Täällä on jääty jumittelemaan maailman parhaan rock-bändin Rolling Stonesin juttuihin, joista on suhteellisen kivutonta siirtyä Primal Screamiin. On totta, että bändin pihalla olo kiteytyi seuraavaan Give Out But Don't Give Up levyyn ja 'Rocks' biisiin. Tuolloin he luulivat tosiaan olevansa 70-luvun alun Rolling Stones. Melkoinen mahalasku, mutta onneksi sieltä noustiin.Screamadelican kohdalla on vähän hankala puhua itse bändin levystä. Enemminkin voi puhua tuottajien miksauksista. Levyn takana hääri sellainen joukko 90-luvun alun suuruuksia kuin, The Orb, Hypnotone, Andrew Weatherall, Hugo Nichloson ja Jimmy Miller, joka myös miksasi levyn. Viimeksi mainittuhan tuotti ne kaikki klassiset Stones-levyt.
Primal Screamin hyppy keskinkertaista retro-rokkia soittavasta orkesterista house-musiikin ja kulttuurin ystäväksi oli jyrkkä. Levy alkaa kuitenkin makean up-liftingillä Stones-pastissilla 'Movin' On Up'. Seuraa omalaatuinen luenta 13th Floor Elevatorsien 'Slip Inside This House' biisistä. Sitten levy lähtee ihan omalle radalleen. Barretin aikainen Floyd, Velvetit, moottoripyörä-elokuvien lainit, Jesse Jacksonin puhe, Depeche Mode ja house sekoittuvat. Eikä kuulosta edelleenkään miltään muulta kuin Screamadelicalta.
Erään kaverin kanssa ollut kiistaa Happy Mondaysista. Hänen mielestä se on ilkeää ja tanssittavaa musaa. Madchesterin Sex Pistols. Minun mielestä Shaun Ryder on vain ölisevä spurgu ja biisit paskoja. Jos haluaa edellä mainittua musaa, laitan mielummin Stonesia tai Screamadelican.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti