Luin juuri Arto Mellerin 'Pääkallolipun alla', joka pitää sisällään hänen koko runouden ulkopuolisen kirjallisen tuotannon. Mielenkiintoni mieheen heräsi alunperin luettuani Albert Järvisen elämänkerran ja etenkin pätkän, jossa oli taustaa tätä Mellerin ainoata pitkää proosateosta kohtaan.Melleri aiheutti alunperin tietynläistä vierastamista ehkä miehen boheemin maineen takia. En ole mikään hirveä moralisoija, mutta Mellerin maine perustui juuri tälläiseen laillisuuden rajamailla vaeltavaan 'romanttiseen huumeidenkäyttäjään', joka kirjoittaa runoja ja istuu päivät pitkät Helsingin taitelijaravintoloissa. Ja joku nainen paapoo. Huumeita ja juttua niistä kirjassa tosiaan piisaakin, mutta myös hyvää tekstiä. Jos olisin ollut herkässä nuoruusiässä astetta lennokkaampi luonne, ymmärtäisin helposti miehen arvostuksen ja maineen silloin takavuosina.
Itse asiassa tästä maasta/tämän päivän julkisuudesta löytyy aika harvassa Mellerin ja Andy McCoyn tyylisiä wanhan liiton 'pyhiä' huumeveikkoja stetsonit päässä sulkineen, kun jopa R-kioskin täditkin joutuvat työhöntulossa huumetesteihin ettei vain olisi pilveä polteltu. Arkipäivä on nykyisin siirtynyt metrossa känykkään sössöttävien sekakäyttäjien ja Kurvin jengin päivittelyyn. Mutta he eivät saisi mitään järjellistä tekstiä ulos edes kaksirivisen runon vertaa.
Intiaanipäälliköt ovat intiaanipäälliköitä - moniongelmaiset luuserit moniongelmaisia luusereita.
Plaa, plaa, plaa. Takaisin kirjaan. Melleri suoritti kirjaa varten omien sanojensa mukaan 'kemian lopputyönsä'. Niinkuin taustoja varten. Mellerin rock-fanitus ja kuvioissa pyöriminen johti siihen, että hänen huume/rikollisromaaninsa pyörii luonnollisesti samoissa kuvioissa. Kirja julkaistiin vuonna 1987, mutta henkilöt ja tarinat ovat 70-luvun lopulta. Melleri jakoi työhuoneensa Albert Järvisen kanssa, joka toimi ystävänä ja innoittajana. Vaikka Melleri käyttää klassista kirjailijan kikkaa vaihtelemalla tosielämän henkilöiden paikkoja ja soittimia, kirjasta tunnistaa helposti oikeita hahmoja, jotka pyörivät Helsingin 'kuvioissa' tuohon aikaan. Järvinen on esimerkiksi edesmenneen 'Ramalama Brothersien' flipannut kitaristi, Pave Maijanen istutettiin sivuosaan yhtyeen rumpalin pallille, Q-teatterin porukkaa ja teatteriväkeä marssitettiin estradille. Mukana ovat rikollistaustaiset roudarit, vanhat sodanjälkeiset nistit ja koko rock-alamaailman kirjo. Ramalama Brothers on tietenkin Hurriganes, jota tosin harhauttavasti maustetaan uuden-aallon vaikutuksella.
Kirjailija itse on mukana Ilppo Koiruoho nimisenä huumespurgu-kirjailijana (joka syyttää sivuilla surkeaa Arto Meller nimistä kirjailijaa juttujensa varastamisesta ja kopioinnista!). Kyseinen käänne kertoo hauskalla tavalla Mellerin satiirisesta tyylistä ja muistuttaa jopa Vonnegutia. Tosin sillä erolla, että Vonnegut ei ollut huumespurgu.
Tuomiopäivän sävärit ei ollut runojen lisäksi Mellerin ainoa ulostulo musiikin puolelle. Jokainen ikäiseni on toki saanut kuulla kyllästymiseen asti Alangon kappaleen 'Taitailijaelämää' lainia. Melleri itse teki tekstejä muusikoille ja muun muassa tämän yhteislevyn Edward Vesalan kanssa, missä hän näyttelijöiden kera lukee lyriikoitaan aika mehevän modernin jazzin päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti