Perjantain kunniaksi siirrytään 'setä muistelee' tai 'ennen oli kaikki paremmin' osastolle. En aio kuitenkaan mennä mittarin kiusallisille linjoille, sillä Quentin Tarantinon Pulp Fiction ei elokuvana ja soundtrackkina itselleni ole nyt mikään hirveän merkitsevä muuten, kuin että olin sen julkaisun aikana vielä nuori ja komea.Mutta voi pojat, miten moni muu tykkäsi sekä elokuvasta, että sen musiikkiraidasta. Eipä elokuvassa sinänsä mitään vikaa ole. Sen suurista elokuvahistoriallisista meriiteistä en ole ihan varma, mutta se kuljettaa mukavasti erilliset pikkutarinansa limittäin ja erikseen. Eikä musiikin käyttökään ole hullumpaa.
Soundtrackin erikoisuus olikin se, miten se vetosi tyttöihin, poikiin, vaihtoehtoteineihin ja taviksiin. Osasyy oli tietysti kaikkien samaistuminen menestysleffaan, mutta perin juurin kummallista (no kummallista ja kummallista..) musiikkia pyöri tämän jälkeen pari vuotta taukoamatta miltei jokaisissa kotibileissä ja teinihipoissa.
Mielenkiintoisen legendan mukaan ohjaaja Tarantino ajatteli alunperin musiikkiraidalle SUOMALAISEN surf-orkesteri Laika & The Cosmonautsin musiikkia, mutta päätyi käyttämään alkuperäisiä artisteja. Orkesterihan kiersi tuolloin Amerikan luolia harvahkosti muun muassa Ministryn lämppärinä. No, niin tai näin onneksi kävi toisin.
Ihan yksin ohjaaja ei biisejä ideoinut, vaan Tarantinoa avusti soundtrackin kokoamisessa muutamakin ystävä, muun muassa ohjaajatar Allison Anders, Boyd Rice, Chuck Kelley ja Laura Lovelace.
Pulp Fictionia voi hyvällä syyllä kutsua surf-musiikin henkiin herättämiseksi. Jopa siinä määrin, että levyn avaavan raivokkaan Misirlou-instrumentaalin levyttänyt ja parhaat päivänsä vuosikymmeniä aikaisemmin nähnyt Dick Dale pakkasi soittimensa ja pystyi kiertämään maailmaa soittaen myös Suomessa.
Ihan pelkkää surffia soundtrackki ei sisältänyt, vaan mukana oli Kool & The Gangin funkkia, Dusty Springfieldin 'Son of A Preacher Man' ja tietysti Urge Overkillin Neil Diamond-versiointi 'Girl, You'll Be A Woman Soon', joka nosti alunperin mielenkiintoisen altsubändin yhden hitin ihmeeksi. Joka tapauksessa tässä oli slovari, jota aurinkolasipäinen teini-beatnikkikin pystyi tanssimaan hitaina coolin pettämättä.
Joka tapauksessa soundtrackin läpisoitto pikakelasi elokuvan fiilikset ja menon läpi, niinkuin hyvien musiikkiraitojen pitääkin.
Levy oli elokuvan ohella tajuton menestys. Se nousi Yhdysvaltojen listojen kahdenkympin tuntumaan ja on tänä päivänä myynyt huimat 1,6 miljoonaa kappaletta. Elokuva taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun kuulin Link Wrayn 'Rumblen'. Alkuperäiselle kokoelmalle se ei kuitenkaan jostain syystä neljän muun biisin ohella päätynyt.
On itse asiassa aika jännää minkälainen aikansa ikoni levy kansineen oli ja samalla tajuta, ettei se merkitse tämän päivän kaksikymppisille varmaankaan juuri mitään. Yhtä paljon, kuin itselleni vanhojen paskojen 'Grease' elokuvan soundtrackin muistelu vuonna 1994. Ja näinhän sen kuuluukin mennä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti