Lähivuosina on tullut uudelleenkuunneltua montaa 90-luvun suosikkia. The Orbin parhaimmaksi levytykseksi omiin korviin jäi 'Live 93'. Siitä syystä, ettei muita levyjä pilaavat vanhanaikaiset biitit ole pääosassa. Soul II Soulin ja muiden aikansa klubijyrien soitettu/sämplätty 'aidonkuuloinen' rumpubiitti ei tietysti ole pahimmasta päästä, mutta yhtään tahtia 'madchesterin' James Brown komppia en halua enää kuulla. Ikinä.
P.M. Dawn kuului näihin Soul II Soulin ja vastaavankaltaisiin klubiystävällisiin hip hop/r&b orkestereihin. De La Soul on tietysti ollut myös suuri vaikuttaja miltei jokaiselle näistä hempeistä ja taiteellisista hoppareista, jotka pysyttelivät myös lähellä mustia soul-juuriaan.
Yhtye oli New Jerseyläisen veljeskaksikon duo, tai on sitä vieläkin koska suosion hiipumisesta huolimatta ei ole missään vaiheessa lopettanut. Tosin toinen veljeksistä on lähtenyt omille teilleen. Veljesten Attrell ja Jarred Cortesin isä kuoli varhain ja kasvatti-isänä toimi George Brown, joka tunnetaan Kool & The Gangin perustajajäsenenä. Musikaaliset lähtökohdat olivat siis mallillaan.
Nimillä Prince Be ja DJ Minutemix esiintynyt kaksikko sai pakit levy-yhtiöiltä juuri liiallisten yhtäläisyyksien takia aiemmin manittuun De La Souliin. Brittiläinen Gee Street otti yhtyeen talliinsa ja bändin ensisingle saavutti saman tien suosiota lehdissä ja kuuntelijoilla. Kaksikko lähti työstämään tätä maailmaa syleilevästi nimettyä pitkäsoittoa, jonka valmistuessa Gee Street olikin jo konkurssissa. Pesä myytiin eniten tarjoavalle, joka sattui olemaan Blackwellin Island Records. Levy myi etenkin Briteissä hyvin ja poiki yhden suuren ja pienenpiä kansainvälisiä hittejä. Kaksikko muistettaneen myös vaatetuksestaan, jossa oli varmaan mahdoton liikkua eteenpäin (housut polvissä, rimpsuhuivit silmillä).
Levy on tyypillinen 90-luvun taitteen 'taiteellisempi' hip-hop-levy, joka tasapainoilee perinteisen laulurakenteen ja biittiin perustuvan musiikin välillä. Kun siedättää itsensä tasatahtiin jauhaviin tuhat kertaa kuultuihin biitteihin, muistaa taas ettei tämä ollutkaan hullumpi levytys. Tähän aikaan tälläinen hoppi perustui pitkäli sämpleistä rakennettuihin biiseihin, jotka lainapaloista huolimatta muodostuivat usein ihka uusiksi omiksi kokonaisuuksikseen. Sämpleistä (joista sisäkannessa luetellaan vain murto-osa..) löytyvät kaikki alan pakolliset Hugh Masakelasta Chick Coreaan ja Dennis Coffeyn detroit-funk-kitaraan.
Levy huokuu nimeään myöten 90-luvun alkulaista 'hippihenkeä' mikä yhdistettiin hopin tähän muotoon, joka poikkesi siitä tylymmästä, rotutietoisesta, militantimmasta ja usein myös väkivaltaa ihannoivasta kamasta johon muun muassa tuolloin supersuosittu gangsta-tyyli kuului. Miltei puhemaisia osuuksia, taustalaulua, mellotronmaisia huilusämplejä ynnä muuta. Paperilla levy kuulostaa paremmalta, kuin mihin se lopulta kokonaisuutena pystyy. Ei se kuitenkaan toivoton ole, kaikkea muuta.
Levyn suurin ongelma on pienoinen pliisuus, pituus ja se tasatahtinen komppi sekä fiittaus. Prince Be ei ole vokalistinä/räppääjänä suuresta fyysisestä koostaan huolimatta mitenkään mieleenjäävä. Joka tapauksessa levyltä löytyy useampikin pätevä aikansa kutu-hoppi ja todella monta hienosti tehtyä sämpleä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti