BBC Radiophonic Workshop – A Retrospective 2008

BBC Radiophonic Workshop oli vuosien 1958-1996 välillä toiminut Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC:n alainen osasto, joka teki yhtiön radio- ja televisio-ohjelmiin sekä tehosteita että musiikkia.

Osaston perustaja Daphne Oramia on kiittäminen siitä perinteestä ja perustasta, jonka hän loi sille lyhyen johtajakautensa aikana. Oram otettiin mukaan perustamaan aikansa uutta kokeellista äänistudiota ja hän toi mukanaan vahvat visionsa musique concrèten käytöstä, sekä itsensä suunnitteleman "Oramics" laitteen, jolla tehtiin musiikkia piirtämällä se graafisesti. Voidaan myös katsoa, että hän naissukupuolisena viitoitti tietä Julia Derbyshiren ja muiden elektronisen musiikin pioneerien marssille tyylilajissa, joka usein nähdään niin sanotusti teknisenä eli "miehisenä". Tämähän ei tosiaankaan pidä paikkaansa, vaan pioneerien joukossa on suuri edustus juurikin vastakkaisen sukupuolen edustajia.

Osaston alku oli tuotetun audion määrässä vaatimatonta sen tuottaessa lähinnä lyhyitä opetusohjelmien jinglejä ja tehosteita. 60-luvun edetessä tuotannon ja henkilöstön määrä kuitenkin lisääntyi ja jo varsin pian sieltä ilmestyi muun muassa brittien vahva sukupolvikokemus, eli aiemmin mainitun Derbyshiren tekemä "Dr. Who" sarjan aavemainen alkuperäinen tunnusmusiikki. 

Tässä vaiheessa elektronisen musiikin tekeminen oli täysin pioneerivaiheessa: varsinaisia kaupallisia syntetisaattoreita ei ollut, joten ääniä ja niiden korkeuseroja tehtiin nauhureilla ja niiden nopeuden säädöllä sekä yksittäisiä synteettisiä ääniä sine-generaattorilla/oskillaattorilla. Nauhanopeuden säätö tuo oman tunnistettavan saturaationsa ja "phasing-efektin" ja yksittäiset syntetisaattoriäänet oman minimalistisen henkensä. Tämä perinne säilyi oudosti tavalla tai toisella loppuun asti, vaikka laitteiden tekninen olisi sallinut jo jotain muuta. BBC Radiophonic Workshop:in soundi ja tyyli jäi niin sanotusti vanhanaikaiseksi saarekkeeksi, joka oli ehkä aikanaan hivenen tunkkainen, selkeästi synteettinen tavallisilla instrumenteillakin soitettuna, mutta näin jälkikäteen enemmän mieleen ja ikuisuuteen jäävä. 

BBC Radiophonic Workshop:in tuotanto oli myös se jota 70-80-luvun taitteen syntikkapopin pioneerit olivat kuunnelleet lapsuudessaan, eikä tämä tietysti voinut olla vaikuttamatta. Myös 90-luvun electronica sämpläyksen helppoutensa kautta otti suoraan pätkiä tästä vieden Workshopin ajattoman soundin perinnettä eteenpäin.

90-luvulle tultaessa BBC oli muiden yleisradioyhtiöiden tavoin säästökuurilla ja se sai muutaman vuoden ajan armonaikaa muuttaa osastonsa taloudellisesti tasapainoiseksi. Tässä vaiheessa aika ja tekniikka olivat ajaneet pioneerihengen ohi ja ohjelmien ääniä ja musiikkia saatiin paremmalla katteella (ja ehkä laadulla?) yksityisiltä tekijöiltä ja studioilta. BBC Radiophonic Workshop oli ajautunut kahden vakituisen ääniteknikon, sihteerin ja muusikoiden kanssa yhtiölle näennäisesti ja taloudellisesti suojatyöpaikkarasitteeksi joka suljettiin vuonna 1996. 

Workshopin ääni ja musiikki olivat kokeneet jo jonkinlaisen renessanssin 90-luvulla ja sen musiikkia oli julkaistu erilaisilla TV- ja myöhemmin osaston pelkkää omaa musiikkia sisältäneillä kokoelmilla. 2000-luvulta asti osa muusikoista on kiertänyt festivaaleja ja tapahtumia esittelemässä tätä musiikkia aikansa ja asiansa mukaisilla laitteilla.

Kokoelman musiikki kattaa viisi vuosikymmentä, mutta tietty johdonmukainen ääni- ja estetiikkalinja kantaa kokoelman alusta loppuun. Jinglemäisyys, tunnarit, aikansa nauhaleikkeet, paksut EMS ja muut syntetisaattorisoundit yhdessä napakoiden (tunnus)melodioitten kanssa vievät kokoelman äänimaiseman oudosti samaan aikaan vanhanaikaisiksi että futuristisiksi. Ulkomaista kuulijaa katsantokannasta riippuen joko auttaa tai rajoittaa myös se, että muutamaa klassikkoa lukuun ottamatta musiikki on pelkkää audiota, ilman visuaalisia tai henkisiä muistoja TV:n tai radion äärellä istumisesta.

RIP Esa Kotilainen (1946-2023)

Tieto Esa Kotilaisen poismenosta levisi marraskuun alussa musiikin piirissä pyörivien ihmisten sosiaalisen median päivityksissä ensin huhuna, sitten varmana tietona. Kotilainen oli perunut syyskuussa paikallisen Hanuritehtaan tukikeikan esiintymisensä ja lokakuun Tavastian soitto-osuutensa sairastumisen takia. Sivusilmällä katsottuna syy tuntui ensin omissa ajatuksissa flunssalta tai muulta sellaiselta, mutta Kotilainen menehtyi ilmeisesti nopeasti edenneeseen vakavaan sairauteen vain paria kuukautta myöhemmin.

Kuusankoskella syntynyt ja jo vuonna 1991 paluumuuttanut Kotilainen oli myöhempinä vuosinaan tuttu näky Suur-Kouvolan DIY- ja muilla festeillä ja juhlissa, joihin hän usein pystytti sen suuren  syntetisaattorikioskinsa tai käveli yleisön seassa. Paikallisten muusikoiden, soittajien ja diggarien piirissä Kotilainen tunnistettiin ja muistettiin myös myöhemmästä ehkä hivenen Jerry Garcian mieleen tuovasta nallekarhumaisesta olemuksesta, joka ei poikennut hänen luonteesta keskustelijana toisten kanssa. Kotilainen oli nimittäin loppuun asti kiinnostunut soittamisesta ja musiikista ja jutteli näistä asioista mielellään jokaisen halukkaan kanssa. Kotilaisella oli omat ambitionsa soittamisessa ja musiikissa, mutta hän säilytti myös avarakatseisuutensa loppuun asti, mikä "vanhojen starojen" kohdalla tuntuu usein kadonneen.

Jonkinlainen unsung-starahan Kotilainen nimittäin oli. Jokainen Levyhylly-blogiin jostain ihme syystä eksyvä tietää kohtuullisen varmasti hänen pienen, mutta tärkeän panoksensa Wigwamin Nuclear Nightclubilla, Suomen ensimmäisen Minimoogin, Ajatuslapsi-levyn, lukemattomat sessiot syntetisaattoreillaan eri starbojen yhtyeissä ja levytyksillä, Lillehammerin Olympialaisiin säveltämänsä tunnarin ja niin edelleen ja niin edelleen. Oma suhtautumisenikin Kotilaisen kanssa käymiseen oli sellainen, että 70-luvun lapsena pidin hahmoa vähän sellaisena "Olipa kerran..." sarjan maestrona. Se osaa kaiken, on tehnyt kaiken ja ymmärtää vieläkin juttuja. Kotilainen oli itselleni myös (elävänä) linkkinä suomalaisen elektronisen musiikin "kivikauteen"; hän oli ollut ja on aina olemassa kuin joku Tom Bombadil (kunnes ei sitten enää olekaan olemassa). 

Vieläpä tässä melkein kotikylillä.

"Kosmisen musiikin" renessanssi ja vintage-syntetisaattorien paluu varmasti edesauttoivat sitä, että Kotilainen kaivoi vanhan kioskinsa esiin ja esiintyi mielellään tällaisen kaman kanssa. En suoraan sanoen muista kuinka monta kertaa olen nähnyt Kotilaisen esiintyvän oman vuoden 2013 Kymenlaaksoon muuton jälkeen, mutta kertoja lienee kymmen ja kahdenkymmenen välillä (yksi muistiin jäänyt on Nosferatu-elokuvan livesäestys), ellei jopa enemmänkin. Yksi onnekas luku tässä puuhassa oli vuosien 2016-2017 aikana toiminut Sähköpatoklubi. Kotilainen piti yhdessä toisen Esan eli Rantalaisen kanssa niin sanottua elävän ambient-musiikin klubia kerran kuussa Kuusankosken Patoklubilla. Illat järjestettiin aluksi kerran kuukaudessa ilmeisesti hiljaisina sunnuntai-iltoina, jotka tilojen järjestäjä antoi käyttöön ja niissä oli usein kaksikon setin lisäksi mukana ulkopuolinen vieraileva esiintyjä. Mitään suuria yleisömenestyksiä klubit eivät olleet ja niiden tahti hiipui vuosien varrella. Näitä järjestettiin kuitenkin yhteensä 16 kappaletta, viimeisen ollessa keväällä 2022. Tilaisuus oli hyvä paikka kuulla Kotilaisen + co musiikkia, ihmetellä erinäisiä soittimia ja muun muassa quadrofonista äänentoistoa. Kotilainen ja Rantanen äänittivät myös settinsä, mutta näitä ei ilmeisesti ole julkaistu, vaikka tarkoitus kai alun perin oli.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin:

Radiohead - Hail to the Thief 2003

Radiohead-yhtyeen musiikkiin tutustuminen jatkuu. 

Aiemmin kuuntelussa oli yhtyeen toistaiseksi viimeinen levy, nyt pyörii "juuri äsken" (miltei 20 vuotta sitten...) ilmestynyt 'Hail to the Thief'. 

Ysärillä ilmestynyt ensilevy 'Pablo Honey' aiheutti nimittäin pitkäaikaisen allergian bändin musaa kohtaan, jota nyt liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin parannellaan. Ja tämähän on helppoa, koska likipitäen jokaiselta kirpputorilta löytyy tällä hetkellä alle kahdella eurolla yhtyeen fyysinen CD-äänite (tämä maksoi 50 senttiä). Siitä sitten valkkailemaan.

Tsekkailin wikipediasta huvikseni yhtyeen levymyyntimääriä ja nehän ovat aivan valtavia. Viime aikojen "fyysiset levyt katoavat" ilmiöön asti bändi on myynyt tasaisesti miljoonia per julkaisu. Ja koska näitä julkaisuja on vielä suhteellisen paljon plus ne kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoista kamaa, koen tämän pienenä valonpilkahduksena massamarkkinoiden seassa.

Temaattisesti levyn laukaisi Thom Yorken ja yhtyeen turhautuminen syyskuun yhdennentoista jälkeen Goerge Bush Jr:n laukaisemaa "Sotaa terrorismia vastaan", joka jo silloin oli täysin läpinäkyvä tekosyy Yhdysvaltain oman valta- ja kauppapolitiikan pönkitykselle; etenkin Saddamin hallitseman Irakin säännösteltyjen öljymarkkinoiden avaamiselle. Ehkä härskiydessään todellakin eräänlainen rosvoretki, johon levyn nimessä viitataan. Aiemmin maan tukemat yksinvaltiaat joutuivat maalitauluksi, vaikka iskujen tekijät istuivat Afganistanin luolastoissa piilossa. Väkivaltakoneisto hoiti hommansa, jonka jälkeistä valtatyhjiötä ja kaaosta setvitään edelleen pakolaisineen ja päättymättömine sisällissotineen. Plus terojen jälkeen tilalle tulivat entistä hullummat islamistit. Ikävä kyllä sama koskee myös omia populistejamme ja johtajia.

Bändi teki levyn esituotantoa kotimaassaan, mutta itse levy äänitettiin Los Angelesissa nykymittapuulla kunnioitettavan lyhyessä kahden viikon pyrähdyksessä. Edellisillä levyillä Radiohead oli jo muuntunut kitarabändistä elektronisemmaksi ja sama jatkui tällä albumilla. Kiertueilla oli opeteltu soittamaan osittain pelkästään koneilla, joka joudutti levytyssessioita. Bändi käytti laitteita niin sanotusti livenä ja levystä suurin osa soitettiin sisään ilman päällekkäisäänityksiä tai turhaa hiontaa. Avausbiisi "2+2=5" oli esimerkiksi yhtyeen äänitestausveto studiossa, joka päätyikin sitten levylle. Levyn lopullinen miksaus tehtiin bändin omassa Oxfordshiren studiossa + muutamia tuplauksia ja miksaus kesti vuoden 2003 puolelle. Silti lopulta kolmasosa levystä jäi Los Angelesin sessioiden suoriksi pöytämiksauksiksi. 

Tuotantotapa johti kuitenkin siihen, että autossa ties kuinka monetta kertaa pyörivä levy on edelleen kuunteluista huolimatta jollain tapaa "hahmoton". Selkeät päällekäyvät (ja jäävät) melodialinjat ovat lähestulkoon poissa. Mutta kerta toisen jälkeen kuunneltuna tästä silti pitää, eikä se tunnu yhdentekevältä, vain kovin soljuvalta. Ehkä nämä määreet täyttävät englantilaisen "grower"-termin määreen. Levy ei aluksi avaudu, mutta kestää kuuntelua ja kasvaa hiljalleen.

2000-luvun alussa oli myös sota Napstereita, mp3:ia ja oikeastaan kaikkea muuta sellaista vastaan. Hail to the Thief osallistui myös siihen, sillä 2-3 kuukautta julkaisua ennen sen miksaamaton versio vuoti nettiin. Yhtye ei Metallican tyyliin syyttänyt kuitenkaan sitä itselleen lataajia, vaan tuntematonta vuotajaa "huonojen versioiden" jakamisesta. Syy tai seuraus: tämäkin levy myi yli 2 miljoonaa fyysistä kappaletta.

Coil - Musick to Play in the Dark 1999

Coil oli käytännössä pariskunta John Balancen ja Peter 'Sleazy' Christophersonin poikkitaiteellinen projekti, joka toimi pääosin musiikin puolella. Kumpikin mieihistä oli jälkipunk-yhtye Psychic TV:n jäseniä, Christophenson tätä ennen myös esi-industrial-yhtye Throbbing Gristlen nelikossa. Tätä kautta miehet tutustuivat toisiinsa Balancen lähetettyä tälle fanikirjeitä. Eikä tässä vielä kaikki: Christophersonin nimi on levyjen kuuntelijoille tuttu myös korkean(kin) profiilin levynkansitaiteilijaporukka Hipgnosisin kolmantena jäsenenä.

Nimen alla toimiminen alkoi vuonna 1982, ensilevy ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja 80-luvun lopussa bändi etsi esi-industrialiinsa uusia ääniä hiippaillen jopa acid housen lähelle. Vuonna 1994 vanha kaveri ja soittaja Drew McDowall otettiin yhtyeen pysyväksi jäseneksi. Tästäkin eteenpäin musiikki jatkui jatkuvaa evolutoituimista, kaksikon pitäessä kuitenkin syvää sakeuden vatia käsissään. 90-luvun loppupuolella mukaan tuli myös Tim Lewis, joka tunnetaan paremmin nimellä Thighpaulsandra. Hänen tuotantotaitonsa ja massiivinen vintagesyntikkakokoelma toivat uuden elonhenkäyksen tuotantoon, jota kutsutaan Coilin loppupään levyiksi (Balance kuoli pudottuaan rappusilta 2004). Thighpaulsandran nimi on täällä vierailleille tuttu yhden vaiheen Julian Copen musiikillisena kumppanina ja tienestinsä hän on tehnyt jo suljetun studionsa lisäksi pitkäaikaisena Jason Piercen Spiritualizedin kosketinsoittajana 90-luvun lopusta 2000-luvulle.

Coilin musiikkiin on liitetty vahvasti esoteria, huumeet, crowleyläinen taikuus yms. ja tätä levyä äänitettiin erinäisissä sessioissa edellä mainitut asiat joskus hyvinkin pinnassa. Audiota kuunnellessa voisi olettaa, että kaksikko McDowell & Thighpaulsandra ovat hoitaneet musiikin ja pääkaksikko "muun sisällön". Kohtuullisen verkkaisesti etenevän levyn nimi on tunnelmaa kuvaava: tämä on tällaista synkkää pohdintaa, jota voi kuunnella öisin. Jokainen unettomuudesta kärsivä toki tietää, että tällaisen ankeuden sijaan yön pimeinä tunteita maataan ja pohditaan yleensä oikeasti huomista kauppareissua yms. arkisempaa typerää.

Levyn avaava pitkä ja painostava 'Are You Shivering?' vaihtuu seuraavan 'Red Birds Will Fly Out of East and Destroy Paris in Night'iin, jossa Thighpaulsandra esittelee berliinin koulukuntaa muistuttavan sekvenssinsä, jota maalataan vielä ajoittain mellotronilla. Balance puhuu väliin sekvensserin läpi ääntä synteettisesti katkoen ja loppupäässä siristellään jo metelin rajamailla. Yökerhomainen luenta 'Red Queen' rauhoittaa levyä musiikillisesti. Toiseksi viimeinen 'Red Birds' koostuu taustaltaan syntetisaattoreiden läpi vedestyistä eläintenäänistä ja luennasta. Päätösraita 'The Dreamer is Still Asleep' muistuttaa eniten perinteistä laulumuotoista kappaletta, taustana käppä-casion muzak-biitti.

Yksi syy Coilin kulttiyhtye-statukseen on varmaan se, että bändin äänitteitä painettiin aikanaan aina hyvin rajallinen määrä. Tavara oli NTKT (ne tietää ketkä tietää), käytetyt levyt fanien Crowley-kirjojen vieressä ja hinnat pilvissä. Itse olin bändin nimen kuullut jo ysärillä, mutta eihän noita juuri missään liikkunut, tai sitten industrial-leima karkoitti silloin.
Oikeastaan samaa asiaa on toteutettu olemassa olevista uusintapainoksistakin. MtPitD:sta tehtiin kalliita väri-vinyyliprinttejä (neljäs poski kuulemma taidekuva), jotka ovat kaikki SOLD OUT. Onneksi itselle kelpasi tästä alkuperäisen mukainen cd, tosin hyvin pienillä levynkansitiedoilla. Painoksen äänenlaatua valvoivat sekä McDowell, että Thighpaulsandra ja se on saanut kehuja siitä. Ehkä syystäkin, sillä kajareista levyn aikana tulvivat hertsimäärät ja kanttiaallot ovat kyllä tavallaan hyvin... äärimmäisiä. 

Levy on noussut jonkinlaiseen klassikon asemaan ja näin 20-vuotta ilmestymisensä jälkeen kuulostaa kieltämättä ainoastaan itseltään, minkä huomasin tägätessä tähän kirjoitukseen sitä liippaavia tyylilajeja. Niitä tuli 10 kappaletta.

