Kuuntelin tuossa muutama päivä sitten Purplen klassikkoa 'In Rock'. Gillan oli solistina uraa uurtava ja rytmiryhmä hyvä, mutta tässä vanhemmiten bändin taiteilu on yllättäen ruvennut ottamaan nk. pataan. Pikkupoikana John Lordin ja Ritsi Bläckmoren pseudoklassisia sooloja kuunteli iho kananlihalla, mutta nyt nuo 'kiintiötaiteilut' lähinnä vituttavat. Liian pitkät introt ja biisin katkaisevat soolot. Alkuaikojen dinosauruksista Deep Purple nojasi ehkä vähemmän bluesiin, kuin esim. B. Sabbath tai Zeppeliinit.Judas Priest oli vuonna 1980 jo pitkän tien kulkija ja edellä mainittujen bändien aikalainen. British Steel edeltäjänsä kanssa kirjoitti kuitenkin pitkälti, miltä NWOBM kuulosti ja näytti. Ei ylipitkiä pseudoklassisia introja, vaan riffit pääosaan. Blueskin tippui kelkasta. Ja tietysti Halfordin homokuteet, jotka foobinen yleisö kuitenkin lainasi sumeilematta. Priestin levyjen kannet ja taide ovat muuten mun mielestä saaneet tyylilajissaan liian vähän huomiota. Tässä lisää aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti