Levy pyörii internetissä ihmettelyn aiheena kahdestakin syystä: alkuperäisestä vinyylialbumista pyydetään huimaa 900 euron hintaa (ei ole käynyt kaupaksi) ja sen mykistävän huonosta kannesta, jonka on sentään kuvannut aikansa ykköskuvaaja Olavi Kaskisuo. Huima myyntipyyntihinta johtunee siitä, että levy ei ehtinyt kovin kauaa edes olla levykaupoissa, koska Survival-nimellä toiminut lappeenrantalaisyhtye pakotettiin ilmeisesti aivan viime metreillä levy-yhtiön toimesta muuttamaan nimensä Hamletiksi ja poseeraaminen kesäteatterikostuumeissa karmaisevassa kannessa oli ehkä viimeinen niitti.
Linnanherra uudelleenjulkaistiin cd:nä jo 2010, eli kymmenen vuotta sitten ja ehkä juuri kannen ja sisältöoletuksen takia olen vältellyt sen kuuntelua tähän päivään asti. Oletus nimittäin oli, että sieltä olisi kuulunut vuonna 1977 vanhentunutta kiemuraista progea, mikä on sinänsä hassu fobia vuonna 2020, koska eihän tällaista sukupolvisotaa enää ole olemassakaan. Ylipäätään proge-hämyt vs. punk (joka tuli maahan vielä ajan tyyliin 2-vuotta myöhässä) oli tämän maan viimeinen musiikkisukupolvitaistelu ja itse olen tuolloin ollut parivuotias taapero. Näin jälkikäteen tarinat siitä, että progehämyt pelattiin ulos koko musiikki- ja soittajakentästä on vähän outo. Tällaisen kokemuksen saa esimerkiksi masentuneen Ronnie Österbergin itsemurhasta tasan 40-vuotta sitten, mutta toisaalta Häkä Virtaset ynnä muut toimivat jo kokopäiväisinä studiomuusikkoina. Se lienee kuitenkin selvää, että 1977 progeyhtyeiden perustaminen väheni, vaikka suuressa maailmassa dinosaurukset Genesis, Pink Floyd ja Yes tekivät tässä vaiheessa kaupallisesti menestyneimmät albuminsa.
Yllä oleva rönsyily on kuitenkin ihan paikallaan asetellessa Linnanherraa aikasapluunaan. Myös ajatus progen väsähtämisestä 77 on sikäli perusteltu, että sen kiemurat syntyivät ja elivät ajassaan vuosikymmenen alussa. Niiden soittaminen samaisen vuosikymmenen lopussa kertoo ehkä enemmän paikalle jämähtämisestä ja kopioinnista, joka ei käsittääkseni ollut tyylisuunnan eetos.
Alunperin.
Tässä mielessä Linnanherra onkin yllätys, sillä koko levy on enemmän ja vähemmän kitaravetoista ja vieläpä kahden kitaran vetoista jytää, jossa on rytmitysten ynnä muiden elementtien kautta mukana sitten sitä kunnianhimoa. Monessa paikassa levyyn halutaan liittää Black Sabbathin nimi, mutta itse sijoittaisin tämän ulkomaisesta jatkumosta Wishbone Ashin ynnä muiden linjaan. Kahden kitaran liidit ja riffit ovat jytääviä, mutta edellämainitun tyylisesti myös ilmavia ja lentäviä ja sitovat musiikin BS:n maahankaivuun sijaan niin sanotusti ilmaelementtiin. Toinen selkeä vaikutin lienee ollut "ajattelevan ihmisen jytäyhtye" Blue Öyster Cult.
Kappalemateriaali on osittain jopa tarttuvaa, sisältää tarvittavat koukut ja pienen ripauksen niitä kiemuroita. Yksi mikä erottaa tämän ovat lyriikat, jotka poikkeavat jonkin tyylilajin peruskamasta. On sitten kuulijan oma asia, tykkääkö niistä vai ei. Edellä mainitusta toimii hyvänä esimerkkinä kappale "Eloonjääneet". Nimibiisi ja "Korpireiska" jytäävät komeasti. Koko levyn kappalemateriaali ei ole ehkä ihan parasta A-luokkaa, mutta tarvittavaa. Kitaristit ovat notkeita.
Levyn tuottajina toimivat Kimmo Suovanen ja aikansa epäonninen monitoimimies Markku Suominen, joka soittaa levyn syntikat. Kyseinen laite kuulemma katosi samalla, kun Suomisen myöhemmät levy-yhtiöpuuhat kaatuivat.
Hamlet/Survival loppui käsittääkseni levyn ilmestymiseen ja osa miehistöstä haisteli paremmin aikansa tuulia perustaen teddyille maistuneen ja kohtuullisesti menestyneen Jam Rock Bandin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti