Yello on aiheuttanut minulle aina samanlaista hämmennystä, kuin tämänkin levyn kansi. WTF? Onko tämä hyvää vai huonoa musiikkia? Yhtye on myös pystynyt pitämään tämän hämmentävän linjan lähestulkoon koko uransa ajan. En ole koskaan pystynyt antamaan sille samanlaista hyväksyvää nyökkäystä, kuin esimerkiksi ulkonäöllisesti samannäköisille Sparksin veljeksille.Sveitsiläisten Boris Blankin ja Dieter Meierin Yello on toiminut vuodesta 1979 ja hämmentänyt kuulijoitaan elektronisesti manipuloidulla laulullaan ja musiikillaan. Äkkiseltään monesta debyytin kappaleesta voisi sanoa eng. kiel. sanan 'novelty', muttei sitten kuitenkaan.
Yhtye nousi tällä levyllä muiden elektro-pop yhtyeiden kanssa parrasvaloihin ja nautti 80-90-luvun taitteessa kohtuullista suosiota muun muassa Brittein saarilla.
Yellon debyytti poukkoilee tyylilajeista toiseen, huumorista viileään synapoppiin. Levyltä löytyy myös kolmen kappaleen mittainen tunnelmaosuus, eikä yhtään hullumpi sellainen. Itse asiassa 80-luvun lopun 'Pump Up the Volume' kama muistuttaa omaan korvaan enemmän Yellon tyylistä 'hulluttelua', kuin Kraftwerkin tyylittelyä. Musiikki on provosoiva sekoitus ns. 'koolia' ja typerää tavaraa, mutta salonkikelpoisesti. Ihme levy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti