maanantai 29. kesäkuuta 2009

Lothar & the Hand People - This is it , Machines 1999 (kokoelma)

Lothar & the Hand People oli vähemmän tunnettuja psykedeliabändejä. Alun perin Denverissä perustettu yhtye muutti New Yorkiin ja oli paikalliskuuluisuus soittaen Byrdsien, Chamber Brothersien ynnä muiden kanssa.

Bändin oma erikoisuutensa oli esiintyminen moog-syntetisaattorin ja thereminin kanssa. Jossain on väitetty, että he olisivat olleet ensimmäinen orkesteri, joka kiersi noiden laitteiden kanssa. 'Lothar' oli yhtyeen thereminin nimi. Soittajat olivat se 'Hand People'. Mistään esi-teknosta ei varsinaisesti ollut kyse, vaan etenkin ensilevyllä yhtye osoitti erittäin hyvää popsävellystaitoa ihan Revolverin aikaisen Beatlesin hengessä. Kakkoslevy Space Hymn liikkui jo vähän enemmän elektronisella alueella.

Jostain syystä bändin kahta levyä ei ole julkaistu vuoden 1991 cd-painosten jälkeen. Onneksi kokoelma kattaa ihan hyvin bändin tekemiset.

Yes, I Love You

perjantai 26. kesäkuuta 2009

Michael Jackson 1958 - 2009

Nyt se kauan aavisteltu asia tapahtui. Michael Jackson suoritti viimeisen moonwalkkinsa ja poistui keskuudestamme.

Miehen siviilielämästä voi olla montaa mieltä (vai voiko olla muuta kuin yhtä?), mutta musiikin puolella sanon vain; Kuningas on kuollut. Eläköön kuningas!

Lisää Jacksonista myöhemmin.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Peter Kember aka. Sonic Boom



Sonic Boom (syntyjään Peter Kember, 1965, Rugby) on valitettavan väliinputoaja-artisti. Boom ja Jason Pierce (tai siihen aikaan Jason Spaceman) perustivat vuonna 1985 kotikaupungissaan Rugbyssa Spacemen 3-yhtyeen. Bändi oli alunperin trio, mutta pian pulkan veto siirtyi kaksikolle. Ja myös vähän kaiken muunkin veto; Spacemen 3 edusti vielä tuohon aikaan epämuodikasta psykedeliaa ja jannut olivat nistin maineessa. Eikä musakaan ollut mitään Beatles-pastisseja, vaan sekoitus suhinaa, dronea, Suicidea, MC5:sta ja välillä yllättävän kaunista popmusiikkia. Ei siis mitään MTV-kamaa vaan ihan aitoa hämyilyä.

Yhtye alkoi saada pientä nimeä vasta hajoamisensa kynnyksellä. Bändin joutsenlaulu Recurring (1991) oli splittilevy Boomin ja Piercen välillä. Toinen toisella puolella. Muusikot olivat kuitenkin kummallakin samat. Jostain syystä Suomenkin telkkarissa tuli 80/90-luvun taitteessa bändin aikaisempi Revolution-biisin video. Se teki kitaroineen vaikutuksen.

Spacemen 3 hajottua Jason Pierce perusti jonkun verran oikeaakin kaupallista suosiota nauttivan Spiritualizedin, jonka musiikki nojaa enemmän Jasonin gospeliin. Sonic Boom taas jatkoi/jatkaa perustamassaan Spectrumissa. Erillään ollessaan kun jannut eivät täydentäneet toisiaan, on pakko myöntää ettei Boomin sävelkynä ole ehkä yhtä terävä, kuin entisen bändikaverinsa.

Sonic Boom on joutunut myös kamppailemaan heroinisminsa kanssa, eikä hän ole oikein pystynyt tekemään 'artistista läpimurtoa'. Levyjä Spectrumin ja toisen E.A.R projektinsa (mukana mm. My Bloody Valentinen Kevin Shields) on putkahdellut kahden vuosikymmenen aikana verkkaisesti. Boom kokosi myös erittäin hyvän kokoelman Spacelines. Youtube paljastaa, että mies on nykyisin kohtuullisen ahkera keikkailija. Hyvä niin, sillä ainakin saundit ovat kohdallaan. Olen aina pitänyt tuosta dronesta, jota Spiritualizedkin käyttää edelleen jonkin verran. Keikalla näkyivät virittävän kitaratkin sen avulla.
Sonic Boomilla on edelleen oma studionsa Rugbyssä, joka on ladattu täyteen vintage-elektroniikkaa ja syntikoita. Keikoille hän lähtee kuitenkin matkalaukkuun mahtuvien perus-Casioiden ja samplereiden kanssa. Mutta saundi on niissä miltei sama. Ja se on taikuutta.

Kolme sointua hyvä.
Kaksi sointua parempi.
Yksi sointu = täydellistä!

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Santana - III 1971

Santana on nykyään turhan aliarvostettu. Onhan se vuoden 1999 kaupallinen paluulevy pikkasen sellainen ja 1970-luvun lopusta lähtien Carloksen musiikki on ollut aika juustoista.

Kilahdettiin kaverin kanssa Santanan vanhaan kamaan joskus 90-luvun puolessa välissä. Vinyyliä liikkui divareissa, ja levyjä tuli hankittua jonkun verran. III on toiseksi viimeinen aidon Santana-bändin levyistä. Seuraava Caravaniserai on jo aikamoinen sillisalaatti ja osittain suorastaan tylsä. Sen jälkeen Gregg Rolie ja Neal Schon lähtivät perustamaan Journeytä.(!!!!!) Carloksen Caravaniseraita seuranneissa Santana-soololevyissä on sentään hyviäkin hetkiä.

III:sta edeltävä Abraxas oli lyönyt Santanan lattari-fuusiorockin täydellisesti läpi. Kolmonen oli paluu Abraxasin popimmista biiseistä ensi levyn latinokamaan. Kitaroilla tulitettuna tietenkin. Tälle levylle hankittiin mukaan vasta 17-vuotias Neal Schon. Teinikitaraihme oli jo kiinnittänyt Eric Claptonin huomion, joka ei ehtinyt pyytää tätä mukaan Derek & the Dominoesiin Santanan viedessä pojan nenän edestä. Kolmosella Santana ja Schon tulittavat kitaroitaan niin, että kahvipavut paahtuvat.

Tässä näyte siihen maailman aikaan harvinaisesta konsertista. Nimittäin artistista Afrikassa.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Primal Scream - Screamadelica 1991

Täällä on jääty jumittelemaan maailman parhaan rock-bändin Rolling Stonesin juttuihin, joista on suhteellisen kivutonta siirtyä Primal Screamiin. On totta, että bändin pihalla olo kiteytyi seuraavaan Give Out But Don't Give Up levyyn ja 'Rocks' biisiin. Tuolloin he luulivat tosiaan olevansa 70-luvun alun Rolling Stones. Melkoinen mahalasku, mutta onneksi sieltä noustiin.

Screamadelican kohdalla on vähän hankala puhua itse bändin levystä. Enemminkin voi puhua tuottajien miksauksista. Levyn takana hääri sellainen joukko 90-luvun alun suuruuksia kuin, The Orb, Hypnotone, Andrew Weatherall, Hugo Nichloson ja Jimmy Miller, joka myös miksasi levyn. Viimeksi mainittuhan tuotti ne kaikki klassiset Stones-levyt.

Primal Screamin hyppy keskinkertaista retro-rokkia soittavasta orkesterista house-musiikin ja kulttuurin ystäväksi oli jyrkkä. Levy alkaa kuitenkin makean up-liftingillä Stones-pastissilla 'Movin' On Up'. Seuraa omalaatuinen luenta 13th Floor Elevatorsien 'Slip Inside This House' biisistä. Sitten levy lähtee ihan omalle radalleen. Barretin aikainen Floyd, Velvetit, moottoripyörä-elokuvien lainit, Jesse Jacksonin puhe, Depeche Mode ja house sekoittuvat. Eikä kuulosta edelleenkään miltään muulta kuin Screamadelicalta.

Erään kaverin kanssa ollut kiistaa Happy Mondaysista. Hänen mielestä se on ilkeää ja tanssittavaa musaa. Madchesterin Sex Pistols. Minun mielestä Shaun Ryder on vain ölisevä spurgu ja biisit paskoja. Jos haluaa edellä mainittua musaa, laitan mielummin Stonesia tai Screamadelican.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Rolling Stones - tunnus 1971

Rolling Stonesin tunnusta pidetään yleisesti maailman parhaana yhtyeen liikemerkkinä. Se onnistui vangitsemaan vielä tuohon aikaan seksuaalisuutta ja vaaraa tihkuneen bändin musiikin yksinkertaiseen ja iskevään muotoon.

Pikkupoikana yleinen tieto oli, että logo olisi ollut Andy Warholin käsialaa. Bändin jäsenistöä hengailikin tuohon aikaan Warholin Factoryssa ja New Yorkin näyttäytymis-klubeilla. Warhol teki kyllä yhtyeelle Sticky Fingers-levyn vetskarikannen. Tässä tuotoksessa hänellä ei ollut kuitenkaan sormiaan pelissä (tosin Andy oli muutenkin ulkoistanut teostensa fyysisen suorittamisen poikaorjilleen). Internetin aikakautena ja kirjoista lukemalla homman selvittäminen on kuitenkin yksinkertaista.

Graafisen alan opiskelija John Pasche sai työstettäväkseen Jagger-Richards kaksikon ehdotuksen, joka perustui Keithiä tuohon aikaan kovasti kiehtoneeseen intialaiseen kuolemanjumala Kaliin. Pashen logo tiivisti musiikin seksuaalisuuden ja Jaggerin kumihuulet hienosti yhteen. Hänelle maksettiin hommasta 50 puntaa. Tosin kahden vuoden päästä hän sai vielä kaksi hunttia lisää hyvin tehdystä työstä. En jaksa arvailla kuinka monta sataa miljoonaa itse yhtye tuon merkin myynnillä on tahkonnut. No, John Pasche myi alkuperäisen vedoksensa 400 000 punnalla vuonna 2006. Ja lahjoitti tiettävästi puolet hyväntekeväisyyteen.

Niin tai näin, kannan itsekin ylpeänä tuota merkkiä takinhihassa.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Rolling Stones - Jumpin' Jack Flash 1968



Jumpin' Jack Flash on soitetuimpia biisejä, mihin en ole onnistunut ikinä kyllästymään. Joka ikinen kerta kun sisääntuloriffi alkaa soida, tulee joka paikkaan edelleen täpinää. Täydellinen biisi, täydellinen takapotku ja täydelliset soundit. Tässä kirjoitettiin tulevan vuosikymmenen punkin ja glam-rockin aakkoset.

Biisi toi Stonesin takaisin elävien kirjoihin bändin tehtyä pari heikkotasoista psykedelia-levyä. Stonesien 60-lukua leimasi Beatlesien liikkeiden apinointi, joka vei välillä aika pahasti metsään. Myöskään mitään hirveän hyviä levykokonaisuuksia ei tehty, ennenkuin Liverpoolin kuninkaalliset vetäytyivät kehästä. Sitten pamahtikin muutaman pitkäsoiton klassikkosuora. Tosin Beggars Banquet ja Let it Bleed ovat jo hyviä levyjä.

Keef (vai oliko tässä vaiheessa vielä/taas Keith) Richards soitti kitaran avoimella vireellä 25 watin pikkuvahvistimen läpi. Maailman isoin riffi on siis paukutettu ulos kahvinkeittimen kokoisella vehkeellä. Bill Wyman sanoo keksineensä pääriffin, mikä lienee totta. Sen verran monta muiden biisiä on kirjattu pokkana Jagger/Richards kaksikon nimiin.

Promo-clippi on todella makean näköinen. Bändi näyttää maskeineen, naaman kokoisine laseineen ja välinpitämättömine ilmeineen pahan rock-yhtyeen prototyypiltä. Tässä vaiheessahan Brian Jonesilla oli vaikeuksia pelkässä kitaran kaulassa pitämisessäkin. Muutaman kuukauden päästä hän oli mullan alla. Mutta niinkuin Sid Vicious kymmenen vuotta myöhemmin todisti; riittää, että näyttää hyvältä lavalla ja kuvissa.

Ja kuka on Jumping Jack? Richardsin maatilan puutarhuri.

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Pepe & Paradise - Niin vähän on aikaa 1972

Wilberg oli 70-luvun alussa jo vanha kettu suomen lavoilla. Taustalta löytyi Jormasta ja hittejä. Alunperin Tapani Kansan yhtyeestä muotoutunut Paradise rupesi esiintymään ja levyttämään itse. Puhaltimia ja erinomaisia muusikoita (tällä levyllä mm. Pave Maijanen ja Hessu 'Pedro' Hietanen) sisältänyt yhtye oli erittäin suosittu lavoilla. Bändi levytti pääosin Finnlevylle aikaansa nähden suhteellisen kunnianhimoista iskelmämusiikkia.

Niin vähän on aikaa oli Love-Recordsia perustamassa olleen Otto Donnerin projekti. Tässä vaiheessa hän oli töissä Yleisradiossa, missä hän pääsi työstämään Runosta lauluksi projektia, jonka tarkoitus oli tehdä kunnianhimoisempaa iskelmämusiikkia. Tälläinenhän oli ollut Donnerille jo kauan suunnitelmissa. Hän oli esimerkiksi loukkaantunut, kun Eero Koivistoinen teki vastaavanlaisen levyn Otavalle, eikä Lovelle 1968 (Valtakunta).

Levyn biisit ovat Donnerin käsialaa, tekstit aikansa runoilijoiden. Musiikki on progehtavaa jatsia ja tekstit pääosin hyviä. Ne eivät myöskään jätä ketään kylmäksi.. Jos lauluääni oli mitä oli, Wilberg kuitenkin bändeineen tulkitsi biisit hienosti. Tuuleen kylväjä on unohdettu klassikko. Hengästyttävän hyvä. Itseasiassa koko levy kuulostaa Wigwamin Luulosairas-biisiltä.

Ilmavine rumpufilleineen, soul-lauluineen, törvien törähdyksin ja hammondein tämä kuulostaa suomalaisen 70-luvun alun love-musiikin selkäydinnesteeltä.

torstai 11. kesäkuuta 2009

Europe - Final Countdown 1986

Monella musiikin ystävällä on varmasti oma masokistinen puolensa. Joku luukuttaa Mrs. Millerin kollotusta, joku taas pilluheviä.

Europe voitti jonkun kykykilpailun 80-luvun alussa. Palkkio oli levytyssopimus jolloin bändi pullautti kaksi tylsää hardrock/glam metal levyä. Ne herättivät kuitenkin kansainvälisen levy-yhtiön mielenkiinnon ja bändi sai kiinnityksen Epicille. Raha ja promoaminen ei tuottanut ongelmaa joten ulos pamautettiin levy, joka näkyi ja kuului. Voi sitä syntetisaattori-riffin matkimista ala-asteen käytävillä nimibiisin videon esittämisen jälkeisenä päivänä! Metakka alkoi jo välitunti-jonossa.

Joey Tempest (aka. Rolf Larsson) oli vakaasti sitä mieltä, että feimi tulee uskottavan taiteilijanimen luo. No, tässä tapauksessa ei käynyt kuten Vivian Bardotille, vaan Tempest on todennäköisesti saanut maksettua vuokransa tähän päivään asti Europen tuloilla. Ainakin sävelkynä oli jannulla kohtuullisesti hallussa. Megatonnin hiuslakkaa räjäyttäneen nimibiisin jälkeen pamahtaa 'Rock the Night', joka rokkaa yössä kuin pahinkin Skorpiooni. Sitten siirrytään juustoisiin balladeihin 'Carrie'n muodossa. Mikäli tässä vaiheessa ei puntti vielä kostu odotetaan hetki 'Danger on the Track' biisin kanssa. Seuraavaksi pamahtaa suosikkiosuuteni; peräkkäin 'Ninja' ja 'Cherokee'. Mitä helvettiä? Eivätkö nämä jätkät olleet jo tässä vaiheessa aikuisia? Tälläiseen pateettisuuteen ei ole kyetty ihan joka päivä. Eteenpäin jatketaan vuorottelemalla balladeita ja löysiä hard-rock lätistyksiä. Levy päätetään nimibiisin erehdyttävästi mieleen tuovalla 'Love Chaser'illä. Neljänkymmenen minuutin puhdistautumisriitti on ohi ja aika siirtyä taas rehellisen ja arrogantin musiikin pariin.

Europe soitti jenkkirundillaan Final Countdownin kaksi kertaa illassa. Uuh.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Rockin apumiehet #1 - Doggen

Musiikkimaailma on täynnä artisteja joiden panos on ollut tärkeä, mutta näkymätön. Yksi David Bowien suuruuden ja muuntautumiskyvyn syistä oli sopivien työkumppaneiden haaliminen. Marsin hämähäkit tuskin olisivat kuulostaneet samalta ilman Mick Ronsonia kitarassa, pianossa ja sovituksissa. Berliini-trilogiaa ei tunnistaisi ilman Brian Enoa. Näistä jälkimmäinen oli ja on edelleen artisti ominkin jaloin, mutta esimerkiksi Ronson vajosi kyydistä poistamisen jälkeen vakavaan alkoholismiin.

Doggen, eli Tony Foster (s.1966 Nottingham) kuuluu näihin musiikin henchmaneihin. Britti Foster asui 90-luvun alussa Los Angelesissa yhdessä lauluntekijä West Arkeen kanssa, joka on kuuluisa Gun's Rosesisille tekemistä biiseistä. Foster toimi sessiomiehenä ja soitti Arkeen-vainaan Use Your Illusionille tekemien biisien demoissa.
Täällä hän tapasi Julian Copen, ja miehillä synkkasi heti. Doggen/Foster teki brittilevy-debyyttinsä Copen 'Jehovahkill' albumille vuonna 1992. Kun Mike 'Mooneye' siirtyi soittamaan Jason Piercen Spiritualizediin, Doggen korvasi hänet Copen bändissä kokonaan. Myöhemmin Doggenkin on soittanut Spiritualizedissa, joten näiden yhtyeiden välillä seilataan kovasti. Copen ja Doggenin yhteistyö jatkuu edelleen rönsyillen Brain Donorin stonerista Neu!-tyyliseen saksajunnaukseen. Ja niihin loistaviin pop-kappaleisiin. Itseasiassa Doggen oli ainoita muusikoita, joka suostui jatkamaan Copen kanssa tämän kilahdettua huonoon metalliin.

Doggen kiertää ja soittaa myös omaa kamaansa mm. DØGNTANK yhtyeensä kanssa. Se on mielenkiintoinen projekti kabukimaskeineen, Kiss/Montrose/MC5 riffeineen ja kertosäkeineen. Parasta Kissiä 2000-luvulta. MySpace sivuilla voi tutustua yhtyeeseen. Etenkin kolmas kappale 'Waiting for Tomorrow' jytää juuri niinkuin pitää.

Edit: Viimeisen tiedon mukaan Doggen ja Cope & co ovat lähteneet omille teilleen.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Veikko Lavi - Lasijauholaivakeikka 1978



Veikko Lavin (1912-1996) Lasijauholaivakeikkaan törmäsin käydessäni erään tämän blogin vakikävijän saitilla. Lavi sinänsä on tuttu, koska kuuluu kotkalaiseen sanoittajaperinteeseen. Hänen arvostuksensa ei ole kohonnut (tai kohotettu joidenkin toimesta) samanlaisiin mytologisiin mittasuhteisiin kuin nuoremman Juha Vainion, mutta Lavi olikin aina pienen ihmisen puolella. Lavi asui tosin 70-luvun lopusta asti Haminassa, mutta toisaalta Vainiokin operoi Helsingistä käsin.

Veikko Lavi koki lapsuudessaan kansalaissodan, joka sen jälkeisine nälkäkausineen jätti häneen ikuiset jäljet. Ennen toista maailmansotaa hän oli hetken sahahommissa, mutta joutui lähtemään rintamalle. Sotakokemuksistaan hän kertoi kirjassaan Sankaripinnari. 50-luvulle tultaessa Lavi aloitti kuplettilaulajan uran, jota kesti kymmenisen vuotta. Tämän jälkeen hän lopetti keikkailun ja ryhtyi kanafarmariksi, kunnes hänet löydettiin uudestaan 60-luvun lopussa. Tässä vaiheessa hänen huumorinsa ja elämänkatsomuksensa oli kypsynyt rouheaksi, jota kuvaa parhaiten kappale 'Jokainen ihminen on laulun arvoinen'. Hän teki myös kappaleita toisille artisteille kuuluisimpana 'Evakon laulu', joka herättää varmasti edelleenkin kurkun kuristusta niissä lapsissa (tai nykyisin vanhuksissa), jotka äiti puki ja raahasi maantielle yön selkään.

Lasijauholaivakeikka kuvaa hienosti sitä elämänmenoa ja ajatuksia, mitä tavallinen suomalainen tunsi noista ajoista. Nykyisen Mannerheim-elokuvan ajan suomessa tuskin halutaan muistaa sitä raatamista ja sotaretken turhuutta, minkä tuo sukupolvi joutui kokemaan. Sinne se nuoruus meni.
Hanttimiestä ei kiinnostanut luokkatietoisuus, vaan paskaduunikeikan jälkeen ostettava viinapullo ja pleksien vetäminen. Onkin sitten toinen kysymys, onko mikään vuosisadan aikana muuttunut.

Mutta voi sitä nostalgiaa esittää näinkin!

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Big Star - Third/Sister Lovers 1974

Yle Teemalta tuli juuri mielenkiintoinen dokumenttielokuva Wilco-yhtyeestä ja heidän kamppailustaan saada 'Yankee Hotel Foxtrot' julkaistua. Levy-yhtiön kengittyä heidät, levystä muodostuikin yllättäen suuri menestys.

Joskus voi käydä niin. Wilconkin musiikkiin suuresti vaikuttaneelle pioneeribändille Big Starille ei kuitenkaan käynyt niin. Tämä kolmas ja viimeinen levykin julkaistiin vasta 70-luvun lopussa, vuosia yhtyeen hajoamisen jälkeen.

Lähtökohdat memphisläiselle power-pop yhtyeelle olivat hyvät; Alex Chilton oli jo ollut Box Stop yhtyeessä, jolla oli megahitti 'Letter'. Biisi löytyy kaikilta 60's kokoelmilta. Teini-iän bänditoveri Chriss Bell liittyi mukaan ja yhtye äänitti komeita lauluja #1 Record levylle. Markkinointi ei kuitenkaan pelannut, eikä levy myynyt. Mukaan tuli myös skismaa Chiltonin ja Bellin välille, joten jälkimmäinen lähti lätkimään kakkoslevyn Radio Cityn äänityksistä. Sekin on komea levy ja ensilevyn tarinan toisinto. Myöhemmin 80-luvulla nämä kaksi levyä nousivat arvoon, kun amerikkalainen isoihin kitaroihin ja lauluharmonioihin nojaava alternative-pop syntyi.

Takaisin vuoteen 1974.
Alex Chiltonille oli käynyt selväksi, että ei tästä mitään menestystä tule. Homman annettiin hyvällä tavalla lähteä käsistä; Levy nojaa samalla tavalla harmonioihin ja suuriin juttuihin, mutta sisältää myös orkestraatioita ja mellotroneja. Musiikki on ju-mit-ta-vaa, laiskaa, aavemaista ja sisäänpäin kääntynyttä. Päihteillä lienee myös osuutta asiaan; ainakin levy tuo hyvin vahvasti mieleen 13th Floor Elevatorsien kaikukitaroissa uitetun joutsenlaulun Bull of the Woodsin. Albumilla alkuperäisestä bändistä on mukana vain Chilton ja rumpali Jody Stephens, loput ovat sessiomiehiä.

Ympyrä sulkeutui, kun Chilton lauloi taustoja entisen bändikumppaninsa Chriss Bellin soololevyllä (joka sisälsi mm. biisin 'You and Your Sister). Bell kuitenkin menehtyi samana vuonna (1978) auto-onnettomuudessa, jolloin Big Starin viimeinen levy viimein ilmestyi. Tämän jälkeen Chilton siirtyi soolouralla nauttien pientä kulttisuosiota ja tuotti mm. The Crampsia.

Stroke it Noel