Fiona Apple - Fetch the Bolt Cutters 2020

Fiona Applen nimi on vilahdellut verkkokalvoille jo 90-luvulta asti. Silti on myönnettävä, että artistin audiota olen kuullut tietoisesti ensimmäisen kerran vasta loppuvuonna 2020, vaikka Applen musiikkiura on alkanut jo 17-vuotiaana 1994 ja ensimmäinen levy 'Tidal' julkaistiin jo 1996. Artistia verrattiin tuolloin Alanis Morrissetteen ja Tori Amokseen "kypsästä ilmaisusta", joten valintojen aikana skippaaminen oli helppoa.

Vuoteen 2016 mennessä debyyttiä oli myyty 3,6 miljoonaa kappaletta, se oli poikinut pari keskisuurta hittiä ja Applen yhteinen levymyyntikin on tähän päivään mennessä ylittänyt 10 miljoonaa kappaletta. Tällä hetkellä artisti on varmaan suurelle yleisölle tunnetuin TV-sarjatunnarikappale 'Containerista', josta vaimonikin bongasi hänen äänensä.

Keski-ikäiselle itselle tässä puskan kautta kuullusta levystä nousi vahvimmin esiin se instrumentaalinen poikkeavuus. Rokkikitarat, tai kitarat yms. ylipäätään loistavat poissaolollaan, musiikki pelaa yksinkertaisilla rytmisoittimilla ja erilaisilla koskettimilla. Pikainen tarkastus osoitti, että sama meininki oli jo debyyttilevyllä, joten vertaus Tori Amosiin oli tältä osin varmasti perusteltu, kuten myös miksi oma magneettinen napa sivuutti hylkien tämän 90-luvulla. Ehkä sitä nuorna miehenä kuunteli mieluiten nuorten miesten tekemää musaakin, mutta kitarattomuus on ennen 2000-lukua ollut itselleni ylittämätön pala.

2020 tällä ei ole väliä. Robert Wyatt, Tom Waitsit ja muut on kuultu, ymmärretty ja totuttu. Aivan samaan perinteeseen Apple ei nojaa, mutta hengenheimolaisuutta ja tarvittaessa rosoa löytyy. Kappaleet ovat pitkiä ja osittain improvisoidun kuuloisia, laulu tuo välillä mieleen 00-luvun alun kokeilevan hip-hopin (cLOUDDEAD) ja meininki on muutenkin oudon kokeellisen ja samaan aikaan kuitenkin konventiaalisen sekoitusta. Albumi on kuuleman mukaan koostettu suurelta osin läppärin mukana helposti kulkevalla Garageband-ohjelmalla, joka tuonee mukanaan juuri tuollaista "hetken tuntua".

Tykkäsin todella paljon, etenkin tästä ympäristöstään ja ajasta poikkeavasta meiningistä. Yllätti.

Peter Michael Hamel - Organum 1986

Peter Michael Hamelin nimi vilahti Äänijälkiä-blogin "Berliini kaikkialla" jutusta, tai oikeastaan sen sivulauseesta.

Hamel on vuonna 1947 syntynyt saksalainen säveltäjä, jonka tyylisuunta on internetin mukaan minimalismi. Nimi tuntui kuitenkin jotenkin tutulta ja pienen Discogsin kaivelun perusteella en osunutkaan väärään.
Koekuuntelussa vuonna 1977 julkaistulla Nada-levyllä liikutaan aika lähellä "kosmista musiikkia" (mutta mukana on myös preparoituja pianoja yms.) joten korvat yhdistelivät tätä taidemusiikin lisäksi krauttiin.

Ja niin olikin; Hamel soitti Hammond-urkuja Agitation Freen 'Malesch'-levyllä, tätä ennen hän oli Gruppe Betweenissä (tai Between The Chairs), joka lyhensi myöhemmin nimensä Betweeniksi ja julkaisi 70-luvulla liudan levyjä. Hyllystä löytyvä kirja 'Krautrock - Cosmic Rock & it's Legacy' kertoo vielä, että Hamel valittiin vuonna 1997 Hampurin yliopiston säveltaiteen laitokselle - itsensä Ligetyn seuraajaksi.

Nopealla selvityksellä Hamelin soolo- ja muu tuotanto 70-luvulla onkin sekoitus drone-musiikkia, ambient-maisemia ja sitten minimalistista kokeellista taidemusiikkia.

Tuttua huttua ja saksalainen musiikkimaailma 70-luvulta on siitä hieno, että tällaisia tasokkaita arkeologisia löytöjä tekee internetin aikaan tasaisin väliajoin. 'Organum'-levyn valitsin ihan puhtaasti kannen perusteella. Kansi ja nimi ohjaa oletuksille levyn sisällöstä, jotka osuvat täysin oikeaan: Organum koostuu lähes yksinomaan kirkkouruilla koostetuista ääniteoksistä (mukana hivenen tiibetiläisiä sormikelloja ja kyllä: kotilotorvi). Uruille on sävelletty minimalistisia sävelkulkuja, ehkä tässä on käytetty osittain sekvensseriä, koska muuten soittajan lonkerot eivät olisi riittäneet, tai en tiiä. Hamel nojaa urkujen äänen massiiviin ja harmonioihin, joskin himmailua ja ilmatilaa löytyy myös. Tyyli ja äänimaisema tuovat tällaisessa vahvasti mieleen Terry Rileyn kosketin-dronet.

Saksalainen säveltäjä soittamassa urkuja. Siinä on tietynlaista historiallistakin raskautta. Yllättävää kyllä, levyä ei tehty tai julkaistu 70-luvulla, vaan uuden teknisen 80-luvun puolessa välissä. Julkaisijana toimi osittain legendaarinen Kuckuck-levy-yhtiö, mutta julkaisumuoto oli nykyaikaisesti kompakti laaserlevy, eli CD. Nyt urku-dronea pystyi kuuntelemaan ilman turhia muovin rapinoita ja ennenkaikkea yli 40-minuutin pituudessa. Itse asiassa täytyy myöntää, että kuulokkeilla Organum pääseekin oikeuksiinsa. Pituutta neljäosaiselle levylle tulee miltei tunnin verran.

Kirkkouruilla on oma miltei puhdistava ja massiivinen äänensä, joten tällaisen kaltaisia teoksia on tehty ennen (Popol Vuhin 'Vuh') ja jälkeen (esimerkiksi suomalaisen Antti Tolven teos Kemiön kirkon uruilla). Hamelilla itsellään tuntuu olevan hyvin hyvin runsas tuotanto, joka liippailee muutakin "henkistä" tai uskonnollista musiikkia (new age-kulmalla) joten oma kaivelu ja tonkimiseni varmasti jatkuu.

Meriheini Luoto - Metsänpeitto 2018

Meriheini Luodon nimi oli jo vilahtanut jossain yhteydessä (ehkä Bassoradion Sähkötyynyn soittolistauksessa?), mutta kiitos kirjastolaitoksen, tämä löytyi eteläisen naapuritaajaman Kotkan pääkirjaston cd-uutuuksien hyllystä. Kirjasto toimikin taasen mahdollistajana, jolloin tähän tuli oikeasti tutustuttuakin "sitten joskus jostain linkistä" sijaan..

Laittelin levyn soimaan stereoista himassa ja parin ekan biisin tai siis ääniteoksen kohdalla nyökyttelin, että tavallaan mielenkiintoisen kuuloista, mutta levyn loppupään kolistelu ja meteli tuntuivat kolistelulta ja meteliltä.

Tarkempi tutustuminen levynkansiin ja internettiin kertoi, että tämä teos on alunperin tarkoitettu yhden kerran esitykseksi Musiikkitaloon. Esityskerrat ovat kuitenkin toistuneet muutamasti ja tämä levytysversio on äänitetty Karkkilan Högforssin vanhassa valimossa.
Äänitys on toteutettu "keinopäällä", jonka kuulo/stereokuva jäljittelee ihmisen omaa kuulokenttää. Tai siis suuntausta. Niinpä koko levy aukenikin ihan uusille urille laittaessani Senheiserit päähän. Luodon viulu-dronea säestää Minna Koskenlahden ja Mirva Soinisen äänet ja ensinmainitun perkussiointi ja puupuhaltimet. Intensiteetti kasvaa ensimmäisen kappaleen aikana ja eri puolille sijoitetut äänet/laulajat tuovat tilakuvaa. Musiikin melankolinen pohjavire yhdessä tämän kanssa tuo mieleen oikeastaan hyvin vahvasti Popol Vuhin samankaltaisen kaman, jossa on jotain tarkemmin määrittelemätöntä uskonnollista hartautta, niin pateettiselta kuin tämä kuvaukseni nyt kuulostaakin.

Metsänpeitto on suomalaiseen mytologiaan kuuluva tila, jossa ihminen eksyy metsään ja rupeaa tuntemaan toiseuden tilaa/vierasta, epätodellista oloa. Paikkaa pidetään metsänhaltijoiden tai maahisten maana, johon uskomuksen mukaan voi joutua joskus metsänhaltijan tai harakan viemänä. Kakkosbiisin kutsuva linnun tai itse metsämyytin huhuilu alkaa puupuhaltimen ja lauluäänen keskinäisillä kutsuilla, joihin liittyy Luodon viulu. Tila soi taas kauniisti ja kolmen minuutin kohdalla siirrytään etäisesti kansansävelmän kaltaiseen sävelkulkuun, johon yhtyy hiljalleen pitsikaattoa näppäilevä jousiryhmä, joka pudottelee näppäilyjään korvan kummaltakin puolen. Kolmosbiisissä siirrytään pois "luonnollisilta asteilta" viulun viilettäessä viheltäen korkeassa rekisterissä. Koska tämä performanssi on liveäänitys, kopan kopsahtelua, jousen rahinaa ja muuta ei ole pyrittykään siivoamaan pois, vaan homma muistuttaa ehkä jopa jotain meluyhtyeen feedbackillä leikkimistä. Tästä siirrytään suoraan liukuen IV-biisiin, jossa viulun narinaan yhdistetään tilassa liikkuvan Koskenlahden jaloilla ja käsillä tekemää tilaperkussiota. Intensiteetti kasvaa kappaleen edestessä ja muuttuu suorastaan noisemaiseksi äänivellomiseksi. Levy päättyy numero V:seen, jossa Luoto juoksuttaa etäisesti 'Vuodenaikoja' muistuttavaa drone-kuviota 11-minuuttia, jonka sekaan taas Koskenlaahti ja Soininen pitävät ihmisääntä korkeassa rekisterissä, joka uppoaa oudosti koko suosoppaan yhdessä Pizzicato Drop Orchestran näpäyttelyjen kanssa.

Levy on mielenkiintoinen, koska kuulokekuuntelu ja ääniteosten luonne vievät tämän täysin pois musiikkiin yleensä kuuluvan kollektiivikokemuksen ääreltä. Keikalla tämä musa koetaan tietysti yhdessä, mutta tällainen kuulokejumi..

Hemmetti soikoon mikä levy!

John Stevens - Suite for Two 1985

Uusia juttuja löytää välillä yllättävistä paikoista. Tai yllättävistä ja yllättävistä. Toukokuussa oli lasten musiikkiopiston kevätkonsertti, jossa kumpainenkin esiintyi, kuten iso joukko kylän muita lapsisoittajia ja nuoria. Konsertin päätti tuubansoiton opettajan ja teini-ikäisen edistyneemmän oppilaan tuba-duetto.

John Stevens on yhdysvaltalainen nykysäveltäjä (s. 1951), joka on ottanut teoksiinsa elementtejä myös jazz-musiikista. Neliosainen "Suite For Two" on lyhykäinen teos, mutta kysyy varmasti soitto- ja puhalluskuntoa. Mikä youtube-äänitteessä tietysti jää puuttumaan on kahden tuuban keskinäinen resonointi tilassa. Teos on muutenkin minimalistinen luottaen selkeisiin linjoihin ja leikkaus/resonointipisteisiin.