Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasettikokoelmat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasettikokoelmat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. joulukuuta 2013

Yhden tien vaeltajat - suomalaista hengellistä musiikkia 1972-1986 - V/A 2013

"Laita kasetti soittimeesi avoimin mielin. Hyviä kuunteluhetkiä."

Nämä sanat ovat saatteena "tuntematon" nimisen henkilön 17.9.2013 koostamassa kasetissa. Sain sen postissa sosiaalisessa mediassa olleen päivityksen jälkeen, joka koski gospel-musiikkia. Tätä blogia lukemalla on varmasti selvinnyt, että musiikin suhteen minulla on avoimet ovet aika pitkälti jokaiseen suuntaan ja vielä kummallekin kädelle. Musiikkityyli on tavallaan kiinnostanut aina siitäkin syystä, että sitä on tehty paljon. Suuressa määrässä on pakko olla jotakin kuuntelemisenkin arvoista tavaraa. Oma gospeliin tutustumiseni tyssäsi kuitenkin heti alkuun paikallisesta kirjastosta lainattuun Sakari Löytyn kokoelmaan. Tai siis siihen, ettei se antanut mitään erityisiä kuunteluelämyksiä.

Mutta kiitos "tuntematon". Tämä itse tehty kokoelma on astetta mielenkiintoisempi, jollen sanoisi, jopa mielenkiintoinen. Kyseessä on siis musiikinystävän ja levynkeräilijän omasta levykokoelmastaan koostama sikermä hänen omasta mielestään mielenkiintoisia gospel-esityksiä. Oikeaoppiseen c-kasettikopion tyyliin neulat naksahtelevat kappaleiden välillä ja rahina soi, kuten kotinauhoutuksissa pitääkin. Kokoelman c-kasettimuoto on myös uskollinen kristilliselle piireille, sillä kyseinen muualla jo hiipunut formaatti on siellä edelleen elossa. Moni nykyisen 'kasetti-renessansin' pien- tai punk-bändin kassujulkaisu on painatettu kristillissä painossa, tai kasettipainossa, jonka pääasiakkaita ovat saarna- ja sanakasetit. Tämä kertonee jotain elävästä uskosta ja siihen liittyvästä vanhoillisuudesta sekä näiden piirien muoto- ja tekniikkarajoituksista.

Koosteen musiikkiesitykset ovat vuosien 1972-86 väliltä. Vastaavia biisejä ja bändejä on Suomessa ollut lukematon määrä ja gospel on tietynlainen ug-alaskene, mutta toki vähän eri tavalla valtavirran 'ulkopuolella', kuin vaikka hmm.. vaikka joku kansallissosialistinen pakana-neofolk.
Jotain hengellisen musiikin paikasta populaarimusiikissa kertoo, että äkkiseltään ei tule ihan heti mieleen yhtään täysin kristillistä tunnustuksellista kappaletta, joka olisi lähiaikoina, tai oikeastaan ikinä ollut Suomen levymyyntilistoilla kärkipäässä. Tai no, se Edelmannin virsi-retroilu, mutta nekin ovat enemmän laskelmoitua menneiden kaipuuta, kuin aitoa ja oikeaa sananylistystä naama messingillä..
No, Suomesta ei tule myöskään mieleen minkään muunkaan uskontokunnan julistuksellista musiikkia, joka olisi ollut listojen kärkipäässä. Suuressa maailmassahan kaukoidän uskonnot ja filosofiat olivat yhdessä vaiheessa runsaastikin edustettuina. Ja myöhemmistäkin tulee mieleen esimerkiksi avoimen rastafaristinen musiikki. Puhumattakaan Yhdysvaltojen mustan väestön gospelista ja negrospirituaalista, johon osittain koko meidän länsimainen popmusiikkimme perustuu. Mutta tis is not ö juuesei.

Heikko myyntilistoilla näkyminen johtunee osittain siitä, että vaikka yhtyeillä on oma erittäin uskollinen ja uskonnollinen kuulijakuntansa, levyt on käsittääkseni useimmiten julkaistu listoilla näkymättömillä pien- tai omakustannemerkeillä. Levyt ja kasetit on myyty 'piireissä', konserteissa sekä parissa asialle omistautuneessa levykaupassa.

Toinen syy on se, että suuri yleisö kaihtaa jostain syystä hyvin vahvasti tunnustuksellista musiikkia. Syitä tähän lienee useimpien meistä kohtaama kristillisen yhteisön 'pohjatyö' siihen, että sen esittämää musiikkia ei mielletä mukavaksi kuunnella noin vapaa-ajalla. Se on tietyllä tapaa syyllistävää, silloinkin kun ilmaisee iloa sanan julistamisesta tai löytämisestä. Koska tosiuskovalle jumalan sana ja viesti ovat tärkeämpää, kuin maalliset asiat, myös musiikkiin ja sen kuunteluun liittyy vahva ylenkatsova henki 'maallista musiikkia' kohtaan. Asiaan kilahtaneet eivät aina ymmärrä, että joku haluaisi kuunnella ja lukea muutakin, kuin Sanaa.

Kolmas on soittajien dilemma 'kaupallisuuden' ja 'uskon' välillä. Tämä on toki tuttua jokaiselle musiikin ala-genrelle, joka ottaa asiansa tosissaan; hevimetallista, oikeaoppiseen hardcoreen ja taidemusiikista nyky-jatsiin. Koska suomi-gospelilla ei ole kuitenkaan edellisten tyylistä 'puhdasoppista' muotokieltä, sen musiikillinen sisältö on tämän kokoelman perusteella yllättävän homogeenistä - ja samalla valtavirran virtausten ulkopuolista, eikä suurelle yleisölle erityisen houkuttelevaa. Yhtyeet soittavat kivasti ja haluaisivat varmasti apostoloida Sanaa eteenpäin, mutta itse taustamusiikki kuulostaa konservatiiviselta ja vanhalta, vaikka yrittää edustaa niin sanottua nuorisomusiikkia. Myös kokoelman nimi 'Yhden tien vaeltajat' on kuvaava. Gospel-piireissä ei käsittääkseni katsota hyvällä muissa, etenkään liian maallisissa soitoissa mukana olemista.

Mennään itse musiikkiin. Tuossa aiemmin sanoin, että kokoelman musiikki ei ole erityisen suurta yleisöä ja sen muotivirtauksia hivelevää. Tai on ja ei. Kasetti on tietysti koostajansa mieltymysten mukainen, mutta yhteistä tälle on, että se on hyvin vahvasti kallellaan suomi-progeen. Vuonna 1972 tämä on ollut ymmärrettävää, mutta vuonna 1986 ankarasti vanhentunutta. Miksi tätä progea, tai sen liepeillä olevaa musaa on soitettu gospelin taustalle selittynee sillä, että kyseinen musiikkityyli luettiin syntyessään 'vakavammin otettavaksi', kuin tavallinen ränttätänttä, tai myöhempi (tekee ristinmerkin) vääriin vietteihin vetoava ja nihilismiäkin tihkunut punk. Jumalan ilosanomaa tai uskoa kannattaa julistaa sille arvoisellaan soittotyylillä. Eli kasetin musa on taitavasti soitettua, mutta ilman progelle toisinaan ominaisia liiankin haastavia elementtejä.
Elementeistä syntyy mielenkiintoisia ristiriitoja ja jo pelkästään tästä syystä mieleen tulvahtaa tätä kuunnellessa usein joku pahimman (ja samalla parhaimman) luokan 3-divarin krautti. Soitto on periaatteessa taitavaa, tyypit ovat tosissaan ja omistautuneita, mutta biisit ja tuotanto jollain tavalla samaan aikaan kunnianhimoista sekä käppää. Ja monesti ehkä vähän tärähtänyttäkin. Laulusuoritukset ovat periaatteessa puhtaita, mutta tyyppien äänet jotka haluavat julistaa iloaan ja uskoaan eivät olisi ehkä läpäisseet levy-yhtiön seulaa. Tästä tulee tietynlainen amatöörimäinen viba, joka samaan aikaan törmää yhtyeiden eittämättä näppärään soittoon. En osaa tiivistää tarkemmin, mutta Amon Düül II:sella on jotain oudolla tavalla samanlaista menoa, kuin toisinaan tällä kokoelmalla.

Kasetille on koottu esitys 17 eri yhtyeeltä ja artistilta, enkä lähde nyt niitä erittelemään sen tarkemmin, mutta musiikillinen ilmaisu vaihtelee ihan täydestä kosmisesta suhinasta funkkaavaan öö.. diskoon. Mukana on myös puheosuuksia free-jazz revittelyjen päälle (tässä ei muuten soiteta niitä rumia nuotteja) ja todennäköisesti erään maahanmuuttajan tahattomasti Viktor Kalborek-hahmolta kuulostavaa lipevää iloista julistusta. Pari yhtyettä varoittelee itämaisten uskomusten ja mystiikan vaaroista. Ehkä vähän naivisti, tungettelevasti ja holhoavasti, mutta ehdottoman huolestuneena ja tosissaan. Useammassa, kuin yhdessä yhtyeessä soittaa muuten joku ihan tajuton peräkammarin syntikkavelho, jos tässä yhteydessä voi näin pakanallista termiä käyttää. Siis ihan mielettömiä monosyntikka-akrobatioita. Kunnon insinörttisoittoa. Ja kaiken päällä ja alla soi proge, joka parhaimmillaan kuulostaa loistonsa päivien Pressalta. Homma käväisee ehkä pari kertaa myös new age-ajan Popol Vuhin maisemissa. Sanomattakin lienee selvää, että laulujen vokaalit ja sanoma(heh) ovat tärkeässä osassa. Lyriikoissa mennään perus 'tie ja pelastus' osastolla sekä vähän ympäripyöreämmässä kuvastossa.

Yhtyeiden niminä kasetilla soittavat muun muassa; Livingstone, Kimbledios (oma suosikkini tästä), With Crist, Lissu, Seppo & Jaska, Pro Fide, Muutos ja niin edelleen. Erittäin mielenkiintoinen kokoelma genrestä, josta kaikkien muidenkin tavoin 99% on ilmeisesti musiikillisesti kuraa. Ja kunnon heviautistityyliin kohdeyleisö tykkää niistä huonommistakin, koska se on Sanaa.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

V/A : Super Turbo - Huoltoasemakaseteilta tutut jäljitelmäversiot, vol. 3 2011

Rocket Recordsin JP-musiikin jäljitelmäkasettikokoelma tuli toukokuun lopussa kolmanteen ja viimeiseen osaansa sisältäen nyt yhteensä kaksitoista cd-levyllistä käännös- laina, sekä rokki-iskelmiä.

Siinä missä kokoelman ensimmäinen osa onnistui yllätysmomentilla olemaan 'tuoreen' kuuloinen, kakkososa ei niinkään pudonnut ja skipataan se tästä välistä. Tällä kolmososalla ollaankin enemmän uuden aallon käännöksissä ja jäljitelmissä, jos ykkösosa nojasi enemmän siihen itsemurhaiskelmään ja lähiöbaari-diskoon.

Julkaisija julistaa tämän kolmososan olevan musiikkitarjonnaltaan väkevin paketti, eikä tälläisellä 80-luvulla lapsuuttaan viettäneellä jannulla ole vastaansanomista. Jäljitelmät pitävät sisällään muun muassa Dingon, Leevi and the Leavingsin, Even, Pave Maijasen ja jopa Kauko Röyhkän hittejä. Toki siellä niiden tusinaiskelmien välissä. 80-luvulla suomi-rock haastoi sen perinteisen iskelmän (eikä muuten ollut aina hirveän kaukana) joten moni aikansa niin sanottu perusiskelmä olikin Solistiyhtye Suomen tyylistä musiikin balsamointia sotaveteraanisukupolvelle.

Hienoimpia hetkiä on tietysti silloin, kun jäljitelmä on aneeminen tai suorastaan paska, mutta levyllä välähtää aina välillä sellainenkin tilanne, että kopio on alkuperäistään parempi. Ainakin minun mielestäni. Esimerkiksi ensilevyn Pelle-jäljitelmä 'Mulla menee lujaa' kuulosti Nummisuutareiden puhtaan vokalisoinnin kanssa miellyttävämmältä kuin alkuperäinen. Vaikka kaikki kunnia Pöllölle. Tästä osasta löytyvä Leevi & The Leavingsien 'Pölyä ja tuhkaa' kuulostaa taas paremmalta, kuin alkuperäinen. Näinkin voi siis käydä. Homman nimi on kuitenkin aika tarkka matkiminen ilman omia mausteita - toisten biiseillähän tässä rahastetaan, eikä millään omilla 'taideversioinneilla'.

Kaikkein aneemisimmissa ja cämp-tunnelmissa liikutaan yleensä nuorten laulajattarien diskobiisien kanssa. Herää myös kysymys, miksi Deepy Deepersin on pitänyt äänittää 'Onko järkee vai ei'? Siis muusta syystä, kuin siitä rahastuksesta.

Koska jostain syystä tuo kokoelman kansikin on jotenkin kivan ja kesäisen näköinen, niin kuuntelen tätä varmaankin nyt kovasti. Jossei mökkimatkalla, niin ainakin mökillä.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Synthesizer Greatest - The Classical Masterpieces 1990

Koska viime aikoina on camp- ja huoltoasemakasetit kovasti tapetilla, niin pläräsin viikonloppuna maakunnassa erään vaimoni vanhemman sukulaisen kuolinpesän kasettivarastoa.

