sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Agitation Free - Malesch 1972

"I'll Fly the Aeroplane and You'll Play For Us Today". Tällä arabi-englannin lainilla alkaa levy. Musiikki käynnistyy urku-dronella johon yhtyvät hiljalleen basso, etniset perkussiot, rummut ja kaksoiskitarat.

Agitation Free perustettiin Berliinissä 60-luvun lopussa ja sillä on runsaasti yhteyksiä muihin 'berliinin koulukunnan' bändeihin ja artisteihin, kuten Tangerine Dreamiin, Ash Ra Tempeliin ja Klaus Schulzeen. Yhtyeen tarkoituksena oli alunperin soittaa jazz-henkistä jamirokkia, mutta onneksi bändi sai hommansa sitä geneeristä jamipaskaa parempaan liitoon.

Malesch-levyn syntyyn vaikutti yhtyeen soittomatka Lähi-Itään, johon se sai tuen Goethe Instituutilta. Matka suuntautui Egyptiin, Kreikkaan ja Kyprokselle, joissa tehtyjä kenttä-äänityksiä oli mukana levylläkin. Samana vuonna bändi esiintyi vielä Münchenin olympiakisoissakin.

Maleschia tai koko Agitation Freetä on vähän vaikea verrata tai kuvailla toisiin bändeihin. Yhtyeen musiikissa oli tiettyjä elementtejä kahdella kitaralla operoivista amerikan esikuvista Grateful Deadista ja Allman Brothersista, mutta toisaalta myös etnisestä musiikista. Ja kosmisesta. Kaikulaitteita käytettiin runsaasti saaden mukaan sen kosmisen huokauksen ja kosketinsoittaja Michael Hoenig (myöhemmin tunnettu mm. Baldurs Gate pc-pelin erinomaisesta musiikkiraidasta!) kuorruttaa yhtyeen jamimusaa pyörryttävän hienosti.

Yhtye julkaisi uransa vain kolme levyä, joista viimeinen Last ilmestyi vielä postuumisti yhtyeen jo lopetettua. Bändi jää jostain syystä usein asianharrastajilta name-droppaamatta, mutta lukeutuu eittämättä tämän genren parhaimmistoon.
Agitation Freen jälkeen Hoenig julkaisi erinomaisen elektronisen soololevyn ja lähti Los Angelesiin elokuvasäveltäjäksi vaihtelevalla menestyksellä. Toinen kitaristeista Lutz Ulbrich soitti Ash Ra Tempelissä, Ashrassa ja Nicon kumppanina.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Rockin apumiehet #10 - Jyrki 'Jyräys' Hämäläinen

Kevättalvi 2008. Sateinen perjantain myöhäisilta ja bussi Lauttasaaresta Helsingin keskustaan. 'Jyräys' Hämäläinen on kuollut pari viikkoa aikaisemmin ja spurgu-terapiabändimme matkustaa humalaisena treenikämpältä keskustaan. Bändikaveri kysyy mielipidettä Hämäläisen kuolemasta, johon vastaan rehellisesti sen olevan varmasti rankkaa lähipiirille, mutta musa-runksterin ominaisuudessa toissijaista. Takanamme istuva popliinitakkinen keski-ikäinen mies sanoo yhtäkkiä, että hän lähtee muualle istumaan, koska on niin rankaa kun puhutaan entisestä työkaverista. Ymmärsin tavallaan miestä.

Tämä on lähimmäksi mitä Hämäläistä olen päässyt. Tosin en ole myöskään suosikki, julkkis tai stara.

Rockin apumiesten kymmenennessä osassa tulemme ensimmäisen postuumin henkilön kohdalle. Jyrki Hämäläinen kuoli maaliskuussa 2008 kärsittyään sitä ennen vakavasti stressistä. Absurdisti tämä stressi johtui eläkkeen tuomasta toimettomuudesta.

Minulla on pitkään ollut aikeena kirjoittaa miehestä tänne Levyhyllyyn, mutta olen jättänyt sen tekemättä monestakin syystä. Yksi on tietysti se, että oma mielikuvani on ollut kovasti värittynyt oman 'vaihtoehtomusiikki' nuoruuteni kautta ja Hämäläinen oli kyllä ihan pihalla niistä hommista.
Tai rehellisesti suoraan sanottuna; suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu sanoa pahaa kuolleesta.

Luettuani miehen keski-iän kriisissä kirjoittamat kirjat 'Iso-D' ja 'Tähtien tuska ja kimallus', uskallan kuitenkin sanoa jotain miehen ajatuksenjuoksusta.

Toimittaja Hämäläinen muistetaan varmasti loppuun asti Suosikki-lehden päätoimittajana. Tätä työtä hän teki vuodesta 1968 vuoteen 2003. Tässä välissä oli myös jonkin verran televisio-ohjelmia. Aika on todella pitkä, etenkin huomioiden populaarikulttuurin kiihtyvän nopeuden.
Tämä johtikin siihen, että jo 80-luvun lopussa pyöriteltiin päätä Kultaturbonumeron kiintiö Danny- ja Elvis juttuja lukiessa. Elvis oli ollut ihan fyysisestikin haudassa jo kymmenen vuotta. Suosikin jutut olivat myös iltapäivälehtimäisen ohuita ja täynnä asiavirheitä. Kannen julistava ja elämää suurempi otsikko kutistui sitten sisäsivuilla muutaman lauseen tyhjyydeksi.

Tässä olikin Hämäläisen juttu. Aivan samalla tavoin kuin Andy Warhol Yhdysvalloissa, myös Jyräyksen juttu oli se Kuuluisuus.
Itse Artisti tai uusi ilmiö ei ollut mitään sen viidentoista ansaitun tai ansaitsemattoman minuutin rinnalla. Ja juuri tähän Suosikkikin keskittyi lehtenä.

Hänen seuramiehen taitonsa ja sydämensä olivat varmasti hyvät, koska juuri kenelläkään hänen kaverillaan (ja heitä on paljon) ei ole ollut pahaa sanottavaa hänestä. Ilmeisen mukava ja joviaali tyyppi siis. Hän viihtyi juhlaseurueissa mutta jaksoi vielä tämän jälkeen mennä aamulla sinne töihinkin.
Ensimmäisen kerran hänen hahmoaan vastaan hyökättiin tai nälvittiin jo 1970-luvun alussa pälvikaljuisen Juice Leskisen 'Jyrki-Boy' kappaleen ja myöhemmin Eppu Normaalin tahoilta. Hämäläisen puolustukseksi on sanottava, että mies otti nämä aika ammattimaisesti vastaan.

Tosiasia kuitenkin oli 70-luvun lopun ja 80-luvun alun Suomessa, että saamalla naamasi tai yhtyeesi Suosikkiin uranousu helpottui huomattavasti. Päätoimittajan omat mieltymykset tai antipatiat johtivat kuitenkin esimerkiksi 70-luvun lopussa monen punk-nuoren elämän hankaloitumiseen. Suosikin avustuksella maahan luotiin konservatiivinen vastaliike nouseville rumille ja epäkaupallisille punkeille. Siinä tuli monta turpakeikkaa ja turhaa tappelua siihen nähden, että esimerkiksi Englannissa moni punkkari oli itseasiassa entinen teddy-boy. Ja nämä porukat kävivät vielä yhdessä keikoilla katsomassa samoja bändejä. Pelle Miljoonan mukaan homma olikin Suomessa CIA:n ja Suosikin masinoimaa.

70-luku takahuoneineen oli Hämäläisen loistoaikaa. Kirjassa riitti juttua siitä miten tuoda Eurooppalainen disko-duo tai amerikkalainen kauhurokkari Suomeen ja mitä kaikkea sitä sitten tapahtuikaan. Tai puhuva auto ja näyttelijä. Ja viina virtasi. Tälläisissä tilanteissa Jyräys oli elementissään. Nauttimassa loistosta ja.. no, tuskasta ja kimalluksesta.
Kirjassaan ja Suosikissa hän pystyi pukemaan tämän miltei beat-runouden mittoihin. On kieltämättä hauskaa lukea, miten hän kirjoittaa elämää suuremmiksi tilanteiksi 60-luvun juhannus-kännifestareita jossain perähikiällä, tai juontamansa Danny-showta jossain hevonvittulassa.
Tässä on mies, jolla oli missio ja asennetta! Ei mitään lakki kourassa menoa. Jyräys, olet yksi noista tähdistä taivaalla!

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Song of Earth (NASA Voyager Space Sounds) 1991

Nasa julkaisi 1990-luvun taitteessa useita levyjä 'avaruuden musiikkia'. Jokainen näsäviisas sci-fisti tietysti tietää, että avaruus on tyhjiö, jossa ääni ei kulje mihinkään. Nasan Voyager-luotaimet ottivatkin talteen sähkömagneettisia värähtelyjä, jotka sitten käännettiin 'oikeaksi ääneksi'.

Song of Earth ei kuitenkaan pidä sisällään näitä Voyager I ja II:sen lähettämiä ääniä, vaan on nauhoitettu maata kiertäviltä satelliiteilta. Auringon säteilyn törmätessä maan magneettikehään syntyy mielenkiintoista huminaa ja ulvontaa. Kirjastosta lainatun levyn kansissa ei ole mitään tarkempaa tietoa tästä äänitteestä tai tekijöistä. Zero. Null.
Levy on julkaistu 90-luvun alussa, jolloin ei ollut tapana laittaa cd-levynkansiin muutenkaan mitään tietoa. Netistä luntanneena sain selville, että tätä levyä on kuitenkin hieman 'sävelletty', eli paranneltu.

90-luvun alussa oli liikkeellä paljon tälläisiä 'new-age-levyjä', joissa oli puron solinaa tai vaikka valaan laulua. Linnanmäen Sea-Lifen kauppa on oivallinen paikka löytää näitä muinaisjäänteitä, ja vieläpä kalliiseen hintaan.
Valaiden laulun kaltaista totaalista musiikin estetiikan erilaisuutta ei levyllä ole, vaan auringon myrskyt on tallennettu miellyttäväksi ja jollain oudolla tavalla tutun kuuloiseksi puolituntiseksi huminaksi ja huokailuksi. Joku henkevämpi voisi pitää luennon yhteisestä kosmisesta kodistamme.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Far East Family Band - Nipponjin, Join Our Mental Phase Sound 1975

Far East Family Bandilla ei sinällään ole mitään tekemistä nykyisen (vai jo menneen?) j-rock buumin kanssa, vaan yhtye lukeutui Japanin toiseen länsimaista populaarimusiikkia mukailevaan aaltoon. Ensimmäinen aalto apinoi omintakeisesti beat- ja surfyhtyeitä, tämä seuraava progea ja psykedeliaa. Jälkimmäiseen sisältyi aika äärimmäistäkin musiikkia, mukaanlukien esimerkiksi Les Rallizes Denudésin täydellä volyymilla kierrätettyä kitarasurinaa.

Tämä levy on kuitenkin helposti lähestyttävää kamaa, joka nojaa hivenen itämaisilla etnosoittimilla (mm. Japanin kansallissoitin sitar) maustettuun sähköiseen jamirokkiin. Jos pitää 70-luvun alun Pink Floydista, pitää todennäköisesti myös tästä eksoottisemmasta versiosta siitä.

Levy julkaistiin Euroopassa alunperin Saksan Vertigon alaisuudessa. Levyn miksasi itse Klaus Schulze, joka sai nauhat Japanista. Käsittääkseni Schulze tuotti kokonaan yhtyeen seuraavan levyn 'Parallel Worldin', johon hän vaikutti musiikillisestikin erittäin paljon.
Tämä maanosien välinen yhteistyö sai alkunsa Far East Family Bandin kosketinsoittajan Euroopan matkasta, jolloin hän tutustui Schulzeen. Saksalais-elektronikko vaikutti tyylillisesti erittäin vahvasti japanilaiseen virkaveljeensä, joka on myöhemmin tunnettu länsimaissakin taiteilijanimella Kitaro. Hienoja ovat tämänkin levyn syntikkapulputukset, mellotronimeret ja nauhakuorot.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Dennis Coffey - Big City Funk, Original Old School Breaks & Heavy Guitar Soul 2007

Detroit, tuo myyttinen musiikkikaupunki. Autoteollisuudesta elänyt metropoli on historiansa aikana nähnyt monta nousua ja laskua jättäen jopa keskustansa massiivisia rakennuskomplekseja rapistumaan autioina.
Tällä hetkellä Moottori-kaupunki tyhjenee ennätystahtia. Yhdessä toisen 'Rust-Belt' vyöhykkeen (entinen Yhdysvaltain raskaan teollisuuden alue) kaupungin Clevelandin kanssa ne ovat tarjonneet joukon erittäin mielenkiintoisia ja omintakeisia artisteja.
Kaupungista ponnistivat mm. Motown-levymerkki soul-funkkeineen, MC5, Stooges ja Funkadelic. Jopa edellä mainitut valkonaamojen bändit pitivät tavallaan sisällään mustan musiikin siemenen.

Dennis Coffey oli alueen studio-muusikko, joka oli mukana törkeässä määrässä levytyksiä. Mies levytti myös omia kappaleitaan, joista esim. alempana oleva 'Taurus' oli miljoonamyyntiin yltänyt single. Big City Funk on kokoelmalevy Coffeyn vuosien 71-74 välillä levyttämistä kappaleista. Hip-hopin harrastajat tietänevät miehen siitä, että näitä sinkkuja on sämplätty levytyksille aika helvetisti. Tähän on syynä, että levyn kappaleet ovat pääosin instrumentaaleja, mutta myös helvetin funkeja.

Biisit kuulostavat tyypilliseltä 70-luvun alun poliisielokuvan katu-funkilta alá 'Dirty Harry'. Levyllinen näitä biisejä putkeen kuulostaa kieltämättä siltä, että samaa kitaravetoista rock-funk biisiä soitetaan parikymmentä kertaa peräkkäin. Mutta se on hyvä biisi!

torstai 21. lokakuuta 2010

Spacemen 3 - Come Down Softly To My Soul 1989



Vanhoista 'indie' kitarabändeistä Spacemen3:n kitarointi on aina ollut lähellä sydäntä. Tavallaan aika Kraftwerkin kuuloista soittoa. Selkeää ja melodista. Toinen puoli kolikosta oli sitä kaoottista kirskunaa. Mutta senkin ne soitti selkeästi.

Tuomari Nurmio - Dumari

tiistai 19. lokakuuta 2010

Ville Leinonen - Majakanvartijan uni 2010

Ville Leinonen on lipunut minun ohi jonkinlaisella olankohautuksella. Savonlinnan ja Tampereen villasukkataiteilijoiden suosima romanttisten biisien esittäjä, joka levytti.. Pokolle.

Oma kiinnostukseni heräsi itseasiassa vasta miehen rivijäsenyydestä Teemu Elon puhuvissa eläimissä. Jannun on pakko olla mukavaa sorttia yhteistyökumppaneidensa määrän takia. Tälläkin levyllä on aikamoinen kavalkaadi niitä tamperelähtöisiä taidemuusikoita.

Majakanvartijan uni on mukavan polveileva unimainen levy, jossa riittää tapahtumia, koukkuja ja kappaleita. Arvosteluissa on vertauskohdaksi esitetty katu (tai metsä!) uskottavampaa Pekka Strengiä, mutta itse kuvailisin tätä levyä sellaiseksi, jollaisen Hector olisi voinut tehdä, jos olisi ollut hyvää musaa.
Romanttisten tunnelmien lisäksi levyltä löytyy aika paljon julistavuutta, mutta Hector-akselin paremmalla puolella pysytään. Tämän hiljaisen levyn laittaa mielellään illalla soimaan ja kääntää vinyylin (käsinmerkitty numero 171/500) lopussa takaisin sinne a-puolen alkuun.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Evil Madness - Café Cicago 2010

Tälläisiä tilanteita tulee nykyään valitettavan harvoin; olet oikeassa levykaupassa vinyylilaarilla ja levyn suojamuovien väliin on laitettu kryptinen viesti 'for the fans of kraut and electronic music'. Henkilökunta ei tunne levyä ollenkaan, eikä kansissa ole _mitään_informaatiota. Kuitenkin intuitio sanoo, että tämä saattaa olla hyvä levy.

Ja levy on saatanan hyvä. Saatteessa oli maininta Islannista ja jostain kryptisistä yhtyeistä. Nettisalapoliisin työstä ei ollut suuremmin apua, mutta se selvisi, että yhtye on jonkinlainen islantilainen 'superyhtye' jäseninään paikallisia dj:tä ynnä muita.

Itse musiikki on analogista syntetisaattorikamaa alá Cluster, Harmonia ja Michael Rother. Musiikkia voisi kuvailla termillä 'elektroninen retro'. Samaan tapaan kuin Cloudland Canyonin 'Lie in Light'.
Vinyylistä ei saa selville kumpi puoli on kumpikin. Levyn sisällä oleva lappunen sentään kertoo kappaleiden nimet. Musiikista jää mieleen erityisesti aito analoginen rumpusynteisaattori, joka matkii perkussioita samalla kierolla tavalla, kuin mellotroni aikoinaan muita soittimia. Lopputulos on siis jotain ihan muuta. Tälläisiä hetkiä lisää!

torstai 14. lokakuuta 2010

Hawkwind - Electric Teepee 1992

Tutkimusmatka 70-luvun jälkeiseen Hawkwindiin jatkuu tällä vuonna 92 julkaistulla levyllä. Joku 90-luvun alun Soundin levyarvostelija sanoi aikoinaan Hawkwindistä, että jos yhtye junnaa ja hioo sitä ainoaa juttuaan kaksikymmentä vuotta, niin pakkohan sen on parantua. No, se oli tietysti vain heitto ja kuuleman mukaan tätä levyä edeltäneet tekeleet ovat olleet aika puolivillaisia.

Mutta Electric Teepee kyllä tavallaan lunastaa yllä olevassa kappaleessa esitetyn väitteen. Se on ihan ehtaa Hawkwindin ydintä; yksinkertaista, monotonista ja junnaavaa musiikkia jota maustetaan avaruussyntikkakuorrutuksin. Ihan niinkuin vuonna 1972. Koneet ja tuotanto ovat tottakai enemmän 90-lukua, mutta ei estä yhtyettä olemasta muualla, kuin omassa ulottuvuudessaan.
Edellinen lause selkokielellä: se ei kuulosta juurikaan ysäri-levyltä ysäri-syntikoin. Yksi syy saattaa olla Dave Brockin käsittelemä EMS Synthi, jonka ajattomia ulvahduksia kuullaan tälläkin levyllä.

Hawkwind nautti jonkinlaista uutta kulttisuosiota 90-luvulla techno ja trance-piireissä. Siinä nosteessa tämäkin levy on tehty. Kolmimiehiseksi kutistunut yhtye käytti siis levyllä myös sekvenssereitä ja muita aikansa laitteita. Ei kuulosta pahalta. Itseasiassa levyn elektroniset biisit ovat parempia, kuin pseudo-metalli.

Levy nousi viikoksi Brittilistan sijalle 58 ja katosi sen jälkeen. En ole varma, onko tuo yhtyeen viimeinen listasijoitus tähän päivään asti. Kulttisuosio ei ole realisoitunut suuren yleisön suosioksi. Tosin avaruudesta ja haposta laulava yhtye ei myöskään itse ole siirtynyt 'Oi niitä aikoja' tyyliseen nostalgisointiin.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Fantasia - Fantasia 1975

Rocket Records jatkaa kunnioitettavaa obskuurin suomi-progen uudelleenjulkaisua. Pietarsaarelainen Fantasia oli yksi Loven kilpailijaksi perustetun Hi-Hatin kiinnityksistä. Levy myi vain pari tuhatta kappaletta ja jäi yhtyeen viimeiseksi Hi-Hatin emon Finlevyjen pistäessä rahahanat kiinni progen julkaisulta. Alkuperäisestä vinyylistä on huhujen mukaan maksettu satoja euroja.

Itse levyä verrattiin tai arvosteltiin siitä, että se kuulostaa aika helvetin paljon tuon ajan Wigwamilta. Suomeksi laulettuna. Eikä se ole mikään ihme, koska tuottajana toimi Mikeal Wiikin lisäksi edesmennyt wigwam Ronnie Österberg.

Levyn sanoitukset ovat tottakai kantaaottavia ja älykkäitä, mutteivät onneksi noloja. Soundi ja etenkin kitarakomppaus ja syntetisaattorit ovat monin paikoin kuin suoraan Nuclear Nightclubilta. Minulle tuo ei ole ongelma, eikä varmasti muillekaan tänä päivänä levyä kuunteleville. Toinen yhtye joka väkisin hiipii mieleen on vähemmän yllättävästi Absoluuttinen nollapiste. Etenkin laulajan ääni muistuttaa erehdyttävän paljon Tommi Liimatan ulosantia.. hetkinen.. eikös Liimatta ole syntyisin Pietarsaaresta?

Tällä kappaleella liikutaan vähän synkeämmissä tunnelmissa.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Sirkus Finlandia - Helsinki 6.10.10

Edellisestä sirkuskeikasta taitaa olla viitisentoista vuotta. Sirkus oli sama, mutta aika vähän erilainen. Neuvostoliiton hajoamisesta oli vain pari vuotta ja silloin mukana oli joku (kylläkin taitava) kirgiisialainen akrobaattiryhmä. Teini-ikäiselle perussuomalaiselle oli tuohon maailman aikaan vaikea ymmärtää miksi SUOMALAINEN sirkus piti sisällään pääosin ulkomaalaisia esiintyjiä. Oi aikoja..

Sirkus Finlandian taso lepää edelleenkin pääosin entisen itä-Blokin maiden kunnioitettavan sirkusperinteen harteilla. Loput esiintyjät olivat tänä vuonna mukana länsi-Euroopasta ja kaukaisimmat Brasiliasta.

Teatteriesitystä nimeltä sirkus oli seuraamassa myös noin nelivuotias ensikertalainen. Puoli tuntia ennen esitystä alueen portit aukesivat ja sisään saapuneita oli ensimmäisenä tervehtimässä suuri posetiivisoitin, joka puhkui ja kilkutti marssejaan kuulaaseen syysiltaan. Alueella pääsi pyörimään vapaasti, joten sirkusväen asuntovaunut ja hevostallit olivat ympärillä. Romanttinen kulkeva leiri, jonka asukkaat ovat kaukaisessa historiassa olleet ainoita siedettyjä kulkulaisia.. Pidetään tämä mielikuva!

'Toisenlaisen tilan' esitystä jatkettiin myös teltan portilla, jossa kaluunapukuiset maneesimiehet opastivat yleisön yksitellen istumapaikalleen. Itse teltta oli sisältä häkellyttävä tähtikattoineen ja lämpimine väreineen. Käsikirjoitus koski myös niinkin pieniä yksityiskohtia, kuten sitä miten valomiehet saapuivat samaan aikaan maneesin kumpaakin puolta ja kiipesivät valotorneihin, eivätkä valuneet eri tahtia ja hodaria mutustaen paikoilleensa.

Itä-Eurooppa on oivallinen työvoiman lähde, josta myös sirkuksen elävä orkesteri kapellimestareineen oli tullut. Tänä DAT-nauhojen ja ämppäreiden aikana elävä orkesteri vähän ihmetytti alussa, mutta ensimmäisen esityksen aikana tajusi orkesterin ja esityksen musiikkisovituksen tärkeyden. Kuten myös sen miksi orkesterin rumpali oli eturivissä. Hän nimittäin löi esitysten rumpuiskut ja vaati esteettömän näköyhteyden areenalle.

Itse esitystä ja tämän vuoden artisteja on yleisesti pidetty yhtenä parhaimmista. Sirkusta on toki tullut katsottua televisiosta, mutta se on sama kuin katsoisi jotain Tavastian keikkaa matkatelkusta. Teatteriin kuulu fyysisyys ja esiintyjien tilan ottaminen. Tässä sirkus-taiteella onkin pitkät perinteet. Jokainen jannu ja mimmi tulee lavalle tähden elkein. Ja on tähti koko esityksensä ajan. Ei mitään anteeksi pyytelyitä. Vahva meikki, ja mimmeillä tietenkin mikrohameet ja verkkosukat. Paljetit ja kimalle.
Sirkus ei myöskään näköjään ole konservointia, vaan perusnumerotkin kehittyvät koko ajan. Luulin esimerkiksi nähneeni jo kaiken, mitä yksipyöräisellä voi tehdä kymmenen minuutin aikana, mutta erehdyin. Kaasua ja uutta vaihdetta lyödään koko ajan ja seuraava esitys leikataan joko vauhdilla, tai tirehtööri pysäyttää hetkeksi shown tarkkaan harkituin kuulutuksineen.
Pikkutyttö sai välillä ihastella ympyrää juoksevia poneja tai koulutettuja koiria, kunnes oli taas aika esitellä seuraavan artistin äärimmäistä kehonhallintaa.
Illan päätösnumero oli klassisista klassisin 'Lentävä trapetsi', jota suoritti brasilialainen ryhmä 'Flying Costa'. Turvaverkon virityksen jälkeen lähti kattoon asti kiihdytetty trapetsi-show, jonka yksi elementti on luonnollisesti se vaaran ja verenhaju. Kesällä samaisessa numerossa oli loukkaantunut eräs katsoja kun helle oli löysyttänyt turvaverkkoa ja trapetsitaiteilijan käsi kolahti katsoja päähän hänen pudotessaan alas.

Käsikirjoituksen mukainen loppuesittäytyminen ja aikuinen äijä ja pikkutyttö poistuivat silmät kirkkaina metroasemalle.

^Kuvat ovat Sirkus Finlandian pressikuvia

perjantai 8. lokakuuta 2010

Walter Carlos - A Clockwork Orange Soundtrack 1972

Elokuvan soundtrackista liikkuu kaksi eri versiota. Alkuperäinen pääosin klassista musiikkia orkesterin esittämänä ilmestyi samaan aikaan elokuvan kanssa. Tämä Columbian julkaisema versio taas pitää sisällään pääosin Walter Carlosin alkuperäisen syntetisaattoreilla soitetun version. Tai siis Wendy Carlosin, sillä Walter vaihtoi sukupuoltaan.

Walter Carlos nousi suuren yleisön tietoisuuteen 'Switched-On Bach' levyllä, jolla hän soitti klassista musiikkia modulaarisella Moog-syntetisaattorilla. Laitteet olivat luonnollisesti monofonisia (yksiäänisiä), joten kappaleet koottiin usean raidan päällekkäisäänityksillä. Tämä aiheutti pettymyksiä levystä innostuneiden ja henkilöauton verran rahaa laitteistostaan maksaneiden syntetisaattorin ostajien keskuudessa.

Clockwork Orange kuvattiin Englannissa, missä Kurbrick oli ollut 'maanpaossa' Spartacus-elokuvasta lähtien. Kurbrick oli kuullut Carlosin Bach-levyn ja halusi tämän musiikkia seuraavaan elokuvaansa. Ja tämä taas sopi Wendy Carlosille, joka taas fanitti Burgessin kirjaa ja elokuvaohjaajaa.
Näin Carlos siis päätyi tekemään Kurbrickin dystopiaan soundtrackkia.

Musiikkiraita pitää sisällään pääosin Carlosin versioita klassisen musiikin kappaleista. 'Title Music from A Clockwork Orange' on jäätävän kylmä versio Purcellin 'Funeral March of Queen Marysta'. Sen avaavat pahaenteiset ja synkeät analogiset perkussiot ovat jäätävät. 'March From A Clockwork Orangen' Beethovenismi soitettuna vocoderilla ja syntetisaattorilla käyttää hyväkseen klassista 'vieraannuttamisefektiä', eli tuttu kappale soitetaan, mutta kylmällä ja syntetisoidulla tyylillä. Jostain syystä ohjaaja ei kuitenkaan käyttänyt Carlosin musiikkia koko elokuvan ajan, vaan vain osittain.

Elokuva ja soundtrackki ovat toki ansainneet paikkansa länsimaisessa pop-historiassa, mutta sen vaikutus ei jäänyt vain tähän. Punkin jälkimainigeissa rumista englantilaisista kaupungeistaan nousseet uusromattiset ja futuristiset yhtyeet imivät elokuvan musiikki- ja kuvakieltä yhtä ahnaasti, kuin Kraftwerkkia.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Where the Pyramid Meets the Eye: A Tribute to Roky Erickson (V/A) 1990

Tribuuttilevyt ovat yleensä aika huonoja. Mitä erikoisempi artisti, sitä tuntemattomammat ja huonommat yhtyeet versioivat hänen kappaleitaan. 90-luvulla tuli kuitenkin pari asiallista tribuuttia, joista R.E.M itse asiassa esiintyy kummallakin. Toinen on siis Leonard Cohen tribuutti 'I'm Your Man'.

Roky Erickson ei varmaankaan tässä blogissa vieraileville juuri esittelyjä kaipaa. 13th Floor Elevatorsissa ja mielenterveydellisten ongelmien pätkimällä soolouralla on syntynyt suuri määrä hienoja lauluja skaalan ulottuessa hauraista balladeista harhaista symboliikkaa pursuaviin hard-rockkeihin.

Where the.. sisältää toki niitä tuntemattomia pikkubändejäkin, mutta levyn avaa esim. tuohon aikaan megakuuluisa ZZ Top. Yhtyeellä on tosin omat juurensakin alunperin teksasilaisessa happo-rockissa, vaikka sitä ei moni tiedä. Levyn kohokohdiksi nousee Primal Screamin luenta 'Slip Inside This Housesta' ja tuon ajan college-rockin suuruus Bongwater, joka tekee levyn komeimman version esittämällä surullisen 'You Don't Love Me Yetin'. Myös Butthole Surfersin 'Earthquake' jyrää melkeimpä hurjemmin kuin alkuperäinen. Julian Cope, R.E.M, Jesus and the Mary Chain jne. Hyvä levy.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Circle - Rautatie 2010

Circlen edellisestä studio-levystä on kulunut kaksi vuotta. Hollywood vierailevan solistinsa kanssa ei lukeutunut minun laskuissani NWOFHM*-Circlen parhaimmistoon, koska yhtyeen kuitenkin pahimmillaan kömpelö hevi vaatii ehdottomasti Rätön eksentrisen vokalisoinnin noustakseen täyteen lentoonsa.

Circle julkaisi levyjään pitkään vanhan riistoliiton tahtiin, eli kaksi studiolevyä vuodessa. Homma ei Circlenkään kohdalla ole voinut olla vaikuttamatta lopputulokseen, vaikka julkaisukynnyksen mataluus on tietysti ollut harkittua.

Uudella Rautatiellä mukaan on otettu kaksi ylimääräistä kitaristia; Jääskeläisen serkukset, Westerlundin vanhat ja nykyiset bändikaverit Sweetheartista ja Plain Ridesta. Tämän hetken Circle onkin porilaista ydinkaksikkoa lukuunottamatta enemmistöltään muiden maakuntien miehiä. Lähinnä Haminan.

Levyn avaava 'Rautatie' iskee heti kiskoille uusien kitaristien tuoman kipinän, kun duaali-melodiat ja riffit lähtevät liitoon Rätön samalla messutessa höyrykattilan ihmeestä. Westerlundin vokalisoima 'Lääke' on hivenen kömpelö aavikko-blues, mutta tuo hyvällä tavalla mieleen Espen 22-pistepirkko-biisit tai J. Karjalaisen eksoottisimmillaan. Loppulevy sujuu pääosin uljaissa tunnelmissa päättyen 'Kaasukellon' etäiseen melankolisen pianon säestämään kitarasurinaan joka kasvaa lopulta eeppiseksi heviksi.
Sunrisesta alkaa olla kohta kymmenen vuotta ja nyt Circle on julkaissut täydellisimmän NWOFHM-ajan levynsä.

*NWOFHM = New Wave of Finnish Heavy Metal

lauantai 2. lokakuuta 2010

Liimanarina - Kuinka Aku Ankasta tehdään poliisi 1989

Edit:


Liimanarina on suomalaisia ug-yhtyeitä, jotka ovat onnistuneet säilyttämään enigmaattisuutensta (mikä helvetti se nyt on selkosuomeksi?). Ainakaan itselläni ei ole tarkempaa tietoa pääjehu 'Olli Paukkeen' oikeasta henkilöstä tai myöhemmistä tekosista. Tällä ensimmäisellä 'Maailman tylsin vittumaisuus' EP:llä soittaa kuitenkin myös 'Kake Puhuu', joka on paremmin tunnettu Keuhkot-yhtyeen laulaja-basistina ja ainoana jäsenenä. Itseasiassa EP:n kansikuvakin puhuu Keuhkot-yhtyeen kuvakieltä tylsine mestoineen.

Itselläni on sellainen kutku, että tämä porukka tuli jostain Pirkanmaan suunnalta. Kuvitellaan vielä, että jostain pienemmästä teollisuus- tai maanviljelystaajamasta, niin ainakin omaan mieleen saa syntymään huiman tarinan siitä miten lähelle Captain Beefheartia suomessakin on päästy. Tämän päivän Fonalin kilkutuslevyjen ja muiden vastaavien rinnalla huomaa, miten tiukkoja nämä 80-luvun suomi-punkin jälkeiset hirviöt olivat.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Edgar Froese - Stuntman 1979

Edgar Froese on monelle tuttu Tangerine Dreamin johtohahmona ja nykyään ainoana alkuperäisjäsenenä. Stuntman oli Froesen neljäs(?) sooloalbumi, joka ilmestyessään kirjoitti myös pääyhtyeen suunnan uusiksi.

Vielä edellisellä (myös kevyellä) 'Ages' soololla yksi levynpuolista täytettiin 20-minuuttisella kappaleella. Stuntmanilla suunta muuttui lyhyempiin, mutta tunnelmallisiin ja melodisiin kappaleisiin. Mukana on toki 70-luvun lopun TD:lle ominaisia arpeggioita ja analogista sekvenssiä, mutta mm. nimibiisi tuo mieleen myöhemmät televisio-tunnarit, joita yhtye suolsi ulos.

Tämä vinyyli löytyi kotkalaisesta levy-divarista ja vieläpä edulliseen hintaan yhdessä Klaus Schulzen 'Blackdancen' kanssa. Kannen kypärä tuo kieltämättä mieleen erään myöhemmän ranskalais-duon kuvaston.

Froesen soolomateriaali on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kohde, jos emoyhtyekin toimii. Sieltä löytyy tämä melodinen ja kevyt levy ja toisaalta taas 'Aqua', joka on lähempänä bändin alkupään kosmista soundia.