Isi & Pojat Myrskystä ‎– Kersantti Perverssin Pojat Myrskystä 2017

Isi & Pojat Myrskystä on tuttu kaikille 80-90-luvun taitteessa Soundien demopalstoja nuohonneille. Bändi keräsi niissä kehuja ja julkaisi pari äänitettä aikansa pienlevy-yhtiö UJO:lle. Yhtye on aktivoitunut 2010-luvulla ja olen itse nähnyt ainakin pari keikkaa, koska tyypit ovat alunperin tältä kylältä. Toinen 90-luvun taitteen ex-Anjalankosken kaupungin yhtye, joka on jäänyt mieleen oli kauhu-punkbillyä soittanut Ferox, eikä yhtään hullumpi bändi sekään.

Tämä uutta materiaalia sisältänyt cd-EP livahti ilmestyessään ohi ja sitä taisi saada ostettuna ainoastaan Hippie Shake Recordsilta. Osan biiseistä tunnistan kuulleeni yhtyeen keikalla.

Bändin musiikki on sellaista, että toisin tehtynä voisi hyvinkin olla, että en pitäisi tällaisesta, tai se ei ainakaan tekisi suurempaa vaikutusta. Isi & Poikien Myrskystä musiikkia voisi nimittäin luonnehtia termillä "rappari-rock", jota käytettiin 70-luvun lopussa esimerkiksi yhtyeestä Popeda. Eli niin sanotusti työväenluokkaista rokkia sanoituksilla joissa vilahtelee yhteenliimautuneet pornolehden sivut, viina, vankilasta himaan yms. kuvasto. EP:n seitsemästä biisistä laskentatavasta riippuen kolme tai enemmän on covereita, jotka toisaalta luetaan omalla tavallaan ja ne muuttuvat Isi & Pojat-biiseiksi. Ohio Express, The Who ja Chuck Berry.

Biisit on miksattu hyvin yhteen, jolloin kyseessä on saumaton kokonaisuus. Musiikki jyrää alusta loppuun, Isi Martikainen hyvä rock-karjuja, soitto pelaa, kitaristi Hyvärinen on taitava ukko ja vastuussa myös levyn lyriikoista. Ekassa biisissä kerrotaan jo mistä on kysymys: "Laita aivot paperipussiin ja rupea ravistaan".
Tässä vaiheessa tuleekin bändin erikoiskortti; jo ekan Chuck Berryilyn välissä tulee Land of Thousand Dances-pätkän lisäksi kunnon Beefheart-takomisosuus, tai tässä kohtaa mieleen tulee jo Radiopuhelimet. Eli bändi osaa sekoittaa puupäistä ja puupäistä, mutta erikoiskulmaista meininkiä. Kierroksia lisätään kolmosbiisi "Steriloitu koti" lähtien ja nyt ollaan ihan Radiopuhelimissa. Ja tämähän ei vielä riitä, vaan seuraava "Toby Dammit", jonka painostavan sekavat sanat saavat taaksensa kunnon Stooges-fonin ja kertsissä yllävät fm-syntikat. Ja bändi takoo taustalla hampaat irvessä. Yhteenmiksattu "Kevyt kenkäinen Baby" palauttaa popeda-menon, mutta jyrää kuin... jyrä. EP lopetetaan bändin luennalla kahdesta The Who-yhtyeen biisistä ja päättyy ukkosen jyrinään ja sateeseen.

Hamlet - Linnanherra 1977

Äänijälkiä-blogissa oli hyvä kirjoitus, jossa niputettiin Rocket Recordsin 00-10-luvuilla uudelleenjulkaisemat "kadonneet" suomi-progealbumit. 

Noh, moni niistä ei aikanaan niin sanotusti ikinä löytynytkään, ilmestyen pieninä painoksina suoraan unohduksiin tai aivan toisenlaisen musiikkityylin julkaisijan kautta. Tai sitten niin sanotusti liian myöhään, kuten Fonovoxin 1977 julkaisema Hamlet-yhtyeen 'Linnanherra'.

Levy pyörii internetissä ihmettelyn aiheena kahdestakin syystä: alkuperäisestä vinyylialbumista pyydetään huimaa 900 euron hintaa (ei ole käynyt kaupaksi) ja sen mykistävän huonosta kannesta, jonka on sentään kuvannut aikansa ykköskuvaaja Olavi Kaskisuo. Huima myyntipyyntihinta johtunee siitä, että levy ei ehtinyt kovin kauaa edes olla levykaupoissa, koska Survival-nimellä toiminut lappeenrantalaisyhtye pakotettiin ilmeisesti aivan viime metreillä levy-yhtiön toimesta muuttamaan nimensä Hamletiksi ja poseeraaminen kesäteatterikostuumeissa karmaisevassa kannessa oli ehkä viimeinen niitti.

Linnanherra uudelleenjulkaistiin cd:nä jo 2010, eli kymmenen vuotta sitten ja ehkä juuri kannen ja sisältöoletuksen takia olen vältellyt sen kuuntelua tähän päivään asti. Oletus nimittäin oli, että sieltä olisi kuulunut vuonna 1977 vanhentunutta kiemuraista progea, mikä on sinänsä hassu fobia vuonna 2020, koska eihän tällaista sukupolvisotaa enää ole olemassakaan. Ylipäätään proge-hämyt vs. punk (joka tuli maahan vielä ajan tyyliin 2-vuotta myöhässä) oli tämän maan viimeinen musiikkisukupolvitaistelu ja itse olen tuolloin ollut parivuotias taapero. Näin jälkikäteen tarinat siitä, että progehämyt pelattiin ulos koko musiikki- ja soittajakentästä on vähän outo. Tällaisen kokemuksen saa esimerkiksi masentuneen Ronnie Österbergin itsemurhasta tasan 40-vuotta sitten, mutta toisaalta Häkä Virtaset ynnä muut toimivat jo kokopäiväisinä studiomuusikkoina. Se lienee kuitenkin selvää, että 1977 progeyhtyeiden perustaminen väheni, vaikka suuressa maailmassa dinosaurukset Genesis, Pink Floyd ja Yes tekivät tässä vaiheessa kaupallisesti menestyneimmät albuminsa.

Yllä oleva rönsyily on kuitenkin ihan paikallaan asetellessa Linnanherraa aikasapluunaan. Myös ajatus progen väsähtämisestä 77 on sikäli perusteltu, että sen kiemurat syntyivät ja elivät ajassaan vuosikymmenen alussa. Niiden soittaminen samaisen vuosikymmenen lopussa kertoo ehkä enemmän paikalle jämähtämisestä ja kopioinnista, joka ei käsittääkseni ollut tyylisuunnan eetos. 

Alunperin. 

Tässä mielessä Linnanherra onkin yllätys, sillä koko levy on enemmän ja vähemmän kitaravetoista ja vieläpä kahden kitaran vetoista jytää, jossa on rytmitysten ynnä muiden elementtien kautta mukana sitten sitä kunnianhimoa. Monessa paikassa levyyn halutaan liittää Black Sabbathin nimi, mutta itse sijoittaisin tämän ulkomaisesta jatkumosta Wishbone Ashin ynnä muiden linjaan. Kahden kitaran liidit ja riffit ovat jytääviä, mutta edellämainitun tyylisesti myös ilmavia ja lentäviä ja sitovat musiikin BS:n maahankaivuun sijaan niin sanotusti ilmaelementtiin. Toinen selkeä vaikutin lienee ollut "ajattelevan ihmisen jytäyhtye" Blue Öyster Cult.

Kappalemateriaali on osittain jopa tarttuvaa, sisältää tarvittavat koukut ja pienen ripauksen niitä kiemuroita. Yksi mikä erottaa tämän ovat lyriikat, jotka poikkeavat jonkin tyylilajin peruskamasta. On sitten kuulijan oma asia, tykkääkö niistä vai ei. Edellä mainitusta toimii hyvänä esimerkkinä kappale "Eloonjääneet". Nimibiisi ja "Korpireiska" jytäävät komeasti. Koko levyn kappalemateriaali ei ole ehkä ihan parasta A-luokkaa, mutta tarvittavaa. Kitaristit ovat notkeita.

Levyn tuottajina toimivat Kimmo Suovanen ja aikansa epäonninen monitoimimies Markku Suominen, joka soittaa levyn syntikat. Kyseinen laite kuulemma katosi samalla, kun Suomisen myöhemmät levy-yhtiöpuuhat kaatuivat.

Hamlet/Survival loppui käsittääkseni levyn ilmestymiseen ja osa miehistöstä haisteli paremmin aikansa tuulia perustaen teddyille maistuneen ja kohtuullisesti menestyneen Jam Rock Bandin.

Hawkwind - All Aboard the Skylark 2019

 Jossain 90-luvun alun Soundissa oli Jussi Niemen arvostelu Hawkwindin silloisesta levystä, josta arvostelija totesi, että jos bändi kerran toistanut ja hionut juttuaan jo 20+ vuotta, niin kyllähän sen on pakko toimia. Nyt tästä Soundin levyarvostelusta alkaa olla 30 vuotta ja Hawkwindin ensilevykin täyttää 51. 

Niemen sanoissa on kuitenkin vissi totuus: Hawkwind toimii toimiessaan edelleenkin. Tosin kaikki nykylevyt eivät toimi välttämättä aivan yhtä hyvin, mutta toimivat kuitenkin jollain tasolla.

All Aboard the Skylark on omiin korviin hyvä nyky Hawkwind-albumi. Eihän se nyt mikään 70-luvun klassikko ole, eikä enää sellainen voikaan olla, mutta periaatteellisella tasolla tältä löytyy monia niitä yhtyeen hyviä juttuja, joita pidetään Hawkwindille ominaisia.

Avausbiisi 'Flesh Fondue' viittaa sanoituksissaan yhtyeen vuoden 1982 levyyn 'Church of Hawkwind' ja biisiin 'Star Cannibal'. Musiikillisesti se tuuttaa klassisen monotonisen Hawkwind-riffin, joka pidetään puupäisen yksinkertaisena. Ensi kuulemalla mieleen hiipi ajatus, että yhtyeen jonkunnäköiset kasarin opetuslapset, eli Antisect olisivat voineet tehdä aikanaan samanlaisen pseudo-heviriffin. Kakkosbiisi, instrumentaalinen 'Nets of Space' yhdistelee nykysyniä ja Windin perinteistä haahuilua. Ei mikään klassikko, mutta albumilla sille on paikkansa. Sävellysvastuu on pääosin perustajajäsen Dave Brockin käsissä, mutta kakkoskitaristi ja kiipparisti Magnus Martin on vastuussa osasta, jotka hän myös vokalisoi. Asianmukaista maailmantuskaa poteva 'Last Man on Earth' on Wind-biisiksi yllättävän melodinen ja formaali. Tämä korjataan seuraavalla 'We Are Not Dead...Only Sleeping'illä, joka on yllättävän erikoinen ja kokeellinen, noin 74-vuotiaan miehen kokoamaksi. Muita levyltä nousevia kappaleita ovat '65 Million Years Ago' ja levyn päättävä Martinin 'The Fantasy of Faldum'.

Kirjaston lainakappale oli tupla-cd, jonka kakkoslevy 'Acoustic Daze' esittelee Hawkwindin edellislevyn kokoonpanon soittelemassa uudempia ja vanhempia biisejä yleisön edessä. Ei ehkä tarpeellinen, muttei huonokaan.

Aiempi maininta kasaribändi Antisectistä sikäli osuva, että nykyisin Hawkwindin fyysiset levyt julkaisee DIY ja punk-kulttuurissa vahvasti toiminut Cherry Red Records.

The Buxs - Live 1982

Musiikki on upea asia, eikä intternettikään paha, vaikka onkin tappanut lukemattomien ihmisten harrastuksen fyysisten äänitteiden parissa ja ajanut artisteja ahdinkoon. Mutta mikä valtava määrä tietoa ja tiedostoja. Olen ollut muutaman vuoden jäsenenä synnyinkaupunkini facebook-ryhmässä, jonka aiheena ovat paikalliset bändit 70-80-luvulla.
Maailma on sinänsä pieni ja kummallinen, sillä ryhmän ylläpitäjä ja käsittääkseni aikansa skenen primus motor on vaimoni entisen kotitalon naapurin ukko, jonka musiikkiharrastuksista ei ollut mitään arvailuja myöhemmin kyseisessä osoitteessa notkuessani. 

Harvatahtisesti päivittyvässä FB-ryhmässä on aika mittava kokoelma paikkallisissa studioissa paikallisten projektien ja soittajien tuottamaa kamaa. Koska nämä tehtiin siis niin sanotussa oikeassa studiossa, äänenlaatu on yleensä kelvollinen, musiikissakaan ei yleensä mitään varsinaista vikaa, mutta ei myöskään varsinaisesti mitään erikoistakaan. Maakunta- ja kuntabändejä, tyylilajina aikansa ulkomaiset esikuvat.

BUXS Kotkan Sibeliuksenpuiston lavalla kesällä 1982. Vasemmalta lukien: Puke, Make, Krisse, Kölli.

Siihen nähden yksi viime kesäinen päivitys nousi vahvasti korviin; The Buxs-yhtyeen livebiisi vuoden 1982 kesäkeikalta Kotkan Sibeliuspuiston lavalta. Omassa nuoruudessani tyhjyyttään seisovasta (ja nyt jo puretusta lavasta) liikkui parikin urbaanilegendaa. Ensimmäisen mukaan se oli maksanut enemmän kuin Kotkan upea funkkisrakenteinen brutaali kaupungintalo (tässä voi olla perää ns. revalvaatioiden, devalvaatioiden ja rahan arvon muutumisen yms. kautta). Toinen sitkeä, mutta ilmeisen paikkansa pitämätön huhu oli, että sen lavalla oli esiintynyt 60-luvun lopussa Earth-nimellä aloittanut englantilaisbändi, josta tuli pian Black Sabbath. Koska huhut syntyvät jostain, joku ihan jebou ykkösdivarin brittibändi on lavalla ehkä soittanutkin?

Mutta mutta. Palataan The Buxsin youtubesta löytyneisiin livebiiseihin. Omaan korvaan näin jälkiviisasteluna silmille räiskähtävässä musassa soi Stooges, Motörhead ja Discharge. Eli niin sanottu aikansa 82-meininki. Yhtyeen soitto rullaa mallikkaasti ja ennenkaikkea vokalisti/huutaja ei säästele: mitään.
Mutta rockmusiikki on siitä jännää ja elänyt tuolloin vielä voimakkaasti nuoruuttaan, että palikat ovat saattaneet muokkautua itsestään ja vähän yllättäenkin, kuten haastiksen lopusta selviää. Tai siis yhtyeen oikeista vaikutteista. 

The Buxsin musiikki soi ennenkaikkea kuitenkin nuoruuden innolla, jota on ihan oikeasti mahdotonta jäljitellä. Bändi toimi vain parisen vuotta ja niittasi aikansa tyyliin aikamoisen määrän tiivistynyttä enrgiaa. 

Kysyvä ei tieltä eksy.
Lähetin muutaman peruskysymyksen nykyään Australian Brisbanessa asuvalle yhtyeen rumpalille ja vastaus/haastis tässä:  

"  

Legendaarisen Kotkalaisen rockyhtyeen BUXS:in rumpali muistelee: 

1. Millä aikavälillä bändi toimi? 

Kymenlaaksolainen legendaarinen rockbändi BUXS toimi Kotkassa suhteellisen vähän aikaa, mutta varsin tehokkaasti! 

Minä olin juuri päässyt armeijasta v. 1981 ja käppäilemässä Kotkan kaduilla yhtenä viikonloppuna, kun yhtäkkiä joku tarrasi kiinni olkapäästä ja pysäytti minut. Kotkalainen basisti Puke sanoi, että ”Ollaan perustamassa Kotkan kovinta rockbändiä, tuutko rumpaliksi?” Sanoin, että voisin tullakin, mutta ei oo enää rumpuja, kun piti myydä ne ennen armeijaan menoa. Puke totesi siihen, että ei hätää, meillä on White Angels! Mietin, että mitä mahtaa olla nuo ”whiteangels” ja lopulta selvisi, että ne olivat varsin asialliset valkoiset rummut. Kenen, ei hajua?!

Eli bändillä rummut, mutta rumpali puuttui. Ei tarvinnut kauaa miettiä ja totesinkin aika lailla saman tien, että totta kai tulen messiin! Puke Tani on kotkalaisen rumpalilegenda Reijo ”Rempo” Tanin jälkikasvua, joten kovassa seurassa oltiin! Nuo valkoiset enkelit saattoivat itse asiassa olla Rempon entiset rummut! Näin saatiin siis paikoilleen viimeinen pala Buxsin palapeliä. Homma lähti käyntiin välittömästi ja tavaraa (siis biisejä) rupesi syntymään. Buxsin tehokkain aika oli vuosina 1981-1982. 

2. Ketä tässä soitti? 

BUXS oli perinteinen 4 muusikon kokoonpano, eli laulu, kitara, basso ja rummut. Joukkueessa soittivat koko sen olemassaolon ajan seuraavat heput: 

Markku (Make) Mellas – laulu ja karjunta 
Juha (Kölli) Töyrylä - kitara ja onkivavat
Petri (Puke) Tani – basso ja lavaheilunta
Kristian (Krisse) Olin – rummut ja kaljatölkit 

Makesta sen verran, että hänen päiväduuni oli kirkossa! Markku toimi nimittäin niihin aikoihin Kotkan seurakunnan suntiona. Tämä tarina on tosi... valehtelematta! 

3. Minkälainen Kotkan bändi- ja keikkameno oli 70-80-lukujen taitteessa? 

Kotkan musaskene oli suhteellisen vilkas, mutta varsin paikallinen. Keikkoja ja keikkapaikkoja oli onneksi myös jonkin verran tarjolla, varsinkin kesäisin. Esiintymisareenoina toimivat yleensä Nuokkari, eli Kotkan nuorisotalo Kirkkokadulla, jossa bändeille oli annettu käyttöön peräti kaksi omaa treenikämppää! Nuokkarilla vaikuttivat mm. legendaarinen Trash, sekä naapurikämpässä treenannut Choluwieteri. Muita treeni/keikkamestoja oli Kotkan työväentalo, Isopuisto, sekä Sibeliuksenpuisto, eli Sippari, jossa oli siihen aikaan ihan oikea amfiteatterimainen keikkalava! Kotkan muusikoilla oli suhteellisen hyvä yhteishenki ja diggailtiin ja kannustettiin toisten bändejä varsin mukavasti. 

4. Teittekö mitään demoäänitettä tai muuta? 

Buxs ei tehnyt demoja, eikä muitakaan virallisia äänitteitä. Perustimme toimintamme rankkaan energiaan ja livemeininkiin! Onneksi basistin veli, Kimmo Tani sattui äänittämään yhden keikan Sibeliuksenpuistossa, josta on tallessa viisi kappaletta. Näistä kolme on nyt julkaistu EP:nä nimellä BUXS : Live. Tämän palasen Kotkalaista musiikkihistoriaa saa nyt omia itselleen seuraavasta osoitteesta: https://buxs.digpublish.com 

Etelä-Suomen Sanomat oli paikalla ja totesi keikasta seuraavaa: "Alusta lähtien oli selvää, ettei rockin soitto ole näille pojille mitään Jaffan juontia mummolassa. Irti päästettiin reilu annos kursailematonta energiaa, kunnon lavameininkiä ja tervettä uhoa, joka sai yleisöltä ansaitsemansa palautteen.”

5. Mihin bändi loppui? 

Bändin loppumetreistä ei ole selkeää muistikuvaa, mutta ei se ainakaan hajonnut riitojen tai musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Olimme kaikki varsin hyvin samalla aaltopituudellla siitä, mistä Buxsin musiikissa oli kyse ja mitä haluttiin soittaa. Bändi siis toimi erittäin hyvin loppuun asti!

Buxs harjoitteli Kotkan Kaupunginteatterin takana Papinkadulla olleessa pienessä puutalossa, jossa oli vastakkain yksi isompi ja yksi pienempi huone. Isommassa kämpässä treenasi mm. Kari Stenmanin, eli Stenkan bändi Leopantteri, ja toisen huoneen oli vallannut itselleen Buxs. Stenkan kanssa tuli soiteltua mm. aikaisemmin mainitussa Choluwieterissä ennen Buxsia. Meidän tiloissa ei treenannut muita yhtyeitä, joten olimme varsin ylpeitä, kun saimme nauttia ”omasta treenikämpästä”. 

Ehkä Buxsin kohtalona oli olla yksi nopea, mutta tehokas energiapurkaus Kotkan musiikkimaisemassa tyyliin Live Fast, Die Young? Tämän toteutti ikävä kyllä myös solistimme Make (R.I.P.) joka liittyi yläkerran orkesteriin liian aikaisin.

BUXSin hulvaton rytmiryhmä, eli Puke ja Krisse vierailemassa (lue häiritsemässä) erään toisen tunnetun kotkalaisen bändin esitystä Isopuistossa. Motto: lavalla pitää heilua

6. Kuulen tälleen jälkikäteen tästä läpi muutamia orkestereita, mutta mitä te silloin kuuntelitte? 

Laulusolistimme Make oli kova Lou Reed fani, joten ohjelmistossamme oli useampikin Reedin biisi mm. Vicious ja Waiting For My Man. Ramones oli tietenkin kova sana, ja muutenkin niitten punk asenne! Puken ja minun suosikkeihin kuului mm. Lynyrd Skynyrd ja Aerosmith, jotka vaikuttivat osaltaan Buxsin biisivalintoihin ja soundeihin.
Hyvin monet Buxsin kappaleista olivat muuten bändin omia sävellyksiä, mikä oli aikamoinen saavutus siihen aikaan! Jos tehtiin covereita, niin ne pyrittiin tekemään omilla ehdoilla. Fakit mentaliteetti vallitsi ja yleisö tykkäsi aina kybällä!

" 

Live EP BUXS : LIVE nyt julkaistu! Kannata kotimaista omakustannetuotantoa, ja osta tämä energiapläjäys omaksesi tuosta linkistä: https://buxs.digpublish.com

Black Crowes - amorica 1994

Black Crowes on yksi menestyneistä 90-luvun bändeistä, joka ei kuitenkaan nauti mitään  legenda-statusta, kuten esimerkiksi Guns N' Roses, vaikka yhtyeiden lapsuuden levylautasilla soivat varmasti samat levyt. Vuoden 1992 'The Southern Harmony and Musical Companion' toi yhtyeelle MTV-soitossa olleen 'Remedy'-kappaleen kanssa pikkuhitin, mutta itse pitkäsoitto nousi maan Billboard-listan kärkipaikalle ja Englannissakin levymyynti ylti kakkossijaan.

Tämän ja 'amorican' välissä bändi ehti tehdä hyllyyn jääneen levyn, jonka jonkinlainen uusintaversio amorica on. Black Crowes on käytännössä veljekset Chris ja Rich Robinson ja laulajaveljeksen halutessa tätä levyä tehdessä tuottajan pallille, veljesten välit huononivat joka vuosien kuluessa johti satoihin tappeluihin ja lopulta pillien pussiin laittamiseen. Chrissin visiona oli kuitenkin yhtyeen soundin "maanläheistäminen" edellisen levyn jäljiltä, jonka kitarat olivat vuorenseinämän kokoiset ja amorica, vaikkei ole hänen tuottamansa luottaa enemmän kahden kitaran vuoropuheluun ja yhtyesoundiin, kuin pompöösiin tuottoon.

90-luvun musiikkivirtauksissa retro- tai ns. kertaustyyli oli hyvin vahvoilla. Rock ja pop olivat ehtineet ikään, jolloin taka-kataloogissa oli kaikenlaista ja osa oli jo vaipunut unohduksiin. Pussi, josta oli hyvä kaivaa ja näin kertaustyylien kertaustyylien jälkeisenä aikana siihen on vaikea uskoa, mutta; tuolloin yllättävän tuoretta. 90-luvun alussa Black Crowesien esikuvabändeistä Rolling Stones kiersi ja teki edelleen juttuaan, Aerosmith oli suorittanut paluun 80-luvun lopussa, mutta keskittyi niihin balladeihinsa ja MTV-soittoon. John Paul Jones soitti Lenny Kravitzin kanssa lavalla ja Zeppeliinitkin aktivoituivat ainakin kaksikkona. Toisessa suunnassa miehistökuolemasta kärsinyt Lynyrd Skynyrd aktivoitui myös 80-luvun lopussa ja levytti taas.

Aika oli siis otollinen "rehelliselle" rockmusiikille ja mikäs sen parempaa, jos videoille saatiin rock-kukoille keski-ikäisten sijaan nuoret naamat.

Black Crowes luotti kaksikon kappaleissa 70-luvun Stonesien ja Aerosmithin tyyliin missä kaikki näennäisesti lonksuu, mutta myös soljuu keskenään muodostaen musiikillisesti osiaan isomman summan. Skynyrdiltä mukaan vielä etelän aitoa laid-back otetta, niin käsissä on levy, jolta ei löydy edellisen Remedyn kaltaista mieleenjäävää hoilotusta, eikä oikeastaan mitään mielenjäävää, mutta se liukuu oikein mukavasti alusta loppuun. Mitään uutta pyörää amoricalla ei yritettykään keksiä, mistä johtunee yhtyeen näennäinen unohdus nykyaikana. Niin, ne Stonesien ja Skynyrdien alkuperäiset 70-luvun levyt ovat parempia.

Rockkapinaa edusti levyn kansikuva, joka napattiin vuoden 1976 Hustler-lehdestä. K-martit ynnä muut julistivat kannen boikottiin, joten siitä tehtiin toinenkin versio, missä bikinikolmio oli mustalla pohjalla ilman karvoitusta.

S.E.X. – Neumann, Jussi, Pepe ja Jippo 1987

Dingo-ilmiö osui oman lapsuuteni "tietoisiin vuosiin", eli aikaan jolloin olin vielä selkeästi lapsi, mutta kehittänyt jo omia mieltymyksiä jne.

Radiosta vappuna 1985 kuultu Rio Ohoi kolahti johonkin niin kovasti, että ilmaisin toiveeni samassa kuussa olleille 10-vuotissynttäreille; Dingon Kerjäläisten valtakunta-äänite. Koska meillä ei ollut levysoitinta ainoa mahdollisuus oli c-kasetti ja tällaisen sainkin. En tosin mitään kaupasta ostettua, vaan viisi vuotta vanhempi isosiskoni äänitytti sellaisen kaverillaan, joka myös piirsi kassulle omat kannet.

Vuonna 1985 kolmasluokkalaisen pojan esiintyminen Dingo-fanina oli julkisesti mahdotonta. Niimpä suu oli pidettävä supussa ja nyökyteltävä mukana, kun luokassa lueteltiin hyväksyttyä lastenmusiikkia: Dio, Wasp, Kiss ja niin edelleen. Lastenmusaa nimenomaan sikäli, että kaikki tuon kaltaiset ns. heviyhtyeet soittivat pienen pintaraaputuksen alta aika puupäistä ja yksinkertaista ränttätänttää. Sillekin on myöhemmin löytynyt paikkansa, mutta rehellisyyden nimissä Neumannin pateettisromanttiset sanoitukset ja Dingon selkeästi uudelle aallolle ja romantiikalle velkaa ollut jälkisointi koskettivat sydäntä aidommin.

Musiikki ja ilmiöt olivat nopeita liikkeissään jo 80-luvulla. Lokakuussa 1986 Dingon ilmoittaessa hajoamisestaan ja Dingo Oy:n konkurssista omakin kiinnostukseni oli jo jossain muualla (siinä yhdessä äänitetyssä Dire Straitsin kasetissa...) ja koko episodi herätti lähinnä huvittuneisuutta. Pyhä klaani-levyltä en muista tuolloin kuulleeni yhtäkään biisiä.

Tapaus Neumann sai kaiken, mitä noilla eväillä Suomessa voi saada kahdessa vuodessa. Hänen uransa on ollut tämän jälkeen oikeastaan haahuilua ja itsensä etsimistä joka jatkuu edelleenkin mittarin näyttäessä jo kuuttakymppiä. Jos ajattelisi raadollisesti voisi sanoa, että Neumann julkaisi ainoat omat pätevät musiikkipätkänsä Dingon viimeisillä hetkillä (Albion) ja heti jälkiliukkailla S.E.X.-yhtyeensä kanssa. Kumpikaan pitkäsoitto ei ole täydellinen. Niiltä löytyy sekä omaperäistä musiikkia, että myös yhdentekevää tai jopa huonoa äänimateriaalia.

S.E.X.-yhtyeen nimi jäi omiinkin muistijälkiin, koska se mainittiin Nipan ja Pepen uutena yhtyeenä heti Dingon hajottua kaikissa medioissa. Yhtyeen audiota en kuitenkaan muista kuulleeni 80-luvulla, eikä varmaan moni muukaan, sillä yhtyeen parit sinkkubiisit eivät saaneet Dingomaista massasoittoa. En ollut tähän päivään asti edes tietoinen yhtyeeltä julkaistusta täyspitkästä, koska albumin ilmestyessä bändi oli jo hajonnut ja Dingo-johdannainen levy-yhtiö Bang Trax pisti levyn pihalle yrittäen saada edes jotain äänityskuluista katettua. Levy myi jälki-Dingomaisesti ainoastaan muutaman tuhannen kappaleen verran. Hajoamisen syitä ei tarvitse arvailla ja jo levyn koko kansi ja nimihirviö antaa osviittaa päämäärättömyydestä, jossa Neumann tuohon aikaan oli.

Musiikillisesti S.E.X. yritti astua siihen suuntaan, johon Dingosta oli yritettävä; kärjistäen levyn parhaat kappaleet ovat folk-pohjaisia popkappaleita, huonoimmat taas hardrockkia, jotka yrittävät olla edeltäjäbändiään rajumpia. Rokkauskappaleissa on toki pari poikkeusta tähän sääntöön, mutta tältä se nyt vain tuntuu. Promokuvatkin otettiin prätkien selässä hapsutakit viuhuen ja kuuleman mukaan livesetissä oli coverina muun muassa Zeppelinin 'Livin Lovin Maidia'.
Levyllä on myös post-Dingo Neumannille ominainen piirre, eli iskevä hittikappale puuttuu, vaikka  sanoituksissa pysytellään vielä hähmäisen romanttisella linjalla. Eihän noissa lyriikoissa mitään suurta viisautta ole, mutta ei myöskään vielä myöhempää myötähäpeää. Yhden kappaleista laulaa Pepe, joka soittaa myös levyn kitarat yllättävän notkeasti. Rummuissa istui hänen veljensä Jippo Laaksonen, joka oli ollut mukana jo M.A.C.-yhtyeessä. Bassossa oli ex-Hassisen kone ja jo tuolloin pitkän linjan sessiomies Jussi Kinnunen.

Levyltä nousee keskinkertaisen kaman yli jousisynalla avaava herkkä kakkoskappale 'Onnelliset', joka voisi olla Dingo-levyn välibiisi. Pepen laulama kolmoskappale 'Vierivä kivi' lainaa säkeistössään vähän eräästä 60-luvun biisistä, mutta ihan jebou. 'Punaiset huoneet' on ehkä lähellä köyhän miehen Stingiä Neumann-kertosäkeellä, mutta puolen lopettava 'Köyhien raketti' isoine Springsteen-syntikoineen on ihan jännä ja "tiedostava" sanoitus pyöräyttää kuuntelijan silmät ja aivot solmuun, mutta kyllähän tässä on hienosti kaikki Nipan sanoituskliseet upeasti samassa paketissa.

Kakkospuolen intiaaniromanttinen 'Kanada' on aivan hirvittävä tekele, mutta sitä seuraava Neumannin palvoman The Queen-yhtyeen hardrockkia tai Zepukkaa muistuttava 'Merimiehen Blues' on pätevä poikkeus levyn muuhun kovaan rokkiin. Tämän jälkeen valopilkku kohdataankin vasta lopetusbiisi 'Kakaroissa', joissa Nipan nonsense sanoitus saa taakseen utuisen kauniin kaiutetun folkin upean steelkitaran kera.

Olen useasti ajatellut, että toisen pori-ikonin Yö-yhtyeen kolmesta ensimmäisesti levystä saisi koostettua yhden pätevän täyspitkän. Neumannille tällainen saataisiin ehkä yhdistämällä Albionin ja S.E.X. täyspitkän parhaat palat.

Thin Lizzy - Vagabonds of the Western World 1973

Vagabonds of the Western World on sellaisia levyjä, jotka ovat kulkeneet vuosikausia fyysisessä cd-hyllyssä. Todennäköisesti ostettu halvalla jostain levykaupasta, koska Thin Lizzy on kyllä ollut cd-kansalle kohtuullisen tuttu ja suosittu artisti, mutta eihän tämä mikään huippu-, tai jokapojan levy ole.

Albumi jäi viimeiseksi kokoonpanolla Lynott, Bell ja Downey, sillä tämän jälkeen kitaristi Eric Bell lähti yhtyeestä hajottaen raivokohtauksen kera kitarakamansa kesken keikkaa. Bändi oli kyntänyt tähän asti kovasti keikkaa ja paikat suurenivatkin, mutta yhtye ei myöskään 70-luvun alun tyyliin kieltäytynyt musiikin ympärillä pyörivistä nautinnoista, joten Bell flippasi ja myöhempi musiikillinen ura onkin ollut huomattavasti vaatimattomampi. Keikkatuuraajaksi hänen tilalleen tuli vanha bändimies Gary Moore, jonka jälkeen Lizzy muodostuikin seuraavilla levyillä hiljalleen kaksikko Gorham/Robertsonin kaksoiskitaroinnin päällä rokkaavaksi koneeksi.

Mikään täydellinen levy tämä ei siis ole, mutta täällä alkaa pilkahdella niitä piirteitä, joista bändi myöhemmin tunnettiin. Biisimateriaali on osittain jopa kokeilevaa ja sillisalaattimaista, mutta mukana on myös sellaisia klassikoita, kuin 'Rocker', jossa palaset loksahtavat viimein paikoilleen. Seesteisen bassojen ja rumpujen kuljettaman 'Little Girl in Bloom' loppupuolella Bell kuulostaa kitaransa kanssa jo Frippentronicsilta. Ainoastaan yksi biisi kestää alle kolme ja puoli minuuttia. 'Gonna Creep Up On You' jytää ja funkkaa erinomaisesti. Levyn päättävä jousien säestämä 'A Song for While I'm Away' on suorastaan biitlesiaaninen. Levyllä luotetaan välillä suoraan trio-soittoon, mutta myös Bellin kitarantuplauksiin, jotka ovat suoraa edeltäjää jo aiemmin mainitun kitarakaksikon jutuille. Oikeastaan ainoa ongelma ja miinus on levyn liian heittelehtivä alkupuoli, jolla ei ole oikein punaista lankaa eikä ne biisitkään ole kummoisia. Avausbiisin rokkibluesi suorastaan ankea.

Levyn rinnalla julkaistiin paristakin biisistä sinkut, mutta Englannin top10 kivunnut levyn ulkopuolinen versiointi irlantilaisesta kansan/juomalaulusta 'Whikey in the Jar' oli se, mikä vetäisi piraatti Lynottin ja porukan nosteeseen.

Detroit - S/T 1971

Detroit-yhtyeen, taikka tarkemmin Detroit With Mitch Ryder:in ainokainen levy ilmestyi 1971 ja bändin taru sellaisenaan päättyi jo seuraavana vuonna solisti Mitch Ryderin joutuessa äänihuulten kyhmyjen poistoon ja esiintymistauolle.

Detroitin taru itsessään ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan bändi jatkoi muutosten jälkeen nimikkokaupunkinsa toisen vokalistin Rusty Dayn taustabändinä. Day itse oli ehtinyt laulaa hetken Ted Nugentin Amboy Dukesissa ja superkokoonpano Cactuksessa.  Ryderiä seurannut Day oli detroitilainen kovanaama ja samaa kalibeeria oli koko tuleva taustayhtye.

Mitch Ryder & Detroit Wheels-yhtyeen raunioille/jatkumoksi perustettu bändi tiputti managerinsa kehoituksesta nimestä renkaat pois yrittäen saada 60-luvulla sekä kotikaupungissaan Detroitissa, että koko maan laajuisesti todella suositun Ryderin taas henkisesti (ja taloudellisesti) jaloilleen.

Paikallisskenessä jo Detroit Wheels oli roudareineen saanut toisten bändien keskuudessa epämiellyttävän maineen väkivaltaisuutensa ja solistin ylimielisen kusipäisyytensä takia. Tämä ei kuitenkaan estänyt itse Ryderiä napsimasta kaksin käsin happoa ja eksymästä hippiaatteen (detroittilaisesti luettuna) poluille kommuuniasumisiseen ja niin edelleen. Yhdessä kovan ryyppäämisen kanssa Ryderiltä jäivät bändin laskut maksamatta kiivaasta keikkailusta huolimatta, vaikka joku niistä kääri rahoja. Niinpä soittajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja Detroit-yhtyeen kasautuessa lopulliseen muotoonsa, mukana oli laveasti katsoen ihan konniksi luettavia soittajia ja apulaisia. Aika itsessään sijoittui myös Detroitin-rokkimeiningin ensimmäisen aallon jälkipäähän, missä heroiinin ja kokaiinin ilmestyessä kuvioihin hetken paikallista suosiota nauttineet orkesterit MC5 ja Stooges:kin ajautuivat jäsenistöjensä kohdalla osittain huumediilereiksi.

Edellä mainitun kaksikon varastaessa yleensä aina show:n Mitch Ryderin musiikki ja ura jäävät usein paitsioon. Siis kun puhutaan Detroitista musiikkikaupunkina. Hänen yhdistelmänsä rokkia ja moottorikaupungin soulia oli kuitenkin jo 60-luvulla sellainen keitos, jota seurasivat kaupungin soittajat Bob Segeristä Ted Nugentiin. Detroit-yhtye ei keksinyt pyörää uudestaan, vaan jatkoi pitkälti Detroit Wheelsien linjalla, erona kuitenkin mukaan otettu moottorikaupungin voimakas kitarointi. Tähän yhtye sai sattuman kaupalta apua ja jokerikortin, kun he kiinnittivät huomiota paikallisen lämppäribändin kitaristiin. Keikan jälkeisen jamisession jälkeen nuorta jannua pyydettiin mukaan yhtyeeseen ja hän lähti. Alunperin ujo esiintyjä ja soittaja sai rohkeutta yhtyeen levylle hankitun nuoren tuottajan ohjauksessa ja niin maalaistalonpoika Steve Hunterista tuli Bob Ezrinin luottosoittaja. Yhtyeen manageri hankki Ezrinin levylle aikomuksenaan toistaa toisen paikallisen yhtyeen: Alice Cooperin nousu kansalliselle tasolle. Tuottajana hän teki ihan hyvää jälkeä levyn ollessa johdonmukainen ja tasoltaan aivan ookoo. Ryder oli kuitenkin siinä tilassa, että biisinkirjoitus vaati mukaan myös nipun covereita. Tämä ei ollut tietysti ensimmäinen kerta, koska koko ura perustui hyviin luentoihin toisten kappaleista. Hunterin ja toisen kitaristin Brett Tugglen dualikitarointi on malliesimerkki Ezrinin tavaramerkiksi muodostuneesta tyylistä, joka soi muun muassa Alice Cooperin ja Kissin levyillä. Meininki on rouheaa ja kuulostaa urkuineen ja raspilauluineen välillä myös etelän Allman Brothersilta. Mikään täysi napakymppi Detroitin ainokainen ei ole, mutta vahvaa soulrokkia.

Suunnitelmat kansallisesta suosiosta kuivuivat kuitenkin kokoon bändin keikkailun karahtaessa pienempiin paikkoihin ja radiosoiton vähyyteen. Levy myi hätäisesti top200:lle, vaikka siltä löytyi, kuin löytyikin pienoinen hitti. Detroitin luenta Lou Reedin 'Rock'n Rollista' sai kuuntelijoita ja itse kappaleen säveltäjä oli niin ihastunut yhtyeen versioon, että kaappasi kitaristi Hunterin seuraavalle kiertueelleen. Hunter oli muutenkin toista maata yhtyeen jäsenistön kanssa: keikkareissujen ja paikkojen ollessa värikkäitä ja koko bändin kuosatessa hän harjoitteli kaiken luppoaikansa. Yhtyeen keskinäisissä väleissä nyrkkitappelut eivät olleet harvinaisuus, puukko vilahteli usein ja viimeisillä kiertueillaan bändin ajautuessa soittamaan prätkäjengien juhliin ja baareihin, juuri syttyneiden jengisotien takia ammuskelukaan ei ollut keikkapaikoilla mikään harvinaisuus.

Pillien hetkellisen pussiin laiton jälkeen Rusty Day:n johtama versio keikkaili vuoteen 1974. Rusty itse menetti henkensä 1982 yhdessä poikansa ja talossa olleen vieraan kanssa kotiin tehdyssä huumekauppaan liittyvässä selvittämättömäksi jääneessä murhaiskussa. Hunter oli jo toisissa hommissa. Ja Mitch:kin elää vielä.

Blodwyn Pig - Sing Me A Song That I Know 1969

Jostain syystä saan tästä biisistä aina ihmeellisen Muppet-Show assosiaation... Ehkä se ei ole huono juttu.

Kappale on siis brittiläisen, lyhytikäiseksi jääneen Blodwyn Pigin ensilevyltä. Bändiä voisi ehkä luonnehtia jonkinlaiseksi superyhtyeeksi (tai olla luonnehtimatta), koska miehistön jäseniä tuli ja meni myöhemmin varsin suosituista orkestereista ja suosittuihin orkestreihin. Perustaja kitaristi Mick Abrahams soitti ennen Pigiä Jethro Tullin ensimmäisen levyn kokoonpanossa. Abrahams ei tosin viihtynyt tässä perustamassaankaan bändissä, vaan hänen lähtönsä jälkeen hänet korvasi ex-Yes mies Peter Banks. Bassoa soittanut Andy Pyle painui tämän yhtyeen hajoamisen jälkeen Juicy Lucyyn ja sitten jonkinlaista suosiotakin nauttineeseen Savoy Browniin. Laulaja-fonisti-huilisti Jack Lancaster ei ollut ennen bändiä suositussa orkesterissa, eikä hän ollut sellaisessa Blodwyn Pigin hajoamisenkaan jälkeen, mutta levytti fuusiota ja oli sessiomiehenä lukuisten ihan asia-artistien levyillä. Lisätään listaan vielä Larry Wallis, joka viihtyi bändin riveissä tovin.

Mutta oman elämän Jake Nymanointi sikseen ja Bloodwyn Pig kuunteluun. Se oli ihan jeessiä jatsahtavaa rokkia progemausteilla.

Royal Blood - S/T 2014

Vuonna 2014 (tai 17) kaikki musiikki on jo tehty, kaikki riffit soitettu ja biisit sävelletty. Kysymys on usein lähinnä siitä, kuinka tuoreesti, tai ajan hermolla tuotetusti asiat esitetään.

1990-2000-luvulla White Stripes duo kierrätti edeltäjiensä materiaalia lisäten siihen oman vibansa. Erikoisinta hommassa lieni, että nykytekniikalla kaksijäseninen bändi sai kitaran ja rumpujen kanssa äänen täyttämään suurempienkin areenoiden ilmatilan. Ei tässä tarvitse hirveästi pyöritellä, että kuulee Royal Blood-duon täyttävän WS:n jättämän musiikki- ja markkinaraon, osittain Stripesien omalla tyylivalikoimalla. RB poikkeaa edeltäjästään siinä, missä Jack White soitti kitarallaan myös bassot, vuonna 1988 syntynyt Mike Kerr soittaa bassollaan kitarat. Toki myös synaakin, mutta audiossa homman erottaa lähinnä tavallisesta poikkeavasta resonanssista. Ben Thatcherin rummutus eroaa Meg Whiten sympaattisselkäytimellisestä soitosta Bonham-tyylisenä kannujen tappamisena.

Bonham soitti Led Zeppelinissä, jonka (alkuaikojen) kaikuja kuuluu myös Royal Bloodin musiikissa. Aerosmith paketoi 70-luvun alussa Zeppelinin ja Stonesin parhaat palat omaan kakkuunsa, joka maistui hyvin. Samaten Royal Blood omien kohteidensa audion. Mutta myös sekä Zeppelin, että Stones olivat törkeitä varkaita edeltäjiltään, vaikka paistattelivat uudistajien valokeilassa.

Various ‎– Love Records - Kaikki Singlet 3 2016

Love/Siboneyn nykyinen julkaisuoikeuksien haltija Universal Music lähti tämän päivän mittapuulla rohkeaan tekoon, eli usean kuuden cd:n boksin julkaisuun. Näitä bokseja on tuskin painettu tuhansissa määrin, joten varakkaiden musanystävien kannattaa poistaa nämä mahdollisesti tulevat keräilyharvinaisuudet hyllyynsä, eikä jäädä odottamaan niiden saapumista viidellä eurolla "Anna mulle Lovee"-boksin tapaan Anttilan (RIP) alelaariin.

Boksin ilmestymistä pohjustettiin kuulemani mukaan Youtuben puolella lähettämällä esim. Mr. Soomipopin ja PopMikon tileille poistopyyntö näiden sinne kulttuuritekoinaan rippaamien, aikaa sitten suurelta yleisöltä kadonneista biiseistä. Lakimiesuhkausten kera. Näin toimii markkinatalous.

Lovesta, sen merkittävyydestä, sekä katalogista tietää jokainen tänne blogiin eksyvä ihan tarpeeksi, joten ei siitä hirveästi. 70-luku mielletään ainakin Loven kohdalta albumien ja pitkäsoittojen kautta, mutta Suomessakin pitkäsoittojen myynti tai pestä singlet vasta vuosikymmenen loppupuolella. Tästä syystä Lovellakin on mittava single-katalogi ja mikä mielenkiintoisempaa: seiskatuumaisen levytti moni artisti, jonka materiaali, tai rahkeet eivät sitten syystä tai toisesta riittäneet pitkäsoittoon. Niimpä kokoelmilla on niin sanotusti harvinaisempaa herkkua, joka muutamassa tapauksessa on vielä todella mielenkiintoisen kuuloista. Osa sinkuista taas oli aikansa radiohittejä (Äimän Teppana jänis), mutta hautautui sitten määrittelemättömistä syistä historian pölyn alle.

Koska kuuntelussa oli sarjan kolmos-boksi, niin käsitellään sitä. Paketin singlet ovat vuosien 1974-76 väliltä ja niistä huomaa niin musiikkikentän, kuin Loven julkaisupolitiikan linjoja. Oikeastaan yhtiön julkaisukatalogi oli aikamoista sillisalaattia poliittisen laulun, folkin, jytän, rokin, progen, käännösjytän ja vanhankaltaisen iskelmän välillä. Eli ns. "kaikkiruokaista".

Yksi huomio on, että 70-luvun puolessa välissä poliittisen laululiikkeen puhti oli kulutettu loppuun ja sitä ei lootassa paljoa ole. Tässä on todella suuri ero, jos vertaa tätä Loven alkupään julkaisuihin. Progressiivista poppia ja folkkia löytyy ja se oli periaatteessa tässä vaiheessa parhaimmillaan, kunnes pari vuotta myöhemmin häipyi muodista. Mutta jos tältä kolmosboksilta etsii jonkinlaisen punaisen langan, niin sehän on suomi-rockin ensimmäinen aalto. Täältä löytyy Juicet (levyllä peräkkäin tulevat Napoleanin mopo ja Ganesin Get On nostavat hymyn suupieliin 1:1 samankaltaisuudellaan) Alatalot, Hectorit, Virtaset, Baddingit jne. Moni liikkui vielä kunnianhimoisilla poluilla Kasevan ja Vesa-Matti Loirin tyyliin. Tabula Rasa taas on omissa silmissä ja korvissa ollut suhteellisen yhdentekevä proge-bändi, mutta singlen kakkospuoli "Lähtö" on yksi boksin kovimmista yllättäjistä. Muskat ja Maaritit toivat taas mukaan rokkimimmit, mutta sinkuilla ja levyillään valitettavan paljon käännösbiiseihin (toki hyviin) tukeutuen.

Kuuden levyn boksissa ja Loven kataloogissa oli toki paljon epäonnistumisia, yhdentekeviä biisejä ja niin edelleen. Mutta kyllä nämä pitää hankkia hyllyyn. Seuraavassa, eli nelosboksissa Love reagoi muutoksiin musiikkikentällä ja mukaan astui ilmiö nimeltä punk.

FALCON (ex-Circle) - Frontier 2013

Parinkolmenvuoden takainen Circle/Lehtisalo-hassuttelu oli julkaista samanaikaisesti kaksi levyä, joista tämä Circle-miehistön plus Samae Koskisen Falcon-nimellä julkaisema oli yksi. Toinen taas oli porilaisen Stench of Decay-nimisen  yhtyeen Circleltä "liisatulla" nimellä tekemä death metal-albumi.

80-luvun alun AOR-estetiikalla leikittelevä, tai pelaava Frontier ei ole lopulta ihan törkeän kaukana Circlen- tai Lehtisalon projektien "tavanomaisemmasta" menosta. Duali-kitarat tuovat moneen otteeseen mieleen aiemmin ilmestyneen Rautatie-albumin, mutta muuten ollaan toki vähän eri linjoilla pitkien toistojaksojen ynnä muiden kohdalla, joita monenmonella Circle-albumilla löytyy. Tai siis tältä ei sellaisia löydy ja kappaleet ovat kompakteja paketteja. Englanniksi lauletuista vokaaleista on vastuussa Janne Westerlund Mika Rätön keskittyessä tällä kertaa loihtimaan syntetisaattoreistaan juustoisia, mutta iskeviä kasarin alun jenkkirockin soundeja. Samae Koskinen on äänityksen ja musisoinnin lisäksi myös tuotantovastuussa.

Alleviivaavan pöyhkeiden biisinnimien ja lyriikoiden lisäksi levyssä ei ole kuitenkaan varsinaisesti mitään sellaista paljon puhuttua ironiaa, vaan homma hardrockataan naama totisena. Ja biisithän ovat hyviä, muutama jopa pirun hyvä, kuten kakkospuolen herkkä "Bringers of the Dawn". Levyltä julkaistiin myös seiskatuumainen "Beer and Ribs", jonkinnäköinen kunnianosoitus Ted Nugenteille ja Reaganin-ajan juntti-hardrockille, jota rikkoo Rätön koskettimien ja kitaristien melodinen vuoropuhelu. Westerlundin englanti on aina ollut sellaista tankeron ja hyvän välillä hoippuvaa, joka antaa tälle kamalle vielä hyvän lisäviban.

Levyä kuunnellessa tulee myös mieleen, että Kotkan Nuokkarilla Sweetheartin keikalla tuuttausta kuullessa 1993 ei olisi arvannut, että samoja äijiä soittaa 2013 tälläisessä jutussa. Ei voi kuin ihailla Westerlundin, Rätön ja Lehtisalon plus muiden Circle-äijien pohjatonta tuottoisuutta, joka aina välillä pullauttaa massan seasta ulos tälläisiäkin päteviä albumeita.

Blue Öyster Cult - Secret Treaties 1974

70-luvulla BÖC oli "ajattelevan miehen" jytän maineessa. Siis aikana jolloin purkka ja jytä luettiin lähinnä lasten tai nuorten musiikiksi, älykkäiden ja valveutuneiden musiikinystävien kuunnellessa laulaja&lauluntekijöitä, tai progea.
Jäljet johtivat sylttytehtaalle, sillä Blue Öyster Cult oli kyllä oikea yhtye, mutta sen imago ja repertuaari olivat muokkautuneet yhdessä 60-luvun lopussa (nimillä Stalk Forest Group ja Soft White Underbelly) alkaneen uran lässähtämisellä lähtötelineisiin, sekä tuottajamanageri Sandy Pearlmanin visioilla. Pearlmanista on oma kirjoituksensa Rockin apumiehet sarjassa ja siinä valotetaan hivenen myös BÖC:in taustaa.

Pearlman sanoitti myös yli puolet Secret Treatisien kappaleista, kahden ollessa Richard Melzerin tekstejä ja avausbiisi 'Career of Evilin' ollessa yhtyeen kosketinsoittaja/kitaristi Allen Lanierin silloisen tyttöystävän Patti Smithin kynästä. Levyn sävellyksistä vastasi kuitenkin BÖC:in jäsenistö. Smith taas teki sanoituksiaan ja osasävellyksiä ainakin viidelle yhtyeen levyistä ennen siirtymistään itse muusikoksi ja kohtuullisen menestyneelle uralle.

Blue Öyster Cultin kolmea ekaa levyä kutsutaan yleisesti B&W-trilogiaksi niiden mustavalkoisten kansiensa takia. Pearlman haki kahden ensimmäisen levyn optisella ja kylmällä kannella + yhtyeen aurinkolasit ja nahkakuteet imagolla yhdessä kryptisten sanoitusten kera mystistä imagoa, jolla se ratsastaisi (moottoripyörillä) kuuluisuuteen. Näin ei kuitenkaan ihan käynyt, vaikka bändin alkutuotantoa pidetäänkin sen parhaana. BÖC joutui Peter Framptonin ja Kissin tyylisten suosittujen keikkailijoiden, mutta hyljeksittyjen pitkäsoittojen tekijäyhtyeenä suorittamaan saman uraliikkeen, kuin ne: livelevyn. Se nostikin yhtyeen ensikerran Top30 sisälle, mutta vuoden 1975 livelevy on kahteen edellä mainittuun verrattuna aika paska. Sen jälkeen yhtyeeltä ilmestyikin... ääh. Puhutaan nyt kuitenkin Secret Treatisiesta.

Minulla on omaakin historiaa levyn kanssa jo neljältä vuosikymmeneltä. Secret Treaties oli yksi niitä albumeja, joka löytyi setäni 70-luvulla haalimasta levykokoelmasta (yhdessä muuten debyytin kanssa) ja levy tuli pyöritettyä läpi samaan aikaan yhdessä hirveän pinkan hyviä ja huonoja proge-levyjä. Albumi niputetaan aina termien hard rock ja heavy metal alle, näistä jälkimmäisen perustuen varmaan lähinnä siihen Metallican soittamaan coveriin. Secret Treatien on myös siitä jännä levy, että siinä kuuluu selkeästi kaikuja 70-luvun rajummasta progesta (kappaleiden soljuminen keskenään toisiinsa), sekä tulevasta punk-rockista, jonka yhdeksi esikuvista yhtye sitten laskettiinkin. Siis Amerikassa. Tämä jytäosasto oli minulle kuitenkin varhaisteininä yhdentekevää ja levy paloiteltiin omalle kokoelmakasetilleni niin, että sillä oli minuun kovasti vaikuttaneen 'Astronomyn' lisäksi joku toinen, tai pari muuta kappaletta.

Nyt pitkästä aikaa levyä kuunnelleena syykin on selvä; vaikka kuinka pidänkin Patti Smithistä, niin rumpali Albert Bouchardin säveltämä avausbiisi 'Career of Evil' on himppasen verran yhdentekevän kuuloinen, eikä minua vaivaava "korvasta sisään ja ulos" tyylinen lyriikkojen kuuntelu paranna asiaa, tai saa ymmärtämään kappaleen varmasti hienoa lyyristä antia. Seuraava 'Subhumans' jatkaa samaa linjaa; se on ihan jeba boogie, mutta kahden edellisen levyn kulmikkaammin tuotettuun jytään ei tällä levyllä päästä. Tai no 'Dominance and Submission' menee kyllä sinne lähelle ja ykköspuolen päättävä 'ME 262' jytää hienosti plus yhdistää sen veikeästi sanoitukseen joka pistää Göringin ja Hitlerin loppusodassa puhelimeen ja hehkuttamaan omia koneita suunnittelevia rokkistarojaan.

Kakkospuolen aloittavan jytän 'Cagey Cretingsin' olen silloin muinoin skipannut satavarmasti, eikä se nytkään iske mihinkään hirveän syvälle. Viikatemiehestä kertova 'Harvester of the Eyes' boogaa myös, muttei iske. 'Flaming Telepaths' vetää myös ränttätänttää, mutta skippaantuu lukuunottamatta aikansa monofonista synasooloa ja lopun komeaa kitaratiluttelua kunnes katkeaa leikaten ja BÖC:in THE slovari, eli 'Astronomy' alkaa pianolla. Sehän on edelleen komea ja melankolisen kuuloisen kappale duali-kitaroineen ja puupäisine keskitempoisine jytäriffeineen.

Tätä trilogian kolmososaa pidetään yhtyeen parhaimpana levytyksenä, mutta omaan korvaa siinä on liikaa tyhjäkäyntiä. Periaatteessa kolme ensimmäistä levyä voisi yhdistää parhaat palat kokoelmaksi, tosin ykköslevyllä tyhjiä hetkiä on sen verran vähemmän, että levy painottuisi siihen päätyyn. Kakkoslätty 'Tyranny & Mutation' pitää sisällään pari ykköslevyn biisit pieksevää vetoa, mutta myös enemmän taas niitä tyhjänpäiväisyyksiä. Syy voi olla tämä: ensimmäisellä kolmella levyllä oli yhdeksän eri henkilön tekemiä biisejä.

Jukka ja Jytämimmit - Kuuma yö Kittilässä 2015

C-kaseteilla jatketaan, vaikka netistä löytynyt kansikuva on kiekkomuotoisen levyn. En nyt jaksanut itse kuvata kassun kantta, joten näillä mennään.

Jukka Nousiainen on tällä hetkellä tulessa minkä lisäksi hänellä on monta rautaa tulessa noin muutenkin. 'Huonoa seuraa' soolodebyytti oli täällä levyhyllyssäkin jokin aika sitten ja Räjäyttäjät toimii edelleenkin. 'Roskalavojen rock-tähti', nykyajan Irwin Syrjä pysyy kiireisenä ja pääsee soittamaan, mikä muuten näkyy ja kuuluu miehen livekitaransoitossakin. Sanoisin Nousiaista jonkin sortin omintakeiseksi kitarasankariksi joka heruttaa sieltä muinaisista esikuvistaan - vähän jonkun PK Keräsen tyyliin.

Jo edellinen soolodebyytti kertoi samoja tarinoita: Nousiainen suodattaa suomalaista 70-luvun musiikkiperinnettä omintakeiseen tyyliin, eikä ujostele lainailla sieltä täältä - joskus varsin suorasukaisestikin.

En sano, että Jukka ja Jytämimmit olisi joku feminiimimpi versio Räjäyttäjistä (koska taustamimmit jytäävät myös oikeasti), mutta rokkia vedetään ja äsken mainistusta poiketen tämä kokoonpano voi vetää myös 'Ei mun aikani ole vielä' tyylisiä vähän tunteikkaampiakin biisejä suoran Ganes-kohkauksen lisäksi.
Microvox-soundiin ja 70-luvun mytologiaan kovasti vihkiytyneelle Nousiaiselle vielä tämä kasettimuoto on varmasti sopiva. Tampereen Keltaisessa talossa nauhurille äänitetty ja Risto Ylihärsilän ja Nousiaisen miksaama äänite on 15 minuuttia puolellansa täynnä jytää, kovaa rokkausta ja oudon viehättävää jytä-nostalgiaa, aivan kuin aikajana olisi katkennut siihen viimeiseen jytäkesään 76. Itse asiassa olen tässä viimeaikoina kuunnellut varsin paljon suomalaista tuon ajan jytää ja tämä kasetti on paranneltu versio Alwari T:n, Amuletin, Jigsawin ja muiden äänitteistä ilman niitä ikävän monille levyille eksyneitä täytebiisejä. Sanoituksissa ja aiheissakin pienet nyanssit ovat kunnossa; jytäkesänä moottoripyörä ei tietenkään ole suuren maailman tyyliin Harley Davidson, vaan jytä-Yamaha. Moottorilinnut alistivat asfaltin Suzukilla ja jytäfestareille tuo Datsun 100A ja siellä nukutaan kulahtaneessa harja- tai kupoliteltassa.

Kasetin äänenlaatu kompressoi musiikkia oikeaoppisen huonosti ja netistä samoja biisejä kuunnelleena oikeastaan yllättyy paremmasta äänenlaadusta. Mutta sehän kuuluu tähän kuvioon. Livenä bändi on oikein viihdyttävä ja hauskan näköinen Jytämimmien pukeutuessa kuumiin jytäasuihin parhaaseen Danny-shown go-go-tyttöjen perinteisiin nojaten ja Nousiaisen myrkynvihreään jumpsuitiin. Parissa biisissä lainausvapaus on sen verran vahva, että ei nyt varsinaisesti häiritse, mutta hymyilyttää (Pohjanmaan lainaus 'Back From the Grave' kokoelman Ju'Ju's yhtyeen biisistä plus vähän Purplea). Livenä komppiryhmä Jytämimmejä on myöskään turha tytötellä, sillä sen verran tanakasti lähtee se jytä.

Jytä

JYTÄ

JYTÄ

Chestburster - Secrect Sex Tape 2012

Secret Sex Tape ilmestyi aika tasan tarkkaan kaksi vuotta sitten. Ensin 100 kappaleen kasettipainoksena ja myöhemmin tänä vinyylinä. Painoksissa on kahden biisin eroavaisuus, jossa kassulla ollut coveri on korvattu vinyylillä omalla biisillä.

Chestbursterin nimi vilahti omiin silmiin jossain vaiheessa, kun olivat soittamassa tuttujen bändin kanssa ja nettitarkistus herätti mielenkiinnon. Tosin melko pitkä tovi vierähti, ennenkuin tämän levytyksen sai käsiinsä.

Bändi on käsittääkseni täysin kuusankoskelainen ja pitää 'kouvola-skenen' henkisen pahoinvoinnin lippua korkealla, tai puolitangossa sanoitusten synkeässä pervoilussa. Laulaja Gyntsä vetää vieraan kielen vielä asiallisesti, mutta itsesuojelu skippaa omalla kohdalla sanoitusten tarkemman kuuntelun tai analysoinnin (hihhih).

Bändi on käsittääkseni keikkaillut paljon sekä punk, että lepis-hevibändien kanssa ja putoaa musiikissaan jonnekin sinne väliin. Punkkia se ei ole, vaan lähempänä rokkia, mutta vahvoilla stoner- tai sludgekin mausteilla. Toisaalta kaukana ei olla myöskään noise-rockista ja tuotanto on mukavan huolimatonta. Soolot vedetään ja nakitetaan sillä blues-pohjaisella skaalalla ja mieleen livahtaa välillä vanha kunnon Blue Cheer, vaikka ihan samoihin (soitannollisiin)törkeyksiin ei mennä. Ehkä myös Wipers.
Jostain syystä levyn B-poski iskee ykköspuolta kovempaa, mutta tyylillisesti ja tasollisesti niillä ei varsinaista eroa ole. Ehkä se johtuu niiden niin sanottujen nyanssien käyttöön otosta levyn loppua kohden, jonka kruunaa päätösraita 'Pissburned II'. Jumalauta.

Kova levy ja mukavan sekava sekoitus vähän kaikkia yllä mainittuja juttuja, joten ei tästä pääse vieläkään varsinaiseen selvyyteen ja kuuntelee mielellään uudestaan ja uudestaan.

Stone Roses - Second Coming 1994

Toista albumia pidetään usein yhtyeen vaikeimpana. Tai siis ainakin silloin aikanaan, kun albumikokonaisuus oli vielä se tärkein julkaisumuoto. Myös Stone Rosesille kävi näin ja Second Coming on edelleenkin yhtyeen viimeinen julkaisu.

Yleinen legenda toisen albumin 'vaikeudesta' periytyy ajoilta, jolloin yhtyeet sidottiin järjettömiin levytystahteihin. Ykköslevylle päätynyt materiaali oli yleensä pitkän aikaa ennen levytyssopimusta hiottua ja keikkailtua, mutta suosion pamahtaessa yhtye sidottiin pitkille kiertueille, joilla uuden materiaalin kirjoittaminen oli haasteellista. Silti levyjä haluttiin ulos joskus parinkin albumin vuositahdilla.
Tässä tilanteessa kakkoslevy saattoi usein olla puolivillainen ja flopata. Jos bändi ei päässyt tästä yli, oli usein kohtalona hajoaminen tai suuret kokoonpanomuutokset. Viimeksi mainitut seikat toteutuivat Stone Rosesinkin kohdalla yhtyeen revetessä ja lopulta hajotessa vuoden kuluessa levyn julkaisusta. Mutta toki eri syistä, kuin kakkoslevyn jälkeen noin yleensä.

'Manchester-musiikki' ja tältä osin britti-popilmiö on varmaan ainoa musiikin muoti-ilmiö, jossa olen ollut mukana jonkin näköisenä muodin jäsenenä. Tämä liittyy lukioaikaisiin kasvuvuosiin, jossa tyylin pukeutuminen ja silloin korvaan hyvältä kuulostanut kertaustyylinen musiikki muodostivat jonkinnäköisen paikan sijoittaa itsensä.
Tämä meni toki ohi parissa vuodessa siitä syystä, että kyseinen musiikkilaji degeneroitui nopeasti, eikä ehkä muutenkaan lopulta kestänyt päivänvalolampun alla. Stone Roses oli kuitenkin yhtye, jonka debyyttilevy muodosti tälle jutulle jonkinnäköisen musiikillisen arvopohjan, peruskiven ja raamatun, johon kaikkea muuta verrattiin. Jo vuonna 1989 julkaistu debyytti on tämän päivän korvilla kuunneltuna ihan silkkää uusiota ja retroilua päivitetyillä soundeilla, mutta silloin 90-luvun alussa toimi tuulahduksena ajasta, jolloin musiikki oli ollut.. no melodista ja niin edelleen. Siis aikana, jolloin virtaukset ainakin valtavirrassa olivat olleet ihan toisessa suunnassa.

Vuonna 1983 gootti(!)yhtyeenä aloittanut Stone Roses levytti debyyttinsä verraten pitkän ajan jälkeen; viisi vuotta perustamistaan myöhemmin. Levy oli aika perinteistä poppia, mutta sen ohella ilmestyneet sinkut ja maxit seilasivat osittain 'madchesterin' ja rave-juttujen sivulla. Debyytti pisti odotukset korkealle ja yhtye solmi levytyssopimuksen amerikkalaisen Geffenin kanssa, joka mäjäytti yhtyeen käteen ennakkoa huimat miljoona puntaa. Entinen levy-yhtiö Silvertone nosti sopimuksesta oikeustaistelun joka osaltaan viivästytti projektia yhdellä vuodella.

Levyä alettiin äänittää vasta vuonna 1993 Walesissa, mihin yhtye oli sirtynyt poistuakseen madchesterin 'houkutuksista'. Homma oli rikkinäistä ja hidasta ja ongelmista johtuen levyn alkuperäinen tuottaja, legendaarinen John Lecklie vetäytyi hommasta. Vastuu jäi yhtyeellä ja äänittäjille. Samaan aikaan laulaja Ian Brown oli vaihtanut rokkiprinsessavaihteen päälle ja äänitykset etenivät hitaasti. Brown ei suostunut syömään mitään muuta, kuin tietyllä tapaa tehtyjä ranskanperunoita, joita kiikutettiin hänelle studioon. Kitaristisäveltäjä John Squire oli taas löytänyt vähän aikaisemmin kokaiinin jonka käyttöön hän syventyi itsekseen. Klassista kukkoilua ja Brownin myöhemmät tempaukset tietävänä hommaan sisältyi myös varmasti aikamoista 'hankalaa persoonallisuutta'.

Second Coming ilmestyi viimein joulukuussa 1994 viisi ja puoli vuotta edeltäjänsä jälkeen. Tästä ajasta yhtye oli ollut kiertämättä vielä neljä ja puoli vuotta. Itse olin tuossa vaiheessa jo hivenen liukunut 'skenestä' ulos, diggarikaverepiirikin oli levinnyt ympäri.. no Helsingin suuntaan ja menin 95 helmikuussa armeijaan. Ne ketkä levyn aikanaan ostivat eivät diggailleet siitä hirveästi ja itse skippasin koko levyn hankkimisen parin kuuntelun perusteella. Syynä oli yksinkertaisesti se, että levy kuulosti monin osin sellaiselta rock-kukkoilulta ja zeppeliiniltä, mitä vastustaakseen kyseistä orkesteria oli alkanut alun perin kuuntelemaan. 60-luvun ja hienoisen 'tanssipopin' yhdistelmän sijasta kakkoslevy kuulosti tylsältä 70-luvun bluesrokkiin perustuvalta kamalta ja oli täysin out. Tässäkö odotuksen tulos? Tarkemmin ajatellenhan tuosta olisi voinut vetää kehitysanalogiaa; 60-luku vaihtui yhtyeen kohdalla 70-luvuksi. Tai sitten vain kokaiinipöhöinen kitaristi teki kokaiinipöhöistä musiikkia.

Levyltä löytyy näin jälkikäteen kuunneltuna muutama hetki, jotka ovat rehellisesti sanoen paremman kuuloista, kuin debyytillä, mutta kokonaisuutena se on edelleen tylsä. Etenkin, kun koko levyn odotuksen aikana oli syntynyt oma musiikkityyli nimeltä britpop, joka otti parhaat palat Rosesilta soitti kaman samalla tavalla 90-luvulle päivitettynä, mutta vielä tuotetumpana. Näistä Blureista ja Oasiksista en pitänyt tippaakaan, mutta on selvää, että Rosesin Second Coming kuulosti kohdeyleisön korviin kuin olisi verrannut pöhöttynyttä Zeppeliniä Jamiin parhaimmillaan.

Kaikesta huolimatta levy ei ollut niin suuri floppi, kuin on mielletty (jos ei sellainen menestyskään mitä siltä odotettiin). Se on myynyt maailmanlaajuisesti miljoona kappaletta, mutta oli kyllä niin vakiokamaa levykauppojen alelaareissa, että uskon vain viidesosan menneen hyllystä täydellä hinnalla. Rumpali Reni erosi yhtyeestä pian levyn ilmestymisen jälkeen juuri ennen sen markkinointikiertuetta. Syynä riita Ian Brownin kanssa. Bändi kävi uuden rumpalin kanssa Tavastiallakin seuraavana kesänä. Olin silloin armeijassa, eikä yhtye enää kiinnostanut juuri hevon paskan vertaa. Paikalla oli kuitenkin monta kaveria, eikä kukaan kertonut mitään hirveän mairittelevaa. Kitaristi Squire oli silinterihattu päässä ja näytti kuulemma pahasti andymccoystuneelta. Pian Squirekin lähti yhtyeestä ja seuraavana kesänä 96 bändi veti arabisessiomiehien kanssa festarikeikkoja, joilla lavalla oli tanssityttöjä hetkuttamassa.. Kesän lopussa bändi pisti pillit pussiin ja Brown lähti omalle Rosesia mielenkiintoisemmalle soolouralle. Basisti Mani siirtyi Primal Screamin riveihin, jossa hän on yhtyeen entisistä jäsenistä tehnyt varmaan sitten ne suurimmat urotyöt musiikin saralla.

Tästäkin on kuitenkin jo niin saatanan kauan, että helvettikin on ehtinyt jäätyä ja Roses tehnyt comebackin aikoja sitten. Brown ei pysy edelleenkään nuotissa ja yhtye ei enää osaa soittaa biisejään. Ja tämän levyn ilmestymisestä on kulunut jo järkyttävät 20 vuotta.

Hear`n Aid - Stars 1986

80-luvun puolessa välissä rock-muusikot olivat rikkaampia, kuin koskaan aikaisemmin ja edellisten vuosikymmenten yhteisöllisyydet sun muut oli huuhdottu nenästä alas. Silti, tai siitä johtuen tähtien omaatuntoa kolkutteli silloinen Afrikan ja kolmannen maan nälänhätä, jota varten tuli kaiken maailman Live Aidit ja yhteiskappale 'We Are the World', plus se joululaulu. Homman nimi oli, että artisti antoi aikaansa ja panosta ilmaiseksi ja tuotot käytettiin.. no ne käytettiin johonkin auttamiseen. Vaikka koko hommaan osallistui paljon muusikoita, sen herättämisestä on kiitettävä Bob Geldoffia.

Hevi ja hardrock oli kuumimmillaan sekä suosionsa huipulla 80-luvulla ja aikansa hardrockkareita kuuleman mukaan harmitti heiltä pyydetty vähäinen panos noihin edellä mainittuihin avustustempauksiin. Niinpä he Ronnie James Dion johdolla tekivät oman avustuslevyn. Levyllä on tosin ainoastaan yksi tälläinen 'yhteisbiisi', jossa on kontribuutioita hirveältä kasalta artisteja. En tiedä pitääkö vanha viisaus keitosta ja kokkien määrästä, mutta ainakin kitarasooloja tulee enemmän kuin tarpeeksi. Muuten levy sisältää pääosin live-vetoja erinäisiltä aikansa artisteilta ja bändeiltä (sekä jostain syystä myös Jimi Hendrixiltä!). Stars levytettiin ja koottiin jo vuoden 1985 puolella, mutta sopimusteknisistä syitä se julkaistiin vasta tammikuussa 1986, jolloin kuumin avustushimo oli kuivunut ja homma tuntui julkaisun viivästyttyä ehkä pikkaisen hyppäämiseltä avustusvankkuriin.

Itse biisi on tyypillistä 80-luvun puolivälin kevytheviä. Jotkut tykkää, suurin osa ei.

Brain Donor - Love, Peace & Fuck 2001

Brain Donorin 'Love, Peace & Fuck' oli täällä käsittelyssä 'vähän aikaa sitten'. Eli kesällä 2010..
Aika rientää hurjaa tahtia, mutta otetaan levy uudestaan käsittelyyn, koska se on pyörinyt tässä soittimessa uudestaan ja vielä aika paljon.

Brain Donor oli englantilaisen lauluntekijä/muusikko/kirjailija Julian Copen 'voima-trio', joka toimi noin kymmenen vuoden ajan vuodesta 1999 sen toistaiseksi ja todennäköisesti viimeiseen levyyn 'Wasted Fuzz Excessiveen' (2009) asti.
Copen lisäksi triossa soittivat kitaraa Doggen ja rumpuja Kevlar nimiset kaverit, joilla on kyllä oikeat nimetkin ja joista kumpikin soittaa nykyisin Jason Piercen Spiritualizedissä. Miksi Brain Donor on todennäköisesti postuumi johtuu siitä, että Julian Cope ja Doggen ovat mitä ilmeisemmin lopullisessa välirikossa. Kuten myös Cope ja levyn syntikoiden läpi filtteröinyt tuon ajan luottotyyppi Thighpaulsandra (soitti myös myöhemmin Spiritualizedissä ja Coilissa).

Love, Peace & Fuck oli trion ensimmäinen levy, joita tuli lopulta nelisen kappaletta pitkäsoittoja, pari sinkkua ja kokoelma. Yhtyeen ilmestyessä kehiin se ja sen levytetty tuotanto jakoivat ja jakavat edelleen Copen fanien mielipiteet jyrkästi. Osa pitää, osa ei todellakaan pidä. Muistan itsekin, etten ollut kymmenisen vuotta sitten ihan hirveän innostunut tästä levystä kuunnellessani sen ensimmäisen kerran läpi.
Cope on mies, joka ei ole jäänyt niin sanotusti laakereille lepäilemään, vaan tyyli ja samalla myös avustajat ovat lentäneet tien reunaan tasaisin väliajoin.
Tämä omapäinen vittumaisuus on tavallaan kunnioitettavaa, koska näinhän sitä uutta syntyy, mutta toiselta kantilta se näkyy myös Copen diskografian epätasaisuutena. Tätä ennen 90-luvulla mies oli 'kylpenyt' krautrockissa kirjoittaen ja tehden sitä ja samalla tehnyt myös levyjä, joissa hänen eittämättä taitava lauluntekijätaitonsa pääsi oikeuksiin.

Brain Donorin idea taas oli soittaa kabuki-maskit naamalla äänekästä (joskus mökän puolelle menevää) hard rockkia MC5:sen, Blue Cheerin, Montrosen ja tietysti myös Kissin(!) hengessä. Toinen vaikutin oli japanilainen 70-luvun alun jytä. Tuplakaulakitarat ja bassot ja platform-bootsit.
Homman onnistuminen jakoi mielipiteitä ja pahimmillaan Brain Donor kuulostaa keski-ikäiseltä stoner-projektilta tai terapiä-bändiltä. Sulateltavaa siis riitti ja ennen levyn ilmestymistä yhtyeen ekalta keikalta Royal Albert Hallissa osa jengistä käveli ulos salista kesken keikan. Brain Donorin 'uran' edetessä maskit putosivat naamalta ja levyttävä kokoonpano laajeni. Lopulta viimeisellä levyllä musiikkikin oli jo aika lähellä suhinaa.

Levy ilmestyi sekä cd, että vinyyliversiona, joista minulla on onni omistaa jälkimmäinen. Tuplavinyyli, jonka kiekot ovat neon-vihreän sävyisiä plus avattaviat kannet myrkynvihreitä. Kannessa ja sisäkannessa piirretyt kuvat yhtyeestä ja maskinaamasta. Levyn julkaisi Impressario niminen lafka Headheritagen (Copen yhtiö) alaisuudessa.
Tuotanto ja musiikillinen ohjaus olivat Copen käsissä, joka soittaa triossa bassoa ja laulaa. Basso soi muuten yllättävän tämäkästi. Rummuissa Kevlar ja kitaristin tontilla Doggen, jonka riffittely ja tykittely pitää levyä pinnan yläpuolella sen alusta loppuun. Ja tarvittaessa sujuu myös se maalailevampikin ote. Käytännössä biisit ovat kolmikon yhteistä käsialaa.

Levyn avaavat 'She Saw Me Coming' ja 'Get Off Your Pretty Face' vetävät juuret aika perinteisessä 'Tigh Pants' tyylisessä Stooges-kamassa. Samankaltaista junnaavaa riffiä, mutta nyt enemmän stoner-hengellä ja falsettilaululla huudatetaan puolen päättävällä liki kahdeksanminuuttisella 'Pagan Dawnilla', mikä aiheutti silloin ensimmäisellä kerralla vähän näppylöitä, mutta nyt menettelee.

Kakkospuoli täyttyy kolme/neliosaisesta 'Odin's Gift to his Mother' biisistä, jossa matkaillaan alun Kissittelyn jälkeen keskiosassa Doggenin nauhakaikukitaran siivillä hivenen esoteerisemmille vyöhykkeille. Muistuttaa Kevlarin soittamine symbaaleineen vuoden 1976 obskuuria Temple kraut-yhtyettä. Kovaa kamaa. Lopussa fuzz-wah raikaa ja Hendrixhän sieltä tulee mieleen.

Kolmospuolen avaa stoneraava 'U-Know!'. Sabbathmainen riffittely ja lyriikkana pelkkä kappaleen nimen huutaminen säkeistön loppuun. 'You Take The Credit' taas hakkaa ja nytkyttää enemmän post-punkkivaikutteisena epämusiikkina. Tai Canina? Tässäkin Doggen (tällä levyllä muuten nimellä Dogman) esittelee tajuttomia soittoskillssejään täyttäen tilaa siellä missä pitää. Muutenkin jannu vetää alkuaikojen Eddie van Halen tyyliin biisien soolot pääasiassa ilman toisen kitaran komppausta taustalla. Lopputulos on ei nyt hutiloitu, mutta aika likainen ja tuo mukaan sitä paljon puhuttua henkeä. Puolen päättävä 'Hairy Music' muistuttaa ehkä eniten sitä Copen pop-puolen ja soolotuotannon tavaraa.

Nelospuolen 'She's Gotta Have It' toimi jo silloin ensi kuulemalta ja summaa ehkä levyn kaikki puolet 20-minuuttiseen itseensä. Alun käppäriffittely vedetään sitten kymmenen minuutin jälkeen hitaaksi, ensin basson ja rumpujen jauhamaksi yhden soinnun riffiksi, johon muutaman minuutin jälkeen liittyy myös kitara mukaan. Jyrisee, kuin maanjäristys katakombien alla ja levy päättyy majasteetillisen mastodonttisesti.

Ajatuksena levyn cd-versio kuulostaa hivenen puuduttavalta, koska puolen vaihtelu katkaisee mukavasti näitä erilaisia, mutta raskaita tiloja, joita levy pitää sisällään. Yli tunti yhteen putkeen tätä?

Nyt uudelleen löydettynä tämä levy kuulostaa yllättävän kovalta, etenkin kun vertailu saman ajan muuhun Cope-kamaan on kadonnut sinne historian hämäriin. Toki tähän aikaan ja edelleenkin, oli sitten musiikin tyylilaji heviä tai suhinaa, äijän lyriikat ovat sitä samaa odinismia ynnä muuta.
Tavallaan ymmärrän ihmetystä ja syytöksiä keski-ikäisten stoner-larppauksesta (Cope kertoi inhoavansa oikeaa heviä), sillä Brain Donor ei ole puhtaasti mikään erityisen hyvä stoner- tai heviyhtye. Onneksi, sillä ehkä sen takia tätä jaksaa kuunnella?

Kiss - Alive! 1975

*Uusinta vuodelta 2007*

Blogin alkuaikoina sivuttiin Kissin Alive!a, mutta koska silloinen teksti oli pituudeltaan ehkä lähempänä haikua, palataan asiaan uudemman kerran.

Vaikka Kiss on onnistunut vuosikymmenten aikana vakiinnuttamaan itsensä ikonin asemaan, yhtye on aina jostain ihmeen syystä kärsinyt ahdistusta ja alemmuuskompleksia musiikillisen arvostuksen puutteesta ynnä muusta, vaikka on aina yrittänyt esittää kaikkea muuta.
Rehellisesti sanoen Kissin musiikilliset ja ulkomusiikilliset hetket eivät aina ole kestäneet päivänvaloa ja homma on välillä ollut silkkaa rim jobia. Silti yhtyeellä on eittämättömät musiikillisetkin ansionsa. Ja bändiltä löytyy useampikin pätevä teos ajalta, jolloin pitkäsoitot olivat voimissaan.

Nykyään Kiss on yksinomaan kahden bisnesmiehen pyörittämää sirkusta, jonka olemassa ololle ei voi keksiä muuta perustaa, kuin aina maksamaan valmiin kiss-armeijan ja ikäiseni keski-ikäistyvät töissäkäyvät ihmiset, jotka nostalgian takia ovat valmiita maksamaan kalliin lipun tuhat kertaa kerratusta esityksestä.

Aina ei ollut näin.

Alunperin Kiss oli neljän henkilön muodostama bändi, jossa jokainen pisti peliin omat panoksensa ja jakoi voitot tasan neljään osaan. Vuonna 1973 aloittanutta Kissiä ei voinut syyttää yrityksen puutteesta. Aikansa glam-esimerkin mukaan pommit ja pyrot jysähtelivät vaikka kortteliklubin lavalla äijien kolautellessa platform-bootsit jalassa päitään matalaan kattoon. Pääasia oli kova ja näyttävä meno, jota tuki yhtyeen yksinkertainen ja iskevä hard-rock.

Vaikka puitteet olivat alusta asti suureelliset eivät bändin kolme ensimmäistä levytystä olleet mitään täysosumia, tai edes menestyksiä. Bändi ja levy-yhtiö pullauttivat ensimmäisen 13 kuukauden aikana ulos kokonaiset kolme(!) pitkäsoittoa, mutta ei tärpännyt. Kaikki kolmet sisältävät myös täysiä Kiss-klassikoita, mutta jokainen on pilattu lattealla tuotannolla.

Levy-yhtö päätti ottaa riskin ja levyttää niin sanotun live-levyn. Live-levyt eivät yleisesti ole artisteilta niitä menestyneimpiä ja yleensä sellaisen julkaistakseen bändien piti olla jo kohtuullisen suosittu, että sellaista ylipäätään saatiin edes myytyä hyllystä. Tämän kaiken takana oli epäsuhta Kissin suuren konserttisuosion ja keskinkertaisen levymyynnin välillä.

Levyn tuottajaksi palkattiin Eddie Kramer, mies joka oli ollut myös Hendrixin luottoäänittijä. Mies oli äänittänyt myös yhtyeen ensimmäisen demon, joka kuulostaa paremmalta, kuin varsinainen debyytti. Levyä varten äänitettiin useita eri konsertteja, joista oli tarkoitus valita parhaat palat live-levylle. Koska äijät hyppivät ja pomppivat, kitarat savusivat ja pommit paukkuivat (kuten Kiss-keikkaan kuuluukin), ei soitto ollut turhan tarkkaa. Tätä sitten korjailtiin kolmen viikon ajan studiossa, joten vaikka Alive!a aikanaan väitettiin live-levyksi, se ei sitä ole. Paul Stanley laulaa itsensä kanssa stemmoja, rummut ovat korjattu, kitarat tuplattu ja niin edelleen. Joku väitti joskus, että aitoa livesoittoa olisi ainoastaan rumpuraidat, mutta tämäkään ei pidä paikkaansa. Eipä sillä, kaikki ajan konserttitaltioinnithan ovat samanlaista 'paranneltua todellisuutta'.

Ja miksipä ei? Alive! pitää sisällään ensimmäisen kolmen levyn  kingeimmät biisit, mutta tällä kertaa vielä kunnon soundeilla ja menolla. Avausbiisi Deuce irtoaa kymmenen kertaa paremmin, kuin debyytin versio. Levy summaa hienosti alkuaikojen rock-Kissin, vaikka tämän jälkeenkin tuli toki vielä paljon niitä hyviä jytäbiisejä. Koska homma toimi, Alive-konsepti piti tietenkin uusia ja tällä hetkellä taidetaan liikkua numerossa III?

Alive!sta tuli yksi Kissin suurimpia menestyksiä ja kaupallinen läpimurto. Tätä olivat haukkana seuraamassa muutkin levy-yhtiöt ja 70-luvun puolessa välissä oli varsinainen 'live-boomi' bändien julkaistessa 'konserttilevyjä'. Cheap Trick, Peter Frampton ja Jackson Browne onnistuivatkin siinä kohtuullisen hyvin.

Blue Öyster Cult - Extraterrestial Live 1982

80-luvun alussa BÖC alkoi olla jo menneen talven lumia, vaikka olikin tietyssä mielessä vaikuttanut paljon hardrockin, hevin ja miksei jopa uuden aallon ja punkin äänikuvaan. Uudet hevin ja hardrockin kuviot pyyhkivät bändin eturivistä odottamaan arvonnousua takaisin, eikä bändin tästä eteenpäin julkaisemat tasaisesti heikkenevät levyt tietysti asiaa auttaneet.

Extraterrestial Live sisältää bändin keikkataltiointeja kahdelta aikaisemmalta vuodelta, klassikoiden rinnalla on paljon materiaalia Michael Moorcockin kanssa tehdystä 'Fire of the Unknown Originilta'. Yhtye julkaisi kymmenen vuoden sisällä kolme(!) livelevyä, joista tämä on viimeinen. Vuonna 1978 julkaistu edeltäjä-live 'Some Enchanted Evening' on yllättäen bändin myydyin levy, jota meni kauppoihin kaksi miljoonaa kappaletta. Bändi oli siis niin sanotussa ykkösdivisioonassa, vaikka nykyään muistetaan lähinnä siitä hitistä.

BÖC oli kova kiertämään ja yhtyettä pidettiin hyvänä live-bändinä. Levy vangitsee tämän pätevästi. Biisit kuulostavat pitkälti samoilta, kuin levyillä, soolot vähän poikkeavat. Yhtyeellä oli leveä biisintekijä- ja lauluvoima, jota hyödynnettiin keikoilla. Tätä tuplavinyyliä voisi pitää vaikka bändin tuon ajan 'best-of' kokoelmana uran alusta tuohon päivään. Se vain sattuu olemaan sarja keikkataltiointeja.

Levyn julkaisua ennen bändin perustajajäsen, primus motor ja rumpali Albert Bouchard sai kenkää kesken vuoden 1981 kiertueen, jolta suurin osa levyn materiaalista on. Hänet korvasi yhtyeen valomies Rick Downey sen verran hyvin, ettei rumpalin puuttumista kyllä huomaa. Eli jos hyllystä puuttuu ja tulee vastaan, kannattaa tämä komeasti piirretty tuplavinyyli korjata talteen.