Henkilö oli eläessään ihmisenä mukava, mutta kasetit edustavat sellaisen konservatiivisen vanhemman ja vähän musiikkia seuranneen ihmisen makua. Tai sanotaan nyt suoraan; markettimusiikkia.
Magneettinauhaa oli kertynyt vuosien 1978-1996 välillä. Loppupään koteloissa oli Anttilan alennustarrat ja kokoelma vaihteli mielenkiintoisten kaukokohteiden etnisestä torimusasta Anttilan köyhän miehen George Michaeleihin. Richard Claydermannia ja MTV-tuotannon 'Stefan' panhuilupoikaa. Sekaan oli vahingossa eksynyt myös Princen Graffiti Bridge.

Mukana oli myös kaksi osaa 'Synthesizer Greatest'-kokoelmalta. Ne klassisen musiikin uudelleen tulkinnat. Jokainen aikalaiseni muistaa varmasti nämä kokoelmat, jotka kansineen roikkuivat joka marketin hyllyllä. Sisältönä oli Starinkin versioita muun muassa Vangeliksen, Jarren ja Kraftwerkin kappaleista. Joillakin löytyy varmasti tälläinen nolous hyllystäkin. Itselläni lähimpänä liippaa levyllinen Ennio Morriconen elokuvamusaa samalla tavalla 90-luvun taitteessa syntikalla uusiotulkittuna. Täytyy sanoa, että pettymys levyä kuunnellessa oli kova. Ja olo kusetettu.

Synthesizer Greatest ei kuitenkaan huijaa ketään vaan ilmoittaa rehellisen hämärästi epäaidoista lähtökohdistaan. Tosin tässä klassisen musiikin osassa se ei hämää ketään.

Kaikkien näiden takana oli Ed Starink niminen hollantilainen 'syntikkavelho'. Starink oli aloittanut uransa 70-luvulla 'Gamma' nimisessä jazz-rock yhtyeessä. Kitarasta, bassosta ja pianosta hän siirtyi syntetisaattoreiden pariin 80-luvun alussa. Kuvaavaa on, että hän uudelleen levytti vuoden 1981 debyyttinsä biisejä 90-luvun alussa. Tuli varmaan parempaa jälkeä..

Kasetin kannessa julistetaan tämän päivän silmään koomisesti levyn olevan DIGITAALISESTI äänitettyä. Tänä päivänä kun jokainen elektronisen tai muun musiikin tekijä yrittää peitellä sitä digitaalisen äänittämisen jälkeä. No, levytykset ovat tietysti ajalta, jolloin nouseva cd-levyjen kuuntelu oli monelle musiikin kuluttajalle mittari kyvystä hypätä NYKYAJAN kelkkaan.
Kokoelman jokaisen osan kannet ovat myös koomisen futuristia galakseineen, avaruusaluksineen ja.. no kaikkine avaruus-kitchin kuvastosta löytyvine elementteineen.

Itse levyn, tai siis kasetin sisältö on tuttua easy-listening huttua. Ei ärsytä, mutta koskettaa yhtä paljon, kuin puhdistus-cd:n tai kasetin kuuntelu. Ensimmäistä kertaahan ei syntikoiden kanssa klassisen musiikin kimpussa oltu. Mutta siinä missä Walter/Wendy Carlos laittoi nimensä ja visionsa takeeksi kylmääviin tulkintoihinsa, Starink vetää biisit läpi Claydermanin otteella. Mummot ja totaalisesti musiikista pihalla olevat kuuntelevat tämän läpi, mutta muilla jää kesken.

Tai no. Starinkilla on jonkinnäköinen maine köyhän miehen Jarrena ja netin ihmeellisestä roskakorista löytyy kokoelman ja miehen fanisivuja. Ehkä kokoelman silloiset nuoremmat ystävät omaksuivat aikanaan myös ensimmäisinä digitaalisen median ja internetin käytön?

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Aavemusa

Takavuosina oli kavereiden kanssa puhe eteerisestä rokista ja musiikista, joka nimettiin paremman puutteessa Aaverokiksi.

Mieleyhtymät musiikkiin tulevat autiomaasta, auringonlaskuista ja nuotion ympärillä chanttaamista ja mantramaisista kappaleista. Soittolistalla on mukana vähän voodoota ja Bogus Manin kaltaista pelottavaa nihilismiä.

Eräässä toisessa blogissa puhutaan tälle hetkellä paljon spotifyn musiikinjako mahdollisuudesta Itse en ole hirveästi sitä täällä tehnyt, mutta tässä nyt on.

Spotify:
Rajan takaa