perjantai 22. joulukuuta 2017

Roy Harper - HQ 1975

Roy Harper on niitä (kultti)klassikkostatuksen saaneita artisteja, jotka ovat itsellä menneet aina ns. "tutkan alapuolelta".

Internetin musablogien aikana - siis niiden missä jaettiin linkkejä lataukseen - tuli tsekattua eniten kehuttu 'Stormcock', mutta siitä ei jäänyt muuta, kuin ehkä hivenen positiivisen puolelle taipunut mielikuva.

Olen taas ottanut tavakseni käyttää hyödyksi kymmenen kilometrin päässä olevaa Myllykosken kirjastoa ja sinne sijoitettua entisen Anjalankosken kunnan vinyylikokoelmaa.
Kyseinen vinyylihylly oli jossain vaiheessa tyhjennysmyynnissä ja kuuleman mukaan joku pääkaupunkiseutulainen keräilijä hyödynsi tilaisuutta saada 50 sentillä esim. Eero Koivistoisen 'Valtakunnan'. Jostain on kuitenkin taas ilmestynyt täydennystä ja levyhylly pursuaa 70-luvun progea, rokkia, folkkia ja jazzia.

Näin internet-aikana huomaa, kuinka kompakti paketti perinteinen vinyylilevy on.
Vinyylipitkäsoittoa kuunnellessa ei ensinnäkään istu luurit korvilla, vaan musiikki täyttää perinteisillä stereoilla tilan. Myöskään turhaa kappaleiden läpi hyppelyä ei tule tehtyä ja levy tulee kuunneltua sellaisena kokonaisuutena, jollaiseksi se on alunperin tarkoitettukin, ylä- ja alamäkineen.

Itse levyyn: Roy Harperiin tutustumattomuus on sikälikin hassua, että mies sai itselleen kunnianosoitusbiisin Led Zeppeliniltä (Hat's off to Roy Harper). Samaisena vuonna, samaisessa studiokompleksissa samaan aikaan HQ:n kanssa nauhoitetulla Pink Floydin 'Wish You Were Here'-levyllä Harper laulaa kappaleen 'Have a Cigar'. Näistä jälkimmäinen oli yhdessä vaiheessa jonkinasteinen lempilevykin, joten Harperin musan skippaus on taas näitä...
Harperin elämä ja ura itsessään on todella mielenkiintoinen. Hän kasvoi ääriateistiksi äitipuolensa jehovantodistajauskonnollisuuden takia, meni ilmavoimien kouluun teini-ikäisenä aikomuksena lentäjän ammatti, putosi kyydistä, joutui mielenterveyshoitoon mistä karkasi. 60-luvun alkupuoli meni useita vuosia soitellen kaduilla ympäri Eurooppaa ja pohjois-Afrikkaa, kunnes levytysura alkoi saman vuosikymmenen lopussa. Kymmenet aikalaiset ja seuraajat pitivät Harperia esikuvanaan.

Yritetäämpä uudestaan päästä itse levyyn: levyn avaa liki 14-minuuttinen 'The Game', joka lähtee liikkeelle yksinkertaisella voimariffillä, jota kappaleen edetessä hivenen laajennetaan, mutta homma pysyy simppelinä. Tässä yhteydessä voi mainita avausraidalla jytäävät muusikot: kitaraa soittaa naapuristudiossa ollut David Gilmour, bassossa Zeppelinin John Paul Jones ja rummuissa Edgar Broughton Bandin Steve Broughton. Part 1-5 muuntuu ja kasvaa. Harperia pidettiin alun perin puhtaana folk-artistina, joten avausraidan sähkövoimailun jälkeen jälkeen tuleva 'The Spirit Lives' aloittaa folk-sävyisenä muuttuen sekin (hoilottavaksi) jytäksi. A-puolen lopettava rokkitraditiobiisi tuntuu ehkä vähän täytebiisiltä.
B-puolen avaava 'Referendum (Legend)' palauttaa levyn sakeaan art rock-ruotuun Harperin julistavan folk-henkisen laulun ja jytäprogen kanssa. Levyn loppu on akustisempia biisejä levyn loppuessa rauhalliseen 'When an old Cricketer Leaves the Creaseen', joka oli jenkkipainoksessa levyn nimenäkin.

Levyn "epätodellisesta" kannesta vastaa 70-luvun puolenvälin ja skenen takia tietenkin Hipgnosis. Wikipedian mukaan albumi valittiin Portugalin lisäksi myös Suomessa vuoden levyksi ja saattaahan Heikki Harma näin aikanaan radiossa sanoneen? HQ ja Harper plus liuta muita levyjä (ennenkaikkea Frippin tuotanto, Robert Wyatt, Peter Hammilin soolot jne.) näyttävät näin jälkikäteiseltä katsantakulmalta, että proge tällaisenaan oli 70-luvun puolessavälissä kaukana väsähtämisestä. Hienoja levyjä, joista ei oikein tiedä mitä ja miten päin ne olivat tai ovat edelleen. Niinkuin pitikin.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars ‎– Music For McDonald's 1989

Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars oli suomalainen vuoteen 1996 asti operoinut yhtye, joka oli alkupuolen olemassaolonsa ajan "matkalla kansainväliseen kulttimaineeseen". Miettisen Gaga Goodiesin kautta julkaistujen ensilevyjen jälkeen yhtye jätti indien siirtyen kansainvälisen (tai ainakin pohjoismaisen) Sonet-yhtiön "indiealamerkille" Spiritille. Näihin samoihin paukkuihin uskoi myös kotoinen 22-pistepirkko, jonka Bare Bone Nest julkaistiin tätä ennen kataloginumerolla 01.

Siinä missä pistepirkot sitten loivat jonkinlaisen pienen kulttisuosion Euroopassa, Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars ei ihan sinne asti päässyt. Liekö syynä yhtyeen vaikea nimi, jonka kirjoitan nyt tässäkin jutussa muotoon EBPSATRFM. Yhtäläisyydet eivät myöskään lopu tähän, vaan sekä Bare Bone Nest/22-pp ja Music For McDonald's pitävät sisällään samaa avustaja-, soittaja- ja tuottajajoukkoa. Jimi Tenor arraa ja töräyttää torvet, Riku Mattila soittaa clavinettia ja todennäköisesti miksaamisen lisäksi tuotti levyn, vaikka kansilehdessä ei varsinaista tuottajaa mainita.

Molemmille yhtyeille maistui myös amerikkalainen The Stooges. Pistepirkot ottivat siitä omat hommat blues-palettiinsa ja EBPSATRFM taas katseli yhtyettä sieltä piiskaavasta ja funkkaavasta kulmasta. Putosin jotenkin tämän yhtyeen julkaisujen väliin, enkä muista kuin positiivisen maineen ja sitten sen, että sillä oli vaikea nimi. Kasetille kuitenkin tarttui Radio Mafian lähettämä live, ehkä vuodelta 1992. Se oli ihan ookoo, mutta täytyy myöntää, ettei mitään suurempaa rakkaussuhdetta päässyt syntymään. Suurin syy oli, ettei todennäköisti "Normal But Normal" seuraajalevyltä oleva kappalemateriaali ollut mitenkään superhyvää ja oliko tässä livenä silloin kiellettyä tankeroa?

Kirjaston vinyylihyllystä lainattu (A-puoli: fast side, B-puoli: food side!) Music For McDonald's oli taas mukava muistutus omien ennakkoasenteiden haastamisesta. Tämä on nimittäin aika hyvä levy ja etenkin A-puolella laulajakitaristi Ray Katz on kirjoittanut sarjan ralleja, joissa on stoogespiiskan lisäksi hyviä koukkuja. Äkäistä kitarointia ja tiukkoja sooloja. Oma korva kuulee myös tässäkin yhden yhteisen nimittäjän pistepirkkojen kanssa: nuggetsithan siellä paistavat läpi.
Food-side himmaa aluksi vähän tahtia, eikä ässäbiisejä riitä ihan loppuun asti - muttei siellä mitään turhaakaan ole. Kosketinsoittajattaren soitot ovat ehkä vähän koristeen tasolla, eikä niitä hirveästi ole. Torvet törähtelevät, kuin MC5:sen 'High Timellä', mutta ehkä kakkospuolen ongelma oli, ettei funk-rock ollut ihan aikaansa kestänein genre 80-90-luvun taitteesta? Tai ikinä.

Joka tapauksessa hyvä levy, eikä pääjehu Ray Katzin seuraava osoite Radiopuhelimet ole tätä kuunnellessa mikään yllätys. "Oululaista" musiikkia.

maanantai 27. marraskuuta 2017

The War on Drugs - A Deeper Understanding 2017

Kurt Vile ja War on Drugs ovat olleet käsittelyssä täällä jo aiemmin. Tämä siitä syystä, että näitä on tosiaan tullut ns. kuuneltua.

Vilen soololevystä totesin viimeksi jotain tyyliin "tämä on niin suosittua, kuin tämän tyylinen hahmoton musiikki voi olla", mutta voi se näköjään olla vielä suositumpaakin.
Entisen aisapari Adam Granducielin The War on Drugs-bändin pitkäsoitto heilahti Brittilistan kolmoseksi ja Billboardin sijalle 10. Ja pykälää korkeampi sijoitus Suomen albumilistalla. Levyjen myynti on tietysti nykyään mitä on, mutta siitä ei pääse mihinkään, että War on Drugs on tällä hetkellä ns. mainstream-yhtye. Ainakin siis saavutetun suosionsa mukaan. Ja se, että näinkin hähmäinen musa on nykyään sellaista, on tietysti positiivinen asia. Toisaalta kolikon toiselta puolelta voisi ajatella, että kertosäkeetön ja eleetön WoD on sitä samaa hajutonta ja mautonta Dire Straitsia, mistä se suoraan lainaakin?

Totuus on varmaan jossain näiden välillä.

WoD:n tavallaan nerous on siinä, että se lainaa ja omii omalle sukupolvelleni tuttuja kasari-AOR rockin elementtejä, mutta yhdistelee niitä toisinaan sielukkaaseen lauluun ja soittoon, sekä välillä pörinään ja droneen. Mukana on E-Street Bandin (pienet) kellopelit suuressa musiikissa, FM-syntetisaattorit ja kurinalainen sooloilu. Niin, tämä kaikki on tehty jo Springsteenin toimesta 80-luvulla, mutta toisaalta Grandunciel bändeineen tuo tähän palettiin jotain katu-uskottavaa "hämäryyttä".

Levyn kahdella soinnulla avaava "Up All Night" on malliesimerkki, miten yksinkertaisella basso/rumpukonejutulla saa kappaleen ekan säkeistön jälkeen nousemaan lentoon. Levyltä ei tällä kertaa löydy kovinkaan montaa kertosäettä muistuttavaa kappaleenosaa, vaan se lipuu jopa edellisiä muodottomammassa hengessä. Toisaalta kuukauden verran miltei non-stop autostereoissa soineena voi sanoa, ettei siihen myöskään oikein helpolla kyllästy. "Holding On" on kuin Avalon ajan Ferry ja E-Street Bandi kellopeleineen. "Strangest Things" naittaa taas yhteen Mark Knopfleria ja Springsteenin Nebraskaa, isolla leadikitaraosuudella, jonka takaa huokailee fm-syntikka. Jos tästä ei tykkää, niin on päässä vikaa, tai ei ole keski-ikäinen kasarilla lapsuutensa viettänyt setä.
WoD:ta voisi myös pitää Spiritualizedin (93-97) amerikkalaisena pikkuserkkuna, joka yhdistelee kylmää ja kuumaa. Hienoa, että tälläinen voi olla vuonna 2017 valtavirtaa.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Serot - Otava 2017

Serot on uudehko suomalainen konemusiikkiyhtye, joka julkaisi ensimmäisen albuminsa pari vuotta sitten. Tämän vuoden alussa ilmestyi kolmihenkisen yhtyeen toinen pitkäsoitto 'Otava'. Levystä on sekä vinyyli, että cd-versio, joista tässä kirjoituksessa käsitellään jälkimmäistä. Formaattiversiot poikkeavat keskenään aika paljon sekä biisimääriltään, että sisällöltään.

Aikaa on pyörähtänyt mittarissa sen verran, että tällainen levyn kohdalla tuntee itsensä aivan kääväksi: yhtye luokittelee itsensä underground-konemusiikkiyhtyeeksi, soittaen samanlaista musaa joka oli konemusiikin valtavirrassa ja etulinjassa vuosien 1994-95 paikkeilla. Siis silloin kun itse tällaisia kuuntelin. Ja mikä 90-lukulaisempaa, kuin cd-levy?

Noh, konemusiikin yksi keskeisiä piirteitä on tietysti sen jatkuva kehittyminen ja muuttuminen. Yleensä sen tekemisessä käytettyjen laitteiden oman kehityksen toimesta (tai vaihtoehtoisesti niiden musiikille asettamien rajoitusten mukaan...). Nykyisen äkkipikaisen ja ehkä yliboostatun läppärieditoinnin aikana jazz-vaikutteita palettiinsa ottanut (juuh, Rinneradio) ja tavallaan aika minimalistinen soundipaletin bändi kuulostaa tasan siltä samalta kamalta, mitä saatoit kuunnella istuessasi pimeänä sunnuntai-iltana keskustan kahvilassa joskus vuonna 1995. Eli myös konemusaskene näköjään kierrättää juttujaan.

Serot on siis osittain "oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla" soittamaa musaa, jossa rumpali soittaa padeja ja kilkuttimia, kitaristi omia juttujaan, päälle läppäriä, samplereita ja synia DJ-hengessä. Aiempi maininta jazz-vaikutteista johtuu suoraan levyn avaavista kahdesta biisistä, joista ensimmäisellä vierailee pianisti Iiro Rantala, jälkimmäisellä puhaltaja Verneri Pohjola. Etenkin jälkimmäisestä tulee hyvin vahvat Rinneradio vibat, tosin sillä erolla, että Serotin versio kyseisestä estetiikasta on ottaa siitä "parhaat palat". Rehellisesti en nimittäin vieläkään osaa sanoa oliko/onko Rinneradion 'Rok' hyvä levy vai ei.
Serotin 'Otava' sen sijaan on oikein mainio albumi. Udu ja Konto nimisten aloituskappaleiden jälkeen levyllä tulee vielä pari muuta biisiä. Loput yhdeksänkappaleisesta albumista koostuu kunnon 90-luvun henkeen toisten artistien (käsittääkseni alan kuumia tekijöitä?) tekemistä "remixeistä". Lainausmerkit remiksissä sen takia, että kyseiset uudelleenmiksaukset poikkeavat alkuperäisistä niin paljon, että niitä voi aivan hyvin käsitellä omina kappaleinaan. Meininki on edelleenkin, kuin vuonna 1995 tuoden hetkittäin hyvin vahvasti mieleen Orbin 'Orbus Terranum'in. Suurin ero on lähinnä, että Serot ei sämplätessään käytä hirveästi puhuttua ääntä.

Tyylit kiertävät. Itse kuuntelin 80-90-luvun taitteessa 1960-luvun musiikkia ja tunsin sen olevan jotenkin lähellä sydäntä. 2010-luvun lopussa nuoriso(?) haluaa taas näköjään tehdä 90-luvun puolenvälin musiikkia.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Rockin apumiehet #37 - KEXP-FM

Edellisestä apumiespostauksesta on jo kaksi ja puoli vuotta, joten on aika kaivella taas monessa mukana ollutta apujoukkoa, tai tässä tapauksessa FM-radioasema.

KEXP:n tilalla voisi olla lukematon määrä muitakin yhdysvaltalaisia "college-radioita", mutta Seattlen Washington Universityyn perustettu (ja alunperin yliopiston rahoittama opiskelijaradio) on toiminut muodossa tai toisessa katkeamattomasti vuodesta 1972 ja sen ohjelmia ovat tiskojukkailleet monet Seattlen muusikot, tai levy-yhtiövaikuttajat.

Alkuperäinen neljän opiskelijan vuonna 1971 perustaman aseman lähetysteho oli minimaalinen, joten radio kuului hätäisesti kampuksen ostarialueelle asti. Ostarialue ei ole ihan mikä tahansa, sillä huolimatta sillä myös pyörivistä asunnottomista ja "häilääjistä", parin kilometrin keskuskadulla asioi noin 97 000 opiskelijaa ja näiden lisäksi yliopiston henkilökunta. Kyseessä ei myöskään ole ihan mikä tahansa maakuntayliopisto, vaan länsirannikon vanhin yliopinahjo, jonka alumnit ja lonkerot ulottuvat kauas ja joka suuntaan. Ehkä seattlen seitsikon Jim Lebowskikin on aikanaan kuunnellut KEXP-FM:n edeltäjää.

Vuonna 1972 asema alkoi toimia albumirokkiin suuntautuneena asemana ja soittin pääosin aikansa "fm-rokkia". 80-luvun alussa yliopiston rahoitusta vähennettiin, jolloin KEXP joutui turvautumaan kotoisen Radio Helsinkimmekin tyyliin kuuntelijalahjoituksiin. Samaisen vuosikymmenen lopussa asema ankkuroi itsensä vahvasti kaupungin ug-musaskeneen ja sen DJ:nä toimi noina vuosina esim. Soundgardenin ja Mudhoneyn jäsenistöä (ilman palkkaa). Kuten myös paikallisen, mutta sittemmin vaikutusvaltaisen Sub Pop-levy-yhtiön perustajajäsenet Poneman ja Pavitt. Voidaan sanoa aivan oikeutetusti, että KEXP:llä oli sormensa pelissä ilmiön nimeltä grunge synnytyksessä.

Kanavan ohjelmistoon ilmestyi 80-luvun kuluessa rockin lisäksi myös hip hoppia, jazzia ja muuta kamaa ja lähetysalue kasvoi. 90-luvun alussa KEXP poisti eetteristä monia vapaaehtoisia tiskijukkia ja otti listoilleen muualla tehtyjä ohjelmia, joka luettiin monen korvissa petturuudeksi. Tämä synnytti paikallistaistelun, jossa kenkää saaneet DJ:t ja tukijat ryhtyivät vapaaehtoismaksuboikottiin. Homma tiputti yhteistyöaseman ohjelman, mutta entiset työntekijät eivät palanneet.

90-luvun lopussa asema palkkasi kolme oikeata palkaa saavaa DJ:tä ja vuonna 2000 tässä vaiheessa KCMU-nimellä operoinut asema alkoi lähettää nettistriimiä 24/7 huimalla 128kb laadulla - ensimmäisenä maailmassa. Seuraavana vuonna asema otti nykyisen nimensä. Lähetystilat ja alue kasvoivat taas, mutta huomionarvoisinta on vuonna 2005 tapahtunut ensimmäinen studio-live, jonka suoritti paikallinen hip hop akti Boom Bap Project. Nämä studiolivet ovat varmaan tunnetuinta, mitä asemasta tiedetään, koska miltei kaikki indie- ja ug-bändit, jotka ovat jostain kotoisin ovat esiintyneet näillä.

torstai 26. lokakuuta 2017

Klaus Schulze - Vanity of Sounds 2005

80-luvulle tultaessa uudella elektronisella tanssi- ja elämäntapamusiikilla ei ollut kovin montaa varsinaista esikuvaa tai jatkumoa, vaan hommaa muokattiin makuuhuoneisiin mahtuvissa studioissa, pienillä laitteilla ja DIY-hengellä. Ja tietysti laitteiden rajoitusten mukaan, joka loi soundille tietyt kehykset. Toki 70-luvulla syntynyt synteettinen disko ja sen levynsoittoon perustuva eetos voidaan lukea tietynlaiseksi isäksi, tai äidiksi. Kuten myös maxi-singlen pituus.

Muutama pioneeri kuitenkin löytyi ja Saksa oli oman "uudesti syntyneen" musiikkikulttuurinsa ja rohkean koneiden käytön kanssa suuri vaikuttaja. Kraftwerk oli näistä kiistattomasti merkittävin, Ranskan puolella viihteellisempi Jarre ja sitten olivat musiikillisesti muodottomammat saksalaiset; Tangerine Dream sekä Klaus Schulze.

Viimeksi mainitusta kaksikosta on kirjoitettu Levyhyllyssä varmaan suhteellisesti eniten. Aihe on sikäli ajankohtainen, että TD on julkaissut uuden - Edgar Froesen (ainoa alkuperäisjäsen) poismenon jälkeisen albumin, joka yhden näytekappaleen ja kuultujen huhujen perusteella on varmaan parasta TD:tä sitten 90-luvun tai 80-luvun puolenvälin... Näytebiisi saa oikeastaan ajattelemaan, että käsittääkseni Ulrich Schnaussin nykyisin johtama yhtye remiksaa vanhan TD:n parhaita paloja. Asia odottaa parempaa tutustumista, joten palataan siihen myöhemmin.

80-luvun jälkeisten tuotosten vertailussa Klaus Schulze vetää kiistämättä ja pulinat pois-linjalla pidemmän korren. Oikeastaan Schulzelta en ole kuullut yhtään umpikamalaa, tai surkeaa myöhempää teosta. TD:llähän näitä piisasi. Eli tässä tapauksessa Klaus pystyi entiseen bändikaveriinsa nähden pitämään päänsä pinnalla.

1990-2000-luvun taitteessa Klaus Schulze eli uransa uutta tuotteliasta vaihetta. Uutta materiaalia syntyi parin päivän kappalevauhdilla, pääasiassa öisin. Samaan aikaan sijoittuu myös yhteinen Friendship-albumi Manuel Göttschingin kanssa ja kaksikon ensimmäinen yhteinen esiintyminen kolmeenkymmeneen vuoteen Julian Copen hostaamana Lontoon Royal Albert Hallissa. Ja tämä nimellä Ash Ra Tempel. Keikka oli kaiketi kohtuullisen hyvä (Cope sanoi, että hän olisi ollut ekstaasissa, vaikka kaksikko olisi vain piereskellyt lavalla), mutta lipunhinnat taisivat olla todella suolaiset. Samaan aikaan Schulze julkaisi kymmenen CD:n boksin 'Contemporary Works I', jossa oli materiaalia oman nimen, salanimi Richard Wahnfriedin ja kollaboraatioiden kanssa. Vanity of Sounds on tämän kokoelman ykköslevy ja äänitetty vuosien 1999-2000 välillä. CD-boksi ilmestyi Schulzen oman Rainhorse-levymerkin kautta.

Boksi sai ilmestyessään pienen, mutta äänekkään kriitikkojoukon, joka ei suostunut poistamaan suhteellisen kallista pakettia sen takia, että boksissa on mukana yhteistyötä tuon ajan sveitsiläisten DJ:den kanssa. Ei siis aitoa asiaa, vaikka Schulzen omakin studiotuotanto perustui tuohon aikaan tietokoneen ja midi-liikenteen käyttöön.. Joka tapauksessa tämä johti vuonna 2005 boksin ensimmäisen levyn uudelleenjulkaisuun omana yksittäisenä pakettinaan. Levy koostuu neljästä +/- 20 minuuttisesta kappaleesta, jotka nojaavat trance-teknon suuntaiseen äänimaailmaan, olematta varsinaisesti sitä. Biittiä löytyy, mutta sitä ei tietenkään nosteta pintaan, eikä boostata, vaan homma lepää Schulzen syntetisaattorien varassa. Chill-out olisi varmaan oikea termi. Schulzen kulta-ajan tavaramerkki; rytmikkäästi maiskuttava filtteri on tietysti mukana. Levy tuo ajoittain mieleen Orbin paria vuotta aiemmin julkaiseman materiaalin, mikä kertoo ehkä siitä, että hommat liikkuivat suuntaan ja toiseen: isältä oppipojille ja toisinpäin. Toki siinä missä Orb metsästi tahtoen, tai tahtomattaan tuon ajan muotibiittejä (esim. drum'n bass), esi-isä sai pysytellä miedommassa rytmityksessä. Tämä tuo niihin tiettyä ajattomuutta, mutta myös tiettyä hengettömyyttä (itse asiassa tämä on mielestäni tämän tyylilajin yksi heikoista lenkeistä). Kun tähän lisätään Schulzen koko uran jatkunut karsastus selkeitä melodioita kohtaan ja taipumus käsittämättömään kansitaiteeseen, saadaan oikein klassinen Schulze-paketti.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Blodwyn Pig - Sing Me A Song That I Know 1969



Jostain syystä saan tästä biisistä aina ihmeellisen Muppet-Show assosiaation... Ehkä se ei ole huono juttu.

Kappale on siis brittiläisen, lyhytikäiseksi jääneen Blodwyn Pigin ensilevyltä. Bändiä voisi ehkä luonnehtia jonkinlaiseksi superyhtyeeksi (tai olla luonnehtimatta), koska miehistön jäseniä tuli ja meni myöhemmin varsin suosituista orkestereista ja suosittuihin orkestreihin. Perustaja kitaristi Mick Abrahams soitti ennen Pigiä Jethro Tullin ensimmäisen levyn kokoonpanossa. Abrahams ei tosin viihtynyt tässä perustamassaankaan bändissä, vaan hänen lähtönsä jälkeen hänet korvasi ex-Yes mies Peter Banks. Bassoa soittanut Andy Pyle painui tämän yhtyeen hajoamisen jälkeen Juicy Lucyyn ja sitten jonkinlaista suosiotakin nauttineeseen Savoy Browniin. Laulaja-fonisti-huilisti Jack Lancaster ei ollut ennen bändiä suositussa orkesterissa, eikä hän ollut sellaisessa Blodwyn Pigin hajoamisenkaan jälkeen, mutta levytti fuusiota ja oli sessiomiehenä lukuisten ihan asia-artistien levyillä. Lisätään listaan vielä Larry Wallis, joka viihtyi bändin riveissä tovin.

Mutta oman elämän Jake Nymanointi sikseen ja Bloodwyn Pig kuunteluun. Se oli ihan jeessiä jatsahtavaa rokkia progemausteilla.

torstai 5. lokakuuta 2017

R2 D2 // ARP2600 (eli Star Warsin ääniä)



Star Wars, eli kotimaisittain Tähtien sota on luonut monta todella ikonista elokuvaääntä/tehostetta, jotka jokainen kerran ne kuullut tunnistaa. Ja on yleensä myös vaikuttunut niistä, että ne ovat jättäneet pysyvän muistijäljen. Aika kova saavutus äänille, jotka ensiesiintyivät elokuvassa neljäkymmentä vuotta sitten.

Näiden äänien takana on mies nimeltä Ben Burtt, joka tekaisi myöhemmin muun muassa esim. ET-elokuvan ET:n puheäänen. Siinä missä tuon ajan sci-fi-leffat luottivat tehosteissaan pääosin elektronisesti luotuihin ääniin, Burtt sekoitteli löytämiään "tavanomaisia" ääniä ja elektroniikkaa keskenään. Näin luotiin tuohon avaruussatuun valomiekan lisäksi laser-blasterin äänet (alunperin vasaralla lyöty radiomaston tukivaijeri), Darth Vaderin hengitys (Berttin oman sukelluspuvun happilaitteen hengitysääni) ja Luken ja Chewbaccan välisen shakkimaisen hologrammipelin äänet.

Miten syntyivät sitten ne mainitut valosapelien äänet? Idea niihin tuli Berttin kokemuksesta Etelä-Kalifornian yliopiston elokuva- ja tv-linjan leffasalista, jossa filmiprojektoria pyöritti kaksi moottoria. Näiden moottoreiden keskinäinen nopeudenmuutos sai aikaan humisevan resonaatioäänen. Tätä ei kuitenkaan äänitetty sellaisenaan elokuvaan, vaan äänen kopioiminen ja ohjaaminen mahdollistui erään äänitysvahingon jälkeen (mikrofoni kiersi rikkinäisestä televisiosta). Mikrofoni ja televisio reagoivat huoneessa liikkuessa samankaltaisella humisevalla äänilopputuloksella plus muodosti liikkuvan niin sanotun Dopplerin efektin. Nämä kaksi asiaa yhdistettiin ja lopputuloksena oli valomiekan humina.

R2D2:sen piipitys, viheltely ja pulputus oli taas yhdistelmä yllä olevan videon tyylistä ARP 2600-syntetisaattorin pulputusta ja Berttin omaa ääntelyä ja viheltelyä.



perjantai 29. syyskuuta 2017

Lahtinen & Mimlitsch - For The First Time 2017

Petri Lahtinen on pyörinyt tasaisesti Levyhyllyssä ja mies piti takavuosina (tai no, vuosina jolloin musablogit olivat vielä voimissaan) aktiivisesti omaa musablogiaankin.

Alunperin aika puhtaasti singer/songwriter meiningillä netissä edustanut artisti on tässä vuosien saatossa lipunut toteutuksessaan enemmän ja enemmän kokeelliseen suuntaan, josta yksi haara on Tampereen suunnassa toimiva Dark Reindeer-prokkis. Tämä yhdistelee käsittääkseni audioon kuvaa ja tanssia yms ja esiintyy suhteellisen aktiivisesti artsyissä tapahtumissa.

For The First Time on tässä Lahtisen experimentaaliin lipumisessa taas uusi merkkipaalu, sillä siinä missä Dark Reindeer maalailee kitaralla ja elektroniikalla kuitenkin... no... niinkuin kitaralla ja elektroniikalla maalaillaan, tämä Paul Mimlitschin kanssa yhteistyössä tehty Bandcamp-julkaisu heiluu jo puhtaan avant-garden rajamailla.

Ymmärtääkseni yhdysvaltalainen Mimlitsch on julkaissut omakustanteita ja muuta jo pitkän aikaa ja soittaa puhaltimien lisäksi perkussioita yms. Nykypäivä ja sähköposti mahdollistavat mainiosti suurtenkin välimatkojen väliset kollaboraatiot, jos sävelet ovat selvät.
Tällä äänitteellä Mimlitsch on soittanut ja editoinut akustisia metalliääniä, jotka muodostavat tämän viisi-biisisen julkaisun pohjan. Kilahduksia, kolahduksia ja välillä sormipiano-tyylisiä puolikomppeja. Lahtinen taas vokalisoi päälle, samplaa puheääniä ja soittaa mm. FM-synteesin kuuloisia juttuja ja laulaa teemoja, jotka ovat tasan sen himpun verran melodisia, tai formaaleja, että niistä jää ääni- ja muistijälki joka muistuttaa hipaisulta "oikeaa musiikkia". Ehkä joku David Bowien 'Blackstar'-levyn kokeellinen henki vielä askeleen eteenpäin otettuna kuvaa meininkiä parhaiten? Melodia, tai sen oletus kieppuu hetken eetterissä kadoten, kun siitä yrittää saada kiinni.

Mitään jokapojan- tai tytön musaa tämä For The First Time ei ole. Kiinnekohdista kiinnisaaminen vaatii kuulijalta korvaa, tai halua, mutta toisaalta kilahtelut, syntikoiden humahtelut ja vokaalit saattavat halukkaan kuulijan korvassa kestää pidempään, kuin perinteinen melodisuus. Helpotusta tuo julkaisun pituus, joka on just passeli tällaiselle kamalle; ei liian pitkä, mutta ei liian lyhytkään. Rohkeaa menoa.

https://petrilahtinen.bandcamp.com/album/for-the-first-time

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Fredi - Se Outoa On 1978



Fredin komea ääni lähti myös mukaan 70-luvun lopun diskovillitykseen.
Tässä ranskalaisen Space-yhtyeen biisin herkkä ja kosminen versiointi.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Aavikko - Okeanos 2016

Aavikko ilmestyi omaan tietoisuuteen noin tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin ei ollut olemassa varsinaisesti "hipsteriksi" kutsuttavia ihmisiä, mutta yhtye sai aika samanlaisen kuuntelijaryhmän hyväksynnän ympäri yliopistokaupunkeja, joissa yhtye myös keikkaili. Näennäistä itä-Eurooppa- ja lo-fi estetiikkaa uhkunut bändi levytti instrumentaalejaan, jotka nojasivat rumpali Leppäsen komppiin ja kolmikon kosketinsoittimiin. Yritin monesti alkaa pitämään yhtyeestä, mutta yritykseksi se aina jäi.

Vuodet vierivät ja olen hyvin tietoinen Leppästickin osuudesta Circlen noususta yhdeksi omista suosikkibändeistäni (en muuten pitänyt Loop-ajan Circlestäkään). Aavikko on levyttänyt suhteellisen harvakseen ja tämä viides, tai kuudes albumi on jatkumoa kuulemma Novo Atlantiksen aikana alkaneelle irtiotolle aikaisemmasta tyylistä. Tähän en kommentoi mitään, koska en ole kuullut.

Okeanos osui omaan kaikuluotaimeeni viime vuoden Avaruusromua-ohjelmasta, joka herätti kiinnostuksen levyä kohtaan. Sen verran liikkui myös huhuja, että koko levy oli kuulemma radiossa soineen kappaleen tyylistä musaa.

Levyn saaminen kuunteluun oli kuitenkin suhteellisen työlästä tänä aikana, jolloin levykaupat ovat lopettaneet, Anttilaa ei ole, eivätkä marketit osta random-puulaakien levyjä, jos pistävät hyllyyn enää ollenkaan. No, tämä tuli lopulta vastaan Lahden Äxässä, joten kuunteluun.

Elikkäs takakannessa luvataan levyn olevan sitä pahamaineista, tai no: ainakin halpamaineista new age musiikkia, eli musiikkitapettia henkiselle... hengelle. Ja sitä se tosiaan on kannen delfiinejä ja Vangelikselle, tai Yannille kumartavaa kreikkalaisfonttia myöten. Kuuleman mukaan levyn kappaleet ovat erään delfiinin kasvukertomus. Musiikki on edelleen instrumentaalia ilman sanoja, joten kertomus käydään lähinnä kuuntelijan omassa päässä. Levy on muutenkin jaettu kuuteen eri kappaleeseen, mutta ne ovat sisällöltään toistensa kanssa samanlaista äänitapettia, joten periaatteessa on kysymys yhdestä pitkästä kokonaisuudesta.

Kuuntelijan päätettäväksi jää myös, onko Okeanos läppä, vai totisesti tehty levy. Itse uskon tietysti, että kyseessä on jälkimmäinen. Delfiinin kasvukertomus nimittäin ammentaa sieltä 80-90-luvun skenestään ne parhaat palaset, jotka kuulostavat kieltämättä hyviltä (vaikka kuinka yrittäisi kieltää): lämpimiä padejä, FM-synteesiä, meren kohinaa ja päällekkäisiä harmonioita ilman melodioita. Mieleen vyöryy kuvia Carl Saganin tiedeohjelmista ja niiden taustalla kauniin mahtipontisesti soineesta musiikista. Siis ilman juustoisia melodioita. Aavikko on jättänyt tällä levyllä myös perkussiot kokonaan pois, eli levyllä ei ole biittiä, vaan se soljuu, kuin delfiini jonkun halvan lomakohteen akvaariossa. Levyä verrattiinkin jossain musiikilliseen rihkamaan: voimakristalleihin, jotka näyttävät kauniilta, mutta niiden sisäinen voima, tai voimaannuttaminen on lopulta uskon asia.

Minä uskon :)

torstai 31. elokuuta 2017

Seija Simola - Anna Rakkaudelle Tilaisuus 1978



Seija Simola siirtyi toisen ulottovuuden orkesteriin elokuussa 2017. Iskelmää laulanut Simola ei itse pitänyt itseään ikinä varsinaisena iskelmäsolistina, vaikka olikin tällä saralla yksi 60- ja 70-luvun suosituimpia naislaulajia. Aikalaisille olivat tuttuja kappaleet 'Sulle silmäni mä annan', 'Mariza' ja 'Ei itkeä saa Argentiina'. Käännöskappaleita kaikki.
Simolan uralla oli myös toinenkin puoli, josta Levyhyllyssä on sivuttu muun muassa levyjä 'Valtakunta' ja viimeksi tänä kesänä kokeellista lastenlevyä; 'Muusaa ja Ruusaa', jolla lauloi myös Seijan Taina-tytär. Molemmat levyt olivat Eero Koivistoisen kokeilevaa pop-musiikkia. Koivistoinen esiintyi vuonna 1969 myös yhdessä Simolan kanssa Wigwam taustabändinään.

Simolasta tuli monen muun suomalaisen artistin tavalla Euroviisujen uhri: tämä videon kappale vuodelta 1978 edusti Suomea kisoissa ja tuli sijalle 18. Vain Norjan antamat kaksi pistettä pelastivat Simolan nollasijoitukselta - samalta, mikä tuhosi Kojon siihen asti profiilikkaan uran. Onnistuu se tuho toki myös toisinkin päin: Lordin viisuvoitto tuhosi hänen naamiosirkuksensa.
Luuserileima söi siihen asti hyvin menestyneen Simolan seuraavan levyn myyntimäärän ja hän levytti tämän jälkeen enää kaksi omaa kokopitkää. Näiltä jälkimmäiseltä löytyy vuoden 1984 italokäännös "Juna Turkuun", joka soi taannoin usein Radio Helsingin Paskalistalla. Simola vetäytyi 90-luvulla parrasvaloista ja vuoden 2011 leikkaus tuhosi hänen lauluäänensä ja osittain äänihuulet. Menehtyminen tapahtui todennäköisesi samaan hoidettuun pitkäaikaissairauteen.

'Anna rakkaudelle tilaisuus' nostaakin pienen surumielen, koska kyseessä on ihan ookoo 70-luvun lopun euroiskelmä. Sävellys on hänen tuon ajan aviomiehen Reijo Karvosen käsialaa ja yhteisesti sanoitettu kappale kertoo todennäköisesti heidän yhteisestä lapsesta. Video menee vähän epäsynkassa ja taustalaulajina nähdään Pepe Willberg ja todennäköisesti Jokke Seppälä. Simola lauloi aiemmin Willbergin Pepe & Paradisessa.

Hyvää matkaa!

perjantai 25. elokuuta 2017

Primal Scream - S/T 1989

Primal Scream on pitkän linjan yhtye, jonka olemassaolo alkoi jo vuonna 1982. Skotlantilainen Bobby Gillespie, jonka isä oli ammattiyhdistysmies ja vasemmistolaispoliitikko kasvoi Glasgowissa. Erinäisiä yhtyeitä roudannut ja soittanut Bobby ajatui Jesus & The Mary Chaininin rumpaliksi ja soitti yhtyeen debyytti-LP:llä. Gillespien esikuvana oli Velvet Undergroundin Mo Tucker ja rumpusetti samalla tavalla riisuttu lautasista ja basarista. Primal Scream toimi samaan aikaan, mutta paukkuja siihen pistettiin vasta, kun Gillespie lähti Mary Chainista vuonna 1986.

Yhtyeen debyytti Sonic Flower Groove ei sisällä oikeastaan mitään pientä aavistustakaan Gillespien rumpaloinninkin tarjomasta äärimmäisyydestä; asioista mihin yhtye palasi sitten myöhemmillä levyillä.

Ekan levyn jälkeen yhtye poistui Skotlannista ja asettui Brightoniin. Kokoonpanokin vakiintui suunnilleen siihen, mistä bändi sitten jatkoi eteenpäin. Siinä missä SFG oli 60-lukuhenkistä retropoppia, yhtyeen kakkoslevyllä bändi lähti 70-lukulaisen retrorokkailun kelkkaan. Kaikuja tästä hommasta tuli sitten myöhemminkin pitkin uraa, mutta S/T on sellaista brittityylistä katurokkailua, missä ollaan kuunneltu MC5:set, Alice Cooperit jne. Brittivivahde tulee siitä, että kappaleet ovat nasevia ja melodisia. Kitaristit vetävät amatöörihengellä, mutta dualeita, mikä toimii ihan hyvin. Kaikkine nahkapöksyineen, röyhelöineen jne. audiostakin tulee mieleen eräs suomalainen, Lontooseen aikanaan lokatoitunut yhtye, eli Hanoi Rocks. Tyylilajin parasta ennen päivä hupeni kuitenkin näihin aikoihin, minkä Primal Screamkin huomasi. Levyn kappale 'I'm Losing More Than I'll Ever Have' koki Andy Weatherhallin remiksauksen, jolloin siitä tuli seuraavan Screamadelica-levyn lippulaiva-sinkku ja pienoinen hitti Englannissa. Samalla Primal Screamista tuli se yhtye, jona se nyt tunnetaan. Bändi toki otti vielä kyseisen levyn ja nosteen jälkeen askeleen takaisinpäin sillä Stones-levyllä (Give Out But Don't Give Up), jonka tekeminenkin kesti todella pitkään , mutta sitten matka jatkui.

Itse sain tämän levyn käsiini vasta Screamadelican jälkeen, tai siis kyseinen levy herätti mielenkiinnon kaikkea yhtyeen tuotantoa kohtaan. Nämä kaksi edellistä kiekkoahan pyörivät kyllä jo aiemmin indie-piireissä, julkaisihan Creation tämän kyseisen kakkoslevyn. Bändi oli saanut leiman "ok, ei parasta" ja se kuvaa hyvin tätä S/T:täkin. Biiseissä on hyviä koukkuja, soitto kulkee, niinkuin tällaisessa pitääkin jne. Aikalaisarvioissa itse Gillespien laulua kritisoitiin oikeastaan eniten, koska se kalpenee musiikillisten esikuviensa, eli esim. Rob Tynerin kohdalla ohueksi ja vonkuvaksi. Minulla ei ollut tällaista painolastia, vaan Screamadelican jälkeen Bobbyn ääni kuulostaa juuri sopivalta nistivonkunalta, joka vie levyn katurockin machomeiningistä sinne syrjäisille sivukujille, missä bändi ihan oikeastikin näihin aikoihin kävi hankkimassa heroiinia. Tälläkin oli sitten seurauksensa; PS nautti pitkään mainetta "viimeisenä nistibändinä", mikä toi oman leimansa musiikkiin, mutta myös vaikeuksia nousta kuninkuusluokkaan. Yhtyeen kitaristi Rob Young erosi, tai erotettiin vuonna 2006 ja on nykyään haudassa.

Tässä tyylimallia, mikä vaihtui vuoden päästä :D

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Paul McCartney & Wings- Jet 1974



Beatlesien kaikki jäsenet siirtyivät suhteellisen laadukkaalle (noh, ehkei Ringo) ja menestyksekkäälle (myös Ringo!) soolouralle. Kovimmat paukut heitettiin heti hajoamisen yhteydessä, kun sekä John Lennon, että George Harrison julkaisivat klassikkostatukset ansaitsevat soololevynsä 'Plastic Ono Band' ja 'All Things Must Pass' (jälkimmäinen tripla-levy..). Sitten meno vähän tasaantui. Paul McCartney ei samanlaista pommia pystynyt tiputtamaan, mutta muuten häneltä ilmestyi aivan kelvollisia albumeja soolona, sekä The Wings-bändin nimen alla. Hänkin kärsi Beatles-krapulasta ja ymmärtääkseni McCartneyn 70-luvun konserteissa oli yleensä noin yksi Beatles-biisi ja sekin jostain tuotannon alkupäästä tai laidalta.

Jet julkaistiin tammikuussa 1974 ensisinglenä yhtyeen 'Band on the Run' levyltä. Itse biisi oli äänitetty jo edellisenä syyskuuna ja merkittiin Paulin ja Lindan yhteiseksi. McCartneyn myöhemmin muutteleman tarinan mukaan kappale kertoo heidän mustasta villiluontoisesta labradorinnoutajasta. Jos miettii miltä 70-luvun iso rock kuulosti, niin kappale on varmaan aika hyvä historiallinen todiste. Biisi lähtee aikansa muodikkaalla reggae-poljennolla, jota avitetaan torvilla ja paksulla synalla, josta hypätään power-poppiin. Siitä taas reggaeseen ja takaisin tukka hulmuten. Kertsi vaihtaa taas suuntaa ja taas syöksytään b-osasta eteenpäin moogin vislatessa sooloa. Pikkasen glamia, isoa soundia, stemmoja ja 4 minuuttia pituutta. Beatles olisi varmaan kuulostanut tältä 1972.


maanantai 14. elokuuta 2017

Cosmic Jokers - Sci Fi Party 1974

Cosmic Jokers jakaa krautrock-diggarit kahteen leiriin. Toisten mielestä kyseessä on yksi olennaisista kosmisista yhtyeistä, toisten mielestä päämäärätöntä jämänauhaa.

Asiaa tuntevat tietävät tarinan "yhtyeen" ja levytysten taustalla. Ohr- ja Pilzt-levymerkkien takana ollut Ralf-Ulrich Kaiser keräsi levymerkille levyttäneitä muusikoita studioon, antoi heille LSD:tä ja pisti äänityksen päälle. Cosmic Jokersin kaikki musiikit äänitettiin parissa studio-jamissa keväällä 1973, joissa mukana olivat entiset Ash Ra-miehet Manuel Göttsching, Rosi ja Klaus Schulze, sekä osittais-saksalaisen sinfonisen proge-yhtye Wallensteinin Jürgen Dollase ja Harald Grosskopf. Äänittäjänä ja yhtenä soittajana toimi Kaiserin luottomies Dieter Dierks, joka nousi myöhemmin maineeseen The Scorpionsin hovituottajana.

Kaiser leikkeli ja liimaili tämän jälkeen nauhoja yhdessä partnerinsa Gille Lettmannin kanssa, joka myös puhui ja vokalisoi tälle levylle. Rumpuihin vähän (no ok.. paljon!) efektejä, Schulzen leikattua syntikkaa sinne tänne ja niin edelleen. Kaiser julkaisi vuonna 1974 yhteensä viisi albumia Cosmic Jokersin nimellä, kunnes Schulze haastoi hänet oikeuteen naamansa laittamisesta levynkanteen ja soittonsa julkaisemisesta - ilman lupaa. Tarinan mukaan Göttschingkin kuuli musiikkia ensimmäistä kertaa berliiniläisessä levykaupassa ja ihmetteli, kuka tutun kuuloinen kitaristi sillä soittaa. Tiettävästi kaikki musisoijat eivät olleet edes tietoisia nauhan pyörimisestä sessioissa.

Oikeusjuttu ja viranomaisten painostus Timothy Leary-yhteydestä sai Kaiserin sulkemaan putiikin ja lähtemään lipettiin Sveitsiin.

Omasta levyhyllystä löytyy muutama Cosmic Jokers cd-julkaisu ja kuulun myös siihen porukkaan, joka ei tästä hirveästi innostu. Yllättäen tämä Sci Fi Party miellyttää jollain tapaa enemmän, kuin edeltäjät, joissa on kaksi pitkää jamiraitaa. Levyä voisi pitää jopa enemmän Kaiserin 'Cosmic Couriers' alalevymerkin sampleri-levynä, koska näitä kuulleena sieltä nousee teemoja ja versioita, jotka soitettiin myös esimerkiksi Walter Wegmüllerin 'Tarot'-levylle ja niin edelleen. Gillin efektoitua puhetta, kuiskailua, elektronisia efektejä ja yksi krautrockin mittapuulla kinkkisemmän kuuloinen sävelkulkujamittelu (joka muistuttaa ihan oikeaa progea). Osin elementtejä edellisiltäkin levyiltä, mellotronikuoron huokailua jne. Siis kunnon sillisalaattia, mutta oudon toimivaa sellaista.
Sci Fi Party All Night Long!


tiistai 8. elokuuta 2017

Agents - Agents 1980

Jorma Pulliainen, vaaleanvihreä stratocaster ja Suomenlippu tallan takana on jotain ikonista, joka kuuluu omaan lapsuuteen. Tai lapsuuden mökkireissuihin. Radio rantasaunan terassilla, josta rautalanka kaikuu rauhallisesti pikkujärven lämpimän veden yli, kuin kuikan huuto. Pulliainen itse kuvailee soundinsa syntyä siten, että se alkoi hänen soittonsa reagoinnista Topi Sorsakosken ääneen ja näiden yhdistelmästä. Solisti oli siis puuttuva lenkki, joka loksautti palaset kohdilleen ja loi Pulliaisen kitara- ja rautalankasoundin. Tämä soundi jäljitteli esikuviaan, mutta sijoittui kuitenkin johonkin myyttiseen tasoon, jossa suomalainen rautalankamusiikki ei oikeasti aikanaan edes ollut.

Matka tuohon pisteeseen tarvitsi kuitenkin aikaa ja muutaman etapin, jotka kaikki eivät ole jääneet musiikkihistorian etusivulle, mutta ovat varmaan kuitenkin tärkeitä ketjun kannalta.

Agentsien tarina alkoi Tuomari Nurmion Köyhien ystävät taustabändistä. Yhtyeen ja Nurmion teiden erotessa Pulliaisen Kai-veli tuli mukaan ja bassossa ollut Hans Etholen siirtyi komppikitaraan. Tämän lisäksi yhtyeeseen tuli myös kosketinsoittaja Jukka Ollila. Bändi teki Johannalle pari singleä ja sitten ensimmäisen pitkäsoiton. Yhtyeessä oli tässä vaiheessa myös laulaja, joka on albumin kansissa salanimellä Beat Pete, eli Pekka Rytkönen (k. 2016) - siviiliammatiltaan opettaja. Levy sisälsi pääosin covereita ja pari kolme originaalia (jotka ovat myös kovin vaikutteisia). Beat Pete laulaa levyn kappaleista neljällä ja muuten soitto ja meininki on bändin itsensä kuvaamaa; "puristit soittavat rautalankaa". Onkin kieltämättä yllättävää, kuinka aneemiselta Agents tällä levyllä kuulostaa. Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta sitä niin kutsuttua omaa otetta ei löydy, ei sitten tippaakaan. Myöhemmin Laika & The Cosmonauts kynti näitä samoja polkuja astetta omaperäisemmin. Tai ainakin repertuaari oli mielenkiintoisemmin valittua.

Agentsin nimikkoalbumi oli varmaan vähän turhan varhain koostettu ja levytetty ja tästä seuraavaksi bändi siirtyikin Rauli Somerjoen taustabändiksi ja lopulta sovittajaksi ja veturiksi. Tämä tiesi tietysti Beat Peten laulajauran loppua yhtyeen riveissä. Somerjoen taustalla yhtye soitti muutaman hänen suurimmista hiteistään, mutta oli silti "vain" taustabändi. Sorsakoski oli sitten se aiemmin mainittu puuttuva lenkki. Agents on albumina kyllä sen verran turha, että ei tätä varmaan kukaan muu hanki, kuin yhtyeen kovimmat fanit. Oikeastaan jännää ja arvaamatonta, että yhtyeelle kävi sitten toisin.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Jontti - Yhden miehen kultti 2011

Tämä tuli ostettua Lahden Äxästä kesäretkellä. Joskus tätä levyä metsästelin enemmänkin, mutta ilmestymisen jälkeen sitä oli suht hankala saada käsiinsä, vaikka soololevy nousikin Suomen virallisen albumilistan sijalle 26. Tai varmaan tästä syystä sen mahdollisesti parin tuhannen levyn painos meni hyllyistä, eikä uutta tullut. En tiedä oliko tämä Äxän alennuksella myymä levy kuitenkin samaa painosta jostain varaston nurkasta kaivettuna?

2010-luvun taitteessa suomiräppi voi hyvin ja siinä pyöri paljon leftfield-tyylistä artistia, kuten Asan mahtava Loppuasukas-levykin osoitti. Siinä missä Cheekit ja Elastiset ovat tuoneet räppiin oman "poliittisen" linjansa, eli sellaisen bemarilla ajavan yrittäjäkokoomuslaisen eetoksen, Jontti sijaitsee kompassin toisessa päässä.
Tosin en tiedä itsekään ihan missä, levyn tursutessa kaiken maailman salaliittoteorioita, Bildberg-kokouksia, EU-vastaisuutta yms. Ja tursoaminen on ihan oikea termi, sillä putkeen kuunneltuna Yhden miehen kultti on semisti puuduttavaa tavaraa. Tämä oli muutaman yksittäisbiisin kuultua itse asiassa pienoinen pettymys. Paasausta pehmennetään viimeisessä kappaleessa, joka antaa kuulijalle ohjeita hivenen myös relata ja olla kelailematta aina liikoja. Neljälletoista biisille on biittejä tehnyt kahdeksan eri heppua ja vierailijoita on Rytmihäiriön ja Ratfacen jäsenistöstä. Lyriikoiden sitominen aikansa poliitikkoihin myös kostautuu vähän puoli vuosikymmentä myöhemmin nuorison todennäköisesti ihmetellessä kuka joku Paavo Lipponen on. Osa taustoista on aika kiehtovan kuuloista, osa aika puuduttavaa.

Aika paljon negaa tuli kirjoitettua siihen nähden, että ei tämä mikään sysipaska levy ole. Ja tietty paasaus/salaliittoripuli kuuluu tietysti teoksen taiteelliseen kokonaisuuteen.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

John Stevens - Suite for Two 1985



Uusia juttuja löytää välillä yllättävistä paikoista. Tai yllättävistä ja yllättävistä. Toukokuussa oli lasten musiikkiopiston kevätkonsertti, jossa kumpainenkin esiintyi, kuten iso joukko kylän muita lapsisoittajia ja nuoria. Konsertin päätti tuubansoiton opettajan ja teini-ikäisen edistyneemmän oppilaan tuba-duetto.

John Stevens on yhdysvaltalainen nykysäveltäjä (s. 1951), joka on ottanut teoksiinsa elementtejä myös jazz-musiikista. Neliosainen "Suite For Two" on lyhykäinen teos, mutta kysyy varmasti soitto- ja puhalluskuntoa. Mikä youtube-äänitteessä tietysti jää puuttumaan on kahden tuuban keskinäinen resonointi tilassa. Teos on muutenkin minimalistinen luottaen selkeisiin linjoihin ja leikkaus/resonointipisteisiin.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Äänimaisema - Mustilan Arboretum

Kesäinen päivitys Suomen suvesta. Ympäristössämme, tai siis "luonnossa" on monenlaista äänimaisemaa. Usein näihin ei kiinnitä huomiota, ennenkuin sellainen kuuluu selvästi. Helpoin esimerkki on tietysti meren pauhu, tai puron solina.

Suomi on jonkinkaisen metsäalueen peitossa saaristosta tunturien rajoille ja metsillä ja niiden puustolla on omat äänenensä. Tässäkin talousmetsä erottuu omalla tylsyydellään, jos on ollut aarnimetsässä kuuntelemassa puiden narinaa toisiaan vasten. Haavikko pitää miltei meteliä havistessaan tuulessa. Korkeat männynlatvukset suhisevat, metsän pohjakerroksessa samaan aikaan vallitessa täysi tyyneys.

Mustilan Arboretum on yksi niistä paikoista, joissa omaan metsätalouteemme yritettiin kehittää puhtia testaamalla nopeakasvuisempia vieraslajeja. Moni samoilta kasvillisuusvyöhykkeiltä tuotu puulaji kestääkin taimivaiheen jälkeen Suomen oloja kohtuullisen hyvin puistoissa, hautausmailla ja puutarhoissa, mutta mitään itsekseen leviävää metsää ei ole syntynyt. Arboretum sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn ja pikkuteiden keskellä. Saarekkeeseen kuuluu puuston läpi liikenteen toisinaan repivä ääni monestakin suuntaa. Kalliomassat blokkaavat näitä ääniä totaalisesti, puusto lajistosta riippuen jonkun verran. Pohjoisrinteellä kasvoi sinne istutettuja Siperian, Kauko-idän ja Pohjois-Amerikan havu- ja lehtipuita. Näistä runsaslukuisimpana pihdat ja lehtikuuset. Korkeaksi kasvavan lehtikuusiston alla huomasi sen poikkeavan äänistön, kun latvaan osui tuuli. Lähellä havupuuta olevaa huminaa, mutta pehmeämmällä äänellä. Tuttua ja poikkeavaa. Lehtikuusen levinneisyysalue ulottuu muuten tällä hetkellä Siperiasta Äänisjärven itärannalle ja sen oletetaan leviävän Suomeen ilmaston lämmetessä. Itse asiassa siperianlehtikuusi kasvoi Suomessa ennen viimeistä jääkautta.

Haista, maista, kuule kesä - tupakatta tottakai.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Royal Blood - S/T 2014

Vuonna 2014 (tai 17) kaikki musiikki on jo tehty, kaikki riffit soitettu ja biisit sävelletty. Kysymys on usein lähinnä siitä, kuinka tuoreesti, tai ajan hermolla tuotetusti asiat esitetään.

1990-2000-luvulla White Stripes duo kierrätti edeltäjiensä materiaalia lisäten siihen oman vibansa. Erikoisinta hommassa lieni, että nykytekniikalla kaksijäseninen bändi sai kitaran ja rumpujen kanssa äänen täyttämään suurempienkin areenoiden ilmatilan. Ei tässä tarvitse hirveästi pyöritellä, että kuulee Royal Blood-duon täyttävän WS:n jättämän musiikki- ja markkinaraon, osittain Stripesien omalla tyylivalikoimalla. RB poikkeaa edeltäjästään siinä, missä Jack White soitti kitarallaan myös bassot, vuonna 1988 syntynyt Mike Kerr soittaa bassollaan kitarat. Toki myös synaakin, mutta audiossa homman erottaa lähinnä tavallisesta poikkeavasta resonanssista. Ben Thatcherin rummutus eroaa Meg Whiten sympaattisselkäytimellisestä soitosta Bonham-tyylisenä kannujen tappamisena.

Bonham soitti Led Zeppelinissä, jonka (alkuaikojen) kaikuja kuuluu myös Royal Bloodin musiikissa. Aerosmith paketoi 70-luvun alussa Zeppelinin ja Stonesin parhaat palat omaan kakkuunsa, joka maistui hyvin. Samaten Royal Blood omien kohteidensa audion. Mutta myös sekä Zeppelin, että Stones olivat törkeitä varkaita edeltäjiltään, vaikka paistattelivat uudistajien valokeilassa.


tiistai 13. kesäkuuta 2017

Vokki-myyrät - Satujen metsä, Vokki-myyrät Grimmin satujen maailmassa 2016

Edellinen postaus aloitti lastenlevykaksikon, joka on soinut tässä talossa oikeastaan taukoamatta viikon verran. Siinä missä Muusa ja Ruusa on kadonnut, mutta tunnustettu klassikko, Vokki-myyrät ovat todellista underground DIY-menoa, ehkä jopa tekijöiden tietämättään(!).

Erikoisen hämmentävän nimen takaa löytyy myllykoskelais-kouvolalainen pariskunta Jouni ja Leena Sjöblom. Mukana on myös kolme muuta jäsentä, mutta sävellysvastuu on herra Sjöblomilla, Leenan kirjoittaessa osan lyriikoista, laulaen ja soittaen viulua. Jälkimmäinen näistä on kaustislainen soittaja ja Jouni Sjöblomin kynästä on lähtenyt muun muassa pari kesää Anjalan kartanopuistossa pyörinyt, paikallisin voimin esitetty kansanooppera.

Lastenlevynä tämä ei jää mistään kiinni. Soitto soi ja ennenkaikkea moni sävelmistä on näppärästi toteutettu ja sisältää usein jonkun soitannollisen, tai sovituksellisen kikan, joka pitää mielenkiinnon yllä kerrasta toiseen. Mutta tässä on omaan korvaan vielä jotain ylimääräistä. Tähän auttaa tietysti, että aikuisartisti pystyy ottamaan (parhaimmillaan) vähän etäisyyttä, tai vapauksia, kun kyseessä on lastenmusiikki ja lasten maailma.

Lyriikat ovat sovitelma yhdestä länsimaiden väkivaltaisimmasta satukokoelmasta (ei, kyse ei ole Vanhasta testamentista tai niistä sen myöhemmistä versioista) ja ne ovat nykymaailman tyyliin tietysti siistitty. Homma toimii hämmentävän/tahattoman hyvin mahtavassa 'Punahilkassa', jossa kaikki pelko ja pelottava jätetään mainitsematta - aikuisen kuulijan kyllä tietäessä, kun pompitaan vuorojalkaa viattoman ja kahelin välillä metsätiellä ja kerätään mummolle kukkia.
En todellakaan tiedä, ajattelivatko tekijät samaa kuin minä, kun ottivat vokaalisuoritteet itselleen (erityisesti säveltäjä itse), mutta saan niiden tietynlaisesta DIY-hengestä ja epäsovinnaisuudesta aivan suoran mielikuvan 70-luvun mitään pelkäämättömään kosmiseen saksalais-folkkiin, tyyliin Mythos jne. Aivan yhtä rajuihin/käppäisiin vokaalisuorituksiin ei toki irrota, mutta mistään värittömästä ja mauttomasta tulkinnasta ei ole kyse esim. kappaleessa 'Ihmeellinen pöytä, kulta-aasi ja keppi'. Samoin rummunpaukkeen lopettama, pelottava 'Rumpali metsässä'. 'Noitien pääsiäinen' taas sekoittaa itää ja länttä syylän kasvaessa nenään. Totuuden nimissä on myönnettävä, että kyllä tämä on osittain myös ihan perinteistä lastenmusiikkia ilman mitään erikoiskierrettä Leenan vokaalien ollessa sympaattisia (sympaattisissa kappaleissa).

Lastenmusaa, vai tahaton neo-folk-levy? Tai jos Kuusumun profeetta olisi tehnyt tämän, olisiko tämä ug-klassikko? En tiedä vastausta, mutta nostan Saapasjalkakissan kanssa sulkahatun päästä! Hyvä yhdistelmä taitoa ja... omaehtoista toimintaa.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Eero Koivistoinen - Muusa ja Ruusa 1971

Muusa ja Ruusa kuuluu myös niihin "kadonneisiin" ja keräilijöiden metsästämiin levyihin, joiden alkuperäispainoksesta maksetaan rahasummia. Ja jonka Svart-records on uudelleenjulkaissut. Kuten myös Levyhyllyssä kauan sitten pyörähtäneen Eero Koivistoisen 'Valtakunta'-levyn. Levyjen säveltäjän lisäksi niitä yhdistää, että kummatkin on tehty runoilijoiden runoihin (Muusa ja Ruusa Kirsi Kunnaksen loruihin), sekä levyllä vierailevat laulajat; Vesa-Matti Loiri, Seija Simola ja Elias Mönkkönen salanimellä laulava Eero Raittinen.

Vuonna 1968 julkaistu Valtakunta oli yhdistelmä aikansa musiikkijuttuja, jotka nivottiin yhteen valituilla runolyriikoilla, vaikka olihan siinä seassa myös selkeätä yhteiskuntakritiikkiä. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin Muusa ja Ruusa taas on lastenlevy. Tai siis aikansa lastenlevy. Musiikillisesti albumi sisältää laulelmia, solistien laulamia eri tyyppisiä lauluja, jazzia, bluessia, hillbilly-menoa (Loirin laulama lastenlevyjen pakollinen kumulatiivinen kappale; tällä kertaa 'Jussin talo'). Oma aikansa kuva on levyllä soivat syntetisaattorit/äänilähteet; vastikään edesmenneen Erkki Kurenniemen DIMI-syntetisaattori ja EMS VCS3 (Putney), joilla pöristetään robottiripulia, auton surinaa ja 'Sammakkokeittoa'. Huilut ja puhaltimet soivat, ääninauhat pyörivät ja välillä Kunnaksen lyriikoissa/runoissa liikutaan alueilla, joita ei nykylastenmusiikissa käsitellä. Kuten tehosteiden värittämässä 'Herra Pii Poo'-kappaleessa, jossa herra noita jäi junan alle - ja kuoli myöhemmin.

Levyn sisältö kuulostaa näin ylöskirjoitettuna aikamoiselta sillisalaatilta ja sellainen se onkin. Vielä, kun tähän lisätään selkeä ja pelkäämätön kokeellisuus, on ymmärrettävää ettei tästä tullut Mörköoopperan tyylistä sukupolvikokemusta. Selkeintä perinteistä lastenlaulukamaa levyllä tarjoavat Seija Simolan Taina-tyttären laulamat 'Jansmakko erikois' ja 'Mistä on pienet pojat tehty?'. Kotosalla istuva (kaiken kuullut..) lapsiraati on ehkä pari vuotta kohdeyleisöä vanhenpaa, mutta antoi levylle osittain hyväksyvät arvosanat. Tunteissa liikutaan vuoristorataa.

Eero Koivostoinen opiskeli tähän aikaan Berkleyssä säveltämistä ja musiikkia ja levyn sävelmät voi nähdä jonkinlaisina tutkielmina eri tyylilajeista. Koivistoinen julkaisi tämän jälkeen monta muutakin edelleen kulttimaineessa olevaa albumia. Svart teki uudelleenjulkaisun kohdalla taas kerran huolellista työtä metsästäen WSOY:n arkistoista alkuperäiset nauhat, jotka putsattiin. Niin ja tietysti samalla taas kulttuuriteon.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Billy Bragg - Red Flag



Isossa-Britanniassa äänestettiin eilen ja vastoin yleisiä odotuksia, brittien keskusvasemmistolainen Labour-puolue ei haihtunut samanlaiseen menneisyyteen, kuin tämä kappale, vaan sai Jeremy Corbynin johdolla jonkinnäköisen voiton.

Politiikka ei sinällään kuulu Levyhylly-blogin sisältöön, vaikka minulla onkin Mielipide. Ja se mielipide on ihmisen puolella. Systeemin ja valtakoneiston tulee minun mielestäni olla ihmisen puolella, eikä ihmisen pelkkänä työkaluna/osana ja tuottaa hunajaa jonkun muun taskuun. Numerona, lukuna, kulueränä tai tuottavana yksikkönä.
Täydellistä systeemiä ei tietenkään ole, mutta liike ennen päämäärää, koskaan ei tule valmista jne.

Tämän blogin artisteista ja levyistä moni on syntynyt, tai osittain inspiroitunut juuri nimenomaan brittien politiikasta, tai sen vastustamisesta. Erityisesti 80-luvun taitteen punk. Mutta tähän päivään.
Corbyn sai tällä kertaa nuorisoa mukaansa ja jotain brittien musiikkikulttuurin edelleenkin luokkapohjaisuuteen perustumisesta kertoo, että mm. tunnettu grime-artisti liputti hänen puolestaan. Kyseinen musiikkityylihän on suosittua maahanmuuttajien jälkeläisten juhlissa ja edelleen jonkinnäköisellä ug-statuksella.

Vasemmistolainen Billy Bragg oli suosituimmillaan juuri Margaret Thatcerin oikeistoliberaalien kausien aikana esiintyen suurissa saleissa. Levytkin myivät kohtuullisen hyvin, eikä niiden tasossakaan ollut valitettavaa. Bragg on myöhemmin levyttänyt muun muassa amerikkalaisen alt. country-yhtye Wilcon kanssa pari levyllistä Woody Guthrien lauluja ja esiintynyt edelleen aktiivisesti. Hän nousi myös lavalle Jeremy Corbynin valintajuhlissa.

Tässä Braggin versio Labourin epävirallisesta anthemista, joka on 1800-1900-luvun taitteesta ja pohjautuu alunperin saksalaiseen 'Tandenbaum' joulu/kansansävelmään.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Edu Kettunen - Retki merenrantaan 1986



Täytyy myöntää, että Edu Kettunen ja tämän levyn nimikkolaulu 'Lentäjän poika' aiheuttaa edelleenkin pientä omista muistoista johtuvaa hyljintää.

Lentäjän poika yhdessä 'Pikkuveljen' ja kiertoradalla liitävän 'Lapsuuden sankarille' kanssa muodostivat oman omaan lapsuuteen liittyvän melankolisen äänimaton. Kappaleiden lyriikat ulkopuolisuuden tunteen kanssa yhdistettynä ehkä oman lapsuuden rubicon-vaiheeseen jättivät ikuisen muistijäljen. Mutta siinä missä Noitalinna ja Miljoonasade säilyttivät noine biiseineen jonkinlaisen tulevan nuorisoasteen viileyden, Lentäjän poika oli suunnattu ehkä varttuneemmalle kuulijakunnalle.

Edu Kettusta pidetään kuitenkin yleisesti tunnustettuna lauluntekijänä ja oikeastaan harmittaa, että Lentäjän poika-albumia ei löydy Spotifysta uudelleen tutustumista varten. Sen sijaan kappale 'Retki merenrantaan' on tullut levyltä muutamaan otteeseen vastaan ja se on vuosi vuodelta kuulostanut paremmalta. Ehkä syynä ovat myös laulun tarinan ajatukset? Samana vuonna ilmestyi myös Neumannin folk-henkinen debyyttisoolo 'Albion', eikä Kettusen äänestä ja levystä voi tyystin olla vetämättä yhdysviivoja. Tässä on vain niin, että Retki merenrantaan on lyriikaltaan sellainen Neumannin biisi, jota Neumann ei ikinä ole osannut/pystynyt kirjoittamaan.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Eero Raittinen - Eeron elpee 1970

Eeron elpee oli pitkään yksi niitä myyttisiä "kadonneita" suomalaisia albumeja, joista keräilijät maksoivat käytetyn auton arvoista hintaa. RCA Victorille vuonna 1970 levytettyä vinyyliä ei painettu todennäköisesti suurtakaan määrää. Levy sai tosin ensimmäisen uudelleenjulkaisun jo 1977, jolloin siitä tehtiin vinyyli- ja kasettiversiot nimellä 'Blues From the North'. Myyttisiin mittoihin kohonneet odotukset tyydytettiin uudestaan Warnerin toimesta 2013, julkaisuoikeuksien ajauduttua monessa muussakin tapauksessa alan tämän hetken monopoliyhtiölle. Viime vuonna Svart julkaisi levystä oman vinyylipainoksensa.

Eeron elpee edustaa ajalleen harvinaista pitkäsoittoa: Raittinen sai levyttää täyspitkän itse haluamaansa musiikkia ja levyn nimestä huolimatta englanniksi. Tämä siis aikana, jolloin peruslevy-yhtiö valitsi itse artistilleen käännöskappaleet tyyliin ota tai jätä, taikka levyttämättä jää.
Levyn englanninkielisyys oli itse asiassa sellainen este, tai kynnys, mistä syystä tutustuminen uusintajulkaisuun jäi väliin. Raittisen aikana Tasavallan presidentti oli parhaassa iskussaan, mutta Eeron tankero ei korvaa miellytä ja säilyneisiin suomenkielisiin nauhoituksiin verrattuna poltteen eron huomaa heti. Niimpä onkin yllättävää, kuinka vähän häiritsevästi englanti soljuu tällä blues-standardeja ja aikansa uusiobluesejä säilöneellä levytyksellä. Raittinen sai levylleen aikansa kovimmat soittajat, kuten Eero Koivistoisen, Paroni Paakkunaisen, Pekka Sarmannon, Junnu Aaltosen jne. Levytys debyyttinsä tekee myös tuolloin hänen Poison-yhtyeessään soittanut Pekka Järvinen. Kun listaan lisätään vielä Junnu Aaltonen, Häkä Virtanen, Jukka Tolonen jne. niin on selvää miksi Raittisesta tuli muutamaa vuotta myöhemmin Tasavallan presidentin uusi laulaja. Hillel Tokazier vielä listaan, niin puolella kappaleista soittaa Raittisen Help-yhtye, joka ei ns. "omaa" levytystään tehnyt ikinä.

Musiikillisesti siis liikutaan sähköisessä, jazzilla höystetyssä bluesissa tyyliin B.B. King yms. Parilla biisillä Raittisen taustalla musisoi myös DDT. Ja homma toimii. Raittinen antaa myös virtuoositeettiselle bändilleen tilaa ja erityisesti sieltä nousee Jukka Tolosen kitara. Tässä kohdin oltiin jo menossa kohti "edistyvää ja kehittyvää musiikkia", joten proge-tyyliin välillä sooloillaan suhteellisen vapaasti. En tiedä onko tämä levy sen kaiken legendastatuksensa arvoinen, mutta oikein hyvä levy.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Motelli Skronkle - Juna 2016

1980-luvun alussa perustettu teatteri/musiikkiryhmä Motelli Skronkle levytti 90-luvulla kolme levyä Sielun veljien Jukka Orman Seal on Velvet-levymerkille. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Hannu Raatikainen, Esko Varonen ja Markku Peltola. Mukaan tuli vielä Petteri Rajanti ja ryhmä sai paikallista ja "piirien" suosiota jo toimiessaan suhteellisen vapain käsin 80-luvun loppupuolella Kajaanin kaupunginteatterin suojissa.

Jäsenistä Raatikainen oli ollut mukana jo 70-luvun poliittisessa laululiikkeessä Arkiviisu-yhtyeessä (mukana myös Mikko Perkoila ja Riitta "Hansu" Havukainen), joka tietyllä tapaa kuului ehkä yhtyeen debyytillä, yhdessä teatterin (Raatikainen oli Itä-Saksassa Brechtin teatterin opissa) ja tietyllä tapaa törkeän riisutun ja armottoman ugrilaisen toteutuksen kanssa. 80-luvun musiikki oli vielä vuoden 90 debyn aikoihin ollut juuri, joten musiikissa soi tavallaan myös aikansa punkin jälkeinen meno. Omalla tavallaan. En nyt sano, että tässä on samanlaisia kaikuja, kuin alkupään Killing Jokessa, mutta jotain sinne päin ja suomalaisittain.

Rajanti lähti 90-luvulla yhtyeestä ja porukka hajosi. Peltola teki oman uransa näyttelijänä, mutta yhtye ilmestyi uudelleen heränneenä Ektron julkaisujonoon jo 2000-luvun alkupuolella. En tiedä mitä niille nauhoituksille tapahtui, mutta Peltola itse julkaisi lafkalla kaksi mainiota instrumentaalilevyä. Sitten hän kuoli ja homma jäätyi taas. Skronkle aktivoitui kuitenkin uudelleen ja on keikkaillut verkkaiseen tahtiin.

Uutta levyä odoteltiin ja ääniteltiin pitkään ja itsekin kuulin levyltä löytyviä biisejä Jättömaa-festareiden keikalla. Vuodet ovat vierineet eteenpäin, mutta Skronklen musiikki kuulostaa edelleen uniikilta Skronklelta. Ugrilaista murinaa ja monotonista etenemistä, mutta toisaalta vuodet ovat poistaneet myös alkupään kuitenkin perimmäisen, vaikka oudossa kulmassa nojaamisen rockmusiikkiin ja tilalle on tullut jostain kansakunnan alitajunnasta ammennettu iskelmällisyys.
Levyn keskellä on muutama kevyempi instrumentaali, jotka tuovat mieleen teatterin. Toisaalta yhdella tomilla soitetut perkussiot, monotoniset kitarat, epä-ortodoksisesti soittettu basso ja avausbiisin huuliharppu ovat sitä jotain 20-luvun bluessia. Koko ajan ei ole varma, ollaanko tässä nyt parodian, komedian vai tragedian äärellä.

Jotenkin odotukset olivat niin korkealla, että levy kuulosti "keveytensä" takia aluksi vähän joltain muulta, kuin mitä oli odottanut. Mutta tässä kuuntelujen perään on joutunut muuttamaan mieltään ja jopa Nunnuka on alkanut maistumaan ("Miten te kehtaatte ja kyllähän te kehtaatte!"). Viimeksi mainittu biisi muuten kertoo, kuinka paljon Skronkle on vaikuttanut levyn julkaisseen Jussi Lehtisalon Rätön kanssa tekemään musiikkiin. 'Pöllö' on upea biisi ja rämähdykseen päättyvä lopetusbiisi 'Riemuvoitto' tiputtaa esiripun alas.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Yasuaki Shimizu - Suiren 1982



Yasuaki Shimizu on 1954 syntynyt japanilainen säveltäjä/saksofonisti ja tuottaja, joka on tehnyt yhteistyötä oikeastaan aika laajan piirin kanssa, mukaan lukien Ryuichi Sakamoto ja (Dee-litestä tuttu) DJ Towa Tei. Omia soololevyjäkin on vino pino, mukaanlukien vuoden 1982 'Kakaishki', jonka avausbiisinä on tämä 'Suiren'. Kappale julkaistiin käsittääkseni singlenä jo edellisenä vuonna ja biisin nimi tarkoittaa ymmärrykseni mukaan vesililjaa.

Biisissä on jotain tavattoman sympaattista.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Circle - Miljard 2006

Vähän päälle kymmenen vuotta sitten julkaistu Miljard oli tuolloin Circlen neljästoista studiolevy. En suoraan sanoen tiedä, kuinka monta albumia, EP:tä ja sinkkua yhtye on yhteensä ulostanut, mutta live-levyjenkin määrä taitaa tällä hetkellä olla yhdeksässätoista...

Bändin johtaja Jussi Lehtisalon visiossa määrästä on pakko tulla laatua, eikä kynttilää pidetä vakan alla odottamassa. Tästä on seurannut, että bändi julkaisee toisinaan Rautatien tapaisen 5/5-levyn, tai onnistuu nimen- ja tyylinmuutoksessa, sekä käsitetaiteilussa. Mutta myös kuprut kuuluvat kokonaisteokseen, eikä sellaisilta ole aina vältytty.

Miljard ei ole varsinaisesti kupru, vaan sillekin on oma paikkansa yhtyeen diskografiassa ja sisäisissä mieltymyksissä. Mutta se oli taas yksi osoitus yhtyeen arvaamattomuudesta ja jatkuvasta liikkeestä. Miljardia ennen ilmestyi 'Tulikoira', jota voi pitää yhtenä onnistuneesta "hevi-trilogiasta" (Sunrise, Tulikoira ja Rautatie), joten levy, joka on tupla-cd:llinen pianontapailua, huminaa, haikeilua ja niin edelleen oli Tulikoira II:sta odottaneille pettymys. Itsekin opin jossain vaiheessa pyytämään tuon ajan levykaupoissa aina uuden Circle-levyn koekuuntelua, ettei taas kiikuttanut sitten sikaa säkissä himaan,

Kaksi levyllistä tavallaan musiikitonta ääntä tuo mieleen Tangerine Dreamin, mutta ei Miljard mikään Circlen oma 'Zeit' ole. Siihen se ei ole ehkä lopulta tarpeeksi avant-garde. Voi toki olla, että Zeit:kin äänitettiin vain painamalla äänitys pyörimään tuntikausiksi äijien studiopliputtelujamien taakse ja sitten leikattiin kasaan. Tai sitten ei. Mutta tällainen mielikuva hiipii takaraivoon Miljardin kohdalla.

Levyn tuottajaksi on merkitty Mika Rättö, kuvamateriaalina kansivihkoissa on yhtyeen poseerausta (jonkun porukoitten) mökillä hevijutskat päällä. Kansiin on merkattu soittajina koko yhtye, mutta ei tässä nyt hirveästi kitaraa, bassoa tai rumpuja soiteta. Tai ainakaan rock-mielessä. Herrat Leppänen ja Rättö ovat vastuussa syntetisaattoreista ja ääniefekteistä, joten oletan tämän olevan voimakkaasti muutenkin kyseisen kaksikon levy. Seassa on mukana kenttä-äänityksiä keväisestä haahkojen soidinmylvinnästä ja efektoitua lintujen kevätlaulua. Tämä kaikki olisi kai selvitettävissä levyn teosta tehdystä 'Saturnus Reality'-dokkarista.

Tästä kirjoituksesta saa ehkä jyrkemmin negatiivisen kuvan levystä, kuin mitä oikeasti ajattelen. Mutta kyllä tästä kelpasi ihan hyvin vain kirjastolevy, omaa ei välttämättä tarvitse ostaa hyllyyn.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Kurt Vile - Wakin On a Pretty Daze 2013

Kurt Vile on nimi, joka on jo vuosien ajan pyörinyt musalehdissä, Pitchforkin tyylisissä internet-musamedioissa ynnä muissa. Itse olin tähän mennessä kuullut pari irtobiisiä, jotka eivät olleet jättäneet ainakaan mitään sen suurempaa muistijälkeä. Muistaakseni.

Vile soitti myös itselleni jo jonkin verran tutummassa War On Drugs-orkesterissa ja sen johtaja Adam Granduciel taas on soittanut ristiin Vilen orkestereissa. Herrojen musiikissa onkin selviä yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Ehkä WoD:ssa on enemmän Springsteeniä ja perinteistä kappalerakennetta, vaikka molemmat artistit luottavat tunnelmaan, soundeihin ja riffipohjaisuuteen. Tällä hetkellä miehet kulkevat ja toimivat omilla poluillaan.

Tätä edeltävä Vile-levy 'Smoke Rings on My Halo' nosti hänet astetta suurempaan kulttisuosioon ja Wakin On a Pretty Daze otettiin niin hyvin vastaan, kuin tällainen musa nyt voidaan ottaa, eli sai pienoisia listasijoituksia Yhdysvalloissa ja Briteissä. Levyn kannessa artisti seisoo katutaiteilija Steve Powersin junaradan viereen maalaaman muraalin edessä ja takakannessa oleva bändin nimen seinäsuttaus on Vilen itsensä tekemä. Hänen vieressään seisovat taustabändi Violatorsien vakijäsenet Jesse Trbovich ja Rob Laakso, multi-instrumentalisteja molemmat. Violatorsien aikaisempi rumpali häippäsi edellistä levyä seuranneen kiertueen jälkeen ja tällä levyllä kannuja soittaa kolme eri rumpalia (mm. Warpaintin Stella Mozgawa).

Avaus- ja samalla nimibiisi sinänsä toimii, mutta ei vielä aiheuta mitään sen suurempia väristyksiä kellottaessaan yli yhdeksän minuutin pituuden. Pitää ehtiä kolmanteen 'Was All Talk'iin asti, että raukean hypnoottinen musa alkaa toimia. Oikeastaan kaikki siinä. Vähän kohtalokasta (oudolla tavalla Gary Numanin mieleentuovaa) vaeltelevaa musaa, josta puuttuu varsinaiset kertosäkeet. Rob Laakson FM-syntetisaattori humisee taustalla biisin kiitäessä akustisten ja sähköisten kitaroiden päällä Vilen tiputellessa baritonillaan laineja. Biisit ovat pitkiä, tavallaan monotonisia, tavallaan polveilevia ja monesti selkeästi riffi edellä kulkevia. Ja mikäs siinä on kulkiessa, koska Vilen ja kumppaneiden juttu toimii. Useissa eri lokaatioissa äänitetty levy on myös jonkinlaista korvakarkkia eri kerroksineen ja soundeineen. 'Never Run Away'n akustinen rokkaus tuo mieleen vuosien takaisen Loose Fur-yhtyeen. 'Pure Pain' on biiseistä suorimmin riffiinsä perustuva. 'Too Hard' koskettelee akustisen arpeggion ja lap-steel kitaran kanssa kantrisävyjä ja taustalaulussa biisillä on Jennifer Herrema (ex/nykyinen Royal Truxx). Vouvaavan syntikan kanssa soiva 'Snowflakes Are Dancing' levyn selkäytimen soundia. 'Air Bud' kasvaa hiljalleen toistollaan levyn avainbiisiksi ja levyn lopettaa kymmenminuuttinen 'Goldtone'.

Aika näyttää, kuinka hyvin tällainen samojen pyörittely kestää, mutta nyt ollut viikon non-stop kuuntelussa.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Moody Blues - A Question of Balance 1970

The Beatles, Beach Boys, Pink Floyd, Grateful Dead jne. Väitän, että Jokainen edellämainittu bändi on kerran vuodessa esim. keski-ikäisille ja varakkaille musiikinkuutelijoille suunnatun Mojo-lehden erikoisnumeron aiheena. Jutussa tietysti käydään uudestaan ja uudestaan läpi jo monta kertaa aikaisemmin (uudestaan) läpikäydyt jutut. Ehkä arkistoista on löytynyt pari uutta valokuvaa ja mukaan tietty joku Fillmoren keikkajuliste.

Psykedeelisen rockin ja siitä muodostuneen progen kaanonin eturivin bändit ovat siis periaatteessa lukijoillensa tuttuja ja turvallisia, joten on oikeastaan jännää kuinka harvoin Moody Blues pyörii näissä lehdissä. Tämä on toki vain tällainen omakohtainen tuntemus, mutta väitän sen perustuvan ihan oikeisiin huomioihin.

Moody Blues on toiminut oikeastaan katkeamattomasti vuodesta 1964. 70-luvun puolenvälissä oli parin vuoden tauko, mutta muuten yhtye on keikkaillut ja työstänyt lukemattoman määrän albumeja. Bändillähän on varmasti monen silmissä ja korvissa maine "yhden hitin yhtyeenä", mutta tämä ei edes pidä paikkaansa, vaan niitä hittejäkin oli aika monta. Levyjä on myyty 70 miljoonaa kappaletta(!) ja ne olivat listojen kärkipään kamaa, kuten tämäkin (Top-1 UK, Top-3 US).
Ihan aikansa skenemielessäkin; "Moodiesilla" oli  60-luvulla juuri ne bileet, joihin muiden yhtyeiden jäseniä tuli tutustumaan uuteen LSD-nimiseen tajuntaa laajentavaan aineeseen. Tavallaan onkin hämmentävää, että yhtye oli aikansa kovimpia happopäitä, koska musiikki on tietyllä tapaa tavattoman kurinalaista, eikä siinä pilkahda mitään aikansa "perseet irti" freak-outeista, tai sekavista kokeiluista. Yhtyeessä oli The Bandin tyyliin myös useita päävokalisteja ja säveltäjiä, joten siitä ei saa samalla tavalla irti kuvallista- tai proosallista iskevyyttä, kuten nallekarhumaisesta Jerry Garciasta, taikka sadannen kerran "hullusta nerosta" (ja hyvännäköisestä) Syd Barretista. Ehkä loppukauden Beatles neljän.. tai no kolmen taitavan biisintekijän kera on lähimpänä, mutta tämäkin porukka oli naamoiltaan ja hahmoiltaan ikonisoitu jo tätä ennen.

QoB oli ilmestyessään jo yhtyeen kuudes albumi ja bändi oli tyylinsä kuninkuusluokassa. Singleksi irroitettu avausbiisi 'Question' oli iso hitti Englannissa ja pienempi sellainen Yhdysvalloissa. Bändi oli jo edellisillä levyillä raottanut progressiivisen musiikin ovia ja käyttänyt studiota massiivisesti yhtenä instrumenttina. Tällä levyllä bändi vähensi päällekkäisäänityksiä, pyrkimyksenä kappaleet, joita se pystyisi esittämään myös lavalla.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitten yksinkertaistamista, vaan osia biiseissä piisaa. Yhtyeen tavamerkiksi muodostunut mellotron huokailee oikean orkestraation seassa, äijät ovat kirjoittaneet näppäriä biisejä, jotka kestävät kuuntelua. Yhtye oli myös täynnä taitavia soittajia, joten hyvän tuotannon ohella korvakarkkia piisaa. Moodiesia voisi luonnehtia jossain Beatlesien ja Beach Boysien hyvien puolien välissä seilaavaksi, mutta jo seuraavan askeleen ottaneeksi musiikiksi. Tekstillisesti ollaan vähän kiinni ajassaan ja itsensä etsimisessä, eikä sillä saralla olla ehkä sitten suurimpia runoilijoita.

Koska tämä bändi möi aikanaan ns. törkeän paljon levyjä, näitä on rahdattu reilusti myös Suomeen. MB on peruskirppistenkin vakiokamaa ja liikkuu alhaisella hinnalla. Tosin, koska näitä on kuunneltu jokaisessa yläkerran komerossa, kunto on usein kuin päällekävelty. Oma LP (toinen kappale, koska edellinen yllämainitun kaltaisessa kunnossa) löytyi tässä taannoin hyväkuntoisena kolmella eurolla ja kyllähän nämä kannattaa poistaa omaan levyhyllyyn.

ps. Tämäkin kirjoitus uudestaanläpikäynti, koska levystä täällä jo lyhyemmin vuonna 2010 :D


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Various ‎– Anthems In Eden (An Anthology Of British & Irish Folk 1955-1978) 2005

"Folk" terminä aiheuttaa (ehkä) vieläkin mielikuvan Joan Baezin ja Bob Dylanin tyylisistä amerikkalaisista artisteista ja näiden seuraajista. Nämähän omaksuivat osittain Vihreiltä saarilta siirtolaisten mukana kulkeutuneita juttuja, amerikkalaisesti yhdistellen, sekoittaen ja värittäen omaan musiikkiinsa. Yliopiston kampuksen puistossa soiva akustinen kitara, tai Woodstockin lava. Toisaalta folk on siitä poikkeava tyylisuunta, että esittäjät ja innoitus kulkeutuivat kaupallisessa populaarimusiikissa tavanomaista kiertoa toisinpäin. Tällä kertaa britit eivät soittaneet amerikkalaisten keksimää rokkabillyä tai soulia ja myyneet sitä takaisin, vaan Uuden mantereen artistit innoittivat brittejä tutkimaan omaa musiikkiperinnettään.

Donovan ja vaikka meidänkin paikallinen Hector kulkivat aluksi Dylanin ja kumppaneiden perässä, mutta englantilaiset löysivät hyvin nopeasti vielä elossa olevan perinteensä ja rupesivat ammentamaan siitä. Tämä boksi alkaa vuodesta 1955 ja dokumentoi äänitettyä perintöä, joka jäi noihin alkuaikoihin pahasti rockin ja muun uuden kaman puristuksiin - lähinnä pappojen soitettavaksi. Kokoelma liikkuu kahdella ensimmäisellä levyllä jokseenkin kronologisesti ja kertoo myös muutamassa kohdassa, kuinka myös perinnemusiikki ja sen taitajat ottivat avoimesti biisejä ja instrumentaatiota Uudelta mantereelta. Ja näinhän se pelimannimeininki oikeasti menikin. Musiikki ei ollut laputettua ja näin siirretty ikuiseen "meripihkaan", vaan juttuja ja tekstejä varioitiin omalla suulla, vähän niinkuin tarinoita ajalla, jolloin kirjoitustaito oli harvojen vallassa. Ja homma oli tietenkin molempisuuntaista.

Kansanmusiikin katoaminen oli hätiköity pelko, sillä aika pian sen julistuksen jälkeen maat, meren ja ilman valloittaneet sähköiset soittimet tulivat mukaan ja Englannissa syntyi jopa jonkin sortin renessansi-ilmiö, jossa sähköiset bändit tekivät versioitaan tradeista, tai keksivät niitä muistuttavia omia biisejään. Tyylisuunta nautti aika suurtakin kaupallista suosiota ja aikakauden suurin hirviö Led Zeppelinkin jakoi keikkansa ja levytyksensä osittain folk-peräisille jutuille.

Kakkoslevyllä osa esittäjistä on vielä jonkin verran puritaanisesti liikkeellä (löytyy mm. Sandy Denny ennen Fairport-aikaansa), mutta kolmoslevyllä tarinaan tulee mukaan psykedeeliset sävyt ja myös osittain soitinarsenaali sitareineen ynnä muineen. Kolmos- ja neloslevyjen sisältö ei poikkea hirveästi toisistaan, eikä kronologisestikaan enää edetä tasaisesti kohti vuotta 1978. Musiikki levyillä on mielenkiintoinen yhdistelmä ennalta kirjoitettua muotoa, mutta myös sen levittämistä. Mr. Fox, Comus ja Spirogyra vetelevät suuntaan, jota voisi avomielisesti kutsua progeksi ja fiilis on kaikin puolin kokeellinen - oman lootansa sisällä.

Brittiläinen uusio-folk oli tyylisuuntauksena erittäin viehättävän kuuloista kamaa. Moni yhtye onnistui pitkäsoitoillaankin kohtuullisen hyvin, mutta useissa mies/nais-sekakokoonpanoissa tuntui olevan bändin hajoittavana tekijänä soittajiensa keskinäisten romanssien kariutuminen. Tästä vielä jatkettiin usein uuden bändin kera, mutta rajausvuosi 1978 kertoo aikansa tuulensuuntien muutoksesta.
Periaatteessa folk- ja folk-rock olivat ruohonjuuritason, tai DIY-henkisen skenen toimintaa. Et tarvinnut muuta kuin akustisen kitaran, lauluääneen ja vaikkapa huilun.
MUTTA; Jos kuuntelee esimerkiksi Nick Draken pikkauksia, ymmärtää että virtuositeettisesta soittamisestahan tässä on kyse. Spirogyran miehistön Royal Academy of Music-tausta yhdistettynä folk-progeen. Ja niin edelleen, eli ei se niin helppoa ollutkaan. Thatcherin aika, lakot, mellakat ja muut sai kuuntelijat hiljalleen vaatimaan toisenlaista soundia. Eedeni hävisi nopeasti vinyylille painetuiksi muistoiksi toisenlaisista ajoista. 70-luvun alun kunnianhimoinen brittifolk oli pohjimmiltaan kierrätetty utopia, jollaiseksi se myös jäi. Tosin mielenkiintoisesti pääsaarten sijaan Irlannissa folk-musiikki jäi elämään vahvasti paikan populaarimusiikissa ja vielä aivan valtavirran liepeille.

Näitä vastaavia bokseja ilmestyi 2000- ja 2010-luvuilla aika monta ja ne ovat yleensä kohtuullisen hyvin koottuja. Ja kylkiäisenä kannattaa lukea vuonna 2012 julkaistu Rob Youngin mainio 'Electric Eden'-kirja.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Klaus Schulze - Mirage 1977

Jos etsisi Levyhylly-blogin toistuvaa teemaa niin yksi sellainen on omien musiikillisten(kin) ennakkoluulojen voittaminen.

On selvää, ettei näitä pariatuhatta(!) kirjoitusta levyistä, musiikista, tai ilmiöistä olisi syntynyt, jos kuuntelisin edelleen pelkästään samaa 16-vuotiaan musiikkimakuni sallimaa kamaa (The Charlatans..). Tai olisin ikuinen 18-kesäinen niiden kolmen Stooges-levyn kanssa (MC5 oli muuten jo vähän epäilyttävää, eikä Stuudsesin tasoista..). Eli omia seiniä pitää siirrellä ja kyllähän ne ruhon ja pään kasvaessa siirtyvätkin leveämmälle.

En ole laskenut kuinka monta postausta blogissa käsittelee Klaus Schulzea, tai Tangerine Dreamia (jonka rumpali Klaus alunperin oli), mutta oikeastaan jännää onkin, etten aina ole ollut edes noiden kahden fani. Tai suoremmin sanottuna; en alunperin pitänyt kummastakaan.

Schulzeen ja TD:hen tutustumiseni alkoi isäni pikkuveljen, eli setäni levyhyllystä, josta lainailin 80-90-luvun taitteessa erinäisiä vinyylejä. Aika montakin artistia tarttui heti vakio-rotaatioon (mm. Patti Smith Group, David Bowie, Neil Young, Hawkwind jne.), mutta ne erikoisemmat levyt säästyivät alkuvuosina kotiin kannolta ja tutustumiselta.

Schulze ja TD kuitenkin vilahtelivat siellä täällä ja parikymppisenä otin sitten ne muutamat hyllystä löytyvät levyt lainaan. 'Stratosfear' kuulosti tylsältä "jarreilulta" ja tämä 'Mirage' sai kokea lähinnä parin kerran neulansiirtelyn, koska levyllä ei mielestäni tapahtunut mitään. Eikä ykköspuolella tottavie tapahdukaan paljon mitään! Aika oli tuolloin 90-luvun puoliväli ja kyseiset artistit pyörivät sivulauseissa chill-out ja ambient-artistien haastatteluissa sekä englantilaisissa musiikkilehdissä.
Negatiivisen mielikuvan saaminen etenkin TD:n kohdalla on sikäli ymmärrettävää, koska myöhempien levyjen kohdalla Froese apulaisineen vaihtoi niin totaalisesti suuntaa, että legenda-status eli tuossa vaiheessa enää vain ja ainoastaan musiikkilehtien muisteloissa. Lavalla ja levyillä bändi oli tuossa vaiheessa silkkaa roskaa. Schulze sitä vastoin on kyennyt pitämään päänsä pinnan yläpuolella oikeastaan tähän päivään asti, mutta mitäpä minä siitä tuolloin olisin tietänyt.

2000-luvun puolivälissä edellämainittujen artistien alkupään klassikkolevyt ilmestyivät tasokkaina cd-uusintapainoksina ja rupesin samalla keräilemään muutenkin levyjä. Schulzen synkeä nauhamanipulaatio 'Irrlicht' yllätti sen haahuilevalla, mutta samalla intensiivisellä äänellä, TD:n 'Alpha Centauri' soi jostain muinaisen kosmoksen ytimestä. Schulzen 'Moondawn' elävine rumpaleineen lähti liitoon, TD:n 'Zeit' pysäytti ajan ja musiikin sellaisena, kuin oli sitä aikaisemmin ajatellut ja 'Rubyconin' hakkaavat syntikkasekvenssit saivat tajuamaan, että Orbien ja muitten rumpubiitit ovat päälle liimattuja ja sinänsä turhia. Tosimies osaa täydentää ne omassa päässään!

Niinhän siinä kävi, että ysäri-ambient eksyy harvoin soittimeen (vaikka sieltä kieltämättä löytyy asiaakin... tai siis haahuilua), mutta TD + Schulze pyörivät edelleenkin, jos ei nyt viikottain, niin parin viikon välein.

Mutta Mirage.. Ostelin levyt vuoteen 78 asti, mutta Mirage jäi aina levykaupan hyllyyn, koska siinä oli muistikuvan mukaan "jotain vikaa". Kesti viime viikkoon asti, jolloin näin nuhruisen cd-levyn Kuusankosken kirjastossa ja kyseinen levy sai oman uudelleenarviointivuoronsa. Ekat minuutit nousevaa huminaa, jousisynia, kaikua ja tässä kohtaa tyhmempikin huomaisi olleensa levyn jälkimuistoissa aika totaalisen väärässä. Siinä vaiheessa, kun melankolisen ja humisevan äänimaiseman sekaan nousee Ash Ra Tempelin 'Jenseits' kappaletta muistuttavat viipyilevät bassot (tällä kertaa bassosynalla) äkkää tämän A-puolen olevan yksi Schulzen parhaita biisejä. Kappaleen lähestyessä 20+ minuuttia mukana on pieni syntikkasekvenssi ja melankolinen melodian tapainen sävelkulku. Kakkospuoli perustuu kaiutetulle, kirkkaalle sekvenssille, joka jauhaa hypnoottisesti välillä moduloituen. Välissä huminaa ja lopussa toisenlainen sekvenssi. Kokonaiskuva on protestanttisen minimalistinen, mutta vangitseva. Jos neulaa nostelee, niin totta hemmetissä tällaisen intensiteetti katoaa.

Kansissa Schulze luettelee kannessa levyn soittimet, sekä keikka-gearinsa. Levy oli äänitysvaiheessa (tammikuu 1977) ajateltu konseptialbumiksi talvesta, tai talvimaisemasta. Äänittäessä Klausin veli Hans Dieter Schulze kuoli sairauteen, joka vaikutti myös levyn äänimaisemaan ja levy on omistettu hänelle. Ja tätä olin pantannut itseltäni yli kaksikymmentä vuotta, samalla tyytyväisesti kuunnellen artistin samanlaisia levyjä, joissa A- ja B-puolen täyttää yksi biisi/äänimaisema. Ja hyllyssä vielä tätä edeltävä ja tämän jälkeinen levy..

torstai 16. maaliskuuta 2017

The Winners: Pori Jazz Festival Composition Contest 1973

Vuoden 2013 uudelleenjulkaisun saatteena on teksti; "Suomen Jazzliitto järjesti vuonna 1972 yhteistyössä opetusministeriön sekä Luovan säveltaiteen edistämissäätiön kanssa kansallisen jazzsävellyskilpailun."

Kilpailun tavoitteena oli haastaa jazz-säveltäjät säveltämään maahan tasokkaita jazz-teoksia, joista katsottiin kärsittävän puutetta. Kisaan osallistui joukko eturivin jazz-miehiä, tosin osa jättäytyi kansitekstien mukaan myös pois. Raati valitsi biisit mukaan vuoden 1972 Pori Jazzeille, jossa käytiin loppukilpailu. Neljän kärkeen pääsivät voittaja Jarmo Sermilä, toiseksi katsottu Edward Vesala, Ilkka Willman ja neljänneksi Mike Koskinen.

Edellä mainituista kaltaiselleni maallikolle ovat tuttuja Vesala ja Koskinen. Voittajanelikon kappaleet taltioitiin vuoden 1973 tammikuussa Finnvoxin studiolla Vesalan soittaessa Pekka Pöyryn, Teppo Hauta-ahon, Heikki Sarmannon, Ilpo Saastamoisen, Paroni Paakkunaisen ja Juhani Aaltosen avustuksella. Kukin biisi on noin kymmenminuuttinen teos aikansa nykyjazzia tai fuusiota, eikä tätä alkuperäistä painosta varmaan tehty ihan hirveän isoa määrää - sen verran haastavahkoa kamaa kuitenkin. Erikoisia rytmityksiä, puhaltimia, särötettyä rhodesia ja kaikkea muuta aikansa edistyksellistä menoa, ei siinä mitään. Ajankuvaa ja tavallaan hellyyttävääkin, että tällainen kilpailu ja ylipäätään kelailu järjestettiin. Musiikki otettiin tosissaan. Toisaalta tuosta vuodesta vain paria vuotta aiemmin oli saatu vasta pop-jazz konservatorio ja samalla "uskottava opinahjo" ei klassiselle musiikille. Samaa rimpuilua tämäkin kisa?

Kulttuuriteko tämänkin uudelleenjulkaisu, josta vastasi Rocket Records. Levy-yhtiö on toiminut erittäin aktiivisesti okskuurien, tai muuten kadonneiden levyjen uudelleenjulkaisijana. Firman katalogi on kunnioitusta herättävä, mutta tällä hetkellä Rocket tuntuu keskittyvän lähinnä uusien julkaisujen ulostamiseen, joita näyttäisi viime vuonnakin tippuneen tasaiseen tahtiin. Ehkä myöskin Svart-records on astunut markkinoille ja vähän samoille apajille. Rocket on myös tähän asti pitäytynyt levyjen julkaisussa cd-muodossa, sekä Spotifyssa, kun hipsterit ja levynörtit kaipaavat vinyylejä. Tai siis ne, ketkä nykyisin edelleenkin ostavat levyjä. Ja näitähän Svart tekee.

torstai 9. maaliskuuta 2017

The Band - Music From Big Pink 1968

Music From Big Pink heiluu yleensä kaikissa alan lehdissä ynnä muissa "tärkeimpien albumeiden" tai 60-luvun parhaiden levyjen joukossa. Se on nauttinut ilmestymisestään lähtien suurta suosiota erityisesti muusikkojen keskuudessa, jotka yleensä ylistävät sitä kilvan. Eric Clapton omien sanojensa mukaan muutti täysin musiikkinsa ja soittonsa suuntaa kuultuaan levyn ja soittihan kotoinen Wigwamikin The Bandin biisejä keikoillaan. Tai oikeastaan bändi kuulosti The Bandilta.

Henkilökohtaisesti en ole aikaisemmin päässyt oikein sisään yhtyeeseen tai tähän levyyn, vaikka tämän cd-reissue on löytynyt ainakin kymmenen vuotta hyllystä. Ajattelin taas testata oman muusikkouden ja keski-ikäisyyden tason antamalla tälle uuden mahdollisuuden ja hyvinhän siinä kävi.

Levy oli kanttaan myöten jonkinlainen antiteesi aikansa psykedeliaa ja jamirokkia vastaan, jotka perustuivat kovaan volyymiin ja instrumenttitaituruuden esittelyyn. Kannesta on vastuussa itse Bob Dylan, jonka omassa Self Potrait-levyssä on herran vastaavan tyylistä maalaustaidetta. Kaikki tietävät, ettei Dylanin ja Bandin yhteiset asiat olleet tässä: orkesteri oli 1966 hänen taustabändinään ja levylle nimensä antaneessa Woodstockissa sijainneessa Big Pink-kommuunitalon kellarissa äänitettiin heidän yhteiset The Basement Tapesit, jotka julkaistiin 1975. Tämä levy tehtiin nimestään huolimatta kuitenkin studioissa New Yorkissa ja Los Angelesissa. Dylan on myös osittain tai täysin vastuussa kolmesta levyllä olevasta biisistä.

Elikkäs se ajastaan poikkeava ja uraa uurtava linjaus The Bandin levyllä on, että se oli eräänlainen paluu perusasioihin. Ei ihmeellisiä kokeiluja, pitkitettyjä sooloja tai temppuilua, vaan hyvin tehtyjä yksinkertaisia biisejä. Eräällä tavalla roots-rockkia, mutta ei sitten kuitenkaan.
Levyn ja yhtyeen biisit nimittäin sulattelevat sisälleen aikamoisen määrän tuon ajan musavaikutteita: rokkia, folkkia, kantria sekä myös soulia. Soitto on rouheaa, mutta myös selvästi taitavaa, kuten paljon käytetyt stemmat. Yhtyeen neljä eri jäsentä laulaa päävokaaleja, mutta homma pysyy silti kasassa. Jokainen on omanlaisensa, mutta samanlainen. Ehkä jotain kokeilevaakin levyllä on Garth Hudsonin kosketinten ja syntikoiden muodossa. Brittiläinen The Charlatans luotti hänen maukkaaseen kosketintyyliinsä kopioiden sen soundit vuoden 1995 roots-henkiselle levylleen.

Levy ei ollut mikään järjettömän suuri kaupallinen menestys, vaikka myi ihan kohtuullisesti. Siltä irrotettu The Weight oli pikkuhitti Yhdysvaltain lisäksi bändin alkuperäisessä kotimaassaan Kanadassa ja Englannissa, mutta seuraavan vuoden Woodstockin keikka ja biisin mukana olo Easy Rider elokuvassa nostivat yhtyeen seuraavalla levyllä kaupalliseen ykkössarjaan.