Panda Bear & Sonic Boom - Reset 2022

Sonic Boom aka Peter Kember ja Panda Bear eli Noah Lennox ovat sen verran monta kertaa pyörähtäneet Levyhyllyssä, ettei heitä tarvitse enempää esitellä.

Näistä ensin mainittu on tuottanut jälkimmäiseltä kaksi kohtuullisesti menestynyttä ja omaperäistä levyä, mutta Reset on kaksikon ensimmäinen puhdas yhteis(työ)albumi.

Resetin tausta on mielenkiintoinen, sillä se äänitettiin nyt jo muistista pyyhityn koronapandemian aikana 2020-21 ja sen voi helpostikin kokea ponnistaneen tuosta maailmanlaajuisesta pandemiasta, yhteiskunnan suluista, ihmisten ahdistuksesta, tylsistymisestä ja epätoivosta.

Levyn musiikki ei kuitenkaan kuulosta tältä, ei todellakaan, vaan sitä voisi verrata esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiseen tai jälkeiseen korostetun (yli)pirteään ja hyväntuuliseen viihteeseen. Jonkinlaisen eskapismin tarjoamista siis.

Resetin musiikki perustuu pitkälti sampleihin ja vanhan muiden levyttämän musiikin "uudelleenjärjestelyyn", mikä luo albumille myös oman erikoisella tavalla muistoihin ja nostalgiaan perustuvan soinnin. Järjesteltävä materiaali löytyi Kemberin alkaessa - ilmeisesti koronatylsistyksissään - järjestelemään levykokoelmansa vanhoja seiskatuumaisia. Näistä tehtyjen looppien päälle Sonic Boom ja Panda Bear äänittivät omat lauluraitansa jälkimmäisen käyttäessä kaikki ne Beach Boys-kikat, mistä hänet tunnetaan. Kember luottaa tietysti omaan monotoniseen ja rajalliseen, mutta kieltämättä aina jollain tavalla mieleen jäävään antiinsa vokalistina. Taustamusiikissa liikutaan 50-60-luvun tunnelmissa sukeltaen välillä niin sanottuun exoticaan, välillä lainataan sitä liippaavaa vanhaa ska:ta ja niin edelleen.

Levyn koostaminen tapahtui ilmeisesti oikeaoppisesti korona-aikaisten kontaktien rajoittamisen suhteen. Kaksikko pallotteli kappaleita ja ideoita sähköpostin välityksellä, vaikka kumpikin asuu tätä nykyä suhteellisen lähellä toisiaan Portugalin Sintrassa. Koronan hellittäessä otteensa Panda Bear ja Sonic Boom ovat kiertäneet pienimuotoisesti tämän materiaalin kanssa Euroopassa. Resetistä on julkaistu tänä vuonna myös dub-remix levy, jonka päätekijänä on oikeutetusti "ysärilegenda" Adrian Sherwood.

Ekan kerran Resetiä kuullessa olo oli hivenen pettynyt. Ehkä sen vuoksi, että kaksikon aikaisemmista yhteenliittymistä johtuen odotustaso oli hyvinkin korkea, onhan jännällä tavalla futuristinen "Panda Bear Meets The Grim Reaper" yksi suosikkialbumejani viime vuosikymmeneltä. Siihen nähden toisten musiikkiin perustunut Reset tuntui vähän heppoiselta ja siltä, että on menty sieltä missä aita on matalin. Mutta tämähän levyn idea ilmeisesti onkin: tuttua, mukavaa, helppoa ja mukana hyräiltävää musiikkia vaikeille ajoille. Levyn lyriikoissa sekoitetaan tähän kylmää ja kuumaa.

Eri suositeltavaa kuuntelemista.

Lucas Sideras - One Day 1972

 Aphrodite's Childin viimeiseksi jäänyt albumi 666 julkaistiin bändin käytännössä ja hajottua. Levyn massiiviset tuotantokustannukset, riidat levy-yhtiön kanssa ja jäsenten tulehtuneet välit johtivat siihen, että sitä seurannut viimeinen, jo aikaisemmin sovittu kiertue tehtiin "vara-Demis" Dimitri Tambossin toimiessa solistina.

Levy oli Vangeliksen Magnum opus ja muu yhtye olisi halunnut jatkaa edellisten menestyneiden albumeiden tyylisellä kevyemmällä psykepop-linjalla. Lopulta pitkällä aikavälillä menestyneemmän ja klassikkostatuksen saaneen 666:sen ainoa singlelohkaisu oli albumin päätösraita "Break", jonka rumpali Lucas Sideras lauloi. Kappale oli pikkuhitti Alankomaissa.

Yhtyeen hajottua jäsenet Silver Kolourista lukuun ottamatta siirtyivät soolourilleen, tämän taas soittaessa jokaisen levyillä. Argiris "Silver" Kolouris on säveltäjäparina puolella tämän levyn kappaleista ja soittaa jokaisella kitarat ja bassot sekä levyn nimibiisissä rummut. Olen aina pitänyt häntä tietynlaisena unsung/tuntemattomana kitarasankarina ja komeastihan tälläkin levyllä ne soolot lähtevät. Biisit eivät ole ihan varsinaisesti progea, mutta soundimaailma on tuttua 70-luvun alun manner-eurooppalaista menoa ja kyllähän se aikaisempi bändi tässäkin kuuluu läpi, siis se popimpi tuotanto. 

Sideraksen ääni on mukavan karheahko ja soul-mainen, sekä kantaa koko levyn läpi. Häntä on mukava kuunnella. Biisimateriaalikaan ei ole yhtään hullumpaa, mutta pienoisesta omaperäisyydestä huolimatta jää tasolle "kelvollinen". Nimibiisi on himpan verran tarttuva, mutta kreikkalainen onnenjumala ja arpa eivät osuneet kohdalle, eikä Sideraksen pop-iskelmä myynyt ihan hirveitä määriä, etenkin jos verrataan ex-bänditoveri Demiksen uran rakettimaiseen nousuun.

Kiitos Youtuben ja rippauksen tämä levy on saatavilla kuuneltavaksi. Alkuperäistä vinyyliä myytiin liian vähän, jotta sitä löytyisi montaa kymmentä euroa halvemmalla ja CD-versiot painettiin 2010-luvulla Kauko-Idän markkinoille. Kandee tsekata.

Hector - Varjot ja lakanat 1988

Hei taas pitkästä aikaa. Keväinen kirjoitus oli iskelmällinen ja jatketaan vähän samoilla linjoilla.

Vexi Salmen Flamingo-levy-yhtiön julkaisema Varjot ja lakanat on nykyään luettu yhdeksi Hectorin päälevyistä ja on ilmeisesti niitä, joita artisti itse arvostaa. Omasta mielestään Heikki Harman klassiset 70-luvun levyt olivat toisten, eli esikuviensa matkimista. 70-luvun lopun ja kasarin alun aika olivat ilmeisesti hetkittäin syvääkin itsessä vellomista. Taiteellinen ja kaupallinen ylämäki oli kuitenkin alkanut jo edellisellä 'Nuku idiootti'-levyllä ja Varjoja ja lakanoita-albumia myytiin lopulta platinalevyyn oikeuttava määrä.

Oma fyysinen versio on ostettu yhdestä salaisesta kierrätyspaikasta eurolla, eikä se kuulosta mitenkään turhalta näin 2023 kuunneltunakaan. Varjot ja lakanat on kuitenkin myös sellainen levy, jota on ihan perusteltua tarkastella ilmestymishetkeään vasten.

Vuonna 1988 Woodstockista (joka oli jo tuolloin tuotteistettu "kukkais"/hippisukupolven kulminoitumaksi) ei ollut kulunut kuin 19-vuotta. Voisi ajatella, että tuolloin alulle pantu lapsi olisi saman ikäinen. Maailmalla saman sukupolven juuri aikuistuville lapsille myytiin Belinda Carlislen uusioluentaa Creamin hitistä ja 60-luku oli valituin paloin taas ihan jees. Ainakin kasarille muokattuna. Suomessa 60-luvun anarkismi oli muuttunut jo 70-luvun alussa militantiksi ja tosikoksi taistolaisuudeksi ja lopulta monen artistin luomiskaari oli ollut kasarin alussa siinä vaiheessa, että takki oli ollut jo pitkään niin sanotusti tyhjä eikä yleisö kaivannut juppiaikana 60-luvun idealismia. Mutta mitä maailmalla edellä, sitä Suomessa perässä.

Nimittäin kasarin lopussa tämäkin sykli oli jo kierähtänyt tilanteeseen, missä vielä viriilissä iässä olevilla nelikymppisillä oli kaipuu nuoruuteensa, mutta samalla jalat edelleen nyky(juppi)hetken maailmassa ja soundeissa. Ja siinä idealistinen Hector seisoi taas kuin isokokoinen Peter Pan, jolle on albumilla omistettu yksi biisikin. Biisit ovat joko retrospektiivisiä (Timantti ja ruoste) tai kantaa ottavia, kuten 'Ota yhteyttä apinaan' joka käsittelee ekologisia aiheita. Radiohitin levy sai biisistä 'Mulla ei oo rahaa'.

Musiikillisesti levy on hyvin yhtenäinen ja poikkeaa tässä mielessä esim. Hectorockin sillisalaatista. Kaikki biisit ovat Harman säveltämiä ja sanoittamia, Mongo Aaltonen soittaa rummut ja Juha Tikka bassot. Hakoköngäs koskettimet ja kitarassa ja mandoliinissa kasarin kiireinen sessiomies Peter Lerche. Mukana on vielä pieni jousiryhmä. Yksi levyn tyylillinen vertailukohta, ainakin soundiensa puolesta voisi olla ulkomaan aikalaisten Roy Harperin ja Jimmy Pagen vuoden 1985 'Whatever Happened to Jugula'.
Siinä Harperin polveilevat laulut saavat taustalleen FM-syntetisaattoria ja kasaria tihkuvaa Ovation-akkaria choruksella väritettynä. Samaa tuotantohenkeä on tietyssä mielessä Varjoissa ja lakanoissakin + aikansa kuuloista bassottelua (naukuineen). Tuotanto on tavallaan hyvin pienimuotoista, välillä nojataan suoraan esim. syntikasta tulevaa kilkatus-padiin ja niin edelleen. Sama pienimuotoisuus, mutta uljaus pätee myös sävellyksiin, mistä hieno esimerkki on esimerkiksi 'Uushiljaisuus'.

Omalla yllättävällä tavallaan tähänastisista albumeista Hectorin futuristisin levy. Ja samaan aikaan perinteisin.

Anneli Saaristo – Appelsiinipuita Aavikkoon 1992

Anneli Saaristo on artisti, jonka laulamat kappaleet soivat päivittäin Radio Suomessa. Yleensä keskellä päivää ja sen muun iskelmätavaran keskellä. 

Mutta Euroviisujen lähestyessä ja aikana hänet kaivetaan vuostittain hyllystä ja saattaa olla, että jopa haastatellaankin. Syynä tähän on tietenkin viisukappale La Dolce Vitan (sanat Turkka Mali) menestys, joka oli pitkään yksi maamme parhaista. Eikä kappalekaan ole huono.

Saariston ura ei ottanut tästä kuitenkaan pysyvää nousua ykkösluokkaan, vaan ilmeisesti terveydelliset ja henkilökohtaiset ongelmat pistivät myöhemmin kapuloita ja kiviä rattaisiin.

Tämä levy julkaistiin Euroviisumenestyksen jälkeen, mutta aikaa kului siinä välissä kolme vuotta. Levy-yhtiönä toimi Atte Blomin Pyramid, soittajina ovat kaikki tuon ajan tutut studioketut Anssi Nykäsestä Heikki Virtaseen ja niin edelleen. Saaristo ei itse tee kappaleitaan, vaan on niin sanottu tulkitsija. Levyn nimibiisi saa edelleenkin tasaista radiosoittoa. Mukana on muutama ulkomainen käännösbiisi, tyylilaji joka tuohon aikaan oli jo hiipumassa. Albumillisesti Tiikasalon kirjoittaman nimibiisin sekä sitä seuraavien kahden biisin suora, Pirjo Nymanin sanoittama tradi "Tuulena, myrskynä ratsastan" ja A-puolen päättävä onnistunut käännös "Kuutamon poika" ovat levyn ehjin pätkä.

Kakkospuolen avaa toinen aikakautensa kuuluisa Sting-käännös (toinen on Tapani Kansan käännös Kultaniityt) "Aina eilinen", eli Englishman in New York. Supersuosittu artisti ja biisi olivat varman päälle pelaamista, mutta näin 2020-luvulla ja sitä ennenkin sanoitus on ärsyttävä, samaten biisi. Sitä seuraavat kappaleet ovat jotenkin "virkamiesmäisiä". Siikavireen 70-luvun hitti "Neidonryöstö" sujuu Annelin versiona hyvin, mutta. B-puoli päättyy kuitenkin kauniiseen laulelmaan "Pienet tähdet". Albumimitassa levyä vaivaa siis kupru, vaikka mukana on erittäin hyvääkin materiaalia.

Anneli Saariston iskelmäuraa rakennettiin lokeroon, missä ei ollut niin suuria saleja ja radiosoittoja, mutta ei myös hirveästi kilpailua, eli laulelmalliseen iskelmään. Tyylilaji poikkeaa perusiskelmän hepsankeikasta ja viihteestä tekstien, tulkinnan ja tulkitsijoiden mukaan. Arja Saijonmaa oli tuossa vaiheessa kadonnut Suomen radioaalloilta, joten Saaristo täytti hänen tilansa. Tyylilajiin kuuluu kuitenkin tietynlainen intensiteetti, joka saattaa käydä artistille raskaaksi. Toisaalta Piafin tyylinen epätäydellinen siviilielämä ja sen heijastuminen itse artistipersoonaan kuuluu kokonaispakettiin. Itse koin tämän henkilökohtaisesti 2000-luvun Maailma kylässä festareilla, jossa Annelin piti nousta lavelle Etelä-Amerikkalaisen rytmiorkesterin kera, mutta hetkeä ennen keikkaa kentällä odottaneelle yleisölle ilmoitettiin sairastapauksesta.

Saaristo (s. 1948) tekee tänä vuonna jäähyväiskiertueen, joka toivon mukaan sivuaa näitäkin kulmia.

Omaa musiikkia ja ääntä viimeisen vuoden ajalta

No, parin vuoden ajalta. 

Jotkut saattavatkin tietää, että teen DIY-skenessä ja meiningillä musiikkia. Korona on vaikuttanut hommiin sillä tavalla, että keikkakielto on estänyt aika pitkälti esiintymiset. Jotkut tällaiset projektit ovat sitten hiipuneet ja kuopattu luonnollista tietään. Pistän tähän nyt projekteja ja juttuja, joita on tässä 2020-2021 tehty ja äänitetty. 

Musiikin soitossa olen yhtä kaikkiruokainen, kuin levyjen ja audion kuuntelussa, joten tässä(kin) mennään aika spektrien ääripäähän. Mutta toivottavasti sieltä löytyy jotain mielenkiintoista. Soittajana ja itse tekijänä olen muiden tapaan "sampleri", eli kyllä noissa saattaa Levyhyllyssä kuunneltua kamaakin tunnistaa.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sanna & Rolf on perhe-duo, jossa vaimoni vokalisoi ja soittaa autoharppua. Minä soitan akustista kitaraa ja tarvittaessa sointusitraa yms. Kappaleet valitaan yhdessä, mutta ideana on soittaa akustista folkkia vähän poikkeavammalla, tai ainakin vähemmän kuullulla repertuaarilla, kuin baarin nurkissa. Olemme keikkailleet puutarhajuhlista Kirjamessuille, mutta tällainen kama ei sovi tietenkään ihan kaikkialle.

-----------------------------------------------------------------------------------

Olavi Sola Orkesteri on pseudonyymi Petri Osolalle. Yhtyeeltä ilmestyi muutama vuosi sitten kasettijulkaisu, jossa musiikki oli aika pitkälti jenkkihenkistä punkahtavaa rokkia. Tarttuvuuttakin oli mukana. Musiikki rönsyili myöhemmin ehkä liikaakin, mutta 2020-taitteessa julkaistiin Spotifyssä kokoelma, missä oli parhaita paloja kyseiseltä kasetilta ja puolet uusia biisejä. Julkkarikeikka peruuntui kuitenkin koronan ilmestyttyä kuvioihin. Tässä levyn onnistunut lopetuskappale aina ajankohtaisella sanoituksella. Soitin tässä tota chorus-efektikitaraa ja riffin, mikä on mun mielestä oikein onnistunut juttu.

-----------------------------------------------------------------------------------

Mutalahti pitää sisällään osittain samaa porukkaa, kuin O.S.O. Musiikki on totaalisen erilaista; pääosin iskelmää. Välillä ihan uljaasti toteutettua, välillä aika perus. Tässä kesäinen biisi, mihin soitin lap-steel kitaran.

-----------------------------------------------------------------------------------

Iskelmäkortilla mennään edelleen. Pitkäaikainen kokoonpano Mika Byman & Kovat otteet soitti viimeisen keikkansa syyskesän Kymikantri-festivaaleilla. Tässä viimeiseksi jäänyt äänitetty biisi käppäisellä videolla. Telecasteria hakkaan tässä.

-----------------------------------------------------------------------------------

Josta voidaankin siirtyä johonkin ihan muuhun. Yhdistävänä on, että tämä on kitara-bassot-rummut bändi. Vyöhyke julkaisi SOTA/RAUHA-kasettialbumin kevättalvella 2021. Bändin alkuperäinen idea oli yhdistää anarkopunkin tosikkomaista paasausta Hawkwindin jyräykseen. Albumi on niin sanottu teema-albumi, eli siinä on koko levyn läpi kantava idea. A-puoli kuvaa nykyhetkeä, pelkoa ja kuvitelmia, B-puolella maailma on jo tuhoutunut ja se on äänitetty ilman verkkovirtaa pienessä mökissä. Tässä avausbiisi Liukuhihna.

-----------------------------------------------------------------------------------

Edellisen kappaleen kanssa ajatuksen tasolla vähän samoilla poluilla matkataan tässä "soolotuotanto" tai jossain vaiheessa von Dänikenn (nyt nimi tuntuu vähän tyhmältä) nimen alla tehdyllä elektronisella kappaleella.

-----------------------------------------------------------------------------------

Tämä Pink Floyd ambient-remix projekti olikin jo täällä. Tähän(kin) olen erittäin tyytyväinen. Edelleen. Etenkin 1987 osuuteen.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sitten jotain ihan muuta. Viime talvena kaivoin Casiot esiin ja metsähiihtoinnostuksen lomassa tein lyhyen kasettijulkaisun pituisen äänitteen niin sanottua "dungeon synyhiä". Waldfaustissa yritin vältellä kyseisen tyylilajin pahimmat kikkeliskokkelis meiningit ja olen lopputulokseen, joka on sekoitus nörttimusaa, black metal elementtejä, japanialaistyylistä ambienttia ja Conan-henkeä.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sitten jotain ihan muuta pt. II. Tein viime lokakuussa kenttä-äänityksiä ja tässä sellaisen muokattu/sävelletty versio. Parempaa kuin aito!

Danyel Gérard - S/T 1972

Suomen fyysinen kirppisskene on jakaantunut kolmeen eri ryhmään: suostuimpana on looshimestat joissa ihmiset myyvät omassa vuokratussa lokerossaan omia tavaroitaan. Tämän lisäksi toinen suhteellisen suosittu, tai ainakin vuosikymmenestä toiseen pyristelevä toimija on uskiskirppikset. Kolmas sitkeä sissi on kylän erikoismiehen haalima jätevarasto, jossa ylihintaiset rojut lojuvat vuosikymmenestä toiseen, pöly haisee ja isäntä röhnöttää ovensuussa. Only Cash.

Aikana ennen internettiä ensimmäinen ja viimeinen tekivät tiliä käytetyn pornon myynnillä, mutta tämä alkaa olla kadonnutta kansanperinnettä. Uskiskirppisten tavaravalikoima oli helluntai- tai muitten seurakuntien kuolinpesistä ja lahjoituksista haalimaa tylsempää kamaa, mutta paikkojen vinyylilootat kannattaa silloin tällöin koluta, sillä pakollisten Francis Goyien ja Matteus-passioiden yms. joukossa saattaa olla jotain mielenkiintoista. Joskus harvoin, mutta näinkin on välillä tapahtunut. Usko pois!

Käväisin tällä viikolla tällaisessa mestassa ja ostin kolme vinyyliä ihan rehdisti ja suoraan kansikuvien perusteella. Kahteen muuhunkin todennäköisesti palataan täällä, mutta ranskalaisen Danyel Gérardin tyylitelty rakeinen mustavalkokansi vangitsi katseen lisäksi mielenkiinnon.

Gérard on syntynyt Pariisissa 1939 armenialaisen ja italialaisen vanhemman liitosta, mutta vietti pääosan lapsuudestaan Brasiliassa. Hän kuitenkin palasi 1953 Pariisiin pyrkiäkseen Notre Damen poikakuoroon. Tätä uraa ei luonnollisesti kestänyt pitkään, mutta 1958 hän levytti ensimmäisiä ranskalaisia rock'n roll-levytyksiä. Parin pikkuhitin jälkeen hän sai suurhitin kotimaahansa Ranskaan, jonka jälkeen vuonna 1971 levytetty 'Butterfly' nousi jättihitiksi sekä kotimaassa, että eri kieliversioina läpi Euroopan UK:ta myöten. Sinkku myi huikeat seitsemän miljoonaa kappaletta (käsittääkseni Paradise levytti Suomi-version) ja se nousi jopa Atlantin toisella puolella top100:seen ja Gérardille järjestettiin levytyssessio Los Angelesissa, tähtäimessä Amerikan markkinat.

MGM:lle äänitetty englantiversio perustui käsittääkseni osittain uudelleenäänitettyihin versioihin aikaisemmista ranskahiteistä, joista levyn A-puoli koostuu. Näitä, Gérardin ääntä ja tuotantoa voisi verrata parin vuoden päästä soolouraansa aloittelevaan Demis Roussokseen: pehmeää, hivenen folkahtavaa ja taatusti ranskalaisen siirappista.

A-puolen loppuessa mieleen hiipi ajatus tuhlatusta 70 sentistä, jotka levyyn tuli hukattua, mutta B-puolen samaa kaavaa toistaneen biisin jälkeen alkoikin tapahtua. Kakkosbiisi, dramaattisen fuzz-kitaran värittämä 'The Gun' paljastaa Gérardissa teatraalisen tuskaisen tulkitsijan, suoraan valkokankaalta. Eikä tämä tähän lopu, vaan seuraava 'The Rain' folkkaa kauniisti, tuskaisesti ja omaa ovelan sointukulun. Tästä hypätään 'Elie Lama Sabatchani'in, valtaviin kuoroihin ja oudon etniseen grooveen. Levyn päättävä 'Let's Love' edellisten kanssa voisi hyvinkin olla aikaisemmin mainitun Demiksen tuotantoa. Sitä Roussoksen hyvää tuotantoa siis.

Levyn kulmat on leikattu lovelle. Eli tämä on niin sanottu cut-out, jota suuressa maailmassa käytettiin levyille, jotka eivät menneet kaupaksi ja näitä lähetettiin pienempien markkinoiden maihin myytäväksi alennushinnalla. Tästä voi päätellä, ettei Danyel Gérardin Los Angelesissa äänittämä levy tehnyt kauppaa Yhdysvaltain ja Englannin markkinoilla. Syykin tähän on suhteellisen selvä: Gérard lausuu englantinsa hyvin broken ja ranskalaisittain. Kummassakin maassa oltiin 70-luvulta pitkään eteenpäin hyvin nirsoja tällaiselle. Euroopassa se ei menoa haitannut, Gérard sai vielä pienempiä hittejä ja menestyksiä, mutta myös "yhden hitin ihmeen" viitan selkäänsä, sillä Butterfly:n kaltaista toista suurhittiä ei ole uralle tullut.

Agents - Agents... Is Beat! 2008

Agentsien toinen "soololevy" (edellisestä oli ilmestymisvuonna 28-vuotta) julkaistiin alunperin 2000 kappaleen numeroituna painoksena DVD-boksissa, johon mukaan oli laitettu nimmareita, plektra, vihkonen yms. Oma versio on tavallinen kirjastosta lainattu jewel-case tavallisella vihkosella.

Agentsit ovat sitä koulukuntaa, jonka levytykset tarvitsivat kypsymistä. Yhtyeen debyytti on sanalla sanoen heikko, eikä sitä kiistä maestro Pulliainenkaan, vaan puhuu debyn yhteydessä aina oppirahoista.

... Is Beat! heilahti ilmestyessään Suomen albumilistan sijalle #3 ja pysyi listalla 11-viikkoa. Kansa tykkäsi Pulliaisen ja co:n valitsemista biiseistä, joiden muassa oli sellaisia klassikoita kuin 'Satisfaction', 'Sunshine Superman', 'Green River', 'San Fransisco' jne. Kaikki sovitettu rautalankaversioiksi, joissa Pulliainen soittaa laululinjat kaikukitarallaan.

Paperilla ylläoleva on herkullisen kuuloista ja myyntimääristä päätellen myös yleisölle, mutta itse tulin levyä kuunnellessa vähän toisiin ajatuksiin. Sopi hyvin pitkänmatkan autoilun taakse kerran kuunneltuna, mutta mieleen luikerteli kappalevalintojenkin takia 60-luvun instruexploitaatiolevyt, etenkin parissakin biisissä soineen sitarkitaran takia. Paisley-tapettia. Tuotanto on Pulliaistyyliin kunnianhimoista, välillä filtteriä väännetään kuin Joe Meek konsanaan, mutta muuten kaikki on puunattua.

Levyltä ilmeneekin se asia, kuinka tärkeä Baddingin taustakomppaus yhtyeelle ja sen soundin kehittymiselle oli. Pelkältään tämä on perus-instruilua, josta puuttuu se jokin alleviivaava suomimelankolia, jonka yhtyeen solistit ovat liimanneet bändin soinnin päälle. Helposti ajattelee sen olevan tosiaan vain pintamaali, mutta tällä levyllä vokalistien yhteensitova vaikutus näyttäytyy ja kuuluu, kun sitä ei ole. Tai siis kuinka kumpikin tukee toisiaan muodostaen sen Agents-kokonaisuuden.

Ellips - Yhden naisen hautajaiset 2019

Näin vuoden vaihtuessa yritin kuunnella mahdollisimman paljon 2019 julkaistuja levyjä. Mitään "vuoden 2019 parhaat top10" listaa en saanut kuitenkaan aikaan. En tiedä mistä kiikasti, onko syynä mieltä kalvava kyynistävä keski-ikäisyys, vai eikö 2019 julkaistu kymmentä mieleenpainuvaa albumia?

Ellipsin 'Yhden naisen hautajaisetkaan' ei ole aivan sellainen, mutta otetaan se nyt tänne kuitenkin.

Elisa Tiilikainen on monella mittarilla varmasti Suomen suosituimman yhtyeen Haloo Helsinki!:n laulajatar. Yhtye on saavuttanut tällä hetkellä kaiken mitä tässä maassa voi, joten se vetäytyi vuonna 2018 keikkatauolle, jonka pitäisi loppua vasta 2021. Todennäköisesti  uutta levyä tehdään kuitenkin tälläkin hetkellä.

Tiilikainen julkaisikin vanhaan tyyliin soololevyn, jollaisen ennen vanhaan teki jokaisen yhtyeen jäsen bändin ottaessa happea. Tai ainakin solisti. Tarkkaan piirretyn ja rajatun bändituotannon jälkeen näissä on ollut tapana irroitella johonkin muuhun suuntaan ja niin tapahtuu Ellips-levylläkin.

Lähestulkoon kokonaan Tiilikaisen säveltämän levyn kappaleet on tuottanut Matti Mikkola, mutta en tiedä onko tämä tuottajan vai artistin valinta, että vaikutteet, tyylikeinot ja sounditkin otetaan osittain 70-lukulaisesta proge-rockista. Taustakokoonpano koostuu kovista soittajista ja se myös kuuluu. Toisaalta tyyli on tuttu Mikkolan muistakin projekteista, joita voi kuvailla tietynlaisiksi pastisseiksi. Ongelma tulee lähinnä puunaamisen kanssa: parhaimmillaan "loverock" tai proge-jutskat olivat astuessaan turvavyöhykkeen yli ja tätä ei Yhden naisen hautajaisissa tehdä.
Tiilikaisen oma lauluääni on tunnistettava ja hän vetää tämänkin levyn samalla tyylillä. Tässä kohtaa itselle tulee mieleen tietynlainen manierismi, mutta ostava yleisö on Elisa Tiilikaisen ostanut sellaisena ja pitää siitä. Muiden kohdalla tämä saattaa joko ärsyttää tai sitten ei.. Tyyli ja tyyli, mutta onhan levy siis kieltämättä tyylikäs.

Yhden naisen hautajaiset aiheuttaa myös hämmentävän mielleyhtymän; marginaalipiireissä suosittu Litku Klemetti kuulostaa, tai siis Ellips kuulostaa välillä aivan samasta puusta veistetyltä. Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa 90-luvulla syntyneet artistit taiskailevat paremmin, kuin Taiska itse 70-luvulla.

Albumi meni Suomen listan kärkeen ja onhan siellä ollut lukematon määrä huomattavasti heikompia levyjä, joten kuunteleva yleisökin tykkää välillä jostain hyvästä.

SIG - Älä sinä huoli 1982

SIGin synteettisin kappale.

Olli Koivu & Saattohoitajat - Ukkini on intiaani 2018

Olli Koivu & Saattohoitajat nimen taakse kätkeytyvä kuusaalais-kouvolalaisbändi on Ville Viinikaisen pitkäaikainen iskelmäprojekti, jolta on ilmestynyt jo aikamoinen määrä äänitteitä ja myös sen kokoonpano on vuosien saatossa elänyt ja muuttunut. Ymmärtääkseni orkesteri on kuitenkin aina ollut "big band", eli ukkoa ja akkaa on lavalla ja levyllä. Tällä hetkellä esiintyvä kokoonpanokin on solisti mukaanlukien kuusihenkinen.

Yhtye tituleeraa musiikkinsa "liskoiskelmäksi" ja iskelmämusiikki on tosiaan se lähtökohta. Mutta Viinikaisen ja kumppanien omista lähtökohdista. Tällä hetkellä ei ole tavatonta, että kolmikymppiset vaihtoehtotyypit vetävät suomirockkia ja diggaavat siitä, mutta 70-luvun puolessa välissä syntyneiden kohdalla on kysymys jo jonkinnäköisestä pakkokasvamisesta ja äidinmaidosta jota iskelmä ja iskelmäksi käänytynyt suomirock juotti. Ja tästä utareesta Viinikainen tekee kappaleensa, jotka ovat samaan aikaan hyvin tuttuja ja oudolla tavalla vieraita.

Ukkini on intiaani-vinyyli ilmestyi syksyllä ja levyä on äänitetty vuosien 17-18 aikana. Hiljaa hyvä tulee ja levynjulkaisukeikkakin oli vasta viikko sitten joulukuussa, josta sain tämän vinyylin käsiini. Itse asiassa tämä ei ole omani vaan kaverini, joka lähti keikalta pikkujoulun viettoon ja antoi LP:n säilytykseen. Oma tai toisen oma, kuunneltavahan näitä on.

Kymmenbiisisen pitkäsoiton yleinen teema on yhtyeen nimestäkin tulkittava melankolinen iskelmärock, joka taipuu kuitenkin enemmän iskelmän perinteelle. Sanoituksissa liikutaan lasten kasvamisessa, ikääntymisessä, rakkaudessa, menneisyyden kesissä ja niin edelleen. Kakkosposken puolessa välissä hommaa vähän rikotaan naislaulajan tulkitsemalla kevyellä 'Sunnuntai'-kappaleella. Spotifyssä oleva levyversio on pidempi ja kappalejärjestyskin on erilainen.

Levyn kuunteleminen on mielenkiintoinen kokemus, koska sattuneista syistä olen nähnyt bändin nykyisen kokoonpanon keikalla muutamaan otteeseen ja olen suoraan sanoen ihastunut yhtyeen live-soundiin, jossa kaksi kitaraa komppaa unenomaisesti tyrkkimättä eteen ilman hommaa jaksottavia leadeja ja kaiken taustalla. Koskettimet soivat tällä hetkellä Martti Reinikaisen soittaman midi-haitarin läpi, sovitukset ovat erilaisia ja niin edelleen.
Levy on levy ja levyversiot levyversioita. Eli liveen verrattuna löytyy syntikkaa, taustalaulua, viulua, leadikitarointia. Kappaleet ovat hyviä ja napakoita, vaikka itse pidän liveversioiden "luonnosmaisesta" tyylistä. Toisaalta levyllä yhtyeen pätevä rytmiryhmä saa tilan ja tyylit vaihtelemaan selkeämmin, kuin kaikuisassa baarissa. Kaiken kaikkiaan pätevää soittoa ja materiaalia ja Viinikaisen laulu nojaa suomalaisen kokemusiskelmän perinteeseen rekisterinsä ja vibraatonsa puolesta. Samalla tavalla karikatyyrinen kuin esimerkiksi Sorsakosken tyyli, olematta kuitenkaan parodiaa.

Sellainen on kuitenkin maailma, että 70-luvun puolesta välistä poiketen vuonna 2018 tällainen pätevä ja koskettava iskelmämateriaali ei soi radiossa, ei lavoilla eikä oikeastaan missään muualla kuin vaihtoehtoiltamissa tai harvakseltaan Kouvolan seudulla jonkun baarin nurkassa. Mutta ehkä näin on tarkoitettukin.

Panssarijuna - Estonia 2014

Panssarijuna-yhtye jakaa mielipiteitä, eikä omanikaan ole ihan kiveen kirjoitettu. Yksi syy saattaa olla Johnny Wittu taiteilijanimen takana oleva vokalisti, joka joko ärsyttää tai.. ei ärsytä. Yhtye on ollut Levyhyllyssä jo muutaman vuoden takaisen Gafoni/Jotenkin groteskii-julkaiseman joulusplit-seiskan kanssa. Sillä Panssarijuna vetäisi kuitenkin kovan paketin U.F.O. Ojalan edestä.

12.9.2014 julkaistu cd-single EP on viisibiisinen teemalevy ja teeman aiheena tietysti sukupolvemme lähin suuronnettomuus, jossa virolainen M/S Estonia upposi hukuttaen hyiseen syksyiseen mereen suurimman osan matkustajista ja miehistöstä.

Traumabluesiksi tituleerattu ja mölyorkesterinkin maineessa (ainakin ollut) Panssarijuna soi tällä EP:llä hillitysti ja hallitusti. Viidestä biisistä vain yksi on nopeatempoinen ja pääosaan nousevat teemalliset lyriikat. Ensimmäisellä kuuntelulla korvaan jäi avausbiisi, mutta kyllä muillekin teoksessa sijansa on. Naivistisen hellyttävästi laulettu kakkosbiisi "Avo Pihti" kertoo olettamuksen tästä mystisesti pelastumisensa jälkeen kadonneesta perämiehestä, joten Estoniaa on todellakin pohdittu monelta kantilta, tai ainakin luettu asian tiimoilla pyörineet huhut ja salaliittoteoriat. Sama jatkuu kahden muun matkustajan asemaan sijoittuvissa kappaleissa.

Musiikillisesti ykkösbiisi tuo mieleen Neil Youngin Crazy Horsen, mutta puhevikaisesti lauletut vokaalit J. Karjalaisen. Suomisijoituksia tulee levyllä myös Göstaan ja Daveen, joskin levyn muut biisit ovat soitannolliselta tuotannolta enemmän rootsia ja riisuttua. Tämä tietysti korostaa levyn tekstipuolta.

Ei tämä mikään Southern Rock Opera ole, mutta kunnioitettavaa "hulluutta" ja rohkeutta tehdä tällainen. Ja kyllä tälle sijansa löytyy.

Jukka Nousiainen - Ei enää kylmää eikä pimeää 2018

Katselin tuossa, että viime aikoina Levyhyllyssä on pyörinyt aika paljon tuoretta kamaa.

Toisaalta uusia levyjä on tullut ostettua viime vuosien aikana aika minimaalinen määrä. Mutta kiitos kirjastolaitoksen; uutuuksia tulee katsastettua niistä hyllyistä usein ja vieläpä monipuolisesti.

Kirjaston hienous on siinä, että täällä maakunnissakin vielä tuetaan pikkulafkoja ja ostetaan heiltä ainakin yksi kappale. Kunnallinen laitos luottaa edelleen pääosin CD-formaattiin, ehkä ihan hyllytilan ja rakenteidenkin takia, vaikka myös vinyylejä on kaivettu keskusvarastoista taas näytille. Siihen nähden huhut Helsingin uudesta ja uljaasta tulevasta Oodi-kirjastosta ilman levyosastoa tuntuvat... väärältä.

Noh, sivuraiteilta asiaan: Jukka Nousiainen julkaisi uuden soololevynsä, järjestyksessään kolmannen jo toukokuussa, mutta ei tullut tsekattua sitä vielä tuolloin. Omistan Nousiaisen ensimmäisen soolon vinyyliversion, kakkoslevy taitaa olla kuunneltu kirjastoversiona. Pidin etenkin debyytistä, joten keväisen julkaisun missaaminen menee varmaan lähinnä nykyisen musatarjonnan runsaudenpulan piikkiin. Jonkun haastiksen lukaisin muistaakseni ja siinä tulevasta levystä luvattiin tulevan yhteiskunnallinen, koska Jukkaa niin sanotusti kiukutti nykymeno ja kaiketi erityisesti Tampereen kaupunki ja Keltaisen talon kohtalo.

Koska levyä luonnehdittiin 'kantaaottavaksi', niin mieli vetelee yhteyslankoja levyn tunnelmista ja tyyleistä erinäisiin - 70-luvun artisteihin. Kantaaottavuus ei tarkoita Nousiaisen(kaan) kohdalla suoranaista paasausta ja ratkaisukeskeistä lähtökohtaa, vaan on toteavampaa, ehkä välillä ilkeääkin jne. Mutta Hotelli Hannikaiset, Punaisen planeetan Nurmio ja miksei jopa Alatalon Mikko (tai siis Harri Rinne) soivat sieltä kaiken seasta. Nousiainen on aina ollut harakkamaisen taitava ottamaan vähän sieltä ja vähän tuolta, mutta kääntänyt kaiken kuitenkin itsensä kuuloiseksi ja omaksi. Nyt levy aloitetaan instrumentaalilla, jonka jälkeen pudotellaan biisiä biisin perään, kunnes ehkä taas 70-lukulaisesti niputetaan välillä kitkerätkin ajatukset ABC:den tuhoamista kirkonkylistä, ahneudesta ja vihasta levyn lopetusbiisiin, jossa uljaasti sekä tällä kertaa optimistisesti astutaan ovesta toiseen maailmaan, jossa ei ole kylmää eikä pimeää. Siinä karumpikin musanystävä joutuu pyyhkäisemään silmäkulmaansa.

Soundimaailmaltaan uusi levy on enemmän niin sanotusti puunattu kuin välillä suttuisenkin kuuloinen, mutta silti tyylikäs debyytti. Toisinaan levyllä ollaan suorassa AOR-Eppu soundissa, mutta sitten ei kuitenkaan. Taustasoittajina vilahtaa tuttuja skenenimiä Kalevi Suopursusta Mikko Siltaseen, joka on Räjäyttäjistä poiketen basson sijasta steel-kitarassa. Siinä missä Litku Klemetin kohdalla kyllästyin oikeastaan turhankin nopeasti retropohjaiseen musiikkiinsa tämä Nousiaisen uusin on jaksanut pyöriä soittimessa.

Seija Simola - Anna Rakkaudelle Tilaisuus 1978

Seija Simola siirtyi toisen ulottovuuden orkesteriin elokuussa 2017. Iskelmää laulanut Simola ei itse pitänyt itseään ikinä varsinaisena iskelmäsolistina, vaikka olikin tällä saralla yksi 60- ja 70-luvun suosituimpia naislaulajia. Aikalaisille olivat tuttuja kappaleet 'Sulle silmäni mä annan', 'Mariza' ja 'Ei itkeä saa Argentiina'. Käännöskappaleita kaikki.
Simolan uralla oli myös toinenkin puoli, josta Levyhyllyssä on sivuttu muun muassa levyjä 'Valtakunta' ja viimeksi tänä kesänä kokeellista lastenlevyä; 'Muusaa ja Ruusaa', jolla lauloi myös Seijan Taina-tytär. Molemmat levyt olivat Eero Koivistoisen kokeilevaa pop-musiikkia. Koivistoinen esiintyi vuonna 1969 myös yhdessä Simolan kanssa Wigwam taustabändinään.

Simolasta tuli monen muun suomalaisen artistin tavalla Euroviisujen uhri: tämä videon kappale vuodelta 1978 edusti Suomea kisoissa ja tuli sijalle 18. Vain Norjan antamat kaksi pistettä pelastivat Simolan nollasijoitukselta - samalta, mikä tuhosi Kojon siihen asti profiilikkaan uran. Onnistuu se tuho toki myös toisinkin päin: Lordin viisuvoitto tuhosi hänen naamiosirkuksensa.
Luuserileima söi siihen asti hyvin menestyneen Simolan seuraavan levyn myyntimäärän ja hän levytti tämän jälkeen enää kaksi omaa kokopitkää. Näiltä jälkimmäiseltä löytyy vuoden 1984 italokäännös "Juna Turkuun", joka soi taannoin usein Radio Helsingin Paskalistalla. Simola vetäytyi 90-luvulla parrasvaloista ja vuoden 2011 leikkaus tuhosi hänen lauluäänensä ja osittain äänihuulet. Menehtyminen tapahtui todennäköisesi samaan hoidettuun pitkäaikaissairauteen.

'Anna rakkaudelle tilaisuus' nostaakin pienen surumielen, koska kyseessä on ihan ookoo 70-luvun lopun euroiskelmä. Sävellys on hänen tuon ajan aviomiehen Reijo Karvosen käsialaa ja yhteisesti sanoitettu kappale kertoo todennäköisesti heidän yhteisestä lapsesta. Video menee vähän epäsynkassa ja taustalaulajina nähdään Pepe Willberg ja todennäköisesti Jokke Seppälä. Simola lauloi aiemmin Willbergin Pepe & Paradisessa.

Hyvää matkaa!

Motelli Skronkle - Juna 2016

1980-luvun alussa perustettu teatteri/musiikkiryhmä Motelli Skronkle levytti 90-luvulla kolme levyä Sielun veljien Jukka Orman Seal on Velvet-levymerkille. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Hannu Raatikainen, Esko Varonen ja Markku Peltola. Mukaan tuli vielä Petteri Rajanti ja ryhmä sai paikallista ja "piirien" suosiota jo toimiessaan suhteellisen vapain käsin 80-luvun loppupuolella Kajaanin kaupunginteatterin suojissa.

Jäsenistä Raatikainen oli ollut mukana jo 70-luvun poliittisessa laululiikkeessä Arkiviisu-yhtyeessä (mukana myös Mikko Perkoila ja Riitta "Hansu" Havukainen), joka tietyllä tapaa kuului ehkä yhtyeen debyytillä, yhdessä teatterin (Raatikainen oli Itä-Saksassa Brechtin teatterin opissa) ja tietyllä tapaa törkeän riisutun ja armottoman ugrilaisen toteutuksen kanssa. 80-luvun musiikki oli vielä vuoden 90 debyn aikoihin ollut juuri, joten musiikissa soi tavallaan myös aikansa punkin jälkeinen meno. Omalla tavallaan. En nyt sano, että tässä on samanlaisia kaikuja, kuin alkupään Killing Jokessa, mutta jotain sinne päin ja suomalaisittain.

Rajanti lähti 90-luvulla yhtyeestä ja porukka hajosi. Peltola teki oman uransa näyttelijänä, mutta yhtye ilmestyi uudelleen heränneenä Ektron julkaisujonoon jo 2000-luvun alkupuolella. En tiedä mitä niille nauhoituksille tapahtui, mutta Peltola itse julkaisi lafkalla kaksi mainiota instrumentaalilevyä. Sitten hän kuoli ja homma jäätyi taas. Skronkle aktivoitui kuitenkin uudelleen ja on keikkaillut verkkaiseen tahtiin.

Uutta levyä odoteltiin ja ääniteltiin pitkään ja itsekin kuulin levyltä löytyviä biisejä Jättömaa-festareiden keikalla. Vuodet ovat vierineet eteenpäin, mutta Skronklen musiikki kuulostaa edelleen uniikilta Skronklelta. Ugrilaista murinaa ja monotonista etenemistä, mutta toisaalta vuodet ovat poistaneet myös alkupään kuitenkin perimmäisen, vaikka oudossa kulmassa nojaamisen rockmusiikkiin ja tilalle on tullut jostain kansakunnan alitajunnasta ammennettu iskelmällisyys.
Levyn keskellä on muutama kevyempi instrumentaali, jotka tuovat mieleen teatterin. Toisaalta yhdella tomilla soitetut perkussiot, monotoniset kitarat, epä-ortodoksisesti soittettu basso ja avausbiisin huuliharppu ovat sitä jotain 20-luvun bluessia. Koko ajan ei ole varma, ollaanko tässä nyt parodian, komedian vai tragedian äärellä.

Jotenkin odotukset olivat niin korkealla, että levy kuulosti "keveytensä" takia aluksi vähän joltain muulta, kuin mitä oli odottanut. Mutta tässä kuuntelujen perään on joutunut muuttamaan mieltään ja jopa Nunnuka on alkanut maistumaan ("Miten te kehtaatte ja kyllähän te kehtaatte!"). Viimeksi mainittu biisi muuten kertoo, kuinka paljon Skronkle on vaikuttanut levyn julkaisseen Jussi Lehtisalon Rätön kanssa tekemään musiikkiin. 'Pöllö' on upea biisi ja rämähdykseen päättyvä lopetusbiisi 'Riemuvoitto' tiputtaa esiripun alas.

Various ‎– Love Records - Kaikki Singlet 3 2016

Love/Siboneyn nykyinen julkaisuoikeuksien haltija Universal Music lähti tämän päivän mittapuulla rohkeaan tekoon, eli usean kuuden cd:n boksin julkaisuun. Näitä bokseja on tuskin painettu tuhansissa määrin, joten varakkaiden musanystävien kannattaa poistaa nämä mahdollisesti tulevat keräilyharvinaisuudet hyllyynsä, eikä jäädä odottamaan niiden saapumista viidellä eurolla "Anna mulle Lovee"-boksin tapaan Anttilan (RIP) alelaariin.

Boksin ilmestymistä pohjustettiin kuulemani mukaan Youtuben puolella lähettämällä esim. Mr. Soomipopin ja PopMikon tileille poistopyyntö näiden sinne kulttuuritekoinaan rippaamien, aikaa sitten suurelta yleisöltä kadonneista biiseistä. Lakimiesuhkausten kera. Näin toimii markkinatalous.

Lovesta, sen merkittävyydestä, sekä katalogista tietää jokainen tänne blogiin eksyvä ihan tarpeeksi, joten ei siitä hirveästi. 70-luku mielletään ainakin Loven kohdalta albumien ja pitkäsoittojen kautta, mutta Suomessakin pitkäsoittojen myynti tai pestä singlet vasta vuosikymmenen loppupuolella. Tästä syystä Lovellakin on mittava single-katalogi ja mikä mielenkiintoisempaa: seiskatuumaisen levytti moni artisti, jonka materiaali, tai rahkeet eivät sitten syystä tai toisesta riittäneet pitkäsoittoon. Niimpä kokoelmilla on niin sanotusti harvinaisempaa herkkua, joka muutamassa tapauksessa on vielä todella mielenkiintoisen kuuloista. Osa sinkuista taas oli aikansa radiohittejä (Äimän Teppana jänis), mutta hautautui sitten määrittelemättömistä syistä historian pölyn alle.

Koska kuuntelussa oli sarjan kolmos-boksi, niin käsitellään sitä. Paketin singlet ovat vuosien 1974-76 väliltä ja niistä huomaa niin musiikkikentän, kuin Loven julkaisupolitiikan linjoja. Oikeastaan yhtiön julkaisukatalogi oli aikamoista sillisalaattia poliittisen laulun, folkin, jytän, rokin, progen, käännösjytän ja vanhankaltaisen iskelmän välillä. Eli ns. "kaikkiruokaista".

Yksi huomio on, että 70-luvun puolessa välissä poliittisen laululiikkeen puhti oli kulutettu loppuun ja sitä ei lootassa paljoa ole. Tässä on todella suuri ero, jos vertaa tätä Loven alkupään julkaisuihin. Progressiivista poppia ja folkkia löytyy ja se oli periaatteessa tässä vaiheessa parhaimmillaan, kunnes pari vuotta myöhemmin häipyi muodista. Mutta jos tältä kolmosboksilta etsii jonkinlaisen punaisen langan, niin sehän on suomi-rockin ensimmäinen aalto. Täältä löytyy Juicet (levyllä peräkkäin tulevat Napoleanin mopo ja Ganesin Get On nostavat hymyn suupieliin 1:1 samankaltaisuudellaan) Alatalot, Hectorit, Virtaset, Baddingit jne. Moni liikkui vielä kunnianhimoisilla poluilla Kasevan ja Vesa-Matti Loirin tyyliin. Tabula Rasa taas on omissa silmissä ja korvissa ollut suhteellisen yhdentekevä proge-bändi, mutta singlen kakkospuoli "Lähtö" on yksi boksin kovimmista yllättäjistä. Muskat ja Maaritit toivat taas mukaan rokkimimmit, mutta sinkuilla ja levyillään valitettavan paljon käännösbiiseihin (toki hyviin) tukeutuen.

Kuuden levyn boksissa ja Loven kataloogissa oli toki paljon epäonnistumisia, yhdentekeviä biisejä ja niin edelleen. Mutta kyllä nämä pitää hankkia hyllyyn. Seuraavassa, eli nelosboksissa Love reagoi muutoksiin musiikkikentällä ja mukaan astui ilmiö nimeltä punk.

Huojuva lato - Lättähattu 2016

Suonna Konosen johtama Huojuva lato operoi suomikantrin pienellä, mutta edelleen elävällä sarkalla. Musiikkimuoto ei ole varsinaisesti missään vaiheessa ollut niin sanotusti valtavirtaa - vaikka erinäisten vuosikymmenten aikana sitä ovat tulkinneet aika legenda-statuksenkin omaavat artistit.

Ensimmäinen näistä taisi olla Tapio Rautavaara, jonka jälkeisen pitkän hiljaisuuden jälkeen Jussi Raittinen yritti tuoda kotimaiseksi laulettua juurimusiikkia Suomeen ja Jarno Sarjanen soi satunnaisissa keskikaljakuppiloiden jukebokseissa. 80-luku toi Freud, Marx, Engels & Jungin taitavine sanoituksineen, mutta toistettakoon, että mitään koko kansan ja joka-artistin musaa kantri ei ole. Etenkään, jos sitä esitetään alkuperäisessä uikutushengessä. Mutta jos kantrin estetiikkaa yhdistää iskelmämusiikkiin... niin saadaan Kari Tapio tai Matti Esko.

Huojuvan ladon kotiseutu- ja nostalgiapainoista musiikkia voi tosiaan ehkä verrata Tapioon, tai Matti Eskoon, etenkin kun ottaa vaikka levyn vahvan, Konosen jo Folkswagen-yhtyeelleen aikanaan tekemän kappaleen 'Suomenhevonen'. Biisi tuntui itse asiassa ensimmäisillä kerroilla voimakkaan lisäksi todella pateettiselta, ennenkuin myönsi itselleen että näinhän sen pitääkin olla. "Erämaa..."... "Mä oon rekkamies"..."Hummani hei". Hienosti kuljetettu biisi tekee siis kunniaa suomenhevoselle.

Levyn aloittava 'Poika unelmoi', kertoo kaikille periferiasta ponnistaneille tarinan, missä aika tai synnyinpaikka eivät ole esteenä unelmille ja menestykselle, kuten kappaleen Juice Leskisen tarinassa. Kononen kuljettaa juttua välillä vähän Springsteenin hengessä, kuten Joensuun ravintola Jokelasta kertovassa 'Joensuu (ne kehnot veivät meiltä wanhan Jokelan)'. Lapsuus ja poislähtö käsitellään biisissä 'Viimeinen lättähattu Lieksaan' ja takaisin paluu kappaleessa 'Pitkät kilometrit kotiin'. Vaikka kohokohdat erottuvatkin levyltä vahvasti, myös muu kappalemateriaali soljuu siinä välissä.

Kun tähän yhdistää Huojuvan ladon taustajoukon (Vartiainen, Vähäkallio ja Korhonen) taitavan soiton, joka taipuu juurimusiikista rockin kautta iskelmään. Muutamaan otteeseen yhtye päästää irti ja antaa soiton soida ja hienostihan se soi. Huojuvan ladon Lättähattu on pienen siedätyksen jälkeen oikein hyvä levy ja varmaan rehellisintä iskelmää, mitä tässä maassa tällä hetkellä tehdään.

Aino Venna - Aino Vennan joulu 2016

Vuosi 2016 ei poikkea edeltäjistään, vaan artistit julkaisevat tutuksi tulleeseen tyyliin joululevyjä. Vuonna 1982 syntynyt laulaja-lauluntekijä Aino Venna julkaisi myös omansa, joka on mukavalla tavalla poikkeava. Tai levy on tavallaan kaksijakoinen; osa tulkinnoista on totutun hartaita ja esikuvilleen uskollisia, osa on sovitettu uudelleen ja jopa yllättävällä tavalla.

Levyn avaava 'Varpunen jouluaamuna' kuuluu ensin mainittuihin ja kappaleen voima on tosiaan sen sanoissa, joten mitä sitä muuttamaan. 'Avaruus' on vähäeleinen luenta Lumiukko-piirretyn suomennetusta tunnusbiisistä. Seuraavat kevyemmät palat 'Joulupuu on rakennettu' ja 'Joulupukki suukon sai' ovat sovitettu bändille, mielikuvituksellisesti ja toimivasti. Samoin 'Joulumaa'. Levyllä on kolme vieraskielistä biisiä, yksi ranskaksi, yksi englanniksi ja yksi portugaliksi(?). 'Sylvian joululaulu' ja 'Jouluyö, juhlayö' ovat taas perinteisesti sovitettuja. Lennon-luenta 'Happy Xmas' kuulostaa sovitukseltaan etäisesti Flaming Lipsiltä.

Ei tämä mikään täydellinen levy, tai joululevy ole, mutta kyllä tämä kannattaa kuunnella, jos tavalliset joululevyt ottavat ns. päähän.

Merimieslaulufestivaalit 80-84 - V/A 1985

Kotkan meripäivien yhteydessä järjestettiin miltei 30-vuoden ajan Merimieslaulufestivaalit. Siinä missä samoissa juhlissa (siis Meripäivät) jaettava Juha Vainio-sanoittajapalkinto on sekä maineeltaan, että rahalliselta arvoltaan haluttua settiä, Merimieslaulufestivaalin kappaleet ja palkinnot ovat jääneet sinne musiikin marginaaliin, joka ei kiinnosta ehkä kuin kisoihin osallistuneita ja arvosteluraatia.
Niimpä vuonna 2009 kisa järjestettiin sellaisenaan viimeistä kertaa. Nyt saman kisan perintöä yritetään siirtää yleisöystävällisempään laulukilpailuun, johon osallistuu Arttu Wiskareita ynnä muita.

Ainoa yhteys edeltäjäänsä on ajankohta, joka sijoittuu siis niille Meripäiville. Positiivistä tässä on tietysti, että tilaisuus on siirretty satamahalleista ja konserttitalosta kaiken kansan kuultavaksi keskustan kulman lavalle. Negatiivista hommassa on, että se on ohjelmistoltaan geneeristä iskelmäkilpailupaskaa, jonka omaperäisyys ja kiinnostavuus musiikin ystäville on luokkaa; ei ole. Kappaleiden ei siis toivota enää edustavan tyylisuunnaltaan, tai aiheeltaan meri- tai merimieslaulua. Sellaisen saa toki kuitenkin tehdä.

Kotkalaisen Comus Recordsin älpeenä ja kasettina julkaisema kokoelma-albumi vuosien 80-84 voittajista ja kunniamaininnan saaneista esityksistä kertoo kieltään miksi kisan katsottiin tulleen samalla konseptilla käytynä tiensä päähän 2000-luvun lopussa: esitykset ovat pitkälti kuoro- tai lauluyhtyeteoksia. Mukana on muutama "roots"-merimieslaulu, eli englantilainen shantie. Koko homma kuulostaa kuitenkin historian havinalta sekakuoroineen, työväenkuoroineen ja opistotason sävellyskilpailuteoksineen. Meiningissä on sellaista mummokuoron ja maakuntamusiikkiopiston lehtorin sävelkynän henkeä, jota voi joko pitää, tai olla pitämättä sympaattisena.

Yhtä kaikki, mitään valtavirtaa tämän festivaalin esitykset, taikka sävellykset tällä kasetilla eivät ole. Ellei lueta tulkintoja 'Tähti ja meripoika', taikka 'Ilta redillä' tyylisiä iskelmän ja viihdemusiikin vanhan ajan klassikoista sellaisiksi. Rikkana rokassa kasetilla on sitten kajaanilaisen Esa Pokelan merimiessarjan (eli merimiehen itse tekemän) voitto- ja tunnustuspalkinto-kappale vuosilta 82 ja 83 'Kuoleman laiva'. Kappale kyntää akustisen kitaran säestämänä juuri niitä rajuja ja askeettisia aaltoja, joista alkuperäisetkin shantiet olivat kotoisin. Sielukas biisi kertoo nimensä mukaisesta aluksesta ja toteutustapa on miltei punk-henkinen "nauhuri päälle". Olisiko kilpailulla tulevaisuutta marginaalin marginaalissa vastaavanlaisten rouheiden esitysten ja DIY-skenen toimijoiden tekemänä? Mene ja tiedä.

Kuuluisuutta, tai menestystä ei merimieslaulukilpailut tuoneet voittajilleen takavuosinakaan; voittajia ja kunniamainnan saaneita selaillessa ei vastaan tule vuoden 1988 voittajaa tallinnalaista Modern Foxia lukuunottamatta juuri mitään valtavirran tai sinne ponnistaneen artistin esitystä. Foxitkin olivat tuolloin suomalaisen levy-yhtiön kanssa hetken nousussa ja olisiko lisäpisteitä herunut myös kotkalaisilta ystävyyskaupunki Tallinnalle? Oletan myös, että kisaan osallistuvien biisien lukumäärä harveni vuosien edistyessä siihen pisteeseen, että kisojen "nuorennusleikkaus" johtui osiltaan ihan materiaalipulasta.

Jos palataan vielä tähän fyysiseen äänitteeseen, niin kasetti on kotkalaisen Jukka Kairanevan tuottama ja pääosin äänittämä. Hänen Comus Records-levymerkistä ei löydy juurikaan tietoa netistä, mutta Kairaneva piti ymmärtääkseni kaupungissa studiota 70-luvun puolivälistä 80-luvun loppuun äänittäen ja tuottaen materiaalia Hyväntuulen laulajista isoon kasaan paikallisia rock- ja pop-demobändejä. Hauskana yhteensattumana olen itse asiassa majaillut pari vuotta äänittäjän naapurissa tietämättä tällaisista taustoista.

Yhtä kaikki, kasetti hyvine ja huonoine puolineen on hyvä dokumentti ruohonjuuritason ja DIY-meiningin leveydestä sellaisillakin alueilla, joissa sitä ei ajattele olevan. Iskelmällisistä sävyistä ja joidenkin puoliammattilaisuudesta huolimatta esimerkiksi merimiessarja on ehtaa valtavirran ulkopuolella ollutta itsensä toteuttamista.

The Streets - Kestääkö siivet 1980

Edellisen postauksen C-kasettimies Markku Pesä turkulaisen murteen kera on aasinsilta tämän kerran kappaleeseen 'Kestääkö siivet'. Turkulaisen The Streets-yhtyeen ensimmäinen single julkaistiin ymmärtääkseni Turussa toimineen Fifty-Fifty yhtiön toimesta, jonka yksi tuotelinja olivat ne kesäiset huoltoasemakasettikokoelmat. Firman versio näistä oli "Joko sulla soi?" sarja, jossa tyylilajin mukaan toiset esittivät muiden hittejä. Repertuaariin kuului myös Timanttihitit-sarja, sekä kasa alkuperäisjulkaisuja uudesta aallosta Anneli Saaristoon.

Kestääkö siivet on tuttu useille Mika Kaurismäen filmiklassikosta 'Arvottomat'. Samassa elokuvassa esiintyy myös Rauli Somerjoki säestäjänään Agents, joten 80-lukulaisen rautalanka/suomi-revivalin siemenet laskettiin jo varhaisessa vaiheessa ennen niiden poimimista saman vuosikymmenen puolivälissä.

Tehosekoitin - Valonkantaja EP/Single 1999

Vuonna 1997 ei tullut ihan ensimmäisenä mieleen, että nenäkkäästi Matti Mikkolan suulla kommentoinut ja lonksuvalla 'C'mon Baby Yeah' biisillä aikansa Jyrki TV-ohjelmassa suuremman yleisön silmiin ja korviin tullut yhtye olisi parikymmentä vuotta myöhemmin sellainen, jonka kappaleita on koulujen laulukirjoissa ja lauletaan musiikintunneilla.

Vuonna 1991 Lahdessa aloittanut ja vuonna 2004 pillit pussiin laittanut orkesteri matkasi alun punk-henkisestä musiikista lopun Suomi-rockkiin. Matka oli alkanut jo ensimmäisillä pitkäsoitoilla ja rummuista kitaran varteen siirtyneen säveltäjä Matti Mikkolan kappaleet olivat oikeastaan aika hyviä pastisseja kaikesta siitä, mikä on aikojen kuluessa pyörinyt radio- ja ääniaalloilla. Tämä kaikki suodatettiin Tehosekoitin orkesterin kautta jonka homma oli taas läpi uran olla sellainen kukkoilija, jolta näkyy ne tatuoinnit ja kaikki.

Yhtyeen sanoituksista vastasi vokalisti Otto Grundström ja toista kitaraa soitti Ari Tiainen, joka jätti yhtyeen 2001 keskittyen levy-yhtiönsä Levy-yhtiön täysipäiväiseksi pyörittäjäksi. Lafka kirjoitti 90-luvun lopun ja 2000-luvun aikana monia levyjen julkaisun ja kustantamisen taloudellisia totuuksia uusiksi, mutta aikaa kuvaavaa on, että nykyisin lafka on käsittääkseni lopettanut julkaisutoiminnan.

Valonkantaja julkaistiin myös tällaisena cd-singlenä, tai EP:nä, jolla on nimibiisin lisäksi kappaleet 'Kadotettu paratiisi' ja 'Big Time Rock'n Roll', sekä videona kappale 'Asfaltti polttaa'. Suomi-rock/iskelmä on jo tosiasia. Kakkoskappale olisi voinut olla aivan hyvin Topi Sorsakosken/Roy Orbisonin repertuaarissa, eikä tämä ole haukku. Tuohon aikaanhan oli muuten taas kerran 'iskelmä-revival' Arto Muna & Milleniumineineen. 'Big Time Rock'n Roll' rokkibillyjytää, mutta ei myöskään kaukana iskelmästä, muttei kiekon parasta antia. Wanhan koulukunnan tyyliin nämä kaksi biisiä ovat kuitenkin pitkäsoiton ulkopuolisia ja vain tältä sinkulta löytyviä. Mikkola tuotti myös kappaleet, jotka ovat äänitetty kunnon mestassa, eli Finnvox-studioilla. Ehkä jotkut soundilliset ratkaisut (lähinnä rumpu/basso-osaltolta) ovat tuolta ajalta, vaikka tiettyä "ajatonta henkeä" biiseihin on haettu.

Kuten jo tossa aiemmiin puhuttiin, Arska pyöritteli Tehosekoittimen jälkeen levy-yhtiötään. Otto on toiminut aktiivisesti Kallion rock-skenessä monella kokoonpanolla, joista viimeisin on Nykyaika. Matti Mikkola on kirjoittanut kappaleita kohtuullisella menestyksellä muille artsiteille, toiminut tuottajana ja valutellut kriitikoiden mehuja Pepe & Saimaa + Saimaa levyillä. Muitten jäsenten myöhemmistä edesottamuksista ei tähän haavaan ole tietoa.