Sade piiskaa joulukuisia mustia ikkunoita, kun Helsingin kaupungin itäinen Kulttuurikeskus Stoa tarjoaa Sufilaisen illan, jota tähdittää Nefes-orkesteri.Yhtye on toiminut vuodesta 1990 asti ja sitä pidetään yleisesti suomalaisena lähi-idän musiikin peruskouluna. Orkesterin nimi tarkoittaa hengitystä ja soittajisto pitää sisällään suomalaisten ja turkkilaisten lisäksi myös uusi-seelantilaista verta.
Allekirjoittanut lähti keikalle tietenkin Itiksen kebab-ravintolan kautta. Suolainen kebabliha on hyvää, vaikka aiheuttaakin kamalat silmäpussit.
Sufilaisuus on Islamin lahko, jossa korostetaan suoraa jumalyhteyttä. Wikipedin mukaan sufilaisuus koostuu kolmesta perusperiaatteesta jotka ovat: 1) asketismi, 2) mystiikka, ja 3) mystinen filosofia. Historiansa aikana liike on ollut vainottuna ja edelleenkin monet islamilaiset pitävät sufilaisuutta epäpuhtaana sekoituksena islamia, gnostilaisuutta ja uusplatonilaisuutta.
Sufilaisuus oli myös se islamin suunta, mihin moni itseään etsinyt britti-hippi kääntyi 70-luvulla. Muun muassa Fairport Conventionin Richard Thompson. Sufilaisuuteen kuuluvat myös dervissi-tanssijat, jotka pyörivät itsensä transsiin.
Nefes koostuu siis suomalaisista ja Suomessa asuvista turkkilaisista soittajista, joiden lisäksi tälle keikella oli saatu laulaja ja tanburan soittaja itse Turkista asti. Kappaleet olivat sävelletty Yunus Emren teksteihin. Tai siis yhtye soitti sufilaisia tradeja ja muutaman oman kappaleen tämän keskiaikaisen runoilijan teksteihin. Sufilainen runous perustuu tietenkin Allahin ylistykseen, mutta vastoin Homma-foorumin tilastovääntelyä, sufilaiset julistavat runoissaan ihan oikeasti rakkautta ja omaa henkilökohtaista uskon etsintäänsä.
Sali oli yllätyksekseni melkein täynnä. Aika paljon turkkilaisia, osa vanhempaa kaartia, osa näiden futistukkaisia poikia. Pari hämyä ja vanhenpia rouvia. Tunnin mittainen setti perustui siis uskonnolliseen musaan, joten se oli ehkä hivenen myös tosikkomaista, lukuunottamatta viimeisen kappaleen vierailevan tähden kurkkulaulua ja jouhikon soittoa. Mutta täytyy myöntää, että musiikki toimi.
Miksauspöydän takaa hommaan lisättiin hivenen taikapölyä kaiun muodossa, joka sopi huiluille (kolme kappaletta) ja vierailevan Cem Cirakin tanburalle. Tanburan soittaja nousikin omaan korvaani keikan päätähdeksi. Vitsin hienoja lickkejä, taitavaa kaulan heilutus vibraa ja virtuoosimaista soittoa. Suomalainen ud-luutun soittaja jäi hivenen taustasoittajan rooliin, mutta se kai oli tarkoituskin. Rytmiä soitti suomalaisturkkilainen perkussionisti käsirummulla ja välillä vieraileva päälaulaja tarttui isoon tamburiiniin ja näytti, miten silläkin voi soittaa aika helkutin monipuolisesti. Kappaleiden melodiat polveilivat mielenkiintoisesti. Samaa kamaa on tullut toisinaan ihasteltua niissä kebab-ravintoloiden muzakeissa ja miksei myös Baris Mancon musiikissa. Taustalla soi huilujen tai tai tanburan metallinen drone.
Tälläiset konsertit ovat mukavaa mokuttamista verorahoilla. Aika moni mielenkiintoisimmista keikkakokemuksistani on itse asiassa Helsingin kaupungin kulttuurikeskusten kustantamia. Lähivuosilta tulee äkkiseltään mieleen muun muassa Pentti Kurikan nimipäivät, Kuusumun profeetta ja Terakaft. Näistä artisteista monikaan ei kaupallisesti kustannetun baarikeikan lavalle maksettaisi. Käyttäkää näitä verorahoin kustannettuja kulttuuripalveluja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti