Rockin apumiehet #40 - Henrik Otto Donner

Henrik Otto Donnerin (1939-2013) kutsuminen "apumieheksi" on ehkä hivenen vähättelevää. Mutta vaikka Donner toimi liikkeellepanevana voimana ja vaikuttajana oikeastaan hirveän leveällä kulttuurikentällä, hän ei taidoistaan ja koulutuksestaan huolimatta toiminut muusikkona ja soittajana mielellään ns. valokeilassa vaan enemmänkin mahdollistajana ja taustapiruna.

Tampereella syntynyt Donner kuului saksalaisperäiseen teollisuussukuun, jonka juuret juontavat Suomessa 1600-luvulle. Suvun jäsenistöä on vuosisatojen ajan ollut teollisuuden johtotehtävien lisäksi Suomen tiede- ja kulttuurielämän korkeissa viroissa; mm. lukuisina professoreina. Itseironisesti Donnerin oma levymerkki julkaisi taistolaislaulun "Laulu 20 perheestä", jossa hänen oma sukunsakin mainitaan.

Jatsin ystävänä koko elämänsä ajan tunnettu Donner aloitti musiikkiuransa 1958 Ossi Aallon orkesterin trumpetistina. Samana vuonna hän aloitti säveltaiteen opinnot Sibelius-akatemiassa Joonas Kokkosen ja Nils-Eric Fougstedtin johdolla. Vuosina 1963-64 hänen tiensä vei keski-Eurooppaan, jossa hän opiskeli 1900-luvun merkittävimmän nykysäveltäjän György Ligetin johdolla Wienissä ja Münchenissä Siemensin elektronisen musiikin studiossa, joka oli taas Karl-Heinz Stockhausenin aikaansaannos. Euroopassa hän tapasi myös minimalisti Terry Rileyn, joka tuli Donnerin kutsusta Helsinkiin tekemään 'Street Piece' happeningin. Donnerin suhteiden ja yleisen kiinnostuksen avulla Suomi olikin yllättävästi 1960-luvun alussa uuden musiikin ja konkreettisen musiikin eturintamassa, mikä on tavallaan hämmentävää 70-luvun tilanteeseen verrattaessa, missä Donnerin Love toimi lähinnä tällä alueella (eikä sekään kovin aktiivisesti), kaiken muun ollessa lähinnä poikkeusjulkaisuja ja teoksia. Ainakin levytetyssä muodossa.

Donnerin tunnetuin sarka Suomen musiikkikentällä on varmasti vuonna 1966 Schwindtin ja Blomin kanssa perustettu Love Records, joista ensin mainittu myös innokas jazz-mies. Liikkeelle lähtönsä jälkeen yhtiön perusidea käyttää levytysten tuotto uusien levytysten julkaisuun tuotti vähän päälle kymmenvuotisen toimintansa ajan oikeastaan koko suomalaisen julkaistun rock-, pop-, jazz-, ja kokeilevamman musiikin toisen kivijalan, jonka päällä kaikki seisoo. Viimeisinä vuosinaan yhtye ehti vielä mahdollistaa nousevan punkmusiikin ensimmäisiä levytyksiä. Menestyksensä päivinä Loven kataloogi toimi yhdistelmällä Hurriganesin ja Juice Leskisen yms. kaupaksi käyviä levyjä ja parintuhannen painoksina julkaistuja historian hämärään (muttei arvottomuuteen) jääneitä obskuureja artisteja, poliittista laululiikettä ja oikeastaan kaikkea mikä ei muille kelvannut. Donnerin taitoja käytettiin äänityksissä usein, kun tarvittiin klassista orkestraatiota.
Henrik Otto Donner lähti 70-luvun taitteessa Yleisradion viihdepäällikön virkaan, joka esti sinällään levy-yhtiötoiminnan, mutta tässä pestissä hän pystyi tarjoamaan tuntemilleen soittajille äänitys- ja esiintymiskeikkoja Yleisradion produktioissa, joka piti monen epävarmaa muusikkoelämää elävän soittajan 70-luvulla leivänsyrjässä kiinni.

Hän palasi toimitusjohtajaksi vuonna 1976, jolloin Lovella alkoi ilmetä julkaisutahtinsa kanssa ongelmia. Levyjä jouduttiin myymään käteisvarojen puutteen takia isoille tukuille alennuksessa, soittajien rojaltimaksut olivat jatkuvasti myöhässä ja samaan aikaan viriteltiin kalliita studioinvestointeja. Ensimmäinen melkein konkurssi kuppasi henkilöstömäärää ja toimintaa ja lopullinen kaatuminen johtui osittain suuren pohjoismaisen levytukkurin kaatumisesta, joka Jukka Kuoppamäen omien sanojensa mukaan kaatoi myös hänen riippumattoman Satsangansa.

Näihin aikoihin Donner oli mukana perustamassa muiden aikansa "vanhojen paskojen" kanssa ELMUa, joka mielikuvissa kuitenkin liitetään aina vahvasti Lepakon valtaukseen ja seuraavan sukupolven "punkinpaan" skeneen. Järjestötoiminnasta voi mainita vielä TEOSTO ry:n puheenjohtajuuden vuosina 1994-2006.

Kuvaava esimerkki Donnerin avuliaisuudesta muusikkojaan kohtaan on esimerkki, jossa hän auttoi puhaltaja Juhani Aaltosta tämän joutuessa palaamaan kotimaahansa ainoastaan parin kuukauden jälkeen Berkeleyn korkeakoulun stipendiaatilta, tämän syntymättömän lapsen kuollessa vaimonsa kohtuun kahdeksankuisena. Tiukassa tilanteessa henkisesti ja fyysisesti ollut fonisti sai Donnerilta tilisiirtona tälle itselleen myönnetyn yhden vuoden valtion taiteilija-apurahan.
Toisaalta Love Records kirjoitutti yleensä artisteillaan kustannussopimukset, jotka rahantulollaan mahdollistivat yhtiön jatkumon/rönsyjen toiminnan tähän päivään asti. Juice leskinen kapinoi tätä vastaan ja hoiti myöhemmät oikeudet visusti omiin nimiinsä.
Loven loppupään levyjen julkaisemisesta kertoo kuvaavasti Esa Kotilaisen henkilökohtaisesti kertoman tarina, missä aluperäinen viidensadan LP:n painoskin olisi mahdolliseti jäänyt julkaisematta, mutta toinen kaksikosta oli antanut luvan sen painamiseen ja toinen voihkaisi "pitikö se nyt just lähettää tehtäväksi?". Tämä luo spekulaatioita yhtiön uljaasta visiosta huolimatta holviin jääneistä levyistä.

Donnerin oma musiikillinen tuotanto jatkui 60-luvun alusta 90-luvulle, sisältäen yllättävän paljon elokuvamusiikkia. Vuonna 1969 julkaistu Saarikosken runoihin pohjautuva 'En soisi sen päättyvän' tituleerataan wikipediassa "ensimmäiseksi rock- ja jazz-muusikoiden yhteislevyksi, mikä ei pidä paikkaansa, koska Eero Koivistoisen Otavan kirjallinen äänilevy "Valtakunta" julkaistiin jo sitä edeltävänä vuotena. Lovelle tätä ennen ja tämän jälkeenkin äänittänyt Koivistoinen sai Donnerilta nuhteita, koska olisi mielellään itse julkaissut kyseisen levyn. Saarikoski-teema jatkui vuoden 1972 "Niin vähän on aikaa", jossa Paradise-orkesteri esittää Donnerin sävellyksiä edellämainitun teksteihin. Donnerin pääteoksena voinee kuitenkin pitää vuoden 1976 'Strings'-levyä, jossa yhdisteltiin Donnerin sävellyksissä jousia ja jazzia.

Kustannussopimusten ja kataloogin arvo ilmeni, kun vuonna 1989 perustettiin Siboney oy, jonka taustaryppääseen omistajana kuului myös Otto Donner, vaikka lafka oli nimellisesti Sini Perhon johtama. Yhtiö uudelleenjulkaisi Loven kataloogia cd-muodossa. Love Kustannus toimi vuoteen 2014 asti, jolloin se muuttui Universalin aputoiminimeksi. Koska koko systeemi on käsittääkseni hyvin kiemuraisesti järjestelty, en vastaa väitteiden täydestä paikkansa pitävyydestä.

Donnerin kohdalla ympyrä sulkeutui hänen menehtyessään traagisesti kesäkuussa 2013. Meren ja veneiden ystävä hukkui Pietarsaaren vierasvenesatamaan. Donnerien suvun varat ovat nimittäin pietarsaarelaisen laivanvarustajasuvun Malmin peruja.

Rockin apumiehet #39 - Peter Kember aka Sonic Boom

Peter Kember saa nyt oman hetkensä Levyhyllyn semi-mielenkiintoisen "Rockin apumiehet" rönsyn alla, vaikka monen muunkin apumiehen tyyliin hänen oma henkilökohtainen julkaisukataloogi on ollut erittäin edustettuna tässä blogissa.

Sonic Boom taiteilijanimeä 80-luvulta asti käyttänyt Kember syntyi vuonna 1965 täydellisen keskellä keski-Englantia sijaitsevaan Rugbyn kaupunkiin, joka toimi pitkään hänen uransa ja eetoksensa tukikohdista.
Rugby ei ole mikään Englannin metropoli, vaan keskustaltaan maan mittakaavassa pikkukaupunkimainen (noin 70 000+ asukasta). Huolimatta siitä, että se on antanut nimensä eräälle jalkapallon muodolle, kaupungin tunnetuimpia asioita olivat ehkäpä kylmän sodan aikainen ilmakuunteluasema, Rugbyn yksityinen koulu ja keski-Englannin tienristeyksessä oleminen. Tästä taas legendan mukaan on seurannut tavallista suurempi huumausaineliikenne noin muuten suhteellisen pienessä kaupungissa.

Kemberin vanhemmat olivat/ovat erittäin varakkaita ja heidän asuntonsa kartanomainen talo jonka pihassa seisoi loistoauto. Yläkerrassa Peterillä oli kahden suuren huoneen asunto ja pihalla oma pieni auto huumekaupoilla käymistä varten. Kontrasti hiljattain kirjan kirjoittaneen Spacemen 3 basisti Will Carruthersin ankean köyhään yksinhuoltajaperheessä elämiseen oli silmiinpistävä Kemberin nuokkuessa tupakan kanssa huoneistonsa nojatuolissa, pöydät täynnä lapsuuden sotaukkoasetelmia, matto ja tuoli täynnä tupakanpolttamia heroiininuokahduksista. Samainen henkilö oli käynyt vanhempien maksaman erittäin kalliin Rugbyn eliittikoulun, jonka lukukausimaksut pyörivät muutamassa kymmenessätuhannessa eurossa. Yhtyeen alkuaikoina hän teki hetken aikaa päivätöitä liiketilojen sisustajana ja yllättävästi myös kiinteistövälittäjänä. Jälkimmäisessä hän omien puheidensa mukaan huudatti toimiston Xeroksia keikkajulisteiden yms. tulostamisessa ja konttorin puhelinta keikkojen myynnissä.

Miksi kirjoituksessa jankutetaan huumeista ja Kemberin huumeidenkäytöstä, johtuu luonnollisesti hänen kulttikuuluisimmasta yhtyeestään Spacemen 3:sta, jonka johtoajatuksena oli tehdä musiikkia "substanssien vaikutuksen alaisena" ja hakea suoraa inspiraatiota tästä. Debyytti 'Sound of Confusionin' äänityksissä syntyneet demot julkaistiin suoraviivaisella nimellä 'Taking Drugs to Make Music to Take Drugs To'. Jälkikäteen tässä ei ole mitään ihmeellistä ja uniikkia; onhan koko musiikin historia kulkenut käsi kädessä inspiroivien, mutta usein laittomien substanssien kanssa. Spacemen 3:sen esikuvayhtyeetkin sijoittuivat aikaan, jolloin tajuntaa laajentava musiikki oli oikeastaan kaiken lähtökohta. Mutta 80-luvun alkuun tultaessa Mick Jaggerit olivat alkaneet lenkkeillä, crack-aalto rikoksineen vyöryi Yhdysvalloissa 70-luvulla alkanut sota huumeita (ja samalla myös vastakulttuuria) kohtaan oli kuumimmillaan. Say NO to Drugs-kampanja pyöri samaan aikaan, kun Kember kertoili zine- ja lehtihaastatteluissaan omasta riippuvuudestaan ja narkomaanien elämän ja oikeuksien rajoittamisesta. Suorapuheisuus ei niin sanotusti satanut laariin, vaan sai yhtyeen ja sen jäsenet näyttämään lehtiä lukevien huolestuneiden vanhempiensa silmissä nisteiltä ja outsidereilta, jotka ovat vielä aivan kamalalla tavalla väärässä.
Toki tämä kaikki tapahtui samaan aikaan, kun brittien varastohalleissa levisi acid house-musiikkityyli, johon kuului olennaisena osana ekstaasi-huume joka pelotteluista huolimatta levisi käytännössä koko saarivaltakunnan alakulttuurinuorisopuuhiin ja sodasta, tai ainakin taistelusta rave-kulttuuria vastaan jouduttiin osittain luopumaan. Myös Spacemen 3 avomielisenä yhtyeenä kokeili tietysti kyseistä ainetta ja senkin vaikutuksia kuulunee yhtyeen tuotannossa.

Sivuutetaan kuinkin sen suuremmitta puheitta Spacemen 3, koska yhtyeen levyjä ja musiikkia on Levyhyllyssä käyty läpi huomattavan paljon. Yhtyeen kaari, joka alkoi jo vuodesta 1982 piti sisällään pitkän pätkän pubeissa, tai todella pienissä saleissa soittoa ja tavallaan epämuodikkuutta, tai ainakin amatöörimenoa, mutta 80-luvun loppupuolelle tullessa sen nimi alkoi kiinnostaa indie-piireissä enemmän ja enemmän. Yhtyeen kohtaloksi koitui kuitenkin samaan aikaan tapahtnut pääkaksikon välirikko (Jason Pierce ja Peter Kember ovat muuten kumpikin syntyneet samaisena vuonna samana päivänä). Välirikon lopulliset syyt ovat jääneet arvailujen varaan, koska Pierce ei ole niitä koskaan kommentoinut. Arvailuissa on kuitenkin Piercen kiinnostuminen uudesta tyttöystävä Kate Radleystä, Kemberin kuitenkin huomattavan rajalliset musikaaliset taidot ja Kemberin toisinaan kuuleman mukaan erittäin vittumainen luonne - tai sitten ehkä huumeet ja sisäinen valtataistelu hiljaisen, mutta päättäväisen Piercen ja itseään korostavan Kemberin välillä. Tämän lisäksi yhtye oli solminut managerisopimuksen Gerald Palmerin kanssa, joka käytännössä huijasi Kemberiltä ja Pierceltä oikeudet näiden omiin musiikkeihinsa, sekä jätti järjestelmällisesti maksamatta Pete Bassmanin, Will Carruthersin ja kaikkien muiden yhtyeen mukana matkanneiden rivimiesten rojaltit. Palmeria vastaan on tälläkin hetkellä menossa oikeusjuttu asian tiimoilta.

Joka tapauksessa yhtyeen julkaistessa joutsenlauluksi jääneen 'Recurring'-albumin sille varattu paikka seuraavana indie-skenen tulijana menikin sitten Jason Piercen Spiritualizedille, joka oli käytännössä hyvin pitkälti Spacemen 3:sen viimeinen levyttänyt kokoonpano. Kember jäi nuolemaan näppejään ja jatkamaan jo Spacemenin aikana perustettua Spectrum-yhtyettään, joka oli ehtinyt (Piercen avustamana) levyttääkin jo 1989.

Sekä Sonic Boom, että Spiritualized lokatoituivat edelleenkin varsin syrjäiseen Rugbyyn. Kemberin myöhemmän tarinan mukaan kyseessä oli Spacemen 3:sen aikaan "oman musiikin suojelu Lontoon ja vieraiden vaikutteilta". Toisaalta Kember asui edelleen vanhempiensa kartanon peräkammarissa ja rupesi kokoamaan studiota erittäin kalliista ja harvinaisista vintage-syntetisaattoreista ja muista laitteistoista, jotka todennäköisimmin on ostettu vanhempien maksamilla viikkorahoilla kuin Spacemen 3:sen levymyynnillä tai kitupiikki Palmerin maksamilla rojalteilla.
Studio sai nimen 'New Atlantis' ja Kember teki siellä suuren osan 90- ja 2000-luvun äänitteistään ja levytyksistään. Spectrum hiipui osittain epäonnisten keikkojen takia Kemberin sooloprojektiksi, joka on julkaissut hiljakseen levyjä. Toinen sooloprojekti E.A.R. on paljon kokeellisempaa musiikkia pääosin elektronisesti ja siinä on ollut ideana aina yhteistyöhenki, jolloin mukana on ollut muun muassa My Bloody Valentinen Kevin Shields ja 'Continuum'-levyllä Delia Derbyshire - elektronisen musiikin pioneeri, joka menehtyi piakkoin levytyksen jälkeen. New Atlantis on ollut avoinna myös ulkopuolisten muusikkojen vuokrattavaksi ja miksauspaikaksi, mutta en tiedä onko se ollut erityisen suosittu tässä asiassa.

90-luvulta 2000-luvulle Peter Kember levytti suhteellisen säännöllisesti, mutta verrattuna entisen aisaparin Jasonin Spiritualizediin ei hänen ura ollut erityisen korkeaprofiilista. Kemberin itsensä mukaan tämä on ollut tavoitekin, mutta ehkä totuus ovat jossain näiden välissä. Kappaleentekijänä ja soittajana hän ei ole nimittäin kummoinen, mutta sen sijaan vahvuuksista löytyy ja on aina löytynyt korvaa soundeille ja erikoisuuksille. Eikä tietysti pidä sivuuttaa hänen hallitsemaansa käppäbiisiestetiikkaa tai kauniimmin sanottuna minimalismia, joka oli osittain Spacemen 3:sen tavaramerkki. Myös hänen keräämänsä kohtuullisen uniikki soitinarsenaali on kunnioitettava ja sieltähän löytyy aikaisempia tavaramerkkejä Vox Starstreamerin ja muiden joukossa.

Historiaa katsoen onkin mielenkiintoista, että 2010-luvulla Peter Kember aka Sonic Boom on noussut nykyisin suosituksi tuottajaksi tai kollaboraattoriksi, jota ja jonka nykyinen hipsterisukupolvi haluaa levyillensä. Ehkä vuodet ovat hioneet särmiä pois, taikka sitten asetelma näissä on sellainen, jossa nuoremmat artistit vähän katsovat Kemberiä ylöspäin, jolloin konfliktia tai suunsoittoa ei synny. Nuorempana Spacemen 3:sen aikaan hän osasi tehdä sessioista joillekin kanssasoittajille taikka äänittäjille vittumaista piinaa, joten tällainen on kaiketi loppunut.

Tällä hetkellä Kemberillä on takana pitkä tauko oman musiikin julkaisussa, koska hän on toiminut äänittäjänä ja tuottajana esimerkiksi MGMT:lle heidän vuoden 2011 albumilla 'Congratulations', joka pamahti sekä brittien, että USA:n albumilistan Top5:seen. Yhteistyö Panda Bearin kanssa alkoi 'Tomboy'-levyn miksauksesta ja jatkui pari vuotta myöhemmin suoranaiseen yhteistyöhön erittäin upealla 'Panda Bear Meets the Grim Reaper'illä, jolla Sonic Boom myös soitti + keikoilla. Yhteistyö Williamsburg-sukupolven artistien kanssa on jatkunut esimerkiksi Beach Housen tänä vuonna julkaistulla albumilla, yhteislevyllä kanadalaisen No Joy-yhtyeen kanssa ja niin edelleen. Sonic Boom oli äänittämässä ja tuottamassa shoegaze-kraut yhtye Cloudland Canyonin vuoden 2014 sessioita, mutta näiden sessioiden lopullisesta kohtalosta ei minulla ole tietoa.

Mutta lyhyesti; Sonic Boomista on tullut esikuva ja tuottaja bändeille, joiden jäsenistö ei ollut ehkä vielä edes syntynyt Spacemen 3:sen julkaistessa debyyttinsä. Jonkilainen minimalismin ja elektroniikan Phil Spector. Kotoinen Rugbykin on jäänyt taakse vuosia sitten Kemberin asuessa tätä nykyä Portugalissa Lissabonin lähistöllä yhdessä vaimonsa kanssa ja josta hän lentelee toisinaan tuottajahommiin Atlantin toiselle puolen.

Entäs ne huumeet? Omien sanojensa mukaan ne ovat edelleenkin hänelle inspiraatio ja lähtökohta.

Rockin apumiehet #38 - Ronnie Lane's Mobile Studio

Ronnie Lane joko muistetaan, tai sitten ei, jäsenyydestään kahdessa aikansa vaikutusvaltaisessa yhtyeessä. Bassoa soittanut Lane oli perustajajäsen sekä englantilaisessa Small Faces, että Faces-yhtyeissä. Näistä ensimmäisen hän perusti yhdessä Steve Marriottin kanssa ja yhtyeelle läheisestä mod-slangista nimensä(face tarkoitti skenessä olevaa hyvää tyyppiä, small-lisäys sitä, että koko bändi oli vartensa pituudeltaan tappiluokkaa) ottanut bändi oli todella suosittu kyseisissä piireissä. Bändi levytti lyhyen olemassaolonsa aikana kasan singlejä ja kolme pitkäsoittoa. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt psykedeelinen konseptialbumi 'Ogden's Nut Gone Flake' nousi brittilistan ykköseksi ja takarivissä viihtynyt Lane jakoi kirjoitusvastuun lähes koko levyllä.

Small Faces hajosi Marriotin lähtiessä perustamaan Humble Pietä ja Lane kasasi uuden yhtyeen Ronnie Woodin, Ian McLaganin ja Rod Stewardin kanssa. Uusi ryhmä nimettiin tällä kertaa Facesiksi. Legendan mukaan Small-etuliite tiputettiin pois Stewardin miltei 180 senttimetrin pituuden takia.
Faces kirjoitti yhdessä Rolling Stonesin kanssa 70-luvun alun rokin uusiksi ja bändien soundi ja tyyli olivat niin lähellä toisiaan, että Jaggerin ja Richardsin välien ollessa viileimmillään, ilmassa oli ihan oikeasti ajatuksia näiden kahden orkesterin yhdistämisestä. No, ihan noin ei käynyt, mutta aika lähelle kumminkin.
Lane oli myös tälläkin kertaa bassonvarren lisäksi kiinni yhtyeen biisien teossa ja de facto musiikillinen johtaja viimeiseksi jääneellä studioalbumilla 'Ooh La La':lla. Stewardin selkeä himo soolouralle ja albumin saama nuiva arvostelu ajoivat kuitenkin Lanen eroamaan Facesista, joka jatkoi ilman häntä vielä vuoteen 1975. Ronnie keskittyi tästä eteenpäin jo 70-luvun alussa alkaneeseen omaan soolouraansa.

Lane oli ostanut maatilan Walesista, johon rakensi oman studionsa. Ensimmäistä soololevyään äänittäessä maatalo-studio sai myös oman spin-offinsa hänen ostamansa Airstream Trailer-asuntovaunun muodossa, johon hän rakennutti liikuteltavan äänityslaitteiston. Liikuteltava laitteisto oli taas spin-offi hänen muusta elämästä, johon kuului vahvasti mustalais- ja karavaanariromantiikkaa. Lane aloitti kiertueensa hevoskaravaanilla liikkuen, mutta hevosvaunut vaihtuivat pian moottorivetoisiksi jo ihan yleisen vaivattomuutensa takia. Sirkusteltta kuitenkin säilyi liikuteltavana konserttilavana.

Lane's Mobile Studio oli alunperin kahdeksanraitainen, mutta myöhemmin siitä tehtiin kuusitoistaraitainen. Äänimies Ron Nevisonin koostama laitteisto ei ollut aikansakaan mittapuulla mitään suurta teknistä taikuutta, vaan nakit ja muusi linjaa. Tilausta liikuteltavalle äänityskalustolle kuitenkin oli. LMS:n ainoa kilpailija markkinoilla oli samaisena vuonna 1972 rakennettu (taas yhtyeitten tiet kohtasivat..) Rolling Stonesien mobiilistudio. Hämmentävästi Stones taas itse käytti LMS:ää 'Black & Blue' levyllä, joka oli myös ensimmäinen jolla ex-Faces Ronnie Wood soitti.

Liikuteltavan studion lista 70-luvun levytyksistä on mittava. Albumit, jotka on äänitetty kokonaan tai osittain LMS:llä pitävät sisällään esimerkiksi The Whon 'Quadrophenian', Bad Companyn debyytin, Zeppelinin 'Physical Graffitin' ja niin edelleen. Siirrettävä äänityskalusto näytti hampaansa, kun artistisen vapauden ja budjetin yhtyeet pääsivät soittamaan vapautuneemmin harjoittelu- tai muuten vain inspiroivissa lokaatioissa, ilman tavallisen studion kliiniä ilmapiiriä. Puhumattakaan konserttiäänityksistä, joita varten vaunu voitiin ajaa kadulle keikkapaikan eteen, vetää piuhat sisälle mikkeihn ja käyttää vaunua häiriöttömänä tarkkailutilana. Sattuman kautta havaittiin myös, että vaunun sisätiloissa oli muotonsa ja kokonsa puolesta ihanteelliset olosuhteet äänen monitoroinnille ja toistolle, jolloin LMS:ää käytettiin äänittämisen lisäksi runsaasti myös levyjen ja studionauhojen miksaamiseen.

Erään arvion mukaan tässä asuntovaunussa äänitettyjä, tai miksattuja albumeita on myyty maailmassa noin puoli miljardia (500 miljoonaa) kappaletta. LMS toimi Lanen omistuksessa 80-luvun alkuun asti, mutta puhjennut MS-tauti ja sen hoito söivät hänen rahojaan niin paljon, että studio myytiin eteenpäin. Uudet omistajatkin käyttivät sitä äänittämiseen ja ennenkaikkea vanhojen levytyksien remasterointiin. Tekniikka on uusittu täydelliseti, mutta LMS on ymmärtääkseni edelleenkin jollain tasolla toiminnassa. Ihan hyvä saavutus amerikkalaiselle asuntovaunulle, parille perusnauhurille ja mikserille.

Rockin apumiehet #37 - KEXP-FM

Edellisestä apumiespostauksesta on jo kaksi ja puoli vuotta, joten on aika kaivella taas monessa mukana ollutta apujoukkoa, tai tässä tapauksessa FM-radioasema.

KEXP:n tilalla voisi olla lukematon määrä muitakin yhdysvaltalaisia "college-radioita", mutta Seattlen Washington Universityyn perustettu (ja alunperin yliopiston rahoittama opiskelijaradio) on toiminut muodossa tai toisessa katkeamattomasti vuodesta 1972 ja sen ohjelmia ovat tiskojukkailleet monet Seattlen muusikot, tai levy-yhtiövaikuttajat.

Alkuperäinen neljän opiskelijan vuonna 1971 perustaman aseman lähetysteho oli minimaalinen, joten radio kuului hätäisesti kampuksen ostarialueelle asti. Ostarialue ei ole ihan mikä tahansa, sillä huolimatta sillä myös pyörivistä asunnottomista ja "häilääjistä", parin kilometrin keskuskadulla asioi noin 97 000 opiskelijaa ja näiden lisäksi yliopiston henkilökunta. Kyseessä ei myöskään ole ihan mikä tahansa maakuntayliopisto, vaan länsirannikon vanhin yliopinahjo, jonka alumnit ja lonkerot ulottuvat kauas ja joka suuntaan. Ehkä seattlen seitsikon Jim Lebowskikin on aikanaan kuunnellut KEXP-FM:n edeltäjää.

Vuonna 1972 asema alkoi toimia albumirokkiin suuntautuneena asemana ja soittin pääosin aikansa "fm-rokkia". 80-luvun alussa yliopiston rahoitusta vähennettiin, jolloin KEXP joutui turvautumaan kotoisen Radio Helsinkimmekin tyyliin kuuntelijalahjoituksiin. Samaisen vuosikymmenen lopussa asema ankkuroi itsensä vahvasti kaupungin ug-musaskeneen ja sen DJ:nä toimi noina vuosina esim. Soundgardenin ja Mudhoneyn jäsenistöä (ilman palkkaa). Kuten myös paikallisen, mutta sittemmin vaikutusvaltaisen Sub Pop-levy-yhtiön perustajajäsenet Poneman ja Pavitt. Voidaan sanoa aivan oikeutetusti, että KEXP:llä oli sormensa pelissä ilmiön nimeltä grunge synnytyksessä.

Kanavan ohjelmistoon ilmestyi 80-luvun kuluessa rockin lisäksi myös hip hoppia, jazzia ja muuta kamaa ja lähetysalue kasvoi. 90-luvun alussa KEXP poisti eetteristä monia vapaaehtoisia tiskijukkia ja otti listoilleen muualla tehtyjä ohjelmia, joka luettiin monen korvissa petturuudeksi. Tämä synnytti paikallistaistelun, jossa kenkää saaneet DJ:t ja tukijat ryhtyivät vapaaehtoismaksuboikottiin. Homma tiputti yhteistyöaseman ohjelman, mutta entiset työntekijät eivät palanneet.

90-luvun lopussa asema palkkasi kolme oikeata palkaa saavaa DJ:tä ja vuonna 2000 tässä vaiheessa KCMU-nimellä operoinut asema alkoi lähettää nettistriimiä 24/7 huimalla 128kb laadulla - ensimmäisenä maailmassa. Seuraavana vuonna asema otti nykyisen nimensä. Lähetystilat ja alue kasvoivat taas, mutta huomionarvoisinta on vuonna 2005 tapahtunut ensimmäinen studio-live, jonka suoritti paikallinen hip hop akti Boom Bap Project. Nämä studiolivet ovat varmaan tunnetuinta, mitä asemasta tiedetään, koska miltei kaikki indie- ja ug-bändit, jotka ovat jostain kotoisin ovat esiintyneet näillä.

Rockin apumiehet #36 - Heikki Silvennoinen

"Tonnin seteli" meeminä internetissä pyörivän Heikki Silvennoisen (s. 1954) musaelämä sisältää monta hauskaa käännettä ja apulaishommissa olemista, että oikeutus blogin Apumiehet sarjan parrasvaloihin.. KYLLÄ LÄHTEE.

Niillekin, ketkä tuntevat Silvennoisen naaman pelkästään kolmatta vuosikymmentä jatkuneen Kummeli-sketsiryhmän kautta on aika selvää, että muusikostahan tässä on kyse. Toki ryhmästä löytyy useampikin sellainen ja vielä aika hauskasti erilaisilla taustoilla.

Säämingissä syntyneen Silvennoisen ensimmäinen suurempaa tunnettavuutta nauttinut yhtye oli 70-luvun alussa perustettu ja suomi-progen mestaruussarjasta hivenen alapuolella operoinut Tabula Rasa, joka julkaisi pari pitkäsoittoa Lovelle Silvennoisen toimiessa useimman kappaleen säveltäjänä. Bändi kiersi muun muassa Wigwamin lämppärinä ja kuului ryhmään, minkä Love päästi parempien raitureitten ääreen, eli Tukholman Marcus Music-studiolle.
Yhtye asui kommuunissa maalaistalossa ja sen englanninkieliset tekstit teki siinä vaiheessa omaa esityksellistä kauttaan elänyt vanha sinirilli; Mikko Alatalo. Vokalisoinnit bändissä hoiti Jukka "Mikko Leppilammen isä" Leppilampi.

Yhtye hajosi sisäisiin ristiriitoihin vuonna 1977 ja Alatalo nappasi riveihinsä Silvennoisen sekä rumpali Arosen. Homma meni niin pitkälle, että Alatalo kohdisti kappaleensa 'Heikki mä haluun sut' kitaristin rekryämiseksi. Silvennoinen vilahtaa muun muassa Mikon 'Rokkilaulaja' kappaleen videolla ja muistelee puolustelevaan sävyyn Alatalon tuon ajan kohtuullisen kunnianhimoistakin kautta. Matka jatkui samassa seurassa vielä Välikausitakkiin ja Silvennoinen oli myös mukana Veltto Virtasen lyhyeksi jääneessä Heru-yhtyeessä. Tässä vaiheessa kitaristi piti selvänä, että musahommilla pitää elää ja kävi 80-luvun alussa äänittäjäopin tamperelaisessa studiossa.

Silvennoinen on itse todennut tulevansa toimeen kaikkien kanssa ja soittaneensa ja soittavansa kommarien, uskisten, kokoomuslaisten tai muiden ryhmittymien kemuissa. Kaikki käy. Uskisten kanssa soittamisesta tulikin 80-90-luvulla pidempi projekti Frendz ja Catwalk-yhtyeissä soittaneiden Löytyn veljesten kanssa. Homma jatkui Mikko Kuustosen Q-stone bändin kanssa, joka esitti tyylipuhdasta englanninkielistä blues-rockkia, joka on huhujen mukaan Silvennoiselle itselleen rakkain musiikkityyli. Omaan korvaan nämä kuulostavat juuri sellaisilta tyylipuhtailta (mutta hengettömiltä) valkoisen miehen bluusseilta. 90-luvulla mukana oli myös tuottajan hommia.

Tässä vaiheessa kelataan kuitenkin historian nauhaa vähän taaksepäin. Sieltähän paljastuu hauska yksityiskohta; proge/alatalo/gospel/bluesmies Silvennoinen on nimittäin äänittänyt todella monta 'klassisen' Tampere- ja suomihardcoren äänitettä. Hänen valvonnassa ja avustuksella on äänitetty muun muassa Riistettyjen, Bastardsien ynnä muiden EP:tä. Legendan mukaan jossain sessiossa joku nimeltä tarkemmin mainitsematon bändi halusi äänitettyyn sirinäänsä vielä rumpujen lautasiinkin säröä. "..Selvä, laitetaampa sitten lautasiin säröä" ja säröt lisättiin. Tämä 80-luvun alun studio-oppihommissa.

90-luvun alussa Silvennoinen perusti muiden kanssa Kummeli-sketsiryhmän, jonka suosion noustua pari vuotta myöhemmin miehen ura muusikkona ja erityisesti vakavana blueskitaristina oli suurelta yleisöltä pitkälti jo unohtunut. Yhtyeen sketseissä oli runsaasti viittauksia musiikkiin ja soittajaelämään 'Jackpot' kokoillan leffan perustuessa kokonaan (tai ainakin melkein) tanssibändiin. Silvennoinen kumppaneineen säveltää myös näppäriä musiikkisketsejä. Oletan kuitenkin kitaristin vähän Loiron tyyliin kärsivän tästä 50/50 koomikko/muusikko jaosta ja kännistä vitsien pyytelyä on varmasti oikein mukava kuunnella jonkun Les Paul-blueskitaroinnin välissä.

Rockin apumiehet #35 - Matti Sarapaltio

Edellistä apumiesta Tommy Mansfieldia käsitelleestä kirjoituksesta on helppo siirtyä Matti Sarapaltioon, sillä aikalaisia molemmat. Herrojen tietkin kohtasivat varmasti useinkin uran aikana.

Matti 'Saara' Sarapaltio syntyi vuonna 1940 Riihimäellä. Lapsuuden harrastuksiin kuului pienestä pitäen elektroniikkaa. Harrastus tuotti niin sanotusti tulosta, kun hän Mansfieldin tavoin rakensi 13-vuotiaana sähköistystä soittimiinsa viululle ja levarille. Sarapaltio siirtyi muusikon hommiin arvostettuun Leo Lindblomin orkesteriin pääinstrumenttinaan saksofoni. Lindblomin lisäksi hän soitti muun muassa Olavi Virran taustayhtyeessä sekä useissa muissa kiertävissä orkestereissa. Näiltä ajoilta oli lähtöisin Sarapaltion pitkämielinen ymmärrys ja yhteistyö tulevia asiakkaita kohtaan; muusikon elämä oli tuttua kaikkine puolineen. Myös rahahuolineen.

Sarapaltio kävi Yleisradion äänitarkkailijakurssin ja siirtyi päivätyöhön television ja radion äänitarkkailijaksi. Täältä hän siirtyi Akkuteollisuus Oy:n äänittäjäksi Electrovox-studiolle, jossa pistettiin narulle paljon Suomen rokin ja popin pioneeriajan tuotantoa. Samaan aikaan muusikonkin hommia tehnyt Sarapaltio törmäsi samaan ongelmaan, kuin edellisessä kirjoituksessa ollut Mansfield; tässä tapauksessa soittimia jo oli, mutta keikkaileville yhtyeille ei tahtonut löytyä tarpeeksi kestävää ja tehokasta äänentoistoa. PA- basso- ja kitarakaapit olivat teholtaan olemattomia, eikä 60-luvun lopulla niitä yksinkertaisesti tuotu maahan ilman todellista vaivannäköä.

Sarapaltion alkuaikojen rakennelmat olivat vielä ulkoisesti aika rujoja ja teknisesti askeettisia, mutta ajoivat asiansa. Hänen miksauksellaan ja laitteillaan toteutettiin kuitenkin ensimmäiset Ruisrockit ja Pori Jazzit ja homma pelitti. Electrovox-studio purettiin 60-luvun lopulla ja Sarapaltion kiertävän soittajan ura loppui 70-luvun alussa viimeisen homman ollessa Jussi Raittisen Blood Sweat & Tears-tyylisessä Jussin Pussi big bandissä. Vuodesta 73 lähtien päätoimi oli äänentoisto ja studiolaitteiden valmistusta varten perustettu Audiotron. Tässä vaiheessa nimi muutettiin vielä MS Audiotroniksi. Alku ei ollut ihan paras mahdollinen, sillä surullisenkuuluisilla Keimolan radan mutafestivaaleilla järjestäjät katosivat rahoineen. Pääesiintyjänä ollut Fairport Concention, tai heidän miksaajansa oli kuitenkin tyytyväinen ainakin Sarapaltion alkeellisen näköiseen lootaan, joka alun kulmienkohotuksen jälkeen ajoi asiansa ja kelpasi hyvin. Osa näistä laitteista kuuleman mukaan elää ja pyörii vieläkin ja omien sanojensa mukaan ne tehtiin aina hyvistä komponenteista, vaikka ulkonäkö olisikin ollut askeettinen.

Helsingin Ruskeasuolle perustettu myymälä muodostui muusikoiden olohuoneeksi ja Sarapaltio antoi sopivasti löysää bändeille, että nämä saivat alun jälkeen maksettua PA:nsa ja muut. Hurriganes näytti tässä mallia tilaamalla Sarapaltiolta tykit vehkeet jytäämään ladot ja lavat kumoon. MS Audiotron rupesi Fenderin ja Peaveyn maahantuojaksi ja toimitti miksaus- ja äänentoistokonsultaatiota läpi koko Suomen julkisiin ja ravintolatiloihin. Sarapaltio myös mesenoi Rockin SM:ää ja monia muita tilaisuuksia lainaten PA-kamoja. Punkin tullessa Martti Syrjän mieleen on jäänyt tapaus, jossa punk-Eppujen joskus villiintyneessä lavamenossa mikkitelineitä saattoi mennä monitorivahvareitten läpi, muttei Sarapaltion kamoilla; mies otti Syrjän ennen keikkaa puhutteluun ja huomautti, ettei "sellaista tuhoamismenoa". Tätä vielä alleviivattiin seisomalla lavan vieressä kädet rinnalla puuskassa; monitorit ja mikkiständit jäivät ehjiksi.. Toinen tarina olikin, kun Motörhead sikaili jollain 70-luvun pikkufestarilla. PA:ta eivät pystyneet hajottamaan, mutta bäkkäriksi annettu asuntovaunu hajotettiin tuhannen päreiksi, sytytettiin tuleen ja työnnettiin järveen. Sarapaltio suivaantui tästä niin kovasti, että järjesti lentoasemalla kotiin lähtevälle bändille pidätyksen ja äijät Helsinki-Vantaan poliisiputkaan.

80-luku oli MS Audiotronin kulta-aikaa ja firma työllisti vakituisesti noin 80 henkilöä. Yhtiö siirtyi festivaalihommista esitystekniikkaan ja muun muassa Oopperatalon tekniikka oli alunperin MS Audiotronin hankkimaa. Kansainvälisten kilpailijoiden saapuminen maahan ajoi hiljalleen yrityksen monen muun tavoin ahdinkoon ja 90-luvun puolenvälin jälkeen firma oli taas pelkkä Sarapaltion yhden miehen konsulttiyritys. Legendan mukaan kuitenkin miltei kaikki Suomen vanhemman kaartin äänimiehet ovat jossain vaiheessa olleet niin sanotusti Sarapaltion opissa, eli firmassa töissä.

Matti Sarapaltio siirtyi viettämään eläkepäiviä Kanarian saarille. Soittohommat jatkuivat näinä vuosina hänen soittaessaan viulua tai fonia ravintoloissa ja kadullakin. Terveys ilmeisesti oli viimeiset vuodet ailahtelevaa ja Sarapaltio kuoli Las Palmasissa noin vuosi sitten.

Rockin apumiehet #34 - Tommie Mansfield

Tommie Mansfield nimellä elänyt, mutta Pekka Nurmena syntynyt turkulainen.. noh Tommie Mansfield syntyi 4.4.1940. Läpi elämän jatkunut erikoinen käytös ja olemus olivat miehen omien sanojen mukaan seurausta lapsuuden aikana sairastetusta aivokalvontulehduksesta, joka jätti jälkeensä kroonisen päänsäryn ja elämänmittaisen särkylääkkeiden käytön. Lapsuuden tutut (ystäviä Pekalla ei erikoisesta käytöksestä johtuen ollut) taas muistelevat hänen pienestä pitäen puhuneen itsekseen ja harrastaneen yksin pallonpompotusta ja muuta maanista puuhaa, mistä 40-luvun ulkopuolella pystytään vetämään aika helposti se autismi-diagnoosi. Tähän vielä lisätään hänen raivostuessaan suorittamansa pään seinään hakkaaminen.

Vanhemmat kaksoissisarukset olivat sotalapsina Ruotsissa ja Pekan hankala käytös haasteena vanhemmille, jolloin hän kasvoi jollain tapaa isoäitinsä hoivissa. Jo pienenä puutöistä ja näpertelystä innostunut poika sai joululahjaksi mandoliinin, jonka hän hetimiten sähköisti. Kitarat, Amerikka ja rock osuivat 50-luvun lopussa nuorukaiseen joka amerikkalaisten elokuvien ja Jayne Mansfieldin mukaan keksi itselleen taiteilijanimen Tommie Mansfield. Tommie etunimi tuli nyt vain siitä, että se kuulostaa tosi amerikkalaiselta. Näin hän halusi itseään kutsuttavan siitä päivästä lähtien. Aina ja kaikkialla. Virallista nimeä hän ei kuitenkaan koskaan tehnyt siitä.

Polkupyörällä kaahaava Mansfield oli tuttu ja naureskeltu näky Turun kaduilla ja selästä löytyi aina risaisessa kassissa oleva kitara jota hänen kuitenkin tiedettiin soittavan erittäin hyvin. Kitara- ja rockinnostus olivat johtaneet siihen, että köyhyydessä elävä ja vintin entisessä kanakopissa asunut Mansfield rupesi rakentamaan omia kitaroitaan talon takapihalla olleessa liiterissä, jota hän kutsui amerikan tyyliin 'ranchikseen'. Sähkökitarat olivat ylipäätään harvinaisia 60-luvun alun Suomessa, joten Rock Around the Clock elokuvassa nähdyt skebat muotoituivat Tommien mielikuvituksen ja puupenkin ääressä ja niillä soittivat muun muassa Turun seudun rautalankayhtyeet. Mansfield kävikin ahkerasti katsomassa kaikki rautalankakonsertit, vaikkei suuremmin välittänyt tyylisuunnasta nähdäkseen oikeita sähkökitaroita. Näitä hän halusi myös tyypätä, jonka jälkeen innostuneen kitaristin kädestä oli soitinta toisinaan hankala saada takaisin.

Framille Mansfield pääsi ensimmäistä kertaa turkulaisen manageri Helge Siimeksen järjestämällä 'Rock Sommar'-kiertueella, joka buukattiin kahtena kesänä 60- ja 61 hyväksikäyttämään muodissa ollutta rock-musiikkia (joka koettiin hulavanteen tyyliseksi, ohimeneväksi villitykseksi). Keikkamestat olivat halvimpia mitä löytyi ja esiintyjiksi hankittiin teinejä hodari ja farkkupalkalla. Mansfield oli mukana näistä jälkimmäisellä, kuten stadilaiset Raittisen veljekset, joista Jussista tuli Tommien 'uran' kannalta tärkeä tekijä. Parivaljakon toveruus oli myöhemmin sikälikin hauskaa, että Jussi Raittinen oli ja on julkisosialisti ja Mansfield oli päättänyt amerikan tyyliin olevansa kivenkova teksasilainen republikaani - vaikka asui kanakopissa köyhyysrajan alapuolella. 61-kiertueella mukana ollut Mansfield teki soitollaan vaikutuksen Jussiin, joka oli tähän asti kuullut rytmibluesit Elvis-suodattimen läpi ja nyt turkulainen jannu soitti Chuck Berryä polvi maassa ja selällään - moista heittäytymistä ei oltu Suomessa siihen asti nähty.

Raittinen antoi Tommielle vuonna 1963 osamaksuna kitaran teosta country & western kokoelma-albumin, joka innoittin Mansfieldia muuttamaan tyyliään vielä enemmän teksas-amerikkamalliin. Bootseja oli hankala saada, joten taiteilija teki itse omat korot ja veisteli kantrimies/Tex Willer tyylisen ulkoasunsa, johon kuului monta päällekkäin olevaa kerrastoa alusvaatteita (kesälläkin) ja talvitakkeina talvisin hän käytti useita päällekkäisiä puvuntakkeja. Myös ruokailutottumukset sardiineineen, maksamakkaroineen ja marmelaadeineen olivat erikoisia ja vaikeimman kautta. Asuntona toimiva vinttikomero oli likainen, haiseva ja kylmä. Lattiat olivat Aku Ankka-lehtien peitossa, mutta seinillä roikkui useiden tuhansien markkojen kitaroita. Ei kuitenkaan Mansfieldin omia, vaan muusikoiden hänelle lainaamia ja Tommien viritettäviksi tulleita arvopelejä. Hänen itse rakennetut kitaransa olivat alkuaikoina kömpelöitä, mutta olemassa olevien soitinten 'kuntoon ruuvaamisessa' hän oli haka ja jatkoi viimeisiin vuosiinsa asti.

60-luvun lopussa rock- ja popmusiikin virrat olivat muuttuneet laveammiksi ja leveämmiksi, mutta Mansfield puski valitsemallaan tyylillä. Tästä Jussi Raittinen sai idean perustaa vanhan ajan ränttätänttäbändin, jonka soolokitaristiksi halusi Tommien ja bändi nimettiin Tommie Mansfield Groupiksi. Kokoonpanoon kuuluivat myös Antero Jakoila, Hillel Tokazier ja Pertti Kilpeläinen, eli vähän niinkuin Boys. Soittajana Mansfield oli kuulemma aivan täysi fiilis-äijä. Kun kulki, niin kulki kovaa ja jos oli huono päivä, niin ei kulkenut ollenkaan. Omatekemät kitarat olivat täynnä potikoita ja säätimiä, joita sitten ruvettiin kääntelemään ja syventymään, jos soitto ei lähtenyt kulkemaan..

Yhtye esiintyi parina ensimmäisenä Ruisrockkina ja levytti 1972 Mansfieldin ainoan virallisen albumin, joka piti sisällään kantria ja chuckberryjä. Tämän jälkeen Raittisen ja Mansfieldin yhteydenpito hiljeni jälkimmäisen muuttaessa soittohalujaan pelkkään kantriin ja siinäkin pelkkään steel-kitaraan. Samassa vaiheessa Groupin kanssa hän soitti myös turkulaisissa orkestereissa, kuten Uudenmaankatu 15 ja rokkia sielläkin. Mansfield oli kuitenkin vakiovieras Ruisrockeissa ja nousi väliajoilla lavalle ilman lupiakin. Vaikeasti käyttäytyvä ja kommunikoiva mies halusi kuitenkin kanssasoittajiensa mukaan olla suosittu ja miellyttää yleisöä, joka johti välillä konflikteihin.

Rock-kipinä hiipui yhdessä fyysisen kunnon kanssa, eikä viimeisillä vuosilla esiintymisiä enää ollut. Mansfield valitteli sydänvaivoja, joita hän omien sanojensa mukaan lääkitsi 'amerikkalaisella whiskyllä', joka ei ehkä pidä paikkaansa, koska mies ei koskenut tupakkaan, viinaan tai naisiin, jotka olivat muuten yleisesti lännenmiesten ja muusikoiden paheita. Loppuvuosina hän majaili Helsingissä ollessaan muusikoiden pihavajoissa ja kunnosti muun muassa Albert Järvisen kitaroita. Hän oli näihin aikoihin myös Helsingin Elmun ja Lepakon hommissa (hommassa oli alunperin mukana suurelta osin kaikki ns. 'vanhat paskat', vaikka Lepakko profiloitui myöhemmin historiaan punkkarien juttuna). 70-luvun viimeisinä vuosina Tuomari Nurmio teki Mansfieldille pari biisiä ja Love järjesti studio-sessiot Finnvoxilla, joissa soittaneen Esa Pulliaisen tarinan mukaan oli 'huono päivä' ja homma ei toiminut ollenkaan. Epäonnistuneiden ottojen jälkeen Mansfield heitti stetsonin lattiaan, haukkui kanssamuusikkonsa kommunisteiksi ja kertoi mikä olisi paras soittoympäristö; toisella puolella olisi iso ikkuna, josta näkyisi tennesseeläinen amerikkalainen maisema ruohokumpuineen - toisella puolella olisi lautanen, mikä olisi täynnä lämpimiä kalapyöryköitä. Sessiot taisivat päättyä siihen, että Tommie kävi studion käytävällä kusella ja studion vahtimestari heitti äijän niskaperseotteella ulos.

Monen muun sosiaalisesti rajoitteisen ihmiseläjän tavoin hän ei osannut hakea apua, eikä kukaan muu voinut sitä tehdä hänen puolestaan. Tommie Mansfield kuoli yksinäisyydessä. Puhjennut vatsahaava vei miehen autuaammille metsästysmaille omassa vinttikomerossaan kesällä 1981. Tiedon ja taidon, sekä hulluuden rajamailla liikkunut Mansfield jätti oman jälkensä suomalaisen rokin historiaan. Outsider, vai viimeinen aito lehmipoika? Joka tapauksessa hän kirjoitti itse oman tarinansa, tietoisesti tai tiedostamattaan.

Rockin apumiehet #33 - Little Steven

Aikaperspektiivi on mielenkiintoinen ilmiö, etenkin jos se sattuu omalle kohdalle ja sen tulos tulee näkyville reaaliajassa ja hitaasti. Voimme todistaa ja todeta asioita vain siinä tahdissa mitä olemme nähneet ja mitä edelleen näemme, loppu on arvailua. Poistuneitten henkilöiden ja artistien kohdalla on helppo vetää jana pisteestä A pisteeseen B ja summata väli.

Tässä mielessä on mielenkiintoista, että tänä päivänä nimi Little Steven sanoo populaarikulttuuria sivusilmällä seuraaville huomattavasti vähemmän, kuin miehen oikea nimi Steven Van Zandt, joka on nykyisin paremmin ihmisten mielissä hänen osuudestaan tv-sarjoissa 'Sopranos' ja 'Lillehammer'.
Kun äijään alunperin törmäsin, asia oli nimittäin toisin päin. Myös ymmärtämys miehen edesottamuksista oli itselläni hyvin vääristynyt pitäessäni häntä 80-luvulla Bruce Springsteenin ja New Jerseyn rannikkoskenen perskärpäsenä ja siipparina, joka yritti ottaa oman osansa Springsteenin nosteesta omalle uralleen. Totuus on tietenkin jossain näiden välissä, muttei missään tapauksessa näin mustavalkoinen.

Steven Van Zandt, jos kuka on todellinen Rockin apumies ja harmaa- tai bandanapäinen eminenssi.

Mafia-sarjojen tämän hetken naama Steven Van Zandt syntyi Bostonissa vuonna 1950 etelä-Italiasta kotoisin olevalle äidille ja sai nimen Steven Lento. Italiaisperäinen isä häippäsi saman tien ja äidin mentyä uusiin naimisiin pojalle otettiin kasvatti-isän sukunimi Van Zandt. Perhe muutti Stevenin lapsuudessa Middletowniin, yhteen New Jerseyn lukemattomista pikkukaupungeista, jossa hän kävi koulunsa. Samassa mestassa ovat asuneet myös Jon Bon Jovi, Sebastian Bach, Debbie Harry ja niin edelleen. Musiikista kiinnostunut Van Zandt oppi soittamaan varhain kitaraa ja osallistui jo 60-luvun puolivälissä paikalliseen teinibändiskeneen, joka myöhemmin luetaan hänelle rakkaaksi garagerokiksi.

70-luvun taitteessa hän oli jo nuori veteraani Jerseyn rannikon skenessä sekä bändeissä (hän kiersi myös 50-luvulta peräisin olleen doo-wop yhtye The Dovellsin riveissä kitaristina pitkin maata) ja tuttu näky klubeilla ja lavoilla. Siellä hän törmäsi alueen toiseen dynamoon Bruce Springsteeniin, jolla oli myös taustaa yhdestä sun toisesta, erityisesti alueella suositusta lukio-garagebändi The Castillesista. Tässä vaiheessa Van Zandt siirtyi hetkeksi bassoon ja liittyi Springsteenin 'Steel Mill'-yhtyeeseen, jossa päätähti jo aloitteli omia 'kaikkensa keikalla antavia' maneerejaan. Bändi oli erittäin suosittu paikallisesti pienessä nosteessa muuallakin, mutta hyytyi vuonna 1971, josta miehet jatkoivat taas omiin suuntiinsa.
Springsteen ja Van Zandt olivat alusta asti olleet erityisiä ystäviä keskenään ja tässä vaiheessa muusta soittajaporukasta, joka oli kerääntynyt ympärille muotoutui Bruce Springsteen Band (ja tietenkin E Street Band), sekä heidän kanssaan soitellut Southside Johnny & The Jukes. Van Zandt otti etäisyyttä aisapariinsa, eikä osallistunut E Street Bandin alkupään toimintaan, vaan manageroi, hoiti keikkoja ja sävelsi Southside Johnnylle. Tätä oli edeltänyt episodi Springsteenin ensilevyllä, jossa Brucen omistushaluinen manageri Mike Appel heitti Van Zandtin ulos sessioista, ennenkuin tämä oli ehtinyt kaivaa edes kitaraansa esille. Ennen omaa manageriksi ryhtymistä pettynyt ja vittuuntunut Van Zandt oli ripustanut kitaran pitkäksi aikaa naulaan ja oli muun muassa raksahommissa.

Paluu aktiivisoittajaksi tapahtui hiljalleen ja Springsteenin aisapariksi miehen vierailtua sattumalta studiossa, jossa äänitettiin 'Born to Run' levyä. Tuottaja ja Springsteen nysväsivät artistin 70-luvulle ominaiseen tapaan kappaleen sovituksen kanssa viikkokausia tyytymättä tulokseen, jolloin Van Zandt sanoi, että hän tekee biisiin puhallinsovituksen nyt. Tuntia myöhemmin 'Tenth Street Freeze-Out'in puhallinarrit olivat nauhalla. Van Zandt on myös vastuussa levyn nimibiisin ikonisesta kitaralinjasta. Läpimurtolevyn kiertueen keskivaiheilla häntä pyydettiin E Street Bandiin kitaristiksi, johon hän lähti rivityömiesotteella tienaamaan leipäänsä ja katsomaan mitä tulee. Homma venähti lopulta kahdeksan vuoden mittaiseksi.

Van Zandt oli apulaistuottajana ja yhtyeen jäsenenä mukana Springsteenin ikonisilla jatkolevyillä 'Darkness on the Edge of Town' ja 'The River', mutta Springsteenin 'levytä koko levy kolme kertaa' ja tyyli heitellä 'Because the Nightin' tapaisia hittejä ja nugetteja levykokonaisuuden tieltä veke ahdistivat ja uuvuttivat aisaparia. Samaan aikaan hän teki biisejä ja tuotti Southside Johnnyn levyjä, jotka eivät kuitenkaan Springsteen yhteyksistään huolimatta menestyneet listoilla. Taas Brucen musiikin uusi huomattavasti kaupallisempi suunta olivat tarpeeksi ja Van Zandt erosi E Street Bandista ennen 'Born In The U.S.A.'-levyn kiertuetta. Steven siirtyi omalle soolouralleen ja tästä hetkestä minä hänet muistan. Sooloura ei lähtenyt kuitenkaan lentoon ja verrattuna Brucen megalomaaniseen menestykseen se oli pettymys. 80-lukulaisin silmin Van Zandt oli häviäjä.

Samaan aikaan hän oli kuitenkin myös tuottaja ja oli mukana erinäisissä projekteissa, mukaan lukien vuoden 1985 Apartheidin vastainen hyväntekeväisyyssingle 'Sun City', joka oli Reaganin aikaan erittäin poliittinen kannanotto maansa 'järkikauppapolitiikan' ja rotuerottelua harrastavan Etelä-Afrikan suhteista. Samaisella levyllä oli mukana myös Mike Monroe, jonka 'Not Fakin It' soololle Van Zandt kirjoitti kappaleita yksin ja muiden mukana, kuuluisimpana 'Dead, Jail, or Rock'n Roll. Hän tuotti muutamaa vuotta myöhemmin Monroen Demolition 23:n albumin, jota pidetään Monroen uran musiikillisena tähtihetkenä.

90-luku meni näissä merkeissä, mutta vuosikymmenen loppupuolella tapahtui pari asiaa, jotka ovat värittäneet Van Zandtin uraa tähän päivään asti. 1999 E Street Band, jonka Springsteen oli lempannut taustaltaan koottiin uudestaan ja myös hän lähti taas mukaan. Samana vuonna myös ilman mitään näyttelijätaustaa hän lähti mukaan Sopranos tv-sarjaa, jota tehtiin lähes kymmenen vuotta. Pienen tauon jälkeen Van Zandt on nyt pääosassa kehutussa Lillehammerissa. Ehkä tässä seurataan myös italoamerikkalaisia perinteitä viihdetaiteilijan ollessa mukana ja 'kaikkien tuttu' kaikilla viihteen aloilla?
2000-luvun alussa ties kuinka monennen garage-rock revivalin aikoihin hän alkoi pitää 'Little Steven's Underground Garage' radio-ohjelmaa, joka sen lisäksi, että on edistänyt suomalaisiakin alan yhtyeitä oli kulttimenestys ja sitä on myyty yli 200 radioasemalle Suomea myöten. Steven Van Zandt onkin kävelevä 60-luvun musiikin tietosanakirja, joten homma on varmasti hänelle mielekäs eikä hänellä ole ollut ongelmia houkutella tunnettuja ja tuntemattomia vieraita ohjelmaansa. Hän on myös toiminut muusikoiden poliittisaktiivisissa projekteissa ollen mukana säätiössä, joka edesauttaa köyhimpien peruskoulujen musiikinopetusta. Hänen huhutaan myös olevan osallinen 'Rock Band' videopelin biisivalintakomiteassa.

80-luvun musiikkilehdessä kajaalisilmäinen ja bandanapäinen Steven Van Zandt näytti feikkaajalta ja USA-kauden perskärpäseltä, mutta hahmo takana onkin monimutkaisempi. Hänen onni ja epäonni on vain ollut tutustua aivan liian lahjakkaaseen tyyppiin heti uransa alussa. Mutta homma on tietenkin ollut kaksisuuntainen; Springsteen on käyttänyt omasta puolestaan Van Zandtin 'katu-uskottavuutta' ja tuottajantaitoja omissa hommissaan. Täydellinen apumies.

Rockin apumiehet #32 - Jukka Kuoppamäki

Oma henkilökohtainen siteeni Jukka Kuoppamäen kanssa alkoi peruskoulun ensimmäisellä luokalla. Lauloimme yhteislauluna hänen 'Sininen ja valkoinen' kappaletta, joka on jonkinlainen kaukokaipuun ja yhteiskuntapohdiskelun värittämä muunnelma kansakouluajan lippulauluista. Mutta sen melodia oli tuttu, siihen oli helppo lähteä mukaan ja ennenkaikkea kappaleen kertosäkeessä oli yhteislaulun voimaa, joka jopa ensiluokkalaisten hennoilla äänillä sai luokkahuoneen seinät kaikumaan. Maastapako työn perässä oli tuohon aikaan jo hiipunut, mutta kappaleen kirjoittamisesta oli vain kymmenen vuotta, vaikka se tuntui seitsemän vuotiaan korvissa yhtä ylväältä ja vanhalta, kuin Maammelaulu tai Porilaisten marssi. Ehkä tätä selitti Kuoppamäen verenperintö Topeliuksen ja Runebergien jälkeläisenä? Niin hyvässä, kuin pahassa.

Kun istuin luokkahuoneessa ja niistin räkää hihaani, oli kulunut tasan neljäkymmentä vuotta kappaleen tekijän Jukka Kuoppamäen syntymästä. Perhe asui Töölössä ja hänen isänsä oli meriupseeri, mikä selittää ehkä ristiriidan hänen musiikissaan; maailmanparantamisen ja konservatiivisyyden yhteentörmäystähän se on. Helsingissä asunut Kuoppamäki kirjoitti ylioppilaaksi, suoritti asepalveluksensa Merisotakoulussa ja meni samana vuonna naimisiin ja sai esikoisensa (1962). Lapsia perheeseen syntyi seitsemän kappaletta, viimeiset 80-luvulla. Musiikkiin hän tutustui teini-iässä ja otti soittotunteja, jotka rahoitti omalla työllään. Äänenmurros lopetti nämä hommat hetkeksi, mutta Saksassa asuva tädin mies tuli suvun kesäasunnolle ja antoi änilevyjä ja puhalsi uudelleen kipinän musiikkiin.

Aikuisuuden kynnyksellä Kuoppamäki liittyi sen ajan lauluyhtye Nelosiin, joka kykykilpailun palkintona pääsi levyttämään 1959. Tästä matka jatkui Kukonpojat lauluyhtyeeseen, jonka jälkeen mies on ollut soolouralla. Seurasi muutaman vuoden tauko, jonka aikana hän toimi koulutuksensa vastaavissa kansakoulunopettajan (niimpä) hommissa, mutta palasi musiikin pariin levyttäen Boys-yhtyeen säestämänä kappaleen 'Eikan pumppu'. Kappaleesta voi päätellä Kuoppamäen siirtyneen folk-musiikkiin, jonka tyylikeinot ovat olleet ahkerassa käytössä läpi uran. Vuonna 1966 ilmestyi miehen ensimmäinen oma sävellys, protestilaulu 'Alaikäinen', joka ei nimen mielikuvastaan huolimatta käsittele lolita-juttuja, vaan ottaa kantaa aikansa nuorison mielipiteiden ja oikeuksien dissaukseen. Ura jatkui läpi 60-luvun lopun, jolloin hänet bongattiin muun muassa TV:n hippejä käsittelevään ohjelmaan afgaaniturkissa kertomaan uudesta hippie-aatteesta. Levyjä tehtiin tasaiseen tahtiin ja osa materiaalista oli ajan hengen mukaisia käännöksiä ulkomaisista kappaleista. Suosiossa mitattuna Kuoppamäki oli siellä keskikastissa, mutta sovittajana levyillä oli muun muassa Nakke Johansson, Ilpo Saastamoinen ja Paroni Paakkunainen.

Keikkamatkoilla nähdyt Lapin autiotilat nostivat esiin taas Kuoppamäen yhteiskunnallisen sydämen ja hän kirjoitti asian tiimoilta ensimmäisen suuren hittinsä 'Kiskot vievät etelään' 1969. Samana vuonna hän kirjotti hitit myös Katri Helenalle (Ei kauniinpaa) ja Päivi Paunulle (Oi rakkahin). 70-luvun taitteessa Kuoppamäen taustalle tuli yhtyeeksi Hamina-Kymi akselilla toiminut Castanja, joka tuli musisoimaan muutenkin hänen projekteissaan. Näihin aikoihin hän osallistui ahkerasti Syksyn säveliin ja Itä-Saksan Rostockissa järjestteihin Intervisionin laulukilpailuihin, joissa tuli menestystä. Näiltä ajoilta on myös kappale 'Sininen ja valkoinen'. Samaan aikaan alkoivat pakolliset tuon ajan 'maailmanvalloitus' yritykset, mutta ne jäivät Puolassa julkaistuihin englanninkielisiin levyihin vanhoista kappaleista ja lomamatkaan Yhdysvaltoihin. Seuraavissa Itäblokin kisoissa Kuoppamäen omasta mielestään kokema poliittinen peli ja vääryys sisuunnuttivat hänet kirjoittamaan oman suurimman hittinsä 'Kultaa taikka kunniaa'.

Kuoppamäki oli tähän asti uraansa julkaissut miltei jokaisen singlensä ja albuminsa eri levy-yhtiön kautta, joten hän päätti reippaassa yrityshenkisyydessään perustaa oman levymerkkinsä, joka hoitaisi tuotannon, äänityksen ja niin edelleen muiden huolehtiessa vain jakelusta. Oma satsaus levyyn toi nimen Satsanga ja kotkalogoon hankittiin lupa taiteilija Erik Bruunilta, jonka kynästä kotkan lisäksi on muun muassa se kuuluisa saimaannorppajuliste. Ensimmäiseksi julkaisuksi tuli Kuoppamäen saman vuoden 1973 intiaanikapinan innoittama 'Wounded Knee', joka otti asiaan paatoksella kantaa makean wah-wahin säestämänä.

Satsangan pääpaino oli iskelmässä ja sille levyttivät muun muassa Anita Hirvonen, Piritta, Seppo Hanski sekä muita. Levy-yhtiö muiden aikalaistensa ohella yritti pitää katetta yllä myös julkaisemalla huoltoasemakasetteja ja cover-levyjä. Kuoppamäen rockin apumies-status tulee kuitenkin yhtiön muutoin aika värikkäästä ja marginaalisestakin julkaisupolitiikasta. Levy-yhtiön kautta julkaisivat albumin muun muassa taustabändi Castanja (hyvä kevytjytälevy), progebändit Nimbus ja Haikara, Vesa-Matti Loirin ja Matti Rag Paanasen lastenlevy ja Islanders.

Samaan aikaan Kuoppamäen koko siihen astisen elämän jatkunut sisäinen myllerrys ja etsintä alkoi löytää oman uomansa. Hän oli 60-luvulta saakka ahminut esoteeristä ja hengentieteellistä kirjallisuutta ja pitänyt taustaorkestereilleen asioista monologeja pitkien pitkien ajokilometrien aikana. Näihin aikoihin laulajan itsensä tuntema äänen sopimattomuus ja kamppailu iskelmän, rokin ja laulelman, sekä taustabändin vahvistunut vaikutus musiikkiin ajoivat Kuoppamäen umpikujaan, mitä edelsivät kaksi iskelmämusiikin aiheeseen ehkä turhan paatoksellista (jopa Kuoppamäen mittapuulla) albumia 'Väinämöinen' ja 'Aurinkomaa'. En ole kumpaakaan kokonaisuudessaan kuullut, mutta odotukset ovat kovat (Rocket julkaisee koko tuotannon syksyllä). Jälkimmäisen nimikappale veli Mikon soittamalla rytmikepillä osallistui Euroviisukarsintaan eikä enää arvuuttele Pekka Strengin tuotannon tulkinnan tyyliin, vaan kertoo suoraan laulajan teosofian kautta antroposofiaan siirtyneestä kiinnostuksesta. Samoihin aikoihin Kuoppamäki monen muun muusikon kanssa juoksi liikkeen Kristiyhteisön tilaisuuksissa jääden lopulta viimeiseksi paikalla olijaksi.

70-luvun puolessa välissä Kuoppamäki piti suuren jäähyväiskonserttinsa musiikkielämälle ja lähti perheineen Saksaan opiskelemaan kyseisen yhteisön papiksi (tämäkin ammatti on ilmeinen laulajalle). Levy-yhtiö jäi pyörimään kotimaahan, vaikkei sillä hirveän hyvin mennyt. Seuraavana vuonna 1978 se teki jakelijan konkurssin yhteydessä oman konkurssinsa (tähän liittyi myös monen muun pienemmän levylafkan, kuten Loven lopullinen konkka), jonka kustannuksista vastasi Kuoppamäki. Tästä selvitäkseen hänen oli myytävä kappaleidensa kustannusoikeudet. Kuoppamäki oli pappishommissa Saksassa ja pitkälti poissa kotimaan musiikkikuvioista muutamaa 80-luvun yritelmää lukuunottamatta.

Kuoppamäen uusi tuleminen, tällä kertaa toisten taustalla alkoi 90-luvun alussa, jolloin nykyisinkin framilla äänien kuulemisesta tuon puoleisen puolelta ollut Katri Helena sai henkisen viestin ottaa yhteyttä Jukka Kuoppamäkeen. Vierailulle ja hän valitsi kappaleista 'Anna mulle tähtitaivas'. Kaikille viestien epäilijöille on huomautettava, että biisistä tuli Katri Helenan yksi suurimmista hiteistä. Toinen biisi Dannylle ja kenties suurin 90-luvun suosion saanut kappale on Jari Sillanpäälle tehty uustango 'Satulinna'. Kuoppamäki itsekin rupesi taas levyttämään ja hänestä tehtiin Turun Samppalinnan kesäteatteriin oma musikaali. Uusia julkaisuja on ilmestynyt 2010-luvun alkuun asti.

Siirrän taas katseen omaan napaani, sillä oma aikuisiän suhtautumiseni Kuoppamäen persoonaan ja musiikkiin on ollut pitkälti negatiivinen. Siinä missä Hector, Juice tai vaikka Juha Vainio ovat kertoneet omia tarinoitaan maasta, asioista ja kansasta, niissä on ollut mukana selkeästi rehellinen kansanomainen piirre kaikkine hahmoineen ja niiden heikkouksineen. Jukka Kuoppamäen kuullut kappaleet ovat jotenkin olleet yhdistelmä herraskaista, pappisluokkaista ja ulkokultaista runebergismiä. Onhan hän upseerinpoika, kansakoulunopettaja ja saarnaaja.. Tämä on näkynyt myös Kuoppamäen pari kertaa tapahtuneessa yrityksessä politiikan puolelle; ensin vuonna 1975 Populistisen oikeistopuolueen ja 2004 Kokoomuksen eurovaaliehdokkaana. Kypäräpappi.

Toisaalta mitä enemmän miehen sivupolkujen biisejä on kuullut, sitä enemmän oma suhtautumiseni on muuttunut ristiriitaisemmaksi. Upseerinpoika ottaa kantaa Chilen sotilasvallankaappaukseen, intiaanien oikeuksiin, Vietnamin sotaan ja matkaa lopulta esoteeriselle Aurinkomaalle. Ja taustalla soi haminalaisen Castanjan usvainen puolihämy funk. Tämä kaikki yhdistettynä Matti Raninin mieleentuovaan teatraalisen paasaavaan ääneen. Ja vielä samaan aikaan yhtiö kustantaa kaiken maailman progeiluja. Kuoppanmäki; 12 pistettä.

Rockin apumiehet #31 - Detroitin kaupunki

Populaarimusiikin markkinoinninssa on pitkin sen historiaa käytetty paljon lokaatioita, joilla on luotu ja niputettu alueen yhtyeitä samaan kasaan myytäväksi. Suuret metropolit tyyliin New York, Los Angeles, Lontoo ja niin edelleen ovat tietysti suoltaneet muodeista ja suhdanteista huolimatta omalla väestö- ja areenamassallaan artisteja ja ilmiöitä tasaiseen tahtiin, joten lokaatioilmiöt ovat yleensä keskittyneet astetta pienenpiin, mutta elinvoimaisiin kaupunkeihin. Tälläisiä ovat historian sivussa olleet muun muassa Liverpool, Manchester, Düsseldorf, Philadelphia, Göteborg ja Seattle. Kuinka paljon näistä samasta lokaatioista ponnistavien bändien 'skeneistä' on ollut musiikkiteollisuuden luomaa ja kuinka paljon vain kaveribändien kiinnityksen luomaa sattumaa jää lopulta arvoitukseksi. Samaten seikka, miten paljon ympäröivä maisema ja mielenlaatu vaikuttaa yleisesti bändien sointiin, vai kopioivatko bändit toisiaan tietämättään, kun on vaikka samalla keikalla kuultu toista?

Populaarimusiikin historiasta löytyy kuitenkin yksi pienempi suurkaupunki, jota voi perusteellisesti väittää koostaan ja olosuhteista huolimatta musiikin metropoliksi. Detroit on useilla vuosikymmenillä ja useilla musiikin tyylisuunnilla toiminut hautomona, josta ponnistaneet bändit ovat olleet joko tyylillisesti, tai kaupallisesti vaikuttavia.

Vuonna 1701 perustetun Detroitin historia alkaa tosiasiallisesti vuodesta 1899, jolloin Henry Ford perusti kaupunkiin ensimmäisen autotehtaansa. Kaupungissa sijaitsee edelleenkin kolmen suuren autovalmistajan Fordin, General Motorsin ja Chryslerin tehtaat ja kaupunki on koko historian ajan ollut sidottu niiden menestykseen ja samalla öljypohjaisen teollisuuden liikkeisiin. 1950-luvulla kaupungin väkiluku oli keskusta-alueella yli 1 800 000. Vuonna 2010 asukkaita oli enää 713 777. Nopealla laskutoimituksella väkiluku on laskenut 60-vuodessa yli puolella ja ihan pelkkinä lukuina kaupungista on poistunut yli miljoona asukasta. Tämä kaikki on sekoitusta autoteollisuuden alasajon ja eläköitymisen kanssa (ihmiset muuttavat etelään lämpimille seuduille), mutta on varmasti vaikuttanut alueen henkeen ja musiikki-ilmastoon. Detroit on myös kaupunki, jossa 70-luvulla asutuksesta 90% oli omakotitaloja. Voi kuvitella sitä näkyä, minkä autiotalot ja kokonaiset hylätyt korttelialueet ovat tämän päivän kaupunkiin jättäneet. Eikä sovi unohtaa keskustan hylättyjä massiivirakennuksia. Sanalla sanoen; Detroit on ruostevyöhykkeen (entinen Yhdysvaltain kaivos- metalli- ja autoteollisuusvyöhyke) jättimuistomerkki.

Vuonna 1959 kaikki oli toisin. Autoteollisuus eli kukoistustaan ja alueelle oli muuttanut paljon värillistä väestöä töihin sekä myös pakoon etelän rotuerottelualueilta. Väestö toi mukanaan soul-musiikin uhon ja ylpeyden, joka yhdistettiin autokaupungin liukuhihnatyöhön. Runollista, mutta sisältää totuuden siemenen mustan musiikin kenties tärkeimmän levy-yhtiön Motownin syntymästä. Levy-yhtiö nosti soul-musiikin maailmanmaineeseen 1960-luvulla ja oli myös ensimmäisiä mustien itse omistamia levy-yhtiöitä. Hittitehdas nosti maailmanmaineeseen sellaisia paikallisia artisteja, kuten Diana Ross, Stevie Wonder ja Marvin Gaye, puhumattakaan lukemattomasta määrästä muita. Levy-yhtiö tarjosi myös työtä lukemattomalle määrälle sessiomiehiä väriin ja sukupuoleen katsomatta. Motownin tarina seurasi kuitenkin kaupungin yleistä kehitystä ja se siirsi lokaationsa lämpimämpään Los Angelesiin vuonna 1972.

Mustan ja valkoisen musiikin vuoropuhelu oli selvää, eikä 60-luvun lopussa noussut kaupungin äänekäs valkoinen rock ollut vaikutteeton; MC5, Up!, Stooges, Bob Seger Band ja niin edelleen sisälsivät musiikissaan selkeitä soulvaikutteita, vaikka volyymi ja poseeraaminen (vai oliko sekin) enteilivät seuraavan vuosikymmenen punkkia. Samaan kovan rokin joukkoon voi lukea Ted Nugentin, supersuositun Grand Funk Railroadin ja kaupunkiin maineen perässä muuttaneen Alice Cooper Bandin. Kaupungin Grande Ballroom ja lukuisat pienemmät salit, sekä ympäröivät yliopistokampukset tarjosivat esiintymistilat ja polttoainetta yhtyeille. Säpinä oli niin kova, että Detroitissa syntyi myös yksi uraa uurtaneimmista musiikkilehdistä 'Creem', jonka yksi pääkirjoittajista oli paikallinen roku-spurgu Lester Bangs, joka taas vaikutti pitkälti kaikkeen myöhempään fanzine ym. kirjotustyyliin. Eikä unohtaa sovi MC5-manageri John Sinclairin radikalismia ja free-jazzia tihkuneita pamfletteja, jotka aiheuttivat hänelle muista syistä tekaistun kymmenen vuoden vankilatuomion (joka yleisen painostuksen ja parin vuoden istumisen jälkeen kumottiin). Suunta oli myös toisinkin päin; Funkadelic ja Parliament nappasivat valkoisten rokkareiden tajuttomat volyymit ja sekoilut omiin juttuihinsa.

70-luvun alussa autoteollisuus oli jo alamäessä, mikä näkyi klubien sulkemisina, työttömyytenä ja rikollisuutena. Etenkin huumerikollisuudessa. Detroit rajakaupunkina on kautta historian ollut salakuljetuksen tärkeitä reittejä ja heroiinia pyöri kaduilla. Seuraavalla vuosikymmenellä aineen korvasi käyttäjistään arvaamattomamman tehnyt crack. Vuosikymmenen puolivälissä kaupungin aikaisemmin elävä ja iso musaskene oli käytännössä kuollut. Tämä oli osittain seurausta Motownin lähdöstä kaupungista. 70-80-luvun vaihteessa kaupunki sai autoteollisuudelta jo kovaa suoneniskua, mikä näkyi tyhjinä teollisuushalleina. Parin teknisen soitinlaitteen kanssa tämä tyhjien varastotilojen käyttö johti kuitenkin siihen, että kaupunkia pidetään yhtenä teknoksi kutsutun musiikkilajin syntypaikoista. Ehkäpä kaupungin tylyn tyhjät paikat vaikuttivat myös tyylisuunnan minimalistiseen äänimaisemaan? Bileet ja myöhäisyön paikallisradio-ohjelmat antoivat yhden niistä kipinöistä, jotka levittivät tyylisuunnan ympäri maailmaa ja viimein 90-luvulla valtavirtaan.

1990-luvulla kaupungissa syntyi 'garage-revival' skene, jonka tunnetuin bändi 'White Stripes' nousi 2000-luvulla kuuluisuuteen, unohtamatta kulttimaineessa olevaa 'Dirtbombsia' ynnä muita. Rap-artisti Eminem ei nyt varmaan keksinyt sikäli mitään uutta, mutta oli yhdessä vaiheessa oikein tasokasta räpäytystä. Eikä tietysti kaupungin kyseenalainen maine murha- ja rikospääkaupunkina ole ollut tulppana laulujen aiheille.

Mitä kuuluu tämän päivän detroit-musiikkiskenelle? Vaikea sanoa. Joka tapauksessa kaupungin menneisyyden suuruudet teknoa myöten ovat institutinalisoituneet ja tekno soi grillibileissäkin. Lähivuosina ilmestyneet dokumentit kaupungista ylipäätään antavat ristiriitaisen kuvan. Voit ajella monikaistaisella ohitustiellä automainostyyliin ypöyksin, joka puolella autiohalleja, mutta toisaalta jäljellä olevat ihmiset näyttivät suurimmalti osin elävän ihan normaalia elämää ilman suurta ahdistusta. Puolalaissiirtolaisten jälkeläisten lisäksi kaupunki on yksi Yhdysvaltain suurimpia muslimikeskittymiä. Sellaisesta on pakko ponnistaa vielä jotain mielenkiintoista.

Rockin apumiehet #30 - Costello Hautamäki

Vesa-Pekka Hautamäki (s.1963) on monen muun entisen punkkarin tavoin täyttänyt tänä vuonna 50-vuotta. Englantilaisen uuden aallon artisti Elvis Costellon mukaan nimetty artisti on käyttänyt myös 'salanimeä' Costello Jones.

Koska Costello kuuluu erittäin olennaisesti kansallisesti tärkeään, mutta täällä etelä-Suomessa niin sanotusti paremmissa piireissä ylenkatsottuun manse-rokkiin, niin hänen hahmo ei ole niin hirveän tunnettu. Toinen syy on myös se, että Hautamäki jää mielellään pääbändinsä keulahahmon taakse toimien itse kuitenkin pitkälti yhtyeen primus motorina.

70-luvun puolessa välissä juuri Tampere oli se paikka, jossa suomenkielellä laulava ja esiintyvä musiikki sai sen ilmeen, josta myöhemmin muodostui se niin sanottu suomirock. Juice, Alatalo, Virtanen ja niin edelleen. Kaikkien teksteihin kuului myös tietynlainen kuplettimaisuus, jota paikkakunnalla on harrastettu tähän päivään saakka.
Punkin ja uuden aallon syntyessä kaupungissa oli suurikokoinen opiskelijayleisö, keikkapaikka, Soundi-lehti ja Epe Heleniuksen perustama Poko Rekords-levy-yhtiö - sekä Heleniuksen Epe's levykauppa, josta sai yhtä hyvää musaa, kuin Helsingistä tai jossain tapauksessa jopa ulkomailta. Samainen levykauppa jakeli myös Pokon ja vielä enemmän DIY-henkisten lafkojen musaa. Melkoinen valtakunta.

Tamperelaisen Hautamäen levyttävä ura alkoi 70-80-luvun vaihteessa Sensuuri-yhtyeen riveissä. Yhtyeen perustaminen oli vähemmän punk; Pepe Lampinen ja Costello perustivat sen ollessaan yhdessä rippileirillä. Ensimmäinen single 'Kirjoitan seinään' julkaistin 1979 ja se on Epe Heleniuksen mielestä edelleen yksi parhaita punk-sinkkuja ikinä. Suojelija oli siis löytynyt. Sensuurin kokoonpano oli kolmen elinvuotensa ajan huojuva ja yhtye kuivui kasaan Lampisen lähtiessä kävelemään. Kitaristi Costello lauloi tämän jälkeen itse vielä yhden sinkun, mutta toinen pitkäsoitto hyllytettiin. Kaikesta ennakkoluulosta huolimatta Sensuurin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto vuodelta 1979 'Hulinaa' kuulostaa nykyisin tyylilajin kärkipään tavaralta.

Vesa-Pekka kirjoitti itsensä ylioppilaaksi vuonna 1981 ja liittyi kaupungissa vaikuttaneen Popeda-yhtyeen riveihin kitaristi Ari Puukan tilalle. Epe Heleniuksella taisi olla sormensa tässäkin pelissä. Yhtye ei tuossa vaiheessa todellakaan ollut se 'koko kansan Popeda', joksi se myöhemmin nousi. Levyjen myyntiluvut pyörivät parin tuhannen paikkeilla, eikä bändin musiikkikaan tuntunut istuvan mihinkään tuon hetken lokeroon. Yhtye teki kuitenkin kuuliaisesti persnettokeikkailua ja tällä tavalla loi pohjaa myöhemmälle olemiselleen ja muodostui Eppujen ohella synonyymiksi sille 'suomirockille'.

Yhtyeen toinen kitaristi Arwo Mikkonen ei ollut hirveän innostunut nuoren Costellon mukaan tulemisesta. Olihan Costellon toiminta ja olemus riveissä hivenen käenpoikamaista, mutta yhtyeen levytetyn tuotannon taso rupesi Popeda-asteikolla hiljalleen nousemaan ja Mikkonenkin sisuuntuneena ylitti itsensä sanoittaessaan viidessä minuutissa vihaisena Costellon boogien 'Matkalla Alabamaan' - historiallisin tuloksin. Parhaimmillaan Popeda kuulosti tässä vaiheessa tamperelaiselta Motörheadilta, kuten esimerkiksi kappaleella 'Kuulat sekaisin'. Tosin silläkin kappaleella matto vedetään popeda-tyyliin jalkojen alta pakollisella kiintiölikaisella viittauksella 'taskubiljardiin'.

Nousujohde huipentui levyllä 'Harashoo' ja seuraava 'Pohjantähden alla' toi yhtyeen varmaan tunnetuimman laulun 'Pitkä kuuma kesä'. Seuraavana vuonna kitaristi Mikkonen kuoli soundcheckissä lavalle synnynnäisen sydänvian seurauksena ja yhtyeen jatko oli hetken vaakalaudalla. Mukaan otettiin ensin toinen kitaristi ja sen jälkeen korvattiin lopullisesti hänet kosketinsoittimella. Samalla Hautamäki nousi lopullisesti yhtyeen kulissien takaiseksi johtajaksi tuottaen ja säveltäen käytännössä pääosan Popeda-tuotannosta.

Yhtyeen tuotannon laatu on tietysti makuasia. Popedaa se silti on eikä siitä juuri rönsyillä, tai yleisö antaa takaisin näpeille. Eli sikäli ammattitaitoisesti hommaa tehdään vuodesta toiseen. Tämä ja Mustajärven muutaman kerran yhtyeen lamauttanut alkoholiongelma ovat kuitenkin toisinaan ajaneet Hautamäen katselemaan muita hommia. Tällainen oli esimerkiksi kitaristinvakanssi uusintakierros-Hanoi Rocksin riveissä, jossa hän soitti pari vuotta. Yksi syy oli varmasti puhdas halu päästä kerrankin ulkomaille keikkailemaan, mikä onnistuikin lukuunottamatta Yhdysvaltoja, johon yhtye ei todennäköisesti Hulkkosen maahantulo-ongelmien vuoksi päässyt.

Tämä ei ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun Hautamäki tarjoili avujaan Popedan ulkopuolelle. Vuonna 1983 hän poistui hetkeksi Sleepy Sleepersin riveihin olettaen homman olevan rentoa ja vauhdikasta bailausta yhdessä. Totuus olikin Järvenpään ja Valtosen kuumotusta ja Hautamäen sävellystyötä miltei koko 'Alma tädin illuusio'-levyn verran. Ja krediitit tietenkin Järvenpää-Valtonen kaksikolle. Maitojunalla paluun myötä Hautamäki aloitti oman tuotannollisen toimintansa. Yhtyeet olivat Tampere painotteisia, mutta sieltä löytyy erittäin mielenkiintoista kamaa; Tampere-hc Bastardsien 'Järjetön maailma' ja Riistettyjen 'Raiskattu tulevaisuus'. Rock'n punk Dogs D'Amour, Sticky Fingers. Tuotantoa ja äänitystä Yö-yhtyeen '..Ja tapahtui niinä päivinä', sekä 'Nuorallatanssija'-levyllä. Tästä homma jatkui Jussi Hakulisen soolotuotantoon. Ja sokerina pohjalla tietenkin hoosee-bändi Riistettyjen meikkirock-bändi Pyhät nuket, joiden levyjen tuotantoa ja syntikoiden soittoa.

Hautamäki on tehnyt myös mainos- ja tv-musiikkia, ollen todellinen monitoimi/apumies. Soolouraa hän ei ole aikaisemmin kovinkaan aktiivisesti vienyt eteenpäin. Ensimmäinen soolosingle; hentoinen Badding-coveri 'Mun sormuksein' ilmestyi jo vuonna 1985 ja vuonna 1988 ensimmäinen pitkäsoitto. 2003 ilmestyi seuraava levytys ja tänä vuonna uusin soololevy suomeksi laulettu 'Kun mies unelmoi'. Näistä mikään ei ole minulle tuttu Sormusta lukuunottamatta, joten sisältöä en arvioi, vaan arvailen.. Näistä kaksi edellistä todennäköisesti englanninkielistä hardrock-fantasiointia. Ehkä nämä ovat olleet sitä kaivattua vastapainoa suomenkieliselle manse-rockille ja sen karsinoille samalla tavalla, kuin Hanoi-homma?

Popeda-instituutio jatkaa varmaan herrojen Hautamäki-Mustajärvi järvihautaan asti. Jälkimmäinen on ollut pitkään muuten yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen. Popeda on saavuttanut sellaisen aseman, että keikkailu voidaan järjestää puolivuosittaiseksi loppuvuoden jäädessä omille touhuille.

Rockin apumiehet #29 - Pekka Pöyry

Yle Teema esitti kesällä mielenkiintoisen ajankuvan ja dokumentin 30 vuoden takaa vuodelta 1983. 'Soolo suoraan sydämestä' kertoi osittain silloin kolme vuotta aiemmin edesmenneestä puhallinsoittaja Pekka Pöyrystä, eli tuttujien suussa 'Pökeröstä'.
Samalla dokkari kertoi ja näytti  80-luvun alun aikalaiskuvaa pienten jazz-triojen arjesta sekä ajelusta pakulla ympäri pikkuravintoloita ja Suomea kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Äänessä olivat muun muassa Pöyryn bändi- ja soittokumppanit, kuten Reiska Laine, vastikään edesmennyt Otto Donner ja Heikki Sarmanto.

70-luvullahan oli Suomessa kova 'edistyneen' jazzin noste, joka jatkui hetken vielä 80-luvun alkupuolelle. Vaikka tuskin kukaan silloin noilla keikoilla rikastumaan pääsi, niin ajatus useista eri jazz-orkestereista esiintymässä joka ilta Suomessa on tänä päivänä aika utopistinen. Jazz ja sen ymmärtäminen olivat myös ilmiö, joka edelleen erotti 'fiksun' musiikin kuuntelijan tavallisista räminän tai diskojytän ystävistä. Tai näin ainakin kuntelija saattoi joskus haluta.

Maanisdepressiivisyydestä, eli nykytermein kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt Pöyry tappoi itsensä muutamaa kuukautta ennen Ronnie Österbergin vastaavaa tekoa vuonna 1980, joten Pöyryn nimi on jäänyt itselleni aika tuntemattomaksi. Olin tuolloin viisivuotias ja siinä iässä, kun aloin tutustua musiikkiin yhtyeitä löytyi toki kirjastosta, mutta ei levykaupoista. Pöyry vielä, vaikka olikin mukana suuressa joukkoa merkittäviä yhtyeitä ja levytyksiä jättäytyi aina taka-alalle. Miehestä nähdyt kuvat ovat kuitenkin jääneet mieleen; hän soittaa niissä puhaltimia ja huiluja aina niin sanotusti täysillä ja tunteella.

Vuonna 1939 syntynyt Pekka Pöyry aloitti musiikin soittamisen kouluiässä viululla ja klarinetilla. Myöhemmin pääinstrumentiksi tuli kuitenkin bebopin ja Charlie Parkerin viitoittamana alttosaksofoni. Tämän lisäksi Pöyry soitti myös huilua ja sopraanofonia. Hän opiskeli musiikin sijasta kuitenkin porvarillisen ammatin, mutta valmistuttuaan oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1966 hän ryhtyi täysipäiväiseksi ammattimuusikoksi. Ensimmäinen kokoonpano oli oma jazz-kvartetti, mutta vuonna 1967 hän liittyi Dannyn taustalta Kirkan taustabändiksi siirtyneeseen Islandersiin.

Kirkan taustalta matka jatkui 60-luvun lopussa/70-luvun alussa Blues Sectionista muodostuneeseen proge-jättiläiseen Tasavallan presidenttiin, jossa Pöyry korvasi heti ensilevyn jälkeen yhtyeestä poistuneen Junnu Aaltosen. Presidentissä olikin poiketen Blues Sectionin toisesta spin-offista Wigwamista samanlaista tööttäävääkin jazz-henkeä, kuin BS:ssä. Yhtyeen riveissä Pöyry oli mukana säestämässä myös Pekka Strengin 'Magneettimiehen kuolema' levyä. Tasavallan presidentti oli ensimmäisiä suomalaisia yhtyeitä, joka keikkaili ulkomailla; Ruotsissa ja Englannissa. Jälkimmäisessä yhtye yritti hetken tosissaan läpimurtoa päästen Readingin festivaaleille asti. Bändin rivistöt kuitenkin rakoilivat ja yhtye laittoi pillit pussiin elokuussa 1974. Viimeisellä Englannin rundilla Pöyryn oli korvannut Esa Kotilainen koskettimineen.

Pöyry oli yhdessä Jukka Tolosen kanssa ollut kantavia voimia Pressan riveissä ja yhteistyö jatkui Tolosen soololevyilläkin 70-luvun puolessa välissä (ja tätä ennenkin esimerkiksi ykkössoololveyn ja Ruisrock 1971 keikalla, jota pidetään Pöyryn yhtenä kovimpana soittosuorituksena). Kyseiset soololevyt ovat oikein mainion kuuloista fuusiohtavaa jatsia, tai jatsahtavaa fuusiota ja osa niistä on pyörähtänyt täällä Levyhyllyssäkin. Samaan aikaan Pöyryn puhallinapuja käytti myös Wigwamista soolouralle lähtenyt Pekka Pohjola, jonka 'Harakka Bialoipokulla' hän soitti. Ja tietysti hän soitti erinäisten omien orkestereiden kanssa Tavastialla ja sen ajan huippupaikassa Natsalla.

Vuonna 1975 Pöyry liittyi Heikki Sarmannon orkesteriin, josta muodostui hivenen myöhemmin UMO, jonka syntyyn ja ohjelmistoon Pöyry vaikutti. 80-luvun taitteeseen tultaessa hän oli myös mukana 'Middle-Earth Bandissa', jonka ainoa levy taisi jäädä hänen viimeiseksi levytykseksi.

Pöyryllä oli omaan soittoonsa aikalaisten mukaan äärimmäisen kova vaatimustaso. Hän ei myöskään ikinä tarttunut hänelle tarjottuihin mahdollisuuksiin tehdä oma soololevy. Vaatimustasosta kertoo jotain se, että jos hän oli soittanut omasta mielestään huonosti kyseisenä iltana, hän ei myöskään halunnut ottaa palkkaa soittamisestaan. Tämä yhdistettynä maanis-depressiivisyyteen plus siihen tosiasiaan, että Pöyryn kaltaiset jazz-progemiehet olivat 70-luvun lopussa ja 80-luvun taitteessa punkin ja uuden aallon takia maalattuina aivan nurkkaan, joten työtilaisuuksia, arvostusta ja sukseeta ei muutaman vuoden takaiseen malliin enää ollut. Pöyry teki oman ratkaisunsa hitusen alle neljäkymmentävuotiaana elokuussa 1980.

Rockin apumiehet #28 - Larry Wallis

Larry Wallis (s.1949) ei ole viimeisiin vuosikymmeniin ollut millään lailla näkyvä hahmo, mutta voitaisiin sanoa, että hän oli yksi 70-luvun puurtajista ja puuhamiehistä, vaikka toimi vahvasti UG ja DIY kentän rajalla. Musiikkihommat jakaantuivat ensin Ladbroke Groven squatti touhuihin, mistä seurasikin sopiva jatkumo nousevan punkin pariin tuottajaksi.

Wallisin levytetty oma tuotanto on kuitenkin aika minimaalista, eikä miehen soittoa muutenkaan äänitelty, vaikka jäsenyyksiä piisasi myöhemmin (ja aikanaankin) tärkeissä ja isoissa yhtyeissä.

Wallisin ensimmäinen yhtye oli 60-luvun lopussa 'Entire Sioux Nation', joka hajosi 1969 ja muokkautui Pink Fairiesin ensimmäisestä versiosta pois potkitun Mick Farrenin (k. 2013) ja Steve Peregrin Tookin (ex-Tyrannosaurus Rex k. 1980) uudeksi yhtyeeksi nimeltä 'Shagrath'. Bändi oli alun perin akustinen ja käsittääkseni levytti demon, muttei muuta. Yhtye muodostui miehistön vaihdosten jälkeen vielä sähköiseksi versioksi ja esiintyi muun muassa vuoden 1970 'Phun City'n ilmaisfestivaaleilla. Shagrath kuitenkin lässähti ja tästä Wallis jatkoi matkaansa kohtuullisen menestyneeseen ex-Jethro Tull kitaristi Mick Abrahamsin 'Blodwyn Pig'iin, josta muodostui 'Lancaster'. Bändi kiersi 'Yes'in lämppärinä, mutta hajosi pian, eikä Wallis levyttänyt kummankaan yhtyeen kanssa.

Vuoden 1972 alussa hän liittyi 'UFO'on, mutta erosi yhtyeestä jo saman vuoden lokakuussa. Tälläkään kertaa ei legendabändin kelkassa tullut äänitettyä mitään virallista, mutta Youtubesta löytyy Länsi-Saksan televisiolle nauhoitettu studio-live. Samana vuonna äänitettiin rupiset demot taas Steve Peregrin Tookin kanssa. Tällä kertaa Tookin soolotuotantoa ja sessioissa oli mukana myös tiettävästi Syd Barrett. Tästä matka jatkui ja ympyrä sulkeutui Wallisin liittyessä Pink Fairiesin riveihin ja kirjoittaessa suurimman osan bändin ehkä parhaan ja 70-luvun viimeisen studiolevyn 'Kings in Oblivionin' materiaalista. Hän olisi halunnut ohjata yhtyettä freak-out jamittelusta tiukkaan kahden kitaran rokkiin, mutta bändi hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen. Pari vuotta myöhemmin 1975 bändi soitti silloisen viimeisen re-union konserttinsa Lontoon 'Roundhousessa', joka äänitettiin.

Tähän aikaan Wallis oli jo perustanut yhdessä toisen Ladbroken squattaaja/säätäjä Lemmy Kilminsterin kanssa Motörheadin. Vaikka bändistä tulikin myöhemmin ihan ässä ja legenda, yhtyeen alkuaika oli aikamoista rämpimistä musiikillisesti ja urallisesti. Bändi teki äänityksiä, jotka julkaistiin yhtyeen saatua vähän nimeä 1978 'On Parole' albumina. Muutenhan bändi taisi saada tuolloiselta levy-yhtiöltä ihan kenkää, ennenkuin mitään päästiin edes julkaisemaan. Postyymin levyn materiaalissa on sekä Lemmyn kirjoittamaa Hawkwindin, että Wallisin Pink Fairies kamaa Motörheadin soittamina versioina. Wallis halusi mukaan toisen kitaristin, mutta 'Fast Eddie' Clarkin tultua mukaan hän häipyi itse kuukauden kuluttua.

Kiirettä siis piisasi! Vuonna 1977 Wallis julkaisi oman soolosinkkunsa 'Police Car', jonka julkaisi Stiff-records ja siitä muodostui jonkinlainen kulttiklassikko. Pitkäsoittokin tehtii, mutta levy lepää käsittääkseni edelleen arkistojen hyllyllä. Ja mikäli 70-lukulainen namedroppaus ei vielä riitä, niin Wallis siirtyi kyseiselle levy-yhtiölle tuottajaksi ja vastasi 'The Advertsien' sinkkujen ja klassisen pitkäsoiton 'Crossing the Red Sea With The Adverts' tuotannosta. Muita punkki-tuotantoja olivat muun muassa 'The Members', 'The Subs', 'Wreckless Eric' ja Mick Farrenin pitkäsoitto 'Vampires Stole My Lunch Money'.

80-luvullakaan tahti ei hiljentynyt, vaan haudasta kaivettiin vanhoja bändejä Mick Farrenin 'Deviantseista' Pink Fairiesin uusintaan 1987. Wallis soitti livekeikkoja ex-MC5 Wayne Kramerin kanssa ja 90-luvulla teki biisejä silloin edelleen kiertäneelle ja kiertäneelle Dr. Feelgoodille. 2000-luvulla vuorossa oli taas Fairiesien uusi comeback-keikka, mutta Wallisin selkä hajosi ja sitä ei ole vieläkään soitettu.

Edeltävä rosteri näyttää, että Wallis on soittanut tajuttomassa määrää legenda-bändejä, mutta hankkeet ovat syystä tai toisesta ajautuneet lyhyiksi tai kaatuneet muuten vain. Syitä voi vain arvailla, mutta pieni kutku on, että syy voisi olla sama, kuin hänen vielä rikkoinaisemman 'uran' tehneellä ja nyt kesällä edesmenneellä ug-kaverilla Mick Farrenilla. Niin no, vuonna 2002 hän julkaisi ensimmäisen oman sooloalbuminsa 'Death In a Guitarnoonin'. Että se nyt ainakin on tullut viimein tehtyä.

Rockin apumiehet #27 - Sandy Pearlman

Siinä missä edellisen jutun aihe Malcom McLaren oli näkyvä, mutta tuhoisa managerihahmo, on Sandy Pearlman ollut ehkä näkymättömämpi, mutta huomattavasti rakentavampi ja pätevämpi taustahahmo. Vaikka käyttikin pääyhtyettään myös ehkäpä samalla tavalla omien musiikillisten näkemystensä ajamiseen?

Sandy Pearlman syntyi 1943 New Yorkin osavaltion Long Islandissa, missä hänen isänsä piti menestyvää apteekkia. Pearlman viihtyi koulussa todennäköisesti kohtuullisen hyvin, sillä vuonna 1966 hän pääsi pois New Yorkin State-yliopistosta stipendillä ja jatkoi opiskelujaan osavaltion yksityisissä (liberaaleja ja vasemmistolaisia näkemyksiä ajavissa) yliopistoissa. Näihin aikoihin hän kirjoitti 'Imaginos' sci-fi-runokokoelman, joka tuli vaikuttamaan vahvasti erään yhtyeen henkeen ja repertuaariin.

Vuonna 1967 Pearlman ryhtyi kirjoittamaan legendaariseen 'Crawdaddy' lehteen, joka 'Rolling Stonen' ja 'Creemin' hiuksen hienona edeltäjänä luetaan ensimmäiseksi populaarimusiikista 'vakavasti' kirjoittaneeksi lehdeksi. Pearlman kirjoitti pitkin lehden olemassa oloa ja toi näkyville esimerkiksi britti-punkkia. Hän on myöskin yksi niistä lukuisista 'heavy metal' termin keksijöistä ja käytti sitä lehden sivuilla. Pearlmania tituleerattiin 'Rockin Hunter. S. Thompsoniksi' ja gonzo-tuottajaksi', mutta älykkäämmin.

Näihin aikoihin Pearlman kasasi Long Islandilaisista muusikoista yhtyeen, jonka nimesi 'The Soft White Underbellyksi'. Yhtyeen oli alunperin tarkoitus levyttää hänen 'Imaginos' runoihin perustuva levy, mutta homma laajeni ja yhtye muutti nimensä Blue Öyster Cultiksi. Pearlman manageerasi bändiä yhdessä Murray Krugmanin kanssa vuodesta 1967 vuoteen 1995. Tässä välissä hän tuotti ja aputuotti yhtyeen kaikki klassiset 70-luvun levyt mukaanlukien 'Agents of Fortunen' ja siltä löytyvän hitin 'Don't Fear the Reaper'.
Kyllä; netissä muusikoita kyllästymiseen asti kiertänyt sketsi 'More Cowbell'in manageri/tuottajahahmo esittää Sandy Pearlmania.

Tuottamisen lisäksi hän myös sanoitti ja sävelsi BÖC:ille biisejä, joitakin yhteistyössä esimerkiksi Patti Smithin kanssa. Viimeinen BÖC-levyn tuotantovastuu oli vuoden 1988 'Imaginos' albumi, joka vähemmän yllättävästi oli kokonainen teema-albumi jo 60-luvun lopusta asti mukana seuranneen sci-fi runokokoelman tiimoilta. Levy otettiin kriitikoiden taholta vastaan ihan ookoo, mutta kaupan hyllyistä se ei lähtenyt ja jäi yhtyeen viimeiseksi studio-levyksi kymmeneen vuoteen.

Kokopäivätoiminen BÖC-managerointi ei kuitenkaan rittäänyt, vaan Pearlman tuotti myös muita 70-luvun levytyksiä. Repertuaari on aika mykistävä; Mahavishnu Orchestra - Between Nothingness and Eternity, Pavlov's Dog - Pampered Menial ja New Yorkilaisen punk-pioneeri The Dictatorsin kolme ensimmäistä levyä. Kuuluisin 70-luvun muista tuotannoista oli kuitenkin The Clashin 'Give 'Em Enought Rope' joka oli yhtyeen siihen astisen uran suurin menestys. Knoppitietona mainittakoon, että yhtyeen geariin ilmestyi tuolloin samanlainen Mesa-Boogien nuppi, jota he saivat sessioissa lainata Pearlmanilta.

80-luvun alussa Pearlman kehitti konseptin, jossa kaksi mammuttiorkesteria kiertää yhdessä stadioneita ja jakaa kulukustannukset. Bändeinä olivat tietysti BÖC ja Pearlmanin tässä vaiheessa (1979-83) manageroima Black Sabbath. Myöhemmin mallista on muodostunut yleinen alan käytäntö.

Vuosikymmenen puolivälissä tuotantokynä ei ollut enää niin vahva omasta studiosta huolimatta ja BÖC:in kaikki vuoden 1982 jälkeiset levyt voinee sivuuttaa nopeasti. 90-luvun lopulla Pearlman kunnostautui kuitenkin ensimmäisinä musiikin sähköistä jakamista aloittaneen e-music.com:in perustajajäsenenä. 2000-luvun alussa hän oli mukana ensimmäistä musiikin 'sähköistä suosittelua' käyttäneessä MoodLogicissa, joka tosin taisi häipyä hullujen vuosien mukana.

Tällä hetkellä Pearlman toimii opettajana Montrealin yliopistossa aiheena musiikin teoria, äänitys ja musiikkiteknologia. Hän on toiminut myös vierailevana luennoitsijana Harvardin, Stanfordin ja Berkeleyn yliopistoissa. Luennoissaan hän on keskittynyt sähköisen jakelukanavan rahallistamiseen.

Rockin apumiehet #26 - Malcom McLaren

Kun Malcom McLaren kolme vuotta sitten kuoli, kaikki eivät varmasti itkeneet. McLaren teki itsestään klassinen 'manipulaattori-manageri'-hahmon, joka oli yhtyeidensä kanssa, tai ainakin halusi olla yhtä suuressa roolissa kuin ohjattavansa. On sanomattakin selvää, että tämä onnistui helpoiten tilanteissa, joissa artistit eivät joko ymmärtäneet, tai välittäneet omapäisyydestä tai omista mielipiteistään. Jos tällaisiä kuitenkin ilmeni, aloitettiin heti toimet niitä kohtaan.

McLaren syntyi skottilaisen isän ja portugalinjuutalaisen timanttikauppiassuvun jälkeläisenä vuonna 1946. Isä jätti perheen Malcomin ollessa kahden ikäinen ja hänen varakas isoäitinsä kasvatti hänet. Hänen äitinsä meni uusiin naimisiin vaatetehtailijan kanssa ja McLaren lähti teininä himasta ensin hanttihommiin, sitten taidekouluihin, joista hän pääsi 1971. 60-luvun lopussa hän tutustui ranskalaiseen 'situatinistien' liikkeeseen, jota hän ihaili ja halusi matkustaa Ranskaan vuoden 1968 mellakkakesänä. Matka vaihtui kuitenkin paikallisen taidekoulun valtaukseen. McLarenin musiikillinen maku koostui 70-luvun alussa lähes ainoastaan 50-luvun musiikista ja miehen suhtautuminen, tai siis suora viha hippiliikettä kohtaan sai myöhemmin suorastaan koomisia piirteitä.

1971 McLaren perusti ensimmäisen vaatekauppansa kaverinsa tyttöystävä Vivianne Westwoodin kanssa. Liike myi alunperin McLarenin fiftari-fiksaation tuntien vähemmän yllättävästi teddy-boy-vaatteita. Kaksikko matkusti 1973 New Yorkiin, missä he tapasivat saman kaupungin Dollsit. McLaren välitti alunperin yhtyeelle vaatteita, mutta päätyi managreoimaan sitä sen hajoamiseen 1975 asti. Tuolloin hän yritti pukea vastentahtoiset nyki-kovikset punaisiin nahka-asuihin ja lavan taakse nostettiin sirppi ja vasara aiheuttamaan järkytystä. Koko homma lässähti ja McLaren palasi takaisin Englantiin.

Näihin aikoihin hän tutustui legendaariseen rock-toimittaja Nick Kentiin, joka omien sanojensa mukaan piti McLarenille tehokurssin 70-luvun räväkästä rockista, mukaanlukien The Stooges. McLaren ahmi oppia. Samaan aikaan Lontoon vaateliike oli vaihtanut nimensä shokeeravammaksi SEX:iksi. Liikkeessä toimi myyjänä Glenn Matlock niminen tyyppi ja tulevan yhtyeen nimi oli selvää. McLarenin kunniaksi on sanottava, että häädettyään bändin alkuperäisen ujon solistin itku kurkussa treeneistä pois, hän toi tilalle liikkeessä pyörineen nuoren John Lydonin, jonka sukunimi vaihdettiin irkusta Rotteniksi.
Kentiä McLaren kiitti usuttamalla ei vielä yhtyeessä olleen Sid Viciouksen hakkaamaan konserttia katsomassa olleen Kentin miltei kuoliaaksi. Tästä syntyi ilmiö, jonka seurauksena Lontoon punkit hakkasivat esikuvansa esimerkin mukaan vastaantulevan 'kriitikko' Kentin aina katuojaan.

McLaren järjesti yhtyeelle omat harjoitustilat - soittimet ja PA:nhan Steve Jones ja Paul Cook olivat nuorisorikollisina jo hankkineet bändille. Alussa homma pelitti hyvin ja McLarenin nukkeleikki ei ollut vielä päässyt vauhtiin. Koska Matlock biisinteosta huolimatta (tai juuri siitä johtuen) vaikutti olevan liian vahva persoona, hän usutti Rottenin ja Matlockin riitoihin, joka päättyi Matlockin lähtöön. Tilalle otettiin Sid Vicious, jonka jälkeen skandaalit ja bändikuvat olivat kohdallaan, mutta audion taso laski kuin lehmän häntä. Kaikki päättyi Rottenin romahdukseen hommasta ja McLaren istui bändin kassan päällä syytäen rahoja elokuvaprojekteihin ja tuhoon, muttei yhtyeen jäsenille. Hän manipuloi loput bändistä Rottenia vastaan ja tämä lähti bändistä. Samaan aikaan pihalla ollut lahjattomuus ja Rottenin aikaisempi hyvä ystävä Vicious fantasioi urasta rock-tähtenä, jota McLaren pönkitti.

McLarenin puheista huolimatta hän oli aina kaoottisimmilla ja tärkeimmillä hetkillä poissa paikalta, tai tutisemassa kauhuissaan tilanteesta, vaikka myöhemmin puhui aina toisin. Hän piti itseään ja yhtyettä puheiden puolella jatkumona situationisti-liikkeelle ja yhtyeen tarkoituksena ainoastaan kultturisen ja taiteellisen terrorin tekemisen. Kaikki eivät bändissä olleet tietysti samaa mieltä. Pistolsin ja McLarenin yhteistyö päättyi kuitenkin 'The Great Rock'n Roll Swindle' elokuvaan, jossa Rottenin tilalle yhtyeen solistiksi kaavailtiin Brasiliassa asuvaa suuren junaryöstön pääkonnaa Ronnie Biggsiä. Hommaa puitiin oikeussaleissa 80-luvulle asti, jolloin bändin jäsenet saivat vasta rahallisen osuutensa ja oikeuden yhtyeen nimeen.

Kyseinen Pistols-elokuva kaapattiin McLarenin käsistä elokuvayhtiölle ja soundtrackit ja best-of kokoelmat kaappasivat hänen 'kulttuuriterrorisminsa' laulamaan kassakoneiden laulua ihan väin levy-yhtiöille itselleen. McLaren vetäytyi, mutta vain hetkeksi.

Hänen puheilleen ilmestyi Lontoon punk-kuvioissa vaikuttanut, nyt oman 'Adam & The Ants' yhtyeen perustanut Adam Ant (oik. Stuart Leslie Goddard), joka pyysi Pistols-sirkuksen ja mediamökän innoittamana McLarenia manageroimaan juuri ensilevynsä julkaissutta yhtyettään. McLaren innostui Antin uudenlaisesta sankarihahmosta, joka Pistolsien ja punkin luuseri-romantiikan sijasta lainaili meikkinsä apasseilta ja puvustuksena amiraali Hornblowerin tyyppisiltä seikkailijoilta.

Kuitenkin paria kuukautta myöhemmin McLaren manipuloi muun bändin puolelleen ja antoi laulusolistille kenkää hänen omasta bändistään. McLaren vielä juoksi itkua pillittävän laulajan perään treenikämpän käytävälle ja tarjosi jalosti tälle kuitenkin hommia yhtyeen parturina tai meikkaajana. Adam Ant pääsi tosin vuotta myöhemmin antamaan kostonsa omalla soolomenestyksellään.

Tässä kohtaa hän kuitenkin vei kolme muuta Ants-muusikkoa perustamaansa Bow Wow Wow:hun, jonka solistiksi McLaren laittoi puoli-pedofiilisesti 14-vuotiaan burmalais-britti Annabella Lwinnin, joka pistettiin poseeraamaan promokuvan taidemaalauksen uusintaverisoon alastomana. McLaren yritti myös julkaista yhtyeen kautta 'Chicken'-nimistä lehteä, joka olisi käsitellyt alaikäisten seksiä.. Jossain vaiheessa McLaren sai myös päähänsä, että solisti Lwinnin passiivisuus johtui tämä neitsyydestä, joka piti poistaa. Yhtyeen jäsenet vetivät asiasta pitkää tikkua, mutta voittajakitaristi epäonnistui tehtävässä..
McLarenin muotikumppani Vivianne Westwood oli mukana vaatetettamassä tätä hänen 'uus-romanttista' yhtyettään. Ja Malcom tietysti itse kertoi, kaiken mitä bändi suustaan päästi.

Yhtyeen musiikki oli vahvasti afrikkalaisten tribaalirytmien vaikutteista ja McLarenin ideana oli tehdä superkaupallista tyhjää musiikkia ja iskeä näin kaupallisen musiikin.. öö sydämeen. Bow Wow Wow julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa/EP:n aikansa halpismuodossa c-kasettina. McLarenin yritys iskeä 'roskamusiikillaan' hittilistoille kuitenkin epäonnistui, koska radio-DJ:eille kasetin äänenlaatu oli riittämätön. Bow Wow Wow ylettyi muutamalla myöhemmällä single-julkaisullaan sinne hittilistoillekin asti, mutta siinä vaiheessa McLaren oli taas jo kyllästynyt sen hetkiseen nukkeleikkiinsä. Sinänsä Bow Wow Wow pitää sisällään paljon pätevääkin audiota ja ajatus roskan ja teiniroskan yhdistelmästä hyökkäyksenä punkin jälkeen on mielenkiintoinen, jos sivuutetaan McLarenin törkeät moraaliset alilyönnit.

Managerointi tai manipulointi, kummin vain oli tässä jäämässä taka-alalle. McLaren vietti tässä vaiheessa aikaa New Yorkissa, jossa innostui rap-musiikista. Tämä johti pariin käsittämättömään/odottamattomaan rapsinkku-hittiin. Elektro-taustat niissä ovat kunnossa, mutta McLarenin 'räppäys' on tietysti sitä, mitä voi odottaa vuoden 1983 svengalin räp-levytykseltä. Musiikillinen ura jatkui vielä vuoden 1989 levyyn, missä mukana oli Bootsy Collinsin ja Jeff Beckin tyylisiä muusikoita. Samana vuonna hän teki myös kreikkalaisen koskettimien juustokuningas Yannin kanssa mainosmusiikkia British Airways-lentoyhtiölle.

McLarenin tahti alkoi myöhemmässä elämässä hidastua, eikä myöhempinä vuosina ollut enää mitään yhtä herkullisia mani.. managerointihommia. Tarinan mukaan hän kyllä tarjoutui esimerkiksi Red Hot Chili Peppersien manageriksi vuonna 1985, mutta ehkäpä miehen maine ja teot olivat sellaisia, että jos nukkeja ei löytynyt, aika harvat omasta musiikista ja urastaan huolehtivat ihmiset halusivat McLarenin 'ohjausta'.
McLaren kertoi oman versionsa Pistolsin tarinasta muiden elossa olevien kanssa erikseen Julian Templen vuoden 2000 'The Filth & Fury' elokuvassa. Lydon ja McLaren eivät henkilökohtaisesti ikinä puhuneet Pistolsin hajoamisen jälkeen. Hän asui elämänsä viimeisen vuosikymmenen New Yorkissa ja Pariisissa ja kuoli syöpään sveitsiläisessä sairaalassa huhtikuussa 2010.