Pelle Miljoona on Hectorin tavoin aina ollut artisti, josta tavallaan pitäisi pitää tai ainakin arvostaa, mutta heidän musiikkia kuunnelessa se tuntuu usein vaikealta. Ehkä kummallekin on historiassa yhteistä maailmanparannus, Pellellä vielä aika tosikkomaisessa ja paasaavassa muodossa.Kuitenkin Pelle Miljoona oli ensimmäisiä oikeita rock-artisteja, joita olen kuullut, nimittäin vuoden 1980 radioäänityksenä vanhempieni toimesta. Samana vuonna MOOTTORITIEN alikulkutunneliin oli ilmestynyt maalisudilla tehty seinäkirjoitus, jossa vanhempien selityksen mukaan luki Pelle 1 000 000. Eeppistä.
Näin hyvän tarinan takia onkin rasittavaa, etten ole ikinä Pellen musiikille muutamaan irtobiisiä enempää lämmennyt. Omistin aikoinaan Moottoritien vinyylin, mutta en pitänyt levystä kokonaisuutena ja hankkiuduin siitä eroon. Senkään jälkeen Pelle ei yksittäisiä kappaleita lukuunottamatta ole pudonnut. Vielä vähemmän tämä tuoreempi tuotanto. Eräs kaverini kuvailikin Pelleä ja sen jengiä; "Ihme tyyppejä. Ne ei vieläkään osaa oikein laulaa, eikä soittaa, mutta vetävät silti keikkaa."
Ehkä Pelle onkin tavoittanut, tai säilyttänyt jotain punkin "kaikkien/kaikkea ei tarvitse osata" estetiikasta, mutta normaali musikaalinen ihminen kuitenkin ainakin omasta mielestäni kehittyy. Etenkin jos takana on kolmikymmenvuotinen ura.
Ääh. Takaisin asiaan. Kokoelmalta 'Olen kaunis' (4 cd:tä), joka niputtaa Pellen uran alkupään 78-80 löytyi viimein levy, minkä biisejä ei ole puhkisoitettu ja mikä kuulostaa ihan kokonaisuutenakin hyvältä. En dissaa ihan täysin ensilevyäkään, mutta Pelko ja viha on kieltämättä yksi parhaista suomalaisista ensimmäisen aallon täyspitkistä. En sano uusi-aalto, koska seuraaja 'Viimeinen syksy' kurottelee jo pidemmälle, kuin tämä.
Pelle oli tässä vaiheessa muuttanut Helsinkiin ja savonlinnalainen N.U.S oli historiaa. Stadista löytyi sitten työmiehet ja tutkaparit, jotka pyörivät mukana monta vuotta; Taskinen, Varonen ja Rubberduck Jones. Taskinen ja Varonen punkkiutensa lisäksi taisivat olla melkein 'normaalin' kirjoissa, mutta Rubberduck jatkoi Pellen perinnettä 'tasapainottomat soittajat kiehtovat minua'.
Rubberduck on itse asiassa aika aliarvostettu kitaristi näin myöhemmin, sillä hänen piiskaus sieltä nousee ensimmäisenä esiin. Hänen kitarointinsa pitää pinnalla jopa nimibiisin pakollisen kiintiö-punk/uuden-aallon reggaen. Biisintekijöitäkin marssi esiin, sillä Pelle vastaa vain kolmesta levyn sävellyksestä Taskisen ollessa pääosassa ja muiden tehdessä loput. Närää punkkareille aiheutti se, että Pelle kehtasi tehdä käännöksen vanhan paskan Dylanin biisistä. Dylaniahan kuuntelivat vain Hectorit ja häviäjät.
Niin tai näin; Pelko ja Viha on Pellen viimeinen melkein kokonaan varsinaista punkkia sisältänyt täyspitkä ja kuulostaa edelleen aika vimmaiselta. Ensilevyn paasaavaan tosikkomaisuuteen on tällä kertaa lisätty ihan oikeasti taitavaa punk-soittoa. 'Epärehellisyys perii maan' on hieno esimerkki, miten hesalaispunkit ja Pelle pelasivat yhteen. Clashit ja Stoogesit on kuunneltu. Osien summahan voi olla kuitenkin enemmän, kuin niiden pelkkä yhteenlaskettu arvo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti