Coil - Musick to Play in the Dark 1999

Coil oli käytännössä pariskunta John Balancen ja Peter 'Sleazy' Christophersonin poikkitaiteellinen projekti, joka toimi pääosin musiikin puolella. Kumpikin mieihistä oli jälkipunk-yhtye Psychic TV:n jäseniä, Christophenson tätä ennen myös esi-industrial-yhtye Throbbing Gristlen nelikossa. Tätä kautta miehet tutustuivat toisiinsa Balancen lähetettyä tälle fanikirjeitä. Eikä tässä vielä kaikki: Christophersonin nimi on levyjen kuuntelijoille tuttu myös korkean(kin) profiilin levynkansitaiteilijaporukka Hipgnosisin kolmantena jäsenenä.

Nimen alla toimiminen alkoi vuonna 1982, ensilevy ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja 80-luvun lopussa bändi etsi esi-industrialiinsa uusia ääniä hiippaillen jopa acid housen lähelle. Vuonna 1994 vanha kaveri ja soittaja Drew McDowall otettiin yhtyeen pysyväksi jäseneksi. Tästäkin eteenpäin musiikki jatkui jatkuvaa evolutoituimista, kaksikon pitäessä kuitenkin syvää sakeuden vatia käsissään. 90-luvun loppupuolella mukaan tuli myös Tim Lewis, joka tunnetaan paremmin nimellä Thighpaulsandra. Hänen tuotantotaitonsa ja massiivinen vintagesyntikkakokoelma toivat uuden elonhenkäyksen tuotantoon, jota kutsutaan Coilin loppupään levyiksi (Balance kuoli pudottuaan rappusilta 2004). Thighpaulsandran nimi on täällä vierailleille tuttu yhden vaiheen Julian Copen musiikillisena kumppanina ja tienestinsä hän on tehnyt jo suljetun studionsa lisäksi pitkäaikaisena Jason Piercen Spiritualizedin kosketinsoittajana 90-luvun lopusta 2000-luvulle.

Coilin musiikkiin on liitetty vahvasti esoteria, huumeet, crowleyläinen taikuus yms. ja tätä levyä äänitettiin erinäisissä sessioissa edellä mainitut asiat joskus hyvinkin pinnassa. Audiota kuunnellessa voisi olettaa, että kaksikko McDowell & Thighpaulsandra ovat hoitaneet musiikin ja pääkaksikko "muun sisällön". Kohtuullisen verkkaisesti etenevän levyn nimi on tunnelmaa kuvaava: tämä on tällaista synkkää pohdintaa, jota voi kuunnella öisin. Jokainen unettomuudesta kärsivä toki tietää, että tällaisen ankeuden sijaan yön pimeinä tunteita maataan ja pohditaan yleensä oikeasti huomista kauppareissua yms. arkisempaa typerää.

Levyn avaava pitkä ja painostava 'Are You Shivering?' vaihtuu seuraavan 'Red Birds Will Fly Out of East and Destroy Paris in Night'iin, jossa Thighpaulsandra esittelee berliinin koulukuntaa muistuttavan sekvenssinsä, jota maalataan vielä ajoittain mellotronilla. Balance puhuu väliin sekvensserin läpi ääntä synteettisesti katkoen ja loppupäässä siristellään jo metelin rajamailla. Yökerhomainen luenta 'Red Queen' rauhoittaa levyä musiikillisesti. Toiseksi viimeinen 'Red Birds' koostuu taustaltaan syntetisaattoreiden läpi vedestyistä eläintenäänistä ja luennasta. Päätösraita 'The Dreamer is Still Asleep' muistuttaa eniten perinteistä laulumuotoista kappaletta, taustana käppä-casion muzak-biitti.

Yksi syy Coilin kulttiyhtye-statukseen on varmaan se, että bändin äänitteitä painettiin aikanaan aina hyvin rajallinen määrä. Tavara oli NTKT (ne tietää ketkä tietää), käytetyt levyt fanien Crowley-kirjojen vieressä ja hinnat pilvissä. Itse olin bändin nimen kuullut jo ysärillä, mutta eihän noita juuri missään liikkunut, tai sitten industrial-leima karkoitti silloin.
Oikeastaan samaa asiaa on toteutettu olemassa olevista uusintapainoksistakin. MtPitD:sta tehtiin kalliita väri-vinyyliprinttejä (neljäs poski kuulemma taidekuva), jotka ovat kaikki SOLD OUT. Onneksi itselle kelpasi tästä alkuperäisen mukainen cd, tosin hyvin pienillä levynkansitiedoilla. Painoksen äänenlaatua valvoivat sekä McDowell, että Thighpaulsandra ja se on saanut kehuja siitä. Ehkä syystäkin, sillä kajareista levyn aikana tulvivat hertsimäärät ja kanttiaallot ovat kyllä tavallaan hyvin... äärimmäisiä. 

Levy on noussut jonkinlaiseen klassikon asemaan ja näin 20-vuotta ilmestymisensä jälkeen kuulostaa kieltämättä ainoastaan itseltään, minkä huomasin tägätessä tähän kirjoitukseen sitä liippaavia tyylilajeja. Niitä tuli 10 kappaletta.

Neil Young & Crazy Horse - ARC 1991

Viime kuun Uncut-lehdessä oli pitkä ja monen eri näkijän kertoma juttu Neil Youngin ja hänen uskollisen, tarvittaessa apuun kutsutun ratsunsa Crazy Horsen livevedoista ja jameista. Crazy Horse on taas palannut Youngin taustalle Nils Lofgrenin korvatessa bändistä (todennäköisesti ikäterveyssyistä) pois jääneen Frank "Poncho" Sampedron. Niilo ja Hullu hevonen ovat usein olleet erittäin hyvä yhdistelmä ja muutamien vuosien takainen 'Psychedelic Pill' oli varmasti yllätys niille, ketkä luulivat Youngin siirtyvän varmaan papparockkiin, jos kukaan nyt sellaista tietysti luulikaan. Crazy Horse aloitti omana yhtyeenä, joka levytti pitkäsoitonkin, mutta nuotiotulilla se muistetaan ajasta ikuisuuteen Neil Youngin romuluisena taustabändinä, joka teitten aika ajoin erkaantuessa tekee... Jaa, empä edes tiedä tekeekö itsekseen yhtään mitään.

Tämän kombinaation suttuisen rosoinen yhteissoitto on mannaa kuultavaa, mutta yllättäen ajatukseltaan hyvin mietittyä ja kurinalaista. Bändi treenaa juttunsa tarkasti soundcheckeissä ja Neil Young valmistautuu itse keikkoihinsa keskittyen ja ruumiillisesti venytellen.

Mielenkiintoinen kuriositeetti tässä Neil Youngin ja Crazy Horsen pörinässä ja rutinassa on Uncutin jutussa ollut Sonic Youth-yhtyeen Lee Ranaldon muistelo bändin lämppäripestistä Youngin kiertueella. 90-luvun taitteessa Neil Young innostui kovasti uusista grunge-yhtyeistä ja Yhdysvaltain alakulttuurimusiikista. Jotain tästä kertonee se, että ennen SY:n mukaanottamista rundille NY & CH ei ollut ikinä käyttänyt rundeillaan lämppäribändejä. Young kuunteli SY:n setit yleensä lämmittelyjumpatessaan lavan alla ja piti yhtyeen meiningistä. Eikä Sonic Youthillakaan ollut pahaa sanottavaa sedästä. Thurston Moore ehdotti Youngille, että hänen kannattaisi tehdä kokonainen levy samanlaista feedback-surinamusiikkia, joita Crazy Horse soitti kappaleidensa välissä. Ranaldo kertoi toivovansa, että tämä olisi oikeasti vaikuttanut ARC-levyn julkaisuun ja olisi sukupolvien välisenä siirtymätarinana hieno, mutta näin se ei ihan mennyt.

Neil Young oli kuvannut vuoden 1987 skismaisen, sateisen ja vähäyleisöisen kiertueen omalla videokamerallaan, josta koosti dokumenttifilmi 'Muddy Track'in. Hän laittoi keikan ajaksi videokameransa kitaravahvarinsa päälle ja editoi filmiin soundtrackiksi kappaleiden alku- ja loppuintrojen surinaa. Itse kameran mikrofonin automaattinen kompressori lutisti ja latisti musiikin vielä omanlaisekseen. Leffa julkaistiin isommin vasta 2015, mutta sellaisenaan oli lähtöpotku ARC-levylle. Legendan mukaan Thurston Moore olisi juuri tämän videopätkän nähneenä kehottanut tekemään kokonaisen levyn vastaavanlaisesta materiaalista. Tällä kertaa musiikkia ei kuitenkaan äänitetty videokameramikillä, vaan miksauspöydän läpi vuoden 1991 US-kiertueella ja monikanavaisena.

Itse levy julkaistiin vain erikoisedikkana yhdessä 'Weld'-levyn ja ymmärtääkseni tätä yhdistelmää painettiin vain noin kaksikymmentätuhatta kappaletta. ARC sisältää vain yhden 35-minuuttia kestävän "biisin" tai ääniteoksen, joka koostuu eri paikoissa soitetuista kitarasurinarutina-siirtymistä ja kappaleintroista. Seassa on saatteeksi tuttuja melodian- ja laulunpätkiä, rumputykitystä syntetisaattoria ja syntetisoitua lauluääntä. Jos odottaa jotain rupista blues-jamia, niin pettyy/yllättyy, sillä tämä on aika esoteeristä noiserockkia. Hämmentävästi 2000-luvun japanilainen Boris on varmaan äänellisesti ja meiningiltään lähimpänä tätä levyä ja tämän audiota.

Neil Young on julkaissut kohtuu paljon, kaikennäköistä ja kaikessa muodossa, joten tämän on SY:tä ja muita kuunnellessa päässyt aikanaan livahtamaan ohi. Young palasi myöhemmin vähän samankaltaiseen monsterirutinaan 'Dead Man'-soundtrackilla. Tuolloin muutama vuosi myöhemmin vaikuttimeksi tuli Youngia innostanut stoner-musiikki ja erityisesti 'Earth'-yhtye. Mutta se on omalla raskaalla tavallaan ehkä lähempänä bluesia.

Faust - The Faust Tapes 1973

Legendaarisen krautrock-yhtye Faustin Faust Tapes jakaa edelleen mielipiteitä. Osa pitää sen leikkaa-liimaa tilkkutäkkiä osoituksena neroudesta, jotkut aikalaiset taas terrorina ja huijauksena.

Saksalainen Faust oli levyttänyt jo pari levyä, kun se siirtyi englantilaisen Virginin ja miljonääri-hipsteri Richard Bransonin suojiin. Yhtyeen manageri teki diilin, jossa uusi levy-yhtiö sai bändin Wümmessa äänitetyt nauhat haltuunsa. Legendan mukaan eräs Virginin ääniteknikko oli yhtyeen kova fani ja parsi näistä nauhoista kasaan Faust Tapes-levyn, jossa on minuutin parin mittaisia pätkiä jollain tavalla yhteen liitettynä.

Edellinen 'So Far' oli jonkinlaista minimalismia VU:n hengessä ja uudet Tapesin biisit ja aihiot meiningiltään ja aihoiltaan ennakoivat tulevan mestariteos 'IV':sen soundia. Levy on sekoitus dronea, meteliä, free jazzia, faust-jumitusta ja sitä sellaista krautrockin hulluutta. Kunnon sekoilua, jota leikellään tunnelmasta toiseen, laadusta paskaan ja takaisin.

Koska Virgin sai nauhakasan ilmaiseksi, siitä ajateltiin tehdä erittäin edullinen julkaisu. Kanteen lätkäistiin 49 pencen hinta, joka vastasi tuohon aikaan seiskatuumaisen kustannusta kuluttajalle ja levyt kauppojen hyllyille. Yli 50 000 englantilaista kiikuttikin tämä kotiin tietämättään tarkemmin sisällöstä, josta johtuen Faust Tapes oli pitkään lentävä lause englantilaisten musiikinkuluttajien keskuudessa. Eikä aina mairittelevassa sävyssä.

Yhtä kaikki, puoli vuosikymmentä myöhemmin Throbbing Gristlen tyylisen industrial-pioneerit kuulostivat välillä törkeän paljon Faust Tapesilta.

Faust Tapes on ollut hyllyssä cd-versiona ehkä vuosikymmenen, mutta huolimatta neloslevyn ja bändin fanituksesta omat kuuntelut jäivät silloin pariin kertaan. Nyt levy on soinut autossa tovin ja mieli on muuttunut. Eihän tämä olekaan niin clip-arttia ja tällainen levoton poukkoilu kuulostaa oudon nykyaikaiselta. Etenkin kun välissä tulee usein kaunista Faust-musiikkia.

Chestburster - Secrect Sex Tape 2012

Secret Sex Tape ilmestyi aika tasan tarkkaan kaksi vuotta sitten. Ensin 100 kappaleen kasettipainoksena ja myöhemmin tänä vinyylinä. Painoksissa on kahden biisin eroavaisuus, jossa kassulla ollut coveri on korvattu vinyylillä omalla biisillä.

Chestbursterin nimi vilahti omiin silmiin jossain vaiheessa, kun olivat soittamassa tuttujen bändin kanssa ja nettitarkistus herätti mielenkiinnon. Tosin melko pitkä tovi vierähti, ennenkuin tämän levytyksen sai käsiinsä.

Bändi on käsittääkseni täysin kuusankoskelainen ja pitää 'kouvola-skenen' henkisen pahoinvoinnin lippua korkealla, tai puolitangossa sanoitusten synkeässä pervoilussa. Laulaja Gyntsä vetää vieraan kielen vielä asiallisesti, mutta itsesuojelu skippaa omalla kohdalla sanoitusten tarkemman kuuntelun tai analysoinnin (hihhih).

Bändi on käsittääkseni keikkaillut paljon sekä punk, että lepis-hevibändien kanssa ja putoaa musiikissaan jonnekin sinne väliin. Punkkia se ei ole, vaan lähempänä rokkia, mutta vahvoilla stoner- tai sludgekin mausteilla. Toisaalta kaukana ei olla myöskään noise-rockista ja tuotanto on mukavan huolimatonta. Soolot vedetään ja nakitetaan sillä blues-pohjaisella skaalalla ja mieleen livahtaa välillä vanha kunnon Blue Cheer, vaikka ihan samoihin (soitannollisiin)törkeyksiin ei mennä. Ehkä myös Wipers.
Jostain syystä levyn B-poski iskee ykköspuolta kovempaa, mutta tyylillisesti ja tasollisesti niillä ei varsinaista eroa ole. Ehkä se johtuu niiden niin sanottujen nyanssien käyttöön otosta levyn loppua kohden, jonka kruunaa päätösraita 'Pissburned II'. Jumalauta.

Kova levy ja mukavan sekava sekoitus vähän kaikkia yllä mainittuja juttuja, joten ei tästä pääse vieläkään varsinaiseen selvyyteen ja kuuntelee mielellään uudestaan ja uudestaan.

The Residents - The Third Reich 'n Roll 1976

Residents on itselleni jäänyt vähän etäisemmäksi orkesteriksi, vaikka yhtye/mikälie on iät ja ajat nauttinut 'suosiota' erikoismusiikkimiesten parissa.

Omat kuulokokemukset rajoittuvat biisiin sieltä täältä + ensilevyyn, joka kyllä kimposi itseltäni pahasti ohi. Silti Residentsin vaihtelevaa epämusaa pidetään pienissä piireissä tärkeänä ja sillä oli kuuleman mukaan suuri vaikutus myös punkin jälkeisen musiikin synnyssä.

Näin ollen oli yllätys,  että yhtyeen toinen täyspitkä, poliittisesti epäkorrektisti nimetty 'The Third Reich'n Roll' putosi minulle näinkin helposti. Osasyynä on varmasti se, että levy uudelleen lukee pitkän joukon vain ja ainoastaan 60-luvun nuggetseja ja garage-klassikoita. Levy äänitettiin vuosina 1974 ja 1975, joten Nuggets-kokoelma oli tässä vaiheessa ihan oikeasti uunituore julkaisu. Toki sedät olivat varmasti kuunnelleet biisit jo silloin ensimmäisellä kerralla 60-luvulla.

Levy pahoinpitelee ja uudelleen lukee siis kasan autotalli-klassikoita. Välillä liikutaan jo metelin puolella, välillä biisi mukiloidaan täysin tunnistamattomaksi. Mutta välillä Residentsin versio on jopa parempi, eikä koskaan todellakaan samanlainen, kuin alkuperäinen luenta. Mieleen hiipii Royal Truxin meteliStones-kopiot.

Levyn kansitietoihin ei tietenkään merkitty coveroitavien biisien nimiä, vaan A-puoli on nimeltään 'Swastikas on Parade' ja kakkospuolen täyttää 'Hitler Was A Vegetarian'. Kanteen lätkäistiin 60-luvun musiikkiohjelmien televisiopersoona Dick Clark nazi-univormussa porkkana kädessä. Ja Aatu tanssi kannessa miesten ja naisten vaatteissa.

The Residents on tähän päivään asti onnistunut myös säilyttämään anonyymiuteettinsa. Edelleenkään kenelläkään ei ole esittää täyttä varmuutta ja faktaa kollektiivin jäsenten oikeasta henkilöllisyydestä. Viitteitä ja arvauksia on toki olemassa. Ja bändi on ollut jossain muodossa olemassa vuodesta 1966.