perjantai 30. huhtikuuta 2010

Adrian Wagner - Distances Between Us 1974

Adrian Wagner on säveltäjä Richard Wagnerin suora jälkeläisen jälkeläisen jälkeläinen, joka syntyi 1952 Ison Britannian Kentissä.

Klassisten musiikinopintojen ohella hän oli ensimmäisiä englantilaisia artisteja, joka tutustui uusiin syntetisaattoreihin. Kenties taustarahoituksen turvin hän hankki itselleen EMS-synthin ja Moogin laitteistot, joilla tämäkin levy on luotu.

Wagner hengaili Ladbroke Groven jengin kanssa, joten hänen musiikillista antiaan kuullaan mm. Hawkwindin, Athur Brownin ja Steamhammerin kaltaisten artistien seassa ja taustalla. Hawkwindin runoilija/laulaja Robert Calvert vokalisoikin tällä kyseisellä levyllä.

Levyn nimibiisi on ehdottamastasti vahvinta antia, mutta pari muutakin biisiä nousee esille elektronisine olemuksineen; 'Stranger in a Strange Land' ja 'Music of the Spheres'. Tälläiselle musiikille ei vielä ollut valmista muotoa, joten Adrian Wagner joutui kumppaneineen aika pitkälle keksimään sen.

Olavi Uusivirta - Preeria 2010

Minulla ei ollut Olavi Uusivirrasta muuta tietoa, kuin hivenen varautunut mielikuva. Tietääkseni tämä söpöliini on tehnyt muutaman iskelmällisen rokkilevyn Ville Leinon tyyliin ja esiintynyt monessa elokuvassa. Siksi olikin hauskaa, että levyn sisältö pääsee pitkästä aikaa yllättämään.

En syytä Uusivirtaa plagioinnista, vaikka levyä kuunnellessa monesti tulee mieleen outo tuttuuden tunne. Preeria-levy soi pääosin 80-lukua kunnioittavien kitaroiden ja syntikoiden säestämänä. Siis kansalliseen Dingo/Yö-henkeen, mutta myös sieltä 'oikeasta' uusromantiikasta lainaten. Myös tekstit pursuavat samanlaista paatosta, MUTTA aina kun alkaa vähän tympimään, niin heitetäänkin jotain yllättävää. Porin lisäksi kaivetaan siis Alangon ja Röyhkän jälkeensä jättämiä papereita.

Preeria on ajatusleikki siitä, että joku suomen sifonkibändeistä olisi tehnyt aidosti kestävän levyn vuonna 1985.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Funkadelic - Maggot Brain 1971

Funkadelicin kolmas albumi Maggot Brain yhdisteli surutta kaikenlaisia tyylejä. Jos ensialbumi oli ollut (hyvä) soul-jytä ja kakkosalbumi taas usvaisen pusvainen James Brown funkkaaja, Maggot Brain jatkoi omaa polkuaan.

Funkadelicin katras oli käynyt katsomassa kotikaupunkinsa äänekkäät kitararokkarit (MC5, Ted Nugent jne.) ja yhdisti saatanan äänekkään ja kovan kitaroinnin mustiin biiseihinsä. Avausraidan nimibiisillä Clintonin ohje kitaravelho Eddie Hazelille oli legendaarinen 'Soita, niinkuin tietäisit mutsisi just kuolleen'. Ja Eddie soitti.

Levyn tyyli poukkoilee jonkin verran, mutta on parhaimmillaan juuri korkeaoktaanisen kitararokin ja mustan funkin sekoituksissa.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Entombed - Wolverine Blues 1993

"Hier in finland vii hääv tis hevi metal almost auor sekont relitsön".

Juupa juu. Suomalaisen mainstream-metallin totaalisen paskuuden huomaa, kun vertaa sitä esimerkiksi siihen, mitä Ruotsissa julkaistiin jo parikymmentä vuotta sitten. Suomalainen hevihän on pääpiirteissään Yö:tä laulettuna englanniksi. Mielenkiintoisimmat poikkeukset löytyvät alan pioneereistä (ei, 80-luvun Tarot on edelleen paskaa, vaikka Marco onkin saanut sukseeta Nightwishissa) ja marginaalista.

Genre-puristi ei tietenkään kelpuuta Entombedin Wolverine Bluesia metallilevyksi, vaan sehän on bändin lanseeraamaa Death'n Rollia. Yksi lysti, ruotsin pojat latasivat death-metallin ja Kiss-Motöhead tyylisen hard-rockin sellaiseksi paketiksi, että maaottelu on edelleen naapurille 2-0.

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Juliet Jonesin Sydän - Juliet Jonesin Sydän 1985

Joidenkin bändien kohtalona on jäädä sen yhden hitin alle, jonka varjoon jäävät myös aika ennen sitä ja sen jälkeen. Joneseille tämä biisi oli luonnollisesti 'Miksi suomalaiset aina rakastuvat molleihin'.

Kappale ei tietenkään ollut mikään outolintu yhtyeen tuotannossa, mutta oikeasti ne mielenkiintoiset levyt olivat kaksi ensimmäistä. Yhtye oli aloittanut jo vuonna 1980, joten ensilevy oli luonnollisesti viiden vuoden olemassa olon jälkeen kypsää tavaraa. Uuden aallon juuriltaan bändi toi mukanaan sen hetkittäisen riehakkuuden, jota valitettavan vähän esiintyi suomi-rockissa.

Jos yhtyeen kosketinsoittimena on farfirsa-urku, ei liene yllätys, että musa nojaa vanhaan rehelliseen autotallirockkiin. Ja autotallirock ei tässä yhteydessä tarkoita ketjulompakko-no-homo bändejä, vaan sitä Pistepirkkojen pirteiden henkisten isien tavaraa. Bändi oli kovassa keikkamaineessa, enkä ihmettele yhtään. Debyytti on valitettavan unohdettu nugetti Pokon ja suomi-rockin historiassa. Korkeaoktaanista suomikamaa.

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Hawkwind - Space Ritual 1973

Palataan taas Hawkwindiin. Sori.
Space Ritual ei kuulu omiin suosikkeihini yhtyeen tuotannossa, mutta levy omaan niin paljon mielenkiintoarvoa, ettei sitä voi ihan tuosta vain ohittaa.

Alunperin vinyyliversion kuuteen osaan jakautuvasta kansitaiteesta oli vastuussa Barney Bubbles. Tissejä, mystisiä pyramideja ja esoteerisia viestejä käsittelevä kansi on klassikko.

Space Ritual oli lausuja/laulaja Robert Calvertin ideoima kiertue. Silver Machine-hitillä rahoitettu turnée piti sisällä Calvertin ja Bubblesin animaatioita ja lavasteita, sekä Liquid Lenin valoshown. Lady Stacian lisäksi lavalla oli kaksi muutakin tanssijaa. Huomioitavaa on myös, ettei nimenomaista hittisingleä ole tietenkään mukana tällä live-levyllä. Biisimateriaali koostui pääosin uudesta kamasta ja edelliseltä 'Doremi Lasol Sida' levyltä. Kahdelta ensilevyltä oli mukana vain 'Master of the Universe'.

Mitään live-levyä ei huomaa edes kuuntelevansa, sillä välispiikit oli poistettu ja homma pelasi yhtyeen teatteriesityksellä. Yllättäen levyn kohokohdaksi nousee Calvertin tulkitsema Michael Moorcockin runo/ääniesitys 'Sonic Attack'. Liverpoolissa ja Lontoossa äänitetyt konsertit ovatkin pääpiirteissään avaruusrunouden ja Hawkwind-junnauksen sekoitus.

Tälläisiä kiertueita ei enään tehdä. Tosin ei yleisökään ole yhtä pihalla. Mutta tissit... mmm.

Telex - On the Road Again 2006



Kyllä.
Kappale on cover-versio Canned Heatin klassisesta hobo-tulkinnasta.

Kyllä.
Yhtye on Telex, joka antoi oman vahvan panoksensa elektronisen popin marginaalissa 70-80-lukujen taitteessa.

Kyseessä ei tosin ole ensimmäinen kerta, kun orkesteri teki sähköisen version rock'n rollin vanhasta standardista, sillä yhtye levytti ensimmäisen tulemisensa aikana mm. ultrahitaan version 'Rock Around the Clock'ista ja mekaanisen luennan Sly Stonen 'Dance to the Music'ista.

Peukku pystyyn!

torstai 22. huhtikuuta 2010

Goblin - The Goblin Collection 1975-1989

Jos Popol Vuh oli Werner Hertzogin luottoyhtye hänen elokuviensa soundtrackeilla, Goblin oli vastaava taas Dario Argentolle.

Alunperin eri nimellä aloittaneen progehtavan orkesterin tilaisuus koitti, kun jo valmiiksi sävelletyn elokuvan 'Profondo Rosso' soundtrack äänitettiin uusiksi. Goblin käsitteli nimiraidan sellaiseksi klassikoksi, joka muistetaan vieläkin. Argenton lisäksi bändi soitti mm. Romeron zombie-klassikko 'Dawn of the Dead' elokuvan musiikkiraidan. Mutta Suspirian nimibiisihän on se_juttu.

Kokoelma kattaa yhtyeen musiikkia seitsemänkymmentäluvun puolesta välistä kahdeksankymmentäluvun loppuun. Tyyli ei vaihdu levyllä missään vaiheessa, mutta on sanottava että alkupään uhkaava henki jotenkin vähenee kasarituotannossa.

Goblinia on aika vaikea sijoittaa oikein mihinkään yksittäiseen genreen. Se sisältää paljon progen elementtejä ja on italotyyliin sinfonista, mutta samaan aikaan aika napakkaa. Myös folk-mausteita on aika paljon ja tietysti vähän väliä funkkia. Etenkin alkuaikojen biiseissä on jotain kieroutuneen marionetin mieleen tuovaa leikkisää.. murhanuhkaa. No, bloginpitäjää saattaa sekoittaa biisien säestämien slasher-elokuvien ja musiikin yhteensulautuminen mielessä.

Oman lisänsä musiikkiin tuo näppärästi käytetyt inhottavat pulputukset, joita loihdittiin Moogeista.

Goblin oli todella suosittu Italiassa, mutta kärsi kroonisesti miehistönvaihdoksista. Ne söivät lopulta bändin jännitteen.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Sparks - No. 1 in Heaven 1979

Näin jälkikäteen ajateltuna on yllättävää, että veljesten Ron ja Russell Maelin Sparks oli the Doorsin aikainen bändi. Yhtye nimittäin perustettiin jo 60-luvun lopulla Los Angelesissa ja ne pyörivät samoilla rock-klubeilla. Homma ei kuitenkaan lähtenyt vetämään ja anglofiileiksi tunnustautuneet veljekset relokalisoituivat Englantiin. Myös myöhemmän suosionsa he ovat saavuttaneet juuri Englannissa ja Euroopassa.

Yhtye julkaisi Virginille liudan kehuttuja kitara, rummut ja basso kokoonpanon glam-pop levyjä, mutta pikkusuosion lisäksi homma ei lähtenyt musiikin pompöösiä ilmettä vastaavaan lentoon.

Vuonna 1979 Giorgio Moroderin kanssa tehty 'No. 1 in Heaven' edustaa sellaista Sparksia, jonka minä tunnen. Falsettiin hyppäävät laulut ja kunnianhimoiset diskorytmit ovat sitä minulle tuttua juttua. Levyltä irrotettiin pari hittisingleä, jotka ovat hivenen erilaisia, kuin nämä lp-versiot. Kitaroita ja muita perinteisiä rokkijuttuja ei enää tällä levyllä ole, vaan se on synteettistä diskoa hyvillä sävellyksillä. Eikä kuulosta vanhentuneelta.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Del Dettmar & Gerald Toon - Synthesis (kasetti) 1980

Hawkwind-saaga jatkuu - tai rokin apumiesten tarina.

Del Dettmar liittyi Hawkwindin kuvioihin alunperin kiertuemanageriksi. Hänellä oli jonkun verran kokemusta eri bändien kanssa kiertämisestä, mutta Hawkwindin kanssa hän rupesi myös miksaamaan konsertteja.

Yhtyeen elektronisten laitteiden soittaja Dik Mik lähti väliaikaisesti kävelemään bändistä, jolloin Dettmarin vastuulle otettiin myös yhtyeen juuri hankkima uusi ja ihmeellinen syntetisaattori. Dik Mik ei ollut kauaa poissa kuvioista, jonka jälkeen Dettmar ja hän jakoivat elektronisten laitteiden soittamisen. Kaksikosta Dettmar oli kuitenkin enemmän muusikko ja hän mm. tuotti osittain klassikko-albumin 'Doremi Fasol Lasido'.

Dettmar turhautui rooliinsa yhtyeen 'outojen äänien soittajana' ja olisi halunnut soittaa kunnianhimoisempia juttuja. Homma kulminoitui hänen jättäessään yhtyeen vuoden 1974 Pohjois-Amerikan kiertueella. Dettmar muutti Kanadan erämaahan, jossa hän rakensi omin käsin kaatamistaan hirsistä talon (jossa hän asuu edelleen). Seurakseen hän otti raskaana olevan tyttöystävänsä. Tyttöystävä tosin sai lähteä tarinan mukaan heti lapsen synnyttyä, koska lapsi oli vähän väärän värinen ja mallinen..

Kokonaan pois musiikinteosta Dettmar ei jättäytynyt, vaan vaikutti 70-80-lukujen taitteessa kanadalaisessa bändissä 'Melodic Energy Comission'. Samalta ajalta on myös tämä kasettijulkaisu, jolla Dettmar soittaa syntetisaattoria. Soundi on vuodelle 1980 jo vähän vanhanaikaisen kuuloista, mutta silti sympaattista. Analogisten laitteiden sointi kuulostaa nimittäin enemmän 70-luvun alun kokeiluilta, kuin uudelta ja uljaalta 80-luvulta.

Nykyisin mies soittaa toisinaan entisten Hawkwind-miesten 'Space Ritual' orkesterissa.

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Hawkwind - Levitation 1980

Hawkwindin katalogi on sen verran suuri, että jopa jonkinlaisena fanina en ole tutustunut bändin 80-luvun loppuun ja siitä eteenpäin. Huhujen mukaan levyt ovat kuitenkin sitä samaa - monen kymmenen vuoden kokemuksella.

Jälkiviisaasti on asetettu linjoja, joissa Hawkwind luetaan harvoiksi bändeiksi, jotka yhdistivät hippi ja punk-yleisöt. Toinen bändi oli myös Ladbroke-kuvioista tuttu Pink Fairies. Fairiesin 'Do It' single on kieltämättä aika punk vuodelle 1971 ja olihan Motörheadin alkuperäinen kokoonpano juuri Hawkwind -ja Fairies juurille kasattu.

Joka tapauksessa bändille, joka oli vetänyt aikaisemmin Wembleyn täyteen ja ollut Glastonburyn pääesiintyjä, näkyi punk ja uusi-aalto keikkapaikkojen lipun myynnissä. Vuonna 1980 Hawkwind ei ollut hipstereiden suosiossa. Lemmy oli potkittu bändistä muutama vuosi aiemmin, Lady Stacia oli lopettanut ja svengali Nik Turnerkin oli saanut kenkää.

Korvaajaksi otettiin Gong-yhtyeessä syntetisaattoreita soittanut Tim Blake JA Cream-yhtyeessä heavyn peruskivet muurannut rumpali Ginger Baker (Baker soitti myöhemmin myös Johnny Lydonin PIL:ssä).

Tutkimustyötä oli myös tehty entisen basistin bändin suosiosta - Levitation on levy, joka yhdistää junnaavan riffittelyn, syntikkasuhinan ja NWOBHM:n nopean metallin. Syntikoita ja Scorpionsia? Jotain sinne päin.
Kitaraan palasi kymmenen vuoden tauon jälkeen Huw Lloyd-Langton, joka oli soittamassa bändin ensimmäisellä levyllä, mutta erosi pian sen jälkeen. Langton oli ketteräsorminen kitaristi, joka pystyi nakittamaan ajanmukaisesti, kuulostaen kuitenkin samaan aikaan Hawkwindille ominaisesti ..degeneroituneelta. Tällä toisella kertaa aikaisemmin yhtyeestä sen huumeiden käytön politiikan vuoksi eronnut Langton viihtyi melkein kymmenen vuotta. Soittaen myös myöhemmin, mutta joutui lopettamaan sairastuttuaan legioonalaistautiin.

Levyä ei aikanaankaan suuresti inhottu, mutta pitkällä aikavälillä se on puleeratusta toteutuksestaan huolimatta noussut yhdeksi Hawkwind-klassikoista.

Levitation asettaa taas kysymyksen yhtyeitten levyjen aikaan sidonnaisuudesta. Miksi 'Doremi Fasol Latido' on parempi levy, kuin tämä? Tuoko yhtyeen kuumuus tekohetkellä musaan lisäarvoa vai onko Levitationin täysin saman tasoinen sisältö vain entisen toistoa? No, kolmekymmentä vuotta myöhemmin tällä on vielä vähemmän merkitystä.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Lea Laven - Epitafi 1972



Täällä oli jo aikaisemmin Lean version Can the Canista. Se oli ihan ok, mutta tämä (käännös?) onkin sellainen tukanhulmuttaja, että voi voi. Ihan mahtava!

Hurriganes - Tripper's Story 1976



Ganes pitää jossain määrin hallussaan hivenen kyseenalaista kunniaa olla suomen junttibändien kuningas. Tästä huolimatta bändi jytäsi parhaimmillaan aika helvetin kovaa.

Järvisen poistuttua yhtyeestä palasi alkuperäinen kitaristi Ile Kallio takaisin riveihin. Hot Wheels oli bändin läpimurto Ruotsissa ja yhtye oli kovassa nosteessa. Hommaa käytiin kokeilemassa Englannissakin asti, mutta se kariutui joko kielitaidottomuuteen tai rock-prinsessointiin. Ile Kallion mukaan Remu ei Cissen kanssa kestänyt, että olisi pitänyt aloittaa taas baarin nurkasta, kun Suomessa ja Ruotsissa oli samaan aikaan ladot täynnä.

Pubirock oli kuitenkin Englannissa nosteessa ja Ganes olisi saattanut saavuttaa samanlaisen aseman, kuin esim. Dr. Feelgood.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Chess - One Night in Bangkok 1984



Kappale kuuluu olennaisesti omaan lapsuuteeni, koska isosiskoni soitti tätä joltain kasetiltaan lähes tauotta. Muutkin kaverikokoelman biisit olivat tätä samaa 'laatutavaraa'; Tarzan Boy yms. En luonnollisesti pitänyt tästä silloin, enkä oikein sen jälkeenkään. Ennen kasari-revivalia ja etäisyyden ottamista biisi oikeastaan tiivisti kaiken tästä aikakaudesta.

Tämä ärsyttävä biisi on kuitenkin kieltämättä aika funky ja tässä teatterivideo-versiossa on jopa alkuperäistä kornimpi karate/shakki/tanssi vertauskuvineen.

Itselleni uutta tietoa oli, että biisin takana olivat Abba-miehet Björn Ulvaeus ja Benny Andersson. Miehet tekivät tämän 'konseptialbumin' ja jättihitin Abban defacto hajoamista seuranneena vuotena. Albumi ja tarina kylmän sodan aikaisesta shakkiottelusta tehtiin myös teatteriversiona.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Vangelis - Blade Runner 1994

Oikeaa soundtrack-levyä jouduttiin odottamaan yli kymmenen vuotta. Kaupan hyllystä sai vain elokuvan julkaisuvuonna 1982 tehtyä karmeaa studiobändiversiota. Tämän lisäksi levystä liikkui bootleggejä.

Tilausta siis oli, kun Ridley Scottin mestariteos lähti uudelleen elokuvateattereihin. Siis ohjaajan OMA versio.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että pääsin nuorena poikana katsomaan elokuvaa ensimmäistä kertaa juuri valkokankaalta. Ja tämä oli jopa Kotkassa. Helsingissähän katsojia hemmotellaan Orionissa tämän tästä, jos vain jaksaa raahata laiskaperseensä sinne.
Siihen aikaan kuitenkin filmin katselu himassa tarkoitti lähinnä suttuista vhs:ää paskatelkusta vanhempien horistessa vieressä.

Leijuauto lipuu LA:n taivaalla, jalostamot syöksevät likaista tulta ja Vangeliksen surumielisesti pudottelemat syntikat soivat samaan aikaan taustalla.. Kokemus.
Levy toimii hyvin kotistereoistakin, mutta megalomaanisen kaupungin ja kyberpunkin(!) ollessa poissa näkökentästä tietysti jotain puuttuu.
Tunnari ja elokuvan loppubiisi iskevät edelleenkin kerta toisensa jälkeen. Vanha bändikaveri Aphrodite's Childin ajoilta, eli laulava elostelija Demis Roussos vetää muutamassa biisissä komeasti falsetissa. Komea syntikkalevy.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Cromagnon - Caledonia 1969



Vuonna 1969 hautakumpu aukesi ja sieltä tuli ulos Cromagnon ja albumi 'Orgasm'. Kenelläkään muulle, kuin Back to the Sixties-kokoelmista 'psykedeeliset' kappaleet tuntevalle ei ole yllätys, että liikkeeseen mahtui myös tummempia sävyjä. Cromagnonin tapauksessa jopa mustia, kuin piktien sydämestä valuttama veri.

Cromagnon oli Los Angelesilaisten hitintekijöiden Austin Grasmeren ja Brian Elliotin sivupolku. Tässä kuultava levynavaaja 'Caledonia' kuulostaa juuri niin pelottavalta, kuin sydämen uhriensa rinnasta repivien kelttien ja piktien pitääkin. Ylhäisessä yksinäisyydessä ilmestynyt albumi kuulostaa edelleen noisen, industrialin ja dark-folkin esi-isältä, vaikka on ollut kaikki vuodet tuntemattomuudessa.

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Giorgio Moroder - From Here to Eternity 1977

Levyn nimibiisi on jo vilahtanutkin täällä.
Italialaissyntyinen Giorgio Moroder on tehnyt oman uraauurtavan musiikin lisäksi hittejä ja tuotantoja monille muillekin artisteille. Luettelo on pitkä, merkittävimpänä Donna Summerin 'luominen', Sparks, David Bowie, Blondie ja niin edelleen. Unohtamatta megahittielokuvien soundtrackkeja, kuten 'Midnight Express' ja 'Top Gun'.

Hurjan tajuttoman mauttoman siistin viiksikannen omaavan 'From Hear to Eternity'n sanotaan olevan house-musiikin esikuva. Levyn alkupuoli onkin saman kompin päälle rakennettu muunnelma yhdestä biisistä. Jos piti ranskalaisen Air-duon 'Moon Safarista', pitää varmasti myös tästä levystä. On nimittäin samat biisit, mutta alkuperäisenä.

Kansitekstit kertovat levyn olevan soitettu kokonaan elektronisilla soittimilla. Rumpujen kohdalla tuota vähän mietin, mutta kyllä nekin voivat olla jostain omatekemästä rumpukoneesta. Syntikoillahan tämä on tehty ja vähän laulua päälle. Käytössä on ollut myös uusinta uutta; seinän kokoinen vocoder. Tyyli on tuon ajan Moroderilta tuttua; päällekkäin kasattuja monosyntikkaraitoja ja arpeggio. Air-vertaus kertoi kuitenkin, että homma kuulostaa edelleen tuoreelta.

R.I.P Malcom Mclaren 1946 -2010

Mclarenin kuolema parantumattomaan syöpäsairauteen herätti varmasti edelleen ristiriitaisia tuntemuksia hänen entisissä suojateissa ja yhteistyökumppaneissaan.

Punkistahan Mclaren tunnetaan. Tai paremminkin sen vaatemuodin luomisesta ja taloudellisesta jalkauttamisesta.

Ennen Sex Pistolsien manageerausta Mclaren ehti olla mukana uppoavien New York Dollsien kyydissä, yrittäen jo manipuloida heidän tyyliään. Pistolsien jälkeen Mclaren hoiti aluksi Adam & the Antsien ja sitten siitä irtautuneen Bow Wow Wow:n managerointia. Kaikissa näissä hän oli mukana erittäin näkyvästi, ollen käytännössä yksi bändin artisteista. Kuinka tärkeä - se riippuu vastaajasta.

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Paula Koivuniemi - Viking Gabriella 7.4.2010

Levyhylly on paikka, missä voidaan hypätä Hawkwindistä sujuvasti ruotsinlaivan lavalle.

Perussuomalaisen ruotsinristeilyn yllätys oli ilmoitustaululla ollut mainos Paula Koivuniemen keikasta. Itse en ole aiemmin hirveästi lämmennyt 'Aikuinen nainen' hauskuudesta tai artistin nauttimasta suosiosta rock/hipster-väen keskuudessa. Se on tuonut mieleen hivenen taannoisen sympaattisen, mutta elitistisen Leevi & the Leavings muodin. Edellä sanomallani ei ole mitään tekemistä artistien musiikin kanssa, mikä on aina ollut maan eturivin kamaa - omassa tyylissään.

Keskiyön aikaan laivan yökerhoon oli saapunut perinteinen joukko risteilyvieraita. Paikalla olivat tietenkin mustalaiset lapsineen, jonkun firman pukumiehet ja jakkupuvut toisiaan ahnehtivine kännisine katseineen. Eläkeläiset helmikoruineen ja korvenkylästä saapunut mies slipoverin ja kyljyksellä kammatun etutukan kanssa. Ja moni muu. Ennen illan pääesiintyjän keikkaa lavalla oli joku geneerinen 80's laulattajayhtye, jonka laulaminen tai poistuminen ei herättänyt sen enempää tunteita.

Verjojen liukuessa lavan edestä Paula Koivuniemenkarisma täytti tilan samantien. Myös artistin esittämä kappalemateriaali tähän päivään saakka kestää päivänvalon.
Tänäkin vuonna rock-festareita kiertävä artisti bändeineen on harjoitellut setin sellaiseen tiukkuuteen, ettei edes 'Tummat silmät ruskea tukka' kuulostanut yhtään väsyneeltä, toisin kuin ilmestymisvuonnaan.
Koivuniemi on siitä harvinainen iskelmäartisti, että hän on tavallaan uudistunut koko ajan (tai ainakin saanut myös uusia hittejä..), eikä ole jäänyt makaamaan vanhojen menestysten päälle.

Koivuniemen taustabändi ansaitsee myös maininnan, ovathan sen soittajat maan huippuammattilaisia. Rumpali Anssi Nykänen ja bassossa suomen 20. eniten äänittänyt muusikko, eli basisti Harri Rantanen ovat rytmiryhmänä miltei kaikkien menestyneimpien suomi-artistien takana.

Oma erikoisuus keikalla oli Paulan 'bändäritytöt', jotka seuraavat artistia kaikille keikoille, joille pääsevät. Aika kova saavutus kuusikymppiseltä mimmiltä. Onko tässä nyt sitten joku 'Suomen Tina Turner'?

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Hawkwind - Silver Machine 1972



1972 ajat olivat näemmä oudot. Yksinkertaisen boogien ja kirkuvan EMS-syntetisaattorin yhdistelmä meni suoraan Englannin top-10:iin. Bändi soitti jopa Wembleyn stadionilla.

Tässä esiintyvä tanssijatar ei eksoottisesta koreografiastaan huolimatta ole yhtyeen ykköstanssija eli Lady Stacia, joka esitteli maaemon reheviä muotojaan tanssiessaan yleensä alasti.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Kiss - Ace Frehley 1978

1978 Kiss oli suuruutensa huipulla, tai jo matkalla sieltä alas. Mikä lie ollut syynä Kiss-nimikkeen alla julkaistuille sooloalbumeille? Rahanhimon lisäksi kenties se, että yhteistyö jäsenten välillä ei ollut enään mutkatonta? Levyillä soittavat bändikaverien sijasta yhtyeen jäsenten yhteistyökumppanit.

Peter Crissille nousi 'Bethin' myötä ns. kusi päähän niin, että lorina kuului ja se jatkui miehen omalla käsittämättömän haahuilevalla soololevyllä. Eipä Paholaisenkaan soololevy mikään klassikko ole. Paul Stanleyn soolo oli.. no Paul Stanleyn soolo, mutta porukan yllättäjä oli Space Ace.

'New York Groove'-hitinkin poikinut Frehleyn soolo oli nelikon ehdottomasti menestynein levy, mikä vain lisäsi bändin sisäistä skismaa. Näin yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin arvioituna levy on mukiin menevää hard-rockia. Tai itseasiassa aika hyvää sellaista. Hittibiisin lisäksi levyn loppu täräyttää juuri niinkuin pitää. 'Wiped-Out' on unohdettu korkeoktaaninen hard-rock-klassikko ja levyn päättää taiteellinen 'Fractured Mirror', missä Ace pääsee kasaamaan päällekkäin kymmeniä kitaroita. Ace oli se hahmo, joka sai kulta-ajan Kissin kuulostamaan hyvältä.

Tälle tasolle Ace ei kuitenkaan ole koskaan palannut.

maanantai 5. huhtikuuta 2010

The Incredible String Band - The Hangman's Beautiful Daughter 1968

The Incredible String Band on yhtye, jonka musiikkia ja tekemisiä vertailtiin aina parin vuoden takaiseen, tosin nyt jo hipster-muodista poistuneisiin psych/outsider-folk artisteihin.

Yhtye oli 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa erittäin suosittu Isossa Britanniassa. Atlantin toisella puolella yhtye pysyi aina kulttiaktina, vaikka levyttikin folk-musiikistaan tunnetulle Elektralle.

ISB oli skottien Robin Williamsonin ja Mike Heronin yhteislapsi. Ensilevyllä mukana oli kolmaskin hemmo, mutta tämä lähti liftaamaan Intiaan ja yhtye hajosi hetkeksi. Williamson matkusti tyttöystävänsä kanssa pennittömänä Marokkoon, joka oli aikanaan Brittein saarten muusikkojen ykkösseikkailu(sekoilu) kohde. Heron teki hanttihommia, mutta Williamsonin palatessa ryytyneenä matkaltaan kaksikko muutti asumaan Glasgowin ulkopuolelle mökkiin, jossa syntyi ensilevy 'The 5000 Spirits or the Layers of the Onion'. Se räjäytti ns. pankin ollen mm. mestarimieli Paul McCartneyn mielilevy.

Kakkoslevy 'Pyövelin kaunis tytär' oli myös kaupallisesti menestynyt. Englannissa. Tuohon aikaan brittien folk-artistit olivat pitkälti amerikkalaisten vastineidensa apinoijia lukuunottamatta Donovania, joka ensi hittien jälkeen lähti rohkeasti kulkemaan omia polkujaan. ISB tavallaan tasoitti musiikillaan tietä sitä seuranneille Pentanglelle (Danny Thompson soittaa bassoa 5000 Spiritsillä..), Fairport Conventionille ja kumppaneille, jotka uskalsivat taas laulaa Vihreiden saarten lauluja.

Williamson ja Heron olivat multi-instrumentalisteja ja hyviä lauluntekijöitä, jotka hippiajan hengen mukaisesti käänsivät lauluissaan nykypäivän, fantasian ja surrealismin omaksi keitokseksi.

Bändi on ainakin kotimaassaan ajankohtainen, koska levyt on vasta nyt ensi kertaa remasteroitu ja julkaistu uudestaan Englannissa.

torstai 1. huhtikuuta 2010

Beatles - It's All Too Much 1967



George Harrisonin biisin piti alunperin tulla leffaan 'Magical Mystery Tour', mutta jätettiin julkaisematta. Kappale pistettiin kuitenkin pari vuotta myöhemmin 'Yellow Submarine' animaation huippukohtaan. Itse biisi nauhoitettiin alunperin pian 'Sgt Pepperin' julkaisun jälkeen.

Kirskuvasti kiertävien kitaroiden avaama urkuriffiin pohjautuva biisi on edelleen euforisen kuuloinen ja kertoo selvää kieltään Harrisonin nousevasta kappaleiden kirjoitustaidosta.

Tässä alkuperäinen pitkä miksaus.

Steve Hillage - Rainbow Dome Music 1979

Brian Eno ja Robert Fripp olivat tehneet 'No Pussyfooting'in jo 1973, joten kitaran ja suhinan yhdistelmälevy ei ollut uutta edes vuonna 1979. Molemmissa levyissä oli vielä yksi biisi puolellansa. Ja molemmat luetaan nykyisin ambientina tunnetun musiikkityylin pioneerilevyihin.

Steve Hillage ja hänen syntetisaattoreita soittava puolisonsa Miquette Giraudy olivat alunperin legendaarisen englantilais-ranskalaisen Gong-yhtyeen ydinjäseniä. Tuo orkesteri yhdisti kummankin maan hämyjä ja julkaisi mm. legendaarisen 'Radio Gnome'-trilogian.

Hillage ja Giraudy jättivät Gongin vuonna 1975 Hillagen siirtyessä soolouralle. Giraudy oli siis vastuussa Gongin lisäksi miehensä soololevyjen syntetisaattoreista. Eli 70-luvun yksi innovatiivisimmista syntikkapioneereistä oli nainen.

Homman juoni meni seuraavasti: taustalla pulputtavan avaruussyntetisaattorin päälle maalaillaan kitaralla. Hillagen tyyliin kuului/kuuluu maukas volume-pedaalin ja delayn käyttö saaden kitaran ujeltamaan eteerisesti. Homman voisi tiivistää niin, että Steve Hillage kuulostaa siltä, miltä Mike Oldfield olisi VOINUT kuulostaa parhaimmillaan.

1990-luvulla The Orb soitti chill-out dj-seteissään Rainbow Dome Musicia, josta sana kulkeutui Hillagelle. Hän puolisoineen soittikin Orbin klassikkolevyllä 'The Orb's Adventures Beyond the Ultraworld'. Ehdottomasti suositeltava levy ihmisille, jotka pitävät musiikista missä ei tapahdu mitään.