tiistai 30. joulukuuta 2014

Goat - Commune 2014

Vuoden päätteeksi vielä tämä vuoden musiikkia. Ruotsalainen 2010-luvun Goat on julkaissut tätä ennen yhden täyspitkän sekä muutaman EP:n ja seiskatuumaisen. Tapojeni mukaan 2012 ilmestynyt ja kehuttu edeltäjä livahti uuden musiikin sihdin ohi, mutta tämä tuli tsekattua nyt.

Taas kerran totean, etten muiden kuin itseni tekeminä pidä hirveästi retroilusta, jollaiseksi Goatinkin voisi laveasti lukea. Tai sitten ei.

Yhtye käyttää lavalla ja promokuvissa eksoottisia pukuja ja naamioita, sekä kätkee puhemiestään lukuun ottamatta visusti kasvonsa. Bändin oman tarinan mukaan se on perustettu Pohjois-Ruotsin Korpilompolossa, ammentaa synnyinseutunsa animismista ja jäsenet ovat asuneet erinäisissä kommuuneissa.

Tosiasia on kuitenkin, että yhtye toimii Göteborgissa ja soittaa musiikkia, joka on sekoitus 70-luvun türkkirockkia, Amon Düülin tyylistä psykeä ja Malin alueen tuaregimenoa. Kaikki palaset kuuluvat, mutta onhan Goatin keitos kuitenkin omanlainen. Tuttu ja tuntematon, eikä kalattava/huutava naislaulaja pahenna asiaa, vaan päinvastoin. Fuzzit, wahhit ja etno soi, kaikki on kuultu ehkä edellisessä elämässä, mutta silti tätä kuuntelee mielellään.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Mojo - Brain Damage CD kok. 2014

Mojo on näitä hintavia keski-ikäisille ja keski-ikäistyville varakkaille ja tietyin varauksin ennakkoluulottomasti musiikkia kuunteleville suunnattuja lehtiä.

Kotimaisen 'rock-median' kuoltua nämä alkavat olla ainoita, joita jaksaa silloin tällöin lueskella. Wire-lehteä ei tähän kasaan voi oikein lukea, joten parasta tässä skenessä on Uncut. Mojokin on välillä ihan ookoo.

Viimeisimmän numeron otin metsästykseen (tämän kanssa sai tosiaan nähdä vaivaa) ihan sen takia, että muutamalla eri boardilla oli kehuttu sen kansi-CD:tä. Kaikki kolme; Wire, Uncut ja Mojo pitävät yleensä mukanaan usein kokoelma-CD:n, joka on kasattu lehden teeman, tai juuri julkaistun musiikin mukaan. Näitä on pyörinyt omissakin nurkissa ja ne ovat yleensä olleet aika vähällä kuuntelulla. Kesällä auton soitin vaihtui kuitenkin huimasti kasetista cd-soittimeksi, joten autoillessa on tullut valittua mukaan kaiken näköistä vähemmälle kuuntelulle ja huomiolle jäänyttä tavaraa, yhtenä nämä kokoelmat. Ja onhan siellä ollut ihan pätevää kamaa.

Uusimman Mojon pääjuttuna on pitkä Floyd historiikko/haastattelu ja kokoelman nimi ja kansi kumartavat yhtyeen suuntaan. Musiikillisesti lähimpänä on levyn aloittava The Coffin Daggersien luenta yhtyeen biisistä 'Interstellar Overdrive'. Kappale/riffi on vuosien saatossa saanut osakseen niin monta stoner-henkistä louhintaa, ettei tämä nyt tee vaikutusta suuntaan tai toiseen. Muutenkin kokoelman psykedeliahenki on siellä stonerin ja synkkyyden puolella, mutta jotain hengen veljeyttä Barrettin ajan synkemmän puolen räminään ja ulvontaan löytyy alusta loppuun.
Tämän suuntainen psykedelia on asteen verran monotonista ja siitä usein puuttuu se Hawkwindin jäljittelijöistään erottava törky-artsyelementti. Mutta kyllä tämän kuuntelee silti alusta loppuun uudestaan. Levy petraa koko matkan alusta eteenpäin. Massasta nousevat esille ensimmäiseksi neloskappale, eli Foxygenin 'Star Power II: Star Power Nite, joka niputtaa Hawkwindit, Stonesit ja Gro-Magnonin. Ruotsalainen Goat on jo hyväksi havaittu, ja sen tuaregi/afrokitarointi yhdistettynä rääkyviin akkoihin toimii kuin häkä. Levyn päättää Electric Wizardin jyystö 'Sadiowitch'.
Tässä välissä ollaan käyty läpi kaikki Stooges, Black Sabbath ja Suicide-vaikutteet. Ei mitään uutta auringon alla, mutta kokoelma toimii. Cd:llinen kitaravetoista psykeä.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Petri Lahtinen - Abbreviations 2014

Petri Lahtisen musiikki on vilahtanut täällä aikaisemminkin ja nyt kuuntelussa on Bandcampista löytyvä 'Abbrevations'. Suomennettuna ymmärtäisin termin 'lyhennelmänä'. Sikäli nimi ei anna ihan oikeata kuvaa, sillä kappaleet pyörivät siinä neljän minuutin molemmin puolin. Toki niitä ei jäädä rakentelemaan loputtomiin ja täyttämään liikaa. Artistin edellinen tuotos olikin aika paljon puunatumpi, eikä kosketellut ihan kaikkia reseptoreja, mutta tämä on mielenkiintoinen.

Lahtinen on käsittääkseni mukana aika monessa ja monenlaisessa jutussa, mutta kuten tästäkin äänittestä käy ilmi, niin Kitarististahan tässä on kyse. Projektin saatesanoina on, että kitarat, äänet ja vokaalit on äänitetty ja sen jälkeen jätetty editoimatta ja ladattu vain suoraan nettiin. Eli jonkinlaisesta 'dogma-kamasta' on kyse. Kansikuvassa on kaunista huurretta ikkunassa ja se kuvaa hyvin levyn/julkaisun henkeä. Jäärakeet tulevat kylmällä ikkunaan tietyllä logiikalla, mutta myös omalla rytmillään ja tietyllä tapaa ennalta arvaamattomasti.
Itse kuvailisin musiikkia metafooralla akvarellimaalauksesta; siihen maalataan kitaralla ja muilla äänillä kerros kerroksen päälle ja katsotaan miten väri lähtee leviämään paperille. Sen voi nähdä leviävän kauniisti ja hitaasti. Toisiin kohtiin voi jäädä liikaa vettä ja väriä, mutta liike ja hetken tunnelma on se mitä vangitaan. Jos johonkin kohtaan jää pieni kupru, niin sitten jää. Tärkeintä on siis matka, eikä päämäärä. Rakenne pidetään myös vesivärimaalauksen tyyliin kevyenä ja varotaan 'värittämästä tukkoon'.

Lahtisen kitaransoittoa voisi helposti kuvailla lyyriseksi ja useassa biisissä/aihiossa on pohjana melodista näppäilyä, mutta suuria melodioita ja linjoja vältellään selkeästi. Toisista kitaristeista tulee välillä vahvasti mieleen Robert Fripp, jonka ujeltavia pitkiä linjoja seurataan frippentronicksin hengessä. Yksi erityisesti tälläinen on kappale 'Magga'. 'Luoma' heruttelee taas jokaisen kitaristin unelmoiman katedraalikaiun tuoman hännän sekä värin ja eeppisen tunnelmoinnin kanssa. Äänitys on tehty niin, että pedaalin naksahdukset kuuluvat läpi, mikä lisää teoksen luonnosmaista henkeä. Hälyäänet ja pitchshiftatut mutinat ja monologit värittävät toisinaan tunnelmaa. Niminä voisi myös tiputtaa Popol Vuhin, Vangeliksen superkaiutetun luontosarjamusiikki 'L'Apocalypse des Animauxin' ja Brian Enon.

Kappaleiden kitaroinnin teknisestä gearista minulla on vain arvailuja. Maailmallahan (ja täällä Suomessakin) tätä yhden miehen kitarointia ja äänitornin kasaamista harrastetaan jonkin verran, jolloin pääosassa on looppipedaali. Attackin poisto ja sustaini taas kompressorilla, mutta niitä en tässä rupea arvailemaan. Sen tiedän, että Lahtinen on mieltynyt pedaaleihin.

Abbrevation on hyvää taustamusiikkia ja sopivan rakenteista ja rakenteetonta, että tätä on pistänyt soimaan tämän tästä. Projekti on jatkunut tämän vuoden ja jatkuu myös ensi vuoden. 'Abbrevations II' esikuvien tyyliin?

http://petrilahtinen.bandcamp.com/album/abbreviations

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Rockin apumiehet #33 - Little Steven

Aikaperspektiivi on mielenkiintoinen ilmiö, etenkin jos se sattuu omalle kohdalle ja sen tulos tulee näkyville reaaliajassa ja hitaasti. Voimme todistaa ja todeta asioita vain siinä tahdissa mitä olemme nähneet ja mitä edelleen näemme, loppu on arvailua. Poistuneitten henkilöiden ja artistien kohdalla on helppo vetää jana pisteestä A pisteeseen B ja summata väli.

Tässä mielessä on mielenkiintoista, että tänä päivänä nimi Little Steven sanoo populaarikulttuuria sivusilmällä seuraaville huomattavasti vähemmän, kuin miehen oikea nimi Steven Van Zandt, joka on nykyisin paremmin ihmisten mielissä hänen osuudestaan tv-sarjoissa 'Sopranos' ja 'Lillehammer'.
Kun äijään alunperin törmäsin, asia oli nimittäin toisin päin. Myös ymmärtämys miehen edesottamuksista oli itselläni hyvin vääristynyt pitäessäni häntä 80-luvulla Bruce Springsteenin ja New Jerseyn rannikkoskenen perskärpäsenä ja siipparina, joka yritti ottaa oman osansa Springsteenin nosteesta omalle uralleen. Totuus on tietenkin jossain näiden välissä, muttei missään tapauksessa näin mustavalkoinen.

Steven Van Zandt, jos kuka on todellinen Rockin apumies ja harmaa- tai bandanapäinen eminenssi.

Mafia-sarjojen tämän hetken naama Steven Van Zandt syntyi Bostonissa vuonna 1950 etelä-Italiasta kotoisin olevalle äidille ja sai nimen Steven Lento. Italiaisperäinen isä häippäsi saman tien ja äidin mentyä uusiin naimisiin pojalle otettiin kasvatti-isän sukunimi Van Zandt. Perhe muutti Stevenin lapsuudessa Middletowniin, yhteen New Jerseyn lukemattomista pikkukaupungeista, jossa hän kävi koulunsa. Samassa mestassa ovat asuneet myös Jon Bon Jovi, Sebastian Bach, Debbie Harry ja niin edelleen. Musiikista kiinnostunut Van Zandt oppi soittamaan varhain kitaraa ja osallistui jo 60-luvun puolivälissä paikalliseen teinibändiskeneen, joka myöhemmin luetaan hänelle rakkaaksi garagerokiksi.

70-luvun taitteessa hän oli jo nuori veteraani Jerseyn rannikon skenessä sekä bändeissä (hän kiersi myös 50-luvulta peräisin olleen doo-wop yhtye The Dovellsin riveissä kitaristina pitkin maata) ja tuttu näky klubeilla ja lavoilla. Siellä hän törmäsi alueen toiseen dynamoon Bruce Springsteeniin, jolla oli myös taustaa yhdestä sun toisesta, erityisesti alueella suositusta lukio-garagebändi The Castillesista. Tässä vaiheessa Van Zandt siirtyi hetkeksi bassoon ja liittyi Springsteenin 'Steel Mill'-yhtyeeseen, jossa päätähti jo aloitteli omia 'kaikkensa keikalla antavia' maneerejaan. Bändi oli erittäin suosittu paikallisesti pienessä nosteessa muuallakin, mutta hyytyi vuonna 1971, josta miehet jatkoivat taas omiin suuntiinsa.
Springsteen ja Van Zandt olivat alusta asti olleet erityisiä ystäviä keskenään ja tässä vaiheessa muusta soittajaporukasta, joka oli kerääntynyt ympärille muotoutui Bruce Springsteen Band (ja tietenkin E Street Band), sekä heidän kanssaan soitellut Southside Johnny & The Jukes. Van Zandt otti etäisyyttä aisapariinsa, eikä osallistunut E Street Bandin alkupään toimintaan, vaan manageroi, hoiti keikkoja ja sävelsi Southside Johnnylle. Tätä oli edeltänyt episodi Springsteenin ensilevyllä, jossa Brucen omistushaluinen manageri Mike Appel heitti Van Zandtin ulos sessioista, ennenkuin tämä oli ehtinyt kaivaa edes kitaraansa esille. Ennen omaa manageriksi ryhtymistä pettynyt ja vittuuntunut Van Zandt oli ripustanut kitaran pitkäksi aikaa naulaan ja oli muun muassa raksahommissa.

Paluu aktiivisoittajaksi tapahtui hiljalleen ja Springsteenin aisapariksi miehen vierailtua sattumalta studiossa, jossa äänitettiin 'Born to Run' levyä. Tuottaja ja Springsteen nysväsivät artistin 70-luvulle ominaiseen tapaan kappaleen sovituksen kanssa viikkokausia tyytymättä tulokseen, jolloin Van Zandt sanoi, että hän tekee biisiin puhallinsovituksen nyt. Tuntia myöhemmin 'Tenth Street Freeze-Out'in puhallinarrit olivat nauhalla. Van Zandt on myös vastuussa levyn nimibiisin ikonisesta kitaralinjasta. Läpimurtolevyn kiertueen keskivaiheilla häntä pyydettiin E Street Bandiin kitaristiksi, johon hän lähti rivityömiesotteella tienaamaan leipäänsä ja katsomaan mitä tulee. Homma venähti lopulta kahdeksan vuoden mittaiseksi.

Van Zandt oli apulaistuottajana ja yhtyeen jäsenenä mukana Springsteenin ikonisilla jatkolevyillä 'Darkness on the Edge of Town' ja 'The River', mutta Springsteenin 'levytä koko levy kolme kertaa' ja tyyli heitellä 'Because the Nightin' tapaisia hittejä ja nugetteja levykokonaisuuden tieltä veke ahdistivat ja uuvuttivat aisaparia. Samaan aikaan hän teki biisejä ja tuotti Southside Johnnyn levyjä, jotka eivät kuitenkaan Springsteen yhteyksistään huolimatta menestyneet listoilla. Taas Brucen musiikin uusi huomattavasti kaupallisempi suunta olivat tarpeeksi ja Van Zandt erosi E Street Bandista ennen 'Born In The U.S.A.'-levyn kiertuetta. Steven siirtyi omalle soolouralleen ja tästä hetkestä minä hänet muistan. Sooloura ei lähtenyt kuitenkaan lentoon ja verrattuna Brucen megalomaaniseen menestykseen se oli pettymys. 80-lukulaisin silmin Van Zandt oli häviäjä.

Samaan aikaan hän oli kuitenkin myös tuottaja ja oli mukana erinäisissä projekteissa, mukaan lukien vuoden 1985 Apartheidin vastainen hyväntekeväisyyssingle 'Sun City', joka oli Reaganin aikaan erittäin poliittinen kannanotto maansa 'järkikauppapolitiikan' ja rotuerottelua harrastavan Etelä-Afrikan suhteista. Samaisella levyllä oli mukana myös Mike Monroe, jonka 'Not Fakin It' soololle Van Zandt kirjoitti kappaleita yksin ja muiden mukana, kuuluisimpana 'Dead, Jail, or Rock'n Roll. Hän tuotti muutamaa vuotta myöhemmin Monroen Demolition 23:n albumin, jota pidetään Monroen uran musiikillisena tähtihetkenä.

90-luku meni näissä merkeissä, mutta vuosikymmenen loppupuolella tapahtui pari asiaa, jotka ovat värittäneet Van Zandtin uraa tähän päivään asti. 1999 E Street Band, jonka Springsteen oli lempannut taustaltaan koottiin uudestaan ja myös hän lähti taas mukaan. Samana vuonna myös ilman mitään näyttelijätaustaa hän lähti mukaan Sopranos tv-sarjaa, jota tehtiin lähes kymmenen vuotta. Pienen tauon jälkeen Van Zandt on nyt pääosassa kehutussa Lillehammerissa. Ehkä tässä seurataan myös italoamerikkalaisia perinteitä viihdetaiteilijan ollessa mukana ja 'kaikkien tuttu' kaikilla viihteen aloilla?
2000-luvun alussa ties kuinka monennen garage-rock revivalin aikoihin hän alkoi pitää 'Little Steven's Underground Garage' radio-ohjelmaa, joka sen lisäksi, että on edistänyt suomalaisiakin alan yhtyeitä oli kulttimenestys ja sitä on myyty yli 200 radioasemalle Suomea myöten. Steven Van Zandt onkin kävelevä 60-luvun musiikin tietosanakirja, joten homma on varmasti hänelle mielekäs eikä hänellä ole ollut ongelmia houkutella tunnettuja ja tuntemattomia vieraita ohjelmaansa. Hän on myös toiminut muusikoiden poliittisaktiivisissa projekteissa ollen mukana säätiössä, joka edesauttaa köyhimpien peruskoulujen musiikinopetusta. Hänen huhutaan myös olevan osallinen 'Rock Band' videopelin biisivalintakomiteassa.

80-luvun musiikkilehdessä kajaalisilmäinen ja bandanapäinen Steven Van Zandt näytti feikkaajalta ja USA-kauden perskärpäseltä, mutta hahmo takana onkin monimutkaisempi. Hänen onni ja epäonni on vain ollut tutustua aivan liian lahjakkaaseen tyyppiin heti uransa alussa. Mutta homma on tietenkin ollut kaksisuuntainen; Springsteen on käyttänyt omasta puolestaan Van Zandtin 'katu-uskottavuutta' ja tuottajantaitoja omissa hommissaan. Täydellinen apumies.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Christophe F. / Black Sheep - Heathen Frontiers in Sound 2009

Christophe F. menehtyi viime viikolla, eikä tätä noteerattu tai tulla noteeraamaan todennäköisesti mualla, kuin Julian Copen Headheritage sivustolla sekä artistin ystävien ja perheenjäsenten piirissä.

Kitaristilaulaja on varmaan malliesimerkki kyseisen saitin 'Unsung' osaston artisteista, joka ei missään vaiheessa ja missään olosuhteissa tule tunnetuksi oman kulttipiirinsä ulkopuolella.

Christophe F. tuli alun perin 'tunnetuksi' pohjois-englantilaisen 'Universal Panziesin' riveistä, joka julkaisi yhden kädestä käteen myydyn EP:n lisäksi yhden täyspitkän vuonna 1998, joka julkaistiin Copen sivujen kautta. Jostain syystä silloin aikanaan kuutisen vuotta sitten yhtye ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta, toisin kuin nyt netistä uudelleen kuunneltuna. Bändin musiikki on sellaista 'herkkää' ja rikkinäistä kraut-tunnelmointia Agitation Free:n ja Hawkwindin hengessä yhdistettynä Christophen omintakeiseen narisevaan ja 'maalaismaiseen' lauluun.

Yhtyeen toiminta hyytyi 2000-luvun alussa ja Christophe liittyi vuosikymmenen puolivälin jälkeen Julian Copen Black Sheep kollektiiviin, jonka levytyksiä on täällä Levyhyllyssä käsitelty paljon, mutta todennäköisesti kuulemattomille korville. Yhtye soitti joukolla Copen taustalla marssirummuilla, akustisilla kitaroilla ja yhteishoilotuksella. Mukana oli myös kuvitteelliselle 'sähkönjälkeiselle ajalle' säilyneitä artefakteja, kuten Copen mellotron ja Black Sheepin 'sähköisen divisioonan' efekti- ja noisepedaalit. Hommaan kuuluivat myös vasemmistolaiset, uskonnon ja sodanvastaiset sloganeeraukset, militantit prätkäpuvut, ITE-taiteella maalatut maalaisesineet sekä soittimet ja joka paikasta tursoava punamusta anarkoväritys.

Black Sheepin toimintaan kuului myös ajatus demokraattisista julkaisuista sen eri soittajan kesken (Cope vertasi yhtyeen demokratiaa sellaiseen Fidel Castro-tyyliseen demokratiaan), joissa kollektiivin jäsenet saivat julkaista nimen alla omia levyjään muiden avustaessa taustalla. Näitä yksittäisten jäsenten levyjä tulikin pari kappaletta, joista yksi on tämä 'Heathen Frontier in Sound'.

Christophe F.n levy pitää sisällään kahdeksan pitkähköä akustisvoittoista kappaletta, joissa kööri hoilottaa ja laulaja pudottelee tarinaa nasevalla narisevalla ulosannillaan (tuo mieleen etäisesti William Burroughsin). Osansa saavat ahneet yritykset ja poliitikot. Vallankumouksesta paasataan ja hoilotetaan, mutta selkeästi siihen ainakin omassa elämässään uskovan outsiderin suulla. Mukana tietty myös Black Sheepille pakollinen juudokristillisen järjestäytyneen uskonnon vastaisuus. Levyn kahden soinnun nimikappale oli miltei samanlaisena versiona jo Black Sheepin aikaisemmalla levyllä, mutta kesken kappaleen putkahtava nuotiopiiri- ja mantramainen laini on aina yhtä vangitseva.
Sähköisinä soittimina levyllä kuuluu syntetisaattori, Christophen silloin tällöin pörisevä sähkökitara ja Copen eeppinen mellotroni. Sointimaailmaa voisi toisinaan kuvailla legendaarisen Ohr-levymerkin kosmiseksi musiiksi, jossa kosketindrone soi, akustisen soittimet ovat voimakkaasti kaiutettuja ja Christophen sähkökitara vaeltelee hitaasti. Vielä, kun biisitkin ovat pääosin näppäriä ja vangitsevia Vihreitten saarten hengessä, niin tässä on käsillä kadonnut klassikko.

Copen fantasia Black Sheepistä Cromwellin ajan Diggers-esianarkistien tyylisinä trubaduureina toimi parhaimmillaan hienosti, vaikka miehen touhuja kohtaan on esitelty syytöksiä 'keski-ikäisestä kapinasta'. Cope on tunnettu myös, että kuppaa jonkin jutun loppuun ja heittää menemään. Black Sheep on käsittääkseni enemmän tai vähemmän jäissä artistin oman kirjallisen uran nyt ponkaistua käyntiin.

Christophe F. ei tätä jää pohtimaan. Hänen heikoon fyysiseen olemukseensa kiinnitettiin huomiota jo vuosien takaisissa haastatteluissa. Taivaaseen Pakanarajoilta tuskiin mennään, mutta Valhalassa tai maanalaisissa saleissa piskuinen artisti juo simaa sarvesta ja soittaa pöytäseurueelleen kitaraa krominen valtava saksalaiskypä päässään.

Levy on ollut pitkään loppuunmyyty, mutta Spotifyn valtavan massan alta tämäkin levy löytyy.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Jukka Nousiainen - Huonoa seuraa 2014

Monen mielestä tämän 'Vuoden paras levy', Jukka Nousiaisen 'Huonoa seuraa' ilmestyi ymmärtääkseni alun perin c-kasettimuodossa ja Rock'n Roll Bullshit Records kustansi sitten tämän vinyylille, josta on kai jo toinen painos meneillään.

Jos jollekin on epäselvää, niin Nousianen on kultti- ja keikkasuosiota nauttivan Räjäyttäjät-bändin laulajakitaristi ja johtohahmo. Yhtyeen keikat ovat kuuluisia varsin raisusta menosta, joka pistää sukat pyörimään jalassa ja äijät kohkaamaan munasillaan. Huonoa seuraa esittelee periaatteessa artistin toisen puolen, mutta ehkä sittenkään ei; onhan jo Räjäyttäjien jytärockpunk sen kuuloista, ettei saa selvää mikä on omaa ja mikä hyvin varastettua. Lainausvapautta on käytetty aika helvetisti, mutta rehellisyyden nimissä; mitä muuta itse Matti & Teppo, Juice Leskinen ja Jarno Sarjanen tekivät? Ihan samaa lainausvapautta hekin käyttivät, mutta ulkomaisista kohteista. Nyt rock alkaa Suomessakin saavuttaa eläkeikää lähestyvän ikäluvun ja sieltä 70-luvun jytäperinteistä Nousiainen noukkii vaikutteensa.

Kansilehdessä artisti on jaksanut kuuliaisesti luetella kaikki(!) levyllä soitetut instrumentit ja soittajat, eli Jukka Nousiainen on soittanut kaiken ihan itse. Musiikki on sekoitus iskelmärokkia ja jytää. Tuotanto on hivenen suttuista, mutta olisiko tämä paremmilla tuotantoarvoilla ollut yhtä sympaattinen levy (välillä mieleen tulee Tehosekoittimen loppuvaiheen rokki-iskelmä)?
Levyn taso myös laskee kakkospuolella, kunnes lopussa hyppää takaisin pinnan yläpuolelle. Tahallinen vai tahaton temppu, vain Jukka tietää? Joka tapauksessa kuhmuineen ja röpelöineen juuri sellainen levy, josta kukaan lapsena huoltoaseman jytäkasettia mökkimatkalla kuunnellut ei voi olla pitämättä.

torstai 27. marraskuuta 2014

Kouvola United - Lapset kyyneliin hukkuvan maan 2012

Täytyy myöntää, että kun ekan kerran näin mainoksen/ilmoituksen levystä, niin pidin sitä läppänä. Rumassa kannessa maakunnan rokkareita, SEKÄ Olli Lindholm, ETTÄ Veltto Virtanen. Ei voi olla totta. Kansissa on vielä julkaisijana "legendaarisen" Propaganda Recordsin leima, joten mitä vittua?

Mutta totta se on ja läpällä tuli otettua tämä levy messiin lähikirjastosta. Kansien tutkiminen paljastaa, että levy on kouvolalaisen rokkari Ace Anderssonin perustaman hyväntekeväisyysbändin äänite, jonka tarkoituksena on kerätä rahaa maakunnan Lastenpsykiatrin osaston hyväksi, mikä on kaikkia uutisia lukeneille kyllä paikallaan..

Joka tapauksessa laittaessa cd:n soittimeen odotukset eivät olleet noin niin kuin positiiviset, mutta yllätysten Yö ei ole ohi. Tarkempi kansien selailu kertoo, että huolimatta kouvolalaisrokkareiden taustabändistä levyn biiseistä on kolme on Jussi Hakulisen käsialaa ja niin voisi olla Perätalon säveltämä 'Mirellakin'. Kahdella viidestä biisistä vokalisoi mukana Olli Lindholm ja levyn on äänittänyt entinen Yö-kitaristi Juha Viitanen. Ainoastaan etno-'psykedelinen' Veltto Virtasen kalevalamitassa runoilema pitkä lopetusbiisi rikkoo niin sanotusti kokonaisuuden. Eli perhana; Yö-yhtyehän tämä on.

Taustaselvityksissä paljastuu vielä, että kappaleet ovat alkuperäisen Yö:n laarin pohjalta ja levyttämättömiä. Avausbiisi 'Oli rakkauden vuoro lähteä' on vielä aika hyvä alkuperäisen Yö:n biisi, jonka lyriikka on niistetty kuolinilmoituksen runosta. Levyllä laulavat laulajattaret Johanna Hämäläinen ja Tea Tähtinen (jossain tv:n laulukisassa myöhemmin..) vetelevät Sika-Ollin hengessä 'rokkimimmi-asenteella' ja sinnepäin. Kitarasoolo voisi olla itse Viitasen, mutta näin ei ole. Viitanen on kuitenkin jättänyt äänitteelle mukavan kolisevan soundin. Poistumista, lähtöä, kyyneleitä ja marttyyreita piisaa joka välissä.
'Mirella' on aika täydellinen Yö-pastissi. Tai jopa sellainen 'hyvä' Pyhät nuket biisi. 'Tää on vain elämää' vetää sellaisella tahdilla Yö:tä, että bändi ei ole sellaisella tahdilla vetänyt kahteenkymmeneen vuoteen. Velton runoilema 'Säihkyvän sisar' on rikkana teoksessa, mutta sekin suunnilleen parasta Virtasen ulostuloa kolmeenkymmeneen vuoteen.. Oikeastaan mieleen tulee joku härski kosminen folk-kraut tyyliin Sergius Golowin. Ja ihan mukava rauhoitus levyn loppuun.

Kouvola United on heittämällä paras Yö:n levy noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Hämmentävä paketti. Kolmekymmentä kertaa kysymysmerkki ja EP-mittainen levy uudelleen pyörimään.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Bim Sherman - Miracle 1996

Seuraa katoavaa kulttuuriperintöä, eli levykauppakokemus;
Lauantaina oli tunnin verran luppoaikaa ennen bänditreenejä ja vietin laatuaikaa oikein käymällä Kotkan keskustassa. Osoitekin oli selvillä, sillä ajattelin käydä tsekkaamassa syksyllä lopettaneen Pomp-divarin jatkajaa Pop-divaria. Pompissa oli kohtuullisen hyvä käytettyjen levyjen valikoima plus suhteellisen edulliset hinnat ja Popissa oli iso kasa edellisen levyjä edelleen hyllyssä - mikä kertoo omaa kieltään kotkalaisten ostajien passiivisuudesta. Jotain yllättävääkin oli; liikkeeseen oli tullut edelliskuussa jonkun paikallisen 75+ miehen tuoma henkiläkohtainen levykokoelma, joka sisälsi John Cagen täydellisen diskografian, new age-levyjä ja runsaasti buddhalaista musiikkia ja tästä oli jo puolet mennyt kaupaksi(!). Maailma voi olla ristiriitainen.

Jutustelin paikan pitäjän kanssa, joka alkaa olla jo veteraanitasoa ja kiinnitin toisella korvalla huomiota taustalla soivaan musiikkiin. Automaatilta paluun (only cash) jälkeen jutustelun ajaksi hiljennetty musiikki soi taas ja herätti mielenkiinnon kysyä, että mitäs tämä on? Levykauppias toimi siis vanhan ajan portinvartijana esitellen asiakkaalle musiikkia ja asiakas vielä osti. Rasti seinään.

Kauppias esitteli vielä artistin tarinan pikaisesti ääni särkyen ja nettitarkistuksen perusteella faktat olivat suunnilleen kohdillaan; Miracle oli Bim Sheridanin kaupallinen läpimurtolevy (muttei ainoa soololevy), joka tarinan mukaan voitti jonkin maailmanmusiikkisarjan, mutta nousi ainakin brittilistalle nostaen siihen asti kulttiartistin niin sanotusti framille. Levy jäi artistin viimeiseksi, sillä hän liukastui kadulla ja kuoli muutama viikko myöhemmin. Tässä oli kuitenkin välissä nelisen vuotta ja tapahtui marraskuussa 2000. Sairaalassa viisikymppiseltä artistilta diagnosoitiin yllätyslöytönä syöpä ja hän oli haudassa aika pian tämän jälkeen.

Bim Sherman syntyi 1950 Jamaikan maaseudulla nimellä Jarrett Tomlinson ja monien muiden tyyliin otti uuden nimen muuttaessaan pääkaupunki Kingstoniin. Levytysura alkoi 70-luvun puolivälissä ja Sherman oli ihan tekijämiehiä, mutta monista muista poiketen halusi esittää hunajaisella äänellään vain omia kappaleitaan, joten mitään rakettimaista uranousua ei tullut. 70-luvun lopussa hän osallistui 'Roots Encounter' kiertueelle Prince Far I, Creation Rebelin ja muiden kanssa ja tyypillisesti ajallensa jäi Isoon Britaniaan yrittämään sitä läpimurtoa. Sherman aloitti myös yhteistyönsä tuottajalegendaksi kohoavan Adrian Sherwoodin kanssa ja toimi dubbia muokanneen 'On-U Sound'in riveissä. Mitään suurempaa piiriensä ulkopuolista menestystä Sherman ei kuitenkaan saavuttanut.

Tällä kertaa Sattuma pisti pakan yllättäen uusiksi. Roots-reggae ja dub ovat tunnetusti tyylejä, joissa uudistuminen tai muodon muokkaaminen on pääsääntöisesti jätetty jo sinne homman alkuaikaan, muiden lukiessa lähinnä meripihkan läpi säilynyttä muoto-oppia. Miracle-levylle otettiin mukaan mausteeksi intilaisia musiikkivaikutteita ja yhdessä jamaikalta ponnistavan roots- ja henkisen menon yhdistelmä on uniikin kuuloinen ja hämmentävän hypnoottinen. Kun soitto on vielä niin sanotusti unplugged-henkistä niin levy kuulostaa omaan korvaan suoraan sanoen ainutlaatuiselta. Tässä on varmasti kyse siitä 'Lontoo-Babylon' sulatusuunista.

Tyylilajille uskollisesti Sherman kierrättää levyllä vielä muutamia aikaisemmin levyttämiään lauluja, jotka nyt soitetaan uusiksi akustisilla kitaroilla, ilman rumpusettiä tablojen nakuttaessa pääosin tahtia (soittajana alan mestari Talvin Singh). Loput ovat sitten uusia biisejä. Hommassa on erittäin vahvat maailmanmusiikkivibat ja päälle tulee vielä Bombayssä äänitetyt jousimatot, jotka tuovat Shermanin roots-reggaehen vielä oman 'Bollywood' klangin. Tai eihän tämä ole oikein kumpaakaan; Intiaa tai Länsi-Intian saaristoa. Miehen pehmeä luonnosmainen laulu taas vilistää silmien edestä Marvin Gayet, Max Romeot, Juniorit, Saden, Sealin ja miltei eazy-listengin, muttei kuitenkaan. Levyn pääosa äänitettiin Richard Bransonin Mansonissa, Roundhousessa ja On-U Soundin omassa studiossa, tuottajana Sherwood ja sen julkaisi Beggars Banquetin alamerkki Mantra-recordings. Jotta tarina oli tarpeeksi myyttinen Sherman sai ensimmäisen kaupallisen menestyksensä yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua levytysuran alusta lähestyessä viidenkymmenen ikävuoden pyykkiä.

Perhana, erittäin suositeltava levy. Erittäin mielenkiintoinen tarina. Miehen biiseistä ilmestyi vielä remix-levy vuonna 1998, mutta siihen se sitten loppui.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Pekko Käppi + Puhti - Live @ Aulabaari Kouvola

Pekko Käppi on jo muutaman vuoden ollut suomi-ug/artsyily/kansanmusiikki-skenen näkyvimpiä hahmoja. Mies jouhikkonsa kanssa on saanut kohtuu paljon palstatilaa ja diggailua yli skene- ja kulttuurirajojen. Yksi syy tähän on tietysti myös se, että mies itsekin on ylitellyt näitä rajoja käymällä omalla tyylillään käsiksi hyvinkin erilaisiin musiikillisiin juttuihin suodattaen sen jouhikkonsa kanssa kuitenkin Pekko Käpiksi.

Teen sellaisen tunnustuksen, että vaikka olen miehen musiikkiin kovasti yrittänyt tutustua ja levynkin ostanut (Vuonna 86, josta en pitänyt hehkutuksista huolimatta yhtään), en ole äänitteiltä saanut miehestä kiinni.

Koska olen halutessani avarakatseinen, niin kuultuani keikasta lähdin tiistai-alkuillasta autoilemaan lyhyellä varoitusajalla ja katsomaan miehen keikkaa Kouvolan Sokoshotellin(!) Aulabaariin. Kun huhujen mukaan soitonkin piti alkaa jo keskellä viikkoa kello 19:00 niin mikäs siinä. Annetaan tilaisuus vakuuttaa sitten livenä, koska sen verran äänitteistä läpi kuului, että tämä saattaisi toimia paremmin niin sanotusti vuorovaikutteisessa ympäristössä.

Ja soitto muuten alkoi tasan kello 19:00. Aulabaari tilana on aika mielenkiintoinen. Pramea ketjuravintolan baari hotellin aulassa. Kuten ylläolevasta kuvasta voi päätellä, mieleen hiipii kaikkine ristiriitaisuuksineen Twin Peaks..
Lavalla istui laatikon päällä polkkatukkainen rotevarakenteinen mies hihattomassa t-paidassa ja tatuointeja käsissään. Sylissä oli mustaksi maalattu kulahtanut muinaissuomalainen jouhikko, joka on kokenut jonkinlaista renesanssia jo ennen Käpinkin nousua niin sanotusti framille. Asiaa tarkemmin tuntemattomille; soitin on kaikukoppainen kolmikielinen jousisoitin, jota soitetaan sylissä. Yhdellä kielistä soitetaan melodiaa toisten toimiessa drone-kielinä, eli soivat pitkää ääntä. Soitin on selkeästi virtuotiteettiä vaativa ja tässähän Käppi loistaa. Miehen musiikin idea on yhdistää vahvalla ja hivenen valittavalla kansanlaulutyylisellä äänellä vokalisoinnin valittavaan ja dronettavaan jouhikkoon. Näitä kahta voi vielä yhdistellä keskenään erilaisilla harmonisilla ratkailuilla ja dynamiikalla, joten homma ei ole niin monopolista.. eikun monofonista, kuin voisi alkuun kuvitella.

En osaa älyllistää tätä oikeilla sivistyssanoilla, joten käytän kulahtanutta ilmaisua 'postmoderni' yhdistelmään, jossa setin alussa muinaissuomalaisella soittimella ja kansanlaulutyylillä esitettiin suomi-hardcoren kappaleita. Tähän yhdistelmään kun vielä lisätään Käpin status underground-hahmona, MUTTA esiintyvän ketjuravintolan aulabaarissa tiistai-iltana niin aika sakiaa soppaa.
Ja hyvin äijä veti; ääni ja soitto olivat hypnoottista plus kansanmuusikko/pelimannihengessä mies osasi heittää läppää biiseistään viihdyttävästi. Tuli siellä toki muitakin biisejä, kuin hc-uudelleenluentoja, eli vanhoja loitsulauluja ja työlauluja. Vielä kun setin pituuskin oli järkevä 40-minuuttinen, niin palaset olivat kohdallaan.

Esintyjien välissä pidettiin lyhyt tauko, jolloin ehti hakea illan toisen oluen. Tämän jälkeen aloitti Puhti-niminen duo. Tai oikeammin pitäisi kaiketi sanoa trio, sillä äänimies toimi ja mahdollisti kolmantena jäsenenä kaksikon musiikkiteatterin.
Nopea nettiselvittely kertoi Puhdin olleen viime vuosikymmenellä aktiivisempikin ja kansanmusiikkipiireissä tunnustettu, ollen yhtenä vuonna Kaustisen festivaalin juhla-artistina. Duo koostuu kahdesta naisesta, joista toinen soitti harmonikkaa, toinen oli tanssija ja molemmat lauloivat. Esitys oli tarkkaan koreografioitu, laatikot mikitetty ja miksauspöydällä oleva MacBook käytössä. Esityksen teemana oli paholaistarinat, joita käytiin musiikki- ja ääniteatterin kautta läpi viihdyttävästi ja musikaalisestikin mielenkiintoisesti. Itä-Suomen ja karjalaisen musiikkiperinteen mukaan mukana oli tietysti paljon mollia ja esitys päättyi aika raskaisiin tunnelmiin. Tätä ennen oli lattiaa ja laatikoita paukuteltu, hoiloteltu, tanssittu, looppailtu ääniä ja kuultu haitari-dronea. Minulla ei ollut Puhtia kohtaan juuri mitään odotuksia tai oletuksia, joten duo oli positiivinen yllätys.

Illan lopuksi Puhdin esityksen jälkeen kaksikko ja Käppi nousivat lavalle yhdessä kontrabasson napanneen äänimiehen kanssa ja soittivat loppuun yhdessä parit mukavammat rallit piristämään kotiinlähtöä. Hyvin toimi. Nelikko oli ymmärtääkseni aikaisemmin päivällä heittänyt kaksi yhteissettiä kaupungin yläasteilla.

