Mitään ihan älytöntä sex, drugs & rokkenrollia kirja ei tarjoa, mutta maanläheiselle orkesterille nostetaan hattua mukavasti haastelemalla ihan arkisistakin asioista treenikämpän sijainnista lähtien. Bändin nykyinen viisikko käy myös läpi omat 'kaikkien aikojen biisinsä'.
En nyt erittele kuka sanoi minkäkin biisin, mutta viisikko oli kuitenkin samaan aikaan ilmeinen ja tuttu itsellekin, joten referoidaan se.
All Along the Watchtower
Perusteluissa käydään läpi kappaleen metamorfoosi Dylanin sinänsä kelvollisesta alkuperäisestä kolmen soinnun folk-biisistä Hendrixin klassisen legendaariseksi tajuttomien pikkusoolo-osuuksien leikkaamaksi luennaksi. Kyllä tämä itsellekin nousi silloin aikanaan todella merkittäväksi.
Search & Destroy
Radiopuhelimet-yhtyeen kohdalla on tietenkin ilmeistä, että Stooges on kolahtanut. Senhän tietää kaikki. Biisin valitsija kertaa ensikuulemansa, jolloin alun miltei vaimea riffittely hautautuu tajuttoman kovaan ja diskanttiseen liidikitaraan. Sama tunne ja hetki on itsekin koettu. Iggyn hengästyttävä luenta ja Williamsonin tilutus ja raivokas riffittely. Olen kirjoittajan kanssa vielä samaa mieltä Bowien(?) miksaaman version ylivertaisuudesta Popin tekemään 90-luvun uudelleenmiksaukseen. Jälkimmäinen kuulostaa vain perinteiseltä rokilta, alkuperäinen niiiiiin härskiltä.
Skunk (Sonically Speaking)
MC5:sen 'High Time' oli jostain syystä pitkään poissa levyhyllystä. Oletin bändin viimeisen olleen enemmän väsähtänyt, eikä hyllyyn hankittu edeltäjä 'Back In The USA' putoa edelleenkään juuri yhtään. High Time on kuitenkin edeltäjäänsä parempi ja pitää sisällään tämän Fred 'Sonic' Smithin säveltämän myllytyksen, joka päättää levyn tuuttaaviin ja pöriseviin torviin. Dennis 'Machine Gun' Thompson aloittaa biisin minuutin mittaisella rumpupaikuttelulla johon rävähtää lopulta kappaleen pyörivä riffi. Soinnutukseltaanhan biisi on ihan perusrokkiskaalaa, mutta yhtye saa sen kuulostamaan joltain ihan muulta. Hieno biisi tosiaan.
Young Man Blues
Häh? Tämäkin löytyy 14-vuotiaana ostettuna levyhyllystä. Vinyylinä tietysti, eikä pitkitettynä cd-versiona. The Who-yhtyeen 'Live at Leedsin' avaa siis bändin versio vanhasta bluesbiisistä, jonka yhtye räjäyttää ilmaan heiluen kaaoksen reunalla. Jotenkin Entwistle ja Moon kuitenkin koko ajan koppaavat sen takaisin.
Venus in Furs
Biisi oli ensimmäinen aika pitkässäkin listassa valitsijansa suosikkeja. Kappale oli myös ensimmäisiä, mikä nosti kiinnostusta Velvettejä kohtaan (tulin tässä kohtaa jälkijunassa kavereihin nähden). Vaikka yhtye sanoutui itse fanaattisesti eroon 'psykedeelisestä musiikista' on Venus in Fursin drone ainakin omissa korvissani ihan puhdasta psykeä. Calen altoviulu-drone, Reedin ja Morrisonin vireen rajamailla rämpivät kitarat ja biisin pervoilu/sadomaso-sanoitus. Olikohan muuten ensimmäinen kerta kun moisista laulettiin?
Paljon muitakin biisejä mainittiin, eivätkä soittajat olleet todellakaan autisteja kovalle rokille, vaan mukana vilahti vanhaa jazzia ja Robert Frippiä ynnä muuta. Ehkäpä kohta pitäisi kaivella jotain itse RADIOPUHELINTENkin levyjä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti