Samaan aikaan, kun toiset kaupungin aikalaiset MC5, Up! ja Stooges katosivat katujen spurguiksi, tai taistelivat levytyssopimustensa puolesta joutuen lopulta komeroon, Segerin ura lähti ihan toiseen suuntaan.
Seger ei Suomessa ole kovinkaan tunnettu, mutta artistina ja biisinkirjoittajana hallitsi Yhdysvaltojen ilmatilaa suvereenisti 70-luvun puolessa välissä.
Jotta tälläistä tapahtuu, täytyy usein tehdä joitakin myönnytyksiä. Tästä on Segerinkin kohdalla kyse. Beatiful Loseria kuunnellessa heiluu koko ajan kahden välillä; onko tämä tylsää 70-luvun keskitien rokkia, vai oliko tuo sointukulku kuitenkin merkki musikaalisesta neroudesta? Segerin ääni kuitenkin pitää veneen keulaa pinnalla. Jos jotain on niin sanotusti siunattu sielukkaalla äänellä, niin Bob Seger oli siinä jonossä ensimmäisinä.
Sielukkuus mainittiin edellisessä kappaleessa. Segeriä säestää tuolloin vielä soittaneen Silver Bullet Bandin lisäksi äänityspaikan Muscle Shoals Rhythm Section. Paikkahan oli legendaarinen Alabaman pikkustudio, josta suollettiin vihamielisestä ympäristöstä huolimatta aika pitkälti kaikki sielukkaan rokin klassikot (noh, olihan myös Staxit ja Motownit).
Beatiful Loser ei kuulostakaan sieluttomalta ja välillä esimerkiksi "Jody Girl"lin tapaisten kappaleiden hiljaa takaa nousevat mellotronit nostavat ihokarvat pystyyn. Luulen jopa, että tämä on niitä klassisia levyjä, jotka "paranevat kuunneltaessa". Levyltä löytyy myös ookoo versio Tina (ja Ike) Turnerin Nutbush City Limitsistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti