Lasse Mårtenson - Voiko sen sanoa toisinkin 1977

Jatketaan uskontoteemalla.

Alkuperäinen idea tälle levylle oli Levyraadin juontaja Jaakko Jahnukaisen ja tämän sotakaveri rovasti Erkki Arhinmäen ajatuksista tehdä televisioitava messu, joka nojaisi afroamerikkalaisiin gospel-biiseihin. Säveltäjäksi valittu Lasse Mårtenson halusi kuitenkin tehdä suomalaisemman lähestymisen ja koko homma televisoitiin ja lähetettiin Mainos-TV:n toimesta vuonna 1966.

Itse levy äänitettiin Scandia-studiossa ja Mårtensonin uusiin hengellisiin sävellyksiin ja liturgianosiin teki sanoitukset Solja Tuuli salanimen taakse kätkeytynyt Sauvo "Saukki" Puhtila. Messuosat luki pastori Uolevi Nurminen. Taustoja soittivat sekä Esko Linnanvallin orkesteri, että Lasse Mårtensonin trio. Jälkimmäiseen kuuluivat hänen lisäkseen tuleva Love-mies Christian Schwindt rummuissa ja Pekka Sarmanto bassossa. Mårtenson hoiteli pianot ja sähköurut. Laulajina vieraili suuri joukko aikansa tähtilöitä.
Idea oli soittaa jazzahtavasti ja sinnepäinhän koko levy on. Siltä löytyy myös useita lapsuudessa ja riparilla korvia hivelleitä tai rääkänneitä uskonnollisia uuslauluja, kuten 'Jumala rakastaa maailmaa', 'Ei ole aikaa' ja 'Kiitoslaulu', jotka olivat hyväksyttyjä uskisten soitettavaksi ja ennenkaikkea löysivät tiensä koteihin parissa "Suuren toivelaulukirjan" osassa.

Vaikka olen aikuisiällä tultaeesa muuttunut kivenkovaksi ateistiksi, enkä ole tästä lipsunut, löytyy korvista aina silloin tällöin ymmärrystä myös hengellistä musiikkia kohtaan. Ylipäätään koko läntinen (ja miksei muukin) notaation kautta säilymään ruvennut musiikkikulttuuri on ollut hengellistä kuten myös suuri osa kansanmusiikista. Mårtenson ja kumppanit ottivatkin rohkean askeleen "sanoa toisin" perinteisiä uskonnollisia kaavoja ja tästä on hyvä esimerkki levyltä löytyvä uskontunnustus 'Credo', joka luetaan moniäänisesti ja limittäin. Oma suosikkini levyltä on sodanvastainen, laululiikkeen mieleentuova 'Terve, rauha', jonka Heli Keinonen laulaa pistävällä äänellä. Keinonen nousi levyttäväksi artistiksi 1966 laulamalla itäkarjalaisia kansansävelmiä. Tästä matka jatkui myöhemmin Sudaniin, jossa hän kääntyi muslimiksi ja on myöhemmin toiminut arabian kielenopettajana Suomessa.

Albumimuodossa messu ilmestyi vuonna 1967 Metronomen kustantamana. Siinä painoksessa on Jaakko Jahnukaisen kansitekstit, joita en ole nähnyt. Maailma oli tuolloin erilainen; levy pamahti lokakuussa ohi Beatlesien 'Sergeant Pepperin' ja pysytteli ykkösenä neljä viikkoa ja listalla 60 viikkoa ollen vuosien 67-68 myydyimpiä albumeita. Wikipedian mukaan kokonaismyynti oli 9500 kappaletta, mikä myöhempien vuosien rinnalla tuntuu lukuna pieneltä. Mutta albumimuoto taisi ohittaa singlen myyntimäärissä Suomessakin vasta 70-luvun lopussa.

Tästä päästää aasinsiltaan vuoteen 1977. Schwindt irrottautui ymmärtääkseni Love Recordista jo hivenen aikaisemmin, eikä ollut enää firman alamäen ja konkurssin aikoihin kuvioissa. Hän perusti yhdessä Mårtensonin kanssa Kompass Records levymerkin, joka toimi 90-luvun alkuun asti, kunnes myytiin isommille. Koska kumpikin soittaa tällä kyseisellä levyllä, sen aikaisempi maine ja menestys varmasti osaltaan innoittivat uudelleenjulkaisuun ja tähtäämiseen tällä keinoin saada firmalle helppoa kapitaalia. Mielenkiintoista kuitenkin, oliko syynä kenties lupa-asiat, niin tällä uusintajulkaisulla sanotaan asiat hivenen toisin; Eddy taiteilijanimellä esiintyneen Tapani Lehikoisen laulaman 'Kerro se kaikille' tilalla laulaa vuoden 1977 versiossa Pepe Willberg. Kappalejärjestyskin on hivenen erilainen, mutta en tiedä onko levylle tehty uusintana muitakin kappaleita.

Yhtä kaikki; levy on omassa tosikko- ja totisuudessaan sekä paatoksessa pinnan yläpuolella.

Spiritualized - Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space 1997

Levyhylly pysyttelee 90-luvulla läpi lyöneissä artisteissa. Jason Piercen johtaman Spiritualizedin vuonna 1997 ilmestynyt  Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space sijoittuu usein vielä olemassaolevien musiikkilehtien kokoamien ysärialbumien listoille.  Ja vielä sinne kärkipäähän. Levyn erinomaisuus on minulta kuitenkin jäänyt aina huomaamatta, vaikka yhtye tätä ennen olikin yksi suurista suosikeistani. En tiedä johtuuko nihkeys levyä kohtaan ilmestymisajankohtanaan lataamistani liian suurista odotuksista, vai ankeasta henkisestä tilasta, jossa kynnin. Se ei ole ikinä iskenyt samalla tavalla, kuin debyytti Laser Guided Melodies, tai tätä edeltänyt Pure Phase.

Tämä blogihan on kuuluisa siitä, että hommille annetaan uusi mahdollisuus ja pistin vuosien tauon jälkeen tämän taas soimaan (on syytä muistaa, että ostoajankohtanaan tätäkin levyä on kuunneltu huolimatta siitä pitikö tai ei - ei ollut varaa ronkeloida). Levyssähän ei omaan korvaan ole ikinä ollut varsinaisesti vikaa. Se ei vain kolise.

Spiritualized on kautta olemassaolonsa suosinut vähäeleisen tyylikästä kansitaidetta. Tällä kertaa cd näytti lääkepakkaukselta ja sisäbookletti tuote- ja annosselosteelta. Tässä tapauksessa on jopa sanottava, että kannet toimivat paremmin cd-koossa, kuin vinyylinä (en tiedä onko tätä edes julkaistu LP-muodossa). Tietäen Jason Piercen taustan opiaattien käyttäjänä, joskin matalaprofiilisempana, kuin ex-Spacemen toveri Sonic Boomin, kannet hymyilyttävät sen kerran.

Levyä äänitettiin vuosien 1995-97 välillä ja se on viimeinen, jolla sekä kosketinsoittaja-elämänkumppani Kate Radley, että basisti Sean Cook ovat yhdessä mukana. Yhtyeessä alusta asti mukana ollut Radley meni salaa naimisiin Verven Richard Ascroftin kanssa ja tämä johti välirikkoon Piercen kanssa. Cook soitti bassoa vielä seuraavana vuonna ilmestyneellä Royal Albert Hall livellä, mutta sai muun bändin mukana kenkää pyydettyään levy- ja konserttimyynnin nousun jälkeen kunnon palkkaa. Levyä miksattiin ja äänitettiin kolmessa eri paikassa.

Turbulenttia aikaa ja ehkä nämäkin ilmakuopat kuuluvat tällä lennolla. Levyn biisien lopullinen muotokin konkretisoitui vasta studiossa, joten mukana on kohtuullisen paljon soittelua, jousisekstiota ja gospel-kuoroa. Vierailijana on vielä viimeisellä biisillä Dr. John.

Uusintakuuntelusta huolimatta on myönnettävä itselle, ettei tämä nyt edelleenkään lähde. Periaatteessa mukana on samat elementit, kuin edellisillä levyillä, mutta kohtuu puunattu tuotanto (siis Spiritualized tavalla) kadottaa jotain edeltäjien unenomaisuutta ja Pure Phasen hallittua pärskähtelyä. Levyllä on rohkeaa töräyttelyä, kakofoniaakin sekä tietysti Piercen gospeliin levy levyltä enemmän nojaavia lauluja, joissa on kuitenkin sen verran koukkuja, että niitä voi kutsua lauluiksi. Kappalet keinuvat eteenpäin ja välistä tulee se "räjähdysosuus", mutta homma pysyy hallinnassa. Torvet pörisevät vähän päästä ja tunnelma rauhoitetaan aina väliin. Levyn päättävää 17-minuuttista Cop Shoot Copia pidetään yhtyeen merkkiteoksena. Se on alussa sitä perusmonotonista Spiritualizedia mutta evoluoituu minuuttien kuluessa MC5 henkiseksi töräyttely ja vinguttelumenoksi, joka välillä astuu ihan mökänkin puolelle, kunnes taas palataan samaan perinteiseen monorokkiin. Muutamassa kappaleessa miellyttävä meno, mutta edellisten levyjen Spacemen laarin pohjilta poimittuja sympaattisia hetkiä ei ole. Uusi aika oli jo koittanut Piercelle. Edelleen ookoo-leima. Ei sen enempää, eikä vähempää.

Jesus Christ Superstar - Andrew Lloyd Webber & Tim Rice 1970

70-luvun taitteessa 'Rock Ooppera' eli suuruuden aikaansa, jolloin sellaisia putkahti sekä tuotantotiimien, että yksittäisten bändien tekeminä. Ajatus ja muoto saivat sytykettä musiikkia mullistaneesta albumimuodon yleistymisestä ja hommaa jatkettiin lavan puolella pitkittäen teoksia parinkin tunnin mittaisiksi. Asiaan kuului tietysti mahtipontisuus ja valtavan kokoiset aihealueet, eikä rock-oopperan ja teema-albumin väillä ole välttämättä suuria eroja. Kummassakin genressä on mukana myös todella älyttömiä tekeleitä, mutta Jesus Christ Superstar on varmasti yksi onnistuneimpia, olen jostain syystä silti vältellyt sitä tähän astiseen elämääni.

Teoksen musiikista vastasi Andrew Lloyd Webber, joka iski myöhemminkin lukuisan kerran niin sanotusti kultasuoneen. Tekstit teki Tim Rice. Levyn tapahtumat ja laulut perustuvat Jeesuksen viimeiseen viikkoon ja saapumiseen Jerusalemiin ja pohjatuivat evankeliumien yhdistettyihin tarinoihin ja amerikkalaisen aikansa katolisjulkkiksen ja radioevankelista Fulton J. Sheenin Jeesusta valottavan best-selleriin 'Life of Christ'. Tarinaa on vielä viihteistetty/dramatisoitu levyn Jeesus, Juudas ja Maria Magdalenan draamalla. Levyä edelsi vuoden 1969 single-julkaisu 'Superstar', josta ei yksinään kovin suurta hittiä kuitenkaan tullut. Sama biisi löytyy kyllä levyltäkin.

Levy äänitettiin luonnollisesti Lontoossa ja siinä on mielenkiintoisia laulajia; Jeesuksen roolin vetää Ian Gillan, joka oli edellisvuonna levyttänyt ensimmäisen Purple-levytyksensä sinfoniaorkesterin kanssa ja Tim Rice oli vaikuttunut tätä seuranneesta 'Child in Time'-biisistä. Tietojen mukaan hän veti oman osuutensa tälle levylle kolmessa tunnissa ja yllättäen 'makoisamman' Juudaksen roolin vetänyt Murray Head loistaa levyllä paremmin. Saman miehen moni muistanee Abba-miesten 'Chess' musikaalista ja sille laulamastaan hitistä 'One Night in Bankok'. Tulkintaa siis lauluraidoilla piisaa, muidenkin kuin tämän kaksikon toimesta. Biisien taustat vaihtuvat musikaalihengen, gospelin, hengellisen musiikin, soulin ja ihan silkan 70-luvun taitteen progen välillä. Toteutus on sopivan raaka ja kuoroja piisaa myös paljon. Kappaleet ovat iskeviä, mutta eivät ehkä niin puhkisoitettuja, kuin ne pari samaan 'hippimusikaali'lokeroon iskeneellä 'Hair'illa. Välillä mieleen hiipii kaikessa raakuudessaan Peter Hammill ja Van Der Graaf Generatorin rintanapit lennättävä paisuttelu.

Alkuperäinen levy (joka minultakin löytyy) julkaistiin tupla-albumilootana, jossa mukana on tyylikäs bookletti. Huolimatta BBC:n sille laittamasta (tai sen takia) pannasta levy lähti myymään todella hyvin ja oli muutaman kuukauden päästä Yhdysvalloissakin listan kärjessä. Ja siitä syntyi sitten toinen tarina, kun levyn menestyksen innoittamana sitä ryhdyttiin siirtämään Broadway-musikaaliksi. Musikaalin porukka julkaisi levystä oman ihan hyvän live-versionsa ja kolme vuotta myöhemmin siitä tehtiin vielä elokuva, jonka soundtrack luonnollisesti myös julkaistiin levynä.

Tapio Rautavaara - Korttipakka 1976

Korttipakka on kaikessa totisessa pateettisuudessaankin sellainen kappale, että se on esittäjänsä Tapio Rautavaaran tulkitsemana ikoninen. Niin ikoninen ja totinen, että on poikinut useammankin huumoriversion.

Rautavaara toi 60-luvun alkupuolella tapahtuneelta Amerikanvierailulta tuliaisina 'Yölinjalla' kappaleen, jonka säveltäjäksi Rautavaara itse merkittiin. Nykyisin kappale on kuitenkin ainakin YLE:n äänilevykannassa merkitty Johnny Cashin nimiin ja vähän samanlainen 'härmäversio' on tämä yli kymmenen vuotta myöhemmin tehty Jaakko Salon nimiin vedetty 'sävellys' ja Seppo Virtasen 'sanoitus'.

Kappaleen tarina syntyi todennäköisesti 1700-luvun lopulla Englannissa ja se tunnettiin yleisesti jo 1800-luvulta asti. Kansantarinasta ensimmäisen hitiksi nousseen mukaelmansa nimeltä "The Deck of Cards" teki kantrilaulaja T. Texas Tyler, joka sijoitti vuonna 1948 Raamattu/Korttipakka-tarinansa amerikkalaisten Pohjois-Afrikan tai Italian kampanjaan. Kappaleesta tehtiin vielä toinenkin hitti 50-60-luvun taitteessa plus kymmeniä lokaaliversioita.

Rautavaaran esittämä versio tapahtuu jatkosodan aikana ja ankara sotatuomioistuin pistää jermuksi näkemänsä ja jumalaa kunnoittamattomana pitämänsä sotamiehen kenttäoikeuteen tilittämään enkelikuoron säestyksellä raamatuntietouttaan. Kappale on siitä erikoinen ja samalla esittäjältään karismaa vaativa, että siinä ei ole laulumelodiaa, vaan se perustuu kertojan puheeseen pseudo-kirkollisen sointupohjan päällä. Ärrä sorahtaa Rautavaaran tiputellessa saarnaajatyyliin sotamiehen luennointia suuresta kirjasta ja kappale päättyy hiukan avoimesti (kuulija on vakuuttunut sotamiehen perimmäisestä hengellisyydestä ja raamattutietoudesta, mutta esivallan tuomio jätetään sanomatta) Rautavaaran todetessa; "Hyvä kuulija, tämä tarrrrina on TOSI".

Lisäarvoa saadaan tietenkin Rautavaaran itsensä sodankäyneestä hahmosta. Hänen viihdetaiteilijauransa alkoi asemasotavaiheen aikana Karhumäen sotilasradiosta, mutta hän oli jatkosodan hyökkäysvaiheessa puoli vuosikymmentä joukkuetovereitaan vanhempana etulinjassa. Tämä vetosi ainakin ikätovereihin ja jokainen etulinjassa ollut kivenkova ateistikommunistikin oli ainakin keskityksen keskellä maatessaan uskovainen.

Korttipakka ei sisältynyt samana vuonna ilmestyneeseen pitkäsoittoon 'Unelmien ilta', joka jäi hänen viimeisekseen. Kappale löytyy heti kuoleman jälkeen julkaistulta Reissumiehen taival-kokoelmalta, joka päätyikin 150 000 ostajalle.

Spacemen 3 - Playing With Fire 1989

Spacemen 3 on pyörähtänyt Levyhyllyssä useita kertoja ja yhtyeen joutsenlaulu 'Recurring' oli levy, joka innostutti teini-ikäisen kirjoittajan 'uusio-psykedeliasta'. Yhtyeen puolustukseksi on sanottava, että sen musiikki ei ollut kuitenkaan mitään leveälahke-retroilua mitä alkoi sitten 90-luvulla myös ilmestymään, vaan kasa biisivarkauksia, jossa juttuja yhdistettiin näkemykselliseen ja minimalistiseen tyyliin. Tätä maustettiin lopussa vielä elektronisen musiikin pioneeriartistien äänillä.

Recurring kuulostaa näin jälkikäteen yllättävän paljon tältä edeltäjältään, poislukien tällä vielä olevat selkeät drone/velvet mausteet. 'Playing With Fire' jäi yhtyeen viimeiseksi oikeaksi bändilevyksi, sillä seuraaja oli päämiesten Kember/Pierce splitti, vaikka miehet soittivatkin osassa toistensa biisejä.

Vuonna 1982 Rugbyssa perustettu Spacemen 3 oli vahvasti huumebändin maineessa, eikä Peter Kember aka Sonic Boom tätä hirveästi haastatteluissa peitellyt. Yhtyeen kappaleet joko kertoivat, tai saivat vaikutteita kyseisestä elämäntyylistä. Kaksikon lisäksi muu kokoonpano oli elävänlainen, etenkin rumpalit saivat herkästi kenkää.

Tätä levyä tehdessä takana oli kaksi studio-albumia ja yksi live-levy. Playing With Fire poikkeaa aikaisemmasta tuotannosta sikäli, että paria poikkeusta lukuunottamatta se on pääosin aika rauhallista ja herkkääkin musaa. Sävellysvastuu on vielä yli puolella biiseistä Kemberin, mutta myös Pierce teki jo useita kappaleita, joista 'So Hot (Wash Away All Of My Tears)' päätyi uutena versiona miehen Spiritualizedin kakkoslevylle.

Yhtyeen ja Kemberin tavaramerkiksi noussutta tremoloefektiä viljellään siellä täällä. Levyn avaa Velvettimäisen kömpelö 'Honey' ja samoissa hivenen naiveissa kappaleissa liikutaan kappaleeseen 'Revolution' saakka, joka niputtaa yhteen kaikki MC5:sen ja Stoogesin kliseet. Toki riisutusti ja monotonisesti Sonic Boomin lakonisen puhelaulun kera. Aiemmin mainittu Piercen pikkukappale on taas levyn formaaleimmasta ja näppärimmästä päästä. Levyn toinen kumarrus kaksikon esikuvien suuntaan on 'Suicide', joka nostaa kolmanteen potenssiin samannimisen yhtyeen musiikin. Drone-rokkia koskettimilla (on siinä kitaroitakin toki), jolla liikutaan siinä mukavuusalueen reunalla. Levy päättyy jo Piercen tulevia enteilevällä gospel-vaikutteisella 'Lord Can You Hear Me?'

Playing With Firea ei omasta hyllystä löytynyt, joten se oli aina yhdeltä kaverilta lainassa ja taisi olla jossain välissä kasetille nauhoitettuna. Muita Spacemen-levyjä tulee silloin tällöin kuunneltua, mutta ihan hyvältä tämäkin kuulosti pitkän taon jälkeen. Yhtyeen pelastus oli, ettei se sitonut soundiaan ja juttuaan liikaa menneisyyteen tai omaan hetkeensä, joten keitos on tietyssä mielessä ajattoman kuuloinen.

Playing With Fire nosti myös tuohon asti aika marginaalissa kyntäneen ja muutaman kymmenen hengen yleisöille soittaneen yhtyeen nosteeseen, sille lyötiin niskaan jo 'indien seuraava suuri juttu' viittaa ja zinejen sijaan kaupallisten musiikkilehtien etusivujuttuja, mutta sitten kävi niinkuin kävi.

Yhden tien vaeltajat - suomalaista hengellistä musiikkia 1972-1986 - V/A 2013

"Laita kasetti soittimeesi avoimin mielin. Hyviä kuunteluhetkiä."

Nämä sanat ovat saatteena "tuntematon" nimisen henkilön 17.9.2013 koostamassa kasetissa. Sain sen postissa sosiaalisessa mediassa olleen päivityksen jälkeen, joka koski gospel-musiikkia. Tätä blogia lukemalla on varmasti selvinnyt, että musiikin suhteen minulla on avoimet ovet aika pitkälti jokaiseen suuntaan ja vielä kummallekin kädelle. Musiikkityyli on tavallaan kiinnostanut aina siitäkin syystä, että sitä on tehty paljon. Suuressa määrässä on pakko olla jotakin kuuntelemisenkin arvoista tavaraa. Oma gospeliin tutustumiseni tyssäsi kuitenkin heti alkuun paikallisesta kirjastosta lainattuun Sakari Löytyn kokoelmaan. Tai siis siihen, ettei se antanut mitään erityisiä kuunteluelämyksiä.

Mutta kiitos "tuntematon". Tämä itse tehty kokoelma on astetta mielenkiintoisempi, jollen sanoisi, jopa mielenkiintoinen. Kyseessä on siis musiikinystävän ja levynkeräilijän omasta levykokoelmastaan koostama sikermä hänen omasta mielestään mielenkiintoisia gospel-esityksiä. Oikeaoppiseen c-kasettikopion tyyliin neulat naksahtelevat kappaleiden välillä ja rahina soi, kuten kotinauhoutuksissa pitääkin. Kokoelman c-kasettimuoto on myös uskollinen kristilliselle piireille, sillä kyseinen muualla jo hiipunut formaatti on siellä edelleen elossa. Moni nykyisen 'kasetti-renessansin' pien- tai punk-bändin kassujulkaisu on painatettu kristillissä painossa, tai kasettipainossa, jonka pääasiakkaita ovat saarna- ja sanakasetit. Tämä kertonee jotain elävästä uskosta ja siihen liittyvästä vanhoillisuudesta sekä näiden piirien muoto- ja tekniikkarajoituksista.

Koosteen musiikkiesitykset ovat vuosien 1972-86 väliltä. Vastaavia biisejä ja bändejä on Suomessa ollut lukematon määrä ja gospel on tietynlainen ug-alaskene, mutta toki vähän eri tavalla valtavirran 'ulkopuolella', kuin vaikka hmm.. vaikka joku kansallissosialistinen pakana-neofolk.
Jotain hengellisen musiikin paikasta populaarimusiikissa kertoo, että äkkiseltään ei tule ihan heti mieleen yhtään täysin kristillistä tunnustuksellista kappaletta, joka olisi lähiaikoina, tai oikeastaan ikinä ollut Suomen levymyyntilistoilla kärkipäässä. Tai no, se Edelmannin virsi-retroilu, mutta nekin ovat enemmän laskelmoitua menneiden kaipuuta, kuin aitoa ja oikeaa sananylistystä naama messingillä..
No, Suomesta ei tule myöskään mieleen minkään muunkaan uskontokunnan julistuksellista musiikkia, joka olisi ollut listojen kärkipäässä. Suuressa maailmassahan kaukoidän uskonnot ja filosofiat olivat yhdessä vaiheessa runsaastikin edustettuina. Ja myöhemmistäkin tulee mieleen esimerkiksi avoimen rastafaristinen musiikki. Puhumattakaan Yhdysvaltojen mustan väestön gospelista ja negrospirituaalista, johon osittain koko meidän länsimainen popmusiikkimme perustuu. Mutta tis is not ö juuesei.

Heikko myyntilistoilla näkyminen johtunee osittain siitä, että vaikka yhtyeillä on oma erittäin uskollinen ja uskonnollinen kuulijakuntansa, levyt on käsittääkseni useimmiten julkaistu listoilla näkymättömillä pien- tai omakustannemerkeillä. Levyt ja kasetit on myyty 'piireissä', konserteissa sekä parissa asialle omistautuneessa levykaupassa.

Toinen syy on se, että suuri yleisö kaihtaa jostain syystä hyvin vahvasti tunnustuksellista musiikkia. Syitä tähän lienee useimpien meistä kohtaama kristillisen yhteisön 'pohjatyö' siihen, että sen esittämää musiikkia ei mielletä mukavaksi kuunnella noin vapaa-ajalla. Se on tietyllä tapaa syyllistävää, silloinkin kun ilmaisee iloa sanan julistamisesta tai löytämisestä. Koska tosiuskovalle jumalan sana ja viesti ovat tärkeämpää, kuin maalliset asiat, myös musiikkiin ja sen kuunteluun liittyy vahva ylenkatsova henki 'maallista musiikkia' kohtaan. Asiaan kilahtaneet eivät aina ymmärrä, että joku haluaisi kuunnella ja lukea muutakin, kuin Sanaa.

Kolmas on soittajien dilemma 'kaupallisuuden' ja 'uskon' välillä. Tämä on toki tuttua jokaiselle musiikin ala-genrelle, joka ottaa asiansa tosissaan; hevimetallista, oikeaoppiseen hardcoreen ja taidemusiikista nyky-jatsiin. Koska suomi-gospelilla ei ole kuitenkaan edellisten tyylistä 'puhdasoppista' muotokieltä, sen musiikillinen sisältö on tämän kokoelman perusteella yllättävän homogeenistä - ja samalla valtavirran virtausten ulkopuolista, eikä suurelle yleisölle erityisen houkuttelevaa. Yhtyeet soittavat kivasti ja haluaisivat varmasti apostoloida Sanaa eteenpäin, mutta itse taustamusiikki kuulostaa konservatiiviselta ja vanhalta, vaikka yrittää edustaa niin sanottua nuorisomusiikkia. Myös kokoelman nimi 'Yhden tien vaeltajat' on kuvaava. Gospel-piireissä ei käsittääkseni katsota hyvällä muissa, etenkään liian maallisissa soitoissa mukana olemista.

Mennään itse musiikkiin. Tuossa aiemmin sanoin, että kokoelman musiikki ei ole erityisen suurta yleisöä ja sen muotivirtauksia hivelevää. Tai on ja ei. Kasetti on tietysti koostajansa mieltymysten mukainen, mutta yhteistä tälle on, että se on hyvin vahvasti kallellaan suomi-progeen. Vuonna 1972 tämä on ollut ymmärrettävää, mutta vuonna 1986 ankarasti vanhentunutta. Miksi tätä progea, tai sen liepeillä olevaa musaa on soitettu gospelin taustalle selittynee sillä, että kyseinen musiikkityyli luettiin syntyessään 'vakavammin otettavaksi', kuin tavallinen ränttätänttä, tai myöhempi (tekee ristinmerkin) vääriin vietteihin vetoava ja nihilismiäkin tihkunut punk. Jumalan ilosanomaa tai uskoa kannattaa julistaa sille arvoisellaan soittotyylillä. Eli kasetin musa on taitavasti soitettua, mutta ilman progelle toisinaan ominaisia liiankin haastavia elementtejä.
Elementeistä syntyy mielenkiintoisia ristiriitoja ja jo pelkästään tästä syystä mieleen tulvahtaa tätä kuunnellessa usein joku pahimman (ja samalla parhaimman) luokan 3-divarin krautti. Soitto on periaatteessa taitavaa, tyypit ovat tosissaan ja omistautuneita, mutta biisit ja tuotanto jollain tavalla samaan aikaan kunnianhimoista sekä käppää. Ja monesti ehkä vähän tärähtänyttäkin. Laulusuoritukset ovat periaatteessa puhtaita, mutta tyyppien äänet jotka haluavat julistaa iloaan ja uskoaan eivät olisi ehkä läpäisseet levy-yhtiön seulaa. Tästä tulee tietynlainen amatöörimäinen viba, joka samaan aikaan törmää yhtyeiden eittämättä näppärään soittoon. En osaa tiivistää tarkemmin, mutta Amon Düül II:sella on jotain oudolla tavalla samanlaista menoa, kuin toisinaan tällä kokoelmalla.

Kasetille on koottu esitys 17 eri yhtyeeltä ja artistilta, enkä lähde nyt niitä erittelemään sen tarkemmin, mutta musiikillinen ilmaisu vaihtelee ihan täydestä kosmisesta suhinasta funkkaavaan öö.. diskoon. Mukana on myös puheosuuksia free-jazz revittelyjen päälle (tässä ei muuten soiteta niitä rumia nuotteja) ja todennäköisesti erään maahanmuuttajan tahattomasti Viktor Kalborek-hahmolta kuulostavaa lipevää iloista julistusta. Pari yhtyettä varoittelee itämaisten uskomusten ja mystiikan vaaroista. Ehkä vähän naivisti, tungettelevasti ja holhoavasti, mutta ehdottoman huolestuneena ja tosissaan. Useammassa, kuin yhdessä yhtyeessä soittaa muuten joku ihan tajuton peräkammarin syntikkavelho, jos tässä yhteydessä voi näin pakanallista termiä käyttää. Siis ihan mielettömiä monosyntikka-akrobatioita. Kunnon insinörttisoittoa. Ja kaiken päällä ja alla soi proge, joka parhaimmillaan kuulostaa loistonsa päivien Pressalta. Homma käväisee ehkä pari kertaa myös new age-ajan Popol Vuhin maisemissa. Sanomattakin lienee selvää, että laulujen vokaalit ja sanoma(heh) ovat tärkeässä osassa. Lyriikoissa mennään perus 'tie ja pelastus' osastolla sekä vähän ympäripyöreämmässä kuvastossa.

Yhtyeiden niminä kasetilla soittavat muun muassa; Livingstone, Kimbledios (oma suosikkini tästä), With Crist, Lissu, Seppo & Jaska, Pro Fide, Muutos ja niin edelleen. Erittäin mielenkiintoinen kokoelma genrestä, josta kaikkien muidenkin tavoin 99% on ilmeisesti musiikillisesti kuraa. Ja kunnon heviautistityyliin kohdeyleisö tykkää niistä huonommistakin, koska se on Sanaa.

Bob Dylan - Knocking on Heavens Door 1973

Vuonna 1973 Bob Dylanin sen hetkinen ura oli tahallisesti tai tahattomasti aallonpohjassa. Mies oli julkaissut kaiketi levy-yhtiötä ärsyttääkseen käsittämätöntä soopaa ja sävelkynäkin tuntui totaalisen kuivuneelta. 

Valonpilkahduksen antoi Sam Peckinpachin 'Pat Garret ja Billy the Kid' elokuvaan (jossa Dylan myös näytteli sivuosaa) tehty tunnari 'Knocking on Heavens Door'. Elokuvassa 36-vuotias kantrilaulaja Kris Kristoffersson näyttelee 21-vuotiasta Billy the Kidiä ja hän myös antoi idean ohjaajalle Dylanista tunnarin säveltäjänä. Peckinbach ei tiettävästi ollut ikinä kuullut miehen musiikkia, mutta oli myyty kuultuaan tunnarin.

Selkeästi gospel-vaikutteinen kappale perustuu yksinkertaiselle soinnutukselle, jossa kertosäkeessä vaihdetaan vuorotteleva A7/C C-sointuun. Sanoituksessa kerrotaan tarinaa ampumiseen ja lainvalvontaan kyllästyneestä lainvalvojasta, mutta sanoitus on vuosien saatossa muuttunut niin Dylanin, kuin lukemattomien muiden esittämien versioiden kohdalla.

Soundtrackilta irroitettu sinkku (b-puolena turhanpäiväinen instrumentaali 'Turkey Chase') oli myös kaupallinen menestys nousten Billboardin listalla sijalle 12. Kappale on ollut Dylanin settien peruskamaa siitä lähtien ja kuten yllä jo lässytin, siitä on tehty aika helvetin monta cover-versiota. Omalle sukupolvelle tunnetuin niistä on tietenkin se Guns N´ Rosesien 'Use Your Illusionilta' löytyvä veto.

Performance - Soundtrack 1970

Donald Cammellin ja Nicolas Roegin 'Performance' on yksi niitä harvoja rock/kulttifilmejä, joita en ole nähnyt. Ja mikäli en nyt väärin muista, tämä näytettiin tässä jossain vaiheessa Elokuva-arkiston esityksessä Orionissa.. Mitä elokuvasta olen lukenut, niin se on kuuleman mukaan yllättävän hyvä, vaikkei nostanutkaan Jaggeria hänen toivomaksi elokuvatähdeksi. Puheiden mukaan hän kuitenkin köyri vastanäyttelijätär/bändikaverin vaimo Anita Pallenbergia seksikohtauksessa niin sanotusti IRL, joka sai selityksen mukaan puoliso Keith Richardsin uppoutumaan kahta kovemmin heroiinin lohdutukseen.

Koska en ole siis elokuvaa nähnyt, jää levyn audion arvioiminen ilman siihen sitovia visuaalisia kuvia. Yleensä elokuvamusiikki on kuitenkin sidottu aika vahvasti kohtauksiin ja niiden tunnelmiin tai mielikuviin. Mutta tämä levy kestää sen.

Elokuvan musiikin tuottamisesta ja säveltämisestä vastasi legendaarinen Jack Nitzsche. Tästä ainoana poikkeuksena on 'Memo From Turner', joka on Jagger/Richards kaksikon käsialaa ja nousi itsenäisenä sinkkuna brittien top30 tuntumaan. Vuonna 2000 kuollut Nitzsche toimi tuottajana, sovittajana ja soittajana tajuttoman määrän artisteja kanssa. Ura alkoi niinkin legendaaristen hahmojen, kuin Sonny Bonon ja Phil Spectorin apulaisena ja johti työskentelyyn Rolling Stonesien, Monkeesin, Buffalo Springfieldin, Tim Buckleyn ja eritoten Neil Youngin kanssa.

Rolling Stones on mainittu sekä pääosanesittäjän, että säveltäjäkaksikon toimesta. Levyn voikin sanoa olevan hyvin lähellä vuoden 1970 Stonesia ja sen lähipiiriä artistien ja soittajienkin johdosta. Kitaraa, slideä ja dulcimeria soittaa pääosin (mukana myös toinen legenda Lowell George) Ry Cooder, jonka soundit ja ideat ja ihan puhtaat äänityksetkin Stones kopioi ja varasti parin vuoden takaisella levytyksellään, jossa syntyi se toinen klassinen 'Stones-soundi'. Niimpä ei ole ihme, että vaikka Richards ei levyllä soita, levy kuulostaa siltä, kuin Richards soittaisi levyllä, tai joku kopioisi häntä. Mutta eihän se ihan näin tainnut olla..

Toinen Stones yhteys löytyy useammallakin raidalla mustaa ja sielukasta ääntään esittelevästä Merry Claytonista, joka muistetaan varmasti ikuisesti duettolaulustaan Jaggerin kanssa Stonesien ehkä kovimmalla raidalla 'Gimme Shelter'. Claytonin sooloura ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon, mutta tällä levyllä hänen ääntään kuullaan kolmella eri raidalla. Aikansa nouseva laulaja-lauluntekijä Randy Newman vokalisoi taas avausraidan Stonesmaisen kappaleen.

Levy on aikansa ja tekijöidensä kuva. Mukana on Stones-rokkia, mustaa soulia, Last Poetsien esittämää proto-räppiä, uuden uutta Moog-syntetisaattoria sekä intialaista sitar-psykedeliaa, jossa Ry Cooder soittaa dulcimeria ja Buffy Saint-Marie munniharppua. Jälkimmäinen folk-legenda laulaa levyllä myös toisen biisin.

Eli siis; vaikka musiikkiraita on irroitettu elokuvan yhteydestä se on ihan pätevä, mikäli pitää yllämainuista artisteista ja tyyleistä. Jollain hämärällä tapaa mieleen hiipii Primal Screamin 90-luvun loppupuolen levyt sillisalaattisuuksineen. Eikä siis pahassa mielessä.

Washington Phillips - The Key to the Kingdom 2005

Tälläinen fyysinen äänite tarttui mukaan, kun olin pitkästä aikaa rilluttelemassa levykaupassa. Washington Phillips on artistina sen verran tuttu, että miehen varmaan kuuluisin kappale 'Denomitation Blues pt.1' löytyy takavuosina ilmestyneeltä 'Spacelines' kokoelmalta, missä Peter Kember aka Sonic Boom esitteli biisejä ja bändejä, joilta Spacemen 3 varas.. otti vaikutteita. Levy on ollut joskus käsittelyssä täälläkin, kaivakoon kuka haluaa.

Washington Phillips eli vuosien 1880-1954 välillä Teksasissa ja oli maanviljelijän lisäksi gospel-laulaja ja muusikko. Phillipsistä jäi itsellenikin mieleen taustalla soiva zither/autoharppumainen soitin, jonka lopullisesta laadusta käydään edelleen arvailuja. Hänen levytysuransa kesti ainostaan vuosien 1927-29 välin ja levytetyistä kahdeksastatoista kappaleesta kuusitoista on säilynyt.

Phillips oli harras kristitty, mikä kuuluu myös musiikista; se käsittelee ainoastaan uskonnollisia aiheita, raamatun lainauksia ja kristittyjä viisauksia. Tätä säestetään helmeilevän kielisoittimen soitolla. Tyylilaji on 1900-luvun alun etelän mustien folk, blues ja gospel. Ja tämä kaikki yhdessä ja yhtäaikaa.

Washington Phillips ei elämänsä aikana ollut mitenkään suuresti noteerattu, mutta vuonna 1971 perinnemusiikin tuntija Ry Cooder coveroi 'Denomination Blues pt.1:en' klassikkolevylleen 'Into the Purple Valley' ja toisenkin biisin myöhemmin. Tämän jälkeen Phillipsiä on versioitu tasaisin väliajoin ja viimein 2005 miehen levytyksistä ilmestyi tämä cd-kokoelmakin.

Alunperin hieman epäilin jaksaako samasta puusta veistettyä savikiekkokamaa sen 16+ biisiä, mutta levyllä pullahtaa massasta tasaisin väliajoin aina hyvä kipale, joten puutumisvaaraa ei ole. Lisäksi mutainen yleissoundi tuo vain mukavaa lisähohtoa musiikkiin. Kuulostaisiko se puunattuna näin hyvältä?
Phillipsin kuudentoista kappaleen lisäksi levyllä on lopussa muutama muukin aikalaisten biisi (Blind Mamie ja A.C. Forehand). Ne kuulostavat miltei vielä paremmalta kuin maestron kappaleet. Ehkä se johtuu siitä, että mukana on zither-mikälien sijasta slidekitaraa, harppua ja vähän muutakin.

Spiritualized - Sweet Heart Sweet Light 2012

Totaalisen tarkoituksenmukaisen tyylittömän levynkannen taakse kätkeytyvä Jason Piercen Spiritualizedin uusin levy oli positiivinen yllätys. Edellinen pitkäsoitto oli osittain ookoo, mutta edellinen julkaisu oli deluxe-painos yhtyeen vuoden 1997 levystä 'Ladies & Gentlemen, We Are Floating in the Space', joka itselleni aikoinaan aloitti yhtyeen syöksyn tylsyyden uumeniin.

Ladies..iltä musiikkiin jäi vahvasti kuuluva gospel-mania ja 'Wall-of-sound', jota ei tietysti tältäkään levyltä puutu. Sweet Heart Sweet Lightia äänitettiin kaksi vuotta kolmessa eri paikassa. Pierce vielä miksasi levyä vuoden verran.

Miksaus tehtiin lääkityksen alaisena, mutta tällä kertaa kyseessä ei ollut takavuosien huume-mix, vaan Pierce kävi läpi kemoterapian maksasairautensa takia (kyseessä lieni hepatiitti). Edellisen levyn aikana Pierce makasi taas kuoleman porteilla sairaalassa keuhkotaudin takia.

Tälläiset eivät voi tietenkään olla vaikuttamatta itse musiikkiin, joten levy on keskitempoista gospel-kuoron taustoittamaa ja orkestroitua hoilottelua. Pierce laulattaa mielellään kertosäettä, mutta ne kertsit eivät ole yleensä hirveän tarttuvia. Se mikä levystä tekee edeltäjiään pirteämmän on levyn alkupuolen jopa kiihkeät biisit ja itseä aina innostanut kokeilevan kuuloinen elektroninen sirinä joka säestää 'Get What You Deserven' mantramaista luentaa. Kitarat tirskahtavat feedbackkiä. Suurin osa levyn materiaalista on kuitenkin tunnelmallista orkestroitua gospelia.

Piercen taustaryhmä on miltei koko 2000-luvun pysynyt samana. Sieltä löytyy myös Julian Copen kanssa musisoineet Kevin 'Kevlar' Bales ja Doggen. Biisintekokrediitit jaetaan biisissä 'I Am What I Am'issa Piercen ja uutta paluutaan taas tohtorin roolissa tekevän Dr. Johnin kesken.

Merry Clayton - Gimme Shelter 1970

Merry Clayton lauloi naisäänen tälle edellisen vuoden Stones-klassikolle ja teki siitä vuonna 1970 oman oikeutetun versionsa. Biisi oli pikkuhitti, muttei suurempi suksee.
Biisiä on koveroitu itse asiassa yllättävänkin pätevästi vuosien saatossa (ehkä surkeimmat nöösit eivät ole uskaltaneet sen sielukkuuden takia kajota siihen).

Merry lauloi taustoja myös Lynyrd Skynyrdin 'Sweet Home Alabamalla'.

Pulp Fiction Soundtrack - V/A 1994

Perjantain kunniaksi siirrytään 'setä muistelee' tai 'ennen oli kaikki paremmin' osastolle. En aio kuitenkaan mennä mittarin kiusallisille linjoille, sillä Quentin Tarantinon Pulp Fiction ei elokuvana ja soundtrackkina itselleni ole nyt mikään hirveän merkitsevä muuten, kuin että olin sen julkaisun aikana vielä nuori ja komea.

Mutta voi pojat, miten moni muu tykkäsi sekä elokuvasta, että sen musiikkiraidasta. Eipä elokuvassa sinänsä mitään vikaa ole. Sen suurista elokuvahistoriallisista meriiteistä en ole ihan varma, mutta se kuljettaa mukavasti erilliset pikkutarinansa limittäin ja erikseen. Eikä musiikin käyttökään ole hullumpaa.

Soundtrackin erikoisuus olikin se, miten se vetosi tyttöihin, poikiin, vaihtoehtoteineihin ja taviksiin. Osasyy oli tietysti kaikkien samaistuminen menestysleffaan, mutta perin juurin kummallista (no kummallista ja kummallista..) musiikkia pyöri tämän jälkeen pari vuotta taukoamatta miltei jokaisissa kotibileissä ja teinihipoissa.

Mielenkiintoisen legendan mukaan ohjaaja Tarantino ajatteli alunperin musiikkiraidalle SUOMALAISEN surf-orkesteri Laika & The Cosmonautsin musiikkia, mutta päätyi käyttämään alkuperäisiä artisteja. Orkesterihan kiersi tuolloin Amerikan luolia harvahkosti muun muassa Ministryn lämppärinä. No, niin tai näin onneksi kävi toisin.

Ihan yksin ohjaaja ei biisejä ideoinut, vaan Tarantinoa avusti soundtrackin kokoamisessa muutamakin ystävä, muun muassa ohjaajatar Allison Anders, Boyd Rice, Chuck Kelley ja Laura Lovelace.

Pulp Fictionia voi hyvällä syyllä kutsua surf-musiikin henkiin herättämiseksi. Jopa siinä määrin, että levyn avaavan raivokkaan Misirlou-instrumentaalin levyttänyt ja parhaat päivänsä vuosikymmeniä aikaisemmin nähnyt Dick Dale pakkasi soittimensa ja pystyi kiertämään maailmaa soittaen myös Suomessa.
Ihan pelkkää surffia soundtrackki ei sisältänyt, vaan mukana oli Kool & The Gangin funkkia, Dusty Springfieldin 'Son of A Preacher Man' ja tietysti Urge Overkillin Neil Diamond-versiointi 'Girl, You'll Be A Woman Soon', joka nosti alunperin mielenkiintoisen altsubändin yhden hitin ihmeeksi. Joka tapauksessa tässä oli slovari, jota aurinkolasipäinen teini-beatnikkikin pystyi tanssimaan hitaina coolin pettämättä.

Joka tapauksessa soundtrackin läpisoitto pikakelasi elokuvan fiilikset ja menon läpi, niinkuin hyvien musiikkiraitojen pitääkin.

Levy oli elokuvan ohella tajuton menestys. Se nousi Yhdysvaltojen listojen kahdenkympin tuntumaan ja on tänä päivänä myynyt huimat 1,6 miljoonaa kappaletta. Elokuva taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun kuulin Link Wrayn 'Rumblen'. Alkuperäiselle kokoelmalle se ei kuitenkaan jostain syystä neljän muun biisin ohella päätynyt.

On itse asiassa aika jännää minkälainen aikansa ikoni levy kansineen oli ja samalla tajuta, ettei se merkitse tämän päivän kaksikymppisille varmaankaan juuri mitään. Yhtä paljon, kuin itselleni vanhojen paskojen 'Grease' elokuvan soundtrackin muistelu vuonna 1994. Ja näinhän sen kuuluukin mennä!

The Gospel Truth: The Gospel Soul and Funk of Stax Records 2010

Stax oli kahdesta klassisesta amerikkalaisesta soul-levymerkeistä se raaemman kuuloinen. Etenkin, jos vertaa sen levytyksiä Motownin Los Angelesiin muuton jälkeiseen tavaraan. Sijainnistaan johtuen Staxin levyille jäi jotain syvän ja kuuman etelän henkeä (ja hikeä), joka puuttuu yleensä sliipatummasta Moottorikaupungin/Losin kamasta.

Beat Goes Public on ACE-recordsin (hyllystä löytyy aika kasa Ace:n 90-luvun garage- ja psykedelia-uusintajulkaisuja) alamerkki, joka on vuosien aikaan uudelleenjulkaissut erinäisen määrän mustaa funkkia. BGB nauttii myös kohtuullisen hyvää mainetta, mikä ei mustan musiikin ryöstöjulkaisuissa ole ihan Raamattuun kirjoitettu fakta.

Nyt puhutaan siis amerikkalaisesta gospelista, eikä nykyuskisten laimeasta Jeesus-musiikista. Sanahan tarkoittaa alun perin evankeliumin julistamista. Musiikkilaji syntyi siinä muodossa kuin se nyt tunnetaan 1900-luvun taitteen Amerikassa, jossa mustilta orjilta oli aiemmin kielletty heidän pakanalliset uskonsa, mutta sallittu tanssiminen ja laulaminen kristinuskon yhteydessä. Tämä tietysti sen takia, että nämä hoivattavat lapselliset villit omaksuisivat helpommin sen Oikean uskon. Homma lähti kuitenkin elämään omaa elämäänsä ja gospel muodosti mustapohjaisen populaarimusiikin tärkeän, mutta vähemmän tunnetun kivijalan yhdessä bluesin kanssa.

Gospel laski siemenensä myös mustalle soul- ja funkmusiikille, sillä bluesista poiketen poljento oli reipas ja positiivinen. Gospelin esittäminen oli myös sukupuolellisesti tasa-arvoista, sillä usein sitä esittivät myös naiset, toisin kuin esimerkiksi sen perillistä rock'n rollia. Alkuperäisten gospel-yhtyeiden kiertueilla luonnollisesti juopoteltiin ja tehtiin huorin kuten muissakin piireissä, mutta yhteisö ei puuttunut asiaan. Mutta auta armias, kun artisti alkoi esittää myös maallista musiikkia niin syntiselle käännettiin selkä.

Staxin kokoelmalle on niputettu tienristeyksessä olleen tyylilajin 70-luvun levytyksiä. Gospel oli aiemmin muokkautunut souliksi ja nuori yleisö ei halunnut kuunnella sanaa samalla tavalla, kuin vanhempansa. Ratkaisu oli yhdistää bändien vauhdikkaaseen ja sielukkaaseen lauluun Staxin napakkaa funkkia. Yhtiö perusti tätä varten 'Truth' ja 'Gospel Truth' alamerkin, jolta kokoelman biisit ovat. Ja osa jytää muuten ihan perkeleen kovaa, Sanomasta huolimatta (tai sen lisäksi). Jos Staxin soulit ja funkit on jo kuultu ja nähty, niin tässä hyvä kokoelma vähemmän tunnettua kamaa ja vähän eri kulmasta.

Spiritualized - Royal Albert Hall October 10 1997

Spiritualizedin livelevy ei ole suosikkejani johtuen pääasiassa 'Ladies and Gentlemen We Are Floating in the Space' levyyn nojaavasta biisimateriaalista. Toisaalta sekään ei estä levyä kuulostamasta komealta ja mahtipontiselta. Pahasti sanottuna Royal Albert Hall kuulostaa siltä, miltä Pink Floydin olisi pitänyt kuulostaa pari vuotta aikaisemmin ilmestyneellä Pulse-livellään.

Bändin lisänä oli torvisektio, jousikvartetti ja gospel-kuoro saaden Piercen pseudo-gospelit kuulostamaan tarvittavan mahtipontiselta. Spiritualized oli tuolloin kovassa nosteessa ja esimerkiksi seuraavana kesänä Glastonburyn pääesiintyjä. Tosin miltei täysin eri kokoonpanolla, koska alkuperäinen yhtye penäsi parempaa palkkaa, johon Jason Pierce lopulta suostui. Ja antoi tämän jälkeen soittajille saman tien kenkää.

Harmaa Ghetto - Taipale 2008

Harmaan Gheton 'hip-hop' on ehkä levyn pituisena annoksena vähän liikaa, mutta yksittäiskappaleina toimii.

Suomalainen kirjallisuus käsittelee edelleen usein kansakunnan tuntoja koskettavaa sota-aihetta, muttei suomalainen musiikki. 60/70-luvuilla asiaa käsiteltiin jonkun verran (nololla patetialla) ja myöhemmin punk kertoi ydinsodan ja armeijan mielettömyydestä. Joka tapauksessa nykyajan velttoperseet eivät sodasta laula.

Harmaan Gheton talvisotaan sijoittuva Taipale naittaa komeasti pakkasessa höyryävän hengityksen, Haadeksen virran, raamatun kuvat ja jermuilun kuraripulit housussa. Kuulostaen samaan aikaan Hiski Salomaalta, Veikko Lavilta ja Asalta.

(Valitettavasti Youtube-biisi on kuvitettu typerästi)

Primal Scream - Screamadelica 1991

Täällä on jääty jumittelemaan maailman parhaan rock-bändin Rolling Stonesin juttuihin, joista on suhteellisen kivutonta siirtyä Primal Screamiin. On totta, että bändin pihalla olo kiteytyi seuraavaan Give Out But Don't Give Up levyyn ja 'Rocks' biisiin. Tuolloin he luulivat tosiaan olevansa 70-luvun alun Rolling Stones. Melkoinen mahalasku, mutta onneksi sieltä noustiin.

Screamadelican kohdalla on vähän hankala puhua itse bändin levystä. Enemminkin voi puhua tuottajien miksauksista. Levyn takana hääri sellainen joukko 90-luvun alun suuruuksia kuin, The Orb, Hypnotone, Andrew Weatherall, Hugo Nichloson ja Jimmy Miller, joka myös miksasi levyn. Viimeksi mainittuhan tuotti ne kaikki klassiset Stones-levyt.

Primal Screamin hyppy keskinkertaista retro-rokkia soittavasta orkesterista house-musiikin ja kulttuurin ystäväksi oli jyrkkä. Levy alkaa kuitenkin makean up-liftingillä Stones-pastissilla 'Movin' On Up'. Seuraa omalaatuinen luenta 13th Floor Elevatorsien 'Slip Inside This House' biisistä. Sitten levy lähtee ihan omalle radalleen. Barretin aikainen Floyd, Velvetit, moottoripyörä-elokuvien lainit, Jesse Jacksonin puhe, Depeche Mode ja house sekoittuvat. Eikä kuulosta edelleenkään miltään muulta kuin Screamadelicalta.

Erään kaverin kanssa ollut kiistaa Happy Mondaysista. Hänen mielestä se on ilkeää ja tanssittavaa musaa. Madchesterin Sex Pistols. Minun mielestä Shaun Ryder on vain ölisevä spurgu ja biisit paskoja. Jos haluaa edellä mainittua musaa, laitan mielummin Stonesia tai Screamadelican.

Big Star - Third/Sister Lovers 1974

Yle Teemalta tuli juuri mielenkiintoinen dokumenttielokuva Wilco-yhtyeestä ja heidän kamppailustaan saada 'Yankee Hotel Foxtrot' julkaistua. Levy-yhtiön kengittyä heidät, levystä muodostuikin yllättäen suuri menestys.

Joskus voi käydä niin. Wilconkin musiikkiin suuresti vaikuttaneelle pioneeribändille Big Starille ei kuitenkaan käynyt niin. Tämä kolmas ja viimeinen levykin julkaistiin vasta 70-luvun lopussa, vuosia yhtyeen hajoamisen jälkeen.

Lähtökohdat memphisläiselle power-pop yhtyeelle olivat hyvät; Alex Chilton oli jo ollut Box Stop yhtyeessä, jolla oli megahitti 'Letter'. Biisi löytyy kaikilta 60's kokoelmilta. Teini-iän bänditoveri Chriss Bell liittyi mukaan ja yhtye äänitti komeita lauluja #1 Record levylle. Markkinointi ei kuitenkaan pelannut, eikä levy myynyt. Mukaan tuli myös skismaa Chiltonin ja Bellin välille, joten jälkimmäinen lähti lätkimään kakkoslevyn Radio Cityn äänityksistä. Sekin on komea levy ja ensilevyn tarinan toisinto. Myöhemmin 80-luvulla nämä kaksi levyä nousivat arvoon, kun amerikkalainen isoihin kitaroihin ja lauluharmonioihin nojaava alternative-pop syntyi.

Takaisin vuoteen 1974.
Alex Chiltonille oli käynyt selväksi, että ei tästä mitään menestystä tule. Homman annettiin hyvällä tavalla lähteä käsistä; Levy nojaa samalla tavalla harmonioihin ja suuriin juttuihin, mutta sisältää myös orkestraatioita ja mellotroneja. Musiikki on ju-mit-ta-vaa, laiskaa, aavemaista ja sisäänpäin kääntynyttä. Päihteillä lienee myös osuutta asiaan; ainakin levy tuo hyvin vahvasti mieleen 13th Floor Elevatorsien kaikukitaroissa uitetun joutsenlaulun Bull of the Woodsin. Albumilla alkuperäisestä bändistä on mukana vain Chilton ja rumpali Jody Stephens, loput ovat sessiomiehiä.

Ympyrä sulkeutui, kun Chilton lauloi taustoja entisen bändikumppaninsa Chriss Bellin soololevyllä (joka sisälsi mm. biisin 'You and Your Sister). Bell kuitenkin menehtyi samana vuonna (1978) auto-onnettomuudessa, jolloin Big Starin viimeinen levy viimein ilmestyi. Tämän jälkeen Chilton siirtyi soolouralla nauttien pientä kulttisuosiota ja tuotti mm. The Crampsia.

Stroke it Noel

Spiritualized - Songs in A & E 2008

Entisenä Spiritualized fanina täytyy tunnustaa, että olen skipannut pari viimeistä levyä (eli koko 2000-luvun tuotannon). Ne ovat kuulostaneet toivottoman ikävystyttäviltä ja samat hommathan Beach Boys teki jo 70-luvun alussa.
Täyteen hintaan ostettu uusi levy säikäytti alussa; samaa tylsää gospelia. Mutta loppua kohti lämpeni ja lähti uudestaan käyntiin. Eikä tämä johdu pelkästään säälistä likellä kuolemaa käynyttä Jason Pierceä kohtaan, vaan levy toimii oikeasti.

Spiritualized - Pure Phase 1995

50-luvun urheiluauton merkkiä muistuttava kansi on edelleen tyylikäs. Niin on sisältökin. Jason Piercen Beach Boys, negrosprituaali -ja kraut lainat kuulostavat omalta, eivätkä väsähtäneiltä, kuten myöhemmin.

Timanttinen saundi, hyvää dronea ja pari oikeasti hyvää lauluakin. Lay Back in the Sunin tuplabasarikomppi.