Pink Fairies oli 'legendaarinen' englantilainen orkesteri, joka operoi yhdessä Ladbroke Groven-skenessä muun muassa Hawkwindin ja kumppaneiden kanssa. Itse asiassa yhtyeet keikkailivat paljonkin yhdessä ja välillä oltiin lavalla yhdistettynä Pinkwind-yhtyeenä. Skeneen kuului ilmaiskeikkoja, vallatuissa taloissa asumista, pienlehtiä ja .. no huumeiden käyttöä, vallatuissa taloissa asumista, ilmaiskeikkoja, pienlehtien tekoa ja huumeita.Pink Fairiesin juuret olivat englantilaisessa agit-prop/räminä The (Social) Deviants-yhtyeessä, joka majaili 60-luvun lopussa San Fransiscossa. Bändi potki pois perustajansa Mick Farrenin ja otti mukaan Pretty Thingseissä soittaneen ja laulaneen rumpali Twink Alderin, joka yhdessä basisti Duncan Sandersonin, toisen rumpalin Russell Hunterin ja kanadalaislalähtöisen kitaristi Paul Rudolphin kanssa muodosti Pink Fairiesin. Yhtye majaili jonkin aikaa Friscossa matkien Grateful Deadin jammailevaa tyyliä, jonka se tajuttoman volyymin kera toi mukanaan palatessaan takaisin Englantiin vuonna 1971.
Bändi kävi muutaman vuoden kestäneen uransa aikana läpi miehistönvaihdoksia ja julkaisi kolme studiolevyä, joista yksi on hyvä, ensimmäinen kohtuullinen ja keskimmäinen kehno. Yhtye itse piti juttunaan livejameja. Omien sanojensa mukaan ne menivät joskus erittäin hyvin, joskus erittäin huonosti. Mutta tämän takia jännite säilyi keikalta toiseen.
Onkin hassu yllätys, että basisti Sandersonin mielestä bändin paras äänite on tämä neljäkymmentä vuotta sitten YLE:n arkistoon äänitetty live-esitys Turun Ruisrockista. Levy julkaistiin vuonna 2008. Festivaali järjestettiin vielä silloin Woodstockin hengessä (ja jo syksyisten säiden armoilla) elokuun lopussa. Samoilla festivaaleilla esiintyivät myös sellaiset ulkomaan ihmeet, kuin Kinks, Jeff Beck Group, Juicy Lucy, Canned Heat ja Fairport Convention, joten kyseessä lienee ollut kaikkien aikojen kattaus. Näin ainakin paperilla.
Yhtye nousee triona lavalle ja on sen verran ehtinyt tutustua kenties suomalaiseen naissukupuoleen, että tervehtivät yleisöä sanomalla 'moi'. Tämän jälkeen alkaakin rytistä niin perkeleesti. Bändi ei nimittäin tullut Turkuun asti muniin puhaltelemaan.
Yhtye tykittää avauksena free-form vedon Beatlesien 'Tomorrow Never Knowsista'. Pelkkä kappaleen henkiin saaminen livenä on jo sellainen saavutus, että pelkästään tämä saa nostamaan hattua. Hunterin rummut tykittävät läpi keikan ja unohdettu kitarasankari Paul Rudolph vetelee nauhakaiun ja kierron kanssa erittäin mureaa kitarointia. Bändi käy läpi tuon ajan jamibiisinsä ja päättää keikan omaan versioonsa Venturesien 'Walk Don't Runista'.
Äänite on laadultaan rupinen kuin spurgun perse, nauha sihisee ja niin edelleen, mutta ei tässä mitään hi-fiä ole soitettukkaan. Finland Freakout on ultimaattinen metelöivän jamibändin nauhoite. Melkein täysi tunti kaahausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti