Dreamfish - S/T 1993

Aito ja alkuperäinen Dreamfish-yhtyeen CD maksaa maltaita ja oli ilmeisesti pienen piirin ja julkaisijan painos, kuten tekno- ja ambient-levyt ysärillä usein olivatkin. 

Yhtye on ehkä vähän ylimitoitettu kuvaus, sillä tämä oli englantilaisen acid house/ambient-pioneeri Mixmaster Morrisin ja saksalaisen Pete Namlookin yhteinen ambient-projekti. Näistä jo edesmennyt jälkimmäinen aloitti kasarilla niin sanotussa "new age"-musiikkiskenessä, Morriksen ensiesiintyminen levytetyssä musiikissa  taas tapahtui jo The Ripchordsien vuonna 1979 julkaistulla ainoalla EP:llä, jonka punkista John Peel tykkäsi sen verran, että soitti sitä runsaasti ohjelmissaan. 

Morriksen tie vei tästä hip hop ja acid house musiikin pariin. Hän oli mukana Psychic TV kulttibändin keikalla, mistä hänet napattiin huipulle hyppäävän The Shamenin keikka-DJ:ksi, mitä hän teki neljä vuotta. Tämän lisäksi hän soitti kaikilla aikansa ykkösklubeilla. Namlookikaan ei toisaalta kalpene namedroppauksessa, johon kuului yhteistyö esimerkiksi Klaus Schulzen kanssa tämän legendaarisella "Dark Side of the Moog" sarjalla.

Tällaisista taustoista tehtiin vuoden 1993 Dreamfish-projektin nelikappaleinen (kappaleet ovat CD-ajalla ominaisesti: pitkiä) albumi. Albumin avausraita 'School of Fish' luikertaa heti ylös The ORBin ja 70-luvun Gong-yhtyeen mieleen tuovalla syntikka-sekvenssillä tai arpeggiolla ja vislailevilla leadeillä. Kevyen haitsunakutuksen, meren kohinaa muistuttavan äänen, syntikkapadien ja toisinaan pintaan nousevan 606-kilkutuksen säestämän biisin voisi väittää olevan 90-luvun alun niin sanotun ambient-housen selkäydin- tai käpyrauhasnestettä. 

Parin soinnun pohjalla vaellellaan 18 ja puoli minuuttia. Päivästä riippuen tämä on joko todella rentouttavaa, tai sitten tuo huonoimmillaan mieleen 00-taitteen PS2-pelien taustavalikko-ambientin. Kakkosbiisi, sekvenssiin perustuva toistava puolituntinen 'Hymn' on levyn ehdottomasti heikoin biisi, eikä saavuta sitä berliinin koulukunnan juttua, mitä siinä on todennäköisesti haettu. Aikansa muodikkaat puhesämplet toimivat kuitenkin siellä seassa ja ankkuroivat tämänkin vahvasti sinne ysärille.

Kolmosbiisi 'Fishology' palaa taas ruotuun, missä alkudroneilun jälkeen lähdetään lelupuhetietokoneen ölinän kanssa tyylikkäästi siihen levyn pakolliseen ambient-house dubiin, joka toimiikin koko kymmenminuuttisen kestonsa ajan. Myös ajan kuvaa tai ääntä, mutta koskettaa nostalgia-reseptorien lisäksi aivojen mielihyväkeskusta. Tässäkin luotetaan mahdollisimman minimalistisen biittiosastoon, mikä lienee yksi syy levyn tietynlaiseen ajattomuuteen. Levyn päättävä raukea kaiussa kylpevä 15 minuuttinen 'Under Water' on hyvä chill-out biisi ja lähimpänä sitä ambienttia ilman housea.

Kliseineen ja puutteineenkin (Hymn) oikein hyvä ja rentouttava levy. Kaksikko teki parin vuoden päästä vielä toisenkin levyn, mutta kuuntelusta huolimatta se ei ole jättänyt muistijälkeä (pitänee uusia vielä kerran). Kandee hei tsekata!

Omaa musiikkia ja ääntä viimeisen vuoden ajalta

No, parin vuoden ajalta. 

Jotkut saattavatkin tietää, että teen DIY-skenessä ja meiningillä musiikkia. Korona on vaikuttanut hommiin sillä tavalla, että keikkakielto on estänyt aika pitkälti esiintymiset. Jotkut tällaiset projektit ovat sitten hiipuneet ja kuopattu luonnollista tietään. Pistän tähän nyt projekteja ja juttuja, joita on tässä 2020-2021 tehty ja äänitetty. 

Musiikin soitossa olen yhtä kaikkiruokainen, kuin levyjen ja audion kuuntelussa, joten tässä(kin) mennään aika spektrien ääripäähän. Mutta toivottavasti sieltä löytyy jotain mielenkiintoista. Soittajana ja itse tekijänä olen muiden tapaan "sampleri", eli kyllä noissa saattaa Levyhyllyssä kuunneltua kamaakin tunnistaa.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sanna & Rolf on perhe-duo, jossa vaimoni vokalisoi ja soittaa autoharppua. Minä soitan akustista kitaraa ja tarvittaessa sointusitraa yms. Kappaleet valitaan yhdessä, mutta ideana on soittaa akustista folkkia vähän poikkeavammalla, tai ainakin vähemmän kuullulla repertuaarilla, kuin baarin nurkissa. Olemme keikkailleet puutarhajuhlista Kirjamessuille, mutta tällainen kama ei sovi tietenkään ihan kaikkialle.

-----------------------------------------------------------------------------------

Olavi Sola Orkesteri on pseudonyymi Petri Osolalle. Yhtyeeltä ilmestyi muutama vuosi sitten kasettijulkaisu, jossa musiikki oli aika pitkälti jenkkihenkistä punkahtavaa rokkia. Tarttuvuuttakin oli mukana. Musiikki rönsyili myöhemmin ehkä liikaakin, mutta 2020-taitteessa julkaistiin Spotifyssä kokoelma, missä oli parhaita paloja kyseiseltä kasetilta ja puolet uusia biisejä. Julkkarikeikka peruuntui kuitenkin koronan ilmestyttyä kuvioihin. Tässä levyn onnistunut lopetuskappale aina ajankohtaisella sanoituksella. Soitin tässä tota chorus-efektikitaraa ja riffin, mikä on mun mielestä oikein onnistunut juttu.

-----------------------------------------------------------------------------------

Mutalahti pitää sisällään osittain samaa porukkaa, kuin O.S.O. Musiikki on totaalisen erilaista; pääosin iskelmää. Välillä ihan uljaasti toteutettua, välillä aika perus. Tässä kesäinen biisi, mihin soitin lap-steel kitaran.

-----------------------------------------------------------------------------------

Iskelmäkortilla mennään edelleen. Pitkäaikainen kokoonpano Mika Byman & Kovat otteet soitti viimeisen keikkansa syyskesän Kymikantri-festivaaleilla. Tässä viimeiseksi jäänyt äänitetty biisi käppäisellä videolla. Telecasteria hakkaan tässä.

-----------------------------------------------------------------------------------

Josta voidaankin siirtyä johonkin ihan muuhun. Yhdistävänä on, että tämä on kitara-bassot-rummut bändi. Vyöhyke julkaisi SOTA/RAUHA-kasettialbumin kevättalvella 2021. Bändin alkuperäinen idea oli yhdistää anarkopunkin tosikkomaista paasausta Hawkwindin jyräykseen. Albumi on niin sanottu teema-albumi, eli siinä on koko levyn läpi kantava idea. A-puoli kuvaa nykyhetkeä, pelkoa ja kuvitelmia, B-puolella maailma on jo tuhoutunut ja se on äänitetty ilman verkkovirtaa pienessä mökissä. Tässä avausbiisi Liukuhihna.

-----------------------------------------------------------------------------------

Edellisen kappaleen kanssa ajatuksen tasolla vähän samoilla poluilla matkataan tässä "soolotuotanto" tai jossain vaiheessa von Dänikenn (nyt nimi tuntuu vähän tyhmältä) nimen alla tehdyllä elektronisella kappaleella.

-----------------------------------------------------------------------------------

Tämä Pink Floyd ambient-remix projekti olikin jo täällä. Tähän(kin) olen erittäin tyytyväinen. Edelleen. Etenkin 1987 osuuteen.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sitten jotain ihan muuta. Viime talvena kaivoin Casiot esiin ja metsähiihtoinnostuksen lomassa tein lyhyen kasettijulkaisun pituisen äänitteen niin sanottua "dungeon synyhiä". Waldfaustissa yritin vältellä kyseisen tyylilajin pahimmat kikkeliskokkelis meiningit ja olen lopputulokseen, joka on sekoitus nörttimusaa, black metal elementtejä, japanialaistyylistä ambienttia ja Conan-henkeä.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sitten jotain ihan muuta pt. II. Tein viime lokakuussa kenttä-äänityksiä ja tässä sellaisen muokattu/sävelletty versio. Parempaa kuin aito!

Ministry - The Mind Is a Terrible Thing to Taste 1989

Ministry oli niitä yhtyeitä, jotka kuuluivat nuoruuden taustalle, mutta eivät päivittäiseen kuunteluun. 'Jesus Build My Hot Rod' soi runsaalla MTV-rotaatiolla ja niittasi metallin ja Surfin Birdin samaan pakettiin. Ainoa bändin levy, joka pitkän aikaa löytyi omasta hyllystä oli vuoden 1990 livelevy 'In Case You Didn't...', jonka biisit siis edelsivät 'Psalm 69' hittilevyn biisejä. Ja tältä 'The Mind Is a Terrible Thing to Taste' levyltähän niistä suurin osa löytyy.

Jo Ministryn suosion suurimpana aikana oli yleistä tietoa, että bändin puolen vuosikymmenen takainen 'Twitch' oli vielä Depeche Mode-tyylistä synapoppia, vaikkakin tummilla vaikutteilla. Ministryn soundi siirtyi levy levyltä enemmän industrialiin ja myös metallisemmaksi. Tällä albumilla on jo piiskaavat metallikitarat ja hevistä otetut iskut, mutta seuraajaansa verrattuna tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla konemusa-albumi.

Fanien keskuudessa tästä on muodostunut yhtyeen yksi pidetyimpiä albumeja, mutta päämies Al Jourgensen ei levystä hirveästi pidä, johtuen levytysprosessin kaoottisuudesta ja hyvin huumeisesta vaiheesta Jourgensenin elämässä.
Al on tyyppi, joka on osannut haalia ympärilleen tekijätyyppejä, joiden panoksen hän on imenyt omiksi ansioikseen. Silloinkin, kun on ollut siinä kunnossa, ettei saa edes puhetta suustaan. Toki henchmanien nimet on saatu levyjen krediitteihin. Jourgensen ja pitkäaikainen taistelupari basisti Paul Barker tuottivat levyn yhdessä ja sessioiden hengestä kertonee jotain se, että Al hakkasi jossain vaiheessa Barkeria tuolilla päähän, koska tämä vitutti. Bändin tyypit puuhailivat muutenkin raitojen parissa omineen, eikä välillä voitu puhua minkäänlaisesta yhtyetoiminnasta. Kuuleman mukaan 'So What' on levyn ainoa biisi, jossa kaksi soittajaa on soittanut studiossa yhtä aikaa.

Barker ja rumpali Bill Rieflin työstivät levyn esituotantovaiheessa kirjastoa kauhu- ja kulttifilmeistä napatuista sampleista, joita sekoitettiin biiseihin. Tällainen sampleviittaustyyli oli uutta ja ihmeellistä 90-luvun taitteessa, kun laitteet sen ensimmäistä kertaa sallivat. Valitettavasti sitä ryöstöviljeltiin ehkä vähän liikaa, kolme elokuvasamplea per biisi alkaa olla nykyään jo liian raskasta, jos joku edes uskaltaa samplata näin ysärin tyyliin.  

Tällä levyllä Barkerin basso on pääosassa yhdessä perkussioiden kanssa. Levyn piiskametallikitaratkin ovat periaatteessa iskusoittimia ja palvelevat enemmänkin uutta muotoa. Avausbiisi 'Thieves'in periaatteessa metallinen riffi on rumpukoneineen jo niin älytön ja yhtä inhimillinen, kuin palasista koottu vuoden 1987 robottipoliisi, että nostaa edelleen hymyn suupieleen. Jourgensen itse laulaa biisit tavaramerkki-efektinsä läpi, mutta mukana on myös esimerkiksi räppääjää K-Lite ja nelosbiisi 'Cannibal Song' voisi aivan hyvin olla PiL-yhtyeen biisi. Metallisuus korvaantuu levyn edetessä ehkä muutenkin Killing Jokella ja teollisella kolinalla. Albumin päättävä 'Dream Song' samplaa Bulgarian naiskuoroa kohtalokkaan kellon, pulputuksen ja rytmin päälle.

Levyn syntyprosessiin nähden onkin yllättävää, että bändi pystyi nostamaan materiaalin lavalle ja turboahtamaan sen metallisemmaksi seuraavalle livelevylle.

Primal Scream - Vanishing Point 1997

Tämä levy on pyörinyt kuluvana keikkaviikonloppuna öisten ja päivisten ajomatkojen taustalla ja hienoiseksi yllätyksekseni tämä heti jo ilmestyessään hankittu levy kuulosti suorastaan tuoreelta ja vieraalta.

Levy pyöri kyllä ysärin lopussa jonkin verran soittimessa, mutta oma mielikuva levystä oli ehkä hivenen kaksijakoinen: osa biiseistä putosi heti. Ei ehkä yhtä kovaa, kuin 90-luvun alussa ilmestynyt Screamadelica, mutta kuitenkin. Toisaalta levyllä oli paljon hetkiä ja juttuja, jotka eivät sitten niinkään. Myöskään mukaan ympätyt häiriöääniä hipovat synajutut eivät miellyttäneet korvaa. Oisipa tässä suhteessa osannut veikata kolme vuotta myöhemmin ilmestyvän XTRMNTR:n agressiivista, suorastaan piinaavaa äänimateriaa. Mutta levyn useat instrumentaalit äänimaisemineen jäivät aikanaan taustaääniksi ja mieli on onnistunut ansiokkaasti unohtamaan ne. Mutta yllättäen nykykuuntelussa juuri ne nousevat sieltä omaan korvaan päällimmäiseksi.

Vanishing Pointtia edelsi Primal Screamin 'Give Out But Don't Give Up', joka oli aika erikoinen levy. Screamadelica oli nostanut yhtyeen edelläkävijän maineeseen yhdistellen rokkia ja aikansa tuoreinta koneellista tuotantoa ja soundia, mutta tällä seuraajalla bändi luuli olevansa 70-luvun Rolling Stones ja levyä pidettiin aivan liian retroiluna ja typeränä liikkeenä tai suuntana. Jälkikäteen tuollainen mielipide on hassu, koska Primal Scream oli jo ensimmäisellä ja toisella levyllään retroillut aikaisempien vuosikymmenten tyyliin.

Välissä ehti kulua kolme vuotta aikaa löytää taas oikea itsensä ja Bobby Gillespien johtama ryhmä teki sen ideoimalla "uuden soundtrackin" levyn nimenä olevalle 70-luvun amfetamiinipöhinäiselle kulttielokuva 'Vanishing Pointille'. Elokuvan oikea soundtrack on pääosin seitkytlukulaista folkkia ja bändi halusi siihen mukaan rankempaa kamaa ja särmää. Osa kappalenimistä, kuten avaus 'Burning Wheel' ja 'Kowalski' viittaavat suoraan elokuvaan. Mukana on myös luenta Lemmyn Hawkwindille tekemästä ja Motörheadille nimensä antaneesta piripäälaulusta.

Avausbiisi tuo ehkä eniten mieleen Screamadelica-ajan materiaalin ja kuulostaa urkuineen sekä stonesmaisesti vonkuvan vokalisointinsa kanssa olevan sukua '2000 Light Years From Home'lle. Kakkosbiisi 'Get Duffy' soi osittain elokuvamaisesti, mutta instrumentaalina kolkuttelee myös dubbia ja mukana on kaiun lisäksi myös legendaarinen Memphis Horns-torvisektio. Tässä kohtaa yökuuntelussa huomasin, että vaikken aiemmin näitä levyn instruja inhonnut, niin ehkä aliarvostin. Sinkuksi lohkaistu 'Kowalski' jytää aikansa big beat-tyylillä ja Irvine Welshin käsikirjoittaman videon avittama sinkku nousi yllättäen brittien top10:een. Nelosbiisi, leppoisasti soiva 'Star' sai muistaakseni Gillespien mukaan innoituksensa Crowleyn opeista. Huomioitavaa on myös raidalla viereaile dub-levyjen melodika-legenda Augustus Pablo. Primal Screamilla oli maineena ja tapana olla 70-luvun rock-kukkojen tyyliin myös studiossa "wasted", mutta yllätykseksi yrttimusan legenda Pablo saapui studioon, oli kohtelias, soitti oman osuutensa, pakkasi kamansa ja lähti samantien pois. Raidalla on myös aiemmin mainitut Memphis Hornsit. Samoja torvia soi niinikään big beatin jytkeen tahdittamalla instrumentaali 'If They Move, Kill Them'illä, mikä myös kuulostaa nykykorviin mukavan funkilta. Hälyääninen balladi 'Out of the Void' menee välistä, 'Stuka' dubbailee tuolloin muotiin palanneen vocoderin kera, ex-Pistols Glenn Matlock soittaa bassoa edellisen levyn Stones-pastissien tyylisellä 'Medicationilla'. Hawkwind-biisi luetaan hälyäänien kera, mutta levyn ehkä paras ääniraita on aiemmin mainitun Irvine Welshin samannimiselle 'Trainspotting'-elokuvan soundtrackille päässyt instru-dub, joka kantaa koko kahdeksan minuuttisensa. Skotlantilainen narkkielämä oli yhtyeen jäsenille tuttuakin tutumpaa, joten yhtyeen ja kirjailijakäsikirjoittajan yhteistyö oli selviö. Levyn päättää PiL-henkinen dub esoteerisin synin ja lauluin.

Vanishing Point oli bändin paluu riviin ja myöskin kokoonpanollisesti merkittävä, koska levynteon aikana yhtyeen riveihin tuli ensi kertaa vuosiin pysyvä basisti. Edeltäjällä soitti sessiomiehet, mutta Stone Rosesin Mani soitti tämän levyn bassoraidoista osan, osan soitti Marco Nelson niminen heppu. Ei jaksa oikeastaan erotella näitä nelikielisen soittajia keskenään ja Vanishing Point on selkeästi basistivetoinen levy kaikkine dubmaisuuksineen. Tämä meni niin pitkälle, että levystä julkaistiin ihan puhdas 'Echo-Dek'-niminen dub-versio. Meinasin sanoa. että Manihan oli tämän jälkeen bändissä ihan viime vuosiin asti, mutta näköjään hän lopetti Primal Screamissa jo tämän vuosikymmenen alkupuolella helvetin jäätyessä ja Stone Rosesin palatessa lavoille. Biisikrediitit menivät Scream-tyyliin koko bändille lukuunottamatta coveria ja Manin panosta Kowalski-biisillä.

Primal Scream oli tätä ennen ja tämän jälkeen tietynlainen suosikkiyhtyeeni. Rakastan edelleenkin Screamadelicaa. Sen levyn soundi on kuitenkin tänä päivänä niin sidottu ilmestymisajankohtaansa. Eihän tollaista soundia tietenkään enää tehdä, mutta tuolloin tekivät monet muutkin. Yhtyeen Kovin levy on tietenkin XTRMNTR, mutta miellyttävin se ei ole. Siinä taas yhtye oli agressiivisine säksätyksineen ihan omassa ulottovuudessaan. Vanishing Point on jotain näiden maisemien välistä. Selkeästi 90-luvun lopun soundia, mutta myös kahmaloittain retroa, jonka seassa on hälyääniä ja yhdistelmä on kestänyt aikaa kohtuullisen hyvin.

Etenkin niissä instrumentaaleissa.

Excursions in Ambience - V/A 1993

Isi, miltä kuulosti 90-luku?

No se kuulosti samalta kuin kaikki muutkin luvut; hyvältä ja huonolta.

Olen tullut vähän siihen tulokseen, että ihminen, joka on elänyt nuoruuttaan tiettynä aikakautena, saattaa olla epäpätevä arvioimaan sen ajan musiikkia myöhemmin. Tämä ei tietysti koske kaikkia (etenkään itseäni!), mutta nuoruuteen, ryhmäytymiseen ja kasvuun kuuluu tiettyjä juttuja, joiden takia asioita kokee joko 110% tai sitten vain 10%. Ja jotkut meistä vielä usein jämähtävät tuolle kokemustasolle niin musiikinkuuntelussa, kuin ehkä elämässäänkin. Tästä on surullinen esimerkki muun muassa eräskin facebookin musiikkiryhmä, missä random keski-ikäiset tyypit korkkaavat perjantaina pullon auki ja laittavat linkkiä niihin samoihin biiseihin jotka on laitettu jo edellisenäkin viikonloppuna.

Punk oli viimeisiä vedenjakaliikkeitä joissa oltiin koko nuorison osalta joko puolesta tai vastaan. 80-luvulla musiikkikenttä pirstoutui, tekninen kehitys toi omat juttunsa ja 90-luvulla tämän hedelmät sitten korjattiin. Omissa silmissäni 90-luvun musiikillisesti näkyvät ja tärkeät jutut menivät seuraavanlaisesti: brittien edellisten vuosikymmenten musiikin kierrätys johon yhdistettiin hivenen pinnalla olevia biittejä, eli madchester/baggy kama ja vuosikymmenen lopussa koko homman vesitys 'brittipop'-nimikkeen alle. Samaan aikaan Amerikassa pulpahti grungeksi ristitty "uusi" musiikki, joka nojasi kuitenkin suoraan 80-luvun diy-skenen perintöön. Näitten rinnalla kehittynyt musiikkiteknologia nosti valtavirtaan hip-hopin, sekä uudella mantereella syntyneen, mutta vanhan mantereen kautta kierrätetyn teknon. Nykyajalle on ominaista, että näistä yksikään ei enää dominoinut ja ohjannut kenttää, vaan hommat toimivat samaan aikaan limittäin omilla ohjelmapaikoillaan Music Televisionin ohjelmakartalla.

Teknokin pirstoutui omiksi alalajeikseen, joista yksi oli ambient - 90-luvun tapauksessa vielä niin sanottu ambient house. Tyylilajin takana olleiden chill-out roomien isä oli tietysti The Orb ja tämä vuonna 1993 julkaistu kokoelma kertoo oikeastaan aika hyvin miksi. Kokoelman ainoa isommin tunnettu artisti on englantilainen The Future Sound of London (ikonisella, mutta juustoisella kappalellaan 'Calsium'), mutta muuten mennään pientoimijoiden rytmissä ja näiden elementit ovat hyvin pitkälti Pattersonin ja kumppaneiden kirjoittamat: aikansa biittiä joka nakuttaa tasaisesti muttei liian kiihkeästi. Koska ambientistahan tässä on kyse. Tähän päälle syntikan filtterin vääntöä, dubmaisia bassoja, huilun- tai jonkin etnisen soittimen sämplejä, eteeristä naislaulua, pulputusta, kaikua ja niin edelleen. Artistin nimeltä 777 kappale 'Mia' (Fishermen Mix) luottaa Pattersonin oppeihin niin paljon, että se on itse asiassa Pattersonin itsensä miksaama ja kaiutetut puheet, loopit ja muut ovat ihan silkkaa Orbia.
Mikä näissä takavuosien levyissä ja musassa yleensä jää kiinni ovat biitit. Niin vähän tälläkin kertaa, vaikka niiden kanssa pystyy elämään. Aikansa laitteistolla tehdyt basso- ja rytmilinjat ovat yleensä mallia "junanvessa" ja kun koko homma on ajettu tahtiin pakottavan keskussekvensserin läpi, tämä on sellaista pölkkyä pölkyn perään, minkä päällle sitten liimaillaan pidemmiksi ääniksi eteerisen naislaulun sämplejä, huilubreikkejä ja niin edespäin.

Tähän asti lukiessa sinulle (kuka lienetkään) on tullut varmasti mieleen, että en juurikaan pidä tästä kokoelmasta enkä sen kappaleista, mutta nyt joudun heittämään pöytään sen "90-luvulla eletty nuoruus"-kortin ja tunnustaa, että kyllä tämä koskettaa johonkin nostalgiapisteeseen. Vähän niinkuin 90% kaikesta musiikista on paskaa, pitänee ambient-housen kohdallakin paikkansa (pidän edelleen muutamasta Orbin kultakauden levystä - etenkin niistä missä on mahdollsimman vähän biittiä), mutta silti tätä kuuntelee mielellään. Levyn avaava amerikkalainen Tranquilty Bass sademetsälintuineen ja bassoineen, puhesämpleineen ja biitteineen kappaleella 'Mya Yadana' on kuin suoraan sanakirjan kohdasta "vuoden 1993 ambient house" ja silti jotenkin sydäntä lämmittävää.

Löysin kyseisen kokoelma-CD:n naapurikaupungin kirppikseltä, jossa olevassa myyntihyllyssä on toisinaan mielenkiintoista 90-luvun kamaa ja vielä parilla kolmella eurolla. Sitä enempää ei tällaisesta kyllä maksaisikaan. Excursions in Ambience oli muutaman kokoelmalevyn sarja, joka ilmestyi tyylisuunnan kuumimpien vuosien 93-95 välillä ja tämä kyseinen osa kuuleman mukaan näistä myös paras. Sarjan julkaisi Caroline Records, jonka taustatarina on sikäli mielenkiintoinen, että se aloitti 1973 Virgin-yhtiön Amerikan markkinoille suunnattuna midprice-alamerkkinä, toimi muutaman vuoden kunnes uudelleen herätettiin 1983 "indiemerkkinä", jonka omisti tällä kertaa EMI. Sen alla julkaistiin Jenkkeihin useita Klaus Schulzen ja Tangerine Dreamin levyjä, joitten kaikuja kuultiin sitten tässä noin 20-vuotta myöhemmin.

Tässä vielä levynavausbiisi, joka kertoo aika hyvin missä seuraava tunti tullaan menemään. Kissan naukaisua muistuttava ääni on kuulemma Amazonin sademetsässä asuvan lintu.

Torch Song - Toward The Unknown Region 1995

90-luvulla Brittein saarilta tulivat Orbital, The Orb ja William Orbit, jotka nimiensä samankaltaisuuden lisäksi purjehtivat elektronisen musiikin uudenaikaisessa osassa, joka hetken aikaa oli hyvin suosittua valtavirrassakin. Näistä jokainen aloitti musiikintekemisen toki jo 80-luvun puolella; Orbitin Torch Song-yhtye yhdisteli kasarilla kolmen levyn verran akustisuutta, elektronista ja naislaulua. Tämän lisäksi Orbitilla oli sormensa pelissä Bassomatic-house/tekno-projektissa.

Toward The Unknown Region jäi yhtyeen viimeiseksi levytykseksi ja William Orbit on sen jälkeen niittänyt kaupallista mainetta muun muassa sarjalla aika juustoisia levytyksiä, joilla klassista yhdistetään teknoon, sekä todellisen megahitin Madonnan 'Ray of Light' levyn tuottajana ja säveltäjänä.

Kirjoituksen aiheena oleva levy oli miltei vuosikymmenen veke omasta levysoittimesta ja kuulosti parin vuoden alkuhuuman jälkeen vuosikaudet joogameditaatio-levyltä. Liekö aivoni siirtyneet surulliseen nostalgiavaiheeseen, vai spektrin laajeneminen kuuntelemaan juustoisintakin new agea, levy kuulostaa vuosien jälkeen yllättävän freesiltä.
Jossain vaiheessa häirinneet eteeriset naishuokailuvokaalit ovat ihan asiaa ja mikä yllättävintä; levyn soundit ja verkkaiset biitit eivät tunnu vanhenneen juuri ollenkaan. Johtuu siitä, että tälläkään ei ole takerruttu tiettyyn aikansa muotibiittiin, vaan syvät bassot kouraisevat alhaalta, kaiut kimpoilevat ja yksinkertoiset arpeggiot ja padit nousevat välillä pintaan ja katoavat taas horisonttiin. Rahiseva elokuvallinen jousisämple ilmestyy jostain. Eteerinen laulu flirttailee kannen kera aikansa new age levytysten kanssa ja laulu toimii lähinnä yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Valtava kaikumassa seilailee ja katoaa välillä. Jos tämän johonkin karsinaan halauisi laittaa, niin ambient dub on oikea termi. Mukana on myös akustista perkussiota (toki efektoituna ja kaiutettuna), jotka tuovat mieleen Bunny Wailerin hengellisen roots-reggae debyytin 'Blackhearted Manin'. Levy on myös jännä sekoitus melankoliaa ja suorastaan jylhän unenomaista menoa.

Jälkimmäinen huomio on kaiketi oikea, sillä dub-pohjainen musiikki eli ja voi hyvin 90-luvulla Jamaikan sijasta juuri Isossa Britanniassa ja Lontoossa jamaikalaisten artistien keskittyessä kokaiinireteilyyn- ja panojuttujen laulamiseen Casio-lelusynan ja piiskaavan biitin päälle.

Orbitin Madonna-tuotannossa kuulee, että tältäkin levyltä on jotain uinut sinne, mutta parhaimmillaan Toward The Unknown Region on mukavaa ja lyriikatonta taustamusaa erilaisiin puuhasteluihin.

Bim Sherman - Miracle 1996

Seuraa katoavaa kulttuuriperintöä, eli levykauppakokemus;
Lauantaina oli tunnin verran luppoaikaa ennen bänditreenejä ja vietin laatuaikaa oikein käymällä Kotkan keskustassa. Osoitekin oli selvillä, sillä ajattelin käydä tsekkaamassa syksyllä lopettaneen Pomp-divarin jatkajaa Pop-divaria. Pompissa oli kohtuullisen hyvä käytettyjen levyjen valikoima plus suhteellisen edulliset hinnat ja Popissa oli iso kasa edellisen levyjä edelleen hyllyssä - mikä kertoo omaa kieltään kotkalaisten ostajien passiivisuudesta. Jotain yllättävääkin oli; liikkeeseen oli tullut edelliskuussa jonkun paikallisen 75+ miehen tuoma henkiläkohtainen levykokoelma, joka sisälsi John Cagen täydellisen diskografian, new age-levyjä ja runsaasti buddhalaista musiikkia ja tästä oli jo puolet mennyt kaupaksi(!). Maailma voi olla ristiriitainen.

Jutustelin paikan pitäjän kanssa, joka alkaa olla jo veteraanitasoa ja kiinnitin toisella korvalla huomiota taustalla soivaan musiikkiin. Automaatilta paluun (only cash) jälkeen jutustelun ajaksi hiljennetty musiikki soi taas ja herätti mielenkiinnon kysyä, että mitäs tämä on? Levykauppias toimi siis vanhan ajan portinvartijana esitellen asiakkaalle musiikkia ja asiakas vielä osti. Rasti seinään.

Kauppias esitteli vielä artistin tarinan pikaisesti ääni särkyen ja nettitarkistuksen perusteella faktat olivat suunnilleen kohdillaan; Miracle oli Bim Sheridanin kaupallinen läpimurtolevy (muttei ainoa soololevy), joka tarinan mukaan voitti jonkin maailmanmusiikkisarjan, mutta nousi ainakin brittilistalle nostaen siihen asti kulttiartistin niin sanotusti framille. Levy jäi artistin viimeiseksi, sillä hän liukastui kadulla ja kuoli muutama viikko myöhemmin. Tässä oli kuitenkin välissä nelisen vuotta ja tapahtui marraskuussa 2000. Sairaalassa viisikymppiseltä artistilta diagnosoitiin yllätyslöytönä syöpä ja hän oli haudassa aika pian tämän jälkeen.

Bim Sherman syntyi 1950 Jamaikan maaseudulla nimellä Jarrett Tomlinson ja monien muiden tyyliin otti uuden nimen muuttaessaan pääkaupunki Kingstoniin. Levytysura alkoi 70-luvun puolivälissä ja Sherman oli ihan tekijämiehiä, mutta monista muista poiketen halusi esittää hunajaisella äänellään vain omia kappaleitaan, joten mitään rakettimaista uranousua ei tullut. 70-luvun lopussa hän osallistui 'Roots Encounter' kiertueelle Prince Far I, Creation Rebelin ja muiden kanssa ja tyypillisesti ajallensa jäi Isoon Britaniaan yrittämään sitä läpimurtoa. Sherman aloitti myös yhteistyönsä tuottajalegendaksi kohoavan Adrian Sherwoodin kanssa ja toimi dubbia muokanneen 'On-U Sound'in riveissä. Mitään suurempaa piiriensä ulkopuolista menestystä Sherman ei kuitenkaan saavuttanut.

Tällä kertaa Sattuma pisti pakan yllättäen uusiksi. Roots-reggae ja dub ovat tunnetusti tyylejä, joissa uudistuminen tai muodon muokkaaminen on pääsääntöisesti jätetty jo sinne homman alkuaikaan, muiden lukiessa lähinnä meripihkan läpi säilynyttä muoto-oppia. Miracle-levylle otettiin mukaan mausteeksi intilaisia musiikkivaikutteita ja yhdessä jamaikalta ponnistavan roots- ja henkisen menon yhdistelmä on uniikin kuuloinen ja hämmentävän hypnoottinen. Kun soitto on vielä niin sanotusti unplugged-henkistä niin levy kuulostaa omaan korvaan suoraan sanoen ainutlaatuiselta. Tässä on varmasti kyse siitä 'Lontoo-Babylon' sulatusuunista.

Tyylilajille uskollisesti Sherman kierrättää levyllä vielä muutamia aikaisemmin levyttämiään lauluja, jotka nyt soitetaan uusiksi akustisilla kitaroilla, ilman rumpusettiä tablojen nakuttaessa pääosin tahtia (soittajana alan mestari Talvin Singh). Loput ovat sitten uusia biisejä. Hommassa on erittäin vahvat maailmanmusiikkivibat ja päälle tulee vielä Bombayssä äänitetyt jousimatot, jotka tuovat Shermanin roots-reggaehen vielä oman 'Bollywood' klangin. Tai eihän tämä ole oikein kumpaakaan; Intiaa tai Länsi-Intian saaristoa. Miehen pehmeä luonnosmainen laulu taas vilistää silmien edestä Marvin Gayet, Max Romeot, Juniorit, Saden, Sealin ja miltei eazy-listengin, muttei kuitenkaan. Levyn pääosa äänitettiin Richard Bransonin Mansonissa, Roundhousessa ja On-U Soundin omassa studiossa, tuottajana Sherwood ja sen julkaisi Beggars Banquetin alamerkki Mantra-recordings. Jotta tarina oli tarpeeksi myyttinen Sherman sai ensimmäisen kaupallisen menestyksensä yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua levytysuran alusta lähestyessä viidenkymmenen ikävuoden pyykkiä.

Perhana, erittäin suositeltava levy. Erittäin mielenkiintoinen tarina. Miehen biiseistä ilmestyi vielä remix-levy vuonna 1998, mutta siihen se sitten loppui.

Jah Wobble's Invaders of the Heart - Take Me to God 1994

John Wardie, joka on paremmin tunnettu taiteilijanimellä Jah Wobble on käynyt läpi pitkän ja mäkisen uran. Yleisesti bassovirtuoosina tunnettu Wobble aloitti musiikkielämänsä ihan puhtaasti hengaajana; hän oli Sid Viciouksen kanssa yksi 'Johnien jengistä', jossa hengasivat John Lydonin kaimakaverit. Wobble yhdessä Viciouksen kanssa oli tunnettu väkivaltaisesta käytöksestään, etenkin humalassa.

Wobble asusteli Lydonin kämpillä lukemattoman joukkion sekä pulveripussien kanssa ja Sex Pistolsin romahtaessa kasaan siirtyi soittamaan uuteen PIL-orkesteriin. Wobble oli dub-musiikin ystävä, mutta on huomioitavaa, että hän ei tiettävästi ollut yhtyeen aloittaessa soittanut bassoa juuri ollenkaan. Voi siis väittää, että Lydon on saanut kaveripiiristään kaksi basistia, joista toinen oli maailman heikointa ja toinen maailman parasta ainesta..

Wobble oli PIL:n riveissä vain kaksi ensimmäistä levyä ja lähti kävelemään turhautuneena yhtyeen passiiviseen keikkailuun. Hän aloitti samantien soolouran, joka kuitenkin katkesi 80-luvun alkuun alkoholismiin ja päihdeongelmaan, johon yhdistyi väkivaltaisuutta. Wobble oli vuosia tavallisissa hommissa, joihin sisältyi pitkä pätkä Lontoon metrossa. Legendan mukaan hän kuulutti eräänä päivänä metron keskusradioon; "I used to be somebody. I repeat, I used to be somebody".

80-luvun lopussa Wobble oli raitistunut ja palasi pikkulevylafkan kautta levyttäväksi muusikoksi. Uuden kodin hän löysi tuolloin nousevasta 'maailmanmusiikista' ja hänen orgaaniskokoonpanoinen Jah Wobble's Invaders of the Heart soitti erilaisista musiikkikulttuureista ammentavaa musiikkia. Yhtyeen levyt herättivät nousevaa kiinnostusta ja tämä vuonna 1994 julkaistu 'Take Me to God' oli lopullinen kaupallinen läpimurto nousten brittilistan kärkipuolelle ja poikien pari pikkuhittiäkin.

Levyn kokoonpano on yhtyeen tyyliin vaihteleva. Mukana on vierailijoina pitkä liuta pitkin musiikkikenttää; Can-rumpali Jaki Liebezeit, senegal-legenda Baaba Maal, maailmanmuusikko Najma Akhtar, Virgin Prunesien Gavin Friday ja ennenkaikkea Cranberriesien Dolores O'Riordan. Kappaleet ovat Jah Wobblen tai herran itsensä ja vierailijoiden yhteissävellyksiä. Mukana on luottomies Justin Adams, joka soittaa vähän kaikkea. Wobble itse soittaa basson lisäksi myös useita muita instrumenttejä ja laulaa osan biiseistä.

Wobblen musiikkia kuulleena voi odottaa, että musiikki on rytmikästä ja mukana on syviä dub-maisia bassolinjoja ja näinhän se on. Yllättäen Take Me to God väistää myös 90-luvun puolenvälin levyjä vaivaavan perisynnin; väsyneet rumpukonesoundit/kompit.

Levyn avaava 'God In the Beginning' pesee lattiaa aikalaisillaan (kaiken maailman Happy Mondaysit) ja näyttää miten groovataan. Haukkaavat synabassot, sielukas naistaustalaulu ja Wobblen puolihuolimaton laulu. Levy alkaa vahvasti, sotkee eri etnoa keskenään ja vasta neljäs 'I'm An Algerian' tuo mieleen vähän väsyneen yeke-yeken. Ehkä tämä oli kuitenkin kunnianosoitus tuohon aikaan tunnetuksi nousseelle rai-musiikille? Tätä seuraava lattari-reggae 'Amor' on omaan korvaan levyn heikointa antia, mutta Wobble korjaa kurssin biisiä seuraavalla dub-versiolla samasta kappaleesta, jolla raggamuffaa Chaka Demus.

Nimikappaleen jälkeen tulee Cranberries-vokalistin laulama levyn hitti 'The Sun Does Rise', joka tuo mieleen kansanlaulut ja shantiet. Tämän jälkeen on yli seitsenminuuttinen Natacha Atlaksen vokalisoima 'When the Storm Comes', joka on ehkä hivenen tylsempi kappale. Tämän jälkeen lävähtää Wobblen puhuma esoteerinen 'I Love Everybody', taustallaan suhinaa, kitarannakutusta, naislaulua ja nousevaa komppia.
'Yoga in Nighclub' ysäribiittiä ja vaikea sanoa oikein mitään. Vocoderilla laulettu ja torvien tahdittama 'I Love Music' on lyhyt välipala, josta siirrytään 'Bonds of Loven' Funkadelaukseen ja Wobblen basso soi niinkuin sen nyt voi olettaa soivan. Seuraavan 'Angels'in alun afromarimbasormipianosta noustaan ilmavaan rytmilentoon, Wobble laulaa huokaillen kuin Bobby Gillespie ja välillä tulee afro-pop taustalaulua.

Puhelaulu ja monotoninen komppi (jota soittaa kukas muukaan, kuin Liebezeit) palaavat 'No Change is Sexy'llä. Artsyä. Sama komppi jatkuu pysäytyksen jälkeen, kun alkaa Najman laulama 'Raga'. Elikkäs miltei kahdeksan minuuttia komppijumistusta. Levyn päättävä 'Forever' lainaa valkoista folkkia, beatleksiä ja intiaa.

Take Me to God on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, maailmanmusiikin yliannostusta, ysäribiittiä ja oikeastaan kaikkea. Se on rytmikäs ja yllättävän melodinen. Ainoita miinuksia on levyn pituus, joka cd-ajan tyyliin on saatanan jumalattoman pitkä. Toisaalta tämä muoto mahdollisti myös levyn lopussa tulevan minuuttien komppijumituksen ja liukusiirtymisen jouhevasti biiseistä toisiin. Levyn jumalteema/teemattomuus on häirinnyt jotain kuuntelijoita, mutta minä olen vanha remlannin ystävä, enkä kuuntele hirveästi vokaaleja, mikäli musiikki itse puhuu tarvittavasti.

Beastie Boys - Hot Sauce Committee Part Two 2011

Beastie Boysien viimeisimmät levytykset eivät ole pahemmin liikuttaneet, vaikka yhtye oli takavuosina yksi tärkeimmistä, tai ainakin kuunnelluimmista artisteista levyhyllyssä. Diskografiassa on 2000-luvulta pitkä pätkä, mitä ei löydy hyllystä.

Keskinkertaisten levyjen lisäksi MCA:lla todettiin vuonna 2009 kurkkusyöpä, joten bändin ura oli jotakuinkin katkolla. Jotta todellisuus olisi tarinaa ihmeellisempää, bändi oli kuitenkin tässä vaiheessa levyttänyt kahden albumillisen verran materiaalia, jonka julkaisua varten varattu Brittikiertue jouduttiin perumaan. Jotta homma menisi vielä vaikeammaksi näistä ensimmäistä ja alunperin julkaistavaksi ajateltua ' Hot Sauce Committee Part Onea' ei julkaistu ollenkaan, vaan nyt julkaistu levy on 'kakkososa'. Tänä vuonna julkaistava ykkösosa kertonee, onko koko juttu hoaxia.

Beastie Boys oli takavuosina kuuluisa innovatiivisen musiikin lisäksi videoista ja tempauksista, jotka vetivät vertoja musiikin laadulle. Tauko teki bändille hyvää, sillä viime vuonna ilmestyneet 'uudelleenlämmittelyt' vanhoista videoista olivat todella hyviä. Myös näinä nettiin vuotojen aikoina yhtyeen ennen virallista levynjulkaisua nettiin pamauttama tunnin video ghettoblasterista koriskentän keskellä soittamassa uutta levyä oli hieno veto.

Siirrytään ulkomusiikillisista seikoista itse levyyn. Hot Sauce Committee Part Two on asiallinen paluu takaisin laatu Petopoikiin. Edellisten levyjen old-school räp ja jazzailu on taas laajentunut takaisin sinne Check Your Head-kauden suuntaan. Levyllä on se pakollinen hoosee biisi, mutta tutuista palikoista huolimatta levyn kuuntelee mielellään läpi kerta toisensa jälkeen. Viisissäkymmenissä olevat ex-punkkarit kuulostavat räpätessään tietysti juuri siltä, miltä viisissäkymmenissä olevat ex-punkkarit kuulostavat, joten se yllätysmomentti on kulutettu jo pari vuosikymmentä sitten.
Jos jotain uutta levyllä on, on se ehkä analogiselta, tai pseudo-analogiselta kuulostavat syntikka- ja bassomuraukset. Kansiteksteissä ei mainita Money Markkia, joten ne lienevät kolmikon omaa tuotantoa. Muuten musiikki on taas sekoitus samplaamista ja live-soittoa. Ainoastaan Santigoldin kanssa tehty 'Don't Play No Game That I Can't Win' kuulostaa omaan korvaan vähän irralliselta.

Hot Sauce Committee Part Two ei tuo mitään uutta ja ihmeellistä bändin tuotantoon, mutta onpahan nyt todisteena, ettei Beastie Boys ole kuollut.

Drumhead Meets The Ninja Shark - Dangerous Dub part III 1996

Dub-musiikin evoluutio on pysähtynyt jo 70-luvulla. Silloin se toi toki rytmi- ja elektroniseen musiikkiin oman panoksensa, jota edelleen silloin tällöin pudotellaan tai namedropataan sen kauden uuteen brittiläisen elektronisen musiikin genreen.

Kaiutusten ja hitaahkon rytmin lisäksi 70-80-lukujen taitteessa Scientistin tyyliset namiskamiehet toivat mukaan elektronisia piipityksiä. Itse dub-musiikin sisäiset eroavaisuudet liittyvät kuitenkin nykyään lähinnä biisin tempojen nopeuteen.

Brittiläisten Drumheadin ja Ninja Sharkin Dangerous Dub Part III soittaa dubinsa perinnetietoisesti rockers-tyylillä ja miltei täysin elävänä ohjelmoituja rumpuja lukuunottamatta. Levy ei tuo mitään uutta Sly & Robbien tyyliselle huolettomalle dubbailulle, mutta ei myöskään kalpene edeltäjiensä rinnalla. Myöskään tuon ajan "dub-jälkeläisen" ja dub-revivalin aiheuttaneen Massive Attackin vaikutusta ei levyllä juuri pahemmin kuulu.

Pääkalloraakispussista löytyvän vinyylin lisäksi mukana tuli myös 12 tuumainen maxi. Maxilla on sitten se vähän nopeampi dub.

Massive Attack & Mad Professor - No Protection 1995

No Protection on yhtyeen itsensä ja brittiläisen dub-tuottaja Mad Professorin yhteisalbumi, jolla bristolilaiset dubin ystävät tekivät edellisestä Protection levystään oikeaoppisen dub-miksauksen. Tyyli sai muutkin jäljittelemään peliliikettä; muun muassa Primal Screamin 'Echo-Dekillä'.

Protectionissakaan ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta tämä levy on jotenkin mukavampi ja viihdyttävämpi rytmimusiikki-pläjäys. Kakkosbiisi 'Bumber Ball Dub' (Karmakoman miksaus) vie dubin pomppivat kaiut ihan omalle tasolleen, samalla kun huiluäänet viheltävät uljaasti taustalla.

Scientistin levynkansia mukaileva levy on toimivaa hidasta dubia, joka kyllä kunnioittaa juuriaan, mutta kuulostaa myös.. no milleniumin ajan kaikukamalta. Tai no; levy kuulostaa edelleen samalta, kuin vuonna 95. Ei pätkääkään vanhentuneelta, vaan edelleen raikkaalta ja tuoreelta.

The Orb - Live 93 - 1993

Tekno(whatever)-bändin livelevy saattaa ajatuksena olla vähän kyseenalainen, mutta tämä vuoden 93 Euroopan ja Aasian kiertueilta äänitetty levy on säilyttänyt sen elon, joka Orbin studioalbumeilta on ajan kuluessa kadonnut.

Dr. Alex Pattersonin idea oli alunperin yksinkertainen; Killing Joken entinen kitararoudari innostui Acid Housesta, mutta muutaman kokeilun jälkeen siirtyi yhdistelemään hitaita house-rytmejä Brian Enon, Tangerine Dreamin ja Steve Hillagen hengessä oleville syntikka ja samplepohjille. Tämä putosi britanian yökukkujille heidän palaillessa raveista. Orb on säilynyt aina Pattersonin ajatuslapsena, mutta myös avustajia/aisapareja on piisannut. Tärkeimpänä punk/metal taustainen Trash, joka oli mukana tälläkin levyllä.

Live 93 on piristävä pakkaus kestostaan huolimatta (131:48 min). Nelimiehisenä operoinut ryhmä 'soittaa' biisinsä levyversioista poiketen ja saa tylsimpiinkin hetkiin henkeä. Jälkimiksauskin menee putkeen, joten kajareista tulee kaksituntinen elävä ja kehittyvä äänimaisema ilman ojan kautta oikaisuja. Kannen Floyd-kumarrus on myöskin edelleen sympaattinen.

Primal Scream - Screamadelica 1991

Täällä on jääty jumittelemaan maailman parhaan rock-bändin Rolling Stonesin juttuihin, joista on suhteellisen kivutonta siirtyä Primal Screamiin. On totta, että bändin pihalla olo kiteytyi seuraavaan Give Out But Don't Give Up levyyn ja 'Rocks' biisiin. Tuolloin he luulivat tosiaan olevansa 70-luvun alun Rolling Stones. Melkoinen mahalasku, mutta onneksi sieltä noustiin.

Screamadelican kohdalla on vähän hankala puhua itse bändin levystä. Enemminkin voi puhua tuottajien miksauksista. Levyn takana hääri sellainen joukko 90-luvun alun suuruuksia kuin, The Orb, Hypnotone, Andrew Weatherall, Hugo Nichloson ja Jimmy Miller, joka myös miksasi levyn. Viimeksi mainittuhan tuotti ne kaikki klassiset Stones-levyt.

Primal Screamin hyppy keskinkertaista retro-rokkia soittavasta orkesterista house-musiikin ja kulttuurin ystäväksi oli jyrkkä. Levy alkaa kuitenkin makean up-liftingillä Stones-pastissilla 'Movin' On Up'. Seuraa omalaatuinen luenta 13th Floor Elevatorsien 'Slip Inside This House' biisistä. Sitten levy lähtee ihan omalle radalleen. Barretin aikainen Floyd, Velvetit, moottoripyörä-elokuvien lainit, Jesse Jacksonin puhe, Depeche Mode ja house sekoittuvat. Eikä kuulosta edelleenkään miltään muulta kuin Screamadelicalta.

Erään kaverin kanssa ollut kiistaa Happy Mondaysista. Hänen mielestä se on ilkeää ja tanssittavaa musaa. Madchesterin Sex Pistols. Minun mielestä Shaun Ryder on vain ölisevä spurgu ja biisit paskoja. Jos haluaa edellä mainittua musaa, laitan mielummin Stonesia tai Screamadelican.

Motelli Skronkle - S/T 1990

Tehtiin yläasteella kouluretki oikein Helsinkiin asti ja pääsi käymään isossa levykaupassa (muistaakseni Manskun Epes). Piti saada jotain uutta musiikkia, joten mukaan tarttui Pelle Miljoonan 'Moottoritie on kuuma' ja tämä Skronklen debyytti. Pellen levyn myin pois, mutta Skronkle on edelleen hyllyssä. Vaikka olikin alussa ihan liian hurjaa shittiä.

Motelli Skronkle oli teatteriryhmä/orkesteri, joka oli kuuluisa haastavista esityksistä ja fyysisistä performansseista. Nelikko oli mm. 80-luvun lopun Provinssissa villimiehinä mutamaskeissaan koko viikonlopun. Itselleni porukka tuli fanitetuksi Alhola tv-sarjasta. Tragikomedia kertoo takakylien vanhoista pojista sillain vähän eri tavalla kuin Pekko. Esim.

Skronkle levytti kaksi levyä Sielun Veljien Seal on Velvet levymerkille. Perinteinen soitanta oli heitetty helvettiin; öristiin putkiin, rumpuja hakattiin ilman lautasia ja bassoa soitettiin kitarana yms. Livet olivat kuulemma erittäin intensiivisiä ja suorastaan noitamaisia kokemuksia. Bändi aktivoitui 2000-luvulla hiljalleen uudelleen, uutta levyäkin piti tulla Ektro-recordsin kautta, mutta homma meni varmaan hautaan Markku Peltolan mukana.

'oi muammar'
(Motelli Skronkle, 1990)

Muammar, oi Muammar, Ali Fatah el Pullah Gaddafi
olen nuuskiva Ron eli Ronald the Rag
tahdon kalifiksi paikallesi

Minä eri mieltä olen, sinä eri mieltä olet, ollaan eri mieltä perkeleesti
Jos et lopeta eri mieltä olemasta,
ängen pötkön sinun perseeseesi

Olen tottunut siihen, että maailmassa tapetaan, tapettiinhan eilenkin
Lastaan digitaalipommikoneen digitaalipommein,
heräät tylppä kuono tyynylläsi

Huuda jumalasi perään erämaasta josta heräät, katso taivaalle ja hämmästy
Katsos minä istun siellä, liidän tähtilipun päällä
Kristus piesty on ja alas syösty

Oi Muammar...

Dub Side of the Moon - Easy Star All-Stars 2003

Ideana hölmö, levynä erittäin toimiva.
Pink Floydin Ultimatemega-supermenestysklassikko-levy muutettuna reggae/dub-versioksi. Biisit ovat samaan aikaan sekä uskollisia alkuperäisille versioille, että yllättävät klassisella dub-poljennollaan. Kaikki tämä vääntää suupielen hymyyn.

PIL - Metal Box 1979

Sex Pistols oli hajonnut vuotta aiemmin. Omaperäisen kannen (metalliboksi) sisältä löytyy PIL:än kakkoslevy. Ja tämä on jotain ihan muuta kuin Pistols-vedätystä.

Metal Box vei jutun dubiin ja krautrockkiin. Välillä John epälaulaa ja mukana on kaksi ehkä hienointa Jah Wobblen bassottelemaa juttua.

Dub Chill Out (V/A) 2000

Isoveli kuunteli 80-luvulla dubia. Vinyyleiltä jouduin kuuntelemaan Sly & Robbiet, Augustus Pablot, Scientistit ym. Myöhemmin tykästyin itsekin musaan, mutta vinyylit ovat veljen hyllyssä.
Dub Chill Out on hyvä lääke tähän. Levyllä on melkein kaikki mitä pitää tietää 'klassisesta' dubista.

Kokoelmaa muuten myytiin vuosituhannen alussa Anttiloissa kymmenellä markalla.

Bad Brains - S/T 1982

Musta Bad Brains oli vissiin aika outo lintu valkonaamaisessa hardcore skenessä. Vielä rastojakin.
Bändi aloitti fuusiojatsibändinä, mitä en ihmettele. Tämä ensilevy on edelleen aika rivakkaa musaa oikein näppärillä jipoilla. Välillä rauhoitellaan reggae ja dub-biisien parissa, sitten taas takaisin paahtoon.