Lau Nau - 5 x 4 2023

Lau Nau, eli Laura Naukkarinen on pitkän linjan musiikintekijä, joka nousi alakulttuuritietoisuuteen 2000-luvun Fonal-artistien myötä. Oikeasti Lau Naun 00-luvun kaksi ensimmäistä albumia julkaisi yhdysvaltalainen Locust-levy-yhtiö ja vasta kolmannella levyllä tuli kuvioihin Fonal, mutta ei anneta nyt faktojen häiritä mielikuvia.

Saman ajan "Fonal-nippuun", aikanaan "metsäfolkiksikin" kutsutun tyylisuunnan tekijöistä Naukkarinen on tällä hetkellä heittämällä profiilikkain, jos siis katsotaan levyjen ja äänitteiden saamaa huomiota, Jussi-patsaita yms. tunnustuksia.

Naukarinen on asunut pitkään Kemiön saarella yhdessä taiteilija/muusikkokumppaninsa (ja Levyhyllyssäkin aikaisemmin pyörähtäneen) Antti Tolven kanssa. Olen saanut mielikuvan, että asuinympäristö on toiminut hyvin vahvasti osainspiraationa tai jopa musiikin lähteenä ja Lau Naun musiikin muotokielessä voi kuulla tai ainakin kuulotella jotain sellaista "suojelualuetta", takametsää tai muuta, mitä ei ilmeisesti alun perin Helsingissä kasvaneelta artistilta voisi odottaa, ainakaan pääkaupunkiseudulla äänitettynä.

Metsäfolk-genreä ei kai ihan sellaisenaan tai ainakaan tarkasti rajattuna ole ikinä edes ollut. Termin alle mahdutettua musiikkia kuitenkin yhdisti ehkä tietynlainen kotikutoisuus, tahallinen tai tahaton amatöörimäisyys, poikkeava instrumentaatio jne. Vuodet ovat kuluneet, mutta Lau Naun musiikissa vallitsevia elementtejä on elektronisuudestaan huolimatta jonkinlainen tuolta peräisin oleva vahva henkilökohtaisuuden tuntu ja lämmin äänimaailma. Pääinstrumenttina on jo vuosikausien ajan ollut itse rakennettu modulaarinen syntetisaattori, mutta tämä 5 x 4 on äänitetty kokonaisuudessaan Tukholman EMS studioitten Buchla 200 syntetisaattorilla ja studiosta löytyvällä jousikaiulla.

Äänitykset on tehty vuosien 2017-2022 välillä ja alkuperäisenä tarkoituksena oli saatteen mukaan äänittää ilmeisesti juurikin asuinympäristön inspiroimana meren planktonien tms. liikkeitä mukaileva teos. Buchla 200 kuitenkin teki niin kuin inspiroivan soittimen täytyykin, eli lähti viemään eteenpäin ja lopulta alkuperäinen idea hautautui alle ja teoksesta tulikin syntetisaattorimatka, jota parilla kappaleella säestetään Naukkarisen (sanattomalla) laululla. Albumin nimi 5 x 4 on suora viittaus syntetisaattorin toimintaan tai siis sen rajoitteellisuuteen: vitonen on sisäänrakennetun sekvensserin steppimäärä ja nelonen on eri äänikanavien määrä. Suuri osa varhaisen analogisyntetisaattorimusiikin viehätyksestä (ja myös koneellisen diskon) perustuu laitteiston rajallisen ilmaisun pakottamaan kompaktiuteen. Levyn kahdeksan kappaletta sulautuu keskenään lämpimästi ja suurelta osin dronemaisesti. Buchlalle on varhaisesta Moogista poiketen ominaisempaa kellomaiset tai "bongomaiset" ja osittain perkussiiviset äänet, joita jousikaiku tietysti vielä rakastaa lisää. Kliseinen ja kulunut ilmaisu on, että "artistin itsensä näköistä musaa", mutta kyllähän se näin on. Oikein mukava levy kevätiltaan.

Åke Andersson & Antero Honkanen – Reidarin Sähköiset Kuvat 1977

Reidarin sähköiset kuvat on taas yksi niistä kulttuuritöistä, joita SVART-levy-yhtiö on tehnyt. Alkuperäinen Love-Recordsin pienipainoksinen vinyyli on kallis keräilyharvinaisuus, mutta tätä uutta CD-versiota saa edelleen hyvin edullisesti levy-yhtiöltä.

Kaksikko Anderson ja Honkanen olivat tiettävästi Yleisradion ääniteknikkoja, joista kumpikin työskenteli ainakin osittain yhtiön pitkäaikaisessa kokeilustudiossa. Studio perustettiin 1972 ja se toimi vuosituhannen vaihteeseen asti. Siellä äänitettiin tämän levyn lisäksi pari muutakin 70-luvulla ilmestynyttä elektronista tai elektroakustista levyä, joista "Ode to Marilyn" ja "Suomalaista elektroakustista musiikkia". Honkanen taitaa olla mukana jommalla kummalla tai kummallakin ja nämähän on läpikäyty tässäkin blogissa. Äsken mainitut eivät kuitenkaan olleet edistyksen lippua aina innokkaasti heiluttaneen Loven julkaisemia, vaan Scandian ja Fennican. Myöhemmin 90-luvulla erinäisiä sessioita on kaivettu CD-levyille, mutta mitenkään profiilikas ja tuottelias kokeilustudio ei ollut.

Vuonna 1977 julkaistu albumi tuli ulos samana vuonna kuin Esa Kotilaisen "Ajatuslapsi". Jos viimeksi mainitun vahvuudeksi on lopulta muodostunut sen eklektisyys ja esimerkiksi kansanmusiikin ja syntetisaattorimusiikin yhdistäminen, niin Reidarin sähköiset kuvat on tässä mielessä näistä neljästä levystä lähimpänä tyylipuhdasta "kosmista musiikkia". 

Ilmeisesti studion rajallinen laitteisto ohjasi kuvittamaan Reidarin maalauksia aika lavealla pensselillä ja kyllähän tämä välillä kuulostaa ihan tyylipuhtaalta alkuaikojen Tangerine Dreamilta. Pieni ripaus länsinaapurin Ralph Lundstenia samankaltaisina kenttä-äänityksinä ja mukana soi ilmeisesti hänenkin käyttämänä Erkki Kurenniemen rakentama DIMI-syntetisaattori. Äänet pomppivat välillä kuulaasti kuin pakkasella, välillä soljutaan tunturipurojen mukana ja välillä valtavissa avaruuksissa. Teemoja käytetään säästeliäästi.

Silkkaa suhinaahan tämä on eikä yhtään hullumpaa sellaista.

Dreamfish - S/T 1993

Aito ja alkuperäinen Dreamfish-yhtyeen CD maksaa maltaita ja oli ilmeisesti pienen piirin ja julkaisijan painos, kuten tekno- ja ambient-levyt ysärillä usein olivatkin. 

Yhtye on ehkä vähän ylimitoitettu kuvaus, sillä tämä oli englantilaisen acid house/ambient-pioneeri Mixmaster Morrisin ja saksalaisen Pete Namlookin yhteinen ambient-projekti. Näistä jo edesmennyt jälkimmäinen aloitti kasarilla niin sanotussa "new age"-musiikkiskenessä, Morriksen ensiesiintyminen levytetyssä musiikissa  taas tapahtui jo The Ripchordsien vuonna 1979 julkaistulla ainoalla EP:llä, jonka punkista John Peel tykkäsi sen verran, että soitti sitä runsaasti ohjelmissaan. 

Morriksen tie vei tästä hip hop ja acid house musiikin pariin. Hän oli mukana Psychic TV kulttibändin keikalla, mistä hänet napattiin huipulle hyppäävän The Shamenin keikka-DJ:ksi, mitä hän teki neljä vuotta. Tämän lisäksi hän soitti kaikilla aikansa ykkösklubeilla. Namlookikaan ei toisaalta kalpene namedroppauksessa, johon kuului yhteistyö esimerkiksi Klaus Schulzen kanssa tämän legendaarisella "Dark Side of the Moog" sarjalla.

Tällaisista taustoista tehtiin vuoden 1993 Dreamfish-projektin nelikappaleinen (kappaleet ovat CD-ajalla ominaisesti: pitkiä) albumi. Albumin avausraita 'School of Fish' luikertaa heti ylös The ORBin ja 70-luvun Gong-yhtyeen mieleen tuovalla syntikka-sekvenssillä tai arpeggiolla ja vislailevilla leadeillä. Kevyen haitsunakutuksen, meren kohinaa muistuttavan äänen, syntikkapadien ja toisinaan pintaan nousevan 606-kilkutuksen säestämän biisin voisi väittää olevan 90-luvun alun niin sanotun ambient-housen selkäydin- tai käpyrauhasnestettä. 

Parin soinnun pohjalla vaellellaan 18 ja puoli minuuttia. Päivästä riippuen tämä on joko todella rentouttavaa, tai sitten tuo huonoimmillaan mieleen 00-taitteen PS2-pelien taustavalikko-ambientin. Kakkosbiisi, sekvenssiin perustuva toistava puolituntinen 'Hymn' on levyn ehdottomasti heikoin biisi, eikä saavuta sitä berliinin koulukunnan juttua, mitä siinä on todennäköisesti haettu. Aikansa muodikkaat puhesämplet toimivat kuitenkin siellä seassa ja ankkuroivat tämänkin vahvasti sinne ysärille.

Kolmosbiisi 'Fishology' palaa taas ruotuun, missä alkudroneilun jälkeen lähdetään lelupuhetietokoneen ölinän kanssa tyylikkäästi siihen levyn pakolliseen ambient-house dubiin, joka toimiikin koko kymmenminuuttisen kestonsa ajan. Myös ajan kuvaa tai ääntä, mutta koskettaa nostalgia-reseptorien lisäksi aivojen mielihyväkeskusta. Tässäkin luotetaan mahdollisimman minimalistisen biittiosastoon, mikä lienee yksi syy levyn tietynlaiseen ajattomuuteen. Levyn päättävä raukea kaiussa kylpevä 15 minuuttinen 'Under Water' on hyvä chill-out biisi ja lähimpänä sitä ambienttia ilman housea.

Kliseineen ja puutteineenkin (Hymn) oikein hyvä ja rentouttava levy. Kaksikko teki parin vuoden päästä vielä toisenkin levyn, mutta kuuntelusta huolimatta se ei ole jättänyt muistijälkeä (pitänee uusia vielä kerran). Kandee hei tsekata!

Thomas Ignatius - S/T 2023

Kävin viime viikonloppuna pitkästä aikaa Helsingissä ja samana iltana oli kätevästi Maunulan kaupunginosan Maunulatalossa "Maunula Elektronik" tapahtuma, joka oli ilmeisesti jo kuudes kerta. 

Tapahtuma oli ilmainen ja erikoiskattauksen tarjonnut ilta vetikin Maunulatalon Metsäpurosalin täyteen. Kohtuullisen tiukasti rytmitetyn tapahtuman toinen esiintymislava oli kirjaston aulassa, mutta aika vähän hetkelliset päällekkäisyydet haittasivat äänellisesti. Esiintyjistö oli kuratoitu vaihtoehtoisesta tavarasta, taikka toisenlaista musiikkia tekevien tyyppien toisenlaisista konemusiikkiprojekteista, kuten Stiletti-Anan Future Chroman berliiniläiskoulujuttu.

Tuomas Palosen alter ego Thomas Ignatius esiintyi alakerran kirjastosalissa ja tapahtumaan ajelunikin perustui osittain Ignatiuksen näkemiseen. Viime vuonna julkaistu levy nimittäin osui loppuvuodesta tutkaani ja herätti kysymysten lisäksi mielenkiinnon. Pienellä googlailulla selvisi, että Ignatius/Palonen soitti 00-luvulla Cosmobile-yhtyeessä, joka ehkä levytti ...ifSocietylle tai sitten ei, mutta jätti jonkinlaisen muistijäljen, että siinä osa hommista tehtiin mielenkiintoisesti.

Thomas Ignatius projektin lähtökohtana oli ilmeisesti, että Palonen kuunteli runsaasti aitoa keskiaikaista (levyllä on yksi historiallinen keskiaikainen laulukappalekin), sekä C-64 tietokoneen keskiaikapelien musiikkeja. Kerrotun legendan tai siis tarinan mukaan nämä toimivat innoittajina levylle ja Palonen sävelsi näiden tiimoilta pitkäsoitollisen verran kappaleita. Ne ovat hyvinkin taitavia pastisseja aika tarkkaan tsekattuine harmonioineen ja koko levyn läpi kantavine sisäisine säännöstöineen.

Projektin tekee mielenkiintoiseksi se, että ylläolevakin yleensä riittää tehdyn musiikin olemassaolon arvoksi tai syyksi, mutta Palonen (joka siis soittaa levyllä kaiken) instrumentoi koko paketin kasarin Casio-synilla, sähkö- ja akustisilla kitarolla, mandoliineilla ja moniäänisillä lauluilla kerroksiksi, jossa minimalistisen kauneuden ja osittaisen jylhyyden lisäksi soivat Adiemukset, ysärin taitteen gregoriaanit ja ennen kaikkea dungeon- ja comfu synthien äänimaailma. Näistä kaksi viimeksi mainittua ovat omanlaista nykyhetken underground-maailmaa, jossa ensin mainitussa kärjistäen peräkammarin black metallisti tekee syntikoilla taiteellista kamarimusiikkiviritelmää, jälkimmäisessä kunnon mummo-syntikointia kaakaokupin kera. Eli kylmää ja kuumaa yhdistellään niin, että mistään ei saa ihan täysin kiinni (tämä on ehkä liian erikois- taviksille ja sitten taas liian tavis erikoisille ja historiallista taviksille ja ei historiallista keskiaikafanaatikoille). Mutta aina kun tapahtumasta ostetun CD:n laittaa soimaan, niin muutama biisi menee hetkessä kuin siivillä ja hyväntuulinen hymy nousee suupieleen.

Live-esiintymisessä Palonen luotti pokkaan ja läppäriin ja suhteellisen haastavaahan moniääninen ja kerroksellinen homma olisi muiden kanssa esittääkin. Näytön vuoksi painettiin välillä sitä Casion kosketinta ja setin lopussa soitettiin sitten selkeästi artistille tutumpaa sähkökitaraa. Kaiken tietysti kruunaa Palosen (mahdollisesti kontratenoria muistuttava?) ääni. Lava-showna oli päässä oleva renessanssihattu ja kaulassa huivi. Melkein siis Lord British itsekin. Ilmeisesti Levyraadissa soitto ja Hesarin arvostelu ovat nostaneet kiinnostusta sen verran, että Thomas Ignatius nähdään muutamalla ensi kesän (keskiaika?)festarilla ja kannattaa tsekata, etenkin leppoisissa iltapäiväfiiliksissä.

Depeche Mode - Speak & Spell 1981

Speak & Spell on englantilaisen syntikkapop-yhtye Depeche Moden vuonna 1981 ilmestynyt esikoisalbumi. Se on myös ainoa jolla tulevaisuuden Yazoo ja Erasure vetäjä Vince Clarke on mukana. Tai oikeasti Clarke oli vastuussa suurimmasta osasta debyytin sävellyksistä.

Albumi otettiin vastaan hyvin, lehdet pitivät siitä ja se menestyi kohtuullisen hyvin ollen aikanaan merkittävän Indie-listan #1 ja se nousi kansallisella levykauppamyynnilläkin top 10:een. Debyyttiä on vertailtu yhtyeen myöhempään tuotantoon ja koettu, että se on hengeltään huomattavasti kevyempää kamaa. Ehkä näin onkin, mutta toisaalta tälläkin levyllä on oma "gloomy" fiilinkinsä, mikä ehkä johtuu kuitenkin sen puhtaasti koneellisesta tuotannosta. Clarken eron syitä ensionnistumisen jälkeen on arvailtu ja ilmeisesti linjasta syntyi pientä kitkaa. Samoin suosion tuomasta paineesta kiertueineen.

Myöhempien verrokkien takia tämä levy on ehkä hivenen aliarvostettu, sillä koleaa syntikkaa, Dave Gahanin vokaaleja, fatteja rumpukoneita ja kraftwerkiaanisia simppleleitä melodioita viljellään tyylillä. Speak & Spell onkin eniten henkisessä velassa Kraftwerkin popeimman puolen kanssa. Ehkä nelosbiisi "Boys Say Go!" taas on jo aika lähellä italodiscon pumpattua positiivisuutta, mutta muuten levy on hyvin linjakas. DM:llä on niin sanotusti ollut paketti kasassa studioon mentäessä. Human Leaguen ensilevyjen kaltaista (kieltämättä kiehtovaa) etsintää ei levyille päätynyt.

Levyn päättävästä "Just Can't Get Enought"ista tuli bändille hitti. CD-versioissa on mukana myös muut Clarken ajan sinkkulohkaisut mielenkiintoisin B-puolin. 

BBC Radiophonic Workshop – A Retrospective 2008

BBC Radiophonic Workshop oli vuosien 1958-1996 välillä toiminut Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC:n alainen osasto, joka teki yhtiön radio- ja televisio-ohjelmiin sekä tehosteita että musiikkia.

Osaston perustaja Daphne Oramia on kiittäminen siitä perinteestä ja perustasta, jonka hän loi sille lyhyen johtajakautensa aikana. Oram otettiin mukaan perustamaan aikansa uutta kokeellista äänistudiota ja hän toi mukanaan vahvat visionsa musique concrèten käytöstä, sekä itsensä suunnitteleman "Oramics" laitteen, jolla tehtiin musiikkia piirtämällä se graafisesti. Voidaan myös katsoa, että hän naissukupuolisena viitoitti tietä Julia Derbyshiren ja muiden elektronisen musiikin pioneerien marssille tyylilajissa, joka usein nähdään niin sanotusti teknisenä eli "miehisenä". Tämähän ei tosiaankaan pidä paikkaansa, vaan pioneerien joukossa on suuri edustus juurikin vastakkaisen sukupuolen edustajia.

Osaston alku oli tuotetun audion määrässä vaatimatonta sen tuottaessa lähinnä lyhyitä opetusohjelmien jinglejä ja tehosteita. 60-luvun edetessä tuotannon ja henkilöstön määrä kuitenkin lisääntyi ja jo varsin pian sieltä ilmestyi muun muassa brittien vahva sukupolvikokemus, eli aiemmin mainitun Derbyshiren tekemä "Dr. Who" sarjan aavemainen alkuperäinen tunnusmusiikki. 

Tässä vaiheessa elektronisen musiikin tekeminen oli täysin pioneerivaiheessa: varsinaisia kaupallisia syntetisaattoreita ei ollut, joten ääniä ja niiden korkeuseroja tehtiin nauhureilla ja niiden nopeuden säädöllä sekä yksittäisiä synteettisiä ääniä sine-generaattorilla/oskillaattorilla. Nauhanopeuden säätö tuo oman tunnistettavan saturaationsa ja "phasing-efektin" ja yksittäiset syntetisaattoriäänet oman minimalistisen henkensä. Tämä perinne säilyi oudosti tavalla tai toisella loppuun asti, vaikka laitteiden tekninen olisi sallinut jo jotain muuta. BBC Radiophonic Workshop:in soundi ja tyyli jäi niin sanotusti vanhanaikaiseksi saarekkeeksi, joka oli ehkä aikanaan hivenen tunkkainen, selkeästi synteettinen tavallisilla instrumenteillakin soitettuna, mutta näin jälkikäteen enemmän mieleen ja ikuisuuteen jäävä. 

BBC Radiophonic Workshop:in tuotanto oli myös se jota 70-80-luvun taitteen syntikkapopin pioneerit olivat kuunnelleet lapsuudessaan, eikä tämä tietysti voinut olla vaikuttamatta. Myös 90-luvun electronica sämpläyksen helppoutensa kautta otti suoraan pätkiä tästä vieden Workshopin ajattoman soundin perinnettä eteenpäin.

90-luvulle tultaessa BBC oli muiden yleisradioyhtiöiden tavoin säästökuurilla ja se sai muutaman vuoden ajan armonaikaa muuttaa osastonsa taloudellisesti tasapainoiseksi. Tässä vaiheessa aika ja tekniikka olivat ajaneet pioneerihengen ohi ja ohjelmien ääniä ja musiikkia saatiin paremmalla katteella (ja ehkä laadulla?) yksityisiltä tekijöiltä ja studioilta. BBC Radiophonic Workshop oli ajautunut kahden vakituisen ääniteknikon, sihteerin ja muusikoiden kanssa yhtiölle näennäisesti ja taloudellisesti suojatyöpaikkarasitteeksi joka suljettiin vuonna 1996. 

Workshopin ääni ja musiikki olivat kokeneet jo jonkinlaisen renessanssin 90-luvulla ja sen musiikkia oli julkaistu erilaisilla TV- ja myöhemmin osaston pelkkää omaa musiikkia sisältäneillä kokoelmilla. 2000-luvulta asti osa muusikoista on kiertänyt festivaaleja ja tapahtumia esittelemässä tätä musiikkia aikansa ja asiansa mukaisilla laitteilla.

Kokoelman musiikki kattaa viisi vuosikymmentä, mutta tietty johdonmukainen ääni- ja estetiikkalinja kantaa kokoelman alusta loppuun. Jinglemäisyys, tunnarit, aikansa nauhaleikkeet, paksut EMS ja muut syntetisaattorisoundit yhdessä napakoiden (tunnus)melodioitten kanssa vievät kokoelman äänimaiseman oudosti samaan aikaan vanhanaikaisiksi että futuristisiksi. Ulkomaista kuulijaa katsantokannasta riippuen joko auttaa tai rajoittaa myös se, että muutamaa klassikkoa lukuun ottamatta musiikki on pelkkää audiota, ilman visuaalisia tai henkisiä muistoja TV:n tai radion äärellä istumisesta.

Animal Collective - Isn't It Now? 2023

 "Isn't It Now?" ehtii vielä tämän vuoden puolen Levyhylly-postaukseen. 

"Vuoden parhaat levyt" listan kerääminen tai ylipäätään sellaisen ajatteleminen alkaa vuosi vuodelta tuntumaan vaikeammalta. 

Listalle pääsee ylipäätään nykyään olemalla kuunneltava albumi, mutta uusien albumien kuuntelu on taas jo vähän vaikeampaa puuhaa. Syynä ei ole, etteikö sellaisia ilmestyisi, vaan että ne livahtavat nykytarjonnan määrässä ja internetin pimennossa helposti tutkan ohi, etenkin jos ei seuraa muodikkaita musiikkisaitteja. Tai muodikkaita ja muodikkaita, vaan musiikkisaitteja ylipäätään.

Alun perin baltimorelaisen Animal Collectiven albumi on yhtyeen kahdestoista ja tämäkin "tuore bändi" on tehnyt ensijulkaisunsa jo - herranen aika 24 vuotta sitten. Yhtyeen jäsenistä Panda Bear on vilahtanut Levyhyllyssä jo kerran tänä vuonna, mutta Animal Collective on saman kaltaisesta audiosta huolimatta neljän hengen bändi, jossa Panda jakaa vokaalivastuut Avey Taren kanssa.

Yhtyeen musiikki on alusta asti ollut eklektinen sekoitus psykedeliaa, poppia, dronea, elektronista ääntä ja oikeastaan kaikkea lukuun ottamatta raskasta hevirokkia. Se ei tarkoita, etteikö yhtyeen musiikissa olisi omalla tavalla raskaita elementtejä, kuten esimerkiksi tämän levyn miltei 22 minuuttisessa Magnus opuksessa "Defeat"issä. 

Isn't It Now? on soinut auto-CD:ssa päivätolkulla, eikä siihen ole kyllästynyt. Kappaleissa on sopiva sekoitus rakenteellisen napakkuuden ja hähmäisyyden välillä. Välillä puskevan dronetuksen ohella polveilevat kappaleet ovat usein myös tarttuvan melodisia. Hyvin melodisia. Levyä kuunnellessa tyttäreni totesi sen kuulostavan "60-luvulta", eikä tätä käy kieltäminen. Avausbiisi "Soul Capturer" heiluu "We Love You"-ajan Stonesin tyyliin, "Magicians From Baltimore" pudottelee asiansa omalla tavalla raskaasti, levyn suurbiisi "Defeat" polveilee koko 20 + minuuttinsa läpi. Stonesien lisäksi kuuluu hyvin vahvoja vaikutteita Beach Boyseilta (sama Panda Bearin soolotuotannossa) ja levyn suurin vertailukohta voisi yllättäen olla Grateful Deadin kokeellisen kauden huipentuma "Anthem Of The Sun". Kaikki tämä päivitettynä 2020-luvulle ja 2020-luvun laitteille, joten suoraa retroiluakaan ei voi syyttää.

Ajatonta musiikkia, ajaton levy.

RIP Esa Kotilainen (1946-2023)

Tieto Esa Kotilaisen poismenosta levisi marraskuun alussa musiikin piirissä pyörivien ihmisten sosiaalisen median päivityksissä ensin huhuna, sitten varmana tietona. Kotilainen oli perunut syyskuussa paikallisen Hanuritehtaan tukikeikan esiintymisensä ja lokakuun Tavastian soitto-osuutensa sairastumisen takia. Sivusilmällä katsottuna syy tuntui ensin omissa ajatuksissa flunssalta tai muulta sellaiselta, mutta Kotilainen menehtyi ilmeisesti nopeasti edenneeseen vakavaan sairauteen vain paria kuukautta myöhemmin.

Kuusankoskella syntynyt ja jo vuonna 1991 paluumuuttanut Kotilainen oli myöhempinä vuosinaan tuttu näky Suur-Kouvolan DIY- ja muilla festeillä ja juhlissa, joihin hän usein pystytti sen suuren  syntetisaattorikioskinsa tai käveli yleisön seassa. Paikallisten muusikoiden, soittajien ja diggarien piirissä Kotilainen tunnistettiin ja muistettiin myös myöhemmästä ehkä hivenen Jerry Garcian mieleen tuovasta nallekarhumaisesta olemuksesta, joka ei poikennut hänen luonteesta keskustelijana toisten kanssa. Kotilainen oli nimittäin loppuun asti kiinnostunut soittamisesta ja musiikista ja jutteli näistä asioista mielellään jokaisen halukkaan kanssa. Kotilaisella oli omat ambitionsa soittamisessa ja musiikissa, mutta hän säilytti myös avarakatseisuutensa loppuun asti, mikä "vanhojen starojen" kohdalla tuntuu usein kadonneen.

Jonkinlainen unsung-starahan Kotilainen nimittäin oli. Jokainen Levyhylly-blogiin jostain ihme syystä eksyvä tietää kohtuullisen varmasti hänen pienen, mutta tärkeän panoksensa Wigwamin Nuclear Nightclubilla, Suomen ensimmäisen Minimoogin, Ajatuslapsi-levyn, lukemattomat sessiot syntetisaattoreillaan eri starbojen yhtyeissä ja levytyksillä, Lillehammerin Olympialaisiin säveltämänsä tunnarin ja niin edelleen ja niin edelleen. Oma suhtautumisenikin Kotilaisen kanssa käymiseen oli sellainen, että 70-luvun lapsena pidin hahmoa vähän sellaisena "Olipa kerran..." sarjan maestrona. Se osaa kaiken, on tehnyt kaiken ja ymmärtää vieläkin juttuja. Kotilainen oli itselleni myös (elävänä) linkkinä suomalaisen elektronisen musiikin "kivikauteen"; hän oli ollut ja on aina olemassa kuin joku Tom Bombadil (kunnes ei sitten enää olekaan olemassa). 

Vieläpä tässä melkein kotikylillä.

"Kosmisen musiikin" renessanssi ja vintage-syntetisaattorien paluu varmasti edesauttoivat sitä, että Kotilainen kaivoi vanhan kioskinsa esiin ja esiintyi mielellään tällaisen kaman kanssa. En suoraan sanoen muista kuinka monta kertaa olen nähnyt Kotilaisen esiintyvän oman vuoden 2013 Kymenlaaksoon muuton jälkeen, mutta kertoja lienee kymmen ja kahdenkymmenen välillä (yksi muistiin jäänyt on Nosferatu-elokuvan livesäestys), ellei jopa enemmänkin. Yksi onnekas luku tässä puuhassa oli vuosien 2016-2017 aikana toiminut Sähköpatoklubi. Kotilainen piti yhdessä toisen Esan eli Rantalaisen kanssa niin sanottua elävän ambient-musiikin klubia kerran kuussa Kuusankosken Patoklubilla. Illat järjestettiin aluksi kerran kuukaudessa ilmeisesti hiljaisina sunnuntai-iltoina, jotka tilojen järjestäjä antoi käyttöön ja niissä oli usein kaksikon setin lisäksi mukana ulkopuolinen vieraileva esiintyjä. Mitään suuria yleisömenestyksiä klubit eivät olleet ja niiden tahti hiipui vuosien varrella. Näitä järjestettiin kuitenkin yhteensä 16 kappaletta, viimeisen ollessa keväällä 2022. Tilaisuus oli hyvä paikka kuulla Kotilaisen + co musiikkia, ihmetellä erinäisiä soittimia ja muun muassa quadrofonista äänentoistoa. Kotilainen ja Rantanen äänittivät myös settinsä, mutta näitä ei ilmeisesti ole julkaistu, vaikka tarkoitus kai alun perin oli.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin:

Panda Bear & Sonic Boom - Reset 2022

Sonic Boom aka Peter Kember ja Panda Bear eli Noah Lennox ovat sen verran monta kertaa pyörähtäneet Levyhyllyssä, ettei heitä tarvitse enempää esitellä.

Näistä ensin mainittu on tuottanut jälkimmäiseltä kaksi kohtuullisesti menestynyttä ja omaperäistä levyä, mutta Reset on kaksikon ensimmäinen puhdas yhteis(työ)albumi.

Resetin tausta on mielenkiintoinen, sillä se äänitettiin nyt jo muistista pyyhityn koronapandemian aikana 2020-21 ja sen voi helpostikin kokea ponnistaneen tuosta maailmanlaajuisesta pandemiasta, yhteiskunnan suluista, ihmisten ahdistuksesta, tylsistymisestä ja epätoivosta.

Levyn musiikki ei kuitenkaan kuulosta tältä, ei todellakaan, vaan sitä voisi verrata esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiseen tai jälkeiseen korostetun (yli)pirteään ja hyväntuuliseen viihteeseen. Jonkinlaisen eskapismin tarjoamista siis.

Resetin musiikki perustuu pitkälti sampleihin ja vanhan muiden levyttämän musiikin "uudelleenjärjestelyyn", mikä luo albumille myös oman erikoisella tavalla muistoihin ja nostalgiaan perustuvan soinnin. Järjesteltävä materiaali löytyi Kemberin alkaessa - ilmeisesti koronatylsistyksissään - järjestelemään levykokoelmansa vanhoja seiskatuumaisia. Näistä tehtyjen looppien päälle Sonic Boom ja Panda Bear äänittivät omat lauluraitansa jälkimmäisen käyttäessä kaikki ne Beach Boys-kikat, mistä hänet tunnetaan. Kember luottaa tietysti omaan monotoniseen ja rajalliseen, mutta kieltämättä aina jollain tavalla mieleen jäävään antiinsa vokalistina. Taustamusiikissa liikutaan 50-60-luvun tunnelmissa sukeltaen välillä niin sanottuun exoticaan, välillä lainataan sitä liippaavaa vanhaa ska:ta ja niin edelleen.

Levyn koostaminen tapahtui ilmeisesti oikeaoppisesti korona-aikaisten kontaktien rajoittamisen suhteen. Kaksikko pallotteli kappaleita ja ideoita sähköpostin välityksellä, vaikka kumpikin asuu tätä nykyä suhteellisen lähellä toisiaan Portugalin Sintrassa. Koronan hellittäessä otteensa Panda Bear ja Sonic Boom ovat kiertäneet pienimuotoisesti tämän materiaalin kanssa Euroopassa. Resetistä on julkaistu tänä vuonna myös dub-remix levy, jonka päätekijänä on oikeutetusti "ysärilegenda" Adrian Sherwood.

Ekan kerran Resetiä kuullessa olo oli hivenen pettynyt. Ehkä sen vuoksi, että kaksikon aikaisemmista yhteenliittymistä johtuen odotustaso oli hyvinkin korkea, onhan jännällä tavalla futuristinen "Panda Bear Meets The Grim Reaper" yksi suosikkialbumejani viime vuosikymmeneltä. Siihen nähden toisten musiikkiin perustunut Reset tuntui vähän heppoiselta ja siltä, että on menty sieltä missä aita on matalin. Mutta tämähän levyn idea ilmeisesti onkin: tuttua, mukavaa, helppoa ja mukana hyräiltävää musiikkia vaikeille ajoille. Levyn lyriikoissa sekoitetaan tähän kylmää ja kuumaa.

Eri suositeltavaa kuuntelemista.

Maanalainen flanelli - MONOliitti 2023

Maanalaisen flanellin "toinen tuleminen" on aiheuttanut joillekin ihmisille hämmennysreaktioita lähtien siitä, että mitä alun perin yhtyeenä aloittanut nyky-duo ylipäätään ajaa takaa. 

Alkuperäinen bändinä operoinut Flanelli julkaisi ainoastaan yhden seiskatuumaisen vuonna 1987, operoi jonkin näköisessä jälkipunkissa ja katosi aika pian. Nykyään salanimien taakse kätkeytyneitä jäseniä on ollut myöhemmin muissa marginaalisissa yhtyeissä ja operointialue on ollut ilmeisesti lähinnä Kouvola-Lahti akseli.

Noin kymmenen vuotta sitten "Roy Fritz" ja "Antero Warha" aktivoivat yhtyeen duona, julkaisivat CD-r:n ja helvetin sakean "Pionien aika" elokuvan, mihin kyseinen albumi myös liittyi.

Bändi on tässä välissä keikkaillut suhteellisen aktiivisesti ja itsekin olen sen DIY yms. tapahtumissa nähnyt muutamaankin kertaan. Kaksikon live-esitykset ovat viihdyttäviä ja juuri tarpeeksi provosoivia, että niissä on ns. tekemisen meininkiä.

Duon meininki on sellainen, että Fritz vastaa laulusta ja keulahahmoilusta, Warha musiikillisesta taustasta tai sen soitosta. Eli kaksikko operoi kasarin tyylisesti konepop-duona, jossa toinen laulaa ja toinen soittaa. Musiikki itsessään omaa paljon viittauksia edellä mainitun tyylisiin Pet Shop Boysseihin (Fritzin vokalisoinnin rajoissa), kone-gootteiluun, Suicideen, Stoogesiin, Hawkwindiin ja niin edelleen. Eli siihen kamaan missä Levyhyllykin on marinoitu vuosien ajan. Joillekin biisien tyylillinen poukkoilu ja keskinäinen irrallisuus on ottanut koville, mutta itse koen, että niiden esittämistyyli sitoo ne tälläkin albumilla aivan hyväksi ja kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Fritzin lyriikat toimivat, Futupunk-biisin naivi futurismi yhdessä musiikin kanssa jyrää eteenpäin. "Olavi Hartmannin klinikka" on ahdistavan kylmä ja uhkaava. Levyn lopettava moniosainen yli kahdeksanminuuttinen "Sodomiittien yö" on jo upeaa sakeutta. Omistamassani CD-versiossa on vinyylistä poiketen kolme bonusbiisiä, mikä on hyvä, sillä niiden joukossa on bändin paras biisi "Kapseli".

Levyn julkaisu on merkitty Kouvolan Novgorod-antikvariaatin ja Salatut elämät-yhtiön välille. Näistä jälkimmäinen on ilmeisesti Ville Pirisen lafka?

Kate Bush - Hounds of Love 1985

Hounds of Love on Levyhyllyn aikajänteellä jopa ajankohtainen, sillä siltähän löytyy kappale "Running Up That Hill", joka nousi viime vuonna Stranger Things-sarjan takia toisen kerran Yhdysvaltain sinkkulistalle. Tällä kertaa Top 3:seen (ekalla #30).

Albumi oli myös Kate Bushin menestynein myyden Isossa Britanniasta yli miljoona kappaletta ja Bush oli pikku/kulttisuosittu myös USA:ssa. Artistin tunnettavuuteen verrattuna Bushin levymyynti onkin ollut jossain mielessä jopa "malitillista", mutta kyllä niitä levyjä on Eurooppaankin kuskattu niin paljon, että omat (ilmeisesti kolme kappaletta) Bushin vinyylialbumit on ostettu joskus ysärin ja tuutausarin taitteessa kirppiksiltä: tavispöydistä ja halvalla.

Hyllyssä ne ovat aika pitkälti pysytelleetkin, sillä Bush ei ole itselleni yhtä poikkeusta lukuunottamatta juuri kolissut. Hyllystä löytyvät "The Kick Inside" ja "Lionheart" ovat ehkä kerran pari pyöräytetty ja musa todettu "ei suun maun mukaiseksi". Näistä viime viikon uusiokuuntelussa deby "Kick..." on aivan jees, mutta Lionheartista en saa kiinni muuta kuin tietyistä edelleen ärsyttävistä maneereista. Ilmeisesti tästä syystä Hounds of Love on saanut jäädä hyllyyn koskemattomana. Tai ehkä sen kasaria elävä ja hengittävä äänimaailma on muodostanut esteen joskus vuonna 2001. Mene ja tiedä.

Mainitsin äsken poikkeuksen ja sehän on vuoden 2005 paluulevy Aerial, joka kolisikin niin kovaa, että se oli synnytyssalissa levynä esikoisemme syntyessä. Valitettavasti suureen tunnekokemukseen liittyvät levyt tässä yhteydessä muuttuvat vaikeiksi ja täten haalistuvat, kuten kävi tälle ja toiselle tilanteessa mukana olleelle levylle (Robert Wyattin "Rock Bottom"). Aerialiin, kuten Bushin koko tuotantoon pätee leima "feminiininen", jota musiikin muodon lisäksi on vahvasti sanoituksissa. Tuolloin olin kuitenkin näköjään kasvanut sen verran, että tällaisen puolen pystyi itsessäänkin hyväksymään, tai ainakin sellaisen kuuntelemisesta nauttia.

Hounds of Loven lähtiessä soimaan huomaakin, kuinka tavallaan samankaltaista se on Aerialin kanssa. Täytyy tunnustaa, että levyn hittibiisi ei kuulu edelleenkään suosikkeihin, mutta biisimateriaali on samalla tavalla poikkeilevaa, kokeellista ja HoL nojaa myös hyvin hyvin vahvasti samplerin käyttöön. Vuonna 1985 se oli vielä puoli vuosikymmentä aikaisemmin hankittu Fairlight (laitetaan tähän pakollinen "maksoi yhtä paljon kuin henkilöauto") ja rumpuina toimii LinnDrum rumpukone, sama jota myös Prince käytti paljon. Levyllä on suuri määrä vierailijoita ja soittajia (mm. ex-Killing Joke Youth), mutta sämpläys ja rumpukone soundeineen ja tyyleineen sitoo kaiken yhteen. Ilmeisesti levyn pohjana toimi alusta loppuun Bushin kyseisillä laitteilla ja pianolla tekemät kotiäänitteet, joiden päälle levy rakennettiin. Tämä selittää ehkä myös levyn tietyllä tapaa huolettoman tunnelman. Kasaria ja koneita on yleensä kuvattu kliiniksi, mutta HoL:n kohdallahan tämä ei päde, vaan äänimaisema on paksua ja saturoitunutta. Kiintiö naukubassot soivat jne. Tämähän on kokonaisuutena aika jees.

Cosmic Overdose - Final Koko 1980

 

Ruotsalainen Cosmic Overdose syntyi 70-luvun lopussa mielenkiintoisista ryyneistä. Provosoivasti annettu nimi voisi ehkä olla ironinen viittaus perustajakaksikon taustalle: Dan Söderqvist soitti alunperin kitaraa 70-luvun alun "proggen" liikkeen Älgarnas trägård-yhtyeessä, Ingemar Ljungström taas oli toinen mies "Ruotsin Klaus Schulzejen", eli Anna Själv Tredje-yhtyeen 'Tussilago Fanfara'-levyn takaa. Bändin kaksikon lisäksi mukana oli alussa vielä Ragnarök-yhtyeen Kjell Karlgren, joten pitkätukkataustaa: oli.

Bändin eka albumi 'Dada Koko' (1980) olikin sitten jotain ihan muuta. Englanninkielisestä bändinimestään huolimatta biisit olivat laulettu ruotsinkielellä, sanat hulluttelevat ja musiikki lähimpänä kai jotain syna post-punkkia. Youtubesta löytyvät keikkapätkät lavaliikkeineen alleviivaavat vielä selkeää provo-asennetta. Devot, Suicidet, Joy Divisionit, Cabaret Voltairet jne. oli kuultu ja sisäistetty ruotsalaisella laadulla. Rumpukone nakuttaa, syntikat soivat tyylikkäästi, liidikitara vaeltelee, mukana on välillä fonia ja tyylikäs paketti. Biisitkin ovat usein hyviä ja loput tarpeeksi hyviä.

Ilmeisesti yhtyeen paketin sisäistäminen oli yleisölle yhtä haastavaa, kuin pari vuotta aikaisemmin Suicidelle; Cosmic Overdose sai punkbändi Ebba Grönin lämppärinä vihaa ja tavaraa niskaansa.

Aika pitkälle päästy, ennen kuin otetaan puheeksi tämä levy. Noh, alustukselle on syynsä, sillä Final Koko on tietynlainen "remix-levy" debyytistä. Mukana on siltä löytyviä biisejä vähän editoituna, sekä kokonaan toisia. Laulukieleksi on vaihdettu englanti. 

Final Koko ilmestyi kasettina ja Youtuben ulkopuoliset halukkaat kuuntelijat saanevat maksaa siitä Discogsien mediaanihinnan 100 euroa.
En sano, että Final Koko on varsinaisesti parempi, kuin vähän enemmän rönsyilevä debyytti, mutta juuri tässä tylyssä tiivistämisessä se maistuu oikein hyvin. Kummassakin on mukavan innovatiivista syntetisaattorin käyttöä, angstia ja kaikkea sellaista mitä näihin kuuluu.

Cosmic Overdoselta ilmestyi tämän jälkeen vielä täyspitkä. Bändi oli keikkamatkalla Brittein saarilla ja keikkapaikan järjestäjä tai joku vastaava sanoi, että teillä on vähän huono nimi. Kaksikko vaihtoikin sen sitten tähän päivään asti toimineeseen Twice A Man:iin, joka on vähän tyylitellympää synapoppia ja ainakin niiltä osin mitä kuullut, vallan kelpoa sellaista.

Wolfgang Flür – Magazine 1 2022

Wolfgang Flür lienee tähän blogiin eksyville tuttu nimi ainakin etäisesti. 

Hän liittyi perkussionistiksi Kraftwerk-yhtyeeseen vuonna 1973 ja poistettiin listoilta vuonna 1987. Ilmeisesti ero/ttaminen ei ollut kivuton prosessi. Hän soitti kuitenkin kaikilla yhtyeen klassisen kauden levyillä ja on myöhemmin väittänyt keksineensä elektroniset rummut, vaikka patentit yhtyeen soittimista on kyllä kaksikolla Hütter/Schneider. 

Pääkaksikon nihkeys haastattelujen tai edes steitmenttien antamiseen oli kautta historian hyvin pidättyväistä ja tätä on paikannut sitten kaksikko Flür/Bartos myöhemmin. "Perkussionisti" kaksikosta Bartos (yhtyeessä 1975-1990) osasävelsi toisaalta aika monta yhtyeen tunnettua kappaletta, mutta ilmeisesti koki myös turhautumista, jota on vuodatettu kirjan verran. Flürille sävellyskrediittejä ei ole juuri laitettu.

Flüria voisi siis kutsua yhtyeen takarivin mieheksi, joten odotukset kirjastosta lainatun soololevyn kohdalla eivät olleet kummoiset. Tosin takakansi lupaa levylle useita aika nimekkäitä, kuten nykyään sanotaan muodikkaasti "feattaajia". Ilmeisesti heidän osuus biiseissään on kuitenkin fiittaamista suurempi, koska miltei kaikki ovat merkattu myös biisien osasäveltäjiksi. Ja kaiken on ilmeisesti mahdollistanut tuottajaohjelmoija Peter Duggal. Feattaajina levyltä löytyy muun muassa Midge Ure, Peter Hook, ysärin teknobändi U96, Claudia Brücken, Bostich ja niin edelleen. Brittejä ja saksalaisia.

Levyn avaava nimibiisi tuntuu ensiksi hivenen liian sakialta ja palikat sekaisilta, mutta edetessään levy petraa biisi biisiltä. Etenemisen aluksi tulee mieleen, että nyt on aika härskiä Kraftwerk rip-offia, tai jopa mash-uppia, mutta homma toimii. Duggal on kaivellut ne klassiset ja ajan kestävät synasoundit, vocoderit, puhelaulut ynnä muut ja liikuttanut (Werkin) musaa vähän eteenpäin siltä viimeiseltä 80-90-luvun vaihteeseen sijoittuneelta liikahdukselta. Flür kertoo saksalaiskorosteisella englannillaan juttuja ja omakohtaisia muistoja. Levyn päättävä nykymaailman menoa ruotiva "Say No" kasvaa jo suorastaan maailmaa hiilaaviin eeppisiin mittoihin. Ristiriitainen, mutta hyvä albumi.

Ulver - Hexahedron – Live at Henie Onstad Kunstsenter 2021

Suden monikkomuotoa tarkoittava Ulver on bändejä, joiden kiinnostavuudesta osa perustuu alkuperäiseen taustaan ja lähtökohtiin.

Yhtyeen alkumuoto on kuului 90-luvun alun norjalaiseen black metal-skeneen, yksi jäsenistä menehtyi tyylilajille uskottavasti oman käden kautta ja bändillä oli 15-vuoden keikkatauko ennen vuonna 2009 alkanutta uutta keikkailua ja kiertelyä.

Puhdas bm-kausi kesti vain kolmen levyn verran, joista viimeinen "Nattens Madrigal" oli legendan mukaan äänitetty kasiraiturilla METSÄSSÄ ja bändi käytti ennakot urheiluautoihin, kokaiiniin ja kalleisiin pukuihin. Mikään edellä mainituista ei pitänyt paikkaansa, mutta yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja johtaja Kristoffer Rygg piti (epäuskottavan) paskapuheen tahallaan elossa tuomassa huomiota ja jännitystä.

Tästä eteenpäin kokoonpano alkoi elää muutoksissa, kuten musiikkikin, lipuen aika nopeasti karsinastaan. Ulver on olemassaolonsa aikana soittanut pääosin muuta kuin black metallia, mistä kuitenkin muistetaan aina yhtyeen kohdalla mainita. Levyjä on julkaistu ilman alkupään keikkailua ja kiertelyäkin ihan kunnioitettava määrä.

Bändin levyillä on ollut vahvoja art rock, dark-ambient ja ambient vaikutteita, sekä tietenkin toiseen norjalaiseen ex-black metal artistiin, menninkäispukuiseen Mortisiin linkittyen elektronista vahvasti Depeche Modelta kuulostavaa ääntä. Ulver on nykyään miltei täysin konebändi.

Hexahedron – Live at Henie Onstad Kunstsenter on äänitetty jälkimmäisen nimisessä kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee noin 15 minuutin ajomatkan päässä Oslosta. Bändi soitti valo- ja videoshown keskeltä, keskellä kyseistä tilaa ja yleisöä. Konsertit tapahtuivat vuonna 2018 ja tämän levyn sisältö on jälkimmäiseltä illalta.

Levyn sisältö on itselleni oikeastaan tiivistelmä Ulverin musiikista ja ideasta: se on hyvän kuuloista, mutta onko kaikki sen jutut ja biisit ihan 5/5 kamaa? Ilman taustalla olevaa black metal-legendaa? Osa biiseistä on nimittäin aika peruskamaa, jollei jopa keskinkertaista menoa, mutta toisaalta käsittääkseni iltojen ideana oli kokeilla musiikkia ja biisejä ilman suurempaa hiomista ja suunnitelmallisuutta?

Kuitenkin levy pitää sisällään noin puolet aika jees tavaraa: levyn avaava 15+ minuuttinen dronettelu "Enter the Void" tuo mieleen 70-luvun alun saksalaiset Agitation Freen ja muut jumittajat urkupisteineen ja huminoineen. Seuraavan "Aeon Bluen" alkutremolot ovat komeita, mutta sitten tuodaan juustotarjotin paikalle ja siirrytään pitkäksi aikaa maakuntatason Depeche Modeksi. Ei tässäkään ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kyllähän tämä parempaakin voisi olla. Lopussa taas astutaan eetterimaailman puolelle liki 19-minuuttisella "The Long Way to Homella".

CD pyöri kirjastolainana autossa yli viikon ja mielessä taistelivat edellä mainitut puolet. Sitten päätin, että tämä on tuollainen 90-luvun alkupuolen ei täydellinen, mutta ihan jees puoli-ambient tai elektronisen musiikin levy. Sellaista tekijätkin ovat varmaan hakeneet.

Eyeless In Gaza - Light of April 1982

Sonic Boom - Spectrum 1989

Levyhylly-blogi alkaa lähennellä "Suomen virallista Sonic Boom-fanisivua". En ole laskenut kuinka mones postaus tämä on Sonic Boomin, oikealta nimeltään Peter Kemberin kohdalla. Aika mones. Osasyy on tietysti hänen aktivoitumisensa musiikinjulkaisijana ja tuottajana.

Spectrum oli myöhemmin hetken aikaa oikeakin yhtye, mutta nimensä se sai tästä Sonic Boomin soololevystä, joka julkaistiin kasettiversiona jo vuonna 1989, vinyyli ja CD vasta seuraavan vuoden helmikuussa.
Indie-teininä kuulin Spacemen 3:sta ehkä seuraavana vuonna ja ensimmäinen pitkäsoitto televisiossa tulleen "Revolution" biisin jälkeen oli yhtyeen joutsenlaulu 'Recurring'. Siinä ihastuin saman tien sen monotoniseen ja hypnoottiseen (ja samalla kömpelöön) Sonic Boomin tekemään levyn alkupuoliskoon. 

Bändi oli Recurringin ilmestyessä 1990 hajonnut Jason Spacemanin ja Sonic Boomin välirikon takia. Tai tämä tapahtui käytännössä jo albumin äänityksissä. Spaceman/Pierce teki vielä sikäli tylysti, että hänen uuden Spiritualizedinsa ensimmäinen kokoonpano oli käytännössä yllämainitun albumin äänittänyt porukka, miinus Sonic Boom. Kumpikin maestroista teki sessioissa oman puoliskonsa itse, mutta jokseenkin samalla miehistöllä.

Hommat menevät taas tämän levyn kohdalla ristiin: levy äänitettiin edellisenä vuonna 1989 ja tällä taas soittaa käytännössä koko Spacemen 3 Jason Pierceä myöten, vaikka tämä onkin ns. Kemberin soololevy. Toinen ristiin veto on, että albumin, tai toisinaan EP:ksi kutsutun levyn kappaleet ovat henkisesti ja tuotannollisesti hyvin lähellä seuraavana vuonna ilmestyneen Recurringin A-puolen kamaa. Recurringin 'Big City' kappaleen euforisen naivistinen lyriikka oli kuulemma New York Cityn innoittama.

Sama kaupunki tursuaa Spectrum-levylläkin, jolla on aivan suoria Suicide ja Alan Vega-lainauksia ja vaikutteita. Levyn kappaleet ja musiikki ovat minimalistisia, sisältävät suoria viittauksia myös Beach Boysiin, Silver Applesiin ja Kraftwerkiin, mutta Kemberin flangerin ja tremolon tuotannollisessa käsittelyssä kuulostavat täysin häneltä. Tai siis Spectrumilta. Tai Spacemen 3:lta. Eli sitä itseään.
Kember hoitaa vokaalinsa ankealla tunnistettavalla tyylillään. Eihän se mitään herkkua ole kaikkien korvaan, mutta oleellinen osa hänen musiikkiaan.

Minulla ei tätä levyä ollut, vaan seuraava 'Soul Kiss, Glide Divine', jonka ostin ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Lontoosta. Yhdellä kaverilla tämä oli, mutta hän piti levyä ja bändiä vähän käppänä, koska diggasi enemmän juuri tuolloin ilmestyneestä Spiritualizedin debyytistä. Onhan se parempi, mutta kyllä tässä Sonic Boomin debyytissä on jotain sympaattista ja tietyssä mielessä ainutlaatuista. Tietyssä mielessä rajoittunutta musiikkia, esikuviansa seuraavaa, mutta siinä mielessä taas hyvin inspiroivaa ja omintakeista. Ja vähän käppäistä.

Moon Duo - Stars Are the Light 2019

Moon Duo syntyi, kun yhdysvaltalaisen Wooden Shjips-yhtyeen Ripley Johnson huomasi, että hänen pääbändinsä ei ollut hirveän uraorientoitunut, eli sen koolle saaminen ja sen kanssa kiertäminen on kohtuullisen vaivalloista. 

Hän halusi kuitenkin keikkailla aktiivisemmin, joten älynväläyksen hetkellä ehdotti kumppanilleen Sanae Yamadalle duon perustamista. Olihan kaksikko aina muutenkin kimpassa kiertueilla, eikä duo-kamojen roudaus vaatisi taasen suurta vaivaa ja niin edelleen. Moon Duo on toiminut jo useiden levyjen verran, välillä mukana on ollut kolmas jäsenkin rumpalina.

Ripleyn kaikissa projekteissa on vähän samoja elementtejä ja Wooden Shjips on myös psykedeelistä rokkia soittava yhtye, kuten Moon Duokin alussa. Jälkimmäisen musiikki on kuitenkin ollut lähtökohdistaankin johtuen huomattavan paljon minimalistisempaa ja enemmän droneen ja toistoon nojaavaa. Pääpaino on ollut Ripleyn kitaralla, joka on kuljettanut biisejä eteenpäin. Soundissa on muistumia vanhoista dronerock-yhtyeistä, kuten Spacemen 3 ja Suicide.

Tälle uusimalle levylle tultaessa bändin sisäisessä kemiassa on kuitenkin tapahtunut sellainen muutos, että Yamada on ottanut suurempaa roolia syntikkalayereineen ja Ripleyn kitarat ovat suorastaan taka-alalla. Levyä on tituleerattu Moon Duon "diskolevyksi", mutta ei se nyt ihan sellaista perinteistä 4/4 jumputusta ole, vaan elektronisesta menosta ja biitistä huolimatta sellaista makuuhuonemusaa, pieniä kikkoja soundeja ja nyansseja. Vaikka toistoon tässäkin nojataan. Krautrock-termi on kärsinyt aika kovaakin inflaatiota, mutta sellaiseen 70-80-luvun taitteen motorik-menoon voisi nähdä linkkejä.

Oman kirsikkansa kakkuun tuo se, että äänitetty levy lähetettiin ex-Spacemen 3 mies Peter Kemberille, eli Sonic Boomille Portugaliin miksattavaksi. Boomhan on nykyisin taas profiilikas artisti/miksaaja/tuottaja, joka on tehnyt töitä muun muassa Beach Housen, MGMT:n ja Panda Bearin kanssa. Ihan jokainen Boomin kädenjälki ei ole omaan korvaan tuonut elämää suurempaa lisäarvoa, mutta tällä levyllä Kember on kaivellut miksauksesta oikeita ääniä ja järjestellyt niitä oikeisiin paikkoihin, aika karkkimaan kuuloisesti. Koko levy on omaperäisen kuuloinen, mikä on tänä päivänä välillä kovin harvinaista. Siinä missä Kemberin entinen bändikumppani Pierce käyttää Spiritualizedin uusilla levyillä Logickin KAIKKI RAIDAT, Kember luottaa vanhaan minimalismitaitoonsa ja hyvä niin.

Hyvä levy. Ehkä noista biiseistä ei mikään jää levyn jälkeen päähän soimaan, mutta levyn pyöriessä ja äänimaisemaan upotessa ne taas toimivat. Tarpeeksi epämääräistä, tarpeeksi biisiä.

Spectrum - Forever Alien 1997

Peter Kember julkaisi viime vuoden kesäkuussa 'All Things Being Equal'-albumin, jota "myytiin" blogeissa ja ug-musiikkimedioissa hänen ensimmäisenä sooloalbuminaan 31. vuoteen. 

Vuonna 1989, vielä Spacemen 3:sen viimeisten pyörän pyörähdysten aikana äänitetty sooloalbumi "Spectrum" antoi paria vuotta myöhemmin nimensä hänen yhtyeelle; Spectrum. 

Alussa sen musiikki oli enemmänkin kappale-orientoitunutta ja mukana oli hetken aikaa pysyviä soittajia, pääosin hänen levypuoliskollaan Spacemen 3:sen viimeisellä albumilla soittaneita tyyppejä ja musiikkikin jatkoi periaatteessa siitä pisteestä, mihin se kyseisellä levyllä päättyi.

Parin albumin kuluessa Peter Kemberin, eli Sonic Boomin yhtyetoverit häippäsivät, eikä yhtye aikalaiskuvausten perusteella saanut muutenkaan oikein pakettiaan ikinä toimimaan livenä, vaan kuulosti lähinnä amatöörimäiselta ja aneemiselta. Tässä vaiheessa Kember löysi modulaarisyntetisaattorit, joiden hän koki olevan helpompi tapa toteuttaa musiikillisesti itseään, kuin rajallinen kitaransoittotaitonsa.

Tämä tapahtui siis 90-luvun lopussa hetkeä ennen modulaarisyntetisaattoreiden renessanssia. Laitteet olivat harvinaisia ja hintavia. Kember ihastui erityisesti levyn kanteenkin päätyneisiin EMS-yhtiön laitteisiin ja niiden rajallisuuteen, mutta myös villeyteen.

Kemberin visiona oli tehdä albumi analogisilla syntetisaattoreilla, joka olisi kuitenkin orgaanisen kuuloinen, eli aika pitkälti sama litania, kuin viime vuoden "sooloalbumillaan". Levyt itse asiassa muistuttavatkin toisiaan hyvin paljon, vaikka aikaa julkaisujen välillä on... pysähtynyt kaksikymmentäkolme vuotta. Alf Hardy äänitti levyn Coventryn Cabin-studiossa ja myös soittaa levyllä monia sen laitteista. Krediitteihin on merkitty myös entinen Spacemen 3 basisti Peter Bain alias Bassman, mutta bassoa hän ei levyllä soita, vaan "programming vibrations" on ollut se juttu. Mutta siis Kemberin soolohan tämä on käytännössä.

Levy oli jatkumoa sitä ennen ilmestyneelle "Owsley"-EP:lle, sen biisejäkin päätyi albumille. Ehkä analogisen plörinän suurin ero vuoden 2020 albumiin on, että se kuulostaa himpan verran enemmän 50-luvun sci-fi-leffoilta ja erityisesti alussa BBC Radiophonic Workshop-kamalta. Oudolta ja kömpelöltä, mutta myös sympaattiselta. Kember puhuu tunnistettavalla narkkarinarinallaan, välillä vocoderin läpi ja myös Hardy vokalisoi puhelaulullaan. Vaikka Sonic Boomin ulosannista ja musiikillisista lahjoisa olisi mitä mieltä tahansa, soundit ovat aina olleet puunattuja. Tämäkin albumi masteroitiin erikseen kanadalaisessa studiossa.

Erikoinen tapahtuma liittyi BBC Radiophonic Workshopiin, kun Kember huomasi levynkannesta, että Delia Derbyshire oli syntynyt kaupungissa (Derbyshiressä) ja soitti tälle. Tästä seurasi jälkimmäisen elämän loppupätkän jatkunut ystävyys ja yksi yhteistyölevykin.

Ministry - The Mind Is a Terrible Thing to Taste 1989

Ministry oli niitä yhtyeitä, jotka kuuluivat nuoruuden taustalle, mutta eivät päivittäiseen kuunteluun. 'Jesus Build My Hot Rod' soi runsaalla MTV-rotaatiolla ja niittasi metallin ja Surfin Birdin samaan pakettiin. Ainoa bändin levy, joka pitkän aikaa löytyi omasta hyllystä oli vuoden 1990 livelevy 'In Case You Didn't...', jonka biisit siis edelsivät 'Psalm 69' hittilevyn biisejä. Ja tältä 'The Mind Is a Terrible Thing to Taste' levyltähän niistä suurin osa löytyy.

Jo Ministryn suosion suurimpana aikana oli yleistä tietoa, että bändin puolen vuosikymmenen takainen 'Twitch' oli vielä Depeche Mode-tyylistä synapoppia, vaikkakin tummilla vaikutteilla. Ministryn soundi siirtyi levy levyltä enemmän industrialiin ja myös metallisemmaksi. Tällä albumilla on jo piiskaavat metallikitarat ja hevistä otetut iskut, mutta seuraajaansa verrattuna tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla konemusa-albumi.

Fanien keskuudessa tästä on muodostunut yhtyeen yksi pidetyimpiä albumeja, mutta päämies Al Jourgensen ei levystä hirveästi pidä, johtuen levytysprosessin kaoottisuudesta ja hyvin huumeisesta vaiheesta Jourgensenin elämässä.
Al on tyyppi, joka on osannut haalia ympärilleen tekijätyyppejä, joiden panoksen hän on imenyt omiksi ansioikseen. Silloinkin, kun on ollut siinä kunnossa, ettei saa edes puhetta suustaan. Toki henchmanien nimet on saatu levyjen krediitteihin. Jourgensen ja pitkäaikainen taistelupari basisti Paul Barker tuottivat levyn yhdessä ja sessioiden hengestä kertonee jotain se, että Al hakkasi jossain vaiheessa Barkeria tuolilla päähän, koska tämä vitutti. Bändin tyypit puuhailivat muutenkin raitojen parissa omineen, eikä välillä voitu puhua minkäänlaisesta yhtyetoiminnasta. Kuuleman mukaan 'So What' on levyn ainoa biisi, jossa kaksi soittajaa on soittanut studiossa yhtä aikaa.

Barker ja rumpali Bill Rieflin työstivät levyn esituotantovaiheessa kirjastoa kauhu- ja kulttifilmeistä napatuista sampleista, joita sekoitettiin biiseihin. Tällainen sampleviittaustyyli oli uutta ja ihmeellistä 90-luvun taitteessa, kun laitteet sen ensimmäistä kertaa sallivat. Valitettavasti sitä ryöstöviljeltiin ehkä vähän liikaa, kolme elokuvasamplea per biisi alkaa olla nykyään jo liian raskasta, jos joku edes uskaltaa samplata näin ysärin tyyliin.  

Tällä levyllä Barkerin basso on pääosassa yhdessä perkussioiden kanssa. Levyn piiskametallikitaratkin ovat periaatteessa iskusoittimia ja palvelevat enemmänkin uutta muotoa. Avausbiisi 'Thieves'in periaatteessa metallinen riffi on rumpukoneineen jo niin älytön ja yhtä inhimillinen, kuin palasista koottu vuoden 1987 robottipoliisi, että nostaa edelleen hymyn suupieleen. Jourgensen itse laulaa biisit tavaramerkki-efektinsä läpi, mutta mukana on myös esimerkiksi räppääjää K-Lite ja nelosbiisi 'Cannibal Song' voisi aivan hyvin olla PiL-yhtyeen biisi. Metallisuus korvaantuu levyn edetessä ehkä muutenkin Killing Jokella ja teollisella kolinalla. Albumin päättävä 'Dream Song' samplaa Bulgarian naiskuoroa kohtalokkaan kellon, pulputuksen ja rytmin päälle.

Levyn syntyprosessiin nähden onkin yllättävää, että bändi pystyi nostamaan materiaalin lavalle ja turboahtamaan sen metallisemmaksi seuraavalle livelevylle.

Radiohead - Hail to the Thief 2003

Radiohead-yhtyeen musiikkiin tutustuminen jatkuu. 

Aiemmin kuuntelussa oli yhtyeen toistaiseksi viimeinen levy, nyt pyörii "juuri äsken" (miltei 20 vuotta sitten...) ilmestynyt 'Hail to the Thief'. 

Ysärillä ilmestynyt ensilevy 'Pablo Honey' aiheutti nimittäin pitkäaikaisen allergian bändin musaa kohtaan, jota nyt liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin parannellaan. Ja tämähän on helppoa, koska likipitäen jokaiselta kirpputorilta löytyy tällä hetkellä alle kahdella eurolla yhtyeen fyysinen CD-äänite (tämä maksoi 50 senttiä). Siitä sitten valkkailemaan.

Tsekkailin wikipediasta huvikseni yhtyeen levymyyntimääriä ja nehän ovat aivan valtavia. Viime aikojen "fyysiset levyt katoavat" ilmiöön asti bändi on myynyt tasaisesti miljoonia per julkaisu. Ja koska näitä julkaisuja on vielä suhteellisen paljon plus ne kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoista kamaa, koen tämän pienenä valonpilkahduksena massamarkkinoiden seassa.

Temaattisesti levyn laukaisi Thom Yorken ja yhtyeen turhautuminen syyskuun yhdennentoista jälkeen Goerge Bush Jr:n laukaisemaa "Sotaa terrorismia vastaan", joka jo silloin oli täysin läpinäkyvä tekosyy Yhdysvaltain oman valta- ja kauppapolitiikan pönkitykselle; etenkin Saddamin hallitseman Irakin säännösteltyjen öljymarkkinoiden avaamiselle. Ehkä härskiydessään todellakin eräänlainen rosvoretki, johon levyn nimessä viitataan. Aiemmin maan tukemat yksinvaltiaat joutuivat maalitauluksi, vaikka iskujen tekijät istuivat Afganistanin luolastoissa piilossa. Väkivaltakoneisto hoiti hommansa, jonka jälkeistä valtatyhjiötä ja kaaosta setvitään edelleen pakolaisineen ja päättymättömine sisällissotineen. Plus terojen jälkeen tilalle tulivat entistä hullummat islamistit. Ikävä kyllä sama koskee myös omia populistejamme ja johtajia.

Bändi teki levyn esituotantoa kotimaassaan, mutta itse levy äänitettiin Los Angelesissa nykymittapuulla kunnioitettavan lyhyessä kahden viikon pyrähdyksessä. Edellisillä levyillä Radiohead oli jo muuntunut kitarabändistä elektronisemmaksi ja sama jatkui tällä albumilla. Kiertueilla oli opeteltu soittamaan osittain pelkästään koneilla, joka joudutti levytyssessioita. Bändi käytti laitteita niin sanotusti livenä ja levystä suurin osa soitettiin sisään ilman päällekkäisäänityksiä tai turhaa hiontaa. Avausbiisi "2+2=5" oli esimerkiksi yhtyeen äänitestausveto studiossa, joka päätyikin sitten levylle. Levyn lopullinen miksaus tehtiin bändin omassa Oxfordshiren studiossa + muutamia tuplauksia ja miksaus kesti vuoden 2003 puolelle. Silti lopulta kolmasosa levystä jäi Los Angelesin sessioiden suoriksi pöytämiksauksiksi. 

Tuotantotapa johti kuitenkin siihen, että autossa ties kuinka monetta kertaa pyörivä levy on edelleen kuunteluista huolimatta jollain tapaa "hahmoton". Selkeät päällekäyvät (ja jäävät) melodialinjat ovat lähestulkoon poissa. Mutta kerta toisen jälkeen kuunneltuna tästä silti pitää, eikä se tunnu yhdentekevältä, vain kovin soljuvalta. Ehkä nämä määreet täyttävät englantilaisen "grower"-termin määreen. Levy ei aluksi avaudu, mutta kestää kuuntelua ja kasvaa hiljalleen.

2000-luvun alussa oli myös sota Napstereita, mp3:ia ja oikeastaan kaikkea muuta sellaista vastaan. Hail to the Thief osallistui myös siihen, sillä 2-3 kuukautta julkaisua ennen sen miksaamaton versio vuoti nettiin. Yhtye ei Metallican tyyliin syyttänyt kuitenkaan sitä itselleen lataajia, vaan tuntematonta vuotajaa "huonojen versioiden" jakamisesta. Syy tai seuraus: tämäkin levy myi yli 2 miljoonaa fyysistä kappaletta.