Festari oli kaksipäiväinen, joista osallistuimme ensimmäiseen. Tai olisihan perjantaina ollut Rytmikatissa avaus-klubi, missä olisi voinut nähdä muun muassa Circlen.
Itse festareiden kattaus oli paperilla jotain aivan muuta, kuin perusfestareiden noin yleensä. Esiintyjäkaarti koostui Safka Peltosesta Faarao Pirttikankaaseen. Alueella oli myös performanssitaidetta, mikä jäi itseltäni huomaamatta.
Lauantaina saavuimme paikalle illansuussa ja ensimmäinen näkemäni esiintyjä oli joku isohkokokoinen etno-bändi. Bändistä ei jäänyt oikein mielikuvaa, mutta ei se nyt surkeakaan ollut. Seuraavan Talmud Beachin olin nähnyt kerran aikaisemminkin, mutta tälläkään kertaa yhtyeen Cannet Heat-boogie ei sytyttänyt mitenkään erikoisemmin. Helsingin konttiaukioilla ynnä muualla pyörinyt Jontti sen sijaan yllätti ja toimi harvalukuisesta yleisöstä huolimatta. Salaliittoteoriat ja runous pyörivät miltei Asamaisesti ja miehen taustat pelittivät hyvin.
Yksi odottamistani bändeistä oli Räjäyttäjät, joiden livemenosta olin kuullut mairittelevia tarinoita. Musana yhtye on nyt mitä on, mutta kovassa nousussa olevan bändin ja yleisön symbioosi on hieno. Itse jaksoin heilua eturivissä parikymmentä minuuttia pienessä nousuhumalassa, kunnes kunto loppui. Niin Räjäyttäjät pitääkin kokea, sillä seurueen naisseuralaiset katselivat keikkaa takarivissä, eikä musiikin voima toiminut tietenkään samalla tavalla.
Aikataulut venähtivät hieman ja illan pääesiintyjä nousi lavalle hiljalleen puolen yön jälkeen. Skronkle oli teinivuosien suosikkeja ja lopetti toimintansa jo 90-luvun lopussa, ennenkuin ehdin ikinä nähdä bändiä. Yhtye aktivoitui uudelleen 2000-luvun alussa, eikä edes Markku Peltolan kuolema muutama vuosi sitten tunnu haittaavan verkkaisesti järjestettyjä live-esityksiä.
Skronklea voisi kuvailla hyvin suomalaiseksi musiikiksi. Shamanistinen on helvetin typerä termi, mutta yhtyeen mutina, pelkistetty sointi ja junnaavuus ovat jotain, mistä Ismo Alanko oli takavuosina joko ihastunut tai kateellinen (Skronkle levytti Sielun veljien Seal on Velvet-levymerkille). Yhtyeen kakkoslevyn materiaali ei ole niin tuttua, mutta vanhojen klassikoiden lisäksi taisimme kuulla ihan uusiakin biisejä, mikä on tälläisissä uudelleenlämmittelyissä todella siisti juttu. Ennakko-odotusten kovuudesta huolimatta Skronkle oli aivan saatanan kova. Toivottavasti uutta julkaisua pukkaa viimein jossain vaiheessa ulos. Jännite oli tajuton pelkällä laululla, akustisella kitaralla, trumpetilla, yhdellä tomilla ja kahdeksankielisellä(!) bassolla soitetuksi musiikiksi.
Hyvät iltamat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti