Taidemusiikkiin ja itsensä etsimiseen ennen minua ehtineet kaverini kuuntelivat Velvettejä ja Pistepirkkoja, kun itse yritin vielä olla musiikin suhteen kunnon valkoinen suomalainen heteromies.Huonostihan siinä lopulta sitten kävi. Tosin en nyt silloinkaan mitään Yötä tai Popedaa sentään kuunnellut, mutta kova oli defenssi artsyilyä vastaan.
Vuoden kuluessa yläasteen/lukion kuviksen tunnilla kuullun 'Bare Bone Nest' kasetin jälkeen tapahtui paljon muutoksia. Niinpä talvella 1992 television ainoasta musiikkiohjelmasta kuultu (niitä oli silloin yksi enemmän, kuin nykyään) tulevan levyn sinkku Don't Say I'm So Evil putosi ja kovaa. Helmeilevät akustiset, Askon syna (en edelleenkään tiedä mitä synaa tuossa on soitettu) ja P-K:n sielukas laulu. Äkkiseltään ei tule mieleen samalta kuulostavaa kappaletta. No, lukuunottamatta Pirkkojen omaa tuotantoa.
Siitä päivästä lähtien olen ollut niin sanottu fani.
En muista kummin päin ostin levyt. Oliko tämä seiskatuumainen vai pitkäsoitto ensin? Sen kuitenkin muistan, että jouduin Kotkan paikallisessa levykaupassa tyytymään loppuneen cd:n sijasta pitkäsoiton vinyyliversioon avattavine kansineen, mikä harmitti silloin. Voi pojat..
Sinkulta löytyy hauskasti sekä kappaleen levy-versio, että b-puolen nopea versio. En ole vieläkään päässyt selvyyteen kumpi näistä on parempi. Ehkä b-puolen reippaasti laulettu "toont seii" tankerossaan vielä pirteämpää tavaraa, kuin ykköspuolen fiilistely. Ja se meteliväliosa, josta taas lähdetään kovaa eteenpäin. Riku Mattila oli tuotantopuikoissa mies paikallaan.
Kavereiden isommat kaverit tosin julistivat Pistepirkot jo sell-outeiksi, koska jopa kaltaiseni nyypät löysivät yhtyeen. Bändi ei ollut enää pienen piirin yksinoikeus eikä nimen pudottaminenkaan tehnyt varmaa vaikutusta kaupungin runotytöihin, kun jo taviksetkin kuuntelivat tätä.
Jälkikäteen ajatellen Big Lupu on vähän sellainen tuotetumpi Bare Bone Nest, mutta kummallekin löytyy paikkansa. Ja ne synasoundit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti