättömaa-festivaaleilla. Levyn on julkaissut Luova-levyt, jonka tämän hetken tunnetuin, tai ainakin varmaan puhutuin artisti on Litku Klemetti. Levylle ja artistille vahva suositus.

Paul McCartney & Wings- Jet 1974

Beatlesien kaikki jäsenet siirtyivät suhteellisen laadukkaalle (noh, ehkei Ringo) ja menestyksekkäälle (myös Ringo!) soolouralle. Kovimmat paukut heitettiin heti hajoamisen yhteydessä, kun sekä John Lennon, että George Harrison julkaisivat klassikkostatukset ansaitsevat soololevynsä 'Plastic Ono Band' ja 'All Things Must Pass' (jälkimmäinen tripla-levy..). Sitten meno vähän tasaantui. Paul McCartney ei samanlaista pommia pystynyt tiputtamaan, mutta muuten häneltä ilmestyi aivan kelvollisia albumeja soolona, sekä The Wings-bändin nimen alla. Hänkin kärsi Beatles-krapulasta ja ymmärtääkseni McCartneyn 70-luvun konserteissa oli yleensä noin yksi Beatles-biisi ja sekin jostain tuotannon alkupäästä tai laidalta.

Jet julkaistiin tammikuussa 1974 ensisinglenä yhtyeen 'Band on the Run' levyltä. Itse biisi oli äänitetty jo edellisenä syyskuuna ja merkittiin Paulin ja Lindan yhteiseksi. McCartneyn myöhemmin muutteleman tarinan mukaan kappale kertoo heidän mustasta villiluontoisesta labradorinnoutajasta. Jos miettii miltä 70-luvun iso rock kuulosti, niin kappale on varmaan aika hyvä historiallinen todiste. Biisi lähtee aikansa muodikkaalla reggae-poljennolla, jota avitetaan torvilla ja paksulla synalla, josta hypätään power-poppiin. Siitä taas reggaeseen ja takaisin tukka hulmuten. Kertsi vaihtaa taas suuntaa ja taas syöksytään b-osasta eteenpäin moogin vislatessa sooloa. Pikkasen glamia, isoa soundia, stemmoja ja 4 minuuttia pituutta. Beatles olisi varmaan kuulostanut tältä 1972.

Jeavestone - Aurora Borealis Man 2015

Jostain syystä pidän tästä biisistä, vaikka siinä on parikin itseäni normaalisti ärsyttävää musiikillista juttua! :D

Papu ja Pojat - Helle 1983

Ulkona on tällä hetkellä -24 astetta. Radiossa on varmasti soitettu jo joltain kanavalta Papu ja Pojat yhtyeen "Suomi soi 2" kokoelmalla mukana ollut 'Helle'. Samainen biisi soitetaan radiokanavalta aina myös kesäisen helleaallon aikana.

Papu ja Pojat oli laulaja Papu Karoa (Helena Haroa) lukuunottamatta J. Karjalaisen Mustat lasit. Jii itse on kappaleen tekijä. Biisi keinuu kömpelössä reggae-tahdissa ja laulaja Pavun ulosanti on monotonista. Jotain sympaattista biisissä kuitenkin on ja sen kuuntelee mielellään sen kerran. Ensimäinen oma muistikuva kappaleesta on 80-luvun lopussa, jolloin lämpötilalukemista kertovaa lyriikkaa piti yksiulotteisen naivina. Jos biisin kiinnittää kuitenkin ilmestymisajankohtaansa, siinä on hauska viittaus sen ajan poliittisiin hahmoihin Esko Helteeseen ja Pakkaseen. Mutta niin käy helposti lyriikoille, jotka sitoo aikansa hahmoihin.

Bunny Wailer - Blackheart Man 1976

The Wailersien juuret menevät 60-luvun puolelle, jolloin Trenchtownin slummissa asuneet Bob Marley, hänen ottoisänsä poika Bunny Livingstone (myöhemmin Wailer) ja isokokoinen katupoika Peter Tosh perustivat kolmimiehisen lauluyhtyeen. Kolmikko levytti lukemattoman määrän sinkkuja paikallisille riistostudioille. Diilin henki oli pari pikkuseteliä muusikoiden kouraan ja sinkku ulos. Kaikki loput jäivät julkaisijalle. Nälissään oli tehtävä töitä elääkseen.

Wailersien ura lähti kuitenkin hitaaseen nousuun ja kiinnitti Island-levy-yhtiön johtajan Chris Blackwellin (jolla oli jamaikalaisia yhteyksiä) huomion. Yhtye levytti suurelle levymerkille timantinkovan pitkäsoittonsa, joka jäi kuitenkin viimeiseksi kolmikon tasapuolisesti tekemistä, tai ainakin sisältöön vaikuttamista levyistä. Levyä seuranneella Isoon Britanniaan, Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin suuntautuneella kiertuuella Blackwell soitatti yhtyettä sen suosiota pienemmissä paikoissa, sekä "in-mestoissa", kuten Andy Warholin hovin suosimissa Max Kansas Cityissä. Peliliike oli pidemmän päälle varmasti kannattava, mutta Wailers-yhtye soittajineen koostui kivenkovista vanhaa testamenttia jointtia sytyttäessä siteeraavista rastafari-uskovaisista ja avoin homoseksuaalisuus ja huumeidenkäyttö näyttivät näiden silmissä täydeltä Babylonin menolta. Bob itsekin tuomitsi kovaäänisesti sodomian, mutta kaikkein koviten maailman- ja kiertuemenon otti Bunny Wailer, joka alkoi kiertueen jälkeen siirtyä takavasemmalle. Hän osallistui vielä seuraavan levyn tekoon, mutta ilmoitti ettei osallistu enää sen promoamiseen tarkoitetulle Pohjois-Amerikan kiertueelle.

Wailer vetäytyi soittohommistaan saamilla rahoillaan ostamalle tilalle ja oli Marleyn ja Toshin julkaistessa omat Wailersien jälkeiset soololevynsä erakoituneen ja hengellistyneen miehen maineessa. Kesti vielä kaksi vuotta ennenkuin Bunny Wailer oli valmis levyttämään ja julkaisemaan oman soolodebyyttinsä. Levyllä soittaa käytännössä koko Wailers-jengi Bobin ja Peterin laulaessa vielä taustoja (ja Toshin soittaessa leadeja ynnä muuta). Rummut soittaa Carlton Barret, bassossa vuorottelevat Familyman Barret ja Robbie Shakespeare ja kitaraa soittaa Earl 'Chinna' Smith. Tuttuja nimiä jamaikalaisten levyjen takakansista.

Kolmikon soolodebyyteistä Wailerin levytys on rootsein ja ruohonjuuritasoisin. Puskamystiikkaa, jossa on reggaelle ominaisen basso- ja rumpudominoinnin lisäksi huiluja ja akustisia kitaroita keventämässä sointia. Mukana on runsaasti myös rastafarien perkussiota. Jo levyn avaavanimibiisi näyttää Wailerin olevan täysin kaksikon Marley-Tosh veroinen lauluntekijä. Osa biiseistä on kaivettu Wailersien vanhoista aihioista ja levytyksistä. Tässä ei ole myöskään mitään poikkeavaa kolmikon tekemisistä, sillä jokainen heistä kaiveli myös vanhoja biisejään uusille levyille. Wailerin debyytin voi surutta julistaa kolmikon parhaaksi ja levy itsessään on yksi reggae-musiikin parhaita noin muutenkin.

Bob Marley - Punky Reggae Party 1977

Lontoosta muodostui 70-luvun lopussa toinen koti jamaikalaiselle Bob Marleylle. Osaltaan tähän vaikutti kaupungin levy-yhtiö, jolle hän levytti ja kaupungin rastayhteisö, joka majaili sankoin joukoin Marleyn Lontoon asunnossa. Yksi syy oli myös hänen vapaaehtoinen 'maanpakolaisuus' edellisvuonna Jamaikalla tapahtuneen murhayrityksen johdosta.

Lontoossa tunnetusti kuohui musiikillisesti näihin aikoihin ja Marley tavallaan innostui punkin eetoksesta, vaikkei sitä musiikillisesti sulattanut. The Clashin koveri Junior Marvinin 'Police & Thievesiestä' nosti myös kunnioitusta Marleyn silmissä, sekä antoi hänelle uskoa rastafarismin hitaasta musiikillisesta leviämisestä.

Punky Reggae Party ei sisälly millekään Marleyn pitkäsoitoista, vaan on tuttu kokoelmilta, sillä siitä julkaistiin kolme eri versiota. Tai tarkemmin neljä, koska kappale julkaistiin ensin kaksipuoleisena maxi-sinkkuna, tämän jälkeen 'Jamming'-singlen b-puolena lyhyempänä versiona ja samaisen kappaleen kaksitoistatuumaisen sinkun b-buolena. Kappaleversioiden pituudet vaihtelevat yhdeksän ja neljän+ minuutin välillä. Lyriikoissa Marley namedroppaa useita ajan punk-bändejä, kuten mainitun The Clashin, The Jamin, The Damnedin ja Dr. Feelgoodin ja sijoittaa itsensä, tai ne samaan sakkiin. Kappaleen taustoista ei vastannut täysin sama Wailers-taustamiehistö, vaan rummut soitti rockers-tyylin luonut Sly Dunbar. Tuotantovastuussa oli taas pitkästä aikaa Lee Perry, jonka kanssa alkuperäisen Wailersin yhteistyö oli katkennut hyvin viileissä merkeissä. Ainakin rummut äänitettiin legendaarisessa Joe Gibbsin studiossa, joka toimi lukemattomien reggae-levytysten kotina.

Bim Sherman - Miracle 1996

Seuraa katoavaa kulttuuriperintöä, eli levykauppakokemus;
Lauantaina oli tunnin verran luppoaikaa ennen bänditreenejä ja vietin laatuaikaa oikein käymällä Kotkan keskustassa. Osoitekin oli selvillä, sillä ajattelin käydä tsekkaamassa syksyllä lopettaneen Pomp-divarin jatkajaa Pop-divaria. Pompissa oli kohtuullisen hyvä käytettyjen levyjen valikoima plus suhteellisen edulliset hinnat ja Popissa oli iso kasa edellisen levyjä edelleen hyllyssä - mikä kertoo omaa kieltään kotkalaisten ostajien passiivisuudesta. Jotain yllättävääkin oli; liikkeeseen oli tullut edelliskuussa jonkun paikallisen 75+ miehen tuoma henkiläkohtainen levykokoelma, joka sisälsi John Cagen täydellisen diskografian, new age-levyjä ja runsaasti buddhalaista musiikkia ja tästä oli jo puolet mennyt kaupaksi(!). Maailma voi olla ristiriitainen.

Jutustelin paikan pitäjän kanssa, joka alkaa olla jo veteraanitasoa ja kiinnitin toisella korvalla huomiota taustalla soivaan musiikkiin. Automaatilta paluun (only cash) jälkeen jutustelun ajaksi hiljennetty musiikki soi taas ja herätti mielenkiinnon kysyä, että mitäs tämä on? Levykauppias toimi siis vanhan ajan portinvartijana esitellen asiakkaalle musiikkia ja asiakas vielä osti. Rasti seinään.

Kauppias esitteli vielä artistin tarinan pikaisesti ääni särkyen ja nettitarkistuksen perusteella faktat olivat suunnilleen kohdillaan; Miracle oli Bim Sheridanin kaupallinen läpimurtolevy (muttei ainoa soololevy), joka tarinan mukaan voitti jonkin maailmanmusiikkisarjan, mutta nousi ainakin brittilistalle nostaen siihen asti kulttiartistin niin sanotusti framille. Levy jäi artistin viimeiseksi, sillä hän liukastui kadulla ja kuoli muutama viikko myöhemmin. Tässä oli kuitenkin välissä nelisen vuotta ja tapahtui marraskuussa 2000. Sairaalassa viisikymppiseltä artistilta diagnosoitiin yllätyslöytönä syöpä ja hän oli haudassa aika pian tämän jälkeen.

Bim Sherman syntyi 1950 Jamaikan maaseudulla nimellä Jarrett Tomlinson ja monien muiden tyyliin otti uuden nimen muuttaessaan pääkaupunki Kingstoniin. Levytysura alkoi 70-luvun puolivälissä ja Sherman oli ihan tekijämiehiä, mutta monista muista poiketen halusi esittää hunajaisella äänellään vain omia kappaleitaan, joten mitään rakettimaista uranousua ei tullut. 70-luvun lopussa hän osallistui 'Roots Encounter' kiertueelle Prince Far I, Creation Rebelin ja muiden kanssa ja tyypillisesti ajallensa jäi Isoon Britaniaan yrittämään sitä läpimurtoa. Sherman aloitti myös yhteistyönsä tuottajalegendaksi kohoavan Adrian Sherwoodin kanssa ja toimi dubbia muokanneen 'On-U Sound'in riveissä. Mitään suurempaa piiriensä ulkopuolista menestystä Sherman ei kuitenkaan saavuttanut.

Tällä kertaa Sattuma pisti pakan yllättäen uusiksi. Roots-reggae ja dub ovat tunnetusti tyylejä, joissa uudistuminen tai muodon muokkaaminen on pääsääntöisesti jätetty jo sinne homman alkuaikaan, muiden lukiessa lähinnä meripihkan läpi säilynyttä muoto-oppia. Miracle-levylle otettiin mukaan mausteeksi intilaisia musiikkivaikutteita ja yhdessä jamaikalta ponnistavan roots- ja henkisen menon yhdistelmä on uniikin kuuloinen ja hämmentävän hypnoottinen. Kun soitto on vielä niin sanotusti unplugged-henkistä niin levy kuulostaa omaan korvaan suoraan sanoen ainutlaatuiselta. Tässä on varmasti kyse siitä 'Lontoo-Babylon' sulatusuunista.

Tyylilajille uskollisesti Sherman kierrättää levyllä vielä muutamia aikaisemmin levyttämiään lauluja, jotka nyt soitetaan uusiksi akustisilla kitaroilla, ilman rumpusettiä tablojen nakuttaessa pääosin tahtia (soittajana alan mestari Talvin Singh). Loput ovat sitten uusia biisejä. Hommassa on erittäin vahvat maailmanmusiikkivibat ja päälle tulee vielä Bombayssä äänitetyt jousimatot, jotka tuovat Shermanin roots-reggaehen vielä oman 'Bollywood' klangin. Tai eihän tämä ole oikein kumpaakaan; Intiaa tai Länsi-Intian saaristoa. Miehen pehmeä luonnosmainen laulu taas vilistää silmien edestä Marvin Gayet, Max Romeot, Juniorit, Saden, Sealin ja miltei eazy-listengin, muttei kuitenkaan. Levyn pääosa äänitettiin Richard Bransonin Mansonissa, Roundhousessa ja On-U Soundin omassa studiossa, tuottajana Sherwood ja sen julkaisi Beggars Banquetin alamerkki Mantra-recordings. Jotta tarina oli tarpeeksi myyttinen Sherman sai ensimmäisen kaupallisen menestyksensä yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua levytysuran alusta lähestyessä viidenkymmenen ikävuoden pyykkiä.

Perhana, erittäin suositeltava levy. Erittäin mielenkiintoinen tarina. Miehen biiseistä ilmestyi vielä remix-levy vuonna 1998, mutta siihen se sitten loppui.

Max Romeo - Open the Iron Gate 1973-1977 1999

Levyhyllyn plärääminen tuottaa toisinaan löytöjä.. Tämä levy on uinunut siellä ainakin viisi vuotta - kuuntelemattomana. Ostin tämän joskus entisen asuinpaikan lähellä olleelta pihakirppikseltä. Vinyylejä oli kaupan törkeän halpaan hintaan ja tämäkin tarttui jostain syystä mukaan. Syytä en edes ymmärrä, sillä aikaisempi kokemus Max Romeon musiikista ei ole ollut mitenkään innostunutta laatua.

Max Romeo syntyi Jamaikalla vuona 1947 ja työskenteli nuoruudessaan kotikylänsä lähellä sokeriruokopelloilla, kunnes voitti 18-vuotiaana kykykilpailun ja muutti pääkaupunki Kingstoniin. Vuonna 1968 hänen härski levytys 'Wet Dream' nousi listasuosikiksi Jamaikalla, sekä sensuurista ja soittokiellosta huolimatta myös Isossa Britanniassa. Romeo teki maahan kiertueen, mutta palasi takaisin Jamaikalle, jossa hänen levytyksillään oli yhteistyökumppanina sellainen herra, kuin Lee Perry. Tätä kautta olenkin tutustunut Romeon ääneen, enkä pitänyt hirveästi siitä.

Tähän nähden olikin yllättävää, miten pätevää kamaa tämä vuosien 73-77 äänityksiä sisältänyt levytys on. Max Romeo luetaan varmaan siihen roots-reggae osastoon ja miehen aiemmissa tuotoksissa oli käsittääkseni tämä osasto vielä vahvemminkin esillä. Kaikki kokoelman biisit ovat Romeon käsialaa ja tuottamia. Äänittäjinä on muun muassa Bunny Lee ja tietenkin Lee Perry. Levyltä puuttuvat miehen ilmeisimmät ja kuluneimmat kappaleet, joten sellaisenaan piristävä poikkeus. Etenkin kun hyviä biisejä riittää tuplalevylliseen. Tosin tämä vinyylikokoelma on hivenen lyhyempää sorttia; jokaisella poskella on kolme biisiä ja puolen kesto vähän päälle kymmenen minuuttia. Elikkäs olettaisin tämän suunnatun niin sanottuun dj-käyttöön.

Levyn taustaorkesterina toimii soittajia, jotka luetaan varmaan muissa yhteyksissä Upsettersiksi. Eli Barrettin veljekset, Earl 'Chinna' Smith ja niin edelleen. Lienee sanomattakin selvää, että musisointi on asianmukaista. Suoraan sanottuna tämä on pitkästä aikaa parhaita roots-reggae-levyjä, mitä on tullut kuunneltua. Kunnon mustaa taikuutta ja ennenkaikkea Romeon hyviä biisejä. Ehkä tässä tosiaan tarttee vertyä ja ottaa joku päivä kuunteluun miehen parhaimmaksi sanottu albumi; samoihin aikoihin tehty 'War in Babylon'.

Se suurin suosio on kaikesta huolimatta kartellut Max Romeota. Hän muutti vuonna 1978 Yhdysvaltoihin ja on ollut mukana teatterihommissa, sekä lauloi taustoja muun muassa Rolling Stonesien 'Emotional Rescue' levyllä. Keith Richards soitti Romeon myöhemmällä soololevyllä, mutta mitään mega-staraa miehestä ei tullut.

Jacob Miller - Live in Jamaica 1978

Minulla on ristiriitainen suhtautuminen reggae-musiikkiin. Isoveljeni oli täys-streitti urheilija, mutta kuunteli jostain ihmeellisestä syystä tätä kyseistä musiikkilajia.

Homma lähti liikkeelle ensin Bob Marleyn 'Legend'-kasetista, mutta aika pian veljeni levyjenkeräily oli siinä pisteessä, että Helsingin reissuilta kiikutettiin Black Star-liikkeestä kaikkein hämyisimmät dubit ja rootseimmat setit. Meillä oli himassa vain yhdet stereot (nekin veljeni), joten sain kuunnella tätä Jamaikan musiikkia vähän liikaakin. Ja pakkokatsella sitä VHS:iltä, joiden joukossa tämäkin pätkä oli.

Silloin jäi sellainen mielikuva, että kyseessä oli Inner Circlen vanha livepätkä, mutta tämä taitaa olla bändin laulaja Jacob Millerin sooloesiintyminen. Taustabändistä en muuta osaa sanoa, kuin että saatanan kova. Puolikinkki-kitaristi oli muistaakseni skenen pääsoittajia. Eka biisi taitaa olla Wailersien tuotantoa. Tapahtuma on vuoden 1978 Reggae Sunsplash, joka näyttää vielä aika pienimuotoiselta.

Miller kookkaan olemuksensa kanssa piiskaa itsensä kunnioitettavan näköiseen menoon, joka jäi videosta mieleen. Ehkä yrtillä on myös osuutta asiaan? Tämän kun yhdistää siihen, että videon näki vuonna 1989 ja Inner Circle oli vasta paria vuotta aiemmin tehnyt ärsyttävän jättihittinsä 'Bad Boysin' hämmennys tämän livepätkän kovuudesta oli suuri. Tosin sitä hittiä Miller ei enää laulanut, sillä paria vuotta tätä konserttia myöhemmin vuonna 1980 hän kuoli auto-onnettomuudessa Kingstonissa - vähän ennen kuin yhtye olisi lähtenyt Bob Marleyn & Wailersien Yhdysvaltain kiertueen lämppäriksi.

Bob Marley - Catch A Fire 1973

Aika monet sensuroidut kannet nähnyt 'Catch A Fire' oli levy, joka nosti Bob Marleyn ja tämän bändin Wailersien lopulliseen kuuluisuuteen. Ensimmäinen kansainväliselle ley-yhtiölle levytetty levy ei ollut vielä jätti-hitti, mutta esitteli rootsin yhtyeen Jamaikaa suuremmalle englantilaisyleisölle ja nosti lopulta yhtyeen keulakuvan suursuosioon ennen tämän varhaista poistumista elävien kirjoista.

Bob Marley (sekaverisenä) on myöhemmin nähty mustien ja valkoisten yhdistäjänä, mutta vielä tämän levyn aikaan asia oli toisin. Englantilainen rock-kirjoittaja Nick Kent muistelee erästä vessareissua Island-levy-yhtiön tiloissa, jossa hänen kanssa samaan aikaan vessaan pamahti viisi mustaa jannua, jotka piirittivät hänet ja en muista uhkailivatko suoraan jopa veitsen kanssa, mutta sylkäisivät halveksivat sanat valkonaamalle päin pläsiä. Nämä kovat katupojat olivat tietysti Bob Marley The Wailers-yhtyeineen.

Wailers syntyi Jamaikan Kingstonin Trenchtown slummissa, jossa pölykin oli harmaampaa, kuin muuallla. Pääkolmikko Marley, Peter Tosh ja Marleyn kasvattiveli Bunny Wailer soittivat yhdessä 60-luvulta lähtien. Paikallinen kusettaja vei hittisinkkujen rahat ja monotti vielä kolmikon ulos yhtiöstään, jonka jälkeen he hakeutuivat syrjäseutujen rastafari-yhteisön jäseniksi. Tämän sattuman kautta yhtye tuli kirjoittaneeksi tulevaisuuden koko saarivaltakunnan tuleville bändeille. Rastafarit olivat Jamaikan hylkiöitä, jotka elivät omissa oloissaan siteeraten Vanhaa testamenttia sytyttäessään yrttiä ollen samalla teokraattinen liike. Kaukana sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja vapaudesta. Mutta tämä oli uuden Wailersin lähtökohta.

Catch A Firella on jo nähtävissä yhtyeen leviäminen kolmeen eri osaan. Tai ainakin kahteen. Peter Tosh on vastuussa kahdesta biisistä tai puolestatoista; Wailers-klassikko '400 Yearsista' ja 'Stop That Trainista'. Loput ovat Bobin käsialaa. Ja vitsi mitä biisejä. Etenkin hitti 'Stir It Up' Toshin hiljaa valittavine lead-kitarointeineen on jotain ajasta ja paikasta riippumatonta. Yksi levyn tärkeitä elementtejä on John "Rabbit" Bundrickin makeat syntetisaattorit. Valkonaama tapasi Marleyn Tukholmassa ja hänen rouheat kiipparit lisättiin Jamaikalla ääntettyyn levyyn siloittamaan sitä 70-luvun alun kuuntelijalle.

Vuoden kuluessa sekä Bunny, että Peter Tosh olivat lähteneet soolourilleen ja Bobista alettiin leipoa värit yhdistävää artistia.

Patti Smith Group - Radio Ethiopia 1976

Patti Smith Groupin levyistä debyytti ja tätä seurannut 'Easter' ovat olleet aina kriitikkojen ja ostavan yleisön suosikkeja, mutta ei anneta sen haitata menoa.

Oma suhteeni artistin tähän aikaan on ollut setäni levyhylly, josta löytyivät sekä tämä, että Easter. Ymmärsin pikkupoikana jo Easterin anthemimaiset kappaleet 'Rock'n Roll Niggeristä' 'Ghost Danceen' ja 'Because the Nightiin'. Mutta silti, tämä oli ensimmäinen levy, jonka 14+ vuotias pikkupoika kuuli tältä artistilta.

Minulla on aina ollut tietty allergia uuden aallon reggaeta ja skata kohtaan, mutta Radio Ethiopia on ohittanut nämä puolustusmekanismit sisäkentän kautta.

Levyä voi nimittäin kuvailla Patti Smithin 'reggae'-levyksi. Tämä ei ole koko totuus, sillä huolimatta monen kappaleen selkeästä jamaika/new york-poljennosta yksi levyn aspekteista on Patti Smithin ihailema MC5, jonka sähköinen free-jazz/noise soundimaailma on selvästi havaittavissa levyn nimibiisistä ja 'Abyssiniassa'.

Levyn uuden aallon reaggea ja meteli toimivat edelleenkin. Aseista riisuvasti. Ja tietenkin vinyyliversion sisäkansi 'Vive la anarchie' sisäpusseineen.

Bob Marley & the Wailers - Stir it Up

70-luvun alun Jamaikasta ilmestyi the Wailers. Sovinistisista teokraateista koostuva ryhmä valloitti sielukkaalla musiikillaan Englannin kautta koko maailman.

Nykyään törmää edelleen valitettavan useasti typerään dissaukseen Marleysta. Mies on liian suosittu true-miehille ja naisille? Vähän sama kuin väittäisi 70-luvun alun Stonesia paskaksi bändiksi. Sitähän se olikin, mutta soitti maailman parhaiten paskasti ja oli suosittu!

Katu-uskottavuuden perään piipittäjät voivat ihailla sekokonna Peter Toshin pipoa.

Dub Side of the Moon - Easy Star All-Stars 2003

Ideana hölmö, levynä erittäin toimiva.
Pink Floydin Ultimatemega-supermenestysklassikko-levy muutettuna reggae/dub-versioksi. Biisit ovat samaan aikaan sekä uskollisia alkuperäisille versioille, että yllättävät klassisella dub-poljennollaan. Kaikki tämä vääntää suupielen hymyyn.

Kate Bush - Aerial 2005

En ollut aiemmin hirveästi Kate Bushin fani, vaikka pari levyä hyllystä löytyikin. Radiosta tullut biisi tältä pitkän levytystauon päättäneeltä levyltä sai kuitenkin kiinnostumaan. Hyvä levy ja vaikea sanoa mitä tämä oikein on. Melkein kaikki jutut hard-rockkia ja diskoa lukuunottamatta löytyy. Kakkoslevy rakentuu taustalta aina silloin tällöin nousevan linnunlaulun ympärille. Kestää kuuntelua.

Bad Brains - S/T 1982

Musta Bad Brains oli vissiin aika outo lintu valkonaamaisessa hardcore skenessä. Vielä rastojakin.
Bändi aloitti fuusiojatsibändinä, mitä en ihmettele. Tämä ensilevy on edelleen aika rivakkaa musaa oikein näppärillä jipoilla. Välillä rauhoitellaan reggae ja dub-biisien parissa, sitten taas takaisin paahtoon.

Dave and Ansel Collins - Double Barrel 1971

Tämä oli äänitetty broidilta kassulle, jonka löysin taas vanhempien luona kyläillessä. Tämä oli ensimmäisiä reggae-hittejä maailmalla. Aika hulvatonta toastausta ja urku-skata ja rock-steadyä. Välillä taas lauletaan oikein sielukkaasti. Lee Perry on myös mukana albumilla kreditoimattomana.