keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Blue Öyster Cult - Secret Treaties 1974

70-luvulla BÖC oli "ajattelevan miehen" jytän maineessa. Siis aikana jolloin purkka ja jytä luettiin lähinnä lasten tai nuorten musiikiksi, älykkäiden ja valveutuneiden musiikinystävien kuunnellessa laulaja&lauluntekijöitä, tai progea.
Jäljet johtivat sylttytehtaalle, sillä Blue Öyster Cult oli kyllä oikea yhtye, mutta sen imago ja repertuaari olivat muokkautuneet yhdessä 60-luvun lopussa (nimillä Stalk Forest Group ja Soft White Underbelly) alkaneen uran lässähtämisellä lähtötelineisiin, sekä tuottajamanageri Sandy Pearlmanin visioilla. Pearlmanista on oma kirjoituksensa Rockin apumiehet sarjassa ja siinä valotetaan hivenen myös BÖC:in taustaa.

Pearlman sanoitti myös yli puolet Secret Treatisien kappaleista, kahden ollessa Richard Melzerin tekstejä ja avausbiisi 'Career of Evilin' ollessa yhtyeen kosketinsoittaja/kitaristi Allen Lanierin silloisen tyttöystävän Patti Smithin kynästä. Levyn sävellyksistä vastasi kuitenkin BÖC:in jäsenistö. Smith taas teki sanoituksiaan ja osasävellyksiä ainakin viidelle yhtyeen levyistä ennen siirtymistään itse muusikoksi ja kohtuullisen menestyneelle uralle.

Blue Öyster Cultin kolmea ekaa levyä kutsutaan yleisesti B&W-trilogiaksi niiden mustavalkoisten kansiensa takia. Pearlman haki kahden ensimmäisen levyn optisella ja kylmällä kannella + yhtyeen aurinkolasit ja nahkakuteet imagolla yhdessä kryptisten sanoitusten kera mystistä imagoa, jolla se ratsastaisi (moottoripyörillä) kuuluisuuteen. Näin ei kuitenkaan ihan käynyt, vaikka bändin alkutuotantoa pidetäänkin sen parhaana. BÖC joutui Peter Framptonin ja Kissin tyylisten suosittujen keikkailijoiden, mutta hyljeksittyjen pitkäsoittojen tekijäyhtyeenä suorittamaan saman uraliikkeen, kuin ne: livelevyn. Se nostikin yhtyeen ensikerran Top30 sisälle, mutta vuoden 1975 livelevy on kahteen edellä mainittuun verrattuna aika paska. Sen jälkeen yhtyeeltä ilmestyikin... ääh. Puhutaan nyt kuitenkin Secret Treatisiesta.

Minulla on omaakin historiaa levyn kanssa jo neljältä vuosikymmeneltä. Secret Treaties oli yksi niitä albumeja, joka löytyi setäni 70-luvulla haalimasta levykokoelmasta (yhdessä muuten debyytin kanssa) ja levy tuli pyöritettyä läpi samaan aikaan yhdessä hirveän pinkan hyviä ja huonoja proge-levyjä. Albumi niputetaan aina termien hard rock ja heavy metal alle, näistä jälkimmäisen perustuen varmaan lähinnä siihen Metallican soittamaan coveriin. Secret Treatien on myös siitä jännä levy, että siinä kuuluu selkeästi kaikuja 70-luvun rajummasta progesta (kappaleiden soljuminen keskenään toisiinsa), sekä tulevasta punk-rockista, jonka yhdeksi esikuvista yhtye sitten laskettiinkin. Siis Amerikassa. Tämä jytäosasto oli minulle kuitenkin varhaisteininä yhdentekevää ja levy paloiteltiin omalle kokoelmakasetilleni niin, että sillä oli minuun kovasti vaikuttaneen 'Astronomyn' lisäksi joku toinen, tai pari muuta kappaletta.

Nyt pitkästä aikaa levyä kuunnelleena syykin on selvä; vaikka kuinka pidänkin Patti Smithistä, niin rumpali Albert Bouchardin säveltämä avausbiisi 'Career of Evil' on himppasen verran yhdentekevän kuuloinen, eikä minua vaivaava "korvasta sisään ja ulos" tyylinen lyriikkojen kuuntelu paranna asiaa, tai saa ymmärtämään kappaleen varmasti hienoa lyyristä antia. Seuraava 'Subhumans' jatkaa samaa linjaa; se on ihan jeba boogie, mutta kahden edellisen levyn kulmikkaammin tuotettuun jytään ei tällä levyllä päästä. Tai no 'Dominance and Submission' menee kyllä sinne lähelle ja ykköspuolen päättävä 'ME 262' jytää hienosti plus yhdistää sen veikeästi sanoitukseen joka pistää Göringin ja Hitlerin loppusodassa puhelimeen ja hehkuttamaan omia koneita suunnittelevia rokkistarojaan.

Kakkospuolen aloittavan jytän 'Cagey Cretingsin' olen silloin muinoin skipannut satavarmasti, eikä se nytkään iske mihinkään hirveän syvälle. Viikatemiehestä kertova 'Harvester of the Eyes' boogaa myös, muttei iske. 'Flaming Telepaths' vetää myös ränttätänttää, mutta skippaantuu lukuunottamatta aikansa monofonista synasooloa ja lopun komeaa kitaratiluttelua kunnes katkeaa leikaten ja BÖC:in THE slovari, eli 'Astronomy' alkaa pianolla. Sehän on edelleen komea ja melankolisen kuuloisen kappale duali-kitaroineen ja puupäisine keskitempoisine jytäriffeineen.

Tätä trilogian kolmososaa pidetään yhtyeen parhaimpana levytyksenä, mutta omaan korvaa siinä on liikaa tyhjäkäyntiä. Periaatteessa kolme ensimmäistä levyä voisi yhdistää parhaat palat kokoelmaksi, tosin ykköslevyllä tyhjiä hetkiä on sen verran vähemmän, että levy painottuisi siihen päätyyn. Kakkoslätty 'Tyranny & Mutation' pitää sisällään pari ykköslevyn biisit pieksevää vetoa, mutta myös enemmän taas niitä tyhjänpäiväisyyksiä. Syy voi olla tämä: ensimmäisellä kolmella levyllä oli yhdeksän eri henkilön tekemiä biisejä.


keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Xenophobia - Rushing The House 1992



Rushing The House on omalla tavallaan kuvaava dokumentti aikansa teknomusiikista. Kappale ei ole jäänyt mihinkään klassikkoasemaan ja on sanoitustaan myöten sitä käyttö(hehheh) musiikkia ravetapahtumiin, joissa Xenophobia esiintyi 90-luvun alkupuolella jopa kymmenien tuhansien ihmisten laittomissa bileissä.

Xenophobian juuret olivat kuitenkin jo 70-luvun lopussa, jolloin Sid Truelove ja Zillah Mynx tapasivat toisensa. Kumpikin oli punkki, näistä jälkimmäisen hengatessa teininä Damnedin ja muiden ensiaallon punkkareiden kanssa. Yhtye muutti asumaan anarkopunk-yhtye Poison Girsien kanssa (RIP Vi Subversa 1935-2016) ja kokoonpanotkin olivat keskenään sekaisin. Sid ja Zillah muuttivat yhtyeensä nimeksi Rubella Ballet ja esiintyivät sekä levyttivät värikkäästi pukeutuen 80-luvun alusta 90-luvun alkuun. Kaksikko asui myöhemmin kahteen pekkaan 24-kerroksisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa ja tomikompeistaan tunnettu Sid (soitti lainarumpalina myös Flux of Pink Indiansien 'Neue Smell' EP:llä) ei voinut harjoitella siellä. Niimpä hän teki itselleen nauharumpusämplejä jo 80-luvun alussa ja homma johti lopulta teknomusiikin väsäämiseen.

Läpi koko olemassa olonsa kokoonpanomuutoksista kärsinyt Rubella Ballet teki muutaman genrensä hienoista levytyksistä, sekä täyspitkän, joka kestää kuuntelua. Teknoryhmä Xenophobia sen sijaan on mitä on, mutta ilmiönä se, että entiset squattaajat ja aikaisemmin punkin DIY-skenessä pyörineet rupesivat pyörimään Englannin rave-skenessä ei ollut tuohon aikaan mikään harvinaisuus.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Roxy Music - For Your Pleasure 1973

Kesällä Suomeen vierailemaan tuleva Roxy Music/Bryan Ferry ja vuoden vaihteessa edesmennyt David Bowie olivat artisteja, jotka loppujen lopuksi vaikuttivat varmaan eniten brittiläisen taiteellisemman punkin ja uuden aallon äänikieleen. Levyhyllyssä on pyörinyt kasoittain yhtyeitä, jotka palvoivat avoimesti 70-80-luvun vaihteessa Roxy Musicia; viimeisimpänä Simple Minds ja Ultravoxx uransa alussa, ennenkuin löysivät oman äänensä.

Tämän kakkoslevyn kannessa ollut Amanda Lear taas oli levyhyllyssä oman diskouransa takia. Roxy Music aikaansa kommentoinut "en soittanut ainuttakaan kosketinmelodiaa" Brian Eno taas linkittyi 70-luvun lopussa David Bowieen, jonka Berliini-trilogiaa ilman 80-luvun taitteen musiikki olisi kuulostanut kovin toisenlaiselta.

Vuonna 1982 ilmestynyt Avalon on edelleen Roxy Musicin viimeinen studiolevy, enkä tiedä onko tähän tulossa muutosta. Yhtye muuttui alun jälkeen hyvin vahvasti Bryan Ferryn persoonallisuuden näyttämöksi, mutta hämmentävästi taas debyytin ja kakkoslevyn jälkeen muutkin yhtyeen jäsenet tulivat mukaan laulunkirjoittajiksi, ensilevyjen ollessa täysin Ferryn käsialaa. Tämä siis koskee biisinkirjoitusta; ekat levythän nojaavat vahvasti kitaristi Phil Manzaneran, puhaltaja Andy MacKayn ja tietysti Brian Enon luomaan äänimaisemaan, jossa sekoittuvat glam, art rock, elektroninen väpätys ja Ferryn pompöösi ylidramatisoitu tulkinta. Basisti vaihtui ensilevyn jälkeen, eikä Roxy Musicin bassonsoittaja ole ollut myöhemminkään mikään vakituinen virka.

Ensilevyt vetäistiin narulle todella nopeasti; debyytti viikossa ja For Your Pleasure kuukaudessa, jonka jälkeen se heivattiin ulos maaliskuussa 1973. Levyä avitti avausbiisistä lohkaistu single 'Do the Strand', sekä sitä ennen julkaistu erillinen 'Pyjamarama', joista tuli hittejä ja albumi nousi brittien listasijalle #4. Avausbiisi on glam-ajan Roxya tiivimmillään. Ykköspuolen tunnelma on tiivis ja sen lopettava 'In Every Dream Home a Heartache' tiivistää draaman huippuunsa loppuen räjähtävästi hivenen Stoogesin 'Ann'-biisin kaltaisesti, tosin glam-proge viballa.
Kakkospuolesta miltei puolet täyttävä 'Bogus Man' lönkyttelee oudosti eteenpäin säilyttäen aavemaisen intensiteettinsä loppuun asti. 'Grey Lagoons' päästää taas ilmaa sisään huoneeseen ja levyn päättävä nimibiisi on yllättävän vähän kuultu, taas aavemainen heiluvan nauhakaiun saturoima kohtalokas tunnelmapläjäys. Ferryn vokaalit ovat aivan pinnassa, samoin fillejä takovat rummut, mutta muuten Ferryn ja MacKayn koskettimet ja Manzaneran kitarat nousevat vain ajoittain ylös.

For Your Pleasuren kappaleet ovat kuunteluhetkellä oudon tarttuvia, mutta haihtuvat kuuntelun jälkeen savuna ilmaan. Do the Strandia lukuunottamatta levyllä ei ole varsinaisesti kertosäkeitä niiden ahtaassa merkityksessä. Heittämällä top-5:ssa 70-luvun glam-levyistä.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Julian Cope - Eve's Volcano 1987

Levyhylly tuntuu ainoalta suomenkieliseltä blogilta, jossa englantilainen artisti Julian Cope on ylipäätään noteerattu. Jopa sen verran useasti, että luulen kirjoittaneeni ylläolevan kaltaisen kommentin vähintään pari kertaa aikaisemminkin..

Kotimaassaan tietynlaisena marginaalihahmona, tai "hulluna miehenä" tunnettu Cope on nykyisin liikkeellä enemmän kirjailija-statuksella ja totuuden nimissä onkin sanottava, että musiikin lisäksi Copen kielelliset ja kirjalliset kyvyt ovat olleet aina silmiinpistävän kovia. Tästä kertonee julkaistu tuotanto; parin vuoden takaisen 131-romaanin ja omaelämänkerran lisäksi mies on kirjoittanut innostavat teokset muun muassa kraut- ja japanirockista, joista ensin mainittu oli omalta osaltaan oleellinen tekijä 90-luvulla alkaneessa "kraut-renesanssissa". Lisäksi hänestä edelleen silloin tällöin musiikkilehdissä ilmestyviä haastatteluja on mukava lukea fanistatuksen lisäksi ihan niiden viihde- ja sanailuarvojen takia. Puhumattakaan jo jäähdyttelemään siirtyneestä Head Heritage-sivustosta, jolla hän julkaisi vuosikausien ajan kuukausittaisia musiikkiarvioitaan ja pamflettejaan.

Levylaulajana Cope on käväissyt urallaan suosion reunalla kolmisen kertaa, joista kerran miltei valtavirrassa. Ensimmäinen kierros oli sattumaa hänen luotsaaman The Teardrop Explodes-yhtyeensä levyn ja singlen noustessa Brittein saarten listoille 80-luvun taitteessa. Kolmannen kerran Top of the Popsissa oltiin 90-luvun puolivälissä, mutta suurimmat kaupalliset panostukset artistiin ja artisti itse satsasi Islandsin julkaisemalle vuoden 1987 levylle 'Saint Julian'. Kuvaavaa on, että levyltä löytyvä video oli mukana jopa tuon ajan suomalaisessa Hittimittarissa, joten promootioon pistettiin todellakin paukkuja.

Hajoitettuaan Teardrop Explodesin Cope siirtyi soolouralle 80-luvun alussa hermoromahduksen ja maaseudulle vetäytymisen jälkimainingeissa. Tässä välissä kului pari vuotta ja levytysura oli alusta lähtien kaksijakoista; toisella puolella olivat levy-yhtiön pitämä/toivoma näppärä populaarimusiikin varastelu, toisella puolen hyllytetyt, tai pienipainoksiset "ei kaupalliset levyt", joita julkaistiin valtavirtalevyjen välissä tai samaan aikaan. Tämä aiheutti osiltaan maineen vaikeana artistina ja johti lopulta Copen tippumiseen Islandsin rosterista 90-luvun puolivälissä.

Saint Julian on kuitenkin komea 80-luvun poplevy, joka olisi toki voitu julkaista myöhemminkin. Tuotantoarvot olivat kohdallaan ja taustabändi (vaikka yli puolet sen jäsenistä oli Copen maalaiskaupungista haalimia "no-nameja") soitti tyylikkäästi. Taustabändin rumpali Chris Whitten oli ainoa, jolla oli tätä ennen omaa uraa; hän oli soittanut Waterboysin levyllä ja jatkoi Copen yhtyeestä erittäin menestyneesti ensin Paul McCartneyn Wingsin mukana levyttämään ja kiertämään, sekä 90-luvun alussa Dire Straitsin kiertuerumpaliksi.
Levyltä irroitettiin useita singlebiisejä, joiden kakkospuolelle pistettiin vanhan koulukunnan mukaisesti levyn ulkopuolisia biisejä. Ostin viime syksyn Tukholman reissulla kolme kappaletta näitä levyltä irroitettuja 12" sinkkuja, joista yksi oli biiseiltään sama, kuin tämä seitsemäntuumainen. Tätä voisi siis sanoa jo keräilyksi, mutta eipä 7" maksanut kuin kolme euroa. Yhden vuoden 1987 kaksitoistatuumaisen sisältä löytyi Julian Copen promotarra, joka oli sen verran laadukas, että liima piti miltei kolmenkymmenen vuoden jälkeen ja laitoin sen kitaraani. Tässä 7" kannessa oli taas mainos ilmaisesta videosta, jonka olisi saanut tilattua lähettämällä sisällä oleva kirje (vuonna 1987) siinä mainittuun osoitteeseen, vastapostina olisi saapunut VHS-kasetti. Kirjettä en lähettänyt.

A-puolen Eve's Volcano on pop-Copea parhaimmillaan. Kasarilta muistuttaa valtaisat rumpusoundit ja kliininen tuotanto, mutta erittäin näppärä popkappale kertosäkeen laulavan syntikan kanssa. Kakkospuolelta löytyy kaksiosainen instrumentaali 'Almost Beatiful Child (I & II), joka ei kyllä jää varsinaisesti popin historiaan.

Kirjeen lähettämällä olisi saanut siis tämän videon: