Sleaford Mods - Eton Alive 2019

Sleaford Mods ja sen kaksikko Jason Williamson ja Andrew Fearn tuovat muiston kaltaisia tuulahduksia 90-luvun Englannista. Mutta siinä missä ysärin madchester-yhtyeet varoivat yleensä visusti ottamasta itse musiikissaan kantaa poliittisiin asioihin, Sleaford Mods Williamsonin leveän keski-englantilaisen aksentin kanssa tykittää silmille työväenluokkaista tekstiperinnettä. Levyn nimestä löytyy yksityiskoulun kera avain, mistä ja millä kulmalla Williamson sylkee ajatuksensa ja asiansa.

Fearnin hoitaessa minimalistiset konetaustat Wlliamson pyörii räppäämisen ja laulun välimaastossa, ehkä myös muistuttaen Happy Mondaysin Shaun Ryderin samanlaisesta pyörimisestä nuotin ympäristössä ja sen ulkopuolella. Bändi itse kuvailee tyyliään minimalistiseksi punk-hopiksi ja kyllä minä tämän termin ostan. Yhdistelmä myös toimii, jolloin viittäkymppiä lähestyvät ukkelit kuulostavat tuoreemmilta, kuin kimmellyksen peittämät mustat, tai mustiin pukeutuvat punkit.

Levystä on oikeasti vähän vaikea kirjoittaa pitkästi, koska se on sellainen riisuttu hyökkäys biittiä, minimalismia ja asennetta isolla A:lla. Pakettiin on liitetty arvostelijoiden/arvostajien toimesta jatkumoa juttuihin ja seuraaviin hahmoihin: (Shayn Ryderin lisäksi) John Cooper Clarke, Mark E. Smith, Ian Dury, sekä punk ja Oi!-punk.

Batman Forever Soundtrack (V/A) 1995

Jos jostain etsisi musiikillista tiivistelmää 90-luvusta, niin tämä levy saattaisi olla lähellä sitä.

Soundtrack ja sen supersuosittu leffakin ilmestyivät vielä aika tasan päivälleen 90-luvun puolessa välissä (tosin soundtrackin musiikit ovat äänitetty vuosien 93-95 välissä).

Kansiteksteissä luvataan pääosin ennenkuulumatonta musiikkia sellaisilta artisteilta kuin: U2, Seal, PJ Harvey, Nick Cave, Flaming Lips, Method Man, The Offspring, Michael Hutchence, Mazzy Star, Massive Attack jne. Siis edustava kattaus aikansa suurimpia nimiä, kulttitähtiä, nousevia bändejä, soolobiisejä esittäviä bändien keulakuvia jne. Musiikillinen spektri ulottuu alternative-räminästä superballadeihin, U2:sen numero #1:ksi nousseeseen tunnariin, rap-musiikkiin, trip hoppiin ja... no oikeastaan siis koko ysärin musaan, ehkä grungen määrä on aikaansa pienempi.

Aikansa superkattaukseen nähden onkin mielenkiintoista, että biiseistä itse elokuvassa oli vain viisi kappaletta. Loppukrediiteissä ja elokuvan epävirallisina tunnareina soivat sekä U2:sen "Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me", että Sealin superballadi "Kiss From the Rose". Näistä ensinmainittu oli ennenjulkaisematon, tosin biisi oli saanut alkunsa jo yhtyeen Zooropa-sessioissa. Sealin balladi oli taas ilmestynyt jo vuoden 1991 albumilla. Yhteistä näille kahdelle oli, että soundtrackillta sinkuiksi irrotettuina ne nousivat kumpikin listojen kärkipäihin ja Seal Yhdysvalloissa huipulle asti. Kolme muuta soundtrackin elokuvassa ollutta kappaletta ovat Flaming Lipsien "Bad Days", Brandyn "Where Are You Now" (jonka tuotti Lenny Kravitz) ja The Offspringin luenta Damnedien "Smash it Up"ista.

Kolmikosta Flaming Lips ei ollut tässä vaiheessa oikein nosteessa ja oli tippumisuhan alla Warner-levy-yhtiön listoilta, mutta Brandy ja Offspring olivat nousukiidossa ysäritähteyteen. Muut biisit ja artistit olikin sitten otettu soundtrack-levylle ihan vain täyttämään tilaa aikansa musiikilla. PJ Harveyn biisi taitaa olla ilmestynyt ainoastaan tällä levyllä. Sama Massive Attackin 'Marvelettess'-coverin kanssa. Näin taitaa olla suurimmalla osalla kappaleista kannen lupaustarran mukaisesti, joten kokoelmaa voi sinällään pitää omana leffaan sidottuna levynään, joka miksailee eri artisteja.

Paketti on ihan kelvollinen sampleri ysärin puoltaväliä, tosin Michael Hutchencen luenta Iggyn 'Passengerista' ei aikansa modernisoinnista huolimatta sytytä ihan hirveästi. Paria vuotta myöhemmin tämä supersuositun INXS-yhtyeen laulaja riisti itseltään hengen. Levy myi aivan törkeästi päästen lähelle Princen Batman-soundtrackkia vuodelta 1988 ja siltä irroitettiin kaikkiaan kuusi singleä (joiden loppujen menestys oli kahteen ensimmäiseen nähden vaatimattomampaa, mutta pitivät levyn MTV-rotaatiossa).

Usko ja urheilu - Jeesus-Tape 2018

Usko ja urheilu on suomalainen ymmärtääkseni jo useita vuosia toiminut erikois-duo. Ainakin toinen puolikas yhtyeestä toimii myös Ryhtiliike mölycore-bändissä ja yhtyeiden nimissä voi ehkä nähdä jonkinlaisen yhteisen teeman?

Sliipparit ja Rauski-hahmon mieleentuovat esiintymisulkoasut ja taiteilijanimet TJ (tape jockey) Tok Mayne ja MF Hankkija viittaavat jutun olevan siellä tsoukin suunnassa, mutta toisaalta asian toteutus ja audio sijoittavat homman hämmennysvyöhykkeelle, missä Petelius ja Reinikais-sämplejen taakse on tehty oikein pätevät ja jytisevät 90-luvun alkupuolen tyylistä ammentavat biittitaustat. Ja samaan tyyliin rakenneltu myös samplet. Ja tämä kaikki on toteutettu kuulemani mukaan 100% kotimaisesta materiaalista.

Duon erikoisuus on livenä esiintyessä edellä mainittu tape jockeilu, eli kassusoittimilla soittaminen ja skrätsääminen. Esivalmistuille kaseteille on biittipohjan lisäksi kerätty mittava määrä sämplättyä suomalaista viihdekulttuurihistoriaa Ostos-TV:stä Levyraatiin, Tabusta Metsola tv-sarjaan ja Kaaoksen Kytät on natsejaaaaah huutoon. Unohtamatta tietysti urheilua. Kakkosbiisi ja levyn temaattinen teos, eli 'Jeesus' sämplälee uskismusaa, kasetteja ja kaiken kruunaa pirteän nuoren neidon tokaisu "Jeeuksesta tietty!". Tikari-räppääjän feattaama 'Pitsaa' räppää pizzan nauttimisesta. Kassu päättyy hidastettuun Nukkumatti-lauluun, joka tuo kuuntelijasta riippuen mieleen joko Tony Halmeen tai kaljan ja diapamit. Tai molemmat.

Kasetti sisältää tätä kaikkea passelin viidentoistaminuutin mitalla, joka onkin juuri sopiva aika tällaista putkeen. Voisin kuvitella, että tämä saisi ansaitsemansa suosion esimerkiksi kavereitten kanssa kaljoittelun yhteydessä suoritettuna yllätyskassuvalintana. Etenkin jos on menneisyyden taustaa vaikkapa Beastie Boys-yhtyeen diggailusta ja estetiikasta.

Fyysisen julkaisun on kustantanut Suomen erikoislevy-yhtiö, eli Levyhyllyssä toisinaan vilahdellut Gafoni, josta kassua voi (ehkä vieläkin) tilailla.

Jontti - Yhden miehen kultti 2011

Tämä tuli ostettua Lahden Äxästä kesäretkellä. Joskus tätä levyä metsästelin enemmänkin, mutta ilmestymisen jälkeen sitä oli suht hankala saada käsiinsä, vaikka soololevy nousikin Suomen virallisen albumilistan sijalle 26. Tai varmaan tästä syystä sen mahdollisesti parin tuhannen levyn painos meni hyllyistä, eikä uutta tullut. En tiedä oliko tämä Äxän alennuksella myymä levy kuitenkin samaa painosta jostain varaston nurkasta kaivettuna?

2010-luvun taitteessa suomiräppi voi hyvin ja siinä pyöri paljon leftfield-tyylistä artistia, kuten Asan mahtava Loppuasukas-levykin osoitti. Siinä missä Cheekit ja Elastiset ovat tuoneet räppiin oman "poliittisen" linjansa, eli sellaisen bemarilla ajavan yrittäjäkokoomuslaisen eetoksen, Jontti sijaitsee kompassin toisessa päässä.
Tosin en tiedä itsekään ihan missä, levyn tursutessa kaiken maailman salaliittoteorioita, Bildberg-kokouksia, EU-vastaisuutta yms. Ja tursoaminen on ihan oikea termi, sillä putkeen kuunneltuna Yhden miehen kultti on semisti puuduttavaa tavaraa. Tämä oli muutaman yksittäisbiisin kuultua itse asiassa pienoinen pettymys. Paasausta pehmennetään viimeisessä kappaleessa, joka antaa kuulijalle ohjeita hivenen myös relata ja olla kelailematta aina liikoja. Neljälletoista biisille on biittejä tehnyt kahdeksan eri heppua ja vierailijoita on Rytmihäiriön ja Ratfacen jäsenistöstä. Lyriikoiden sitominen aikansa poliitikkoihin myös kostautuu vähän puoli vuosikymmentä myöhemmin nuorison todennäköisesti ihmetellessä kuka joku Paavo Lipponen on. Osa taustoista on aika kiehtovan kuuloista, osa aika puuduttavaa.

Aika paljon negaa tuli kirjoitettua siihen nähden, että ei tämä mikään sysipaska levy ole. Ja tietty paasaus/salaliittoripuli kuuluu tietysti teoksen taiteelliseen kokonaisuuteen.

Beastie Boys - Hello Nasty 1998

Aika se vierähtää, koska Beastie Boysien Hello Nastystä alkaa olla pikku hiljaa 20-vuotta... Levy päätti yhtyeen neljä vuotta kestäneen pitkäsoittotauon, mutta muuten yhtye oli ns. suosionsa huipulla. Feimi ja raha suunnattiin omaan Grande Royal-levymerkkiin (joka ei BB-levyjen lisäksi tainnut osua juurikaan siihen kultasuoneen), paitojen suunnitteluun ja kaikennäköiseen muuhun - mukaanlukien hassut musiikkivideot. Mikäs siinä oli puuhastellessa; levyt myivät kuin häkä. Edellinen I'll Communication palautti yhtyeen debyytin jälkeen listaykköskamaksi ja tämäkin myi ilmestymisviikollaan yli 600 000 kappaletta - lukuja joita ei tänään ihan noin vain saavuteta.

Hello Nasty on musiikillista jatkumoa edelliselle levylle ja nämä ysärin levyt voisi lukea jonkinnäköiseksi trilogiaksi. Mukaan voi ottaa vuoden 89 Paul's Boutiquen, tai sitten olla ottamatta. Nasty perustuu kuitenkin kahteen edeltäjäänsä verraten taas enemmän puhtaaseen sampleista kasattuun materiaaliin, ainakin levyn alkupäässä. 'Intergalactic' hittisinkku taas esitteli yleisölle tuohon aikaan pitkään "kadoksissa olleen" vocoder-instrumentin, eli puheäänisyntetisaattorin, joka oli ollut kovassa käytössä edellisen kerran 80-luvun alussa. Edellisillä levyillä ja liveillä mukana ollut DJ Hurricane korvaantui Mix Master Mikellä. Beastien lisäksi tuotantovastuussa on tälläkin levyllä Mario Caldato Jr. jota voi laskutavasta riippuen pitää joko neljäntenä, tai viidentenä BB:nä. Jos jättää laskuista Money Markin, jonka koskettimet ovat tällä levyllä enemmän taka-alalla. Parilla biisillä on vierailevat vokalistit, kuten Cibo Matto-yhtyeen Miho Hatori ja Lee "Scratch" Perry. Levyn puolivälin jälkeen mukaan tulee enemmän "oikeitten ihmisten oikeilla soittimilla" soittamaa musiikkia.

Välisoitto-samplet soivat biisien välillä, jazzeimmissa funk-instrumentaaleissa yhtye kaivaa taas oikeast soittimet esiin. Edellisiltä sillisalaateilta poiketen tällä kertaa mukana ei ollut niitä pari hardcore-punk biisiä. Oikeastaan hämmentävintä tässä levyssä on itselleni, että tämä tuntui silloin ja tuntuu myös edelleen vähän sellaiselta paikallaan pyörimiseltä ja kierrätykseltä. Ei tästä pääse yli, eikä ympäri. Ja siis tavara on pitkälti samanlaista, kuin edeltävillä.

BB lähtikin tästä eteenpäin enemmän "roots"-henkisellä 'Three MC's and One DJ' eetoksella. Niistä lätyistä en pahemmin välittänyt, vaan entisenä fanipoikana jätin ne surutta ostamatta. Poikkeuksena viimeiseksi jäänyt jäähyväislevy, joka oli paluu "vanhaan kunnon menoon". Tässä välissä MCA oli toki sairastunut vakavasti ja tämä kulutti yhtyeen luovan hengen olemattomiin. Samoin MCA:n

Asa - Love 2015

Love Recordsin kataloogi on eittämätön instituutio, joka 60-luvulla aloittamisestaan huolimatta jälkivärittää silmissämme suomalaisen 70-luvun tiedostavan julkaisu- ja musiikkitoiminnan. Aatteellisesta taustastaan huolimatta se julkaisi myös muutaman vuosikymmenensä kaupallisimman, tai ainakin menestyneimmän levyn, synnytti suomenruotsalaisista lähtökohdistaan huolimatta suomeksi lauletun vakavan rock-musiikin ja yhtiön vuosikymmenen lopussa tapahtunut konkurssikin on oleellinen osa tarinan myyttisyyttä.

Avain nimellä poliittista räppiä esittämään aloittanut Matti Salo taas teki itsestään instituution viimeistään palkitulla ja menestyneellä 'Loppuasukas'-levyllä, jonka jälkeen hän on ollut tiedostavien äidinkielen opettajien suosikki ympäri maan.

Levyn nimi on sikäli kaksiselitteinen, että sillä sämplätään kyseisen levy-yhtiön materiaalia. Projekti alkoi jo kymmenen vuotta sitten, mutta Loven oikeuksien myynti pysäytti sen ja homma jatkui vasta, kun uudet oikeuksienomistajat ottivat itse yhteyttä artistiin ja tuottajaan. Asa piti ehtona päästä yhtiön kelakakkujen äärelle, joista sämplet kaivettiin. Samplebongaajien hämäykseksi mukana on myös vain arkistoihin jääneitä kappaleita ainakin Wigwamilta. Toinen selite levytyksen nimelle on, että sen tematiikka käsittelee rakkautta. Tämä on kuuleman mukaan herättänyt jonkin verran palautetta Asan seuraajien keskuudessa; elämmehän aikaa jolloin artisteilla - etenkin aiemmin poliittisesti orientoiduilla voisi olla jotain sanottavaa myös muusta ympäröivästä todellisuudesta. Niimpä poliittisen levy-yhtiön ja epäpoliittisen rakkausräpin yhteenliittämäisestä voi halutessaan tehdä jonkinlaisen kannanoton. Itse luulen, että artisti on vain halunnut julkaista pitkään jatkuneen projektin hyvillä Love-sämpleillä. Ei sen enempää tai vähempää.

Ensimmäistä kertaa ei Asakaan ole sämpläilemässä 70-lukulaista musiikkia. Jo 'Terveisiä kaaoksesta' levyltä löytyy kappale, jonka taustalla pyörii ihan suoraan edistyksellinen ranskalainen puoliproge-kappale. Artisti ja tuottajat halusivat välttää ihan ilmeisimmät Love-sämplet, joten alussa mukana pyörinyt 'Luulosairas' on poissa, eikä Baddingin 'Paratiisiakaan' kierrätetä. Jälkimmäinen olisi taannut varman hitin Radio Helsingin kuuluvuusalueen ulkopuolella, mutta hyvä näin. Toisaalta mukana on jokaiselle musiikkinörtille tuttu DJ Shadow:n sämpläämä Pohjola-pala.

Hip Hop on tullut jo aikamiehen ikään ja paljon on ehtinyt tapahtua. Sen huomaa siitä, kuinka harvinaista tänä päivänä on räppi- ja hop-kappaleet, jotka perustuvat yksinkertaiseen toisten musiikin kierrätykseen, johon tyylilaji alkuvuosien ug-aikoina vahvasti nojasi. Wanha nuortuu muistelemaan, kuinka sivukorvalla kuunteli valitusta ja halveksuntaa "toisten juttujen kierrättämisestä/varastamisesta" ja "soittotaidottomuudesta", joilla 80-luvulla noussutta uutta musiikkityyliä arvotettiin ja yritettiin lakaista takaisin sinne maton alle. Jokainen tukkahevin kierrätysriffi oli taas osoitus valkoisen miehen tarpeesta luoda "uusi teos"? Eipä tainnut.. No, vertailukohta ei ole sinänsä rehellinen, sillä ei amerikantyöväenluokkausta/trailerpark pilluheviäkään hirveästi arvostettu uuden keksimisestä tai omaperäisyydestä. Mutta oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla soittamaa musiikkia silti!

Keskustelussa törmäsikin kaksi aikansa kulttuurinäkemystä (nyt mustan presidentin Amerikan aikaan on jo vähän hankala ymmärtää silloin vahvasti vellonutta väri/älykkyyskeskustelua..); "valkoisten pyrkimys luoda aina uusi, uniikki teos", sekä mustien "olemassa olevien teosten kierrättäminen lisäämällä siihen oma rytmillinen näkemys".
Loppujen lopuksi homma meni niin, että valkoisetkin rupesivat kuuntelemaan räppiä, joten artistit nousivat taloudellisesti suosituiksi. Tämä taas johti siihen, että sämpläyksen kohteena olevat artistit tai oikeuksien haltijat halusivat osansa kakusta, jolloin vaatimussummat oikeuksista/tuloista johtivat siihen, että samplet jouduttiin naamioimaan tai piilottamaan tunnistamattomiksi. Samalla kuitenkin hävisi jotain. Ehkä vähän sama, kuin pelimannilta olisi kielletty piupalipaupalin melodiaan omien sanojen lisääminen ja tuloksena olisi ollut vähemmän tuttu ja iskevä biisi?

No, koko kuvio on mielenkiintoinen, mutta aiheutti eksymisen itse levystä. Taustat koostuvat pääosin pitkistä pätkistä kyseisiltä levyiltä ja muodostavat selkeitä biisirunkoja. Niiden 70-lukulainen tunnelma yhdistyy alkuaikojen hopin nopeaan looppi-editointiin. Lindholmin 'Meritarun' riffiin perustuva 'Mä haluun olla hippi' tunkeutuu punavihreään itsetutkisteluun/syytöksiin, joihin vain vasemmistolainen pystyy.. Vastaleirihän ei omantunnon asioilla useinkaan päätään vaivaa. 'Vasen väsynyt silmä' jatkaa tätä samaa tematiikkaa vielä syvemmällä rypien. Anna Puu vierailee 'Taulu' rakkauslaululla. 'Vesipisaroita' on käsittääkseni levylle vanhimpia levylle päätyneistä biiseistä. Sen falsettikertsi ja tausta tuovat vahvasti mieleen P.M. Dawnin tyyliset 90-luvun sämplehempeilijähipit. Kappaleessa selkeätä hittipotentiaalia. Sitä seuraava 'Vastaukset tuulee' on taas suorastaan psykoottinen. Pohjola-sämplen ajama '5000' lopettelee levyä keikkamatkojen pimeille maanteille ja koti-ikävään. 'Loppusoitto' pistää puolentoista minuutin ajaksi soimaan Loven edistyksellistä jatsia.

Olen Asan jonkinlainen fani, mutta edellinen 'Use Your Illusion III' ei jostain syystä pudonnut ihan hirveän kovaa. Jos nyt rehellinen olen, niin Loppuasukas on ainoa levy, jonka kuuntelen istumalta alusta loppuun. Love iski heti kovempaa, kuin edeltäjänsä, mutta ei tämäkään täydellinen levy ole. Pari levyn biisiä on vähän väsyneempiä, mutta menevät teoksen pakollisten kuprujen alle. Fyysinen levy on vielä hankkimatta ja intternetissä kuulemani mukaan cd- ja vinyyliversiot poikkeavat toisistaan kappalemäärän mukaan. Fyysinen äänite olisi mukava ihan mukana olevan oletetun sample-listankin takia.

P.M. Dawn - Of the Heart, of the Soul and of the Cross: The Utopian Experience 1991

Harva asia vanhenee niin kovasti, kuin niin sanottu ajanmukainen musiikki. Ja siinä etenkin biitit ja niiden soundit. Ainakin hetkeksi.

Lähivuosina on tullut uudelleenkuunneltua montaa 90-luvun suosikkia. The Orbin parhaimmaksi levytykseksi omiin korviin jäi 'Live 93'. Siitä syystä, ettei muita levyjä pilaavat vanhanaikaiset biitit ole pääosassa. Soul II Soulin ja muiden aikansa klubijyrien soitettu/sämplätty 'aidonkuuloinen' rumpubiitti ei tietysti ole pahimmasta päästä, mutta yhtään tahtia 'madchesterin' James Brown komppia en halua enää kuulla. Ikinä.

P.M. Dawn kuului näihin Soul II Soulin ja vastaavankaltaisiin klubiystävällisiin hip hop/r&b orkestereihin. De La Soul on tietysti ollut myös suuri vaikuttaja miltei jokaiselle näistä hempeistä ja taiteellisista hoppareista, jotka pysyttelivät myös lähellä mustia soul-juuriaan.

Yhtye oli New Jerseyläisen veljeskaksikon duo, tai on sitä vieläkin koska suosion hiipumisesta huolimatta ei ole missään vaiheessa lopettanut. Tosin toinen veljeksistä on lähtenyt omille teilleen. Veljesten Attrell ja Jarred Cortesin isä kuoli varhain ja kasvatti-isänä toimi George Brown, joka tunnetaan Kool & The Gangin perustajajäsenenä. Musikaaliset lähtökohdat olivat siis mallillaan.

Nimillä Prince Be ja DJ Minutemix esiintynyt kaksikko sai pakit levy-yhtiöiltä juuri liiallisten yhtäläisyyksien takia aiemmin manittuun De La Souliin. Brittiläinen Gee Street otti yhtyeen talliinsa ja bändin ensisingle saavutti saman tien suosiota lehdissä ja kuuntelijoilla. Kaksikko lähti työstämään tätä maailmaa syleilevästi nimettyä pitkäsoittoa, jonka valmistuessa Gee Street olikin jo konkurssissa. Pesä myytiin eniten tarjoavalle, joka sattui olemaan Blackwellin Island Records. Levy myi etenkin Briteissä hyvin ja poiki yhden suuren ja pienenpiä kansainvälisiä hittejä. Kaksikko muistettaneen myös vaatetuksestaan, jossa oli varmaan mahdoton liikkua eteenpäin (housut polvissä, rimpsuhuivit silmillä).

Levy on tyypillinen 90-luvun taitteen 'taiteellisempi' hip-hop-levy, joka tasapainoilee perinteisen laulurakenteen ja biittiin perustuvan musiikin välillä. Kun siedättää itsensä tasatahtiin jauhaviin tuhat kertaa kuultuihin biitteihin, muistaa taas ettei tämä ollutkaan hullumpi levytys. Tähän aikaan tälläinen hoppi perustui pitkäli sämpleistä rakennettuihin biiseihin, jotka lainapaloista huolimatta muodostuivat usein ihka uusiksi omiksi kokonaisuuksikseen. Sämpleistä (joista sisäkannessa luetellaan vain murto-osa..) löytyvät kaikki alan pakolliset Hugh Masakelasta Chick Coreaan ja Dennis Coffeyn detroit-funk-kitaraan.

Levy huokuu nimeään myöten 90-luvun alkulaista 'hippihenkeä' mikä yhdistettiin hopin tähän muotoon, joka poikkesi siitä tylymmästä, rotutietoisesta, militantimmasta ja usein myös väkivaltaa ihannoivasta kamasta johon muun muassa tuolloin supersuosittu gangsta-tyyli kuului. Miltei puhemaisia osuuksia, taustalaulua, mellotronmaisia huilusämplejä ynnä muuta. Paperilla levy kuulostaa paremmalta, kuin mihin se lopulta kokonaisuutena pystyy. Ei se kuitenkaan toivoton ole, kaikkea muuta.

Levyn suurin ongelma on pienoinen pliisuus, pituus ja se tasatahtinen komppi sekä fiittaus. Prince Be ei ole vokalistinä/räppääjänä suuresta fyysisestä koostaan huolimatta mitenkään mieleenjäävä. Joka tapauksessa levyltä löytyy useampikin pätevä aikansa kutu-hoppi ja todella monta hienosti tehtyä sämpleä.

Beastie Boys - Hot Sauce Committee Part Two 2011

Beastie Boysien viimeisimmät levytykset eivät ole pahemmin liikuttaneet, vaikka yhtye oli takavuosina yksi tärkeimmistä, tai ainakin kuunnelluimmista artisteista levyhyllyssä. Diskografiassa on 2000-luvulta pitkä pätkä, mitä ei löydy hyllystä.

Keskinkertaisten levyjen lisäksi MCA:lla todettiin vuonna 2009 kurkkusyöpä, joten bändin ura oli jotakuinkin katkolla. Jotta todellisuus olisi tarinaa ihmeellisempää, bändi oli kuitenkin tässä vaiheessa levyttänyt kahden albumillisen verran materiaalia, jonka julkaisua varten varattu Brittikiertue jouduttiin perumaan. Jotta homma menisi vielä vaikeammaksi näistä ensimmäistä ja alunperin julkaistavaksi ajateltua ' Hot Sauce Committee Part Onea' ei julkaistu ollenkaan, vaan nyt julkaistu levy on 'kakkososa'. Tänä vuonna julkaistava ykkösosa kertonee, onko koko juttu hoaxia.

Beastie Boys oli takavuosina kuuluisa innovatiivisen musiikin lisäksi videoista ja tempauksista, jotka vetivät vertoja musiikin laadulle. Tauko teki bändille hyvää, sillä viime vuonna ilmestyneet 'uudelleenlämmittelyt' vanhoista videoista olivat todella hyviä. Myös näinä nettiin vuotojen aikoina yhtyeen ennen virallista levynjulkaisua nettiin pamauttama tunnin video ghettoblasterista koriskentän keskellä soittamassa uutta levyä oli hieno veto.

Siirrytään ulkomusiikillisista seikoista itse levyyn. Hot Sauce Committee Part Two on asiallinen paluu takaisin laatu Petopoikiin. Edellisten levyjen old-school räp ja jazzailu on taas laajentunut takaisin sinne Check Your Head-kauden suuntaan. Levyllä on se pakollinen hoosee biisi, mutta tutuista palikoista huolimatta levyn kuuntelee mielellään läpi kerta toisensa jälkeen. Viisissäkymmenissä olevat ex-punkkarit kuulostavat räpätessään tietysti juuri siltä, miltä viisissäkymmenissä olevat ex-punkkarit kuulostavat, joten se yllätysmomentti on kulutettu jo pari vuosikymmentä sitten.
Jos jotain uutta levyllä on, on se ehkä analogiselta, tai pseudo-analogiselta kuulostavat syntikka- ja bassomuraukset. Kansiteksteissä ei mainita Money Markkia, joten ne lienevät kolmikon omaa tuotantoa. Muuten musiikki on taas sekoitus samplaamista ja live-soittoa. Ainoastaan Santigoldin kanssa tehty 'Don't Play No Game That I Can't Win' kuulostaa omaan korvaan vähän irralliselta.

Hot Sauce Committee Part Two ei tuo mitään uutta ja ihmeellistä bändin tuotantoon, mutta onpahan nyt todisteena, ettei Beastie Boys ole kuollut.

Tricky - Maxinquaye 1995

Oman parikymppisyyden kynnyksen kaksi elektronisen musiikin genreä olivat jungle tai siis drum'n bass (johon ne hirveästi lähtenyt) ja trip-hop. Trip-hopin etu oli toimia hitaana soundtrackkina sen aikaiselle elämälle.

Massive Attackin 'Blue Lines' pyöri soittimessa jo varhaisessa vaiheessa ja tietämättäni myös kollektiivin jäsen Tricky. Tämä happoa rouskuttanut kääpiökokoinen nuorisorikollinen oli vastuussa monesta levyn räppäysosuudesta, mutta yhtyeen palkintojen pokkaustilaisuudessa istui jo linnassa rötöksistään.

Maxinquaye ei ole aikalaisten tapaan kärsinyt hirveästi ajan hampaan raatelua, vaan kaukaisuudesta rätisevät samplet ja sielukas musiikki toimii edelleen. Tämä oli itse asiassa selvää levyn ilmestyessä 1995, eikä asettanut minkäänlaisia epäilyksiä levyn klassikkoasemaa kohtaan jo ilmestymisaikanaan. Trickyn lisäksi vokaaliosuuksista vastaa Martina Topley-Bird, jota tai jonka suhdetta maestroon tituulerattiin aikanaan Ike ja Tina Turnerin kaltaiseksi.

Nostaisin tämän levyn samanlaiseksi englantilaisen elektronisen musiikin klassikoksi, kuin Primal Screamin 'Screamadelican', ellei tämä vetäisi jopa varjon puolelta ohi. Aavemaiset samplet ja elastinen biitti pitävät huolen, että tätä on kiva kuunnalla melkein kahdenkymmenen vuoden takaakin.

Kanye West - My Beatiful Dark Fantasy 2010

Sekoilut MTV:n gaalassa ja raportit konserttien messias-kompleksista. Meikäläisen kiinnostus artistia kohtaan nousi.

Michael Jacksonin tämän (tärkeän) puoliskon paikkaajaa on odotettu pitkään. Pari vuotta aikaisemmin kokeilin 808 & Heartbreak-levyä, mutta huolimatta rakkaudesta kyseistä rytmisekvensseriä kohtaan levy ei juuri pudonnut.

My Beatiful Dark Fantasy taas on varmasti helppo kaikille meille 30+ musiikin kuuntelijoille, joilla on salaista kuuntelumenneisyyttä 90-luvun sampleihin perustuvasta rapista. Oli sen tekijä sitten PM Dawnin tyylinen pulska musta herkistelijä tai Beastie Boysin tyylinen remujengi, on hauska kuulla pitkästä aikaa samplejen päälle 'sävellettyä' musaa.

Levy on täyttä jatkumoa kyseiselle linjalle, joka herran jumala päättyi jo toistakymmentä vuotta sitten lakitupiin. Huhujen mukaan tämänkin levyn eräästä progesamplesta (niitä on useampia) käydään veristä oikeustaistelua tälläkin hetkellä. Samplepohjainen räppi on käsittääkseni ollut pitkään lähinnä maan alta toimivien yhtyeiden kuten cLOUDDEAD ja muut kamaa.
Omaan limousinen penkillä istuvaan napaan tuijotetaan levyn sanoituksissa aika paljon, joita säestetään iskevillä 70-luvun sampleilla. Maestron lisäksi levyllä kuullaan runsaasti vierailevia fiittaajia ja mimmikööriä, joten Kanye-allergesillekin levy on varmasti helppo pala. Joskin levyn pituus on tietysti tyylilajilleen ominaisesti pikkaisen väärin mitoitettu (lue liian pitkä).

Interracial-kannen takainen My Beatiful Dark Fantasy tuntuu sisältönsä puolesta sellaiselta kamalta, jonka esittäjälle sallittakoon rokin tai rapin menestyvän sekoilijan rooli.

Beastie Boys - Make Some Noise 2011

Harmaa Ghetto - Taipale 2008

Harmaan Gheton 'hip-hop' on ehkä levyn pituisena annoksena vähän liikaa, mutta yksittäiskappaleina toimii.

Suomalainen kirjallisuus käsittelee edelleen usein kansakunnan tuntoja koskettavaa sota-aihetta, muttei suomalainen musiikki. 60/70-luvuilla asiaa käsiteltiin jonkun verran (nololla patetialla) ja myöhemmin punk kertoi ydinsodan ja armeijan mielettömyydestä. Joka tapauksessa nykyajan velttoperseet eivät sodasta laula.

Harmaan Gheton talvisotaan sijoittuva Taipale naittaa komeasti pakkasessa höyryävän hengityksen, Haadeksen virran, raamatun kuvat ja jermuilun kuraripulit housussa. Kuulostaen samaan aikaan Hiski Salomaalta, Veikko Lavilta ja Asalta.

(Valitettavasti Youtube-biisi on kuvitettu typerästi)

dälek - Ever Somber 2005

Maailma on täynnä yllätyksiä. Viimeinen Ever Somberin alussa mieleen tuleva ajatus on, että 90-luvun kenkiintuijottelijoiden märältä unelta kuulostava feedback-kitarointi liittyykin rap-biisiin.

New Jerseyläinen dälek kuuluu hip-hopin uudistajiin ja lainaa taustoilleen surutta kitarasurinaa ja noisea. Faust ei ole viimeinen yhtye mikä tuonpuoleisesta soivissa kitaroista tulee mieleen. Lähemmällä tarkastelulla selvisikin, että dälek on tehnytkin yhteistyötä myös tämän saksalaisen pioneerin kanssa. Ei tosin tällä biisillä. cLOUDDEAD muistuttaa tätä jonkun verran, mutta dälekin räppäys on astetta miehekkäämpää ja katu-uskottavampaa. Täytynee mennä Nosturiin katsomaan.

Justin Timberlake - FutureSex/LoveSounds 2006

Levyhylly jatkaa lukijoiden yllättämistä käsiteltyjen levyjen skitsofreenisesti poukkoilevilla tyyleillä. Tai tuskin yllättää ketään, joka on kuunnellut ex-poikabändi-teinitähti (N'Sync, jos joku muistaa) Justin Timberlaken toistaiseksi viimeisintä soololevyä. Hyvää shittiä.
Siviilipuolellahan mies on yhdistetty seurustelemaan hottiksien (kuuluuko Britney Spears tähän joukkoon?) laulajattarien ja näyttelijättärien kanssa.

Tuottajina levyllä ovat mm. Timbaland, Rick Rubin, Nate Hills ja artisti itse. Tyylilaji on elektro-princediskon ja balladien yhdistelmä joka nylkyttää kuin vaaleanpunainen kiimainen puudeli. Falsettilaulua ja täydellisiä taustoja. Sanojakaan levylle ei kirjoitettu, vaan artisti antoi niiden 'tulla' itse sessoissa.

Justin Timberlake on artisti, joka pitää yllä uskoa siihen, että levy-yhtiösetienkin löytämät bändit ja 'artistit' saattavat yllättää.

Asa - Loppuasukas 2008

Avaimen 'Punainen tiili' sai tuntemaan lähinnä kiusaantuneisuutta. Yksi syy oli varmasti eräs nukkumalähiöstä kertova laulu, jonka todellisuutta en kohdannnut. Ehkä se oli fantasiaa? Se olisikin johdonmukaista, koska Asaksi nimensä muuttanut artisti on ottanut askeleen eteenpäin joka levyllä. Viimeisimmällä Loppuasukkaalla käsitellään yhteiskunnallisia ja ekologisia asioita fantasian ja realismin kiihkeällä yhdistelmällä.

Aiheet ovat vaikeita ja homman toteuttaminen ilman myötähäpeää kuunneltavaksi vaatii taitoa. Tästä levy palkittiinkin Teosto-palkinnolla. Hip-hoppia yhdistetään kansanmusiikkiin ja mustalaissoittoon. Asan sanoitukset ovat siitä erikoisia, että jätkää voi kutsua oikeasti lyyrikoksi. Levyn avaava Alkusoitto nostaa apokalyptisia visioita yhdistellen raamatun ja mainosten kielikuvia. Levyn päättävä Runoilijanarsissi osoittaa viimeistään lyriikan taidon.

Melkein tekisi mieli sanoa, että tämä on innovatiivisinta kamaa tästä maasta pitkään aikaan.

Star Wars Gangsta Rap

Antipop Consortium - Arrhythmia 2002

Ryhmä perustettiin kuulemma pelastamaan rap pimeältä puolelta, johon se oli luisumassa vuonna 1997. Päämäärä oli jalo, mutta ainakin tällä hetkellä lohikäärme on niskan päällä ja rap voittopuolisesti bling blingiä.
'Valoisan puolen' musiikki on taas näemmä aika synkkää.. AP:n äänimaailma on/oli niukka naksahduksista yms. koostuvaa taustaa. Räppäys päälle.

Cypress Hill - Black Sunday 1993

Kun tämän levyn syvät bassot kuuli ekan kerran, jäi kyllä mieleen! Hyvin käytettyjä sampleja ja tohon aikaan persoonalliset räpäyttäjät. Ja tämä kansi oli jotain ihan muuta mitä räppilevyissä siihen aikaan oli. Eikä ajan hammas ole vieläkään tähän pahasti kajonnut.

The Jon Spencer Blues Explosion - Experimental Remixes EP 1995

Ei Blues Explosionissa itsessään varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta mulle kolisi tämä remixi-ep parhaiten. Spencerin ja kavereiden rytärokkia uudelleen muokkasivat tuohon aikaan kuumimmillaan ollut kaarti; Beck, Mike D, Mario Caldato jr. , Moby, GZA, Killah Priest, UNKLE ja Dub Narcotic Soundsystem.
Funkkia kamaa ja samalla uskollista. Disco Bleed!

Ugly Ducklings - Journey to Anywhere 2001

Vastaan tuleva räppi on nykyään ihme bling bling-paskaa, jossa nousukkaiden kissoillakin (Felis silvestris catus) on kaulassa kultaiset nimilaatat. Onneksi on vielä olemassa Ugly Ducklingsin tapaisia ryhmiä, jotka ovat samaan aikaan fiksuja, hauskoja ja kuulostavatkin hyvältä. Tai no, alkuaikojen De La Soulilta (tekisi hyvää itse De Loillekin).