maanantai 13. helmikuuta 2012

AC/DC - Powerage 1978

Jos joku bändi on niin sanottujen 'perusasioiden' parissa, niin se on AC/DC. Pahimmillaan se tarkoittaa tietysti Ramonesin tyylistä yhden asian autismia, mutta toisaalta pitkien kuuntelutaukojen jälkeen AC/DC:n riisuttu perusasioiden rock kuulostaa siltä puhtaalta rokin ytimeltä.

Perusasioihin AC/DC:n kohdalla kuuluu tietenkin kansissa olevat Angus Youngin koulupukukuvat (joissa hänelle mielellään käy vielä kalpaten). Perusasioihin kuuluu myös, että Angus Young on vielä pälvikaljuisena pömppömahaisena kuusikymppisenä nousee lavalle siinä samassa koulupuvussa ja se sama pikkuinen Gibsonin punainen SG kainalossa.

AC/DC on uransa aikana yrittänyt uusiutuakin, mutta lakaistaan ne maton alle ja keskitytään tähän yhtyeen ensimmäinen aallonhuipun ajan albumiin. Poweragea seurannut 'Highway To Hell' on toki yhtyeen parhaita levyjä yhdistettynä laulaja Bon Scottin kuolemaan, joka jollain tavalla ikonisoi sen vaarallisen hardrock'n roll-elämän (huhujen mukaan Angus Young on muuten aina ollut absolutisti).

Bändi levytti tässä vaiheessa levyjä liukuhihnalta ja Powerage kiteyttää bändin timantinkovan, turhista krumeluureista riisutun riffittelyn. Pompottava basso ja kliinisen puhdas/säröisesti paiskovat marshall-kitarat kuljettavat Bon Scottin raakkumia blueseja ja kaksimielisyyksiä eteenpäin hitaalla, mutta vastustamattomalla voimalla. AC/DC onkin yksi hankalimpia bändejä matkia. Ei ihan heti tule mieleen yhtyettä, joka yhdistelisi bändin voimakkaita, mutta myös juntteja elementtejä samalla teholla.

AC/DC:n kohdalla pitää tietysti aina puhua niistä kitarariffeistä. Parhaimmillaan yhtye sai yksinkertaisista aineksista ja tuhanteen kertaan kuulluista jutuista oman vahvan keitoksensa, joista tällä levyllä on mukana muun muassa omat suosikkini 'Riff Raff' ja 'Sin City'.

Anguksen viedessä duck-walkeineen ja sähköiskuineen visuaalisen huomion, velipoika Malcom oli se, joka huhujen mukaan teki ne riffit vaikka seisoi sen valtavan Gibsoninsa kanssa täysin paikallaan. Tuotannosta vastasi kolmas velipoika. Tähän yhdistettynä Bob Scottin satamajätkän filosofisella otteella tehdyt lyriikat. Siinäpä se.

3 kommenttia:

markus kirjoitti...

Jep yhdyn tässä kyllä siun mielipiteisiin aika pitkälti. Miulle AC/DC on se bändi, jota joskus kuunteli niin paljon, että enää ei jaksa, mutta eihän noita tyyppejä voi kuitenkaan kun arvostaa. Olivat mukana luomassa miunkii maailmankuvaa :D

Anonyymi kirjoitti...

Moi. Pakko korjata sen verran, että Malcolm lie enempi tunnettu Gretschin kuin Gibsonin varresta.

Rolf Jacksen kirjoitti...

Voipi muuten olla Gretsch. Pieni mies soittaa jättikitaralla.