Neil Young - Rust Never Sleeps 1979

Rust Never Sleeps kuuluu vanhan liiton 'live'-levyihin, eli sitä on paranneltu reilusti studiossa. Se ei kuitenkaan millään tapaa heikennä levyn 'autenttisuutta' tai oikeastaan mitään muutakaan. Levy on edelleen yksi miehen parhaista ja samalla rock-historian äärimmäisimmistä levyistä.

Konserttilevy alkaa ja loppuu saman biisin akustiseen ja sähköiseen versioon 'My My, Hey Hey/Hey Hey, My My', jolla tuolloin vanhojen paskojen kuoroon kuulunut Young suitsutti nuoria punkkareita. Johnny Rotten ei ollut mitenkään imarreltu saamastaan huomiosta, vaan oli tokaissut kyynisesti, että pitääkö hänen nyt sitten tappaa itsensä.
No, rock-annaalit saivat sloganin 'it's better burn out than fade away', jonka mukaan moni on sittemmin yrittänyt elää. Samat sanat olivat myös K. Cobainin itsemurhaviestissä.

Takaisin musiikkiin: Rust Never Sleeps jakautuu akustiseen ykköspuoleen ja erittäin sähköiseen kakkospuoleen, jolla kumarretaan tai nokitetaan tuolloin möykännyttä punkkia ja uutta-aaltoa.
Kappalevalikoima poikkeaa myös perus live-levyistä sisältäen ainoastaan aiemmin julkaisemattomia biisejä (Jackson Brownen 'Running on Empty' teki tosin tämän jo pari vuotta aiemmin). Youngin balladit jakavat ymmärtämättömän kuulijakunnan yleensä aina, vaikka itse olen niistä pitänyt. Patetian rajoja ei edes hipaista, kun lauletaan 'Pocahontas'ista ja Marlon Brandosta. Kakkospuolen avaava 'Powderfinger'in Young teki taas Lynyrd Skynyrdille, mutta levyttämisen sijasta hän saikin kantaa Ronnie van Zantin arkkua hautaan. Levy siis suorastaan pursuaa rock-mytologiaa.

Oma ensikosketukseni levyyn oli sukumökillä, missä tämä kuului setäni suhteellisen edustavaan levykokoelmaan. Kitararutinan pauhaessa kaapeista, oli kolmetoistavuotiaalle kitaranöösille sanoma selvä; noin sitä sähkistä pitää soittaa.