torstai 31. joulukuuta 2009

Klaus Schulze - Irrlicht 1972

Levyhyllyn vuosi loppuu tällä kertaa vahvasti Klaus Schulzen 'tahdissa'.

Irrlicht, eli Virvatuli oli Schulzen ensimmäinen soololevy, jota ei aikanaan olisi varmasti julkaistu ilman Ralf-Ulrich Kaiserin legendaarisen 'Ohr'-levymerkin ja Kaiserin uuden mitään pelkäämättömän ajan (ja musiikin) aatetta.
Kaiserin myöhemmät tempaukset julkaisujensa kanssa jättivät hänelle ikävän maineen, mutta Schulze itsekin myöntää, että 'Ohr' julkaisi aikanaan friikeintä ja muodottominta musiikkia, mikä olisi muilta jäänyt varmasti julkaisematta.

Kuten aiemmissakin postauksissa olen jaksanut jauhaa, Klaus Schulzea pidetään teknon ja elektronisen musiikin jonkinlaisena kummisetänä. Irrlichtillä arsenaalissa ei ole kuitenkaan minkäänlaista sekvenssointia, komppeja tai edes oikeaa syntetisaattoria. Mies itsekin pitää levyä enemmän 'musicue concréte', kuin elektronisen musiikin levynä.

Käytössä oli halvalla mikillä kasetille äänitetty sinfoniaorkesterin harjoitusnauha, kirppariurut, risa vahvistin (joka hajosi täysin heti nauhoitusten jälkeen) ja efektilaitteita. Orkesterinauhat Schulze käänsi väärinpäin ja ajoi efektien läpi, vahvisitin antoi muhkeita kiertoääniä ja urulla maalailtiin päälle. Tuloksena syntyi Schulzen ensimmäinen ja monen mielestä 'kosmisin' levy.

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Giorgio Moroder - From Here To Eternity 1977



Italialaissyntyinen Giorgio Moroder on vastuussa pitkälti siltä, miltä kunnianhimoinen kaupallinen rytmimusiikki sen alarönsyineen kuulosti 80-luvulla.
Miehen syntetisointia ja tuotantoa kuultiin paljon elokuvissa ja hän oli vastuussa mm. Donna Summerin noususta diskon kuningattareksi. Rock-uskottavuutta taas haettiin kymppiin osuneilla yhteistöillä mm. Sparksin ja Blondien kanssa.

maanantai 28. joulukuuta 2009

Kusetuksen vuosikymmenet

Eri medioissa, blogeissa ja boardeilla on ollut viimeisen kuukauden aikana kova hinku tärkeyttää kuluneen vuosikymmenen bändit, ilmiöt ja levyt.

Musiikin jaksottaminen vuosikymmenittäin on kuitenkin vähän halpaa ja palvelee lähinnä Back to the Sixties yms. kokoelmien myyntiä. Toki moni musiikkityyli muodostui, tai kaupallistui tiettynä vuosikymmenenä (tai vuosikymmenen vaihteessa..), mutta esimerkiksi punkista muistetun 70-luvun vuosina soi yleisimmin kuitenkin juustoinen proge ja sisällötön jytä tai disko eikä punk. Ajalliset raja-aidat ovat siis keinotekoisia ja turhia. 50-luvun levytys on minulle tuore sillä hetkellä, kun kuulen sen ensimmäistä kertaa. Jos se on hyvää musiikkia.

Toki musiikin historiassa yksi asia vaikuttaa toiseen, mutta kaupallisessa pop-musiikissa kaikki on ollut kierrätystä pitkälti 60-luvun alun jälkeen. Tahti vain on kiihtynyt ja tyylit pirstoutuneet. Musiikin tekemiseen ovat vaikuttaneet lähinnä tietyt tekniset innovaatiot ja soitinten halpeneminen. Jälkimmäinenkin saapui Suomeen vasta uuden aallon myötä, jolloin rokin soittaminen muuttui rikkaiden penskojen harrastuksesta kaiken kansan (ts. nuorison) huviksi.

Vuosikymmenen sijaan voisin listata kuluneen vuoden jutut;

1. Spotify : Nyt voi laillisesti olla ostamatta levyjä..

2. Levymyynnin alamäki : Niin paljon kuin pidänkin lp-pituudesta, en itke Idolssien ja Smurffien ruokkimien levy-yhtiöiden menetystä vallasta.

3. Asa : Loppuasukas - Ilmestyi jo vuonna 2008, mutta siirtyi kestokuunteluun vasta viime keväänä.

4. Black Sheep : S/T ja Kiss My Sweet Apocalypse - Julian Copen larppi-bändin kaksi loistavaa ja loistavan hiomatonta levyä, joissa mellotron kohtaa nuotiolaulut, helisevät akustiset kitarat ja puolen tunnin syntetisaattori-dronen.

5. Wire-lehti : Nettiaikanakin joku lehti pystyy edelleen olemaan tuore, nopea ja ajan edellä. Tai sen ulkopuolella.

6. 80-luvun synapop : Tästä kamasta on tullut tehtyä monta hyvää löytöä. Muistan suhteellisen hyvin tuon ajan, eikä synakama ollut normaalin suomalaisen (lisätään tähän nyt se hetero) pojan musaa. Ennakkoluulot sikseen, parhaimmillaan erittäin kunnianhimoista musiikkia.

7. Wilcon keikka - Huvilateltassa tuli todistettua, että toimii livenäkin.

8. Michael Jackson : Kummajaisen kuolema nosti hänet taas esille. Tällä kertaa jopa musiikissakin. Kuolema antoi myös näemmä anteeksi kaikki häntä koskeneet syytökset hämäristä puuhista.

Huonoin musiikkikokemus : Sebastian Bach Cooperin keikan lämppärinä. Vain aivonsa vaurioittaneet tai 90-luvun alkuun jättäneet tyypit voivat digata tälläistä. Miehen uusi 'nu-metal' oli tietenkin paskempaa, kuin vanhat hitit. Jos se on edes mahdollista.

Ai niin; Y2k Will Rise Again!

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Klaus Schulze - Cyborg 1973

Cyborg on Klaus Schulzen toinen soololevy ja kuulijastaan riippuen yksi miehen parhaista tai tylsimmistä levyistä.

Tangerine Dreamissä ja Ash Ra Tempelissä ehtinyt mies siirtyi soolourallaan rummuista täysin kosketinsoittimiin. Ensimmäisellä 'Irrlicht'-soololla hänellä oli käytössään vain urut, efektilaitteet ja konservatorion opiskelijoilta saamat sinfoniaorkesterin harjoitusnauhat. Kengännauhabudjetilla toimineelle Schulzelle tämäkin sopi hyvin hänen äänittäessä levynsä kotistudiossaan.

Samassa mestassa ja samoilla eväillä tehtiin myös kakkoslevy Cyborg. Tosin tällä kertaa mukana oli ensimmäistä kertaa VCS-3 syntetisaattori. Orkesterinauhat joutuivat tälläkin kertaa saksimisen ja parsimisen kohteeksi, tuoden levylle rikkaamman äänimaiseman, jollaista ei tuolla budjetilla olisi muuten saatu. Levy oli ilmestyessään tuplavinyyli, joka piti sisällään yhden biisin kullakin puolellaan. Suhinaa, mutta oikein hyvää sellaista.

Seuraavilla levyillä Schulze siirtyi askel askeleelta kohti enemmän sekvenssoitua kamaa, saavuttaen lopulta oikeaa suosiotakin 'Moondawn'illa. Paitsi Saksassa, jossa piti odottaa vielä pari vuotta, että profeetta tunnettaisiin omalla maallaan.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Missing Link - Nevergreen! 1972

Vanha koira pääsee yllättämään. Saksaproge on tullut koluttua paljolti läpi, mutta aina löytyy yksittäisiä bändejä, joita ei ole kuullut ja pääsevät yllättämään.

Müncheniläisen Missing Linkin ainoa levy on sekoitus jazzia ja raskaampia hardrock- ja heavy mausteita. Saksofoni ja kitara soittavat hienoja dualeja ja Dieter Miekautschin taitavaa kosketintyöskentelyä saatiin kuunnella myöhemmin Embryo-yhtyeessä.

Törkeän kannen takaa löytyy siis taas arvaamatonta ja edelleen tuoreen kuuloista progea.

tiistai 22. joulukuuta 2009

The Screamers - The Beat Goes On 1978



Los Angelesin The Screamers ei päässyt ikinä levyttämään, mutta näyttää tällä keikkataltioinnilla miten synapunkkia soitetaan. Vokalistin liikehdintä on tajutonta. Helvettiin ne kitarat!

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Suomalaiset prätkäbiisit

Kun ajelee 16-asteen pakkasessa maakuntaan, tulee jokaiselle mieleen moottoripyöräily? Eikö vain? Ai ei.?

Prätkällä ajollehan on suunnilleen omat radiokanavat ameriikoissa. Korkeiden vakuutusten ja lyhyen kesän maassa harrastus ja elämäntapa on kuitenkin ymmärrettävästi pienimuotoisempaa.

Joka tapauksessa historian saatossa suomeksikin on levytetty tästä vapauden ratsusta, joka alistaa asfaltin. Biisejä ei ole paljoa, mutta kyllä niistä mixtapen saisi. Tai ainakin muutaman biisin.

1. Alwari Tuohitorvi - Kromikaunotar 1974
Love-recordsille tehty sinkku, jossa ihaillaan tätä menokonetta ja päivitellään samalla, ettei talvella voi ajaa. Näkkärisaundeilla soitettua hard-rockia, mutta aika hauska. 'Kaasu auki kahta sataa, ei voi talvella ajaa.' 'Talviunta nukkuu kromikaunotar, veri laskettu viemäriin.' Hieno wah-wah-soolo.

2. Mika Sundqvist - Moottoripyörä on moottoripyörä 1979
Sundqvist lauloi edellisen bändin myöhemmässä inkarnaatiossa Alwari T:ssä. Outlaw-vihellysteema yhdistettynä skootterinössöt alistavaan tekstiin.

3. Sleepy Sleepers - Kesämopo 1979
Eihän tämä prätkästä kerro, mutta samalla tavalla liikkumaan vapauttava kulkuneuvo kesämopokin on ollut. Peräkammarin poika yrittää lähteä kylille hiippailemaan mimmien perään, mutta mopo laukeaa.

4. Moottorilinnut - Moottorilinnut 1982
Jukka Ritarin (mikä nimi!) laulama nimikappale. 'Moottorilinnut, moottorilinnut, yössä kiitää moottorilinnut.' Suurta runoutta. Mahtava biisi, kuten koko levykin.

5. Circle - Nopeuskuningas 2001
Mikä Rättö heittää kaikki Gillan-maneerit. Suomeksi. Biisin NWOFHM mättö muuttuu lopussa suhinaksi.

torstai 17. joulukuuta 2009

Udo Lindenberg - Lindenberg 1971

Udo Lindenberg on saksan oma Hector. Tosin Hectorin keskittyessä nykyisin rahakiertueisiin, Udo on avoimen poliittinen (sosiaalidemokraatti) ja järjestelee avustuskeräyksiä mm. Afrikkaan ja oikeistoväkivaltaa vastaan. Hän esiintyi edellisen liittokanslerin Gerhard Schöderin synttäreillä ja on vastuussa monesta 70-80-luvun saksalaisesta yhteislaulusta, joita lauletaan paikallisessa Bumtsibumissa.

Lindenbergin ensimmäisellä soololevyllä laulukieli oli vielä englanti. Levyä ei varsinaisesti lueta krautrock-kaanoniin, koska Udolla on myöhempi maine purkka-pop solistina. Silti levy on alusta loppuun taidokasta tuotantoa täynnä hyvää kitarointia ja loppua kohti levy kasvaa omiin korkeuksiinsa. Päätösbiisi 'The children of your children won't even know your name' on 11-minuuttinen monsteri.
Tämän jälkeen päälaulukieli muuttui saksaksi ja suosio nousi, mutta ensilevyn kaltaista kadotettua timanttia ei enää tullut.

Klaus Schulze Live WDR Köln 1977



Klaus Schulze uransa huippuaikoina. Pelkkä laitteiston koko ja näkökin toimivat yhtenä instrumenttina.
Samaa 'biisiä' ei analogisilla laitteilla saanut soitettua täsmälleen samalla tavalla kahta kertaa peräkkäin. Laitteiston yläpuolella oleva peili on myös hauska yksityiskohta, mistä yleisö saattoi nähdä soittajan ja megalomaanisen laitteiston.

Ohjelmoitujen soitinten ja videoscreenien aikana tuo näyttää hivenen vanhanaikaiselta, mutta itse ainakin lähtisin katsomaan tälläistä performanssia. Schulze keikkailee edelleen jonkin verran, mutta tuskin tulee tänne asti koskaan.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Happy Mondays - Yes Please! 1992

Pills 'n' Thrills and Bellyaches oli Happy Mondaysin läpimurtolevy, jonka suurin musiikillinen saavutus oli olla oikealla paikalla oikeaan aikaan. Post-modernistisena aikana voidaan ohittaa olankohautuksella se tosiasia, että levyn kaikki biisit olivat varastettu toisilta, Shaun Ryder ei osannut laulaa ja muutenkin homma oli päin persettä. Noste kuitenkin vei levyn Englannin listaykköseksi ja nosti nauttimaan ainakin ajankuvansa klassikkostatusta.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt ..Yes Please! on kuitenkin mielenkiintoisempi levy.
Tämä ei tarkoita sitä, että Yes Please! olisi missään mielessä parempi levy kuin edeltäjänsä. Päinvastoin. Levy on yksi älyttömimmistä musiikkiteollisuuden seinään ajoista.
Jos tätä ennen Shaun Ryderin päihtynyt ölinä ja jannujen tajuton sekoilu oli jokaisella kerralla muuttunut Mötley Crüe-tyylisesti kullaksi, tilanne vaihtui.

Talking Headsin Chris Frantzin ja Tina Weymouthin tuottama levy päätettiin äänittää Barbadoksella, koska Shaunin heroiiniongelma oli karannut käsistä. Samalla kun vokalisti saataisiin pidettyä erossa aineista, musiikkiin voitaisiin yhdistää ympäristön lattarivaikutteita.

Päin persettähän se meni. Aikaisemman tuhman rockin ja raven yhdistelmän sijasta tulikin paskaa ja kasvotonta lattarivaikutteista tanssimusaa. Ja Shaun kilahti heti lentokoneesta ulos päästyään crackiin, jota oli paikan päällä runsaasti tarjolla. Tiettävästi tositarinan mukaan hän jopa myi päällä olevat vaatteensakin saadakseen tätä. Jos siis haluaa kuulla, millainen on väsynyt levy, Yes Please! on varma valinta.

Factory/Hacienda-mesenaatti Tony Wilsonin saapuessa Manchesterin lentokentälle bändiä vastaan paljastui, että budjetin täysin ylittänyt levytys ei pitänyt sisällään lauluraitoja. Niiden avulla Ryder kiristi itselleen lisää huumerahaa.. Joviaali Wilson maksoi rahat ja sai paskat vokaalit. Ja kaatoi Factory-levymerkin. Eikä Happy Mondaysiakaan enää tämän jälkeen ollut. Muuta kuin 2000-luvun alusta lähtien 'rahat pois'-tyylisenä kiertuekokoonpanona.

lauantai 12. joulukuuta 2009

The Germs - MIA (kokoelma) 1993

MIA pitää sisällään miltei koko Germsin tuotannon vuosilta 1977-80.
Germs oli Los Angelesin punk-skenen alkuaikojen tärkeimpiä bändejä. Yhtye jätti jälkensä myös myöhempään amerikkalaiseen alternative-rokkiin.

Germs oli sikäli mielenkiintoinen bändi, että se operoi hetkenä, joka oli punkin alkuajan 'soita miten ja mitä haluat' ja sitä seuranneen ryppyotsaisen hardcoren välissä. Darby Crashin keulima yhtye oli erittäin innovatiivinen siinä määrin, kuin se punkin sapluunassa on mahdollista.
Crashilla oli kuitenkin päähänpinttymä itsetuhoisesta ja suosion ulkopuolelle jättäytyvästä antirock-starasta, jonka hän vei loppuun ottamalla yliannostuksen heroiinia. Vaiettu salaisuus oli myös, että useat (myöhemmin niin homokammoisten) HC-piirien alkuaikojen vaikuttajat olivat homoseksuaaleja. Niin myös Darby Crash. Hänen itsemurhansa joulukuussa 1980 lopetti myös Germsin klassisen kokoonpanon tarinan.

Myöhemmin Nirvanan tullessa suosionsa huipulle, Kurt Cobain palkkasi esikuvansa ja Germsin primus motorin Pat Smearsin kitaristiksi keikkakokoonpanoon. Smears soitti myös alkuajan Foo Fighterissa.

Air - Moon Safari 1998

Ranskalaisilta ei tunnetusti suju rock'n roll.
Mutta tunnelmapalat ne elostelijat osaavat.

Air-yhtyeen esikoislevy naitti tekijäkaksikon tyylikkään synapopin retroilun ja akustisten biisien kanssa. Ilmestyessään paketti kuulosti hivenen vedätykseltä.

Nyt bändin retroilu onnistuu kuulostamaan yhtä aikaa sekä menneisyydeltä, että tulevaisuudelta. Duo lainailee häpeilemättä 70-luvun ranskalaisten elokuvien musiikkiraitoja ja soittaa kiillotetut biisit äärimmäisen tyylikkäästi ja puhtaasti. Viimeksi mainittu on tosin samalla levyn ja bändin heikkous. Mutta toimii ja moog-syntetisaattoria kuuntelee edelleen enemmän kuin mielellään.

torstai 10. joulukuuta 2009

perjantai 4. joulukuuta 2009

The Orb - Live 93 - 1993

Tekno(whatever)-bändin livelevy saattaa ajatuksena olla vähän kyseenalainen, mutta tämä vuoden 93 Euroopan ja Aasian kiertueilta äänitetty levy on säilyttänyt sen elon, joka Orbin studioalbumeilta on ajan kuluessa kadonnut.

Dr. Alex Pattersonin idea oli alunperin yksinkertainen; Killing Joken entinen kitararoudari innostui Acid Housesta, mutta muutaman kokeilun jälkeen siirtyi yhdistelemään hitaita house-rytmejä Brian Enon, Tangerine Dreamin ja Steve Hillagen hengessä oleville syntikka ja samplepohjille. Tämä putosi britanian yökukkujille heidän palaillessa raveista. Orb on säilynyt aina Pattersonin ajatuslapsena, mutta myös avustajia/aisapareja on piisannut. Tärkeimpänä punk/metal taustainen Trash, joka oli mukana tälläkin levyllä.

Live 93 on piristävä pakkaus kestostaan huolimatta (131:48 min). Nelimiehisenä operoinut ryhmä 'soittaa' biisinsä levyversioista poiketen ja saa tylsimpiinkin hetkiin henkeä. Jälkimiksauskin menee putkeen, joten kajareista tulee kaksituntinen elävä ja kehittyvä äänimaisema ilman ojan kautta oikaisuja. Kannen Floyd-kumarrus on myöskin edelleen sympaattinen.

torstai 3. joulukuuta 2009

Olen nähnyt hullun taiteilijan - Kari Riipinen


Tarina alkaa kymmenisen vuotta sitten. Muutettuani pääkaupunkiin, eli Helsinkiin olin töissä konttorissa joka sijaitsi Vanhalla talvitiellä. Siis tukkutorilla. Tämä hiljalleen katoava kaupunki(tai laitakaupunki)-kulttuurin helmi piti sisällään mm. 'Lihapiha' nimisen entisen teurastamon takapihan. Paikka oli täynnä yöllisen autoparkin jälkeisiä kortsuja. Ammattilaisten hommaa.

Joka tapauksessa matkalla lähiruokaloihin, Tukkutorin roskiksilla laahusti usein parraskas ja nuhruinen laitapuolen kulkija joka ohitettaessa mutisi yleensä jotain viisauksia tyyliin 'Mulla on maa jalkojen alla'. Vanhempi työtoveri tiesi sanoa halveksuvasti, että tuo mielenterveysongelmainen hamppi oli Riipinen. Siis Kari Riipinen, joka kuvasi (tai ainakin antoi signeerauksensa) lähes kaikkiin 70-80-luvun kuumimpiin suomalaislevyjen kansiin. Sama mies, joka juppiaikana signeerasi vedoksensa myyden niitä 30 000 suomen markalla. Sama mies, joka palasi ulkomaan reissulta Helsinki-Vantaan kentältä limusiinilla.

Työkaveri tiesi kertoa, että Riipinen oli 90-luvulla saanut porttarin Corona-baariin, jonka jälkeen oli hengaillut yleensä baarin oven vieressä juoden pussikaljaa. Tarkempi asioiden selvitys kertoo myös, että hän möi samaan aikaan noita vedoksiaan muutaman kympin hintaan saman ravitsemusliikkeen ovella. Aiemmin hän katseli asuntonsa ikkunasta kadulle ja näytti legendaksi muodostuneen peukkumerkin ohikulkijalle. Joko hyväksyen tai hyläten.

Meni melkein kymmenen vuotta, kun minun ja Riipisen tiet jälleen kohtasivat (jos tätä termiä voi käyttää). Tässä välissä Riipisen laaja ystäväpiiri tai turvaverkko oli mahdollistanut hänelle muutaman taidenäyttelyn, koska mies on edelleen menossa mukana ainakin taidemaalarina.

Olin eräänä lauantaina vaimon ja lasten kera kaupungilla ja kävimme ostamassa markkeeraustusseja Temperasta (ehdottamasti kaupungin paras taiteilijatarvikekauppa). Oven vieressä seisoi joku hamppi, joka huuteli ohikulkijoille sekavia suuria totuuksia. Menimme kauppaan ja tämä tyyppi tuli vähän ajan päästä sisään jatkaen julistustaan maailman menosta ja politiikasta. Ihmettelin henkilökunnan pitkämielisyyttä ja ostihan äijä lopulta maailituubinkin. Olin kassalla, kun tyyppi lähti ulos ja käveli vastaan. Katsoi minua veikeästi ja näytti peukkua. Olen siis saanut Riipisen hyväksynnän.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Seal - Hits 2009

Lontoon Paddingtonissa nigerialais-brasilialaisesta liitosta syntyneen Sealin (syntymänimeltään Seal Henry Olusegun Olumide Adeola Samuel) meriitteihin voitaneen laskea avioliitto huippumalli Heidi Klumin kanssa. Toisina meriitteinä pidettäköön erittäin sielukasta lauluääntä joka ei kalpene vanhempien soul-mestareiden rinnalla. Sekä tietysti taitavaa sävelkynää.

Hits-levy pitää sisällään miehen hitit 90-luvulta tähän päivään saakka. Klassisen barokkipopin ja soulin risteytys toimii edelleen, mistä parhaana esimerkkinä Batman-tunnari 'Kiss From a Rose'. Ehkä nuo ysärisoundit ovat vähän kuluneen kuuloiset, mutta taustat on tuotettu sopivan minimalistisesti, joten sekään ei häiritse.

lauantai 28. marraskuuta 2009

Sunn O))) & Boris - Akuma No Kuma 2006



Tämä bändi olisi tammikuussa tulossa Tavastialle. Olen aivan varmasti menossa katsomaan, mutta vähän jänskättää saako tuolla rytmihäiriön. Konserteissa on nimittäin kuulemma huumaava ÄÄNENVOIMAKKUUS ja sehän tuntuu myös kropassa. Tässä Sunn 0))) yhdistää äänenvoimakkuutensa japanilaisten virkaveljiensä Boriksen kanssa.

torstai 26. marraskuuta 2009

Joan Baez - Silent Running 1972



Joan Baezin esittämä elokuvan nimilaulu. Kököt alkuperäisen Galactican mieleen tuovat pienoismallit ja tuhnu kuva yhdistettynä tämän puhtaan hippihyminän (melkein silleen pahalla tavalla) kanssa ovat kiehtovia.

Itse filmi tuli katsottua vähän aikaa sitten. Hassu yhdistelmä Space Odysseia 2001:stä ja ekologista avaruusfilmiä. Täytyy kyllä sanoa, ettei tälläisiä ihan hirveästi enää tehdä.

http://en.wikipedia.org/wiki/Silent_Running

tiistai 24. marraskuuta 2009

Mika Rättö - Polkupyörällä vuokkopenkereelle 2009

Mistä tietää, että on jonkun tyypin fani? Siitä, että ostaa levyllisen yli kymmenen vuoden takaisia kotinauhoituksia?

Mika Rätön 'soololevy' on siis kooste vuosina 96-97 tehdyistä himanauhoituksista. Albumi poukkoilee jonkin verran, mutta ei sinänsä tarjoa mitään yllätyksiä miehen myöhempiä tekemisiä seuranneelle. Itse asiassa levy voisi monin paikoin olla vain pari vuotta sitten äänitetty. Periaatteessa.
Levyllä alkaa muotoutua Mika Rätön hahmo, joka on suomenkielinen, teatraalinen ja hyvän kuuloinen. Mutta ehkä myös vailla sen syvällisempiä ajatuksellisia merkityksiä.

Musiikillisesti liikutaan akustisen Kuusumun profeetan esiasteilla sekä impressionistisissa ja elokuvallisissa tunnelmissa. Ja Rättö & Lehtisalon elektronisessa tohinassa.

Ihan ok levy, jonka melkein parasta antia on yllättäen kansivihkosen haastatteluteksti. Siinä tämä peräkammarinpojan ja taiteilijan risteytys käy läpi nauhoitustensa tekoajan ajatuksia ja prosessia.

lauantai 21. marraskuuta 2009

Mellotron

Jos joku soitin on saanut psykedeliassa ja progessa legendaarisen maineen, se on mellotron. 60-luvun alussa Englannissa kehitetty soitin oli aluksi hivenen raskaskäyttöinen, mutta myöhemmissä malleissa toimintaa oli järkeistetty ja rundaaminenkin niiden kanssa onnistui. Tämä ei siltikään tarkoita, etteikö soittimessa olisi ollut edelleen teknisiä haasteita..

Mellotronin toiminta perustui äänitettyihin nauhoihin, joissa jokaiselle koskettimella oli omansa juuri sille äänenkorkeudelle. Yleisimmät soitinäänet olivat viulu, huilu ja kuoro. Nauha ei ollut kuitenkaan looppi, sillä sen piti sisältää soittimen avausääni. Nauhaa riitti kahdeksan sekunnin ajan, jonka jälkeen vastapaino palautti sen takaisin. Tätä aikarajoitetta kierrettiin soittamalla sävel kerrallaan sointuja. Tästä tuli mellotronille ominainen 'pumppaava' tai juoksutettu ääni. Pitkää ääntä saadakseen konserttitilanteessa piti soittaa kahta mellotronia vuorotellen. Vara-mellotron ei ollut muutenkaan pahitteeksi, sillä soittimen virittäminen ja toiminta oli tien päällä kiinni tähtien asennosta. Lämpö, sähkövirta ja kosminen säteily vaikuttivat nauhojen pyörimiseen, joten niiden nopeus ja vire heittelivät välillä rajusti.

Huolimatta teknisistä haasteista soitinta käytettiin laajasti etenkin 70-luvulla. Mellotronin onni oli tavallaan sen tekninen epäonnistuminen; laite tehtiin mallintamaan orkesterisoittimia, mutta huojunnasta johtuen ne muuttuivat eteerisen tai aavemaisen kuuloiseksi, jota ei vieläkään pysty helposti jäljittelemään.
Polyfonisten syntetisaattoreiden ilmestyttyä markkinoille mellotronit katosivat nopeasti, jääden pienen piirin fetisseiksi. Silti soittimen kuultiin huokaavan silloin tällöin ja nykyisin se on kokenut jonkinlaisen renesanssin. Suomessa soittimia on tiettävästi neljä kappaletta, joista kaksi on Esa Kotilaisella. Voi olla enemmänkin. Eräällä proge-foorumilla suomalainen bändi kertoi ostaneensa oman soittimensa ulkomailta. Kunnostamiseen meni paljon aikaa, mutta Ruotsista saa tällä hetkellä varaosia. Kuulemma kannatti.

Mellotronin värittämiä kappaleita:

Beatles : Strawberry Fields Forever (varmaan kuuluisin esimerkki, mutta edelleen komea ja ..ulkopuolisen kuuloinen)
David Bowie : Space Oddity (Avaruuteen lähtö soitettiin tietysti sen ajan edistyksellisimmällä soittimella)
Rolling Stones : 2000 Light Years From Home (Stonesien psykedeelisen kauden yksi harvoista täysosumista. Brian Jonesin viimeisiä unohtumattomia suorituksia)
King Crimson : Mikä tahansa levy Rediin asti. Maalailua ja jyrkkiä kulmia.
Led Zeppelin : Rain Song
Tangerine Dream : Atem (ja monella muulla levyllä. Eteeristä maalailua syntikka-arpeggioiden päälle)
Hawkwind : Hall of The Mountain Grill (Hawkwindin parhaalla levyllä paljon välibiiseissä)
Witthüser & Westrupp : Trips und Träume (folkkia ja mellotronia)

Punkin jälkeen mm. OMD käytti runsaasti 'Architecture & Morality' levyllä ja Joy Divisionin 'Decades' biisillä. Nykysin soitinta käytetään taas paljon. Ehkä omaperäisimmin Radiohead ja Julian Cope. Sillain ilman retro-proge painolastia.

torstai 19. marraskuuta 2009

Wolfgang Riechmann - Wunderbar 1978

Wolfgang Riechmann oli Düsseldorffilainen muusikko, joka pyöri paljon paikallisissa yhtyeissä. Kuuluisimpana 'saksan Fleetwood Mac' Streetmark. Aiemmin hän oli soittanut mm. Wolfgang Flürin ja Michael Rotherin kanssa. Näistä jälkimmäisen viedessä Riechmannin tyttöystävän ja Steermarkin laulajan, Wolfgang siirtyi soolouralle.

Vaikutteet lensivät molemmin puolin, kun Wunderbar ilmestyi. La Düsseldorf ja Man/Machine-ajan Kraftwerk ottivat levystä vaikutteita. Ja toisinpäin. Levyn vertaaminen jälkimmäisenä mainittuun on paikallaan. Sen verran düsseldorffilaista beethoeveniaalisuutta löytyy. Edellinen tekotaiteellinen lause suomennettuna; Wolfgang Riechmannilla oli melodiantaju hallussaan.

Riechmannista puhutaan koko ajan menneessä aikamuodossa. Kaksi kännistä urpoa puukotti Wolfgang Riechmannin kuoliaaksi täysin ilman syytä viikkoa ennen ainoan levynsä ilmestymistä. 'Himmelblau'.

tiistai 17. marraskuuta 2009

Rockin apumiehet #3 - Nick Mason

Apumiehet saapuu kolmanteen osaansa. Tälläkin kertaa aiheena on rumpali, vaikka bloginpitäjä ei tunnustaudukaan rumpalirasistiksi.
Tosin suuressa maailmassa paskat basistivitsit kertovat nelikielisen soittajan sijaan rumpaleista. Nehän ovat aika eläimiä, fyysisiä, rytmitajuisia ja toisinaan epämusikaalisia sanan perinteisessä merkityksessä.

Nick Mason ei tosin putoa oikein mihinkään yllämainituista yleistyksistä. No, hänellä taitaa olla vain yksi oma biisi Floydin tuotannossa (Ummagumman siltä oudommalta levyltä), mutta sekin on enemmän kuin usealla muulla kollegallaan.

Masonin muusikon ura lähti käyntiin yhdessä hänen kaverinsa Roger Watersin kanssa, kun arkkitehtuurin opiskelijat perustivat bändin. Äijiä lappasi ja nimi vaihtui useaan otteeseen, kunnes eräs taideopiskelija kiinnittyi yhtyeen keulakuvaksi ja biisintekijäksi ja bändi alkoi soittaa nimellä Pink Floyd. Syd Barret nappasi pillereiden lisäksi paljon zeitgeistiä ja yhtye lähti rakettimaiseen nousuun Lontoon ja Englannin UG-piireissä. Ensilevyllä soitettiin taidoista huolimatta sympaattisen poikkeavasti.

Siirrytään pikakelauksella seuraavaan levyyn, toistamatta typerää fraasia "Barret oli läsnä, muttei paikalla, plaa plaa plaa." Toisella levyllä yhtye otti musiikillisesti niitä muotoja, joista se on myöhemmin tunnettu. Tähän sapluunaan kuuluu myös 'Pink Floyd-komppi', joka on sellainen lätkyttävä ja ilmava tuplabasarikomppi. Ei tiukka, ei löysä, ei oikein mitään, mutta tukee yhtyeen sointia hyvin. Oli onni onnettomuudessa etteivät Floydin soittajat olleet varsinaisia virtuositeetteja. Tämä poisti bändin repertuaarista turhan sooloilun. Myös rumpusoolot.

Levyttäessä Dark Side of the Moonia Mason päästi taiteellisen minänsä ääneen myös efektien soittajana. Albumin rumpuraitoja äänitettiin myös kuulemma useita kuukausia. Mason selvisi hommasta ihan kunnialla, vaikka miehen rumpalitaitoja arvostellaankin. Joka tapauksessa myös elektroniset laitteet ja nauhoitus tulivat siinä määrin tutuiksi, että pari vuotta myöhemmin käynnistyi Masonin lyhyt ja merkillinen sivujuonne tuottajana.

Huonosta timingistaan tunnettu rumpali tuotti perkussioihin ja kosketinmattoihin nojaavan Robert Wyattin mestariteoksen 'Rock Bottom'in. Pari vuotta tämän jälkeen ilmestyivät myös Gongin 'Shamal', Steve Hillagen 'Green' ja DAMNEDIN 'Music for Pleasure'n, jota bändi kyllä vihasi. Mikä lienee syynä näistä viimeisen levyn tuottajavalintaan on arvoitus. Ehkä Rat Scapies kumppaneineen tykkäsi Wyattin poikakuoro-äänellä laulamasta 'Rock Bottom'istä?

Samaan aikaan Floydin ura yhtyeenä alkoi lähestyä loppuaan. Watersin ystävä Mason seuraili ja ajelehti sivussa, kun progen Stalin alkoi muuttaa bändiä egotrippinsä ilmaisukanavaksi. The Wallin aikoihin Mason katseli vierestä, kun sessiomiehet soittivat vaikeammat osuudet, eikä se miestä haitannut. Jäihän samalla enemmän aikaa rakkaalle harrastukselle; urheiluautoilulle. Tähän hommaan Mason keskittyikin pitkälle 80-luvulle.

Gilmouren ottaessa yhtyeen nimen ja musiikin omiin käsiinsä, tarvittiin Masonia mukaan legimitoimaan homma. Sekin sopi miehelle hyvin. Myös se, että The Wall konsertin tyylisesti soittajat oli tuplattu, joten mies tyytyi paukuttamaan kannuja siinä sivussa niissä megalomaanisissa konserteissa. Ainoana Floydin jäsenenä hän myös vieraili Watersin leirissä soittaen silloin tällöin (edelleen) hänen keikoillaan pari biisiä.

Aina tarvitaan joviaalia rumpalia!


lauantai 14. marraskuuta 2009

Spiritualized - Royal Albert Hall October 10 1997

Spiritualizedin livelevy ei ole suosikkejani johtuen pääasiassa 'Ladies and Gentlemen We Are Floating in the Space' levyyn nojaavasta biisimateriaalista. Toisaalta sekään ei estä levyä kuulostamasta komealta ja mahtipontiselta. Pahasti sanottuna Royal Albert Hall kuulostaa siltä, miltä Pink Floydin olisi pitänyt kuulostaa pari vuotta aikaisemmin ilmestyneellä Pulse-livellään.

Bändin lisänä oli torvisektio, jousikvartetti ja gospel-kuoro saaden Piercen pseudo-gospelit kuulostamaan tarvittavan mahtipontiselta. Spiritualized oli tuolloin kovassa nosteessa ja esimerkiksi seuraavana kesänä Glastonburyn pääesiintyjä. Tosin miltei täysin eri kokoonpanolla, koska alkuperäinen yhtye penäsi parempaa palkkaa, johon Jason Pierce lopulta suostui. Ja antoi tämän jälkeen soittajille saman tien kenkää.

perjantai 13. marraskuuta 2009

Madonna - Justify My Love 1990



Madonnan Immaculate Collection-kokoelmalle levyttämä sinkku 'Justify My Love' on hyvä esimerkki loistavasta kyvystä ratsastaa aikansa kuumimmilla tyyleillä ja yhtestyökumppaneilla. Konkreettista todistetta jälkimmäisestä väitteestä ei ole, vaikka näihin aikoihin neidillä ja kappaleen tuottaja Lenny Kravitzilla huhuttiin olevan fyysinenkin suhde. Tämän Kravitz kuitenkin kielsi.

Joka tapauksessa biisi kuulostaa edelleenkin tuoreelta ja hmm... eroottiselta. Ilman tuota videotakin, jonka esittäminen kiellettiin MTV:llä. Tämä ei estänyt eteerisen ja aikansa viileimpien biittien päälle rakennetun kappaleen matkaa listojen huipulle. Madonnan seuraava levy Erotica ratsasti samoilla eväillä, muttei enää laadulla.

torstai 12. marraskuuta 2009

Harmaa Ghetto - Taipale 2008



Harmaan Gheton 'hip-hop' on ehkä levyn pituisena annoksena vähän liikaa, mutta yksittäiskappaleina toimii.

Suomalainen kirjallisuus käsittelee edelleen usein kansakunnan tuntoja koskettavaa sota-aihetta, muttei suomalainen musiikki. 60/70-luvuilla asiaa käsiteltiin jonkun verran (nololla patetialla) ja myöhemmin punk kertoi ydinsodan ja armeijan mielettömyydestä. Joka tapauksessa nykyajan velttoperseet eivät sodasta laula.

Harmaan Gheton talvisotaan sijoittuva Taipale naittaa komeasti pakkasessa höyryävän hengityksen, Haadeksen virran, raamatun kuvat ja jermuilun kuraripulit housussa. Kuulostaen samaan aikaan Hiski Salomaalta, Veikko Lavilta ja Asalta.

(Valitettavasti Youtube-biisi on kuvitettu typerästi)

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Demolition 23 - Nothin's Alright 1994



Andy McCoyn'The Real McCoy Band' hajosi vähemmän yllättävästi kolmen keikan jälkeen. Ei tarvitse olla meedio arvatakseen syyn olleen egoilu ja spurguilu herra McCoyn kohdalta. Hanoin jälkeisen musiikillisen uran tekeminen jäänee Mike Monroelle. Monroen ongelma taas on biisinteko, kuten ylläoleva videokin todistaa. Meininki on ihan kohdillaan, mutta... biisi tuntuu jotenkin tutulta. Aika surutta sämplätty pistolssit ja stoogesit. Ja hyvin vähän mitään omaa mukana. Ruotsalaiset tekevät tuon paremmilla kertosäkeillä.

Harmonia - Musik von Harmonia 1974

Uusinta parin vuoden takaa.
Harmonian 'Musik von Harmonia' taisi olla ensimmäinen krautrock-levy, joka kolisi. Jos en ihan väärin muista, se taisi myös olla ensimmäisiä ostamiani tyylilajin levyjä noin muutenkin.

Harmonia oli Neu!-kitaristin Michael Rotherin (ex-Kraftwerk apulainen) ja Cluster-duo Hans-Joachim Roedeliuksen ja Dieter Moebiuksen muodostama 'super-yhtye'. Bändin debyytti levytettiin maaseudun rauhassa 1600-luvulta peräisin olevassa koleassa kartanossa vuonna 1973.

Liekö kauniilla ympäristöllä osuutta asiaan, mutta Musik von Harmonia yhdistää Neu!-kitaristin mekaanisen ilmaisun ja Cluster-duon muodottoman maalailun erittäin komeasti. Itseasiassa levyn aloituksessa ammutaan koko ammusvarasto ilmaan ultrakoolin 'Watussin' ja The Orbin 1:1 myöhemmin varastaman/lainaaman 'Sehr Kosmische'n muodossa. Näistä ensin mainittu on viileä ja ajaton mekaano, jälkimmäinen äärimmäisen kaunis maalailu. Loppulevy meneekin ehkä hivenen kevyemmällä ammusvarastolla, muttei sekään ole turha.

Levyn julkaisun aikaan Rotherin ex-bänditoverit löysivät oman mekaanisen kultasuonen 'Autobahn'illa. Musik von Harmonia sen sijaan vaipui nopeasti unholaan. Tai ei ihan. Brian Eno kuuli levyn sekä ylisti bändiä järjestäen sessionkin heidän kanssaan. Homma kuitenkin kuivui kasaan. Tai no.. Eno avusti David Bowien Berliini-trilogiaa näillä eväillä. Ja 'keksi' samaan aikaan myös ambientin.

tiistai 10. marraskuuta 2009

The Great British Synth - dokumentti













En ole ehtinyt katsomaan, mutta luultavasti taattua BBC-laatua. Tässä siis linkki ohjelmaan.

Koska noita koneita on tullut lähiaikoina hankittua, aihe kiinnostaa homma tavallista enemmän.

Ei punkkia, muttei hi-fiäkään.. http://www.myspace.com/cheapnewagefix

perjantai 6. marraskuuta 2009

Walter Wegmüller - Tarot 1973

Walter Wegmüller on sveitsissä asuva kulkurielämää viettänyt mustalais ITE-taiteilija /ennustaja /mystikko, joka levytti tämän levyn todellisen 'krautrock-supergroupin' kanssa Sveitsissä.

Levyn tuottajana
toiminut Rolf Ulrich Kaiser kokosi tätä "kosmisen musiikin" levyä varten soittajiston, jolle antoi nimen 'Cosmic Couries'. Samojen sessioiden väliajalla syntyi Ash Ra Tempel:in 'Join Inn'. Nauhat jätettiin muutenkin pyörimään taustalle, jonka hedelmät Kaiser julkaisi Cosmic Jokers yhtyeen nimen alla kysymättä lupaa soittajilta (ja maksamatta mitään). Tämä johti Kaiserin ja Göttschingin co. välirikkoon. Legendan mukaan Göttschingin kuuli berliiniläisessä levykaupassa kaiuttimista tutun kuuloista kitarointia, joka paljastuikin Cosmic Jokersiksi.

Bändi koostui jäsenistöstä Manuel Göttsching, Hartmut Enke, Jerry Berkers, Jürgen Dollase, Walter Westrupp, Klaus Schulze, Harald Großkopf. Taustaa oli siis bändeistä Ash Ra Tempel, Wallenstein ja Witthüser & Westrupp.

Levyllä liikutaan mystisen Tarotin korteissa ja kappaleet pysyttelevät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta alta kuuden minuutin pituisina. Musiikki vaihtelee ulvahtelevasta syntetisaattori-maalailusta akustisiin tunnelmiin ja välillä jopa junnaavaan riffittelyyn. Koska taustaryhmä oli genren kärkikaartia, vietetään välillä e r i t t ä i n upeita hetkiä. Walter Wegmüller 'laulaa' (no.. puhuu) kappaleiden päälle saksaksi ja välillä englanniksi. Välillä kumpaakin samassa biisissä. Levy on samalla tavalla haastavaa ja provokatiivista, kuin Amon Düül II:n tuotanto. Ei ainakaan jätä kylmäksi. Komeaa, kaunista ja kornia juuri oikeassa suhteessa.

torstai 5. marraskuuta 2009

Levyhylly 2 vuotta

Kuvan uskotaan esittävän blogin pitäjää
Aloitetaan juhlinta pari päivää etuajassa, sillä webbimuotoinen musiikkipäiväkirja täyttää parin päivän päästä tasan kaksi vuotta. Ikä on suhteellisen pitkä JATKUVASTI päivitetyksi musablogiksi. Useinhan näissä hommissa alkuinnostuksen jälkeen blogi hiljenee ja lopulta katoaa päivittämättömän pölykasan alle. Kaksivuotias ei toki ole vielä vanha todella pitkäikäisten suomiblogien rinnalla, joiden ikäkin lasketaan jo internetin alusta.

Blogin pitäminen johtuu yleensä egoistisista syistä. En tiedä haluaisinko itse lukea Ninnuliinan vaateblogia yms. mutta mielenkiintoisista levyistä kyllä. Ja mikäs sen mukavampaa, kuin kirjoittaa sellaista itse!

Levyhyllyn olemassa olon perusta on aktiivinen ja laaja-alainen musiikin kuuntelu. Tätä nautintoa halutaan jakaa muillekin. Levyt eivät myöskään lopu hyllystäni. Toinen syy blogin vielä elossa olemiselle on kirjoittaminen suomeksi. Kynnys julkaista äidinkielellä on pienempi ja itseilmaisu luonnollisempaa. Kolmas syy on sama mihin jouduin blogin alkuaikona kaiken maailman hipeille vastailemaan; en jaa musiikkilinkkejä (muuta kuin sallittuja). Tykkään kirjoittaa musasta, enkä halua sulkea tätä viranomaiseten kehotuksesta. Jokainen tekee oman moraalinsa mukaan ja jos haluaa warettaa, niin ei sitä blogin pitäjän tarvitse tehdä sinun puolestasi. Toki osa blogin kamasta on niin kryptistä, ettei voi olettaakaan sen löytyvän Anttilasta tai edes Tunnelin levystä.

Homman idea oli siis alunperin kirjoittaa suomeksi innolla ja fanzine-tyyliin. Webin kanssa työskennellessä tiedän, että tekstin pituuden pitää olla rajattu. Kukaan ei jaksa lukea pitkiä horinoita, elleivät ne TODELLA ole mielenkiintoisia. Ja nämä minun horinatkin ovat vain semi-mielenkiintoisia. Joka tapauksessa alussa virsi oli ehkä turhankin lyhyt ja kaunis. Joskus lyhyyden takia jopa runollinen, koska lukijan itsensä piti päätellä puuttuva informaatio tai täydentää.. Toivon nykyisin löytäneeni kultaisen keskitien. Jonkun verran kiinnostuneita kantapeikkojakin on hiljalleen ilmaantunut/löytänyt paikalle. Elävöittämisestä kiitos.

Käsitellyn musiikin skaala on laaja, koska olen naamaltani jo rupsahtanut äijä. En tarvitse musiikkia varsinaisesti minuuden rakentamiseen. Silloinhan haluaa kuulua vain johonkin juttuun ja sulkee paljon muuta pois. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö näin olisi joskus ollut..

Kaksivuotisjuhlan kunniaksi lähetämme hetken aikaan tuoreesti uusintoja, eli kirjoitan uudestaan muutamasta blogin alkupäässä ilmestyneestä levystä. Ne eivät aikanaan saaneet ehkä tarvitsemaansa merkkimäärää.

Hail to the Rock'n Roll (and Ambient and Funk and Hardcore and Pop and Metal and Proge and jne.)!

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Judas Priest - British Steel 1980

Kuuntelin tuossa muutama päivä sitten Purplen klassikkoa 'In Rock'. Gillan oli solistina uraa uurtava ja rytmiryhmä hyvä, mutta tässä vanhemmiten bändin taiteilu on yllättäen ruvennut ottamaan nk. pataan. Pikkupoikana John Lordin ja Ritsi Bläckmoren pseudoklassisia sooloja kuunteli iho kananlihalla, mutta nyt nuo 'kiintiötaiteilut' lähinnä vituttavat. Liian pitkät introt ja biisin katkaisevat soolot. Alkuaikojen dinosauruksista Deep Purple nojasi ehkä vähemmän bluesiin, kuin esim. B. Sabbath tai Zeppeliinit.

Judas Priest oli vuonna 1980 jo pitkän tien kulkija ja edellä mainittujen bändien aikalainen. British Steel edeltäjänsä kanssa kirjoitti kuitenkin pitkälti, miltä NWOBM kuulosti ja näytti. Ei ylipitkiä pseudoklassisia introja, vaan riffit pääosaan. Blueskin tippui kelkasta. Ja tietysti Halfordin homokuteet, jotka foobinen yleisö kuitenkin lainasi sumeilematta. Priestin levyjen kannet ja taide ovat muuten mun mielestä saaneet tyylilajissaan liian vähän huomiota. Tässä lisää aiheesta.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Isokynä & Orfeus - Kaikki menee seinään 1974



Joku on tehnyt kulttuuriteon ja laittanut tämän pätkän nettiin. Dave oli kova ja ennenkaikkea Orfeus näytti saatanan pahoilta ja välinpitämättömiltä hämyiltä. Toi noiden geari olisi muuten tänään todella arvokasta tavaraa.
Kitaristi Janne Ödner hakattiinkin myöhemmin epämääräisissä oloissa kuoliaaksi. Haudassa on myös Hessu Hiekkala. Zape Leppänen on kaiketi edelleen aktiivinen musiikissa ja Klaus Stolt on Suomen merkittävin arkkitehtuuripienoismallirakentaja.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

lauantai 24. lokakuuta 2009

Frank Zappa - Hot Rats 1969

Frank Zappan toinen soololevy on ainoita Zappan teoksia, joista voin vilpittömästi sanoa pitäväni. Väite on sinänsä hölmö, koska Zappalla on kymmeniä levytyksiä, joista suurinta osaa en ole ikinä edes kuullut. Löytyy varmasti muutakin.

Hot Rats on miltei kokonaan instrumentaalilevy, lukunottamatta Zappan ystävän ja kasvutoverin Captain Beefheartin laulamaa kakkosbiisiä 'Willie the Pimp'iä. Kotimaan Wigwamit ja Pekka Pohjolat ovat kuunnelleet levyn kuola valuen ja proge-aikoinaan toistaneet sen aika tarkasti.

torstai 22. lokakuuta 2009

Oi! - Skini-punk

Kuuntelijakunnastaan johtuen tämä punkin alalaji on sivuutettu aina sivulauseen sivulauseessa. Tästäkin kamasta löytyy kuitenkin ihan pätevää musaa.

Englannissa punk-liikkeen kaupallistuessa Oi! (eli suomeksi Moi!) teki hetkellisen vastaiskun tätä vastaan. Alunperin liikettä kutsuttiin nimellä 'street punk' tai 'real punk'. Ideana oli yhdistää kahden työväenluokkaisen ryhmän; punkkien ja skinien rivit. Musiikki oli konstailematonta, miehekästä ja suoraviivaista ilman turhaa taiteilua. Ja ehdottoman heteroa, joten mitään Howard De Voton tyylistä määkijää ei bändeistä löytynyt.

Alkuperäiset skinheadit eivät olleet rasisteja - muuta kuin pikkasen vähän - keskittyen lähinnä tappelemaan eri kaupunginosien ja futisjoukkoeiden välillä (ja hakkaamaan pakistanilaisia). Kappaleet kuvaavatkin useasti katutappeluja, työttömyyttä ja futista ym. rumissa tiililähiöissä ollutta konkreettista todellisuutta. Aatteellisuuskin oli alkubändeillä lähinnä sosialistista populismia, eikä myöhempää kuulapää-fasismia.

Alkuajan punkin, pubirockin, glamin, skan ja futislaulujen yhdistävä tyyli eli kukoistustaan pari vuotta, kunnes hardcore käytännössä syrjäytti sen. Ja skiniliikkeen maine taas ei ollut niin hyvä, että sillä olisi myyty kaikille musiikkia. Tunnetuimpia bändejä olivat Sham 69, alkuajan Exploited ja Toy Dolls. Ja muutama muu.

maanantai 19. lokakuuta 2009

Drive by Truckers - Southern Rock Opera 2001

Patterson Hoodin johtama Drive by Tracksers on positiivinen esimerkki oman tien kulkijoista. Vuodesta 1996 asti toiminut yhtye (bändi oli ensimmäisiä, joka teki informatiivisen ja viihdyttävän internet-sivun) sai pääjehun ja parin kaverin automatkaillessa idean tehdä levyn omista etelävaltiolaisista juuristaan. Kolmella kitaralla, rummuilla ja bassolla 70-lukulaisittain operoivan yhtyeen levystä tuli luonnollisesti tuplavinyyli.

Southern Rock Opera on siis teemalevy, muttei Whon Tommyn tyyliin vaan kertoo tarinan (tai mukautuu siihen) pääosin Lynyrd Skynyrd yhtyeen silmin. Tuo kolmen kitaran yhtye on joutunut historian saatossa vähän huonoon maineeseen parin junttbiisin takia. Siltä löytyy kuitenkin erittäin sielukasta rokkia, joka on jäänyt Alabamojen varjoon. Levy päättyy luonnollisesti yhtyeen kohtalokkaaseen lento-onnettmuuteen, joka vei hautaan Ronnie van Zantin, Steve Gainesin ja Cassie Gainesin.

Tämä kaikki kerrotaan southern-rock biisien kautta, mutta mistään retroilusta tai Black Crowseilusta ei ole kyse, vaan DBT:n musiikki seisoo omilla jaloillaan. Musiikki on etelä-rockin ja grungen sekoitusta jota kuuntelee mielikseen. Tällä kertaa teemalevystä johtuen lyriikoita kuuntelee tarkemmalla korvalla. Harvoin kuulee yhtä eläytyvää tekstitystä, kuin levyn kakkosbiisin 'Ronnie and Neil'issä, joka kertoo Neil Youngin ja Ronnie van Zantin välille syntyvästä ymmärryksestä ja ystävyydestä:

Church blew up in Birmingham
Four little black girls killed for no goddamn good reason
All this hate and violence can't come to no good end
A stain on the good name.
A whole lot of good people dragged threw the blood and glass
Blood stains on their good names and all of us take the blame

Meanwhile in North Alabama, Wilson Pickett comes to town
To record that sweet soul music, to get that Muscle Shoals sound

Meanwhile in North Alabama, Aretha Franklin comes to town
To record that sweet soul music, to get that Muscle Shoals sound

And out in California, a rock star from Canada writes a couple of great songs about the
Bad shit that went down
"Southern Man" and "Alabama" certainly told some truth
But there were a lot of good folks down here and Neil Young wasn't around

Meanwhile in North Alabama, Lynyrd Skynyrd came to town
To record with Jimmy Johnson at Muscle Shoals Sound
And they met some real good people, not racist pieces of shit
And they wrote a song about it and that song became a hit

Ronnie and Neil Ronnie and Neil
Rock stars today ain't half as real
Speaking there minds on how they feel
Let them guitars blast for Ronnie and Neil

Now Ronnie and Neil became good friends their feud was just in song
Skynyrd was a bunch of Neil Young fans and Neil he loved that song
So He wrote "Powderfinger" for Skynyrd to record
But Ronnie ended up singing "Sweet Home Alabama" to the lord

And Neil helped carry Ronnie in his casket to the ground
And to my way of thinking, us southern men need both of them around

Ronnie and Neil Ronnie and Neil Rock stars today ain't half as real
Speaking their minds on how they feel
Let them guitars blast for Ronnie and Neil

Levy julkaistiin alunperin omakustanteena lainaamalla rahat faneilta, perheiltä ja sukulaisilta. Myöhemmin se julkaistiin myös 'oikeasti'.

lauantai 17. lokakuuta 2009

Neil Young - Trans 1982

Neil Youngin Trans ilmestyi samana vuonna Bruce Springsteenin karun riisutun Nebraskan kanssa. Tänä päivänä ja ajastaan irrotettuna Trans on ultra-hip futuristista kanttaan myöten. Toisin oli vuonna 1982.

Youngin uralle on tietenkin ominaista etsikkoajat ja totaaliset metsään repäisyt. Nämä seikat tekevät artistista arvaamattoman ja jännittävän. Mutta faneille, jotka odottivat Rust Never Sleep III:sta tai uuden aallon ja jättikitaroiden yhdistelmää ei Trans-levyn elektro ollut miellyttävä yllätys. Ruutupaidat ovat kuunnelleet teiniviikset väpättäen ja hämmentyneinä Youngin vocoder-vinkunaa ja synapoppia. Hämäränä yksityiskohtana (tai levy-yhtiön vaatimuksena?) levyn avaa aivan tavallinen Young-kantri 'Little Thing Called Love'. Tämän jälkeen siirrytään loppulevyn köyhän miehen Kraftwerkeilyyn. Taiteilijaa on varmasti askarruttanut kannessakin näkyvä 'vanhan hyvän ajan' vaihtuminen futuristiseen maailmaan..

Mutta tänään levy toimii.

torstai 15. lokakuuta 2009

Bruce Springsteen - Nebraska 1982

Suurimmalle osalle Springsteenin musiikista tulee varmasti ensimmäisenä mieleen E Street Band vähän juustoisine ISOINE sovituksineen. Biisin loppuhehkutus pauhaa viisi minuuttia ja kaikki kitaristit juoksevat tuskaisen näköisinä ympyrää. Ja ne rummut. Ja se saksofoni.

Kuitenkin Springsteenin suurin klassikko perustuu pelkälle akustisen (ja vähän sähkökitaran) soitolle, huuliharpulle ja laululle. Badlands-elokuvan osittain inspiroima akustinen levy pitää sisällään Springsteenille tyypillisiä tarinoita jenkkiduunareista ja luusereista, tosin tällä kertaa vähän synkemmässä valossa. Miehen Nyki-punk sympatioista antaa osviittaa State Trooper-biisi Suicide yhteyksineen.

Mies äänitti levyn demon makkarissaan neliraiturilla, jonka jälkeen E Street Band meni studioon ja nauhoitti levyn. Hänen mielestään yhtyeversio kuitenkin kadotti painostavan tunnelman, joten seurauksena oli yksi Springsteenin uran rohkeimpia peliliikkeitä; levynä julkaistiin alkuperäinen yksin esitetty demoversio.

Riipivä ja aavemainen levy. Ei olisi uskonut pikkupoikana (BORN IN THE USA!1!), että mieheltä löytyy tälläinen levy.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Lou Reed - Street Hassle 1978

Kuten levyn kannestakin näkyy, Lou Reed oli tässä vaiheessa täysin gay-hommissa. Ei siis kierrelty ympäri Eurooppaa säestämässä taiteilijatar-elämänkumppaninsa musiikkia. Enemmänkin patsasteltiin ylimielisenä setänä New Yorkin punk-klubeilla vittuilemassa selkään taputteleville nappuloille. Ja välillä tietty piestiin transu-tyttöystäviä turpaan.

Street Hassle on mielenkiintoinen vähemmän tunnettu Reed-levy. Tottakai tuohon aikaan on ollut pyrkimyksenä realisoida punk-liikkeen tuoma uusi kunnioitus. Kuitenkin Reedin vittumaisen luonteen takia mukana on muutama yllätys. Levy on itsessään jonkinnäköinen remiksaus Reedin siihen astisesta urasta. Real Good Time Together juontaa juurensa jo Velvettien aikoihin. 11-minuuttinen katusuhauksesta kertova nimibiisi Street Hassle on taas jousiriffeineen hypnoottista LouReed-puhelaulua parhaimmillaan. Osa biiseistä on äänitetty livenä turhia puleeraamatta.

Levyllä vilahtaa myös Bruce Springsteen. Äijä oli näemmä mukana useammallakin New York-taidepunk levyllä. Samalta vuodeltahan on Patti Smith Groupin hitti Because the Night.

perjantai 9. lokakuuta 2009

The Mighty Wurlitzer

Kuuntelin pitkästä aikaa Ylen Avaruusromua radio-ohjelmaa. Tälläkin kertaa soitettiin sitä tuttua pulputusta. Hämmennys oli kuitenkin suuri, kun juontaja totesi äänen tulevan 80-vuotta sitten rakennetusta soittimesta. No, olihan biisiä editoitu tietokoneellakin, mutta ujeltavat viulut ja oudot perkussiot paljastuivat Wurlitzer-teatteriuruilla soitetuiksi.

Laitetta rakennettiin vuosien 1914-40 välillä pari tuhatta kappaletta ja lisenssillä esim. Saksassa. Soitin toimi 'yhden miehen yhtyeenä' elokuvateatteriessa, kuten ohessa olevalta videoltakin kuulee. Soittaminen vaatii lahjakkuuden lisäksi tietysti koneen käyttötaitoa, kuten säätimien määrästäkin huomaa. Hämmentävää miten hyvät perkussiot tuossa on ollut. Eihän tällä varsinaisesti ääntä syntetisoitu vaan laite luotti perinteiseen pillistöön. Kokokin on aika miehekäs.

torstai 8. lokakuuta 2009

Richard Strauss - Also Sprach Zarathustra



Tänään tulisi televisiosta Stanley Kubrickin Space Odysseia 2001. Eepos jäänee tällä kertaa katsomatta kahdesta syystä; se tulee Kolmoselta mainosten kera ja alkaa vasta puolilta öin.

Myös Kubrickin toisen mestariteoksen Clockwork Orangen taustalla soi klassinen musiikki. Tosin osittain sen ajan uusimmalla soittimella, eli Moog-syntikalla soitettuna. Leffan Main Titlen Purcell mukaelma on varmasti yksi kylmimmistä ja kolkoimmista biiseistä ikinä. Piste.

Palataan kuitenkin Space Odysseiaan. Sama kappale soi myös sen vaikuttavamman apina/monoliitti kohtauksen taustalla. Youtubesta siltä kohtaa löytyvät pätkät olivat kuitenkin seitsemän minuuttisia, joten säästetään kaikkien aikaa.

Also Sprach Zarathustra oli itseoikeutetusti myös Kuninkaan lavalletulobiisi.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Ike & Tina Turner - Nutbush City Limits 1973



Tina Turnerin persläpi-synnyinkaupungistaan tekemä Nutbush City Limits oli Iken ja Tinan viimeinen suurhitti.
Itse Marc Bolanin huhutaan soittaneen kitaraa tällä funkkia ja rockjytää yhdistelevällä singlellä. Bolan kyllä soitti ihan todistetusti toisella Iken ja Tinan biisillä, mutta tällä singlellä hän tuskin oli mukana. Vaikka Nutbush City Limitsin kitarat kuulostaakin T-Rexiltä.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Iggy Pop & James Williamson - Kill City 1977

Levy lainasi nimensä Helsingin aloittelevan punk-liikkeen kotiluolalle. Kyseessä on ex-Stooge Iggy Popin ja James Williamsonin duolevy. Levyllä musisoivat kuitenkin melkein kaikki Williamsonin ohjaksiinsa kaappaaman Stoogesin de facto luottosoittajat.

Levy äänitettiin 1975 demoksi suurille levy-yhtiöille. Levytyssopimus ei tärpännyt, joten pari vuotta myöhemmin punk-liikkeen pienlevylafkat julkaisivat sen.

Yksi syy levy-yhtiöiden nihkeyteen oli Iggy Popin huono maine ja henkinen tila. Pop oli aikaisemmin hermoromahduksessa hajoittanut Stoogesin. Tästä eteenpäin Iggy oli täyspäiväinen nisti ilman bändiä, jonka harrastuksiin kuului naistenvaatteissa katuojaan sammuminen. Artistista jatkoa yritettiin kehitellä jopa Doorsin Ray Manzarekin kanssa (Iggy itseasiassa sai aikaisemmin levy-yhtiöltä Liskokuninkaan vanhat nahkapökät, mutta myi ne pois saadakseen huumerahat). Pop kirjoittautui mielisairaalaan katkolle ja pääsi jonkin näköiseen hallintaan riippuvuuksistaan. Kill City äänitettiin Iggyn sairaalasta saamien viikonloppuvapaiden aikana.

Stoogesin viimeiset ajat olivat olleet musiikillisesti miltei metallia, mutta Kill Cityllä nokka kääntyi yllättävään suuntaan. Tai olihan Raw Powerillakin etäisesti Rolling Stoneseja muistuttavia hetkiä, mutta Kill City on silkkaa Stonesia. Vähän ehkä köyhän miehen Stonesia, vaikka Williamsonin riffit groovaavat oikeaoppisesti. Tuotanto on torvineen ym. silti näkkileivän ohutta. Yhdistelmä kuitenkin toimii ja levyllä on jopa tavoista poiketen herkkiä instrumentaaleja. Hyvä levy.

torstai 1. lokakuuta 2009

Royal Trux 1987-2001


















80-luvulla rokki oli muuttunut maailman parantamiseksi ja hyväntekeväisyyskonserteiksi. Punk oli tullut ja mennyt jättäen perinnöksi vain järjettömät hiuslaitteet. HC-punkpiireissä autolla ajaminenkin oli suunnilleen kielletty homouden, kaljan ja puhtaiden saundien ohella. Disko ja kuntopulverilla kiillotetut artistit taas pitivät valtavirrassa valtikkaa. Elämäntavat olivat vanhoilla rokkareilla menneet täysremonttiin. Mick Jagger juoksi aamulenkkejä walkmanit korvilla ja jopa Keith Richards oli siirtynyt pelkkään juopotteluun. Hanoi Rocks? Kuka oli edes kuullut? Joka tapauksessa Rock-musiikki tarvitsi vastaiskunsa, vaikka edes ruohonjuuritasolla.

Neil Hagerty operoi ääniterroriaan jo Pussy Galore yhtyeen jäsenenä. Tämä Jon Spencerin luotsaama nowave bändi äänitti mm. Hagertyn ehdotuksesta oman versionsa Stonesien 'Exile on Main Street':istä. Levytys julkaistiin 550 kappaleen c-kasettina ja nautti ug-piireissä.. noh ehkei suosiota, mutta ainakin huomiota. Hagerty kertoi avoimesti haastatteluissa olevansa vain rivijäsen ja tekevänsä pian omaa juttuaan.

Hagerty perusti vuonna 1987 Royal Truxin silloin 16-vuotta täyttäneen tyttöystävänsä Jennifer Herremanin kanssa. Äijän Stones fiksaatio jatkui hänen nimittäessä luovaa parivaljakkoa esikuviensa mukaan Chemical Twinsiksi. Herrema oli hänen mukaansa juuri se neiti rokkiprinsessa ja poseeraaja, joka Mick Jagger oikeasti halusi olla. Hagertyhan on salaa aika musikaalinen jätkä, mutta Herreman vahvuus oli juuri tukka silmillä keulakuvana oleminen. Lauluäänen sijasta voisi nimittäin puhua vain äänestä soittimena. Bändin ekat levyt olivat aika experimentaalisia, mutta alun jälkeen lähestyivät omalla tavallaan valtavirtaa kuulostaen etäisesti Stonesilta. Nistipunkkarien soittamalta Stonesilta.

Musiikillisestikin Royal Truxia voisi kutsua grungen pioneereiksi, mutta hengenheimolaisuutta löytyi myös itkua ja maailmantuskaa puuduttaneesta heroiinin käytöstä. Tätä kaksikko hehkutti surutta pienlehtien haastatteluissa. Nirvanan yllätyssuosion jälkeen levy-yhtiöt kiinnittivät kilvan mitä ihmeellisimpiä bändejä. Tuolloin RT:kin sai huhujen mukaan rahakkaan sopimuksen Virginin kanssa. Pelkkään ränniin vetämisen sijasta kaksikko osti jopa talon Virginiasta ja rakennutti sinne oman studionsa. Näihin aikoihin Jennifer Hennema otettiin Calvin Kleinin malliksi ja hän esiintyi runsaasti mainoksissa 90-luvun puolesta välistä 2000-luvun alkuun. Tuon aikaiset luonnehdinnat 'heroiinimalleista' pitävät ainakin tässä kohtaa täysin paikkansa.. Bändin olemassa olo päättyi parisuhteen kanssa samaan aikaan 2001 ja kumpikin tekee nykyisin tahoillaan omaa musiikkia.

Omaan mieleeni jäänyt kuva Royal Truxista on juuri tälläinen. Bändi näytti kuvissa tosi siistiltä uusimmissa katumuotivaatteissa, vaikka erinäisistä puutostiloista johtuen hampaita vähän puuttui, iho kutisi ja puhekin oli epäselvää sössötystä. Valitettavasti Royal Trux oli ilmiönä wanhan ajan pahoista itsetuhorokkareista paljon kiinnostavampi, kuin musiikillisesti. Bändillä nimittäin ei ole hirveästi iskevää materiaalia.

torstai 24. syyskuuta 2009

Kollaa kestää - Tähtien rauha 1978

Kollaa kestää oli tampere-punkin ensimmäisen aallon bändi. He tosin pääsivät levyttämään vähän myöhemmin, kuin aikalaisensa Eput ja kumppanit. Bändi kulminoitui rumpali Jyrki Siukoseen, joka oli vastuussa lähes kaikesta. Siukosen häipyessä kuvioista, myös Kollaa kestää hiipui ja häipyi bändikartalta.

Tähtien rauha on 'Musti sotakoira' sinkun b-puoli. Paraatipuolen biisi on sitä perus suomihuumori-punkkia. Kuka tykkää, kuka ei. Mutta tämä kakkospuoli on jotain ihan muuta.. Siukonen on myöhemmässä elämässään ansoitunut taiteilijaja ja ollut mm. kuvataideakatemian professori. Punk taisi käydä jo aikanaan liian ahtaaksi leikkikentäksi.
Mutta mutta palataampa biisiin; paraatipuoli oli jo levytetty edellisenä vuonna. Kakkospuolta levytettäessä kustantaja Epe Helenius oli vittuillakseen hommannut studioon diskobändien ala Abba ja hämyjen käyttämän jousikoneen. No, pojat sitten pläjäyttivät punk-sinkun b-puoleksi esoteerisen rytmikoneen komppaaman hämykrautpopin. "Mitä on ikuisuus? Ikuisuus on nyt". Tämä oli enemmän punk kuin punk :-D

tiistai 22. syyskuuta 2009

dälek - Ever Somber 2005



Maailma on täynnä yllätyksiä. Viimeinen Ever Somberin alussa mieleen tuleva ajatus on, että 90-luvun kenkiintuijottelijoiden märältä unelta kuulostava feedback-kitarointi liittyykin rap-biisiin.

New Jerseyläinen dälek kuuluu hip-hopin uudistajiin ja lainaa taustoilleen surutta kitarasurinaa ja noisea. Faust ei ole viimeinen yhtye mikä tuonpuoleisesta soivissa kitaroista tulee mieleen. Lähemmällä tarkastelulla selvisikin, että dälek on tehnytkin yhteistyötä myös tämän saksalaisen pioneerin kanssa. Ei tosin tällä biisillä. cLOUDDEAD muistuttaa tätä jonkun verran, mutta dälekin räppäys on astetta miehekkäämpää ja katu-uskottavampaa. Täytynee mennä Nosturiin katsomaan.

maanantai 21. syyskuuta 2009

Ebba Grön - We're Only in It for the Drugs 1979

Ruotsi-teema jatkuu edelleen, tosin vähän eri kamalla. Ebba Gröniä tituleerattiin aikanaan Ruotsin Eppu Normaaliksi. Niin hyvää ruotsintaitoa en omaa, että saisin bändin punk-huutolaulusta hirveästi selvää. Silti tuntuu, ettei ainakaan tällä ensi albumilla ihan hirveästi huumorilla pelleillä. Räävitön levyn nimi saattaa sitä olla. Toisaalta laulaja Thåströminin myöhempien tekemisten valossa en ole siitäkään ihan varma. Mieshän vietti vuosia Hollannin huumeluolissa. Ehkä suurin yhteinen nimittäjä bändeillä oli megasuosio, jota Ebba Grön nautti Ruotsissa samalla tavalla kuin Eput Suomessa. Ja nimi.

Ensireaktio levyn soidessa on; "Voiko ruotsiksi laulettu musa olla näin rankan kuuloista?" Hahaa! Musiikkirasisti ajoi tutkaan.
Jos levyn saundeja vertaa saman ajan suomi-punk levyihin, ymmärtää hyvin miksi Ruotsista tuli jo 70-luvun alussa Abba ja miksi maan 'Action Rock' kuulostaa edelleenkin hyvältä (joskin noin muuten hengettömältä). Kitarat oli saatu kuulostamaan yhtä äkäisiltä kuin suuressa maailmassa ja homma on muutenkin astetta tanakampaa. Sanoituksissa liikutaan tukholmalaisissa rappioromantiikan maisemissa; nukutaan mm. Tunnelbanassa yms. mitä Hanoit sitten elivät pari vuotta myöhemmin.

Ebba Grönin debyytti oli positiivinen yllätys ja pamahtaa kaikkien aikojen punk-suosikit listalle.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Bo Hansson - Ur Trollkärlens Hatt 1972

Rotaatiossa on pyörinyt paljon ruotsalaista 70-luvun jazzia, progea ja folkkia. Kuten Suomessakin, piirit ovat olleet pienet ja kuuntelemani artistit ja orkesterit ovat löyhästi kytköksissä toisiinsa (Turid, Bo Hansson ja Kebnekajse).

Bo Hansson oli Ruotsin ensimmäisiä rokkareita käyden läpi Tukholman varhaiset bändikuviot. Tässä vaiheessa vielä kitaraa soittava Hansson pääsi kuumiin juttuihin, kun hänen silloinen bändinsä Merrymen lämppäsi Rolling Stoneseja näiden varhaisella Skandinavian kiertueellaan. Hansson perusti rumpali Janne Karlsonin kanssa urkurumpu-duo Hansson & Karlssonin, joka soitti up-tempo Hammond-musaa Nieminen & Litmanen tyyliin. Suuri hetki koettiin Jimi Hendrixin vieraillessa Ruotsissa, jossa hänellä oli sessio Hanssonin kanssa. Hendrix myös levytti ensimmäiselle levylleen heidän Tax Freensa.

1969 Hanssonin sai tyttöystävältään lainaksi Taru Sormusten herrasta kirjan, johon hän kilahti täysin. Hansson rupesi vääntämään yksinäisessä mökissä instrumentaalimusaa kirjan pohjalta. Vuonna 1970 julkaistu Sagam om Ringen oli jättimenestys Ruotsissa sekä pari vuotta myöhemmin Englannissa.

1972 julkaistu 'Ur Trollkärlens Hatt' eli 'Taikurin hattu' jatkoi Sormusten herran kotikutoista fantasiapataa. Sagam om Ringenillä oli paljon hyviä hetkiä, mutta se kuulostaa kuitenkin enemmän hautajaismusalta, kuin matkalta Keskimaahan. Ur Trollkärlens Hatt sen sijaan on monipuolisempi ja yllättävän tuore levyllinen proge-jaskaa. Sormusten herran Hansson soitti kaiken vielä lähes kokonaan itse, mutta tällä levyllä on paljon vierailijoita ja yhteissoitossakin on särmää. Miellyttävyydestä huolimatta mistään 'easy listeningistä' ei ole kyse. Kulmikkaat kitarat, rytminvaihdot, phaseri, Hanssonin mestarilliset koskettimet ja syntikat kuulostavat tänään jopa tuoreemmilta, kuin aikanaan. Tässä on jotain samaa villasukka-fantasian henkeä, kuin alkuperäisessä Tolkienissa ja Tove Janssonissa. Seikkailuun. Suomalaisista artisteista ihan lähelle pääsivät 70-luvun Tolonen ja Pohjola.

tiistai 15. syyskuuta 2009

Rockin apumiehet #2 - Ringo Starr

Rockin apumiehet saapuvat huimaa kyytiä kakkososaan. Tällä kertaa tapetilla on taas ajankohtaisen yhtyeen The Beatlesin rumpali Richard Starkley aka Ringo Starr.

Alkuperäinen idea oli ottaa käsittelyyn saman yhtyeen toinen jäsen George Harrison. Hän oli hivenen kimurantimpi hahmo, joka kärsi orkesterissa kahden melkoisen hyvän biisintekijän varjossa olemisesta. Kuitenkin sisäisten jännitteiden jo hajottaessa yhtyettä, eivät Harrisonin kappaleet bändin viimeisellä Abbey Road-levyllä (Let it Be äänitettiin aiemmin, vaikka julkaistiin melkein postyymisti) kalvenneet yhtään Lennon-McCartney sävellysten rinnalla. Tämän joutui johtokaksikkokin tunnustamaan. Eikä Harrisonin myöhemmästä hienosta soolourastakaan voi oikein puhua apumiehen tekemisinä.

John Lennonin sanoin "Ainoa kenestä olen Beatlesien jälkeen huolissani, on Ringo". Ennustus ei kuitenkaan täysin toteuttanut itseään, sillä Ringo julkaisi ensimmäisen ex-Beatle #1 US-hitin (Photograph). Tässä vaiheessa pitää nauhaa kuitenkin kelata takaisin päin.

Beatles muotoutui kaverusten yhtyeestä, jossa alusta asti olivat mukana Lennon, McCartney ja Harrison. Alun perin kannuja paukutti Pete Best niminen jannu, jonka huonoa onnea on aina jaksettu surkutella. Lopullista totuutta ei tiedä, mutta tosiasia on, että Best kengittiin yhtyeestä. Oli syy mikä tahansa. Ringo Starr otettiin yhtyeeseen ja alusta asti oli selvää, että tämän henkilökemiat toimivat paremmin.
Ulospäin homma toimi myös niin, että Starrin edustama 'jokamies' toi vastapainoa muiden söpönassuilulle ja taidekouluälykköydelle. Bändin sisällä Starrin olemus myös tasapainotti palikoita. Ringon joviaali karisma pelasti myös bändin typerät elokuvat, Starrin näytellessä de facto pääosaa.

Revolverista eteenpäin Ringolle tehtiin melkein joka levylle yksi harmiton kappale, jonka hän sai laulaa. Näistä rallatuksista on myöhemmin syntynyt klassikkoja ja on syytä muistaa, että 60-luvun mutakuoppaan päättäneen Woodstock-festivaalin kohokohtiin kuului Joe Cockerin epileptisen tulinen versio Ringon laulamasta 'With a Little Help From My Friends'istä.

Starr toimi tasapainottavana tekijänä myös yhtyeen nielaistessa kokonaan Maharishi Yogin opit. "Safka oli pahaa" oli Starrin kommentti vegetarismin ja henkisen kasvun äärellä olemisesta (Starr on tosin nykyisin kasvissyöjä, terveydellisistä syistä).

Joviaalilla Starrilla oli toki Beatlesien aikana omat huonot hetkensä. Valkoisen albumin aikana bändin kinastellessa ja nysvätessä studiossa Starr sai tarpeekseen ja erosi yhtyeestä. Ringo vietti pari viikkoa Peter Sellerssin jahdilla Sardiniassa kännäten ja kirjoitti samalla OMAN Beatles-klassikkonsa 'Octopus Garden'in. Häntä tarvittiin kuitenkin pikaisesti tasapainottamaan Beatlesia ja mies palasi.

Beatlesin loppuaikaa kohti on varmaa, ettei yhtye olisi sisäisissä skismoissaan kestänyt niinkään pitkään ilman Ringon pehmentävää vaikutusta. Lennonin heroinismi, Yoko Onot, taloudelliset riidat ja McCartneyn ja Harrisonin erimielisyydet soittotaidoista sekä biisinteosta söivät lopulta yhtyeen neljäksi sooloartistiksi. Starr oli ainoa yhtyeen jäsen, johon kaikki olivat muutaman vuoden kestäneen keskinäisen mykkäkoulunsa aikana yhteydessä.

Ringo soitti rumpuja Lennonin ja Harrisonin sooloklassikoilla ja hänen omilla levyillään vierailivat kaikki Beatlet biisintekijöinä. Tämä on värittänyt kaikkia myöhempiä Starrin joviaaleja ja harmittomia soololevyjä. Ringo on se heppu, joka nousee jokamiehenä vierailemaan lavalle ja laulaa pari rallatustaan. Kaikki tykkäävät ja tulevat hänen levyilleen vierailemaan.

Toki Ringollakin on ollut synkät hetkensä. Alkuaikojen pillerien rouhimisen ja psykedeelien jälkeen mies oli vuosikaudet vakavan alkoholismin ja kovien huumeiden vankina.
Toiset synkät hetket hän on aiheuttanut elokuvan katsojille ollessaan mukana muutamalla Magical Mystery Tour-tyylisellä rock-elokuvalla (T.Rex: Born to Boogie, Zappan 200 Motels yms.)

Rumpujen soitto? No.. se sujui tarvittavan hyvin.