maanantai 22. syyskuuta 2014

Blyth Power - A Little Touch of Harry in the Night 1984

Kiitos intternettin, nykyään on mahdollista tutustua helposti bändeihin, joiden tuotantoa ei ehkä ajautuisi käsiin aivan helposti. Tämä englantilaisen Blyth Powerin yli 40 minuutinen kasettidemo löytyy Youtubesta. Yhtye ei ole ihan täysin obskuuri, sillä sen vuonna 86 ilmestynyt debyytti 'Wicked Women, Wicked Men and Wicket Keepers' nousi aikanaan oikeasti tärkeän Brittien 'indielistan' sijalle kuusi ja on todennäköisesti myynyt helpostikin toistakymmentätuhatta kappaletta, joka kertoo maan 80-luvun DIY/kädestä käteen skenen voimasta. Blyth Power on Suomessakin tuttu asianharrastajien keskuudessa, mutta siis vain heidän keskuudessa.

Yhtyeen nimi tulee brittiläisestä veturista ja se on edelleen toiminnassa. Bändin ainoa alkuperäisjäsen on rumpalilaulaja Joseph Porter, joka perusti bändin vuonna 83 soitettuaan sitä ennen sellaisissa legenda (mutta itselle vähemmän putoavissa) anarkopunkbändeissä, kuin The Mob ja Zounds. Bändin alati vaihtuva muu jäsenistö on ollut myös vahvasti mukana anarko/punk-skenessä. Blyth Power ei enää kierrä aktiivisesti, mutta järjestää vuosittain oman festivaalinsa, jossa soittajat pelaavat toisiaan vastaan krikettiä ja musiikki soi taustalla.

Blyth Powerin hengessä, teemoissa ja menossa on vahvoja vaikutteita vihreitten saarten historian viihdyttäjäkiertolaisista. Porter on myös tunnettu junafani ja bongari. Tämä vuoden 84 demo on mielenkiintoinen ihan siitäkin, kuinka se heijastelee maan 'indien' tulevia musiikillisia teemoja. Folkkia ja punkkia, vähän käppäistä, mutta rohkeaa soittoa ja vihreitten saarten kiistämätöntä melodian tajua. Mukana laulettavuus vahvasti mukanan. Soundit ovat todella suttuiset, jota Youtuben flash-rippaus toki vielä korostaa. Toisaalta olen aina ollut c-kasettien äänelle tekemän 'kompressoinnin' ystävä. Mutta hyvä dokumentti ajasta, jolloin vahva brittien ruohonjuuritason erikoisempi brittipunk alkoi liikkua perinteisemmän popin suuntaan. Toki Blyth Power kulki kuitenkin siellä ojan väärällä puolella. Demon loppupuolella oleva 'Emmanuel' on todennäköisesti uudelleenluenta keskiaikaisesta brittilaulusta ja on hämmentävä pörinäkitaroineen. Suuri osa demon biiseistä tehtiin uusiksi aiempana mainitulle debyytille, mutta itselle nämä suttuiset versiot toimivat paremmin.

maanantai 8. syyskuuta 2014

The League Unlimited Orchestra - Love and Dancing 1982

Verkkokalvoille syövytetty logo on niin vahva, että jokainen tunnistaa The Human Leaguen, vaikka tämän levyn kannessa ei niin lue.

The League Unlimited Orchestra on yhtyeen ja tuottaja Martin Rushentin yhteisvoimin koostama 'remix-albumi' ajalta, jolloin sellaista sanaa ei varsinaisesti vielä tunnettu. Toki ensimmäiset jollain tavalla remikseiksi luettavat albumit tehtiin jo 70-luvun alussa ja miksei saman vuosikymmenen lopussa soineet discopotpuritkin olisi voineet olla sellaisia?
Elektroninen musiikintekeminen helpotti kierrättämistä, vaikka sellaisen tekeminen kärsi vielä vuosia 'halvan', 'epäaidon' ja 'rahastuksen' maineesta. Leikkaamalla ja liimaamalla saa kuitenkin todistettavasti aikaan omilla jaloillaan seisovia teoksia, joilla saattaa olla jopa lisäarvoa verrattuna alkuperäiseen.

Vaikka Love and Dancing on merkitty yhtyeen ja Rushentin tuottamaksi, yleisesti sitä pidetään vahvasti viimeksimainitun teoksena. Rushent oli 70-luvun äänittäjä, joka oli tiskin takana muun muassa T-Rexin, Groundhogsin ja Curved Airin levytyksillä. Uuden aallon ilmestyessä kehiin hän pääsi näyttämään kyntensä tuottajan ominaisuudessa ja loihti ensin The Stranglersin debyytille yhtyeen tanakan soundin, joka kuulostaa edelleen uniikilta. Hän oli vastuussa Joy Divisionin ensidemon äänityksestä ja tuotantomeriitteihin ennen synapoppia kuuluivat Buzzcoks, 999, Dr Feelgood ja Pete Shelleyn soololevy 'Homosapiens', joka toteutettiin Rushentin Rolandin sähkörumpu- ja synakonein. Matka jatkui Human Leaguen tyyliseen synapoppiin ja hän oli tuottajana tätä edeltävällä supermegahitti 'Dare'lla.

Love and Dancing on pääosin uudelleenmuokkaus tuosta edeltävästä levystä plus mukaan on isketty sinkun B-puolena ilmestynyt 'Hard Times'. Versiot on muokattu miksaamalla laulut pääosin taka-alalle tai leikkaamalla ne kohdat yksinkertaisesti veke (tai lisäämällä niitä). Human Leaguehan on/oli hieno yhtye, joka uransa alussa oli törkeän artsy ja tunnusti suoraan ihailunsa saksalaiselle elektroniselle musiikille. Yhtyeen 'mark 2' kokoonpanon kohdalla kriisiytyneestä bändistä lähtivät vetämään sekä Martyn Ware, että Ian Marsh ja jäljelle jäänyt perustajajäsen Phil Oakey otti mukaan kaksi mimmivokalistia ja suuntasi harkitun kaupallisille aalloille. Tämä ei muuten estänyt kahta edellämainittua tekemästä samaa temppua omilla tahoillaan..

Dare'n harkitun puunauksen rinnalla tämä ehkä aikansa elektrostakin mallia ottanut uudelleen työstö on huomattavasti lähempänä omaa sydäntäni. Levyn avaava 'Hard Times' on aivan törkeän funkki, vaikka lainaileekin keskivaiheilla eräältä saksalaispioneerilta. Delayt ja phaserit pauhaavat ja biisit leikellään ja liimaillaan peräkkäin. 'Seconds' on vaikuttava Darellakin, mutta tällä se keskittyy synkkänä olennaisimpaan, jonka jälkeen kevyt 'Open Your Heart' lähtee kiitämään eteenpäin. Leikelty 'The Sound of the Crowd' päättää levyn.

Jotain Daren jättimenestyksestä kertonee se, että tämä puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt uudelleenmuokkaus nousi brittilistan kolmannelle sijalle ja on myynyt platinaa. Martin Rushentin taidoista kertoo taas se, että jokainen 80-90-luvun taitteessa näitä leikkailuja kuullut tunnistaa sylttytehtaan tällä levyllä.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

The 4-Skins - Yesterdays Heroes 1981



Ostin tässä jokin aika sitten pinon vanhoja Suosikki-lehtiä vuosilta 1980-83. Lehdet sijoittuvat aikaan, jolloin olin koulunkäynnin aloittamisiän kummallakin puolella ja osaa numeroista muistan selailleeni vuosia myöhemminkin.

Suosikki oli suunnattu teini-ikäisille ja käsitteli ikäluokan asioita. Myöhemminhän lehti ajautui lähes kokonaan ulos musiikkikirjoituksista, mutta tässä tulisessa vaiheessa se julisti heti nimensä yläpuolella olevansa 'Rock Magazine NO1'. Ja myönnettävä on, että huolimatta 80-luvun loppua kohti menneestä pliisuudesta ja terän kadottamisesta, näiden numeroiden sisällä oli yllättävän hyviä, joskin tietty pinnallisia aika- muoti- ja  musiikkikatsauksia esimerkiksi Lontoosta ja New Yorkista. Myös Juntusen pitämä levyarviopalsta sisälsi lehden lukijakuntaan nähden erikoisia albumeita, eikä Tapani Ripatin isännöimän levyraadin, eli Jukebox Jurynkään sinkkuvalinnat olleet hullumpia.

Sieltä löytyi yllättäviäkin vetoja, joiden joukossa tämä single. Tämän päivän silmin katsottuna lontoolaisen The 4-Skinsinkin sinkku on suorastaan mielenkiintoinen finnien poistosta ja mopojen virittämisestä kiinnostuneille teineille suunnatussa lehdessä. Toki on muistettava, että tässä kohtaa vuosi oli 1982 (sinkku ilmestyi 81) ja punkki suurilmiönä oli juuri korahtanut viimeisensä, jättäen jälkeensä 'uuden aallon' ja juuri muotoutuvan 'toisen aallon'. Näistä jälkimmäinen oli kuitenkin tässä vaiheessa vasta kasautumassa ja tätä edeltävässä käymistilassa punkin kovemman pään ystävät kuuntelivat niin sanottua 'street punkkia' tai usein oi!-nimellä tunnettua punkin alalajia. 4-Skins luettiin tämän englannissa syntyneen genren kärkikäärtiin ja sen esittäjät olivat usein työväenluokkaisia skinheadeja.

Street punkkia pidettiin paluuna punkin 'rehellisille juurille' ja se oli suhteellisen suosittua kaupallisestikin. Yksinkertaisesti soittettua yksinkertaista musiikkia. Hommat kuitenkin liikkuivat ja toinen aalto, eli hardcore vei nopeasti street punkista sen suurimmat mehut ja vielä sen omilla tyylikeinoilla. Oma vaikutuksensa oli myös ajalla, jolloin nuorisotyöttömyyden suurvallassa Britanniassa Thatcherin aika ja yhteiskunnallinen konflikti nosti National Frontin tyylisiä äärioikeistolaisia liikkeitä ja väkivaltaisuuksia joihin osa skinheadeista liitettiin ja liittyi. Tästä johtuen lähestulkoon aina oi!/street punk keskusteluissa jauhetaan pakollinen 'alunperin skinheadit eivät olleet rasisteja, eivätkä kaikki edelleenkään' disclaimer. Tässä tavarassa viehättää edelleen useilla bändeillä soinut 'jokamies laulu', kulmkikkaan tönkkö soitto ja Sladesta ja muista bändeistä ponnistanut kiistämätön tarttuvuus.

Jukebox Jury antoi tälle 33½ / 50 pistettä. Ripatti itse vielä 8+.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Beat - Tulevaisuuden lapset 1981



Turkulainen vuonna 1979 perustettu Beat oli musiikillisesti 'kuuluisin' varmaan viimeisestä sijastaan vuoden 1990 Eurovisionin laulukilpailussa. Miltei kymmenen vuotta aiemmin yhtye sijoittui tällä erikoisella kappaleellaan toiselle sijalle sen aikaisessa kovinkin tärkeässä 'Syksyn sävel' kilpailussa. Tämä poiki levytyssopimuksen ja Beat levytti ensimmäisen englanninkielellä lauletun täyspitkänsä. Miksi sanon kappaletta erikoiseksi johtuu, että biisi on kummallinen sekoitus laululiikettä, rauhansanomaa ja puoli-iskelmää. Näin äkkiseltään del monte-mieskään ei pysty sanomaan, onko tämä kulttiklassikko, vai kasa sontaa?

Beatin jäsenet olivat suomenruotsalaisista kultturiperheistä. Yhtyeen alkuperäisjäsen Kim Engblom on ex-kansanedustaja Janina Andersonin puoliso. Tämän kappaleen säveltänyt ja sanoittanut Tina Krause Helsingin yliopiston professori ja myöhemmässä kokoonpanossa soittanut Harri Rehnberg pörssimeklari New Yorkissa.