Tilaisuus oli Jättömaa-festivaalin ja Lempo-yhdistyksen järjestämä. Jotain kertonee Kouvolan avarakatseisesta viriilistä musiikkikulttuurista (kokoisekseen mestaksi), että tiistai-iltanakin ja tällaisella katauksella paikalla oli 30+ katsojaa.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Pharaoh Overlord - Lunar Jetman 2012

Viimeisen parin vuoden ajan on Ektro/Lehtisalon levyt ja touhuilut jääneet vähän vähemmälle seuraamiselle, vaikka tyylille uskollisesti julkaisuja on tullut ulos edelleen tiuhaan tahtiin, uusina tai uusintoina. Syy tähän on tietysti asuinpaikan vaihdos pois vielä toimivien kivijalkakauppojen helmasta, mutta kyllähän Ektrolla on ihan toimiva verkkokauppa. Ehkä viime vuosina on tullut vain kuunneltua vähän liikaa Lehtisalon projekteja? On minulla aikaisemminkin ollut ihan vuosien taukoja näiden kuunteluissa, vaikka huhut kertovat tälläkin hetkellä Circle/Falcon-keikan olleen melkoinen spektaakkeli.

Lehtisalon tyyliin Pharaoh Overlordin julkaisutahti on niin kova, että kataloogi on suoraan sanoen vähän epätasainen. Vuosien takainen 'Siluurikaudella' oli ainakin sellainen levy etten ole sille toista mahdollisuutta antanut. Live-levy 'Horn' taas oli kovastikin kuuntelussa ja olen nähnyt yhtyeen ainakin kerran livenä, mikä oli kohtuullisen hyvä veto jonkun vierailijan soittaessa messissä filtterin läpi oskilaattoria.

Suurin onglema ehkä tällä hetkellä on se, että vaikka Overlord on kuuleman mukaan perustettu 'vastapainona Circlen kaupallisuudelle', niin yhtyeitten audiota on aika hankala erottaa toisistaan. Circle on soittanut pitkään aika heviä musaa ja Pharaoh Overlord (PO) taas hevin lisäksi suhinaa ja maalailua, kuten tämäkin levy todistaa. Vielä, kun miehistö on Rättöä lukuunottamatta enemmän ja vähemmän identtiset molemmissa bändeissä niin..

Edistys on johtanut siihen, että autossamme on nykyään kasettisoittimen sijaan cd-soitin, joten laaserlevyille on löytynyt taas käyttöä. Rehellisesti sanoen en muistanut, että tälläinenkin hyllystä löytyi ja mielikuva oli jokseenkin neutraali, joten levy sai uuden mahdollisuuden. Ja ihan hyvä, koska Lunar Jetman (onko nimi otettu 80-luvun Spectrum-tietokonepelistä?) kuuluu niihin PO:n parempiin julkaisuihn. Se on yhdistelmä bändin monotonista riffittelyä ja 'kraut'-vertauksetkin saavat tällä kertaa junnausta ja sanan muodikkuutta vahvemman todistuksen entisen Faust-miehen Hans-Joachim Irmlerin panoksesta kosketinsoittajana (Irmler äänitti osuutensa kotistudiossaan Saksassa).

Levyn avaava 'Rodent' doom-bassottelee kolmen minuutin matkan, ennenkuin kitarakolmikko Westerlund/Jääskeläinen/Jääskeläinen nousee pinnalle soittaen junnaavaa riffiä harmoniassa kellottaen kappaleen yli kymmenenminuuttiseksi. Toisaalta levyllä on 'Cardinalin' tyylisiä fiilistelyjä, jotka tuovat mieleen Agitation Freen ilmavat ja luonnosmaiset jamittelut rumpujen jysäytellessä yksittäisiä iskuja kylpien hallikaiussa. Sama pätee levyn päättävään yli 29-minuuttiseen 'Cave of Hair'iin. 'Black Horse'n monoliittinen junnaus taas tuo mieleen yhtyeen aikaisemmilta levyiltä tutun biisin 'Skyline'.

Lunar Jetmanista on käsittääkseni julkaistu versiot vinyyli- ja cd-muodossa, joitten pituudet ja editoinnit eroavat jonkin verran toisistaan. Cd-muoto sopii kieltämättä tälläisille maailmankäärmeen pituisille julkaisuille. Ehkä pitäisi taas jossain vaiheessa mennä Circ.. eikun Pharaoh Overlordin keikalle.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Bruce Springsteen - Candy's Room 1978



Springsteenin musiikista löytyy blogista ainakin neljä päivitystä, mikä on erittäin jees siihen nähden, että löysin artistin vasta suhteellisen kypsällä iällä kymmenen vuotta sitten. Syytän tästä tietenkin 80-luvulla sijainnutta lapsuuttani ja varhaisnuoruutta, jolloin 'Ruse' oli suhteellisen tylsien ja ikävien ihmisten suosiossa. 'Juppimusaa', vaikka pienikin tarkempi kaapaisu äijän musiikista ja teemoista paljastaa, ettei kyseinen kuuntelijakunta ole näköjään tajunnut silloinkaan mistään yhtään mitään.

Candy's Room on vuonna 1978 ilmestyneen 'Darkness on the Edge of Town' levyn neljäs kappale. Levy päätti aikanaan Brucen kolme pitkää vuotta kestäneen levytystauon miehen ajautuessa entisen managerinsa kanssa sopimusriitaan uran nousun aloittaneen 'Born to Runin' jälkeen. Jotain luomisvoimasta ja padotuista biiseistä kertonee se, että tämän levyn aikaisista ylijäämäbiiseistä tuli toisten esittämänä useampikin hitti mukaanlukien Patti Smith Groupin 'Because the Night'.

Levy oli vähemmän 'kaupallinen', kuin edeltäjänsä kertoen varjoisia tarinoita 70-luvun lopun lamasta ja ihmisistä. Ihmiset ovat toivottomia, työt huonoja, eikä parempaa oikein näy. Tuttua tarinaa taas kerran.

Pikkupoikana väärinymmärryksen vallassa Brucen tsemppihenkiset kappaleet tuntuivat ärsyttävältä, enkä silloin vielä tajunnut äijän taitoa sekoittaa keskenään kylmää ja kuumaa. Tsemppibiisin sanoma saattaakin olla toivoton, hauraan akustisen mutinan taas muuta. Ja joskus tämä vielä samassa biisissä ja samaan aikaan. Joka tapauksessa tunnerekisterillä liikutaan Roy Orbisonin perinteiden mukaan koko ajan äärilaidoissa.

Candy's Room tekee tätä kaikkea samaan aikaan musiikissa ja myös tarinassaan. Springsteen kunnon tarinankertojana ei ole tietenkään ikinä vahvistanut laulun selkeitä rivien välisiä viittauksia. Candy on kuitenkin selkeästi Laura Palmer/Blue Velvet tyyppinen nuori tyttö, jolla on surullinen salaisuus jolle tuntemattomat miehet soittelevat ja joka saa kalliita lahjoja. Eli jonkinnäköinen prostitutoitu. Alun puheosuudessa piano soittaa taustalla kappaleen kosketinstemmaa, hi-hat nakuttaa nopeasti tuoden mieleen Suiciden ja kertojahahmo kuvailee Candyn huoneen seinillä olevan tytön sankareiden julisteita. Kun saavutaan hänen ovelleen, on kuljettava pimeän käytävän läpi. Henkilön nimi tuo mieleen jostain syystä Lou Reedin kappaleet ja selkeitä viitteitähän tässä on myös vokalisoinnissa.

Kertojahahmo on jonkinnäköinen poikaystävä tai ainakin toivoo niin, vaikka tietää tytön surullisen katseen takaa että asia ei ole näin yksinkertainen. Hän tietää myös, ettei ehkä oikein mikään voi auttaa tyttöä, mutta silti he suutelevat E-Street Bandin soittaessa taustalla rummuilla sellaisen nostatuksen, kuin E Street Band nyt voi soittaa. Samalla kertojan sydän jyskyttää ja sormiin salamoi, niinkuin nyt teini-ikäisenä rakastuessa tuntuu. Pieni kellopeli alkaa iskemään lainien loppuun iskuja ja bändi nostattaa vielä lisää Brucen tiputellessa laineja palavasti, mutta myös raskaasti.
Tästä siirrytään paahtamaan ja kaksikko ajaa yhdessä yössä autolla, hetken onnentunteessa ja Candy vapautuu hetkeksi ja kääntyy sanomaan ehkä hivenen nuoremmalle ja kokemattomalle kertojalle;"Baby if You Wanna be Wild, You got lot to Learn' ja pyytää sulkemaan hetkeksi silmät, antaa niiden sulaa ja syttyä tuleen. Nuoruuden vimmaa. Sydän tulessa ja superromanttista.

Tämän jälkeen pysäytetään ja vaihdetaan hetkeksi säveltä Little Stevenin kitaran valittaessa stemmaa, josta siirrytään kompin kanssa vinguttamaan. Säkeistö jatkuu ja kertojaa kiehtoo Candy, vaikka tällä olisikin salaisuutensa ja toisia miehiä. Kun tyttö on lähellä, poika pääsee osalliseksi kaikesta pimeydestä löytyvästä jännittävästä ja se muuttuu yhteiseksi. Siirrytään virvelijutun kanssa kohti kappaleen loppua Candyn ollessa ehkä kiinnostunut kertojasta ja kertoja palavasti rakastunut - oli miten oli. Rakkaus on hullua.

Laulu loppuu kuiskattuun 'Tonight' sanaan. Kappaleen ja tarinan riipivä hienous on, että kuulija jää kaiken adrenaliinimyrskyn jälkeen kuitenkin epäilemään. Candy jää edelleen salaperäiseksi, kiinnostavaksi ja kiehtovaksi, mutta surulliseksi hahmoksi, joka oli biisin alussakin. Jonkinlainen kääteinen versio päivänsäteestä ja menninkäisestä öisessä amerikkalaisessa tehdaspikkukaupungissa.

Tämä kaikki täpinöineen, rusheineen, nostatuksineen ja pysäytyksineen kahdessa minuutissa ja neljässäkymmenessä sekunnissa. Kappaleessa ei ole myöskään varsinaista säkeistö, kertosäe, säkeistö rakennetta, vaikka säkeistöt toistuvat omalla kaavallaan. Mestariteos.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Levyhylly 7-vuotta ja 1000 postausta

Länsimaisessa kristillisessä perinteessä luvun seitsemän on katsottu olevan pyhä luku ja raamatussakin siihen viitataan useaan otteeseen. Heti kirjan alussa maailma luotiin seitsemässä päivässä ja viimeisenä itse jumalakin lepäsi. Luku seitsemän liittyy myös kristillisyydestä ponnistaneen antroposofian periaatteisiin lapsen kehitystä jaotettaessa seitsenvuotiskausiin. Suomessa seitsenvuotias astuu systeemin rattaisiin aloittaessaan samaisena vuonna pakollisen oppivelvollisuutensa.

Mitään näin korkealentoista ei kuitenkaan liity Levyhylly-blogiin, vaan voin vain todeta, että internet-aikaan nähden se on ollut pitkäikäinen. Oikeastaan kaikki ne blogit, jotka linkkasin oikeaan palstaan aloittaessani vuonna 2007 ovat joko loppuneet, tai päivitystahti on pudonnut vuosittaiseksi. Tämä on sikäli harmi, että sieltä löytyi aikanaan erittäin mielenkiintoista tavaraa.
Verkon oma elämä kehittyy ja tällä hetkellä pitemmät tekstithän ovat OUT ja lyhyet tumblr-tyyliset pelkkiin kuviin tai äänitiedostoihin kehittyneet tykitystavat IN. Levyhylly on kuitenkin ihan tahallisesti marssinut päinvastaiseen suuntaan kirjoitusten pidentyessä alkuaikaan nähden viisinkertaisiksi julkaisutahdin samaan aikaan hidastuessa.

Tilastotyökalusta selviää, että Levyhylly on pienen, mutta uskollisen lukijakunnan suosiossa. Piikit kävijämäärissä näkyvät lähinnä silloin, kun joku kirjoitus on vahingossa niin hyvä, että se leviää piirin ulkopuolelle, taikka olen kirjoittanut jostain pikkubändin julkaisusta jota yhtye promoaa sitten eteenpäin.

On rehellisesti sanoen täyttä sattumaa, että pyöreä tuhannes postaus sattuu juuri seitsenvuotispäivälle. Tahti on hidastunut ja elämä postausten takanakin vaihtanut paikkaa. Oma uudelleen aktivoituminen musiikin tekemiseen alkoi myös jokseenkin samaan aikaan Levyhylly-blogin kanssa ja on syönyt päivä päivältä enemmän käytettävää aikaa. Ja näin pitääkin olla. Soitan tällä hetkellä laskutavasta riippuen kolmessa- tai neljässä eri projektissa kahdella eri paikkakunnalla, joista kumpikaan ei ole nykyinen asuinpaikkani. Keikkaakin on tullut soitettua ja autossa istuttua pitkin maamme eteläistä osaa.

Seitsemässä vuodessa myös musiikin julkaiseminen tai sen niin sanottu kriisi ovat olleet selkeästi havaittavissa. Aloittaessani musiikin fyysisen julkaisun yksi pääongelmista oli piratismi ja vertaisverkot. Jotain spotifyiden sekä muiden ilmaisten ja maksullisten musiikkipalveluiden voimasta kertonee kuitenkin se, että rapidshare ja muut vielä sulkemattomat vastaavat alkavat olla tyhjiä. Piratismilla ei ole kysyntää.
Itse ostan edelleen fyysisiäkin levyjä, mutta pääpaino on vinyylissä. Oma cd-kokoelmani jää varmasti jälkipolville, mutta itse formaattia en varmaan hirveästi enää hanki lisää. Ellei metsästyksen kohteeksi ota ylipitkiä 90-luvun julkaisuita, joita ei verkkoon ilmesty ja vinyylille pysty.

Fyysisen äänitemyynnin alamäki on ollut pitkä ja johtanut siihen, että bulkkilevyjen myynnillä ei puoti enää pysy pystyssä. Myös marketit ovat vähentäneet levyjen viemää hyllytilaa. Näistä asioista enemmän alle linkkaamassani Haarman mielenkiintoisessa pohdiskelussa.
Myös musiikista kirjoittaminen kaupallisesti on kärsinyt samaa suoneniskua, joka pohjautuu äänitemyynnin murrokseen, mutta myös kirjoitetun ja painetun median kriisiin. Zinejä lukuunottamatta en suosittelisi enää mitään olemassa olevaa painettua suomenkielistä kaupallista musiikkilehteä. Pillifarkkumiehet ja klikki-managerit vievät ne hautaan ja on turha olettaa, että verkon puolella kukaan maksaisi niiden 'sisällöstä' tai maksavaa yleisöä olisi kohta enää edes olemassa.

'Tää on ikuist' ja Levyhylly jatkaa valitsemallaan tiellä rakastaen ennenkaikkea musiikkia, mutta myös fyysisiä kauniita levyjä ja niiden kansia. Pidetään kuitenkin pieni hiljainen hetki tässä perässä lueteltujen kivijalka- ja muiden levykauppojen muistolle, sekä ennenkaikkea opastavien myyjien poistumiselle jotka ovat seitsemän vuoden aikana kaatuneet; Tunnelin levy, Popparienkeli, Pomp-divari, Epe's, Peltirumpu, Dis'n Dat, Lifesaver, Free Record Shop, Stupido Shop, Airon musiikki, Levy-Musiikki ja lisää tulee aivan varmasti.

Tässä vielä mielenkiintoista pohdintaa ja faktisia lukuja levyistä ja äänitteistä Suomessa ja muualla:
http://haarma.com/2014/05/cd-levyt-pilvipalvelut-ja-kotimarkkinat/

torstai 6. marraskuuta 2014

Phil Lynott - King's Call 1980



Phil Lynottin luotsaama Thin Lizzy oli suunnannäyttäjä ja kohtuullisen suosittu hard rock-yhtye 70-luvun puolessa välissä, eikä sen suosio 80-luvun alussakaan ollut sulanut olemattomiin. Lynott käynnisteli kuitenkin samaan aikaan omaa soolouraansa levyllä 'Solo in Soho', jolla vieraili tajuton määrä kovia muusikoita kentän laidasta laitaan. Tämä levyltä irroitettu toinen single on Elvikselle omistettu 'King's Call'. Eturivin vierailijana tällä raidalla on tuon ajan kuumin nouseva kitarastara Mark Knopfler, joka on tietysti se sama Dire Straitsin keulamies. Bändi on itselleni vähän sellainen vaikea, koska ensimmäisiä äänitettyjä kasettejani oli 'Brothers in Arms', joka tuli kuunnteltua puhki, mutta jonka ainoata siedettävää antia tänä päivänä on nimibiisi. Pitäisi jaksaa kaivaa noita sitä edeltäviä levyjä.

Knopflerin kitara kuulostaa kieltämättä lämpöiseltä ja sopii merirosvo Lynottin samettiseen, mutta vahvaan ääneen. Olen aina ihaillut äijän taitoa pudotella fraasinsa ja tavunsa jotenkin saatanan funkisti, oli takana sitten hard rock tai joku muu. Kitarasankarin leadit liukuvat myös kauniisti. Oikeastaan tämä biisi ynnää mukavasti yhteen kummankin artistin hyviä puolia.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Punaviesti - On lähellänne lämmin 1976

Edellinen Finnjet-singers käsitteli aikansa yhtä kuvaa; mainossingleä ja nyt siirrytään tavallaan kentän toiselle laidalle. Yhteistä kummallekin teokselle on kuitenkin usko, että musiikilla ja siihen liitetyllä sanomalla voitaisiin saada jotain aikaan. Itse en ole edelleenkään päässyt varmaan selvyyteen, onko se mahdollista. Ehkä on, ehkä ei.

Mainosten ja markkinoinnin maailman yksi ovela keino on aina ollut tieto ihmisen halusta kuulua tai päästä johonkin ryhmään ja tämän manipulointi. Samaa ilmiötä ja 'voittajien kelkkaan hyppäämistä' voi havaita esimerkiksi vaaleissa, joissa osa äänestäjistä hyppää sen kummempaa pohtimatta gallup-johtajan kelkkaan päästäkseen jollain tavalla osalliseksi sitten tulevasta voitosta ja olla 'samaa mieltä'. Kelkka saattaa taas kääntyä seuraavalla kerralla ihan toiseen suuntaan ja samasta syystä. Applen tuotteet ovat myös yleisesti käytetty malliesimerkki 'voittajan/eliitin valinnasta'; ne ovat haluttuja, vaikka niissä olisi selkeitä teknisiäkin puutteita, tai kestävyysongelmia. Ehkä pitkäaikaisin esimerkki löytyy urheiluasusteiden puolella toimivasta Nikestä, joka on pitkän aikaa valinnut mannekiineikseen puhtaita yksilöurheilijoita tai yksilöitä, jotka eivät kerta kaikkiaan ikinä seiso hopeapallilla. Niket päällä seisot voittajien puolella.

Aasinsiltaa käyttämättä ja kärjistäen voi väittää, että laululiike ja vasemmistolainen nuorisoliike vetosi yksilötasolla pitkälti samanlaisiin asioihin, kuin edellisen kappaleen esimerkit. Toki vasemmistolaisuudessa ihan ajatuksena on paljon hienoja päämääriä, kuten tasa-arvo, yhtäläiset oikeudet lähtökohdista riippumatta, pääoman ja työn ristiriita ja niin edelleen, jotka saattoivat tulla arjessa vastaan ja olivat osa aikansa keskustelunaiheita. Silti osa aktiivitoimintaan tai fanittamiseen mukaan lähteneistä intoutui todennäköisemmin nähtyään ja kuultuaan taistolaisen tai vasemmistolaisen 'eliitin' esiintymistä ja osallistumista tärkeimpänä Agit Prop. Ja se, että se oli jollain tapaa suosittua sekä korosti ymmärtäjän muodikaaksi koettua valveutuneisuutta. Eikä siitäkään ollut haittaa, että maltillinen vasemmistolainen, tai porvari-isä ärsyyntyi vähän.
Ei liene kaukaa haettua verrata ilmiötä tyytyväiseen yksilöön Cheekin stadionkeikan yleisössä. Samanlaisia yhteiskunnallisia ja luokkatietoisia aikansa teemoja voi vetää Cheekin hahmoon ja kappaleisiin, kuin laululiikkeeseen. Yksilö on vain korvannut nyt yhteisöllisyyden.
Toinen syy taisi olla ihan yksinkertainen, kun katsoo Punaviestinkin kantta; nuoret aikuiset tytöt ja pojat löysivät toisiaan näissä muodikkaissa hommissa. Cheekin keikalla tämäkin homma hoituu.

Edellä mainittu Agit Prop toimi pitkälti esimerkkinä lukemattomille laululiikkeen yhtyeille. Se näytti myös miten sen takana olevilla vahvoilla taloudellisilla resursseilla sai aika suuren näkyvyyden. Eli taistolaista liikettä rahoitettiin ja autettiin hyvin avarakätisesti, mistä johtuen moni poroporvariperheen isä on kiroillut tv-vastaanottimensa äärellä "eikö siellä kukaan muu esiinny". Tämä vaihe on osaltaan aiheuttanut niin syvät traumat, ettei kukaan vieläkään aseta kyseenalaiseksi väitettä 'punaisesta ylestä', vaikka hallintoneuvoston kokoonpanoa, ohjelmakarttaa ja toimittajien nykyistä yleistä poliittista kantaa ajattelemalla voisi olla toista mieltä.

Työväenliike oli Neuvostoliiton romahtamiseen asti vahvasti kahtiajakautunut SDP:n ja SKP:n parlamentaarisen toimijan SKDL:n taistellessa 'sieluista'. Kumpikin ponnisti historiansa alussa samoilta työväentaloilta ja kummallakin oli samat perinteet lauluissaan alkaen suomalaisista 'arkkiviisuista', joiden tietynlaisena jatkumonahan laululiikettä voidaan pitää.
Laululiikettä pidetään edellisissä kappaleissa mainituista syistä miltei yksinomaan taistolaisen- tai aikansa laitavasemmiston liikkeenä, mutta mukana oli myös muualta vasemmistosta tulleita yhtyeitä.

Hämeenlinnalainen Punaviesti syntyi 1973 ja se toimi alusta loppuun sosiaalidemokraattisen nuorisotoiminnan kautta. Levyn alkaessa pyörimään tätä ei heti huomaa, koska osansa saavat heti satiirin muodossa paatoksellisesti murhanhimoiset kenraalit. Yhtye koottiin nuorisojärjestön omasta innostuksesta ja kannen saatesanojen mukaan 'kaupallisen Eurovisiomusiikin vallattua maata' laulamaan tärkeistä asioista. Taustaltaan jäsenet olivat hyvin työväenluokkaisia ja ammattisia. Jäsenlistassa ensin mainittu Tiina Pelkonen on todennäköisesti yhtyeen jonkinasteinen johtaja ja opiskeli levytyksen aikaan Työväen akatemiassa. Levyn tuotannosta vastaa M.A. Nummisen lisäksi yllättävästi Kari Rydman, joka on myös sävellysvastuussa vinyylin ykköspuolen biiseistä ja laulaa itse kappaleen 'Minä rakastan teitä toverit' (samaan tyyliin, kuin aikaisemman sävellyksensä 'Maa on niin kaunis'). Hämmentävää. Kappaleet liikkuvat luokkatietoisuuden ja rakkauden maastossa, joista jälkimmäisessä Chydenius-Korhonen parilla oli tietysti vahva vaikutus.

Kakkospuoli on yhtyeen itsensä ja muiden aikansa amatöörisäveltäjien tuotantoa. Parhaimpana näistä nousee esille Solid-yhtyeestä tunnettu(?) Ilkka Hannulan sävellys 'Laula lintu', jossa lintu lentää tehtaaseen ja laulaa luokkatietoisuuden viestiä. Tilkkutäkkimäisyydestäkin kärsivä kakkospuoli olisi mielellään kaivannut enemmänkin tällaista 'Mummi kutoo' henkistä tavaraa, mutta sanomahan tässä on nähtävästi ollut tärkeimmällä sijalle ja säveltaide vasta sitten, vaikka kaikki kappaleet esitetään stemmalauluina mukavalla amatöörimaisella otteella. Mummi kutoo tulee mieleen myös levyn kansimateriaalista, joka on mattaruskealle pehmeälle paperille painettu Painomestarit Oy:ssä. Minun ja edellisten omistajien sormenjäljet ovat jääneet mukavasti materiaalin pintaan.

Punaviesti on mielenkiintoinen ja ristiriitainen levy. Sen kappalemateriaali on pehmeämpää ja opastavampaa, kuin laitavasemmiston luokka- ja herravihaa pursuavat teokset, mutta eipä se ole yhtä iskevääkään. Toisaalta sen läpi tuoksuu aikansa DIY ja hentoinen amatöörihenki, joka sitten NL-rahotteisessa apurahalaulumusiikissa on poissa. Ero SDP:n ja SKP:n artisteilla oli kuulemma siinä, että ensin mainittujen iltamista ja muista ei saanut usein edes matkakulujen vertaa, kun jälkimmäisen juhlissa puitteet olivat kunnossa ja maksupuoli pelasi.
Tämä tuskin soi missään ironisissa illanistujaisissa, mutta on mielenkiintoinen dokumentti ajastaan ja imiöstä eikä tämän julkaisseen Love Recordsin mesenointia ja ennakkoluulottomuutta (yhtiön johtohan oli tunnettu enemmän laitavasemmistosympatioistaan) voi kuin kehua. Tällaiseen ne Ganesista saadut rahat pistettiin.

Takinkäännöstä puheenollen; Punaviesti on ymmärtääkseni edelleen toiminnassa ja keikkaileekin kerran vuodessa parissa.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Finnjet-Singers - Finnjet-valssi 1977

Yksi menneisyyden erikoisuuksista olivat erilaiset mainoskappaleet ja singlet, joita tehtiin erinäisille yhtiöille ja tuotteille pyynnöstä. Näitä jaettiin liikelahjoina ja mainoksina ja ne olivat todennäköisesti myös mukava taloudellinen lisäansio säveltäjille ja esittäjille, vaikka niitä pidettiin ja pidetään 'vähempiarvoisena' säveltaiteena, kuin jopa pop-musiikkia.

Yksi mainoskappaleiden alalaji oli tietysti Mainostelevision ohjelmien välissä tulleiden mainosten musiikit, joista näistäkin jäi usea 'sukupolvikokemus'-kappale, kuten vaikka Juha Vainion tuttavallinen 'Valintatalon kassissa'. Tänä päivänä monet näistä mainoskappaleista kuulostavat oudon lämpimiltä, nostalgisilta ja pehmeiltä. Syynä on osaltaan varmaan tuon ajan mainosten vähäisempi agressiivisuus ja mukavuusalueen ulkopuolella olo ja lopusta huolehtii mieleen hiljalleen valtaava pehmeä nostalgia? Kuulostaa lämpimältä kaakaomukilliselta pikkupakkasella, joten säveltäjät ja esittäjät ovat osuneet oikeisiin reseptoreihin silloin aikanaan.

Finnjet valmistui vuonna 1977 ja oli maailman ensimmäinen kaasuturbiinimoottoreita käyttänyt matkustaja-autolautta. Kaverini, joka myöhemmin tykkäsi kovasti Guinnesin ennätyskirjoista ja valmistui insinööriksi oli suu vaahdossa laivasta hiekkalaatikolla. Tähän saattoi vaikuttaa, että hänen isänsä oli kuljetuspomona Enso-Gutzeit oy:llä, joka oli laivan päätilaaja Finnlinesin kautta. Vuonna 1986 pääomistajaksi vaihtui Effoa ja laiva siirtyi Silja Linen liikenteeseen 1987-2005. Kaverille oli kuitenkin unelmien täyttymys, kun heidän perheen joka kesäinen keski-Euroopan autoreissu kulki Itämeren yli Finnjetin kyydissä.
Alus oli nopea ja sen nopeusennätys poistui vasta 2000-luvun alussa, kun katamaraanityyliset autolautat ilmestyivät. Samalla alkoi sen alamäki ja pallottelu eri reiteille, joilla sen koko ja nopeus olisi saatu kustannustehokkaaksi. Tämä päättyi vuonna 2008, kun Panaman lipun alle myyty jättiläinen romutettiin Intiassa.

Kappaleen säveltäjä-sanoittaja Kari Tuomisaari (s.1934) oli taustaltaan Kauppakorkean käynyt ekonomi, joka teki päätyöuransa viestintäpäällikkönä ja videotuottajana, mutta on tehnyt siinä sivussa toista tuhatta kappaletta erinäisiin mainos- tv, radio ja ravintolashow-juttuun. Tuomisaaren menestynein kappale on Suomen vuoden 1962 Euroviisukappale Marionin 'Tipi-Tii'. Hän toimi sanoittajien ja säveltäjien keskusjärjestöissä ELVIS ry:ssä ja Teostossa vuosia.

Finnjet-mainoskappaleen hän on saanut tehtäväkseen todennäköisesti Wärtsilän tiedotuspäällikön pesti kautta, enkä epäile hetkeäkään, etteikö hänellä ole ollut sormensa pelissä laivan mainos- ja esittelyfilmien kanssa. Alushan oli siis nopea ja valtava aikansa ja paikkansa mittapuulla ja sen tuloaulaan sijoitettiin esimerkiksi Kimmo Kaivannon toistakymmentä metriä korkea taideteos. Se toimi siis jonkinlaisen esittelyikkunana keski-Euroopasta puolisosialistiseen Suomeen tultaessa. Samaa ajateltiin myös mainoskappaleesta, joka levytettiin seiskatuumaiselle EP-pituudella, eli neljä versiota; suomeksi, ruotsiksi (laulajina käsittääkseni Cumulus), saksaksi ja englanniksi. Kappaleen nuotit ja sanat painettiin singlen takakanteen.

Suomalaiset jättiläisen esittelykappale ei kuitenkaan ollut tyylilajiltaan uutta ja futuristista - vaan iskelmävalssi. Laulajina ruotsiversiota lukuunottamatta olivat Maija Hapuoja, Irma Tapio, Martti Metsäketo ja Pentti Lasanen. Joukosta löytyi vahvaa pop- ja jazzlevytysten, sekä mainos- ja tv-tuotannon konkaria. Lyriikan puolelta mainossinglet erottuvat hauskasti 'tavanomaisemmista' kappaleista. Mielikuvia rakennetaan visuaalisesti ja mitään pohdintaa tai muuta ei ole, vaan miltei koko ajan pysytellään niin sanotusti pintatasolla. Valssi taas on varma valinta rauhallisesti keinuvalla merellä.

Kappaleen avaa se tutun kuuloinen huilu (Veikko Lavit yms.), joka on useilla näiden vuosien levytyksillä. Kukahan sitä soitti? Kaarnalaivalla seilataan lapsuudessa, jossa lätäkön toiselta puolelta toiselle pääsi hetkessä. Finnjet matkustaa nyt samaa valtavaa vauhtia ylittäen Itämeren hetkessä. "Linjakas Fintsjet, lennokas Fintsjet" (laivan nimi lausutaan oikeaoppisesti ulkomaisittain), "kulku on nopeaa", "meno koukeroton" (tässä kohtaa sävellyksessä on näppärä koukero), mikä tarkoitti varmaan, että laiva ajoi suoraan Helsingistä Saksaan pysähtymättä muissa ruuduissa. Toinen säkeistö tulee pehmeällä saksofonilla ilman laulua. Kertosäe toistetaan loppua kohden useaan kertaan, joka viitannee mainosten tärkeään tyylikeinoon, eli toistoon. 2:20 ja loppu. Voisin olettaa, että kappale on ollut vakiokamaa Finnlinesien henkilökunnan pikkujouluissa yhtiön kuoron esittämänä.

Nyt Finnjet romutettu on, mainoskappale on kokenut jo aikaisemmin saman kohtalon.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Zounds - The Curse of Zounds 1981

Aina välillä tulee vastaan joitakin skenensä tai tyylilajinsa kulmakivibändejä, jotka eivät vain niin sanotusti 'lähde'. Zounds on ollut pitkään tälläinen. Negatiivinen mielikuva saattoi johtua siitä, että se oli yksi ensimmäisiä anarko-bändejä joihin tutustuin ja audio ei kohdannut mielessä olevaa oletusta tyylilajin musiikista (anarkopunkin kirjo vaihtelee toki trubaduurikamasta täyteen Discharge-menoon). Joka tapauksessa Zoundsia hehkutettiin siellä ja täällä, mutta omaan korvaan se kuulosti aika vähän punkilta ja tuotannollisesti hyvin diskanttiselta.

Nykyään taas basisti Steve Laken johdolla toimivan Zoundsin ensimmäinen elinkaari oli vuosien 1977-83 välillä ja yhtye toimi aluksi Oxfordin alueella, asui vallatuissa taloissa ja niin edelleen. Zoundsin soittajat olivat hivenen vanhempia, kuin ympäröivät punkkarit, heillä oli kokemusta free festival-skenestä ja musiikillisina innoituksen kohteina punkin lisäksi krautrock ja muu hämyjen musa.
Legendan mukaan yhtyeen keikkapaku hajosi Lontoossa samalle kadulle, jossa sijaitsi anarkolegenda Crassin ja Poison Girlsien squatit. Yhtye meni ensinmainittujen kämpille ja he ystävystyivät saman tien. Tämä päästi Zoundsit keikkailemaan skenen eturivin bändien kanssa ja yhtye teki ensimmäisen EP:nsä Crassin levymerkille. Koska mainitulla yhtyeellä oli epävirallisena politiikkana, ettei se levytyttänyt kuin yhden äänitteen per bändi ja Zoundsin seuraavat levyt tehtiin Rough Tradelle. Yhteistyö Crassin kanssa ei loppunut kuitenkaan tähän, vaan tämän pitkäsoiton on tuottanut Penny Rimbaud ja mieleenjäävästä kannesta vastasi samaisen yhtyeen laulajatar Eve Libertine.

Rimbaudin kädenjälki näkyy siinä, ettei tällä(kään) levyllä ole punkille ominaisia macho-kitaroita, vaan ne on niistetty aika ohuiksi. Basso ei myöskään jyrää tai jytää, rummut ja laulu ovat pinnassa. Tämähän kuulostaa toki muodikkaalta (vai vissiin jo muodista vähän poistuvalta?) post-punkilta, mutta vaati totuttelua. Joy Division vilahtaa mielessä muutamaankin otteeseen, mutta niin myös Hawkwind ja Pink Fairies. Musiikki ei kuitenkaan niin sanotusti rullaa eteenpäin, vaan suorastaan tökkii ja välillä nykii. Tämä yhdistettynä selkeästi melodiseen ulosantiin luo jännän kontrastin, mikä hääti alussa ainakin meikäläisen.

Osa pitkäsoiton kappaleista on edellisiltä EP:iltä, tai siis koko levyn tarttuva alkupää. Zoundsien kappaleet ovat melodisia, mutta levy alkaa avautua kunnolla keskivaiheilla, kun ensin tulee 'Fear'in tarttuva julistus ja sen jälkeen ihan surutta Van Der Graaf Generatorilta kuulostava yli kahdeksanminuuttinen eepos 'Did He Jump (Or Was He Pushed)' joka tarkistutti oman mielipiteeni bändistä.
Yleisilme levyllä on hivenen synkkä, tekstiä piisaa ja on oikeastaan harmi ja ihme, että levystä ei tullut sen suositumpaa oman anarkoskenensä ulkopuolella. Ihan yhtä hyvää tämä olisi ollut, kuin Echo & the Bunnymenit, U2:set ja muut kitaranykijät.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Jah Wobble's Invaders of the Heart - Take Me to God 1994

John Wardie, joka on paremmin tunnettu taiteilijanimellä Jah Wobble on käynyt läpi pitkän ja mäkisen uran. Yleisesti bassovirtuoosina tunnettu Wobble aloitti musiikkielämänsä ihan puhtaasti hengaajana; hän oli Sid Viciouksen kanssa yksi 'Johnien jengistä', jossa hengasivat John Lydonin kaimakaverit. Wobble yhdessä Viciouksen kanssa oli tunnettu väkivaltaisesta käytöksestään, etenkin humalassa.

Wobble asusteli Lydonin kämpillä lukemattoman joukkion sekä pulveripussien kanssa ja Sex Pistolsin romahtaessa kasaan siirtyi soittamaan uuteen PIL-orkesteriin. Wobble oli dub-musiikin ystävä, mutta on huomioitavaa, että hän ei tiettävästi ollut yhtyeen aloittaessa soittanut bassoa juuri ollenkaan. Voi siis väittää, että Lydon on saanut kaveripiiristään kaksi basistia, joista toinen oli maailman heikointa ja toinen maailman parasta ainesta..

Wobble oli PIL:n riveissä vain kaksi ensimmäistä levyä ja lähti kävelemään turhautuneena yhtyeen passiiviseen keikkailuun. Hän aloitti samantien soolouran, joka kuitenkin katkesi 80-luvun alkuun alkoholismiin ja päihdeongelmaan, johon yhdistyi väkivaltaisuutta. Wobble oli vuosia tavallisissa hommissa, joihin sisältyi pitkä pätkä Lontoon metrossa. Legendan mukaan hän kuulutti eräänä päivänä metron keskusradioon; "I used to be somebody. I repeat, I used to be somebody".

80-luvun lopussa Wobble oli raitistunut ja palasi pikkulevylafkan kautta levyttäväksi muusikoksi. Uuden kodin hän löysi tuolloin nousevasta 'maailmanmusiikista' ja hänen orgaaniskokoonpanoinen Jah Wobble's Invaders of the Heart soitti erilaisista musiikkikulttuureista ammentavaa musiikkia. Yhtyeen levyt herättivät nousevaa kiinnostusta ja tämä vuonna 1994 julkaistu 'Take Me to God' oli lopullinen kaupallinen läpimurto nousten brittilistan kärkipuolelle ja poikien pari pikkuhittiäkin.

Levyn kokoonpano on yhtyeen tyyliin vaihteleva. Mukana on vierailijoina pitkä liuta pitkin musiikkikenttää; Can-rumpali Jaki Liebezeit, senegal-legenda Baaba Maal, maailmanmuusikko Najma Akhtar, Virgin Prunesien Gavin Friday ja ennenkaikkea Cranberriesien Dolores O'Riordan. Kappaleet ovat Jah Wobblen tai herran itsensä ja vierailijoiden yhteissävellyksiä. Mukana on luottomies Justin Adams, joka soittaa vähän kaikkea. Wobble itse soittaa basson lisäksi myös useita muita instrumenttejä ja laulaa osan biiseistä.

Wobblen musiikkia kuulleena voi odottaa, että musiikki on rytmikästä ja mukana on syviä dub-maisia bassolinjoja ja näinhän se on. Yllättäen Take Me to God väistää myös 90-luvun puolenvälin levyjä vaivaavan perisynnin; väsyneet rumpukonesoundit/kompit.

Levyn avaava 'God In the Beginning' pesee lattiaa aikalaisillaan (kaiken maailman Happy Mondaysit) ja näyttää miten groovataan. Haukkaavat synabassot, sielukas naistaustalaulu ja Wobblen puolihuolimaton laulu. Levy alkaa vahvasti, sotkee eri etnoa keskenään ja vasta neljäs 'I'm An Algerian' tuo mieleen vähän väsyneen yeke-yeken. Ehkä tämä oli kuitenkin kunnianosoitus tuohon aikaan tunnetuksi nousseelle rai-musiikille? Tätä seuraava lattari-reggae 'Amor' on omaan korvaan levyn heikointa antia, mutta Wobble korjaa kurssin biisiä seuraavalla dub-versiolla samasta kappaleesta, jolla raggamuffaa Chaka Demus.

Nimikappaleen jälkeen tulee Cranberries-vokalistin laulama levyn hitti 'The Sun Does Rise', joka tuo mieleen kansanlaulut ja shantiet. Tämän jälkeen on yli seitsenminuuttinen Natacha Atlaksen vokalisoima 'When the Storm Comes', joka on ehkä hivenen tylsempi kappale. Tämän jälkeen lävähtää Wobblen puhuma esoteerinen 'I Love Everybody', taustallaan suhinaa, kitarannakutusta, naislaulua ja nousevaa komppia.
'Yoga in Nighclub' ysäribiittiä ja vaikea sanoa oikein mitään. Vocoderilla laulettu ja torvien tahdittama 'I Love Music' on lyhyt välipala, josta siirrytään 'Bonds of Loven' Funkadelaukseen ja Wobblen basso soi niinkuin sen nyt voi olettaa soivan. Seuraavan 'Angels'in alun afromarimbasormipianosta noustaan ilmavaan rytmilentoon, Wobble laulaa huokaillen kuin Bobby Gillespie ja välillä tulee afro-pop taustalaulua.

Puhelaulu ja monotoninen komppi (jota soittaa kukas muukaan, kuin Liebezeit) palaavat 'No Change is Sexy'llä. Artsyä. Sama komppi jatkuu pysäytyksen jälkeen, kun alkaa Najman laulama 'Raga'. Elikkäs miltei kahdeksan minuuttia komppijumistusta. Levyn päättävä 'Forever' lainaa valkoista folkkia, beatleksiä ja intiaa.

Take Me to God on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, maailmanmusiikin yliannostusta, ysäribiittiä ja oikeastaan kaikkea. Se on rytmikäs ja yllättävän melodinen. Ainoita miinuksia on levyn pituus, joka cd-ajan tyyliin on saatanan jumalattoman pitkä. Toisaalta tämä muoto mahdollisti myös levyn lopussa tulevan minuuttien komppijumituksen ja liukusiirtymisen jouhevasti biiseistä toisiin. Levyn jumalteema/teemattomuus on häirinnyt jotain kuuntelijoita, mutta minä olen vanha remlannin ystävä, enkä kuuntele hirveästi vokaaleja, mikäli musiikki itse puhuu tarvittavasti.

torstai 9. lokakuuta 2014

Hypnosis - Oxygen 1983



Tämä biisi on aivan varmasti tuttu kaikille 80-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneille. Kappalehan oli suomalaisen 'Hittimittari' musiikkiohjelman tunnarina sen alusta loppuun. Taustalla pyöri oskilaattori ja lopuksi kamera siirtyi sinisankaiseen Mikko Alataloon (tätä ennen ohjelmaa juonsi legendaarinen Timo T.A. Mikkonen). Joskus aikaa ennen internettiä kuuntelin Jean-Michael Jarren Oxygeneä (vuodelta 1976) ja ihmettelin, että se ei mennyt ihan 1:1, eikä täysin samalla soundilla, vaikka melodia oli kyllä sama. Alkuperäisbiisin kuulin toki jo Hittimittarin aikaan, sillä sedältäni löytyi kasa Jarre-vinyyleitä, joita lainailin ja koppailin kasetille kavereille. Itsehän en Jarresta erityisesti pitänyt enkä pidä edelleenkään.

Eroavaisuuksien syy löytyy siitä, että tämä Hittimittariversio on italialaisen Hypnosis-synapopyhtyeen lyhennetty versio. Eräänläinen remix, uudelleenluenta, tai instrumentaalinen käännösiskelmä. Syna- ja konemusiikki oli 80-luvun alussa kuitenkin futuristista ja sopi uutta musiikkia esittelevään ohjelmaan.

Italiassa nimimuotoa Hipnosis käyttänyt yhtye teki tälläisiä omia versioita aikansa elektronisesta popmusiikista ja coveroi muun muassa Vangeliksen 'Pulsar'-kappaleen. Yhtyeen versiot olivat vähemmän yllättäen suosittuja ja hittejä sekä Saksassa, että Sveitsissä, joista ensin mainitusta se varmaan bongattiiin Suomeenkin. Yhtye toimi kokoonpanovaihdoksista huolimatta vuoteen 1991 asti, jonka jälkeen se katosi kartalta.

torstai 2. lokakuuta 2014

Bob Carpenter - Silent Passage 1984

Vaikka yllä lukee vuosilukuna 1984, tämä levy on äänitetty vuosina 1971-73, yritetty julkaista vuonna 74, hyllytetty ja saatu ulos vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Artisti tuli vastaan, kun ostin tuon uusimman Uncut-lehden, jonka mukana tulevassa cd-levyssä on miehen biisi.

Bob Carpenterin 'Silent Passage' on yksi levyteollisuuden lukemattomista 'kadonneista levyistä'. Sen julkaisu lykkääntyi ja estyi sopimusteknisistä syistä, vaikka sen tuotantoarvot olivat kohdillaan, hyvät sessiosoittajat ja taustoja laulaa muun muassa Emmylou Harris. Carpenterilla itsellään on raspinen ääni, joka kuulostaa omaltaan. Ehkä levy ei olisi poikinut aivan jättimäistä menestystä, mutta kyllä tälle olisi tilaa löytynyt 70-luvun puolessa välissä.

Carpenter oli kanadalainen monen muun 70-luvun mielenkiintoisen folkkarin tavoin. Hänet huomioitiin vuoden 1970 Rollin Stone-lehdessä jossa hän ilmoitti alkavansa levyttää Warnerin Repriselle. Levyn tuotanto on aikansa hyvään tyyliin hyvin riisuttua, orkestraatioita on vain hillitysti. Pääosassa Carpenterin erakoituneet laulut, akustiset kitarat ja hienovarainen bändikomppaus. Tähän vähän päälle viulua, urkuja ja pedal-steeliä. Kyllä te tiedätte. Kappaleissa on juuri niitä hienovaraisia koukkuja, jotka tekevät tästä kamasta niin salakavalasti tarttuvaa ja samalla kuuntelua kestävää. Harvoinhan näissä singer-songwriter jutuissa mitään alimman yhteisen nimittäjän yhteislaulua on. Levy kuljeskelee hienovaraisesti folkin ja kantrin välimaastossa ja sen yleisilme on hivenen melankolinen. Mutta sehän kuuluu kantrin kuvaan.

Levyn kohtaloksi koitui siis sopimustekniset kiistat joiden selvittyä laulaja-lauluntekijäkama oli jo poissa muodista ja painetut levyt hävitettiin. Carpenter teki vielä 70-luvun lopussa demoäänityksiä, mutta levy jäi aikanaan julkaisematta. 80-luvun puolessa välissä pieni kanadalainen yhtiö kuitenkin julkaisi sen ja artisti pyydettiin useille alan pikkufestareille, joilla vastaanotto oli positiivinen. Tässä vaiheessa elämää oli kuitenkin kulunut kymmenen vuotta ja Carpenterin musiikintekointo oli hiipunut samaan aikaan löytyneen buddhalaisen uskon myötä. Hän omisti viimeiset kymmenen vuotta elämästään sille ja saatuaan vuonna 1995 aivosyöpä-diagnoosin hän vietti loppuaikansa munkkina luostarissa. Saman vuoden lopulla hän kuoli.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Blyth Power - A Little Touch of Harry in the Night 1984

Kiitos intternettin, nykyään on mahdollista tutustua helposti bändeihin, joiden tuotantoa ei ehkä ajautuisi käsiin aivan helposti. Tämä englantilaisen Blyth Powerin yli 40 minuutinen kasettidemo löytyy Youtubesta. Yhtye ei ole ihan täysin obskuuri, sillä sen vuonna 86 ilmestynyt debyytti 'Wicked Women, Wicked Men and Wicket Keepers' nousi aikanaan oikeasti tärkeän Brittien 'indielistan' sijalle kuusi ja on todennäköisesti myynyt helpostikin toistakymmentätuhatta kappaletta, joka kertoo maan 80-luvun DIY/kädestä käteen skenen voimasta. Blyth Power on Suomessakin tuttu asianharrastajien keskuudessa, mutta siis vain heidän keskuudessa.

Yhtyeen nimi tulee brittiläisestä veturista ja se on edelleen toiminnassa. Bändin ainoa alkuperäisjäsen on rumpalilaulaja Joseph Porter, joka perusti bändin vuonna 83 soitettuaan sitä ennen sellaisissa legenda (mutta itselle vähemmän putoavissa) anarkopunkbändeissä, kuin The Mob ja Zounds. Bändin alati vaihtuva muu jäsenistö on ollut myös vahvasti mukana anarko/punk-skenessä. Blyth Power ei enää kierrä aktiivisesti, mutta järjestää vuosittain oman festivaalinsa, jossa soittajat pelaavat toisiaan vastaan krikettiä ja musiikki soi taustalla.

Blyth Powerin hengessä, teemoissa ja menossa on vahvoja vaikutteita vihreitten saarten historian viihdyttäjäkiertolaisista. Porter on myös tunnettu junafani ja bongari. Tämä vuoden 84 demo on mielenkiintoinen ihan siitäkin, kuinka se heijastelee maan 'indien' tulevia musiikillisia teemoja. Folkkia ja punkkia, vähän käppäistä, mutta rohkeaa soittoa ja vihreitten saarten kiistämätöntä melodian tajua. Mukana laulettavuus vahvasti mukanan. Soundit ovat todella suttuiset, jota Youtuben flash-rippaus toki vielä korostaa. Toisaalta olen aina ollut c-kasettien äänelle tekemän 'kompressoinnin' ystävä. Mutta hyvä dokumentti ajasta, jolloin vahva brittien ruohonjuuritason erikoisempi brittipunk alkoi liikkua perinteisemmän popin suuntaan. Toki Blyth Power kulki kuitenkin siellä ojan väärällä puolella. Demon loppupuolella oleva 'Emmanuel' on todennäköisesti uudelleenluenta keskiaikaisesta brittilaulusta ja on hämmentävä pörinäkitaroineen. Suuri osa demon biiseistä tehtiin uusiksi aiempana mainitulle debyytille, mutta itselle nämä suttuiset versiot toimivat paremmin.

maanantai 8. syyskuuta 2014

The League Unlimited Orchestra - Love and Dancing 1982

Verkkokalvoille syövytetty logo on niin vahva, että jokainen tunnistaa The Human Leaguen, vaikka tämän levyn kannessa ei niin lue.

The League Unlimited Orchestra on yhtyeen ja tuottaja Martin Rushentin yhteisvoimin koostama 'remix-albumi' ajalta, jolloin sellaista sanaa ei varsinaisesti vielä tunnettu. Toki ensimmäiset jollain tavalla remikseiksi luettavat albumit tehtiin jo 70-luvun alussa ja miksei saman vuosikymmenen lopussa soineet discopotpuritkin olisi voineet olla sellaisia?
Elektroninen musiikintekeminen helpotti kierrättämistä, vaikka sellaisen tekeminen kärsi vielä vuosia 'halvan', 'epäaidon' ja 'rahastuksen' maineesta. Leikkaamalla ja liimaamalla saa kuitenkin todistettavasti aikaan omilla jaloillaan seisovia teoksia, joilla saattaa olla jopa lisäarvoa verrattuna alkuperäiseen.

Vaikka Love and Dancing on merkitty yhtyeen ja Rushentin tuottamaksi, yleisesti sitä pidetään vahvasti viimeksimainitun teoksena. Rushent oli 70-luvun äänittäjä, joka oli tiskin takana muun muassa T-Rexin, Groundhogsin ja Curved Airin levytyksillä. Uuden aallon ilmestyessä kehiin hän pääsi näyttämään kyntensä tuottajan ominaisuudessa ja loihti ensin The Stranglersin debyytille yhtyeen tanakan soundin, joka kuulostaa edelleen uniikilta. Hän oli vastuussa Joy Divisionin ensidemon äänityksestä ja tuotantomeriitteihin ennen synapoppia kuuluivat Buzzcoks, 999, Dr Feelgood ja Pete Shelleyn soololevy 'Homosapiens', joka toteutettiin Rushentin Rolandin sähkörumpu- ja synakonein. Matka jatkui Human Leaguen tyyliseen synapoppiin ja hän oli tuottajana tätä edeltävällä supermegahitti 'Dare'lla.

Love and Dancing on pääosin uudelleenmuokkaus tuosta edeltävästä levystä plus mukaan on isketty sinkun B-puolena ilmestynyt 'Hard Times'. Versiot on muokattu miksaamalla laulut pääosin taka-alalle tai leikkaamalla ne kohdat yksinkertaisesti veke (tai lisäämällä niitä). Human Leaguehan on/oli hieno yhtye, joka uransa alussa oli törkeän artsy ja tunnusti suoraan ihailunsa saksalaiselle elektroniselle musiikille. Yhtyeen 'mark 2' kokoonpanon kohdalla kriisiytyneestä bändistä lähtivät vetämään sekä Martyn Ware, että Ian Marsh ja jäljelle jäänyt perustajajäsen Phil Oakey otti mukaan kaksi mimmivokalistia ja suuntasi harkitun kaupallisille aalloille. Tämä ei muuten estänyt kahta edellämainittua tekemästä samaa temppua omilla tahoillaan..

Dare'n harkitun puunauksen rinnalla tämä ehkä aikansa elektrostakin mallia ottanut uudelleen työstö on huomattavasti lähempänä omaa sydäntäni. Levyn avaava 'Hard Times' on aivan törkeän funkki, vaikka lainaileekin keskivaiheilla eräältä saksalaispioneerilta. Delayt ja phaserit pauhaavat ja biisit leikellään ja liimaillaan peräkkäin. 'Seconds' on vaikuttava Darellakin, mutta tällä se keskittyy synkkänä olennaisimpaan, jonka jälkeen kevyt 'Open Your Heart' lähtee kiitämään eteenpäin. Leikelty 'The Sound of the Crowd' päättää levyn.

Jotain Daren jättimenestyksestä kertonee se, että tämä puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt uudelleenmuokkaus nousi brittilistan kolmannelle sijalle ja on myynyt platinaa. Martin Rushentin taidoista kertoo taas se, että jokainen 80-90-luvun taitteessa näitä leikkailuja kuullut tunnistaa sylttytehtaan tällä levyllä.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

The 4-Skins - Yesterdays Heroes 1981



Ostin tässä jokin aika sitten pinon vanhoja Suosikki-lehtiä vuosilta 1980-83. Lehdet sijoittuvat aikaan, jolloin olin koulunkäynnin aloittamisiän kummallakin puolella ja osaa numeroista muistan selailleeni vuosia myöhemminkin.

Suosikki oli suunnattu teini-ikäisille ja käsitteli ikäluokan asioita. Myöhemminhän lehti ajautui lähes kokonaan ulos musiikkikirjoituksista, mutta tässä tulisessa vaiheessa se julisti heti nimensä yläpuolella olevansa 'Rock Magazine NO1'. Ja myönnettävä on, että huolimatta 80-luvun loppua kohti menneestä pliisuudesta ja terän kadottamisesta, näiden numeroiden sisällä oli yllättävän hyviä, joskin tietty pinnallisia aika- muoti- ja  musiikkikatsauksia esimerkiksi Lontoosta ja New Yorkista. Myös Juntusen pitämä levyarviopalsta sisälsi lehden lukijakuntaan nähden erikoisia albumeita, eikä Tapani Ripatin isännöimän levyraadin, eli Jukebox Jurynkään sinkkuvalinnat olleet hullumpia.

Sieltä löytyi yllättäviäkin vetoja, joiden joukossa tämä single. Tämän päivän silmin katsottuna lontoolaisen The 4-Skinsinkin sinkku on suorastaan mielenkiintoinen finnien poistosta ja mopojen virittämisestä kiinnostuneille teineille suunnatussa lehdessä. Toki on muistettava, että tässä kohtaa vuosi oli 1982 (sinkku ilmestyi 81) ja punkki suurilmiönä oli juuri korahtanut viimeisensä, jättäen jälkeensä 'uuden aallon' ja juuri muotoutuvan 'toisen aallon'. Näistä jälkimmäinen oli kuitenkin tässä vaiheessa vasta kasautumassa ja tätä edeltävässä käymistilassa punkin kovemman pään ystävät kuuntelivat niin sanottua 'street punkkia' tai usein oi!-nimellä tunnettua punkin alalajia. 4-Skins luettiin tämän englannissa syntyneen genren kärkikäärtiin ja sen esittäjät olivat usein työväenluokkaisia skinheadeja.

Street punkkia pidettiin paluuna punkin 'rehellisille juurille' ja se oli suhteellisen suosittua kaupallisestikin. Yksinkertaisesti soittettua yksinkertaista musiikkia. Hommat kuitenkin liikkuivat ja toinen aalto, eli hardcore vei nopeasti street punkista sen suurimmat mehut ja vielä sen omilla tyylikeinoilla. Oma vaikutuksensa oli myös ajalla, jolloin nuorisotyöttömyyden suurvallassa Britanniassa Thatcherin aika ja yhteiskunnallinen konflikti nosti National Frontin tyylisiä äärioikeistolaisia liikkeitä ja väkivaltaisuuksia joihin osa skinheadeista liitettiin ja liittyi. Tästä johtuen lähestulkoon aina oi!/street punk keskusteluissa jauhetaan pakollinen 'alunperin skinheadit eivät olleet rasisteja, eivätkä kaikki edelleenkään' disclaimer. Tässä tavarassa viehättää edelleen useilla bändeillä soinut 'jokamies laulu', kulmkikkaan tönkkö soitto ja Sladesta ja muista bändeistä ponnistanut kiistämätön tarttuvuus.

Jukebox Jury antoi tälle 33½ / 50 pistettä. Ripatti itse vielä 8+.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Beat - Tulevaisuuden lapset 1981



Turkulainen vuonna 1979 perustettu Beat oli musiikillisesti 'kuuluisin' varmaan viimeisestä sijastaan vuoden 1990 Eurovisionin laulukilpailussa. Miltei kymmenen vuotta aiemmin yhtye sijoittui tällä erikoisella kappaleellaan toiselle sijalle sen aikaisessa kovinkin tärkeässä 'Syksyn sävel' kilpailussa. Tämä poiki levytyssopimuksen ja Beat levytti ensimmäisen englanninkielellä lauletun täyspitkänsä. Miksi sanon kappaletta erikoiseksi johtuu, että biisi on kummallinen sekoitus laululiikettä, rauhansanomaa ja puoli-iskelmää. Näin äkkiseltään del monte-mieskään ei pysty sanomaan, onko tämä kulttiklassikko, vai kasa sontaa?

Beatin jäsenet olivat suomenruotsalaisista kultturiperheistä. Yhtyeen alkuperäisjäsen Kim Engblom on ex-kansanedustaja Janina Andersonin puoliso. Tämän kappaleen säveltänyt ja sanoittanut Tina Krause Helsingin yliopiston professori ja myöhemmässä kokoonpanossa soittanut Harri Rehnberg pörssimeklari New Yorkissa.

maanantai 25. elokuuta 2014

Dueling Banjos - Elokuvasta Syvä joki 1973



Deliverance, eli suomalaisittain 'Syvä joki' on klassikkoelokuva, joka toimii edelleenkin ja karistelee romantisoituja kuvia erämaiden ja syrjäseutujen ihmisistä - tai sitten luo omanlaisia sellaisia..
Elokuvan tunnetuimpia kohtauksia on possuleikin lisäksi tämä alkupään pätkä, jossa jälkeenjäänyt autistinen poika jammaa yhden kaupunkilaishahmon kanssa. Jammaus päättyy pojan infernaaliseen ja virtuositeettiseen banjonpikkaukseen ja on kaikessa ahdistavuudessaan luonut banjonsoitto-fantasioita jo usealle sukupolvelle. Itsekin kuulun tähän ryhmään; ostin muutama vuosi sitten banjon ja fantasioin samanlaisesta virtuoositeetista. Banjo soittimena paljastui kuitenkin luonteeltaan ja komppikädeltään vakaampien soittimeksi. Jos esikuvat ovat jossain Johnny Thundersin suuntaisessa paiskomisessa, unohda banjo. Siis Unohda.

Elokuvan kohtauksen musiikin soittivat Eric Weissberg ja Steve Mandell. Se irrotettiin sinkuksi ja se nousi Yhdysvalloissa huimalle listasijalle #2. Kappale ei kuitenkaan ollut Weissbergin ja Mandellin, vaan se perustui Arthur Smithin ja Don Renon vuonna 1955 tekemään 'Feundin Banjos' kappaleeseen, joka esitettiin kaikelle kansalle vuoden 1963 'The Andy Griffith Show'ssa. Kappale itsessään sisältää elementtejä kansansävelmä 'Yankee Doodlesta'. Kappaletta käytettiin elokuvassa luvatta ja Weissberg voittikin lakituvassa saaden itsensä säveltäjäksi ja hillot tilille.

Knoppitietona kohtauksesta; jälkeenjäänyttä soittajaa näyttelevä Billy Redden ei kuljettele sormiaan ollenkaan banjolla, vaan paikallinen muusikko Mike Addis soittaa käsillään Reddenin selän takaa.


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Pepe Willberg - Pepe & Saimaa 2014

Huomenna Helsingin juhlaviikoilla Pepe Willberg ja Saimaa esiintyvät yhdessä toisen ja viimeisen kerran. Yhteistyö jäi näin lyhyeksi, mutta homman alkuperäinen tarkoituskaan ei ollut tämän pidempi yhteiskeikkailu. Yksi suurimpia syitä tähän on tietysti Saimaa-orkesterin koko, jossa on mukana kuoroja myöten niin paljon jengiä ettei sellainen vain voi toimia tässä maassa taloudellisesti tai logistisesti.

Huolimatta levyn arvostelu ja yleisömenestyksestä se on myös syntynyt vähän niinkuin sattumalta tai vahingossa. Pepe Willberg oli pudonnut levy-yhtiöiden listoilta ja Saimaa oli taas Tehosekoitin veteraani Matti Mikkolan suurbändi, jolle suurin osa tämän levyn kappaleista on sävelletty jo kymmenen vuotta sitten. Saimaa bändinä kuivui kokoon ja Willbergin ura Mestareiden jälkeen ei ole ollut nousukiidossa - päinvastoin. Willberg sai levytyssopimuksen Suomen musiikki-yhtiöstä ja hänelle tarjottiin Mikkolan säveltämä kappale, jonka jälkeen niitä kaivettiin pöytälaatikosta vielä lisää. Sävellyksiin tilattiin vielä lyriikat Timo Kiiskiseltä ja Johanna Vuoksenmaalta (jälkimmäinen sanoitti kahden levykappaleen säveltäneen äänittäjä Eppu Koskisen kappaleet) ja hommaa pistettiin purkkiin monessa eri paikassa ja erittäin monen soittajan kanssa (wikipedia kertoo levyllä olevan 80 eri henkilöä).

Silti, kun levyä kuuntelee niin on outo vahva tunne, että juuri Willberg on oikea ja ainoa laulaja, jolle näitten kappaleitten laulaminen kuuluu. Osasyy on tietysti, että jos on kuullut historian Pepe & The Paradisea, niin samanlaista kunnianhimoista iskelmäähän tämä on. Mikkola oli jo Tehosekoittimen aikana aika hyvä tekemään pastisseja, mitkä eivät jää kiinni varastamisesta ja samaahan tämäkin on. Itselleni tämä kuulostaa myös vahvasti sukupolvilevyltä; siltä musiikilta, jota kuuli alle kouluikäisenä ja jonka tiesi jo silloin soivan menneestä maailmasta.

Mikkolan sävellykset ovat polveilevia, suurieleisiä ja täynnä nyansseja, jotka pääsevät oikeuksiinsa erityisesti luureilla kuunnellessa. Orkestrointi on retro, samaten bändin arsenaali. Tämä voisi Moogeineen ja Hammondeineen olla suoraan sieltä vuodelta 1976, Kotilainen, Procol Harum, The Band ja Beach Boys. Lopussa Mikkola päästää radiohitissä irti Born to Run-ajan Springsteenin ja levyn lopettava 'Elämän seppeleet' on aivan tajuton eepos. Ja tämä kaikki niin, että apinoinnista ei voi kuitenkaan puhua. Kappaleiden tekstit ovat suurien inhimillisten asioiden äärellä. Oikein hyviä, vaikka joidenkin mielestä ne ovat ainoa levyn päälleliimattu elementti. Jotain kertoo, että huolimatta siitä, että osa kappaleista on aika pitkiä ja moniosaisia tämän levyn laittaa heti soimaan uudestaan.

Isohan tämä on. Jo vuonna 2011 julkaistu 'Lyhyenä hetkenä' oli Radio Suomen soitetuin kappale vuonna 2012. Pitkäsoiton ilmestyessä se nousi välittömästi listaykköseksi ollen Pepe Willbergin ensimmäinen listaykkössoololevy. Levy on myynyt fyysisinä kappaleina tähän päivään nähden huimat 10 000 kappaletta. Willberg olikin yhtäkkiä kesän toivottu esiintyjä, tosin Ruisrockkia lukuunottamatta ilman Saimaata. Ja nyt pillit pussiin. Puheiden mukaan Mikkolan ja Willbergin yhteistyön pitäisi kuitenkin jatkua.

perjantai 22. elokuuta 2014

The Isley Brothers - Ohio/Machine Gun 1971



Viimeisimmässä Mojo-lehdessä on pääjuttuna CSN&Y superyhtyeen neljäkymmentä vuotta sitten tehty 31 stadionin kokaiinipöllyinen jättikiertue, jossa herkimpien kappaleiden tempojen kanssa oli ongelmia, kun vauhti oli kova. Neil Young kiukutteli, tuli ja meni koko 'superyhtyeen' toiminnan ajan, mutta vaikka hän käytännössä hajotti yksikön, niin hänen 'jokerikortti' panostaan pidetään tärkeänä elementtinä. Kentin yliopiston verilöyly 1970 sai Youngin reagoimaan nopeasti ja edellisenä yönä sävelletty kappale levytettiin sinkulle heti seuraavana päivänä. Ohio on vedetty suoraan, laskelmoimatta ja tunteella purkkiin ja pääosaan nousee tietysti kappaleen laulaja David Crosby joka rupesi itkemään lauluottonsa jälkeen. Sama ylimaallinen sielukkuus koskee myös Jimin 'Band of Gypsies' levyn funkkia livenä sisään vedettyä 'Machine Gunia'.

Joskus pelottomuus kannattaa ja jo 50-luvulla doo-wob bändinä perustettu, mutta soulin kautta kivenkovaksi funk-bändiksi ajautunut Isley Brothers mätkäisi kummatkin biisit yhteen ja levytti ne 'Givin' It Back' levylle. Teoksen aloittava Ohio luetaan sielukkaana versiona, kitarasoolo seurailee Young/Stillsin makeaa käppätyyliä. Biisipotpuri on selkeästi muokkautunut bändin keikoilla. Keskellä vähän rauhoitutaan ja lähdetään kasvattamaan Machine Gunia. A Bullet fly, children run, mothers screaming ja samaan aikaan puheääni taustalta nousee pyytämään äideiltä anteeksi, että heidän poikansa eivät tiedä mitä tekevät. Kitara nakuttaa Jimin konekiväärikomppia ja bändi vetää kappaleen alkuperäisen funkin vielä astetta pidemmälle. Kitarat sooloilevat rohkeasti - pitää huomioida, että Jimi itse oli kappaleen levytyksen aikana ollut mullan alla vasta vuoden päivät. Lopussa vokaalit palaavat vielä Ohion kertosäkeeseen.

Vaikka Isley Brothers siivosi hivenen Ohion sanoitusta (kappaleessa on alunperin suora viittaus Richard Nixoniin ja huhujen mukaan itse presidentti järjesti sille soittokieltoja - mikä ei estänyt silti biisiä nousemaan listasijalle 14.) se ei poista tämän cover-potpurin voimaa. Jos toisten biisejä soittelee, niin näinän se juuri pitäisi tehdä.